Part 12

Hetken kuluttua tuosta keskustelusta läksi Rienzi pyhästä rakennuksesta. Hän seisoi hiljaisen ja aution kirkon portailla hetkenä, joka etelän lyhyen hämärän edellä loi taikaisen valonsa seutuun. Hän näki suurenmoisen vesijohdon komeat kaaret, jotka ulottuivat kauas etäisyyteen, ja niitten takana kaukaiset purppuraiset kunnaat. Hänen edessään -- oikealla puolella -- oli Portti, jonka roomalainen nimi johtui coeliläisestä vuoresta, jonka rinteellä se vieläkin nähdään. Sen takana -- korkeilta portailtaan -- hän näki pitkin harmajata Campagnaa sirotellut kylät, jotka loistivat auringon viistoisista säteistä, ja kaikkein etäimpänä vuorten varjot alkoivat langeta muinaisen Tusculumin kattoihin ja toiseen albanilaiseen kaupunkiin, joka vielä on olemassa, autiona ja hyljättynä, Pompeijuksen ja Domitsianuksen hävinneitten palatsien sijalla. [Ensimmäisen Alban -- Alba Longan -- jonka taru kertoo Ascaniuksen perustamaksi, hävitti Tullus Hostilius. Toinen Alba eli nykyinen Albano, syntyi entisen kaupungin edustalla olevalle tasangolle vähää ennen Neeron aikoja.]

Roomalainen seisoi hetken aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja liikahtamatta katsellen maisemaa ja hengittäen vienon ilman suloista tuoksua. Oli parhaillaan imanteinen kevät -- kukkien, vehreitten lehvien ja kuiskaelevien tuulosten aika -- Italian runoilijain idyllinen toukokuu, mutta vaiti oli laulun ääni Tiberin äyräillä -- kaislat eivät synnyttäneet säveleitä enää. Pyhältä vuorelta, jossa Saturnuksen koti oli, olivat ijäksi poistuneet Dryadit ja Nymphit, ja Silvanus, Italian poika. Rienzin syntyperäinen luonto -- sen into -- sen menneisyyden kunnioitus -- sen rakkaus kaikkeen, mikä oli kaunista ja suurta -- vieläpä tuo mieltymys loiston suloihin, joka luo elämän karkealle todellisuudelle niin kukkean luonteen, ja jonka valta sittemmin liian ylölliseksi kehitti, ajatuksien ja mielenkuvitusten uhkuvaisuus, joka valui hänen huuliltaan tuona välkkyvänä ja tyhjentymättömänä virtana -- kaikki ilmaisi tuota nerokasta ja haaveksivaa kykyä, joka rauhallisempina aikoina olisi saattanut kohottaa hänet kirjallisuuden alalla kieltämättömämpään etevämmyyteen, kuin mihin teot koskaan voivat viedä, ja osaksi sisällinen tieto siitä liikkui tuona hetkenä hänen mielessään.

"Parempi minun olisi ollut", hän ajatteli, "jos en koskaan olisi omasta sydämestäni maailmaan katsahtanut. Minussa oli kaikki, mitä tarvitaan nykyhetken tyytyväisyyteen, sillä minun oli tuo, joka saattoi saada minun nykyhetken unhottamaan. Minun oli mahti sadostaa -- luoda: muinaisuuden tarut ja unelmat -- jumalallinen runon kyky, johon sydämen ihana kylläisyys voi purkautua -- nuot olivat omani! Petrarca, hän valitsi viisaammin itselleen! Puhua maailmalle, mutta maailman ulkopuolelta, vakuuttaa -- kiihottaa -- käskeä -- sillä siinä on kunnianhimon päämäärä -- mutta karttaa sen melua ja puuhaa! Hänen on tuo rauhallinen kammio, jonka hän täyttää kauneuden muodoilla -- yksinäisyys, josta hän karkottaa nuo ilkeät hetket, jotka meitä rasittavat ja jossa hän loihtii esiin menneitten aikojen jalot sydämet ja kunniakkaat tapaukset. Mutta minä -- millaisiin huoliin minä olen antautunut! millaisiin töihin minä olen sidottu! millaisia keinoja minun on käyttäminen! millaista teeskentelyä minun on harjottaminen! millaisiin juoniin ja kujeisin minun täytyy taivuttaa ylpeyteni! Katalat ovat viholliseni -- epävarmat ystäväni! ja todella tässä kamppauksessa soaistuja ja halpamielisiä miehiä vastaan itse henkikin käy typistetyksi ja kääpiömäiseksi. Hiljalleen ja pimeässä täytyy keinojen madella läpi luolien ja saastaisten usvien, saavuttaakseen lopuksi valon, päämääränsä."

