Part 13

Kadulla ei liikkunut paljon väkeä, -- porvarit katselivat nähtävästi välinpitämättöminä matkuetta puoleksi suljetuista puodeistansa.

"Eivätkö nuot roomalaiset välitä kauniista näytelmistä?" kysyi Montreal, "jos niitä olisi helpompi huvittaa, niitä olisi helpompi hallita."

"Oh, kyllä Rienzi ja moiset narrit huvittavat. Meillä on parempaa työtä -- me täristelemme", vastasi Tapani.

"Mitäs trubaduuri laulaa, herra Adrian?" sanoi Montreal.

"Hymy viekas taito olkoon sen, Jos valtaan tahtoo päästä ken; Se urhot voittaa, kaunoisat, Ja pettää maitten mahtavat. Hymy, viekas hymy!

"Uhka suora urhot nostaa vaan, Saa kaunokaiset kammomaan, Se ylpeät vain haavottaa Ja myrkkymaljat valmiiks' saa. Uhka, suora uhka!

"Tuo on ranskalainen laulu, signor, mutta sen viisaus nähtävästi Italiasta kotosin, sillä käärmeen hymy on teidän maanmiestenne ominaisuuksia, synkkä katse sopii heille huonosti."

"Herra ritari", vastasi Adrian terävästi ja kiivastuen solvauksesta, "te ulkomaalaiset olette opettaneet meidät synkästi katsomaan -- mikä joskus on hyve."

"Mutta ei järkevää, ellei käsi pysty täyttämään, mitä otsa uhkaa", vastasi Montreal kopeillen, sillä hänessä oli paljon ranskalaista vilkkautta, mikä usein voitti hänen varovaisuutensa, ja salaista kaunaa vielä Adrianiin, siitä saakka kuin he olivat kohdanneet toisensa Tapanin palatsissa.

"Herra ritari", vastasi Adrian punastuen, "puheemme saattaa johtaa kiivaampiin sanoihin, kuin soisin joutuvani vaihtamaan miehen kanssa, joka on tehnyt minulle niin jalon palveluksen."

"No, palatkaamme sitten jälleen trubaduureihin", sanoi Montreal välinpitämättömästi. "Antakaa minulle anteeksi, jos ei minulla yleensä ole korkeita ajatuksia italialaisten rehellisyydestä eikä italialaisten urhoollisuudesta; _teidän_ urhoollisuutenne minä tunnustan, sillä olen saanut nähdä sen, ja urhoollisuus ja rehellisyys käyvät yhdessä, -- tyytykää siihen."

Kun Adrian oli vastaamaisillaan, hänen silmänsä kohtasivat äkkiä Cecco del Vecchion kookkaan vartalon, joka paljain, jäntereisin käsivarsin nojautui alasimeensa ja hymyillen katseli joukkoa. Tuossa hymyssä oli jotakin, joka käänsi Adrianin ajatukset toisaalle ja jota hän ei voinut katsella, tuntematta selittämätöntä, ilkeätä tunnetta.

"Ravakas lurjus tuo", sanoi Montreal, myöskin silmäillen seppää. "Tuo kelpaisi minun joukkooni. Hei, veikko!" huusi hän, "sinun käsivartesi kelpaisi yhtä hyvästi miekkaa heiluttelemaan, kuin takomaan sitä. Heitä alasimesi ja liity Fra Morealen poikiin!"

Seppä nyökkäsi päätään. "Herra ritari", sanoi hän vakavasti, "meillä miesparoilla ei ole halua sotiin, ei toisia tappamaan -- haluaisimme vaan saada itse elää -- jos te sallisitte!."

"Pyhä Äiti avita, tuopa orjamainen vastaus! Mutta te roomalaiset --"

"_Olette_ orjia!" keskeytti seppä ja vetäytyi pajaansa.

"Koira juonittelee", sanoi vanha Colonna. Joukon kulkiessa ohitse, raa'oista muukalaisista jokainen, johtajiensa rohkaisemina alkoi, törkeästi osotellen etelän murretta, irvistellä ja pilkata kömpelöä jättiläistä, kun hän taasen ilmaantui pajan edustalle ja nojautui alasimeensa, pitämättä rahtuakaan väliä herjaajistaan, paitsi että syvempi hehku peitti hänen mustan naamansa. Uljas matkue kulki kulkemistaan pitkin katuja ja läksi Ikuisesta Kaupungista.

