Part 14

Niinpian kuin Rienzi oli noussut lavalle kaikkien kokoontuneitten nähtäväksi, mitkään sanat eivät riitä kuvaelemaan sen hetken innostusta -- huutoja, eleitä, kyyneleitä, nyyhkytyksiä, hurjaa naurua, joihin noitten hilpeitten ja tunteellisten etelän lasten suosio puhkesi Palatsin ikkunat ja parvekkeet olivat täynnä alempain aatelisten ja varakasten porvarien puolisoita ja tyttäriä, niiden joukossa Adrian hiukan säpsähtäen huomasi oman Irenensä suloisen muodon -- kalpeana -- kyyneleissä -- muodon, joka sellaisenakin olisi pimentänyt kaikki toiset, paitsi yhtä hänen vieressään olevaa, jonka kauneutta hetken liikutus vaan enensi. Nina di Rasellin tummat, suuret, säteilevät silmät olivat ylpeästi kiintyneet hänen valintansa sankariin, ja ylpeys, enemmän kuin riemu, loi uhkeamman värin hänen poskiinsa ja kuningattaren ryhdin hänen jaloon, täyteläiseen vartaloonsa. Laskeva aurinko valoi täyden loistonsa tuohon paikkaan, paljastettuihin päihin -- innostuneihin kasvoihin -- laajan Capitolin harmaisin muureihin, ja lähellä Rienziä se loi omituiseen pelottavaan valaistukseen mahdottoman suuren, basalttiin hakatun leijonan ruhon, josta eräät Capitoliin vievät portaat saivat nimensä. Se oli vanha egyptiläinen jäännös, äärettömän suuri, ajan kalvama ja kauhea, jonkin hävinneen uskonnon muistomerkki, jonka kasvot kuvanveistäjä oli kuvannut ihmisen muotoon vivahtaviksi. Ja tuo sai aikaan nähtävästi tarkotetun vaikutuksen sekä loi salaperäisen, ylönluonnollisen ja pelottavan ilmeen noihin synkkiin piirteisin ja tuohon juhlalliseen ja hiljaiseen levollisuuteen, mikä on egyptiläisen kuvanveistotaiteen omituinen salaisuus. Pelonsekaista kunnioitusta, jota tuolla mahdottoman suurella ja uhkaavalla kuvalla oli tarkotettu, tunsi rahvas sitä enemmän, kun "Leijonaportaita" tavallisesti käytettiin sekä julkisena mestaus- että julkisena juhlamenopaikkana. Ja harvoin unohti kopein porvari tehdä ristinmerkin, tai tunsi itsensä kauhusta vapaaksi, kun hän kulkiessaan tuon paikan ohi yhtäkkiä huomasi itseensä kiintyneeksi tuon Niilin kaupunkien ikivanhan hirviön kivisen katseen ja pahaenteisen irvistyksen.

Kului hetkinen aikaa, ennenkuin kokoontuneitten tunteet sallivat Rienzin äänen päästä kuuluviin. Mutta kun vihdoin melu päättyi yht'aikaisella huudolla "kauan eläköön Rienzi, Rooman vapauttaja ja kuningas!" hän kärsimättömästi kohotti kättänsä ja väkijoukon uteliaisuus sai aikaan äkkinäisen hiljaisuuden.

"Rooman vapauttaja, maani miehet!" hän sanoi. "Niin, älkää muuttako tuota arvonimeä -- minä olen liian kunnianhimoinen, tullakseni kuninkaaksi! Pysykää kuuliaisina ylimmäiselle papillenne -- alamaisina keisarillenne -- mutta uskollisina omalle vapaudellenne. Teillä on oikeus muinaisiin perustuslakeihinne, mutta nuot perustuslait eivät tarvinneet kuningasta. Brutuksen nimeä tavotellen, minä olen Tarqvinien arvonimitysten yläpuolella. Roomalaiset, herätkää, herätkää! innostukaa tuosta jalommasta vapauden rakkaudesta, kuin se on, joka tänään kukistettuaan tyrannin, huomenna mielettömästi taas antautuu tyranniuden vaaroihin! Rooma vielä on vapauttajan -- vaan ei milloinkaan vallananastajan tarpeessa. Poistakaa tuo joutava!"

