Part 15

Munkit lopettivat virtensä ja riensivät saapuville; totta olikin, että Montrealin uskonnollinen hartaus oli aina anteliaasti hankkinut suosion luostarilta, joka sattui hänen harhailevan kotinsa läheisyyteen.

"Poikani", virkkoi vanhin veljistä, "tämä on merkillinen ja pyhä toimitus, ja saatuasi tietää kaikki, olet antava lähettiläälle turvallisuuden vakuutuksen, etkä katkaise hänen tietänsä."

"Yhä enemmän panette kehnon pääni pyörälle", sanoi Montreal kärsimättömästi, "sallikaa nuorukaisen itse puhua puolestaan; minä näen hänen viitassaan Rooman vaakunan ynnä muita salaperäisiä merkkejä, joita en taida selittää, ehkä olenkin perehtynyt vaakunatietoihin, niinkuin aatelismiehen ja ritarin tulee."

"Signor", sanoi nuorukainen arvokkaasti, "tietäkää että olen Cola di Rienzin, Rooman tribuunin airut, joka olen viemässä kirjeitä monille Rooman ja Neapelin välillä asuville ylimyksille ja ruhtinaille. Vaakunat, joita viittaani on kirjaeltu, ovat paavin, kaupungin ja tribuunin".

"Sinäpä tarvitset lujat hermot vaeltaessasi poikki Campagnan muitta aseitta, kuin tuollainen hopeapuikko kädessäsi!"

"Erehdytte, herra ritari", vastasi nuorukainen rohkeasti, "ja tuomitsette nykyisyyttä entisyyden mukaan; tietäkää ettei ainoatakaan rosvoa piile Campaniassa, tribuunin aseet ovat tehneet kaupungin ympäristön joka polun yhtä turvalliseksi, kuin itse kaupungin pääkadut."

"Ihmeitä puhut."

"Halki metsäin -- läpi linnotusten -- poikki jylhimpien korpien -- väkirikkaimpien kaupunkien keskitse -- ovat toverini häiritsemättöminä ja loukkauksetta kuljettaneet tätä hopeaista sauvaa. Mihin ikänänsä tulemme, tuhannet tervehtivät meitä, riemun kyynelet siunaavat sen miehen airutta, joka karkotti ryövärin luolasta, tyrannin linnasta ja turvasi kauppamiehen elinkeinon ja talonpojan hökkelin."

"_Pardieu_", sanoi Montreal kolkosti hymyillen, "minun tulisi olla kiitollinen minulle osotetusta kohteliaisuudesta. Vielä en ole saanut kuulla tribuunin käskyjä, enkä tuntea hänen kostoansa, ja sentään minun mitätön linnani on juuri P. Pietarin perintötiluksilla."

"Anteeksi, signor Cavaliere", sanoi nuorukainen, "puhuttelenko kuuluisaa P. Johanneksen ritaria, Ristin sotilasta ja rosvopäällikköä?"

"Poika, olet rohkea; minä olen Walter de Montreal."

"Olen matkalla sitten, herra ritari, teidän linnaanne."

"Ole rientämättä sinne ennen minua, muuten saatat kerkeästi tulla ajetuksi sieltä tiehesi. Mitä nyt, ystäväiseni!" sanoi Montreal, nähdessään että väkijoukko hänen noita sanoja lausuessaan tunkeutui lähemmäksi sanantuojaa. "Luuletteko minun, joka olen kuninkaita kukistellut, tuhoavan aseetonta poikaa? Hävetkää! tehkää tietä -- tietä. Nuori mies, seuraa minua kotiini; olet linnassani yhtä turvassa kuin äitisi sylissä."

Niin sanoen Montreal arvokkaasti lähti verkalleen ratsastamaan kohden linnaansa. Hänen soturinsa kummastellen seurasivat häntä taampana sekä valkovaatteinen sanansaattaja väkijoukon mukana, joka kieltäytyi jättämästä häntä; ja niin suuri oli sen into, että se saattoi häntä tuon peljätyn linnan porteille saakka, ja koko ajan odotteli ulkopuolella, kunnes nuorukaisen palaaminen todistaisi ettei hänelle mitään väkivaltaa ollut tapahtunut.