Syvä äänettömyys -- yleinen tyyni -- valtasi Rooman; puodit olivat yhä vaan puoleksi avatut, kukaan ei ryhtynyt toimiinsa, oli juuri kuin juhlan alku, jolloin huolettomuus täyttää mielet ennen riemun nousua.

Puolenpäivän aikaan nähtiin kaduilla vähäisiä, kuiskailevia miesryhmiä, jotka pian hajaantuivat, ja silloin tällöin yksinäinen kirjamiesten käyttämään viittaan tahi synkempään munkin kaapuun puettu jalkamies rientävän pitkin katuja kohden Egyptin P. Marian kirkkoa, muinaista Fortunan temppeliä. Sitten taas kaikki oli hiljaista ja autiota. Yht'äkkiä kuului _pasuunan ääni_! Se paisui -- se tunkeutui korviin. Cecco del Vecchio katsahti alasimestaan! _Yksinäinen ratsastaja_ kulki verkalleen pajan ohitse ja puhalsi pitkän toitotuksen torveensa, joka riippui hänen kaulastaan. Sitten yhtäkkiä nähtiin ikäänkuin loihdittuna väkeä ilmestyvän joka kulmasta, kadut täyttyivät ihmisistä, mutta vaan jalkain polenta ja epäselvä hiljainen hälinä rikkoi äänettömyyden. Taas puhalsi ratsumies torveen, ja kun sävel oli haihtunut, hän huusi korkealla äänellä: "Ystävät ja roomalaiset! huomenna päivän valjetessa saapukoon joka mies aseetonna P. Angelon kirkon edustalle. Cola di Rienzi kutsuu roomalaiset järjestämään Rooman olot". Huuto, joka tuntui täristelevän seitsemän kukkulan juuria, puhkesi tuon lyhyen kehotuksen päätyttyä; ratsumies lähti verkalleen liikkeelle, ja väkijoukko seurasi häntä. -- Tuo oli vallankumouksen alku!

VI Luku.

Salaliittolaisesta tulee ylin virkamies.

Yösydännä, jolloin koko kaupunki näytti lepoon vaipuneelta, kirkas valo loisti P. Angelon kirkon akkunoista. Pyhän musiikin pitkäveteiset ja juhlalliset sävelet kohosivat tavan takaa ilmoille sen kajahtelevista kaarroksista. Rienzi oli kirkossa rukoilemassa; kolmekymmentä messua kulutti yön hetket, ja kaikki uskonnon menot täytettiin vapauttamisyrityksen pyhittämiseksi. Aurinko oli kauan sitten noussut ja kansa kauan ollut kokoontuneena kirkon ovien edustalle sekä äärettömissä joukoin kaikille läheisille kaduille -- kun kirkonkellot alkoivat pitkän ja iloisen soittonsa, ja sen tauottua kuorilaulajain äänet lauloivat seuraavan hymnin, jossa omituisesti, vaikka karkeasti, klassillisen isänmaanrakkauden henki sekaantui uskonnollisen innon palavuuteen:

Roomalainen vapauden hymni.

Saa maailma riemuitseen! Jo kruunattu kunnailleen Iki Rooma on muistoineen! Jubilate!

Ilo käy yli vetten, maan! Nyt sankarit laakerissaan Taas katsovat haudoistaan! Jubilate!

Oi, kalpea haamu mi tää Ajan kuilusta liiti? Kuin tuuli se kiiti, Kuin tuuli, kun myrsky on sää;

Sen jättiläsvartalo varjoinen Sotajoukkojen täyttävi keskuksen! Se verhottu ruumihin kääreisin, Saa varjoksi kirkkahan päivänkin; Ja maailma katsovi, kummeksii, Ja muinasta henkeä tervehtii! Terve! Sä terve!

Se liikkua alkavi, hengittään -- On laakeriseppele kiireellään -- Valosaksi jo haamio käy tuo, oi! Kuni yön utuhelmasta kirpova koi. Terve! Sä terve!

Henki menneisyyden on Omassa kodissa, Rooman povissa, Saanut jo hallinnon!