Syntyi hiljaisuus; väkijoukko oli syvästi liikutettu -- mutta ainoatakaan huutoa ei kuulunut, se odotti huolestuneena vastausta neuvoskuntansa jäseniltä tahi kansan johtajilta.

"Signor", sanoi Pandulfo di Guido, joka oli yksi Caporioneja, "teidän vastauksenne on maineenne arvoinen. Mutta saadakseen lakeihinsa pontta, Rooman on antaminen teille laillinen arvonimi -- ellei kuninkaan, niin suostukaa ottamaan diktaattorin tahi konsulin arvonimi."

"Kauan eläköön konsuli Rienzi!" huusivat monet äänet.

Rienzi viittasi kädellään äänettömyyden merkiksi.

"Pandulfo di Guido, ja te Rooman kunnioitettavat neuvosmiehet! Tuo arvonimi on samalla liiaksi ylhäinen minun ansioihini ja sopimaton minun tehtävääni nähden. Minä olen kansasta -- kansa on minun huolenpitoni esine, ylimykset voivat itsensä suojella. Diktaattori ja konsuli ovat patriicein virkanimiä. Niin", hän jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen, "jos järjestyksen säilyttämiseksi pidätte tarpeellisena, että kansalaisenne varustetaan muodollisella arvonimellä ja tunnustetulla vallalla, olkoon menneeksi; mutta olkoon se sellainen, että se ilmaisee uutten laitostemme luonnon, kansan viisauden ja sen johtajien kohtuuden. Kerran, kansalaiseni, kansa valitsi oikeuksiaan puoltamaan ja vapauttaan varjelemaan eräitä kansalle vastuunalaisia virkamiehiä, jotka olivat kansasta valittuja, kansan etuja valvomaan. Heidän valtansa oli suuri, mutta se oli myönnetty: heillä oli arvo, mutta annettu. Näiden virkamiesten nimi oli Tribuunit. Se on arvo, jota ei myönnetä ainoastaan huutamalla, vaan kansan täydessä eduskunnassa, johon liittyy sellainen eduskunta, ja joka hallitsee sellaisen eduskunnan ohessa, se on arvo, jonka kiitollisena otan vastaan."

Rienzin puheen ja tarkotuksen tekivät paljoa tehokkaammaksi hänen olemuksensa suoruus ja syvä vakavuus, ja useat turmeltuneista roomalaisista tunsivat hetkellistä riemua johtajansa vaatimattomuudesta. "Kauan eläköön Rooman tribuuni!" huudettiin, mutta ei yhtä äänekkäästi, kuin "eläköön kuningas!" Ja rahvas melkein piti vallankumousta vaillinaisena, kun uljaammasta arvonimestä ei huolittu. Turmeltuneesta ja tietämättömästä kansasta vapaus näyttää mitättömältä, ellei sitä ole koristamassa juuri tuon hirmuvaltiuden loisto, jonka se kukisti. Kosto on heidän halunsa, pikemmin kuin huojennus, ja mitä suurempi tuo uusi valta on, jonka he loivat, sitä paremmin he luulevat kostaneensa Mutta kaikkia, jotka kokoontuneista olivat arvossa pidettyjä, ajattelevia tai mahtimiehiä, miellytti tuo kohtuus, jonka he huomasivat poistavan vaarat, jotka uhkasivat Roomaa sekä keisarin että paavin puolelta. Ja heidän ihastuksensa yhä lisääntyi, kun Rienzi, äänettömyyden päästyä valtaan, jatkoi: "Ja koska olemme yhdessä työskennelleet saman asian hyväksi, niin samat kunnianosotukset, joilla minua palkitaan, tulkoot myöskin paavin vikaarin Raimondin, Orvieton piispan osaksi. Muistakaa että sekä kirkko että valtio ovat kansan oikeat hallitsijat, koska ne ovat sen hyväntekijät. -- Kauan eläköön paavin ensimmäinen vikaari, mikä milloinkaan on ollut valtion vapauttajia!"