Montreal, joka kaikkialla muualla uhmasi lakia, mutta omassa naapurustossaan tarkoin noudatti mitättömimmänkin maalaisen oikeutta ja ainakin oli olevinaan köyhien ystävä, kutsui joukon linnan pihalle ja käski palvelijansa tuomaan esiin viiniä ja virvokkeita, kestitsi kunnon munkkeja avarassa salissaan ja vetäytyi sitten pieneen kammioon, jonne hän kutsui sanansaattajan.

"Tästä", sanoi nuorukainen laskien kirjeen Montrealin eteen, "on parhaiten selviävä lähettilästoimeni."

Ritari katkasi silkkinauhan puukollaan ja luki aivan tyynenä kirjoituksen.

"Tribuuninne", sanoi hän lopetettuaan, "on pian perehtynyt valtijaan lakooniseen kirjoitustapaan. Hän käskee minun luopumaan tästä linnasta, ja kymmenessä päivässä suoriutumaan paavin tiluksilta. Hän on kohtelias; tarvitsenpa hiukan aikaa vetääkseni henkeäni ja miettiäkseni tuota esitystä; tehkää hyvin ja istukaa, nuori herra. Suokaa anteeksi, mutta luulinpa hänen saaneen täyden työn omista roomalaisista ylimyksistään, ollakseen hieman suopeampi meille ulkomaalaisille vierailleen. Tapani Colonna --"

"On palannut Roomaan ja tehnyt uskollisuuden valan; Savellit, Orsinit ja Frangipanit ovat kaikki allekirjoittaneet alistumisensa buono statoon."

"Mitä!" huusi Montreal peräti hämmästyneenä.

"Ne eivät ainoastaan ole palanneet takasin, vaan ovat myöskin suostuneet hajottamaan palkkasoturijoukkonsa ja riisumaan kaikki linnotuksensa. Orsinein palatsin rautavarustukset suojaavat nykyään Capitolia ja Colonnain ja Savellien kivimuurit vahvistavat Lateranin ja P. Laurentsiuksen porttien kestävyyttä."

"Merkillinen mies", sanoi Montreal, vasten tahtoansa ihastuen. "Millä keinoin tuo on saatu aikaan?"

"Ankaruudella ja lujalla voimalla sen takana. Ison kellon ensi jymähdyksestä kaksikymmentätuhatta roomalaista nousi aseisin. Mitä ovat Orsinein ja Colonnain sissit sellaisen armeijan rinnalla? -- Herra ritari, teidän urhoollisuutenne ja maineenne panevat itse Roomankin ihmettelemään, ja minä, roomalainen, varotan teitä."

"Hyvä, minä kiitän sinua -- uutisesi, ystäväni, hämmästyttävät minua. Ylimykset siis masentuivat?"

"Masentuivat. Ensi päivänä yksi Colonnoista, herra Adrian teki valan, viikon kuluttua Tapani, vakuutettuna turvallisuudestaan jätti Palestrinan, Savellit mukanaan; Orsinit seurasivat -- Martino di Portokin on hiljaisuudessa lannistunut".

"Tribuuni -- tuoko hänen arvonimensä -- minä kuulin, että hänestä piti tulleen kuningas --?"

"Tuota nimeä tarjottiin hänelle, mutta hän ei siitä huolinut. Hänen nykyinen arvonsa, johon ei liity mitään patriicein kunnianloistoa, edisti suuressa määrässä ylimysten leppymistä."

"Nerokas lurjus! -- anteeksi, viisas ruhtinas! -- Noo, tribuuni kai ei paljon surkeile noita Rooman suuria nimiä?"

