Part 11

Vihdoin, kun Adrian ja Montreal olivat sijoittuneet lyhyen matkan päähän Raimondista, kellonsoitto äkkiä taukosi -- kansan humina viihtyi -- purppurainen esirippu vedettiin syrjään, ja Rienzi astui esiin verkalleen, majesteettisin askelin. Hän esiintyi, mutta hänen pukunsa ei ollut synkkä eikä yksinkertainen, niinkuin tavallisesti. Hänen leveätä rintaansa verhosi häikäisevän valkea nuttu, ja väljän toogan muotoinen viitta ulottui hänen jalkoihinsa laahaten permantoa. Hänen päässään oli valkeasta verasta poimutettu päähine, jonka keskellä välkkyi kultainen kruunu. Mutta kruunun jakoi, tahi ikäänkuin halkasi kahtia, hopeaisen miekan salaperäinen kuva, joka veti yleisen huomion puoleensa ja ilmaisi heti ettei hänellä ollut yllään tuo eriskummallinen puku turhamaisuudesta tai komeilemisen halusta, vaan näyttääkseen kokoontuneille -- kansalaisen persoonassa -- tyypin ja vertauskuvan siitä kaupungin tilasta, jota hän lähti kuvaelemaan.

"Todellakin", kuiskasi muuan vanha ylimys naapurilleen, "tuopa sopii tuolle plebeijille mainiosti."

"Tästäpä hauskaa tulee", sanoi toinen. "Mies varmaan aikoo höystää puhettaan sukkeluuksilla."

"Mitä hullutuksia", sanoi kolmas.

"Hän on totta vieköön pöllähtänyt", virkkoi neljäs.

"Kuinka kaunis hän on", sanoivat naiset, joita löytyi väkijoukossa.

"Tuo mies osaa kansan ulkoa", huomautti Montreal Adrianille. "Hän tietää, että hänen täytyy hivellä silmää, voittaakseen mielet, tuo lurjus -- älykäs lurjus."

Rienzi oli noussut puhujalavalle, ja hän katseli kauan ja vakavasti ympärillään olevaa yleisöä; hänen majesteetillisen muotonsa ylevä ja miettiväinen levollisuus sekä sen syvä ja juhlallinen avokkaisuus saivat kaiken hälinän vaikenemaan ja tekivät saman vaikutuksen ivallisiin ylimyksiin kuin kärsimättömään rahvaaseen.