Olkoon Rienzin kohtuullisuuden vaikuttanut hänen pelkkä isänmaallisuutensa tai ei, varmaa on, että hänen älynsä oli ainakin yhtä suuri kuin hänen hyveensä, eikä mikään kentiesi olisi lujemmin vahvistanut vallankumousta, kuin vikaarin, paavillisen vallan edustajan liittyminen siihen: se sai kerrassaan vahvistuksen itse paavilta, joka siten joutui vastuunalaiseksi vallankumouksesta, saamatta yksinoikeutta valtion hallintoon.

Kansan tervehtiessä Rienzin esitystä, kun sen huudot vielä täyttivät ilman, kun Raimond, hieman hämmästyneenä, koetti merkeillä ja eleillä osottaa sekä kiitollisuuttaan että mitättömyyttään, niin vastavalittu tribuuni, katsellessaan ympärilleen, huomasi useita, jotka siihen saakka olivat vaan uteliaisuudesta saapuvilla, ja jotka heidän säätynsä ja arvonsa takia oli suotavaa voittaa puolelleen yleisen innostuksen ensi puuskassa. Kun sitten Raimond oli lausunut muutamia kauniita lauseita -- joissa ihastus tuosta tarjotusta kunniasta oli omituisena vastakohtana hänen hämmästyneelle mielelleen olla sekottamatta itseänsä tai paavia mihinkään kiusallisiin mahdollisuuksiin, -- Rienzi viittasi kahdelle takana seisovalle kuuluttajalle, joista toinen astui esiin ja julisti -- "että koska oli toivottavaa, että kaikki, jotka siihen saakka olivat olleet puolueettomia, nyt tunnustaisivat itsensä joko ystäviksi tahi vihollisiksi, niin heitä pyydetään vannomaan kuuliaisuutta laeille ja tunnustamaan buono stato."

Niin suuri oli yleinen innostus, ja niin suuresti se oli Rienzin puheista lisääntynyt ja jalostunut, että se tarttui välinpitämättömimpiinkin; eikä kukaan tahtonut näyttää toisista poikkeavalta, joten puolueettomimmat, jotka tiesivät että heitä enimmän silmällä pidettiin, olivat kiihkeämpiä alistumaan buono statoon. Ensimmäinen, joka astui lavan luokse valaa tekemään, oli signor di Raselli, Ninan isä. Toiset aateliset seurasivat hänen esimerkkiään.

Paavin vikaarin läsnäolo vaikutti ylimyksiin, kansan pelko taivutti itsekkäät, rohkaisevat huudot ja onnittelut kiihottivat turhamaisia. Adrianin ja Rienzin välinen tila tyhjeni. Nuori ylimys tunsi yhtäkkiä että tribuunin silmät kohtasivat hänet, hän tunsi että nuot silmät tutkistelivat ja kutsuivat häntä -- hän punastui -- hän hengästyi. Rienzin ylevä vaatimattomuus liikutti hänen sydäntänsä -- melu -- loisto -- yleinen innostus hämmensivät -- huumasivat hänet. -- Hän kohotti silmänsä ja näki edessään tribuunin sisaren -- rakkautensa immen! Hän epäröitsi -- pysyi liikahtamatta, kunnes Raimond huomatessaan hänet ja totellen Rienzin kuiskausta, kekseliäästi huusi: -- "Tilaa herra Adrian di Castellolle, eläköön Colonna! eläköön Colonna!" Paluu oli tukittu. Koneentapaisesti, ikäänkuin unessa, Adrian astui lavalle: ja tribuunin voittoriemun täydentämiseksi auringon viimeiset säteet näkivät Colonnain kukan -- parhaimman ja uljaimman Rooman ylimyksistä -- tunnustavan hänen arvonsa ja alistuvan hänen lakeihinsa.