"Suokaa anteeksi -- hän puolueettoman oikeatuntoisesti kohtelee talonpoikaa ja patriicia, mutta ylimyksille on hän säilyttänyt kaikki heidän kohtuulliset etuoikeutensa ja lainmukaisen arvonsa."

"Haa! -- ja nuot turhamaiset narrit, saadessaan kuoren säilyttää, tuskin menettävät mitään sisällöstä -- minä ymmärrän. Mutta tuo osottaa neroa -- tribuuni on naimaton, tietääkseni. Eikö hän Colonnain joukosta katsele vaimoa itselleen?"

"Herra ritari, tribuuni on jo naimisissa, kolme päivää valtaannousemisensa jälestä hän puolisonaan vei kotiinsa parooni di Rasellin tyttären."

"Rasellin! Tuo ei ole suuria nimiä; olisi hän saattanut paremminkin valita."

"Mutta puhutaan", lisäsi nuorukainen hymyillen, "että tribuuni piakkoin on tuleva Colonnain sukulaiseksi ihanan sisarensa, signora Irenen kautta. Parooni di Castello kosii häntä."

"Mitä, Adrian Colonnako! Riittää! Olet osottanut minulle että mies, joka tyydyttää kansan ja pitää kurissa ja sovittaa ylimykset, on luotu valtijaaksi. Tämän kirjeen vastauksen minä itse toimitan perille. Uutisistasi, herra sanansaattaja, ota tämä juveeli", ja ritari otti sormestaan kallisarvoisen jalokiven. "Ei, älä säpsähdä, se on yhtä vapaaehtoisesti annettu minulle, kuin se nyt lahjotetaan sinulle."

Nuorukainen, johon mainehikkaan rauhanrikkojan käytös oli tehnyt mieluisan vaikutuksen, ja jota itseä suuresti kummastutti tuo tuttavallisuus ja ystävyys, joka Fra Morealen omassa linnassa oli tullut hänen osakseen, kertoessaan Rooman uutisia, kumarsi syvään ja otti vastaan lahjan.

Viekas provencelainen, joka huomasi tuon ilmeisen vaikutuksen, minkä hän oli tehnyt, käsitti myöskin että se saattoi olla eduksi niitten toimenpiteitten viivyttämiselle, joihin hän näki soveliaaksi ryhtyä. "Vakuuta tribuunille", hän sanoi laskiessaan sanansaattajan luotansa, "jos olet palannut ennen kirjeen perille tuloa, että minä ihailen hänen neroansa, toivotan onnea hänen vallalleen, ja että minä hänen vaatimuksiinsa nähden olen menettelevä niin suotuisasti kuin mahdollista".

"Parempi", sanoi lämpimästi sanansaattaja (joka oli jalosukuinen ja hieno käytökseltään) -- "kymmenen tyrannia vihollisena, kuin yksi Montreal."

"Vihollisena! Usko minua, minä en etsi ruhtinasten vihollisuutta, jotka osaavat ohjata, enkä kansan, joka samalla kertaa ymmärtää hallita ja totella."

Koko tuon päivän Montreal oli aatoksissaan ja haluton; hän lähetti luotettavia sanansaattajia Aqvilan maaherralle (joka siihen aikaan oli Unkarin Ludvigin liitossa), Neapeliin ja Roomaan; -- jälkimäiselle annettiin kirje tribuunille vietäväksi, jossa hän, suorastaan alistumatta, oli myöntyvinään, ja pyysi vain pitempää aikaa valmistellakseen lähtöä. Mutta samaan aikaan uusilla varustuksilla lisättiin linnan lujuutta, melkoisia muonavarastoja koottiin ja yöt päivät oli vakoojia ja urkkijoita liikkeellä pitkin vuorensolia ja Terracinan kaupunkia. Montreal oli juuri niitä päälliköitä, jotka rauhaa teeskennellessään enimmin sotaa valmistelevat.