"Rooman signorit", hän sanoi vihdoin, "ynnä te ystävät ja kaupunkilaiset, olette kuulleet, miksi olemme kokoontuneet tänne; ja te, Orvieton herra piispa, -- ja te jotka olette työtovereitani tieteitten vainiolla -- tekin tiedätte, että siihen on syynä jokin seikka koskeva muinaista Roomaa, jonka menneen mahtavuuden ja kunnian syntyä ja häviötä ymmärtääksemme, olemme kuluttaneet nuoruudenaikamme. Mutta tämä, uskokaa minua ei ole mikään oppineitten arvoitus, joka vain tiedemiehiä hyödyttää ja kuolleita koskee. Menneisyys hävitköön! -- peittyköön pimeyteen, -- uinuelkoon ikuisesti sortuneitten temppeleinsä ja unohtuneitten poikainsa autioitten hautakumpujen vaiheilla -- ellei se päivänvaloon paljastetuista kätköistään kykene meille antamaan nykyisyyden ja tulevaisuuden opasta. Hyvät herrat, olette luulleet että me muinaisuuden tähden yksin olemme kuluttaneet yömme ja päivämme, tutkiessamme mitä muinaisuus meille voi opettaa! Erehdyitte; ei merkitse mitään se, että tiedämme, mitä olemme olleet, ellemme halua tietää mitä meidän tulee olla. Esi-isämme ovat vaan tomua ja tuhkaa, paitsi silloin kun he puhuvat jälkimaailmallemme; ja silloin ei heidän äänensä kuulu maan povesta, vaan taivaan korkeudesta. Muistossa on kaunopuheliaisuutta, sillä se on toivon vaalija. Menneisyydessä on pyhyyttä, mutta vaan aikakirjoissa, jotka siihen perustuvat -- ihmiskunnan edistyksen aikakirjoissa -- sivistyksen, vapauden ja tiedon porraskivissä. Isämme kieltävät meitä taantumasta, -- he opettavat meille, mikä oikeudenmukainen perintömme on, he käskevät meitä omistamaan se, he käskevät meitä kartuttamaan tätä perintöä -- säilyttämään heidän hyveensä ja karttamaan heidän vikojaan. Tämä on menneisyyden oikea käytäntö. Samaten kuin tämä pyhä rakennus, jossa olemme, -- se on hautakumpu, jolle temppeli on samoin pystytettävä. Minä näen, että kummaksutte tätä pitkää johdantoa; te katselette toinen toistanne -- kysytte mitä se tarkottaa. Katsokaa tätä rautaista levyä; siihen on piirretty kirjoitus, se on äskettäin kaivettu kiviröykkiöistä ja raunioista, jotka -- oi, Rooman häpeää! -- kerran olivat maailmanvallan palatseja ja riemukulkueitten voitonkaaria. Levyn keskellä olevat sanat, jotka näette, tarkottavat tuota Rooman senaattorein tekoa, kun he Vespasianukselle antoivat keisariarvon. Tätä kirjoitusta minä olen kutsunut teidät kuulemaan. Se tarkoin määrittelee näin luovutetun vallan ehdot ja rajat. Keisarille uskottiin valta säätää lakia ja solmita liittoja minkä kansan kanssa tahansa, laajentaa tahi supistaa kaupunkien ja piirikuntien rajoja, ja -- huomatkaa tämä, hyvät herrat! -- korottaa miehiä ruhtinasten ja kuninkaitten arvoon, mutta myöskin alentaa ja panna heidät viralta, -- perustaa ja hajottaa kaupunkeja: lyhyesti, kaikki mitä keisarilliseen valtaan kuuluu. Niin, tämä keisari sai tuon äärettömän vallan; mutta keneltä? Kuulkaa tarkkaan, minä pyydän teitä -- älkää päästäkö sanaakaan hukkaan -- keneltä, sanon? Rooman senaatilta! Mikä oli Rooman senaatti? Rooman kansan edustaja!"

"Tiesin, että hän tuohon oli tuleva", sanoi seppä, joka seisoi ovella tovereineen, mutta jonka korviin Rienzin ääni kajahti kirkkaana ja selvänä.

"Rohkea poika, ja herrojen aikana!"

"Niin, siinä nyt kuulitte, mitä kansa oli; emme koskaan olisi saaneet tuota tietää ilman häntä."

"Hiljaa", sanoi muuan viranomainen niille, jotka noita mietteitään kuiskaelivat.

Rienzi jatkoi: -- "Niin, kansa tuon vallan luovutti -- kansan se siis on oma! Anastiko tuo ylevä keisari kruununsa! Olisiko hän saattanut omin päinsä ottaa tuon vallan? Oliko hän syntynyt siihen? Johtuiko se, herrat ylimykset, varustetuista linnoista -- korkeasta sukuperästä? Ei, vaikka hän itsevaltias olikin, hänellä ei ollut tuon vallan hiukkaseenkaan mitään oikeutta, ilman Rooman kansan ääntä ja luottamusta. Sellainen, maanmieheni! sellainen oli siihenkin aikaan, jolloin vapaus oli vaan entisen itsensä varjo, -- sellainen oli isienne tunnustettu etuoikeus! Kaikki valta oli kansan lahja. Mitä teillä nyt on annettavaa? Kuka, kuka sanon -- kuka ainoa henkilö, mikä mitätön päällikkö kysyy _teiltä_ lupaa anastaessaan millaisen vallan tahansa? Hänen senaattinsa on hänen miekkansa, hänen valtuuskirjansa ei ole musteella, vaan verellä kirjoitettu. -- Kansa! kansaa ei ole! Voi, jospa Jumala soisi, että voisimme loihtia esiin menneisyyden hengen yhtä helposti kuin sen asiakirjat!"