Maine, profetan äänin sie, Maan äärihin viesti vie! Miss' ylpeä kohtuuton Ja sorrettu oikeus on. -- Vie tietosi riemusuin Sä tyrmihin vainottuni; -- Käy torvella kuuluttaan Nyt tiedoksi kansain maan -- On kunnailla sankarien Ja haudoilla pyhimysten, Miss' Caesarit astui ja marttyrit Herran, Uni loppunut jo, heräs nukkuja kerran! Ja mennyt on gootin ja vandalin hetki: Taas alkavi Rooman jo voittosa retki!

Kun hymni päättyi, kirkon ovet aukenivat, kansa teki tietä kummallekin puolen, ja kolmen nuoren ylimyksen jäljessä, jotka kantoivat Vapauden, Oikeuden ja Sovinnon voittoriemun vertauskuvilla kaunistettuja lippuja, nähtiin Rienzi täydessä sotisovassa vaan kypäriä paitse. Hänen muotonsa oli valvomisesta ja kovasta mielenjännityksestä kalvakka -- mutta ankara, vakava, ja juhlallisen tyyni; ja sen ilme niin pidätti kaiken yleisen ja äänekkään tunteitten ilmipuhkeamisen, että ne, jotka sen näkivät, hillitsivät huudon huulilleen ja nuhdellen viihdyttivät takana seisovan väkijoukon tervehdyksen. Rienzin vieressä astui Raimond, Orvieton piispa, ja takana seurasi, marssien kaksi rinnatusten, sata aseellista miestä. Täydellisessä hiljaisuudessa alkoi kulkue matkansa, kunnes, sen saavuttua Capitolin luokse, väkijoukon maltti oli ehtinyt haihtua, ja tuhannet äänet kohottivat ilmoille hurjia innostuksen ja riemun huutoja.

Saavuttuaan suurten portaitten juurelle, joista siihen aikaan oli pääkäytävä Capitolin edustalle, kulkue seisahtui, ja väestön täyttäessä laajan aukean -- jota monet muinaisten temppelein mahtavat patsaat kaunistivat ja pyhittivät -- Rienzi puhui rahvaalle, jonka hän yht'äkkiä oli kansaksi kohottanut.

Hän kuvaeli pontevasti kaupunkilaisten orjuutta ja kurjuutta, täydellistä laittomuuden tilaa, hengen ja omaisuuden yleisen turvallisuudenkin puutetta. Hän selitti mitään vaaroja pelkäämättä pyhittävänsä elämänsä heidän yhteisen isänmaansa uudestasyntymisen hyväksi, ja juhlallisesti kehotti kansaa tukemaan hänen toimiaan ja kerrassaan hyväksymään ja vahvistamaan vallankumouksen, järjestämällä lakiteoksen ja perustuslaillisen kokouksen. Sitten hän käski kuuluttajan lukemaan kansalle hänen esittämänsä perustuslainkaavan pääpiirteet.

Siinä luotiin -- tai pikemmin uudistettiin lisättyine etuoikeuksineen neuvosmiesten eduskunnallinen kokous. Siinä julistettiin ensimmäiseksi lainpykäläksi, mikä meidän onnellisempina aikoinamme näyttää peräti yksinkertaiselta, mutta jota siihen asti ei milloinkaan oltu pantu Roomassa täytäntöön, jokainen ilkinen murhamies, olkoon hän mitä säätyä tahansa, rangaistaan kuolemalla. Se määräsi, ettei kenelläkään yksityisellä, ylimyksellä eikä porvarilla, saanut olla sotavarustuksia eikä linnueita kaupungissa eikä maalla, että valtion portit ja sillat olivat valittavan ylimmän virkamiehen katsannon alaisia. Se kielsi tuhannen hopeamarkan sakon uhalla kaiken rosvojen, palkkasoturien ja sissien suojelemisen, se velvotti läheiset alueet omistavat ylimykset vastuunalaisiksi teitten ja kauppatavarain kuljetuksen turvallisuudesta. Se otti leskivaimot ja orvot valtion holhottaviksi. Se järjesti jokaiseen kaupungin kortteliin aseellisen sotavoiman, jonka Capitolin kellon soidessa, minä hetkenä tahansa, oli kokoontuminen valtiota suojelemaan. Se sijotti kaupan turvaksi laivan jokaiseen merisatamaan. Se määräsi sadan floriinin suuruisen summan maksettavaksi jokaisen Roomaa puolustaessaan kaatuneen miehen perillisille, ja yleiset tulot käytettäviksi valtion turvaksi ja hyväksi.