Eräänä aamuna, viidentenä roomalaisen airuen käynnistä, Montreal, huolellisesti tarkastettuaan ulkovarustukset ja muonavarastonsa, ja mielihyvissään huomattuaan pystyvänsä kestämään vähintään kuukauden piirityksen, astui Adelinen kammioon muoto iloisempana kuin pitkään aikaan.

Adeline istui tornin akkunan ääressä, josta näkyi tuo ihana maisema, metsät, laaksot, oranjilehdot -- tuollaisen palatsin ihmeellinen puutarha! Hänen nojatessaan poskeaan vasten kättänsä, kasvojen ulkopiirteet hieman Montrealiin käännettyinä, tuossa oli jotakin sanomatonta suloa, kaulan kaarevuudessa -- jalolle synnynnälle ominaisessa pienoisessa päässä -- kiharoissa, jotka olivat jaetut tuohon yksinkertaiseen tapaan, minkä nykyinen aika onnellisesti on uudistanut. Mutta hänen puoleksi poiskäännetyn muotonsa ilme, katseen hajamielinen kiinteys, ja hänen asentonsa syvä rauhallisuus, olivat niin haikean ja murheellisen näköiset, että Montrealin kohtelias ja iloinen tervehdys hyytyi hänen huulilleen. Hän lähestyi ääneti ja laski kätensä hänen olalleen.

Adeline kääntyi ja tarttuen hänen käteensä puristi sitä sydäntänsä vasten, hymyillen kaiken surun tiehensä. "Rakkaimpani", sanoi Montreal, "jospa tietäisit kuinka armaan muotosi jokainen murheen varjo pimentää sydämeni, et milloinkaan murehtisi. Mutta eipä ihme, että näitten kolkkojen muurien sisällä, -- ilman vertaisesi naisen seuraa, ja korviasi viiltäessä vaan sellaisten huvitusten, joita Montreal voi panna toimeen saleissansa -- eipä ihme että valintaasi kadut."

"Voi, en -- en, Walter, en milloinkaan kadu. Muistelin vain lastamme, tullessasi sisään. Voi, tuo meidän ainoa lapsemme! Kuinka ihana hän oli, Walter, kuinka hän oli sinun näköisesi!"

"Ei, hänellä oli sinun silmäsi ja sinun kulmasi", vastasi ritari vapisevin äänin ja pää pois käännettynä.

"Walter", jatkoi Adeline huoaten, "muistatko, -- tänään on hänen syntymäpäivänsä. Hän täyttäisi tänään kymmenen vuotta. Yksitoista vuotta olemme rakastaneet toisiamme, etkä vielä ole kyllästynyt Adeline-parkaan."

"Yhtä hyvin saattaisivat pyhimykset paratiisiin tyrttyä", vastasi Montreal niin lumoavan hellänä, että koko hänen sankarimuotonsa luonne muuttui pelkäksi lempeydeksi.

"Jospa tuon voisin ajatella, olisin todella autuas!" vastasi Adeline. "Mutta hetkisen kuluttua tuo vähäinen sulo, mikä minussa vielä on, on kuihtuva; mitä muuta oikeutta minulla on sinuun?"

"Kaikki oikeus, -- ensimmäisen punastumisesi muisto -- ensimmäisen suutelosi -- pyhän uhrauksesi -- kärsimystesi -- vaikeroimattoman lempesi! Voi, Adeline, me olemme provencelaisia, emmekä italialaisia; milloin on Provencen ritari väistänyt vihollistaan, tai lempensä hyljännyt? Mutta kylläksi armaani, mielihaikeutta täksi päivää. Tulin hakemaan sinua huviretkelle. Lähetin palvelijat pystyttämään telttimme meren rantaan -- ihaelkaamme oranjien kukoistusta, niinkauan kuin meille on suotu. Ennen viikon kuluttua meillä saattanee olla vakavampaa tehtävää ja ahtaampi liikunta-ala."

"Kuinka, rakas Walter, aavistatko vaaraa?"