"Olisin minä teidän sukulaisenne", kuiskasi Montreal Adrianille, "ei tuolla miehellä olisi pitkiä aikoja noitten sanojensa ja viimeisen ripityksensä välillä."

"Kuka on teidän keisarinne?" jatkoi Rienzi, "muukalainen! Kuka teidän kirkkonne suuri päämies? -- maanpakolainen! Te olette laillisia päämiehiänne paitsi, miksikä? Siksi että teiltä ei puutu lakia uhmaavia tyranneja! Ylimystenne väkivalta, heidän eripuraisuutensa ja riitansa ovat riistäneet pyhältä isältämme P. Pietarin perinnön; -- he ovat huuhtoneet katujanne teidän omalla verellänne, he ovat tuhlanneet työnne hedelmät yksityisiin kiistoihinsa ja palkattujen rosvojen elättämiseen! Voimanne ovat teitä itseänne vastaan uuvutetut. Te olette tehneet irvitykseksi maanne, joka kerran oli maailman valtijatar. Te olette valaneet sappea sen huulille -- te olette painaneet orjantappurakruunun sen päähän. Mitä, hyvä herrat!" hän huusi kääntyen kiivaasti kohden Savelleja ja Orsineja, jotka koettaen päästä vaikutuksesta, jonka Rienzin tulinen kaunopuheliaisuus oli tehnyt heidän sydämiinsä, ylönkatseellisilla eleillä ja halveksuvin hymyin ilmaisivat tyytymättömyyttään, jota he eivät uskaltaneet vikaarin ja kansan läsnäollessa ääneensä lausua. -- "Mitä! puhuessanikaan -- tämän paikan pyhyys ei pidä teitä aisoissa! Minä olen halpa-arvoinen mies -- Rooman kansalainen -- mutta minulla on tämä merkitys! Minä olen hankkinut itselleni paljon vihamiehiä ja herjaajia sillä, mitä olen Rooman hyväksi tehnyt. Minua vihataan, siksi että rakastan maatani, minua halveksitaan, siksi että tahdon sen kohottaa. Olkoon menneeksi -- minun puolestani kostetaan. Kolme petturia teidän omissa palatseissanne kavaltaa teidät, niiden nimet ovat -- Ylöllisyys, Kateus ja Eripuraisuus!"

"Se naula veti!"

"Ha, ha! Pyhän ristin nimessä, osavasti."

"Vaikka hirteen minä menisin, jos hän vielä läimähyttäisi tuollaisen iskun!"

"Häpeä jos _me_ olisimme arkoja, kun tuo yksinään on noin rohkea", sanoi seppä.

"Tuollaista miestä olemme aina tarvinneet."

"Hiljaa!" huusi viranomainen.

"Oi, roomalaiset!" jatkoi Rienzi kiihkeästi -- "herätkää! Minä rukoilen teitä! Painukoon tämän entisen valtanne, ikivanhan vapautenne muistutus syvään sieluihinne. Suotuisana hetkenä, jos siihen tartutte, -- kovaonnisena, jos päästätte kultaisen tilaisuuden käsistänne -- tämä menneisyyden asiakirja on avattu silmienne nähtäväksi. Muistakaa että riemujuhla lähestyy."

Orvieton piispa hymyili ja nyökkäsi hyväksyen päätään; kansa, porvarit, alemmat ylimykset hyvin huomasivat nuot kehottavaiset merkit, ja heidän mielestään paavi itse, vikaarin persoonassa, katseli suopeasti uljasta Rienziä.