Noissa mietteissä oli totuus, jonka katkeruutta ja surua tuo roomalainen ei vielä ollut täysin kokenut. Olkoon pyrintöjemme esine kuinka ylevä tahansa, jokainen kehno polku, jolle poikkeamme, sitä saavuttaaksemme, rumentaa kunniantuntomme henkistä näkyä, ja keinot vähitellen alentavat omien tarkotustensa päämäärän. Tämä on todellinen kova-onni sen miehen, joka on aikaansa jalompi -- että keinot, joita hänen on käyttäminen, tahraavat hänet, hän puoleksi parantaa aikansa, mutta puoleksi aika myöskin turmelee parantajan. Hänen oma juonittelunsa on hänen turvallisuutensa esteenä, -- kansa, jonka hän itse totuttaa luonnottomaan kiihotukseen, on alinomaa sen tarpeessa, ja kun johtaja lakkaa sen mielenkuvitusta ärsyttämästä, hän joutuu sen uhriksi. Parannus, jonka hän saa niillä keinoilla aikaan, on ontelo ja hetkellinen -- se on poispyyhkäisty hänen mukanansa, se oli vaan kuje-näytelmä -- poppamiehen turhaan käytetty nero: esirippu lankee -- taika on ohitse -- malja ja pallot potkaistaan syrjään. Parempi yksi hidas askel valistukseen -- jota, kun sen on koko kansan järki ottanut, ei voida peräyttää, -- kuin nuot äkilliset salamat yleisen yön synkkyyteen, jotka pimeys, vastakohdasta kaksinkerroin pimeämpi, ainiaaksi nielaisee!

Kun Rienzi verkalleen ja mietteissään oli lähtemäisillään kirkon edustalta, hän tunsi olkapäähänsä kevyesti kosketettavan.

"Hyvää iltaa, herra oppinut", sanoi iloinen ääni.

"Itsellenne peruutan saman kohteliaisuuden", vastasi Rienzi, katsellen henkilöä, joka näin äkkiarvaamatta puhutteli häntä ja jonka valkoisesta rististä ja sotaisesta ryhdistä lukija tuntee P. Johanneksen ritariksi.

"Ette tunne minua, nähtävästi", sanoi Montreal, "mutta ei väliä, me helposti tulemme tuttaviksi, mitä minuun tulee, niin minulla on jo ollut onni tutustua teihin."

"On mahdollista, että olemme tavanneet toisemme jossakin noitten ylimysten kodissa, joitten luokkaan näytte kuuluvan."

"Kuuluvanko! en, en vaseti!" vastasi Montreal ylpeästi. "Pitäkööt teidän ylimyksenne itseänsä kuinka jalosukuisina ja mahtavina tahansa, niinkauvan kuin vuoret tarjoavat pienenkin kolkan vapaata jalansijaa, minä en vaihtaisi heidän kanssansa sitä paikkaa, mikä minulla on maailman monien arvoasteitten joukossa. Urhoollinen tuntee vain yhden lajin plebeijiä, ja se on pelkurit. Mutta teidän, viisas Rienzi", jatkoi ritari iloisemmin äänin, "minä olen nähnyt melskeisemmissäkin tiloissa kuin Rooman ylimysten saleissa."