Niin samassa kohtuulliset ja tehokkaat olivat uuden peruslain pääpiirteet; ja lukijaa huvittanee huomata, kuinka suuri mahtoi olla kaupungin entinen epäjärjestys, kun sivistyksen ja turvallisuuden tavallisimmat alkuehdot olivat tuon lakiehdotuksen luonteena ja kansanvaltaisen mullistuksen rajana.

Hurjat innostuksen huudot olivat vastauksena tuohon uuteen perustuslakiesitykseen, ja melskeen keskestä kohosi Cecco del Vecchion kookas vartalo. Vaikka hänen yhteiskunnallinen asemansa oli alhainen, hän oli peräti tärkeä mies nykyisessä käännekohdassa; hänen kiihkonsa ja rohkeutensa, ja kenties vielä enemmän hänen karkeat intohimonsa ja itsepintaiset ennakkoluulonsa olivat tehneet hänet kansan suosikiksi. Alhaiset käsityöläisluokat pitivät häntä päämiehenään ja edustajanaan: lujalla äänellä ja arkailematta hän puhui -- puhui hyvin, sillä hänen sydämensä oli kylläinen siitä, mitä hänellä oli sanottavaa.

"Maani miehet ja porvarit! -- Tämän uuden peruslain olette hyväksyneet -- se on paikallaan. Mutta mitä on kelpo la'eista, ellei meillä ole kelpo miehiä niitä käytäntöön panemassa? Kuka kykenee lakia käytäntöön panemaan yhtä hyvin kuin sen esittäjä? Jos te käskette minua selittämään, kuinka kelvollinen kilpi on tehtävä, ja minun selitykseni miellyttää teitä, teetättekö sen minulla vai jollakulla toisella sepällä? Jos teetätte jollakin toisella, hän kyllä saattaa tehdä hyvän kilven, mutta siitä ei tule sama, jonka minä olisin tehnyt, ja jonka selitys kelpasi teille. Cola di Rienzi on esittänyt lakiteoksen, joka on oleva kilpemme. Kuka saattaisi paremmin valvoa että kilpi tulee sellaiseksi, kuin se on aiottu, kuin Cola di Rienzi? Roomalaiset! Minä esitän että Cola di Rienzi saa kansalta vallan, minkä nimellisenä hän tahtoo, panna uuden perustuslain käytäntöön -- ja millä keinoilla tahansa, me, kansa, emme lue sitä hänelle viaksi."

"Kauan eläköön Rienzi -- kauan eläköön Cecco del Vecchio! Hän puhui hyvin! -- älköön kukaan muu kuin lainlaatija hallitko!"

Tuollaiset huudot tervehtivät Rienzin kunnianhimoista sydäntä. Kansan ääni soi hänelle ylimmän vallan. Hän oli luonut tasavallan -- ja voi tulla, jos halutti, hirmuvaltiaaksi.

VII Luku.

Vast'aika sataa kun heinät korjuussa ovat.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui Roomassa, muuan Tapani Colonnan palvelijoista jo oli matkalla Cornetoon. Helppo on kuvitella vanhan ylimyksen hämmästystä, kun tuo sanoma saapui hänen korviinsa. Silmänräpäystäkään kadottamatta hän kokosi joukkonsa, ja hänen ollessaan lähdön touhussa, P. Johanneksen ritari äkkiä astui hänen luoksensa.

"Mitä tämä tietää?" sanoi hän heti, "kapinako? -- Rienzi Rooman hallitsijana? -- Luottamistako noihin tietoihin?"

"Ne ovat liian totta", sanoi Colonna katkerasti hymyillen. "Mihin hirtämme hänet palattuamme?"

"Älkää puhuko noin rajuja, herra hyvä", vastasi Montreal kursailematta. "Rienzi on voimallisempi kuin luulette. Minä tunnen ihmiset, te vaan ylimykset. Missä veljenpoikanne on?"

"Hän on tuossa, jalo Montreal", sanoi Tapani hartioitaan kohottaen ja ylönkatseellisesti hymyillen loukkauksesta, johon hän katsoi parhaaksi olla vastaamatta, "hän on tuossa -- tuossa hän tulee."

