Part 10

"No, poikani! harvoinpa sinua saa nähdä, kuinka olet jaksanut? -- hyvin kai? Vai niin, vai niin! Hauskaa kuulla. Voi! millaista elämää tämä on, Avignonin rauhallisiin huvituksiin verraten. Siellä kaikki, joilla on samat pyrinnöt, niinkuin meillä, samat harrastukset, _deliciae musarum_, hm, hm, (piispa ylpeili tilapäisistä lainasanoista, olivat ne sitten oikeita tai vääriä) helposti ja luonnollisesti yhtyvät. Mutta täällä me tuskin uskallamme liikkua talostamme, paitsi tärkeitten tapausten sattuessa. Mutta puhuessamme tärkeistä tapauksista ja muuseista, muistuu mieleeni hyvän ystävämme Rienzin kehotus saapumaan Lateraniin, sinä tietysti tulethan jotakin tuiki sokkeloista latinalaista kyhäystä aikonee selvitellä -- niin olen kumminkin kuullut -- sangen huvittavaa meille poikani -- sangen."

"Se on huomenna", vastasi Adrian. "Kyllä varmaan -- minä tulen sinne."

"Ja kuule, poikani", sanoi piispa, laskien ystävällisesti kätensä Adrianin olalle, "minulla on syytä toivoa että hän kaupunkilaisparoillemme muistuttaa riemujuhlaa jota vietämme vuonna viisikymmentä, ja saa heidät puhdistamaan tiet rosvoista puhtaaksi, se on välttämätön säädös ja pian toimeenpantava, sillä kuka tulee pattojansa anteeksi saamaan, jos on vaara tarjona yksin tein syöksyä voitelemattomana kiirastuleen? Oletkos kuullut Rienzin puhuvan -- häh? aivankuin Cicero -- aivan! No, taivas siunatkoon, sinua poikani, et jääne tulematta?"

"En, en jää tulematta."

"Odotappas -- vielä sananen: saatat juuri selittää niille, joita tapaat, kuinka mukavaa olisi että kokous tulisi niin lukuisaksi kuin mahdollista, näyttää hyvältä, kun kaupungissa harrastetaan tieteitä."

"Riemujuhlasta puhumattakaan", lisäsi Adrian hymyillen.

"Niin, riemujuhlasta puhumattakaan -- mainiosti! hyvästi tällä erää!" Ja piispa istui jälleen satulaan ja ajaa hölkötteli juhlallisen näköisenä monien ystäviensä luokse, yllyttämään heitä kokoukseen.

Mutta Adrian jatkoi kulkuansa ohi Capitolin, Severuksen Kaaren ja Jupiterin temppelin sortuneen pylväistön ja saapui paikalle, missä pitkä ruoho, kuiskaelevat saraheinät ja hoidottomat viiniköynnökset nuokkuivat Neeron kultaisen talon menneelle komeudelle. Hän istui kaatuneelle patsaalle -- sillä kohtaa, missä matkustaja poikkeaa (niin-kutsuttuun) -- Livian kylpylaitokseen -- ja katseli tyytymättömänä aurinkoa, ikäänkuin moittien sen kulun hitaisuutta.

Kauvaa ei hänen kuitenkaan tarvinnut vuotella, ennenkuin keveän astunnan kahinaa kuului tuoksuavasta ruohostosta ja samassa viiniköynnösten lomasta pilkistihe kasvot, jotka hyvin olisivat saattaneet olla haltijan, paikan jumalattaren.

"Armaani! Ireneni, -- kuinka kiitän sinua!"

Pitkä aika kului ennenkuin ihanteleva rakastaja malttoi huomata Irenen kasvojen suruisuuden, mikä ei niitä tavallisesti ollut kaihtamassa hänen seurassaan.

Hänen äänensäkin vavahteli, ja hänen sanansa tuntuivat pakollisilta ja kylmiltä.

"Olenko loukannut sinua?" hän kysyi; "tai onko mikä pienempi onnettomuus tapahtunut?"