KOLMAS KIRJA.

VAPAUS ILMAN LAKIA.

I Luku. Walter de Montreal vetäytyy linnaansa.

Kun Walter de Montreal palkkasotureinensa oli jättänyt Corneton, he oikopäätä olivat rientäneet Roomaan. Saavuttuansa sinne paljoa ennen ylimysjoukkoa, he tapasivat porteilla saman vastuksen, mutta Montreal älykkäästi pidätti itsensä kaikesta uhkauksesta ja väkivallasta, sekä lähetti uskollisen Rodolfinsa kaupunkiin tapaamaan Rienziä, ja hankkimaan lupaa päästä sisään joukkoinensa. Rodolf palasi pikemmin kuin luultiinkaan. "No", sanoi Montreal kärsimättömänä, "sinulla on määräys tietysti. Käskemmekö heitä aukasemaan portit?"

"Käskekää heitä aukasemaan hautamme", vastata mölähytti saksilainen. "Toivon, kun ensi kerralla minä määrätään lähettilääksi, saavani matkustaa hiukan ystävälliseni pään hoviin."

"Mitä! Mitä tarkotat?"

"Lyhyesti tätä: -- löysin tuon uuden maaherran, vai mikä hänen nimensä lienee, Capitolin palatsista, vartijain ja neuvonantajien seurasta ja yllään hienoin sotisopa, mikä milloinkaan on Milanosta lähtenyt."

"Piru hänen sotisopiinsa! mitä hän vastasi?"

"'Kerro Walter de Montrealille', sanoi hän sitten, jos sen nyt tahdotte tietää, 'että Rooma ei ole enään varkaitten luola, kerro hänelle, että jos hän tulee kaupunkiin, niin oikeuden käynti on häntä odottamassa --'"

"Oikeudenkäynti!" huusi Montreal, purren hammastaan.

"Osallisuudestaan Wernerin ja hänen rosvojensa pahantekoihin."

"Haa!"

"Kerro hänelle vielä että Rooma on julistanut sodan kaikkia rosvoja vastaan, asuskelkoot he telteissä tahi linnoissa, ja että me käskemme hänen kahdeksanviidettä tunnin kuluessa poistumaan kirkon alueelta."

"Hän siis ei ainoastaan petä, vaan vielä uhkaakin minua. Hyvä, jatka!"

"Tämä oli kaikki, mitä hänellä teille oli sanottavaa, mutta minulle hän näki hyväksi tehdä vielä kohteliaamman muistutuksen. 'Kuuleppas, ystäväni', hän sanoi, 'jokaiselle saksalaiselle roistolle, joka huomispäivän perästä tavataan Roomassa, on tervehdyksemme oleva naru ja hirsi. Tiehes!'"

"Riittää! Riittää!" huusi Montreal raivosta ja häpeästä punasena. "Rodolf, sinulla on tarkka silmä noissa asioissa, montako pohjolaista tarvittaisiin, voidaksemme toimittaa tuon nousukkaan samaiseen hirteen?"

Rodolf kynsi isoa päätänsä ja näytti harkitsevan asiaa; vihdoin hän sanoi: "Te, herra päällikköni, sen itse parhaiten pystytte päättämään, kun sanon teille että kaksikymmentätuhatta roomalaista vähintään on hänen voimansa, niin siellä ohimennen kuulin; ja tänä ehtoona hän on aikeissa laskea kruunu päähänsä ja panna keisari viralta".