Rienzi katseli kiinteästi Montrealia, joka avoimin otsin kesti hänen katseensa.

"Kyllä", jatkoi ritari -- "mutta kävelkäämme eteenpäin, sallikaa minun muutamia hetkiä olla seurassanne. Kyllä! Minä olen kuunnellut teitä -- toissa iltana, jolloin puhuitte rahvaalle, tänään, kun rusikoitsitte ylimyksiä, ja sydänyölläkin, hiljattain, kun (korvanne, uljas herra! -- alemmaksi, se on salaisuus!) -- sydänyölläkin, kun vannotitte uhittelevat salaliittolaiset veljeyden valaan Aventinin raunioilla."

Lopetettuansa ritari vetäytyi syrjään tarkastamaan, minkä vaikutuksen nuot hänen sanansa tekisivät Rienzin kasvoihin.

Hieno vavistus kävi läpi kapinoitsijan ruumiin -- sillä siksi Rienziä kutsuisivat muut kuin Montreal, ellei salaliitto onnistuisi; hän kääntyi äkkiä päin ritaria ja tarttui tietämättään miekan kahvaan, mutta hellitti sen heti.

"Haa!" sanoi Rienzi pitkään, "jos tuo on totta, kukistu Rooma! Vapaissakin on pettureita!"

"Ei ainoatakaan petturia, uljas herra", vastasi Montreal, "minä tunnen salaisuutenne -- mutta kukaan ei ole sitä minulle ilmaissut."

"Ja luetteko itsenne sen ystäviin vai vihollisiin?"

"Siinäpä se on", vastasi Montreal rauhallisesti. "Olkoon vaan sanottu että, jos tahtoisin näyttää valtaani vihollisena, minun tarvitsisi sanan sanoa, niin riippuisitte hirsipuussa; koska en ole tehnyt tuota, osottaa se, että olen halukas olemaan ystävänne."

"Erehdyt, muukalainen! Sitä miestä ei ole elävitten joukossa, joka voisi vuodattaa vereni Rooman kaduilla! Hirsipuussa! Et tunne paljoa Rienzin voimaa."

Nuot sanat lausuttiin melkein ylönkatseellisesti ja katkerasti, mutta hetken kuluttua jatkoi Rienzi tyynempänä:

"Viittasi rististä päättäen kuulut uljaimpiin ritarikuntiin, olet muukalainen ja ritari. Mikä ylevä myötätuntoisuus saattaa tehdä sinut Rooman kansan ystäväksi?"

"Cola di Rienzi", vastasi Montreal, "tuo sama myötätuntoisuus, joka yhdistää kaikki, jotka omin ponnistuksinsa ovat kohonneet lauman yläpuolelle. Totta kyllä, minä synnyin jalosukuisena -- mutta mitättömänä ja köyhänä: nyt minun viittauksestani liikkuvat kaupungista kaupunkiin vallan aseelliset välikappaleet, minun henkäykseni on tuhansien laki. Nykyistä valtaani en perinyt, sen voitti kylmä järkeni ja vakava käsivarteni. Tiedä että olen Walter de Montreal, eikö tuo nimi puhu henkeä, omasi kaltaista? Eikö kunnianhimo ole yhteinen tunteemme? Minä en järjestele sotajoukkoja pelkän voitonpyynnin tähden, vaikka minua kutsutaan ahneeksi -- en telota talonpoikia verenhimosta, vaikka minua julmuriksi sanotaan. Aseet ja rikkaus ovat vaan vallan välikappaleita, valtaa minä himoitsen -- etkö sinä, rohkea Rienzi, tavottele samaa? Oletko tyytyvä kynsilaukkaa purevan roskaväen valjuun henkäykseen -- oppineitten kuiskaeltuun kateuteen -- lasten turhanpäiväiseen rähinään, jotka kutsuvat sinua isänmaan ystäväksi ja vapauttajaksi, huumatakseen korvasi? Nuot ovat vaan _sinun_ keinojasi, tavotellessasi _valtaa_. Olenko puhunut totta?"