"Puhut, lintuseni", sanoi Montreal nauraen, "ikäänkuin vaara olisi jotakin uuden uutukaista. Pitäisipä mielestäni sinun tuntea se yhtä hyvin kuin ilman, jota hengitämme."

"Voi, Walter, onko tätä aina kestävä? Olethan nyt rikas ja kuuluisa; etkö voi luopua tuosta melskeisestä elämästäsi?"

"Oi, oma Adelineni! Mitä ovat rikkaus ja maine muuta kuin vallan keinoja! Ja mitä melskeisin tulee, sotilaan kilpi oli kätkyeni -- suokoot pyhimykset että se olisi ruumispaarini! Nuot elämän hurjat ja lumoavat äärimmäiset kohdat -- kukkasmajoista teltteihin -- luolista palatseihin -- tänään harhailevana maanpakolaisena, huomenna kuningasten vertaisena -- nuot ovat normannilaisteni isieni ritarillisuuden tosi elementtejä. Normandia minulle sodan opetti, suloinen Provence lemmen. Suutele minua, armas Adeline, ja anna kamarineitsyesi pukea itsesi. Älä unohda soitikkoasi ihanaiseni. Provencen lauluilla me kaiun nostamme."

Adelinen taipuvainen luonne helposti mukaantui hänen rakastettunsa hilpeyteen, ja seurue pian lähti linnasta liikkeelle, kohden sitä paikkaa, jonka Montreal oli määrännyt heidän virvotuspaikakseen päivän helteen ajaksi. Mutta ylläkön varalle asetettiin linnaan valppaat vartijat, ja paitsi talouden palvelijoita, kymmenmiehinen, täysin asestettu soturiosasto seurasi lempiviä. Montrealilla itsellä oli sota-asu yllään, ja hänen aseenkantajansa hoitivat hänen kypäriään ja peistään. Vähän matkan päässä linnan juurella olevasta ahtaasta kujasta tie levisi avaraksi nurmikoksi, jota kaikilta tahoilta, paitsi avoimelta meren puolelta, ympäröitsi metsä, jossa sekasin kasvoi myrtti ja oranji sekä monet tuoksuavat pensaat. Tuolle nurmelle, lakkapäisen, klassillisen _faguksen_ varaan, oli valmistettu iloinen maja, joka soi näköalan välkkyvälle ulapalle, kaihtaen auringon helteen, mutta avoinna lempeille tuulosille. Tuo tarjosi Adeline-rukalle mieluisen virkistyksen, jos sitä virkistykseksi saattoi sanoa. Hän riemuitsi saadessaan jättää linnotetun tyrmänsä kolkot muurit, ja nauttia päivänpaistetta ja tuon hekumallisen ilmanalan ihanuutta, tuntematta uupumusta, jota viimeaikoina kaikkinainen liikunto oli vaikuttanut hänessä. Tuo oli hienotunteisuutta, jota Montreal osotti, aavistaessaan kuinka lyhyessä ajassa Rienzin joukot saattoivat saapua hänen muuriensa edustalle, ja joka itse yhtä hyvin oli kotonaan lehtimajoissa kuin tappotanterilla.

Rakastavien ollessa majassaan, seuralaisista muutamat loikoivat joutilaina rannikolla, muutamat levittivät huvipurren aurinkotelttiä suojaksi päivän hellettä vastaan, muutamat valmistivat päivällisateriaansa etäämpänä metsässä olevassa teltissä, Montrealin tottuneen taidon loihtiessa soitikon kielistä säveleitä sydänpäivän raukeaan hiljaisuuteen.

Heidän ollessaan noissa toimissa, yksi Montrealin vakoojista saapui hengästyneenä ja palavissaan teltin luo. "Päällikköni", sanoi hän, "kolmenkymmenen peitsen suuruinen, täydellisesti asestettu joukko ynnä suuri seurue aseenkantajia ja palvelijoita on vastikään lähtenyt Terracinasta. Heidän lipuissaan ovat Rooman ja Colonnain kaksoismerkit."