"Riemujuhla lähestyy, -- koko kristikunnan silmät kääntyvät tänne. Tänne kaikilta maan ääriltä ihmisiä saapuu rauhaa saamaan, ovatko he löytävät eripuraisuutta? -- sovitusta saamaan, ovatko he tapaavat vaan rikosta? Jumalan valtakunnan keskustassa, ovatko he itkevät teidän velttouttanne? -- pyhien marttyyrien asuinpaikassa, saavatko he kauhistua teidän paheitanne? -- Kristuksen lain lähteellä, ovatko he huomaavat kaiken lain tuntemattomaksi? Te olitte maailman kunnia -- oletteko nyt sen irvikuva. Te olitte sen esimerkki, oletteko nyt sen pelotus? Nouskaa hyvän sään aikana! -- puhdistakaa tienne rosvoista, jotka ne tekevät levottomiksi, -- palkkalaisista muurinne, jotka niitä suojaavat! Karkottakaa nuo keskinäiset riitanne tai miehet -- kuinka ylpeitä, kuinka suuria tahansa he lienevätkin -- jotka niitä pitävät, vireillä! Temmatkaa vaaka vilpiltä! -- vääntäkää miekka väkivallan käsistä! -- vaaka ja miekka ovat muinaiset oikeuden merkit! -- antakaa ne _sille_ jälleen. Tuo olkoon teidän korkea tarkotusperänne, tuo teidän suuri päämääränne. Pitäkää jokaista joka sitä vastustaa, maansa petturina. Voittakaa Caesarein voittoja suurempi voitto -- voitto omasta itsestänne! Näyttäkää maailman toivioretkiläisille Rooman uudistus. Tehkää uskonnon riemujuhlasta ja lain palauttamisesta yksi ainoa suuri tapaus. Laskekaa himojenne kuolettamisen uhri -- jälleen saavutetun vapautenne esikoinen -- jo näiden seinien suojelemalle alttarille! eikä milloinkaan, oi, ei milloinkaan niin kauan kuin maailma on ollut, ihmiset ole uhranneet Jumalalle otollisempaa uhria!"

Niin valtaavasti vaikuttivat nämä sanat kuulijoihin -- niin läpitunkevasti ja perinpohjin ne painuivat sydämiin, jotka ne väkirynnäköllä valtasivat, että Rienzi oli astunut puhujalavalta ja kadonnut esiripun taakse, ennenkuin väkijoukko täysin tajusi että hän jo oli lopettanut.

Tuon äkkinäisen ilmestyksen omituisuus -- salaperäinen, loistava puku ja katoaminen samana hetkenä kuin se oli tehnyt tehtävänsä -- enensi noitten sanojen vaikutusta. Koko tuon uljaan puheen olento sai jonkinlaisen ylönluonnollisen innostuksen verhon; kuolevainen oli kansan mielestä käynyt jumalalliseksi, ja ihaellen tuota siekailematonta uskallusta, jota sen epäjumala oli osottanut soimatessaan ja manatessaan kopeita ylimyksiä -- joista se jokaista piti oikeutettuna telottajanaan, jonka kiukku saattoi milloin hyvänsä tulla tuntumaan hirsipuun tahi kirveen haahmossa -- kansa ei voinut olla tulematta taika-uskoiseen vakuutukseen, ettei mikään vähempi, kuin ylhäältä tuleva voima antanut sen johtajalle tuota uhkarohkeutta, ja suojellut häntä vaarasta, jonka se tuotti. Mutta tuossa pelottomuudessa juuri oli Rienzin turva; hän oli sellaisessa asemassa, jossa uhharohkeus on järkevää. Jos hän olisi ollut laimeampi, ylimykset olisivat olleet ankarampia, mutta kun pyhän istuimen virkamies puhui noin vapaata kieltä, he luonnollisesti päättelivät, että siihen oli sekä paavi antanut erityisen suostumuksensa että kansa sen hyväksynyt. Ne, jotka eivät Tapani Colonnan tavoin ylönkatsoneet sanoja paljaana tuulenpieksemisenä, eivät milloinkaan olisi uskaltaneet yrittääkään rangaista miestä, jonka ääni oli ylimmäisen papin tahdon vaikka heikoimpanakin kaikuna. Ylimysten keskinäinen eripuraisuus oli yhtä edullinen Rienzille. Hän ahdisti ruumista, jonka jäsenillä ei ollut lainkaan yhteyttä.