Mitä vastenmielisyyttä Rienzi lienee tuntenutkin noita sanoja kuullessaan, hän sitä ei paljastanut. "Tosiaan", hän sanoi "olisi suotta, kuuluisa päällikkö, kieltää että pyrin tuohon valtaan, josta puhut. Mutta mitä yhteyttä saattaa olla Rooman kansalaisen ja palkattujen soturijoukkojen johtajan kunnianhimon välillä, soturijoukkojen, jotka vaan palkan mukaan arvostelevat ajamaansa asiaa -- tänään taistelevat vapauden puolesta Florensissa -- huomenna tyrannien Bolognassa? Suo anteeksi avonaisuuteni, mutta tähän aikaan ei pidetä häpeänä tuota, josta syytän joukkojasi. Urhoollisuus ja sotapäällikön toimi pyhittävät nykyään jokaisen asian, mitä ne ajavat, ja se, joka on ruhtinasten herra, ansaitsee varsin hyvin kunnian päästä heidän vertaiseksensa."

"Olemme tulossa vilkkaanlaiseen kortteliin", sanoi ritari, "eikö täällä ole mitään yksinäistä paikkaa -- mitään Aventiniä -- jossakin kolkassa, missä meidän sopisi keskustella?"

"Hiljaa!" vastasi Rienzi, katsellen varovaisesti ympärilleen. "Kiitos, jalo Montreal viittauksestasi, ei myöskään ole hyvä että meidät nähdään oleskelevan yhdessä. Suostutko seuraamaan minua kotiini, Palatinin sillan luo, siellä saamme häiritsemättä ja rauhassa jutella?"

"Olkoon menneeksi", sanoi Montreal ja jäi jälelle.

Nopein askelin kulki Rienzi läpi kaupungin, yksinäisten porvarien erinomaisesti kunnioittaen tervehtiessä häntä, sekä kierrellen pitkin pimeitä kujia, ikäänkuin vältellen vilkasliikkeisiä katuja, hän vihdoin saapui virran rannalla olevalle aukealle. Yön ensimmäiset tähdet valaisivat Fortuna Viriliksen muinaista temppeliä, jonka ajanvaiheet jo olivat muuttaneet Egyptin P. Marian kirkoksi, ja vastapäätä tuota kahdesti pyhitettyä rakennusta oli Rienzin asunto.

"On suotuisa enne, että asuntoni on vastapäätä muinaista Fortunan temppeliä", sanoi Rienzi hymyillen, Montrealin astuessa roomalaisen jäljessä kammioon, jonka ennen olen kuvaellut.

"Rohkean ei koskaan tarvitse Onnetarta rukoustaa", sanoi ritari, "hän käskee."

Kauan kesti noitten kahden, aikansa yrittelijäimmän miehen keskustelu. Mutta tehkäämme lukijalle Montrealin luonteesta ja aikeista tarkempi selko, kuin mitä tapausten juoksu tähän asti on myöntänyt.