"Ha, ha!" nauroi Montreal, "onko hän seinähullu? Sitten hän ei tarvitse meidän apuamme hirteen mennessään. Odottakaamme päätöstä, ystäväni. Nykyään eivät ylimykset eikä kansa halua täyttää raha-arkkujamme. Lähtekäämme poikki maitten Terracinaan. Kiitos pyhimysten", ja Montreal (joka ei ollut omituista uskonnollista hartautta paitsi, -- hän todella piti tuota avua ritarillisuuteen kuuluvana) teki hurskaasti ristinmerkin, "vapaat veikot eivät koskaan ole kauvoja kortteeritta!"

"Eläköön P. Johanneksen ritari!" huusivat palkkasoturit.

"Eläköön ihana Provence ja rohkea Saksa!" lisäsi ritari, heiluttaen kättään; ja iskien kannuksensa jo väsyneen ratsunsa kupeisin, sekä alottaen lempilaulunsa:

Ratsunsa, miekkansa, Neitonsa verraton j.n.e.

Montreal ratsujoukkoineen läksi reippaasti retkeilemään halki Campagnan.

Pian kuitenkin P. Johanneksen ritari vaipui syviin ja kolkkoihin haaveiluihin; hänen seuralaisensa noudattivat päällikkönsä äänettömyyttä ja hetken kuluttua vain aseitten kalahdukset ja kannusten kilinä rikkoivat tuon laajan ja aution tasangon hiljaisuuden, jonka poikki he vaelsivat kohden Terracinaa. Katkerin tuntein Montreal muisteli kaikkea, mitä he olivat Rienzin kanssa keskustelleet, ja ylpeillen omasta viekkaudestaan ja juonittelukyystään, häntä syvästi nöyryytti ja kiukutti havainto että kavalampi juonikko oli saanut hänet petetyksi. Hänen kunnianhimoiset aikeensa Roomaan nähden olivat vastaiseksi katkaistut, jopa murskatut juuri niillä keinoilla, joilla hän oli luullut ne toteuttavansa. Hän tunsi tarpeeksi ylimykset, oivaltaakseen että niin kauan kuin Tapani Colonna, heidän päämiehensä, oli elossa, ei ollut luultavaa että hän saavuttaisi tuota valtion herruutta, joka, jos hän olisi liittyneenä johonkin kunnianhimoisempaan, pelottomampaan ja vähemmän mahtavaan signoriin, olisi palkintona hänen avustaan Rienzin karkottamisessa. Joka tapauksessa hän piti parhaana pysytteleidä loitolla. Jos Rienzin valta vahvistuisi, Montreal saattaisi niin edullisilla ehdoilla, kuin häntä halutti, liittyä ylimyksiin; jos Rienzin valta raukenisi niin hänen ylpeytensä, tarpeellisesti nöyristettynä, saattaisi varmaan pakottaa hänen etsimään Montrealin apua ja alistumaan hänen ehtoihinsa. Provencelaisen kunnianhimo, vaikka ääretön ja uskaltava, ei ollut luonnosta kestävä eikä vakava. Toimi ja yritykset olivat sittenkin hänestä kalliimpia, kuin niiltä koituva palkinto, ja jos hän toisella kulmalla pettyi, niin hän tosihenkisenä harharitarina käänsi yritteliäisyytensä toisille urille. Ludvig, Unkarin kuningas, ankarana, sotaisana, leppymättömänä, etsien kostoa kovaonnisen veljensä murhasta, jonka puolisona oli ollut. Johanna (Neapelin ihana ja pattoinen kuningatar -- Italian Maria Stuart), oli jo valmiina laskemaan Campanian puutarhan Unkarin ikeen alle. Jo oli hänen äpäräveljensä hyökännyt Italiaan jo olivat muutamat Neapelin alueista ilmoittaneet suostuvansa häneen -- jo oli tuon pohjolaisen hallitsijan lupauksia tarjoiltu hajaantuneille komppanioille -- ja jo olivat nuot julmat palkkasoturit uhkaavina kokoontuneet tuon Italian Eedenin rintamaille vainuten sodan valmistuksia ja ryöstön tilaisuutta, niinkuin korpikotkat haaskaa vaanivat. Tuolle alalle oli Montrealin rohkea mieli nyt kääntänyt ajatuksensa, ja hänen sotamiehensä olivat mielihyvissään arvanneet hänen tuumansa, kuullessaan että Terracina oli heidän matkansa päämäärä. Käyttäen hyväkseen kaikkia apuneuvoja, ja yhdistäen uhkarohkeaan ja perusaatteettomaan urhoollisuuteensa tarkkaälyisyyden, josta, jahka vuodet olivat ehtineet kypsentää ja tasottaa hänen levotonta ritarillisuuttaan, saattoi päättää hänestä sukeutuvan vaarallisimpia vihollisia, mitä Italialla konsanaan oli ollut, Montreal heti, tultuaan Ludvigin sotaisten aikomusten perille, oli anastanut lujan linnotuksen Terracinan ihanalta rannikolta, läheltä sitä kuuluisaa vuorensolaa, jota Fabius muinoin puolusti Hannibalia vastaan, ja jota luonto on niin suosinut sekä sotaa että rauhaa varten, että kourallinen aseellisia miehiä voi siihen seisauttaa kokonaisen armeijan. Tuollaisen, aivan Neapelin rajamailla olevan linnotuksen omistaminen teki Montrealin tärkeäksi henkilöksi, jota seikkaa hän arveli voivansa käyttää hyväksensä Unkarin kuninkaan avulla; ja nyt kun hänen suuria tavottelevat aikeensa Roomaan nähden olivat rauenneet, hänen eloisa, toimelias ja kimmoinen henkensä onnitteli itseänsä tuon apulähteen keksimisestä.