"Oletteko kuullut uutisia?" huudahti Montreal.

"Olen."

"Katsotteko tuon keikauksen ylön?"

"Minä pelkään sitä."

"Sitten teissä on hiukan järkeä. Mutta se ei kose minuun! en tahdo häiritä keskustelujanne. Hyvästi tällä kertaa!" ja ennenkuin Tapani ehti pidättää häntä, ritari oli pujahtanut huoneesta.

"Mitä tuo villitsijä tarkottanee?" jupisi Montreal itsekseen. "Yrittäneekö hän pettää minua? Lieneekö hän käyttänyt poissaoloani hyväkseen, saadakseen yksin nauttia kaikki edut? Minä pahaa pelkään. Tuota kavalaa roomalaista! Me pohjolan sotilaat emme ikinä saisi voittoa noitten italialaisten älystä ilman heidän pelkuruuttaan. Mutta mitä on tehtävä? Minä jo käskin Rodolfin juttelemaan noille sisseille, ja he ovat juuri luopumaisillaan nykyisestä herrastaan. Hyvä, olkoon menneeksi! Paras onkin, että ensiksi kukistan ylimysten vallan, ja sitten miekka kädessä määrään ehtoni plebeijille. Jos en tuossa onnistu suloinen Adeline! Taas saan sinut nähdä! se on oleva lohdutukseni! -- ja Unkarin Ludvig on paljon tarjoava Walter de Montrealin käsivarresta ja ajusta. Mitä, hei! Rodolf!" hän ärjäsi, huomatessaan roiman ratsurinsa humalaisena kaakertelevan kartanolla. "Lurjus, oletko sikana tähän aikaan päivästä?"

"Sikana tai selvänä", vastasi Rodolf syvään kumartaen, "minä olen teidän käskettävänänne."

"Oikein sanottu! -- ovatko veikkosi valmiina ratsujen selkään?"

"Kahdeksankymmentä heistä, kyllästyneenä laiskuuteen ja Rooman raskaasen ilmaan, on kiitävä, mihin herra Walter de Montreal käskee."

"Riennä sitten, -- hoputa he ratsaille, emme matkusta täältä Colonnain seurassa -- lähdemme sill'aikaa kun he rupattavat, -- käske aseenkantajani luokseni!"

Vasta kun Tapani Colonna oli noussut heponsa selkään, hän sai kuulla Provencen ritarin, ratsuri Rodolfin ynnä kahdeksankymmenen palkkasoturin jo lähteneen -- mihin, sitä ei kukaan tiennyt.

"Ehtiäkseen ennen meitä Roomaan! Ravakka barbaari!" virkkoi Colonna. "Eteenpäin herrat!"

VIII Luku.

Hyökkäys. Palaus. Valinta.

Kun Colonna joukkoineen saapui Rooman edustalle, hän huomasi että portit olivat suljetut ja muurit miehitetyt. Tapani käski torvensoittajiensa ja yhden päälliköistään jyrkästi vaatimaan esteetöntä pääsyä.

"Meitä on kielletty", vastasi kaupungin vartiaston päällikkö, "laskemasta sisään ketään, jolla on mukanaan aseita, lippuja tahi torvia. Hajottakoot herrat Colonnat seurueensa, niin he ovat tervetulleet."

"Kenen ovat nuot röyhkeät määräykset?" kysyi johtaja.

"Orvieton herra piispan ja Cola di Rienzin, buono staton kummankin suojelijan."

Johtaja vei tuon sanoman Colonnalle. Tapanin raivo oli ääretön. "Mene takasin", hän huusi niin pian kuin hän sai puhutuksi, "ja sano että, jolleivät portit heti aukene minun ja seurueeni kulkea, niin plebeijien veri langetkoon heidän omaan päähänsä. Mitä Raimondiin tulee, niin paavin vikaarin valta on hengellinen, eikä maallinen. Määrätköön paaston, niin tottelemme; mutta mitä tuohon kirottuun Rienziin tulee, niin sano, että Tapani Colonna on etsivä hänet huomenna Capitolista, heittääkseen hänet korkeimmasta ikkunasta mäelle."

Lähetyskunta vei nuot sanat perille.