Walter de Montreal, italialaisissa kronikoissa tavallisesti tunnettu nimellä Fra Moreale, oli tullut Italiaan rohkeana seikkailijana, noiden levottomien normannien arvoisena jälkeläisenä, (joiden etevimmistä hän äidin puolelta kerskasi polveutuvansa) joilla ennemmin oli ollut tuo omituinen osa Europan harhailevassa ritariudessa, jotka toteuttivat Amadiksen ja Palmerinin tarut (jokainen ritari itsessään sotajoukko), vallottivat maakuntia ja kukistivat valtaistuimia, eivät tunnustaneet muita kuin ritariuden lakeja, eivät milloinkaan sekaantuneet niihin heimokuntiin, joiden joukkoon he asettuivat, jotka kykenemättöminä tulemaan kansalaisiksi tuskin tyytyivät pyrkimään kuninkaiksi. Tähän aikaan Italia oli kaikkien noitten jalosukuisten ja pennittömien seikkailijain India, joiden, samoinkuin Montrealin mielikuvitus oli kiihottunut vanhoista Roberttien ja Godfridein ballaadeista, jotka nuoruudestaan saakka olivat tottuneet ohjaamaan ratsuansa ja kesän helteessä kestämään aseitten painoa, ja joiden, tultuansa tuohon veltostuneesen ja eripuraiseen maahan, vaan tarvitsi osottaa rohkeutta, saadakseen rikkautta. Jäntevälle päällikölle ei luettu ensinkään häpeäksi, jos hän kokosi ympärilleen joukon noita pelottomia muukalaisia, vuoriston helmassa elääkseen rosvoamisesta ja ryöstöstä, -- käydäkseen sotaa tyrannia tahi tasavaltaa vastaan, aina sen mukaan kuin edut vaativat, sekä kaupittelemaan rauhanehtoja suunnattomista hinnoista. Joskus he sitoutuivat puolustamaan jotakin valtiota toista vastaan, mutta seuraava vuosi näki heidät sodalla ahdistavan entisiä isäntiänsä. Nämät pohjolaiset palkkasoturijoukot olivat siis käyneet tärkeiksi sekä sisällisiin että sota-asioihin nähden: ne olivat yksinäisen valtion menestykselle yhtä välttämättömiä, kuin ne olivat kaikkien valtioitten turvallisuudelle turmiollisia. Vaan viisi vuotta ennen tätä aikaa Florensin tasavalta oli palkannut palvelukseensa noitten vierasten sotilaitten kuulun johtajan Gualtierin, Ateenan herttuaan. Mieltymyksen huudoilla kansa oli valinnut tuon sodankävijän valtionsa ruhtinaaksi eli tyranniksi; ennen vuoden loppua se nousi kapinaan hänen julmuuksiansa tai pikemmin hänen kiskomisiansa vastaan -- sillä kaikista sen historioitsijain kerskauksista huolimatta, siihen kipeämmin koski kukkaroon kajoaminen, kuin vapauden supistaminen -- karkotti hänen kaupungistaan ja julisti itsensä taas tasavallaksi. Urhoollisin ja suosituin Ateenan herttuan sotilaista oli Walter de Montreal; hän oli ollut osallinen päällikkönsä menestyksessä ja kukistumisessa. P. Johanneksen ritarin terävä ja huomaava äly oli noissa kansan melskeissä saavuttanut suuren yhteiskunnallisen kokemuksen, hän oli perehtynyt kansaan, tullut tuntemaan, paljonko se sietää -- oppinut päättämään vallankumouksen merkeistä -- tulkitsemaan aikansa. Ateenan herttuan kukistumisen jälkeen Montreal oli vapaana veikkona, toisin sanoen rosvona, lisännyt rikkauttaan ja mainettaan julman Wernerin johdon alaisena. Koska hänellä nykyään ei ollut yrittelijään ja juonikkaan henkensä mukaista tointa, Rooman sekavat ja johdottomat olot olivat vetäneet hänet sinne. Esittäissään tuota liittoa Colonnalle -- kutkuttaessaan tuon herran turhamaisuutta -- hänen tarkotuksensa oli ollut saada oma apunsa välttämättömäksi -- päästä johtamaan sotavoimaa, jonka hänen aikeensa tekivät tarpeelliseksi Colonnan kunnianhimolle, jos hän saisi sen yllytetyksi. Ja hänen rajattoman yrittelijäs neronsa varmaan oivalsi että tuollaisen voiman hallitseminen todellisuudessa olisi Rooman hallitsemista; vastainen mullistus saattaisi helposti kukistaa Colonnan ja määrätä hänet sijaiseksi. Oli joskus ollut Roomassa tapana, samoinkuin muissakin Italian valtioissa, että _podestan_ nimelliseksi, ylimmäksi virkamieheksi ennemmin valittiin muukalainen, kuin kotimainen mies. Ja Montreal toivoi, että hän kyllä saattoi tulla Roomassa siksi, miksi Ateenan herttua oli päässyt Florensissa -- tuota kunnianhimoa ei voisi toteuttaa provencelainen aatelismies, sen hän hyvin tiesi, mutta helposti sotajoukkojen päällikkö. Mutta, niinkuin jo olemme nähneet, hänen tarkka älynsä heti käsitti ettei hän voinut taivuttaa patriicein ijäkästä päämiestä noihin rohkeisiin ja vaarallisiin keinoihin, jotka olivat välttämättömiä ylimmän vallan saavuttamiseksi. Tyytyväisenä asemaansa, ja opittuaan varovaisuutta pitkästä ijästään ja onnettomuuksistaan, Tapani Colonna ei ollut se mies, joka uhmasi hirsipuuta, tavotellessaan valtaistuinta. Ylenkatseesta, jota vanha ylimys osotti kansalle ja sen epäjumalalle, syvään ajatteleva Montreal myöskin näki että, jos kohta Colonnassa ei ollut tuota kunnianhimoa, hänessä myöskään ei ollut valtioviisautta, jota hallitsija tarvitsee. Ritari huomasi varotuksensa Rienzistä turhaksi ja kääntyi itse Rienzin puoleen. Vähän välitti P. Johanneksen ritari, kumpi puolue oli voitolla -- ylimykset vai kansa -- kun hän oman tarkotuksensa perille pääsi, hän todella ei ollutkaan tutkinut kansan oikkuja palvellakseen, vaan hallitakseen sitä. Luullen samallaisen kunnianhimon olevan kaikkia kiihottamassa, hän päätteli että, olkoon kansanvillitsijä tai patriici hallituksessa, kansa kumminkin on joutuva uhriksi, ja että tuollaiset huudot kuin "vapaus" toiselta, "järjestys" toiselta puolen ovat pelkkiä verukkeita, joilla yhden miehen pontevuus koettaa puolustella kunnianhimoansa rahvaan silmissä. Lukien itsensä aikansa kunniallisinten joukkoon, hän ei uskonut mihinkään kunniaan, jota _hän_ olisi ollut kykenemätön tuntemaan; hän oli epäilijä hyveessä, ja siis herkkäuskoinen paheessa.