"Hei!" sanoi Montreal iloisesti, "sellainen joukko on tervetullut lisä seuraamme. Käske tänne aseenkantajani." Aseenkantaja lähestyi.

"Kiidä ratsain kohden joukkoa, jonka tapaat solatiellä (ei oma armaani, ei mitään estelemisiä!) etsi päällikkö, ja sano, että kelpo ritari Walter de Montreal lähettää hänelle terveisensä, ja kutsuu häntä tervetulleeksi vieraaksensa; ja -- odotappas -- lisää, että jos hän yhteiseksi ratoksi suostuu kuluttamaan tunnin verran aikaa, Walter de Montrealia huvittaisi taittaa peistä hänen kanssaan tai minkä ritarin kanssa hyvänsä hänen seurastaan, asianomaisten naisten kunniaksi. Riennä!"

"Walter, Walter", alkoi Adeline, jossa oli tuo tarkka hienotunteisuus asemaansa nähden, minkä hänen huoleton rakastajansa usein kevytmielisesti unhotti. "Walter, rakas Walter, saatatko pitää kunniana --"

"Hiljaa, suloinen _Fleur de lis_! Sellaista huvia et ole nähnyt pitkään aikaan; minua haluttaa saada sinulle todistaa että vielä olet Italian ihanin nainen -- vieläpä koko kristikunnan. Mutta nuot italialaiset ovat arkoja ritareja, eikä sinun tarvitse peljätä että tarjoukseeni suostutaan. Mutta todellakin ihanaiseni, minulla on vakavampia asioita mielessäni; tuo sattumus tuo luokseni roomalaisen ylimyksen, ehkäpä Colonnan. Naiset eivät ymmärrä noita seikkoja; kaikki mikä koskee Roomaa, koskee meitäkin tänä hetkenä."

Ritari synkistyi, niinkuin ainakin kun hän vaipui mietteisiinsä, eikä Adeline rohjennut enempää puhua, vaan vetäytyi majan sisimpään osaan.

Sillävälin aseenkantaja saapui joukon luokse, joka jo oli ehtinyt solatien puoliväliin. Komea ja uljas seurue tuo olikin. Soturien täydelliset varustukset näyttivät puhuvan sotaisia tarkotuksia, mutta toiselta puolen aseettomien palvelijain ja uhkeasti puettujen paaschien joukko ilmaisi vastakohdan, ja kaksi lipunkantajien edessä kulkevaa, loistavaa kuuluttajaa julisti heidän aikeensa rauhallisiksi ja heidän tiensä pyhitetyksi. Ensi silmäyksessä tunnettiin joukon johtaja. Yllään kultaisilla arabeskeillä loistavasti silattu, teräksinen rintalevy, jonka päällä liehui helmillä päärmätty, tummanviheriäinen samettiviitta, pitkien, tummien kiharain yläpuolella huiskuva musta kameelikurjen sulka kiinnitettynä korkeaan makedonialaiseen lakkiin, jollaista nykyään luullakseni P. Konstantinuksen ritarikunnan suurmestari käyttää, joukon etupäässä ratsasti nuori ritari, joka erosi tovereistaan osaksi miellyttävän olemuksensa osaksi loistavan asunsa puolesta.

Aseenkantaja lähestyi kunnioittaen, ja hypättyään ratsunsa seljästä sanoi hänelle sanottavansa.

Nuori ritari hymyili vastatessaan, "Vie takasin herra Walter de Montrealille Adrian Colonnan, parooni di Castellon tervehdys, ja sano että matkani juhlallinen tarkotus tuskin myöntää minulle tilaisuutta kohdata niin kuuluisan ritarin peljättyä peistä, ja siitä olen sitä enemmän pahoillani, kuin en kenellekään muulle tahtoisi luovuttaa oman naiseni kauneuden palmua. Minun on jääminen suotuisamman tilaisuuden toivoon. Mutta olen mielelläni jonkun hetken viivähtävä niin kohteliaan isännän vieraana."