Roomalaisten päällikön vastaus oli yhtä vakava.

"Sanokaa herrallenne", sanoi hän, "että Rooma pitää häntä ja hänen seuralaistaan kapinoitsijoina ja pettureina, ja että samana hetkenä kun olette palanneet joukkoonne, joutsimiehemme saavat käskyn jännittää joutsensa -- paavin, kaupungin ja vapauttajan nimessä."

Tuo uhkaus täytettiin kirjaimen mukaisesti, ja ennenkuin vanha ylimys oli ehtinyt saada miehensä kunnolliseen järjestykseen, portit aukaistiin seljälleen ja hyvin varustettu, vaikka harjaantumaton joukko purkautui ulos kauheasti kiljuen ja aseitaan kalistellen, Rooman valtion taivaansiniset liput etupäässä. Niin kiivas oli heidän rynnäkkönsä ja niin suuri heidän lukunsa, että lyhyen ja melskeisen kahakan perästä ylimysten oli peräytyminen, ja heidän takaa-ajajansa ahdistivat heitä penikulmaa kauemmaksi kaupungin muureista.

Niinpian kuin ylimykset olivat tointuneet hämmingistään ja peljästyksestään pidettiin hätäinen neuvottelu, jossa erilaisia ja vastakkaisia mielipiteitä pyrki valtaan, Jotkut olivat sitä mieltä, että heti oli lähdettävä Palestrinaan, joka kuului Colonnalle ja jonka linnotukset olivat miltei mahdottomat vallottaa. Toiset tahtoivat joukkoa hajaantumaan, ja että rauhallisesti eri osastoissa pyrittäisiin kaupunkiin toisista porteista. Tapani Colonna -- kiivastuneena ja kykenemättömänä tavalliseen itsensä hillitsemiseen -- ei voinut säilyttää vaikutusvaltaansa; Luca di Savelli, arka, vaikka petollinen ja kavala mies, oli jo pyöräyttänyt hevosensa ja kehotti miehiänsä seuraamaan häntä Romagnassa olevaan linnaansa, kun vanha Colonna keksi keinon, millä saisi joukkonsa estetyksi hajaantumasta, josta hän huomasi lähtevän kovaonniset seuraukset heidän yhteiselle asiallensa. Hän esitti että he heti lähtisivät Palestrinaan ja sen lujaksi miehittäisivät, sillaikaa valittaisiin joku päälliköistä yksin matkustamaan Roomaan, nöyrtyneen näköisenä hankkimaan tietoja Rienzin voimista, ja valtuutettaisiin päättämään, ryhdytäänkö vastustamaan, jos se on mahdollista, tai sopimaan parhaista kaupunkiin pääsemisen ehdoista.

"Mutta kuka", kysyi Savelli ivallisesti, "rupeaa tuohon vaaralliseen lähettilään toimeen? Kuka aseettomana ja yksin antautuu Italian hurjimman roistoväen raivon ja valtansa ensi puuskassa olevan kansanyllyttäjän oikkujen vaaraan?"

Ylimykset ja päälliköt katselivat ääneti toinen toistansa. Savelli nauroi.

Siihen saakka Adrian ei ollut ottanut osaa keskusteluun eikä paljon äskeiseen kahakkaankaan. Hän tuli sukulaisensa avuksi.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "minä ryhdyn tuohon toimeen, -- mutta omasta puolestani, teistä riippumattomana, -- vapaana toimimaan sen mukaan kuin Rooman ylimyksen arvolle ja Rooman kansalaisen eduille soveliaaksi katson, vapaana vetämään lippuni oman tornini harjalle, tai hyväksymään uuden hallitusmuodon."

"Oikein puhuttu!" huudahti vanha Colonna heti. "Taivas varjelkoon meitä tulemasta Roomaan vihollisina, jos meidän vielä sallitaan palata sinne ystävinä. Mitä arvelette, herrat?"

"Paremmin emme olisi saattaneet valita", sanoi Savelli, "mutta enpä todellakaan pidä mahdollisena, että joku Colonna saattaa olla epätietoinen, hylkääkö vai hyväksyykö hän tuollaisen äkkinäisen keikauksen."