Hämärän aikaan joukko pysähtyi Pontinumin nevojen pohjoispuoliseen päähän ja majoittui arvelematta muutamiin hökkeleihin ja suojiin, joiden poloiset asukkaat häädettiin matkoihinsa, sekä teurasti empimättä erään naapuritalon siat, raavaat ja siipikarjan. Heti päivän koettaessa he kulkivat poikki noitten turmiollisten rämeitten, joita Bonifacius VIII jo osittain oli kuivannut: ja unesta virkistynyt Montreal, jonka Neapelia uhkaavan sodan edut jo olivat lepyttäneet äskeisestä nöyryytyksestä, ja iloiten lähestyessään paikkaa, jossa asui hän, joka kunnianhimon kanssa tasasi hänen sydämensä, oli saavuttanut kaiken hilpeytensä, mikä kuului hänen gallialaiselle syntyperälleen ja huolettomille elintavoilleen. Ja tuo kuolettava mutta pyhitetty tie, jossa vielä nähdään Augustuksen töitä kanavassa, joka oli Horaatsiuksen hupaisesti kertoman matkan todistajana, kajahteli naurunhohotuksista ja hurjien laulujen yhtämittaisista säveleistä, joilla muukalaiset rosvot hauskuttivat rivakkaa marssiaan.

Oli puolenpäivän aika, kun joukko saapui tuohon yllämainittuun romantilliseen vuorensolaan -- jonka muinainen nimi oli Lantulae. Vasemmalla puolen kohosivat ilmoille korkeat ja äkkinäiset vuorenjyrkänteet, verhottuina uhkealla vihannalla ja päättymäisillään olevan toukokuun lukemattomilla kukilla; oikealla meri, rauhallisena kuin lammikko ja siintävänä kuin taivas, loiski sulosointuisena heidän jalkainsa juuressa. Montreal, jossa paljon oli kotimaansa runollisuutta, johon niin verrattomasti liittyy rakkaus luontoon, olisi jonakin toisena aikana saattanut ihailla tuon näköalan kauneutta, mutta tuona hetkenä vähemmän ulkonaiset ja enemmän kodikkaat kuvat vallitsivat hänen mieltänsä.