Mutta hänen oma rohkea luontonsakin ehkä veti häntä pikemmin uskalijaan Rienzin, kuin itserakkaan Colonnan puoleen, ja hän arveli, että edellisen turvallisuudelle hän ja hänen aseelliset soturinsa saattaisivat olla paljoa tarpeellisemmat, kuin jälkimäiselle. Tällä kertaa hänen päätarkotuksensa oli saada Rienziltä tarkat tiedot hänen voimainsa suuruudesta sekä mihin mittaan kapinan valmistukset todella olivat ehtineet.

Älykäs roomalainen piti varansa, toiselta puolen ilmaisemasta ritarille enempää kuin hän jo tiesi, toiselta puolen suututtamasta häntä ilmeisellä salaamisella. Vaikka Montreal oli viekas, hänessä kuitenkaan ei ollut tuota ihmeteltävää toisten vallitsemiskykyä, joka oli kaunopuheliaan ja juurtajaksaisen Rienzin loistava ominaisuus, ja heidän järjenkykyjensä asteitten erotus näyttäytyi tässä heidän keskustelussaan.

"Minä ymmärrän", sanoi Rienzi, "ettei onnenkohtauksista, jotka näinä aikoina ovat kunnianhimoani suosineet, mikään ole niin suotuisa kuin se, joka minulle on tuottanut teidän mieltymyksenne ja ystävyytenne. Minä todella olen aseellisen avun tarpeessa. Uskokaa pois, ystävämme, jotka yksityisissä kokouksissa ovat varsin rohkeita, sentään arkailevat julkista räjähdystä. He eivät pelkää patriiceja vaan patriicein sotavoimia, sillä tuo on omituinen seikka italialaisten urhoollisuudessa, että he eivät pelkää toinen toisiansa, mutta muukalaisen palkkasoturin kypärin ja miekan nähdessään he käyvät aroiksi kuin peurat."