"Tuon, signor, minä itse ratkaisen; jos olette asiamiehen tarpeessa, niin valitkaa itsellenne toinen. Minä ilmoitan teille suoraan että olen tarpeeksi liikkunut muissa valtioissa, huomatakseni että Rooman olot kaipasivat korjausta. Kelpaavatko Rienzi ja Raimond tuohon toimeen, mihin he ovat ryhtyneet, sitä en tiedä."

Savelli oli vaiti. Vanha Colonna puuttui puheeseen.

"Palestrinaan sitten! -- suostutteko kaikki siihen? Millään muotoa älkäämme hajaantuko! Ainoastaan sillä ehdolla myönnyn sukulaiseni rohkeuteen."

Ylimykset vähin mutisivat keskenänsä. -- Tapanin esityksen hyöty oli silminnähtävä, ja he lopuksi suostuivat siihen.

Adrian näki heidän lähtevän ja alkoi sitten, ainoastaan aseenkantaja mukanaan, verkalleen ratsastaa kohden erästä etäistä tullia. Saavuttuaan portille kysyttiin hänen nimeänsä, ja hän ilmoitti sen heti.

"Lähtekää sisään, herrani", sanoi vartija, "meillä on käsky laskea sisään kaupunkiin kaikki, jotka tulevat aseettomina ja seurueitta. Mutta herra Adrian di Castellolle meitä erityisesti on käsketty osottamaan kansalaiselle ja ystävälle tulevaa kunniaa."

Adrian, hiukan liikutettuna tuosta ystävyydenosotuksesta, ratsasti sivutse pitkän rivin aseellisia porvareita, jotka kunnioittaen tervehtivät häntä, ja kun hän kohteliaasti vastasi tervehdykseen, niin korkeaääninen mieltymyksen huuto seurasi hänen ratsunsa askeleita.

Aseenkantaja vaan seurassaan nuori patriici kulki rauhallisesti pitkin tyhjiä, autioita katuja -- sillä melkein toinen puoli asukkaista oli kokoontunut muurien luoksi, ja toinen puoli täyttämään rauhallisempaa velvollisuuttaan -- kunnes saavuttuaan kaupungin keskustaan, -- Capitolin avara ja ylhäinen edusta aukeni hänen silmäinsä eteen. Laskeva päivä paistoi äärettömään väkijoukkoon, joka täytti tuon aukean, ja korkealla, keskeen rakennetun lavan yläpuolella välkkyi länteen vaipuvan auringon viimeisistä säteistä Rooman hopeaisilla tähdillä kirjaeltu suuri kirkkolippu.

Adrian pysäytti ratsunsa. "Tämä", ajatteli hän "tuskin on sovelias hetki ryhtyä keskusteluihin Rienzin kanssa, mutta haluttaapa minua pistäytyä väkijoukkoon, saadakseni tietää kuinka laaja hänen valtansa on, ja miten sitä käytetään". Hän vetäytyi eräälle synkälle, tyhjälle kadulle, luovutti hevosensa aseenkantajalleen, sekä lainattuaan häneltä kypärin ja pitkän viitan, hän asettui erään Capitolin sivuoven viereen ja seisoi viittaansa kääriytyneenä väkijoukossa, odotellen, mitä oli tapahtuva.

"Mitä", hän kysyi eräältä yksinkertaisesti puetulta porvarilta, "tämä kokous tarkottaa?"

"Ettekö ole kuullut julistusta?" vastasi toinen hieman kummastellen. "Ettekö tiedä että kaupungin neuvosto ja käsityöläisten ammattikunnat ovat päättäneet tarjota Rienzille Rooman kuninkaan arvonimen?"

Keisarin ritari, jolle kuului tuo ylhäinen arvo, sävähti.

"Ja tämä alemman aateliston, neuvosmiesten ja käsityöläisten kokous", jatkoi porvari, "odottaa hänen vastaustaan."

"Se on tietysti myöntäväinen."

"En tiedä -- kummallisia huhuja on liikkeellä: tähän saakka vapauttaja on salannut mielipiteensä."

Samassa sotaisen musiikin helisevät säveleet ilmoittivat Rienzin tulon. Meluava väkijoukko jakaantui, ja Capitolin palatsista puhujalavalle kulki Rienzi vielä täydessä sota-asussa, vaan kypärittä, ja hänen kanssaan kaikessa piispallisen juhlapuvun komeudessa Orvieton Raimond.