"_Minä_ en ole velkapää nutistamaan häntä!" sanoi joku.

"_Minä_ en ole ylimysten edusmies", virkkoi toinen.

"Jollei Tapani Colonna pidä hänestä lukua, niin olisi mieletöntä, sekä vaarallistakin, huonomman miehen ruveta säätynsä sankariksi", sanoi kolmas.

Colonnat hymyilivät mielihyvissään, kun Rienzi ahdisti Orsineja, -- Orsinit nauroivat ääneensä kun tuo kaunopuheliaisuus puhkesi Colonnoita vastaan. Alemmat aateliset iloitsivat, kun kummankin kimppuun käytiin; ja piispa taasen, kun Rienzi oli saanut olla noin kauan rankaisematta, oli uskaltanut hyväksyä virkakumppaninsa menettelyn. Hän joskus tosin oli nuhtelevinaan hänen liiallista kiivauttansa, mutta samassa hän ylisti hänen rehellisyyttään, ja varavirkaisen paavin hyväksyminen vahvisti ylimysten luulon, että itse paavi oli samaa mieltä. Hänen innostuksensa pelottomuudesta juuri seurasivat Rienzin turvallisuus ja menestys.

Kun ylimykset olivat hiukan tointuneet hämmästyksistään, he katselivat toinen toistansa, ja heidän silmäyksistään saatettiin päättää, että he syvästi tunsivat puhujan röyhkeyden ja kärsimänsä häväistyksen.

"_Per fede_!" virkkoi Reginaldo di Orsini, "tämä on tavatonta -- plebeiji on mennyt liian pitkälle."

"Katsokaa kansaa tuolla, kuinka se murisee ja mulkoilee -- kuinka sen silmät välähtelevät -- millaisia katseita se meihin luo!" sanoi Luca di Savelli verivihollisellensa Castruccio Malatestalle; sama vaara sovitti vuosikausien vihollisuudet, mutta vaan silmänräpäykseksi. "Diavolo!" kuiskasi Raselli (Ninan isä) eräälle yhtä köyhälle ylimykselle, "mutta tuo kirjuri puhuu totta. Vahinko, ettei hän ole jalompaa sukua."

"Tarkat aivut pilalla", sanoi muuan florensilainen kauppias. "Tuosta miehestä saattaisi jotakin tulla, jos hän olisi tarpeeksi varoissaan."

Adrian ja Montreal olivat vaiti; edellinen näytti vaipuneen ajatuksiin, jälkimäinen tarkasteli vaikutusta, jonka puhe oli tehnyt eri kuulijoihin.

"Hiljaa!" huusivat virkamiehet. "Hiljaa, herra vikaari puhuu."

Kaikkien silmät kääntyivät Raimondiin, joka papillisen arvokkaana nousi seisoalleen ja puhui kokoontuneille:

"Vaikk'en minä, Rooman ylimykset ja porvarit, hellästi rakastetut sanankuulijani ja lapsukaiseni, enempää kuin tekään ennakolta tuntenut vastikään kuulemanne puheen sisältöä -- ja vaikk'en tunnekaan täydellistä tyytyväisyyttä tuon innokkaan kehotuksen esittämistapaan, enkä, saatan sen sanoa, koko sen aineesenkaan -- niin en _sittenkään_ (pannen suuren painon tuolle viimeiselle sanalle) voi päästää teitä eroamaan, liittämättä pyhän isämme palvelijan anomuksiin myöskin hänen pyhyytensä hengellisen edustajan rukouksia. Totta on, riemujuhla lähestyy! Riemujuhla lähestyy -- ja tiemme ovat aina Rooman porteille saakka täynnä vertajanoovia, jumalattomia rosvoja! Kuka pyhiinvaeltaja uskaltaa poikki Apenniinien saapua rukoilemaan P. Pietarin alttareille? Riemujuhla lähestyy, mikä häpeä on oleva Roomalle, jos nämä pyhäköt jäävät toivioretkiläisistä tyhjiksi -- jos arkamieliset jäävät tulematta, jos rohkeat sortuvat matkan vaarojen uhriksi. Minä pyydän siis teitä kaikkia, porvareja samoinkuin ylimyksiä -- minä pyydän teitä kaikkia jättämään nuot onnettomat riitanne, jotka niin kauan ovat kuluttaneet pyhän kaupunkimme voimia, ja yhtyneinä toisiinne ystävyyden ja veljeyden siteillä, muodostamaan pyhä liitto teitten häiritsijöitä vastaan. Näen joukossanne, hyvät herrat, monta valtion tukea ja turvaa, mutta voi, minä murhein ja mielikarvauksin ajattelen teidän keskinäistä, aiheetonta ja joutavaa vihaanne; se on kaupunkimme häväistys, eikä se tuota kunniaa, sallikaa minun sanoa se, Kristuksen uskonnolle, eikä kirkon puoltajien arvollenne."

Alempien aatelisten joukosta -- tuomarien ja tiedemiesten penkeiltä -- taajasta kansan joukosta -- kuului korkeita hyväksymisen ääniä. Korkeat ylimykset katselivat ylpeästi, mutta ylönkatseetta piispaa kasvoihin ja pysyivät jyrkästi vaiti.

"Minä pyydän teitä", jatkoi piispa, "tässä pyhässä paikassa luopumaan noista hyödyttömistä riitaisuuksistanne, jotka jo ovat maksaneet kylläksi asti verta ja omaisuutta; ja jättäkäämme nämät seinät, tehtyämme yhteinen päätös, näyttää rohkeuttamme ja osottaa urhollisuuttamme vaan yhteistä vihollistamme vastustaen -- noita rosvoja, jotka hävittävät peltojamme ja tekevät tiemme rauhattomiksi -- noita vihollisia, sekä kansan jota meidän pitäisi suojeleman, että Jumalan, jota meidän pitäisi palveleman!"

Piispa istui paikalleen; ylimykset katselivat toinen toistansa raitaan sanomatta, kansasta alkoi kuulua äänekästä supatusta, kun hetkisen perästä Adrian di Castello nousi pystyyn.

"Antakaa minulle anteeksi, hyvät herrat ja te kunnianarvoinen isä, että minä vuosiltani kokematon sekä vähäpätöinen ja halpa-arvoinen teidän joukossanne, ensimmäisenä ilmotan suostuvani vast'ikään kuulemaamme ehdotukseen. Mielelläni sovin minä kaikki vanhat vihamielisyyden syyt kenen vertaiseni kanssa tahansa Onneksi on pitkällinen poissaoloni Roomasta muistostani haihduttanut varhaimman nuoruuteni riidat ja verileikit ja tässä jalossa seurassa minä näen ainoastaan yhden miehen (katsahtaen Martino di Portoon, joka kiukkuisena loi silmänsä maahan) jota vastaan olen pitänyt velvollisuutenani paljastaa miekkani; pantti, jonka kerran viskasin tuolle ylimykselle, on ilokseni vielä lunastamatta Minä peräytän sen. Tästälähin ovat ainoat viholliseni Rooman viholliset!"

"Jalosti puhuttu!" sanoi piispa äänekkäästi.