Nousten vuorenrinnettä ylös pitkin jyrkkää, luikertelevaa polkua, joka töin tuskin soi tukalan sijan hevosten kavioille, joukko vihdoin saapui lujan, harmaakivisen linnotuksen edustalle, jonka torneja tuuheat puut estivät näkymästä, kunnes ne yht'äkkiä synkkinä ilmaantuivat hymyilevien lehvien keskeltä. Torventoitotus, ritarin värit ja kerkeästi lausuttu tunnussana saivat kahden- kolmenkymmenen vallilla seisovan julmannäköisen soturin päästämään hurjan tervehdyshuudon; salvat työnnettiin auki, ja Montreal hyppäsi vohkuvan ratsunsa seljästä ja riensi läpi pylväsetehisen avaraan saliin, jossa nainen -- nuori, ihana ja uhkeasti puettu -- kiiruhti häntä vastaan yhtä nopein askelin ja vaipui riemun valtaamana hänen syleilyynsä.

"Walterini! lempimäni, armas Walter, tervetultuasi -- tuhannesti tervetullut!"

"Adeline, ihanaiseni! -- jumaloimani -- saan nähdä sinut jälleen!"

Nuot olivat tervehdykset, Montrealin painaessa impeänsä vasten sydäntänsä, suudellen pois hänen kyyneleensä ja kohottaen hänen kasvonsa lähelle omiansa ja katsellessaan niitten vienoa kukkeutta poissaolleen huolestunein, hellin katsein.

"Armaani", hän sanoi hellästi, "olet surrut, -- olet menettänyt uhkeuttasi, siitä kun erosimme. Tule, tule, olet liian hempeä, tai liian hupsu sotilaan lemmityksi."

"Voi, Walter!" vastasi Adeline takertuen häneen, "nyt sinä olet palannut ja minä olen elpyvä. Ethän jätä minua pitkään, pitkään aikaan!"

"En, oma lemmittyni, en", ja Montrealin kierrettyä käsivartensa hänen vyötäisilleen rakastajat -- sillä voi! he eivät olleet avioita! -- vetäytyivät linnan sisempiin kammioihin.

II Luku.

Lemmen ja sodan elämää. Rauhan airut. Aseleikit.

Ympärillään sotilaansa, turvallisena vanhassa linnassaan, hurmaantuneena maan, taivaan ja meren kauneudesta ja intohimoisesti rakastaen Adelineansa, Montreal hetkeksi unhotti melskeisemmät toimensa ja karkeammat pyrintönsä. Hänen luontonsa oli altis suurelle hellyydelle samoin kuin suurelle julmuudelle, ja hänen sydäntänsä viilsi, kun hän katsellessaan neitonsa ihanata muotoa huomasi, ettei hänenkään läsnäolonsa voinut palauttaa entistä hymyä ja kukkeata väriä. Usein hän kirosi tuota ritarikuntansa onnetonta valaa, joka kielsi häntä solmiamasta avioliittoa, vieläpä sellaisenkin kanssa, joka oli enempi kuin hänen vertaisensa; ja omantunnon vaivat katkeroittivat hänen autuaimmat hetkensä. Tuo lempeä impi rosvoluolaan joutuneena, menettäneenä kaikki mitä hän oli oppinut korkeimmassa arvossa pitämään -- äitinsä, ystävänsä, puhtaan maineensa -- vaan sitä palavammin rakasti viettelijäänsä, vaan sitä enemmän kohdisti yhteen ainoaan esineesen kaikki nuot naiselliset ja hellät tunteet, joille ei oltu sallittu mitään muuta eikä vähemmän synnillistä purkausta. Mutta hän tunsi häpeänsä, vaikka hän koetti salata sitä, ja vielä kalvavampi murhe, kuin häpeän, painoi hänen mieltänsä ja jäyti hänen terveyttään. Mutta kuitenkin hän Montrealin luona oli huolissaankin onnellinen, ja terveytensä murtuessa hänellä ainakin oli lohdutuksena toivo saada kuolla hänen lempensä ollessa heikontumattomana. Joskus he lähtivät lyhyeille retkeilyille, sillä maan rauhaton tila esti heitä poistumasta kauas linnasta, halki päivärinteisten metsäin ja pitkin peilikirkasta merta, joka teki hurmaavaksi tuon viehättävän seudun; ja tuo karkeuden ja vienoisuuden sekotus, hurja saattojoukko, teltti, päiväsydännä pystytetty jollekin metsistön viheriälle kedolle. Adelinea ääni ja kitarri, julmien soturien ryhmät kuunnellen taampana, olisi oivallisesti soveltunut Arioston säkeille ja yhtyi sopusointuisesti noihin omituisiin, rauhattomiin ja ritarillisiin aikoihin, jolloin klassillinen etelä muuttui pohjolan romantisuuden tyyssijaksi. Montreal kuitenkin oli ryhtynyt salaisiin keskusteluihin Unkarin kuninkaan kanssa, ja jouduttuaan uusiin puuhiin, hän siksi kertaa mielellään oli luopunut kaikista aikeistaan Roomaan nähden. Hän kuitenkin piti korkeimman kunnianhimonsa toteuttamista vaan toistaiseksi lykättynä, ja kirkkaana hänen vaihtelevan elämänuransa etäisemmissä vaiheissa kohosi Rooman Capitoli ja välkkyi Caesarien valtikka.