"He varmaan ihastuisivat kuullessaan että nuot palkkalaiset ovat heidän puolellansa -- eivätkä vastassaan, ja niin paljon kuin niitä vallankumoukseenne tarvitsette, niin paljon saattekin."

"Mutta hinta ja ehdot", sanoi Rienzi, kuiva ja pureva hymynsä huulillaan, "Miksi määräämme edellisen ja kuinka sovimme jälkimäisistä?"

"Se asia on pian sovittu", vastasi Montreal. "Mitä minuun tulee, niin puhuakseni suoraan, tuon suuren mullistuksen kunnia ja kiihotus jo yksinään riittäisivät. Tuo on suloinen tunne, kun tuntee itsensä välttämättömäksi suurenmoisten yritysten toteuttamisessa. Mutta toinen on miesteni laita. Teidän ensi työnne on oleva valtion tulojen anastaminen. No, ensi vuoden tulot, olkoot ne mitkä tahansa, suuret tai pienet, jakakaamme tasan. Teille toinen, minulle ja miehilleni toinen puoli".

"Se on paljon", sanoi Rienzi vakavasti ja ikäänkuin laskien lukuja, "mutta Rooman vapaudesta ei koskaan voida liikoja maksaa. Menneeksi olkoon."

"Amen! Mutta sanokaapa nyt, mitkä teidän voimanne ovat, sillä nuot satakunta herrasmiestä, jotka tuolla Aventinilla olivat -- epäilemättä kelpo poikia -- tuskin riittävät vallankumoukseen."

Roomalainen katseli varovaisesti ympäri huonetta ja tarttui Montrealin käsivarteen.

"Liittomme tarvitsee aikaa lujentuakseen. Viiteen viikkoon emme voi mihinkään ryhtyä. Minä olen liiaksi hätäillyt. Elo tosin on leikattu, mutta nyt minun tulee hiljaisilla puheilla ja neuvoilla kokoella hajallaan olevat sitomet."

"Viiteen viikkoon", kertoi Montreal, "se on pitempi aika kuin luulinkaan."

"Tahtoni on", jatkoi Rienzi, kiinnittäen tutkivan katseensa Montrealiin, "että tämän ajan pysymme täydellisesti hiljaa, poistaaksemme kaikki epäluulot. Minä vaivun opiskeluihin!, enkä pidä ainoatakaan kokousta."

"Hyvä --"

"Ja mitä teihin tulee, jalo ritari, niin, jos rohkenen neuvoa, pyytäisin teitä ahkerasti liikkumaan ylimysten piireissä -- vakuuttamaan heille suurimmasti halveksivanne minua ja kansaa -- ja puolestanne yhä hurjemmin tuutimaan heidän valheellisen turvallisuutensa kehtoa. Sillä aikaa saatatte hiljaisesti viedä niin paljon aseellisia palkkasotureita pois Roomasta kuin suinkin, ja jättää ylimykset heidän ainoata turvaansa paitsi. Koottuamme nuot urheat sotilaat vuoriston kätköihin, päivän matkan päähän täältä, saatamme tarpeen tullen kutsua heidät, ja he ilmaantuvat porteillemme keskellä vallankumoustamme -- pelastajina ylimysten mielestä, mutta todellisuudessa kansan liittolaisina. Huomattuaan erehdyksensä vihollisemme hämmästyneinä ja epätoivoisina pakenevat kaupungista."

"Ja valtakunta ja sen tulot ovat rohkean sotilaan ja juonikkaan kansanyllyttäjän palkkio!" huusi Montreal nauraen.

"Tasan panemme, herra ritari."

"Tuohon käteen!"

"Ja nyt, jalo Montreal, pullo viiniä, parhainta satoa", sanoi Rienzi, muuttaen äänensä.