"Ja minä viskaan", jatkoi Adrian, heittäen hansikkaassa ylimysten joukkoon, "hyvät herrat, näin peräyttämäni pantin teidän kaikkien eteen, minä vaadin teidät ritarillisempaan kilpailuun ja jalommalle alalle. Minä kutsun jokaista kilpailemaan tuosta päämäärästä kuinka saadaan tiet rauhallisiksi ja järjestys palautetuksi valtioomme. Se on kiista, jossa mielelläni en tahdo joutua alakynteen, mutta jossa ilman kateutta suon palkinnon ansiokkaimmalle. Kymmenen päivän kuluttua tästä hetkestä, kunnianarvoinen isä, on minulla neljäkymmentä aseellista ratsumiestä oleva valmiina tottelemaan mitä Rooman valtion turvallisuutta tarkottavaa käskyä tahansa. Ja te, oi roomalaiset, minä pyydän teitä karkottamaan mielestänne nuot äskenkuulemanne kaunopuheliaat kansalaistenne solvaukset. Jokainen meistä, olkoon hän mitä säätyluokkaa tahansa, on saanut kokea näitten onnettomien aikojen kovuutta; älkäämme kostako pahaa pahalla, vaan pyrkikäämme sovintoon ja yhteyteen. Ja saakoon kansa vast'edes huomata että patriicin todellinen ylpeys on siinä, että hän valtansa nojalla paremmin pystyy isänmaataan palvelemaan."

"Koreata puhetta!" virnisteli seppä.

"Jospa nuot kaikki olisivat samallaisia!" sanoi sepän vierikumppani.

"Hän auttoi ylimykset pulasta", arveli Pandulfo. "Hänessä tuntuu olevan harmaantunut äly nuorten haivenien alla", sanoi muuan ijäkäs Malatesta.

"Saitte tulvan kääntymään, mutta ette toetuksi, jalo Adrian", kuiskasi Montreal, kun nuori Colonna yleisen hyväksymishuudon kaikuessa istuutui paikalleen.

"Mitä tarkotatte?" sanoi Adrian.

"Sitä että leppyiset sananne, niinkuin aina patriicien sovintoyritykset, ovat myöhäisiä."

Kukaan toinen ylimys ei liikahtanut, vaikka he ehkä tunsivat olevansa taipuvaisia yhtymään yleiseen sovintoon, sekä eleillään ja kuiskauksillaan näyttivät hyväksyvän Adrianin puheen. Heihin oli liiaksi piintynyt oppimattoman ilkeä kopeus, taipuakseen puhumaan sovinnollista kieltä kansalle tahi vihamiehilleen. Raimond, josta tuntui vastenmieliseltä tuo sopimaton äänettömyys, katsahti ympärilleen ja nousi seisoalleen, antaakseen sille parhaan selityksen, mikä hänen vallassaan oli.

"Poikani, olet puhunut niinkuin isänmaan ystävän ja kristityn tulee, vertaistesi myöntävästä vaitiolosta me kaikki tunnemme että he mielipiteesi hyväksyvät. Lopettakaamme kokous -- sen tarkotus on saavutettu. Keinot, joilla ryhdymme maantierosvoja vastustamaan, vaativat tarkempaa harkitsemista muualla. Tämä päivä on oleva historiamme merkkipäivä."

"Niin onkin", virkkoi Cecco del Vecchio, synkkänä purren hampaitansa.

"Lapseni, siunaukseni teille kaikille!" lopetti piispa levittäen kätensä.

Hetken perästä alkoi väki tunkea kirkosta. Palvelijat ja lipunkantajat asettuivat portaille, jokainen seurue koettaen valvoa herransa etua, ja ylimykset kokoontuneina pieniin joukkioihin, joissa ei ollut lainkaan vihamielisiä aineksia, seurasivat rahvasta pitkin käytäviä. Pian puhkesivat jälleen huudot ja meteli ja vihamielisten joukkojen haukkumasanat ja kiroukset, vikaarin viranomaisten töin tuskin saadessa pysymään heitä "hajanaisimmassa järjestyksessä."