Eräänä päivänä, kun Montreal vähänen saattojoukko seurassaan ratsasti lähelle Terracinan valleja, portit yht'äkkiä aukaistiin seljälleen, ja suuri väkijoukko purkautui ulos, edessä omituisen näköinen henkilö, jonka askeleita seurattiin paljain päin ja korkeaäänisin siunauksin. Munkkijoukko päätti kulkuen, laulaen hymniä, jonka loppusanat olivat seuraavat:

Poikki vuorten ihanat Sun jalkaa sulosanan meille toivat; Sun polkus kukkain verhomat, Ja harpuin enkeleitten äänet taivon soivat: Ja heltyy vainon mies, Miss', airut rauhan, siunattu sun käypi ties! Halki korven jylhäkköin Käy kulkus pyhä päivin, öin, Turvallisna ainiaan, Yksin -- luonas Herra vaan. Missä raivo hurjin on, Sinne käyt sä kalvaton Ilman rautahaarniskaa, Sua valkoviittas turvajaa. Ei miekka kättäs tahraja, Vaan sauva siinä hopea; Halki leirin, linnojen, Läpi rosvoluolien, Kyyhkyn sanansaattaja, Rakkauden airut sa, Hurjintakin rauhaan koitat, Mailman Kristukselle voitat. Niinkuin askel Jumalan Tyynsi vetten pauhinan; Vaino, kiukku, murhamiesi Talttuu, rauhan airut, varrella sun tiesi.

Tuntematon, jolle tuollaista kunniaa osotettiin, oli nuori, parraton mies, puettu Valkoseen hopealla kirjailtuun vaatteukseen; hän oli aseeton ja avojaloin, ja hänen kädessään oli pitkä, hopeainen sauva. Montreal pysähtyi joukkoneen kummastuen ja ihmeissään, ja ritari kannusti hevostaan kohden väkijoukkoa ja puhutteli tuntematonta.

"Hei, ystäväni", virkkoi provencelainen, "mikä sinä olet miehiäsi, toivioretkeläinenkö, vai mikä erinomainen pyhyys tuottaa sinulle tuon kunnioituksen?"

"Pois, pois", huusivat muutamat rohkeimmat joukosta, "rosvo älköön ehkäiskö rauhan airuen tietä?"

Montreal viittasi kädellään ylenkatseellisesti.

"Minä en puhu teille, hyvät miehet, ja kunnianarvoisat munkit, jotka kulkevat takananne varsin hyvin tietävät, etten milloinkaan ole loukannut sanansaattajaa enkä pyhiinvaeltajaa."