Aseenkantaja kumarsi syvään. "Herrani on suuresti pahastuva", sanoi hän epäröiden, "kadottaessaan niin jalon vastustajan. Mutta minun lähettilästoimeni koskee koko tätä ritarillista ja uljasta joukkoa, ja jos herra Adrian di Castello pitää nykyisen matkansa tarkotuksen häntä estävänä tuosta peitsen taitannasta, niin varmaan hänen tovereistaan joku hänen sijaisenaan ryhtyy herraani vastaan."

Vilkkaasti vastasi eräs nuori, Adrianin rinnalla ratsastava ylimys, Riccardo Annibaldi, joka myöhemmin teki suurta hyötyä tribuunille ja Roomalle, ja jonka urhoollisuus sittemmin saattoi ennenaikaiseen kuolemaan.

"Herra Adrianin luvalla", huudahti hän, "olen taittava peistä --"

"Vaiti, Annibaldi", keskeytti Adrian. "Ja te, herra aseenkantaja, tietäkää että Adrian di Castello ei suvaitse sijaisia aseseikoissa. Ilmoittakaa P. Johanneksen ritarille että me suostumme hänen vieraanvaraisuuden tarjoukseensa, ja että, jos hänellä vielä, hiukan keskusteltuamme vakavammista asioista, on halua tuollaisiin huvituksiin, minä olen unhottava olevani Neapeliin matkalla oleva lähettiläs, ja vaan muistava olevani keisarin ritari. Siinä vastaukseni."

Aseenkantaja kursastellen lausui jäähyväiset, nousi ratsunsa selkään ja laski täyttä laukkaa herransa luo.

"Anna minulle anteeksi, rakas Annibaldi", sanoi Adrian, "että tulin urheutesi tielle, ja usko minua, etten koskaan ole enemmän halunnut kenenkään kanssa päästä peitsisille kuin tuon suurisuisen ranskalaisen. Mutta muista, että vaikka meihin nähden, jotka olemme oppineet elämään ritarisuuden lakien mukaan, Walter de Montreal on tuo kuuluisa Provencen ritari, niin mitä Rooman tribuuniin tulee, jonka tärkeässä lähettilästoimessa nyt olemme, hän on vaan Vapaan Komppanian voitonhimoinen päällikkö. Pahasti tahraisimme hänen silmissään oman arvomme, jos niin kevytmielisesti ja tarpeettomasti ryhtyisimme kilpailemaan miehen kanssa, joka on elinkeinoltaan rosvo."

"Sittenkään", sanoi Annibaldi, "älköön rosvo pääskö kerskaamaan että roomalainen ritari on väistänyt provencelaisen peistä."

"Herkeä, pyydän sinua!" sanoi Adrian malttamattomana. Nuorta Colonnaa jo tosiaan katkerasti kiukutti järkevä ja arvokas kieltäytymisensä Montrealin esityksestä, ja mieli karvaana muistellessaan tuota ylenkatseellista tapaa, jolla provencelainen oli puhunut roomalaisesta ritarillisuudesta, sekä tuota etevämmyyttä, jonka varalta hän aina oli käsitellyt hänen kanssaan kaikkia sotaa koskevia asioita -- hän tunsi poskensa polttavan ja huulensa vavahtavan. Ollen täysin perehtynyt aikansa sotaisiin harrastuksiin, hänessä oli luonnollinen ja anteeksiannettava halu näyttää ettei hän ainakaan ollut Italian parhaimmankaan peitsenkantajan arvoton vastustaja; ja sitäpaitsi tuo ajan ritarillisuus sai hänen pitämään sitä jonkinlaisena vallitsijattarensa pettämisenä, jos hän laiminlöisi minkä tilaisuuden tahansa, hänen täydellisyyttään vakuuttaakseen.