Mutta niin totta olivat Montrealin Adrianille lausumat sanat, että rahvas jo puoleksi oli unohtanut nuoren ylimyksen jalon kehotuksen ja vaan katkerasti muisteli hänen vertaistensa sopimatonta äänettömyyttä. Mitäpä se siihen koskikaan oikeastaan tuo maantierosvoja vastaan tekeillä oleva ristiretki? Se moitti kunnon piispaansa siitä, ettei hän suoraan ollut sanonut ylimyksille: -- "Te olette ensimmäiset rosvot, joita vastaan meidän on asettuminen sotakannalle!" Rahvaan tyytymättömyyteen eivät riittäneet enää helpotuslääkkeet, se oli ehtinyt siihen kohtaan, jolloin kansa vähemmän haluaa parannusta kuin uudistusta. Löytyy aikoja, jolloin vallankumousta ei voida välttää, sen täytyy tulla -- kohdatkoon sitä vastustukset tahi myönnytykset. Voi sitä sukukuntaa, jossa vallankumous ei tuota mitään hedelmiä! -- jossa ukonnuoli iskee huiput pirstaleiksi, puhdistamatta ilmaa! Suotta kärsiä on usein jaloimman yksilön osa, mutta kun kansa suotta kärsii, se kirotkoon itseänsä.

IV Luku.

Kunnianhimoinen kansalainen ja kunnianhimoinen sotilas.

Orvieton piispa jäi keskustelemaan Rienzin kanssa, joka odotti häntä Lateranin sisimmissä kammioissa. Raimondilla oli tarpeeksi älyä täysin ymmärtääkseen, ettei ollut uskomista, että äskeinen kohtaus voisi saada aikaan mitään muutosta ylimyksissä, sovittaa heidän kiistojaan tahi panna heitä liikkeelle Campagnan hävittäjiä vastaan. Mutta kerrottuaan Rienzille kaikki, mitä oli tapahtunut tuon näyttämön sankarin poistumisen jälkeen, hän lausui:

"Huomaat että yksi hyvä seuraus tästä on lähtevä: ensimmäinen aseellisten kahakka -- ensimmäinen ylimysten meteli -- on näyttävä lupauksen rikkomiselta ja oleva kansalla ja paavilla mukavana syynä luopumaan kaikista ylimysten parantumisen toiveista -- syynä, joka on oikeuttava edellisen ponnistukset ja jälkimäisen hyväksymisen."

"Sellaista kahakkaa ei tarvitse kauaa odottaa", vastasi Rienzi.

"Uskon ennustuksesi", vastasi Raimond hymyillen, "kaikki näyttää käyvän hyvin. Lähdetkö kanssani kotiapäin?"

"En, on ehkä paras että viivyn täällä, kunnes väkijoukko on kokonaan hajaantunut, sillä jos se nykyisessä mielentilassaan saisi nähdä minut, se saattaisi ryhtyä johonkin äkkinäiseen ja ajattelemattomaan tekoon. Mutta", lisäsi Rienzi, "mitä tietämättömään kansaan tulee, olkoon se kuinka rehellinen ja innostunut tahansa, niin on tarkoin muistettava tuo sääntö -- älä päästä esiintymistäsi tavaksi. Älkööt milloinkaan minun kaltaiseni miehet, joilla ei ole ulkonaista arvoa, näyttäytykö kansajoukossa, paitsi niissä tilaisuuksissa, jolloin järki itsessään on arvokas."

"Niinpä niinkin, sinulla kun ei ole saattojoukkoja", vastasi Raimond, muistellen omia uhkaliverisiä palvelijoitaan. "Hyvästi sitten, pian tapaamme toisemme."

"Niin, Filipissä. Siunauksesi, kunnianarvoinen isä."