"Tunnette provencelaiset", vastasi Montreal iloisesti.

Viiniä tuotiin, keskustelu kävi vapaaksi ja tuttavalliseksi, ja Montreal, jonka viekkaus oli teeskenneltyä ja avomielisyys luonnollista, paljasteli tietämättään Rienzille salaisia tuumiansa ja kunnianhimoansa enemmän, kuin hänen aikomuksensa oli ollut. He erosivat silminnähtävästi parhaina ystävinä.

"Sivumennen sanoen", sanoi Rienzi heidän tyhjentäessään viimeistä maljaa, "Tapani Colonna aikonee 19:nä päivänä lähteä saattamaan viljakuormastoa Cornetoon. Eiköhän olisi paikallaan, että lähdette hänen mukaansa? Saattaisitte matkalla levittää tyytymättömyyttä häntä seuraaviin palkkasotureihin sekä voittaa ne puolellenne."

"Sitä olen ennen tuuminut", vastasi Montreal; "sen olen tekevä. Hyvästi tällä erää!

"Ratsunsa, miekkansa, Neitonsa verraton Roolandi urholla Ainoa aarre on. Onnetar aina on Normannin myötä; Sen kunnia nautinto -- Nautinto työtä."

Laulellen tuota raakaa renkutusta ritari puki viitan ylleen, pudisti vielä Rienzin kättä ja lähti.

Rienzi katseli vieraansa poistuvaa vartaloa kasvoilla viha ja pelko nähtävinä. "Jos tuo mies saisi vallan", hän jupisi, "niin toinen Totila hänestä koituisi. [Innocentsius VI muutaman vuoden perästä julisti Montrealen Totilaa _pahemmaksi_.] Läpi iloisen kiilteen ja ritarillisen sulon näen hänen julmassa rosvoluonteessaan vanhain gootilaisten vihollistemme olennoiman. Luulenpa viihdyttäneeni hänet! Kaksi aurinkoa ei saattaisi enemmän valaista yhtä pallonpuoliskoa, kuin Walter de Montreal ja Cola di Rienzi elää samassa kaupungissa. Tähteintutkijat sanovat että tunnemme salaista ja voittamatonta vastenmielisyyttä niihin, jotka heidän tähtivaikutuksensa määräävät aikaan saamaan meille pahaa, sellaista vastenmielisyyttä minä tunnen tuohon sironaamaiseen murhamieheen. Ole leikkaamatta polkuani, Montreal! -- ole leikkaamatta polkuani!"

Noin itsekseen puhuen Rienzi kääntyi kammioonsa, näyttäytymättä sinä iltana enää.

V Luku.

Ylimysten matkue. Lopun alku.

Oli Toukokuun 19:nen päivän aamu; ilma oli viileä ja kirkas, ja vasta noussut aurinko paistoi iloisesti uhkean, pitkin Rooman pääkatua kulkevan ratsujoukon välkkyviin kypäreihin ja keihäisiin. Hevosten hirnunta kavioitten kapse, häikäisevät haarniskat ja Colonnan komeilla merkkikuvilla kirjaellut liehuvat liput loivat iloisen ja uljaan näytelmän, mikä keskiajalle oli ominaista.

Joukon etupäässä oli Tapani Colonna pärskyvän ratsunsa seljässä. Hänen oikealla puolellansa oli provencelainen ritari, joka tottuneella kädellä ohjasi solakkaa, tulista araabikkoansa; häntä seurasi kaksi palvelijaa, joista toinen talutti hänen sotahevostansa, toinen kantoi hänen keihästänsä ja kypäriänsä. Tapani Colonnan vasemmalla puolella ratsasti Adrian vakavana ja ääneti, vaan yksitavuisesti vastaellen provencelaisen iloiseen rupatukseen. Paljon jalosukuisia roomalaisia seurasi vanhaa ylimystä, ja seurueen päätti joukko täysiin varustuksiin puettuja ulkomaalaisia ratsumiehiä.