Melkoisesti suuttuneena Adrian näin ollen, Montrealin teltin tultua näkyviin, huomasi aseenkantajan palajavan. Ja lukija saattanee päättää, kuinka hänen harminsa lisääntyi, kun jälkimäinen, hypättyään taasen ratsailta, puhutteli häntä seuraavasti:

"Herrani, P. Johanneksen ritari, saatuaan kuulla herra Adrian di Castellon kohteliaan vastauksen, käskee minun sanomaan että, koska tuo herra Adrianin mainitsema vakava keskustelu saattaisi pilata rauhallisen ja ystävällisen urheilun, hän kunnioittaen rohkenee esittää, että aseleikit pantaisiin toimeen ennen keskustelua. Maaperä on teltin edustalla sileä ja pehmonen, joten ei härkäpyllykään saata olla ritarille eikä ratsulle _turmiollinen_."

"Pyhä Neitsyt!" huudahtivat Adrian ja Annibaldi yhteen ääneen, "olivatpa viimeiset sanasi töykeät, ja (jatkoi Adrian, tointuen hämmästyksestään) koska herrasi sen tahtoo, kiristäköön satulavyönsä. Minä en vastusta hänen haluaan."

Montreal, joka itsepintaisesti oli pysynyt päätöksessään saada tuo näytelmä toimeen, osaksi kenties hänen urheissa maanmiehissään vieläkin tavattavasta kevytmielisyydestä ja kopeasta pöyhkeilemisen halusta, osaksi koska hän mielellään tahtoi päästä näyttelemään noille, jotka pian saattoivat olla hänen julkisia vihollisiaan, verratonta aseitten käyttämistaitoansa, oli yhä enemmän yltynyt, saadessaan kuulla roomalaisjoukon johtajan nimen; sillä hänen turhamainen ja ylpeä henkensä, vaikka se oli peitellyt näräänsä, ei ollut antanut anteeksi muutamia pikaisia sanoja, joita Adrian oli lausunut Tapani Colonnan palatsissa sekä tuolla kovaonnisella Corneton matkalla. Adrian seisahtui solatien suuhun, puki kiukuissaan mutta huolellisesti aseenkantajansa auttaessa loput varustuksistaan ylleen, tarkasteli itse vyöt, jalustinhihnat sekä oivallisen ratsunsa valjaitten joka soljen Montreal suuteli iloisena kultaansa, joka, vaikka hän olikin liian lempeä ollakseen vihanen, oli mielipahoillaan (ja puoleksi unhotti mielipahansakin, hänen vaaransa pelon takia), sieppasi hänen sinisen vyöhyensä, heitti sen rintahaarniskansa päälle, täydensi sota-asunsa välinpitämättömänä ja voitostaan varman näköisenä. Yksi suuri haitta oli kuitenkin tullakseen hänen osalleen; hänen asunsa ja peitsensä oli tuotu linnasta, vaan ei hänen sotahevostaan. Hänen ratsunsa oli liian hento kestämään hänen tamineittensa suurta painoa, eikä löytynyt hänen joukossaankaan ainoata, joka voimansa ja rakenteensa puolesta olisi vetänyt vertoja Adrianin orhille. Hän valitsi kuitenkin vankimman käsillä olevista, ja korkeilla huudoilla hänen hurjat, seuralaisensa ilmaisivat ihastustaan hänen ilman apua loikatessaan maasta satulaan, mikä oli vaikea ja tavaton voimanosotus noissa painavissa asuissa, mitkä siihen aikaan olivat kotoisin Milanon pajoista ja joita Italiassa käytettiin paljoa raskaampia kuin missään muualla Europassa. Kumpikin puolue asettui verkalleen piiriin ympäri kenttää, ja roomalaisten kuuluttajain puuhaten kehottaessa järjestykseen Montreal ohjasi ratsuansa pitkin nurmea moninaisissa kuvioissa ja näytteli erinomaista hevosmiehentaitoaan turhamaisuudessaan, mikä oli hänelle ominaista.