Irene kohotti silmänsä lemmittyynsä ja virkkoi, katsellen häntä vakavasti. "Sano minulle, herrani, puhdas ja suora totuus, sano minulle, olisitko kovin suruissasi, jos tämä olisi meidän viimeinen kohtauksemme?"

Vaaleammaksi kuin marmori hänen jaloissaan kävi Adrianin tumma poski. Hetkinen kului ennenkuin hän kykeni vastaamaan, pakollinen hymy väräjävillä huulilla.

"Älä laske tuollaista pilaa, Irene! Viimeinen! -- tuo ei ole meidän sanojamme!"

"Kuule minua, herrani --"

"Miksi noin kylmä? -- kutsu minua Adrianiksi, -- ystäväksesi, -- lemmityksesi! tai ole mykkä!"

"Kuule sitten, sieluni sielu! kaikkein toiveitteni esine! elämäni elämä!" huudahti Irene intohimoisesti. "Pelkään että tänä hetkenä seisomme kurimuksen partaalla, jonka syvyyttä en tunne, mutta joka ainiaaksi saattaa meidät erottaa. Sinä tunnet veljeni todellisen luonteen, etkä väärin häntä ymmärrä, niinkuin monet muut. Hän on kauan valmistellut viittoja ja suunnitelmia sekä neuvotellut itsensä kanssa, ja tuntien että hänen tiensä kulkee kansan keskitse, hän on tasotellut johonkin suureen päämäärään vievää polkua. Mutta nyt -- (sinä et häntä petä -- sinä et häntä vahingoita? -- hän on sinun ystäväsi!)"

"Ja sinun veljesi! Henkeni antaisin hänen edestään. Jatka!"

"Mutta nyt", jatkoi Irene, "mikä hyvänsä tuo yritys lieneekin, sen aika lähenee lähenemistään. En tarkoin tunne sen laatua, mutta tiedän että se on ylimyksiä vastaan suunnattu -- sinun säätyäsi vastaan -- sinun perhekuntalaisiasi vastaan! Jos se onnistuu -- voi, Adrian! sinä itse et ole vaaratta oleva: ja minun nimeni ainakin on löytyvä vihollistesi nimien joukossa. Jos se raukenee, -- niin veljeni, uljas veljeni on hukassa! Hän on kaatuva koston tai oikeuden uhrina, kutsu sitä miksi tahdot. Sukulaisesi on oleva hänen tuomarinsa -- hänen telottajansa; ja minä -- jos jäisinkin suremaan alhaisen sukuni ylpeyttä ja kunniaa -- voisinko suostua rakastamaan, näkemään miestä, jonka suonissa virtaa hänen tuhonsa verta? Voi minua poloista! -- minua poloista! -- nuot ajatukset vievät järkeni!" Ja käsiään hykertäen Irene ääneensä nyyhki katkerasti.

Adrianiin valtavasti koski tuo hänen eteensä paljastettu kuvaus, vaikka hänen mieleensä oli usein ennenkin hämärästi tunkeutunut tuo kumpainenkin mahdollisuus. Totta kuitenkin oli, kun hän ei nähnyt minkään fyysillisen voiman tukevan Rienzin tuumia, eikä ollut milloinkaan nähnyt moraalisen vallankumouksen mahtavuutta, ettei hän luullut niilläkään liikkeellä, johon hän kansan saisi yllytetyksi, olevan pysyväistä menestystä ja mitä rangaistukseen tulee, niin kaupungissa, jossa kaikki oikeus oli etujen orja, Adrian tunsi itsensä kyllin mahtavaksi hankkimaan anteeksisaannin rikoksista suurimmallekin -- ylimyksiä vastaan ase kädessä tehdylle kapinallekin. Näiden ajatusten johtuessa hänen mieleensä, hän sai malttia lohduttaa ja rohkaista Ireneä Mutta tuo yritys vaan osaksi onnistui. Huolistansa heränneenä tulevaisuuden aatoksiin, jotka hän siihen saakka oli unohtanut, Irene ensi kertaa oli tenhoojansa äänelle kuuro.

"Voi", sanoi hän murheissaan, "parhaimminkin käydessä, kuinka tämä lempi, jota olemme niin sokeasti rohkaisseet -- kuinka se on päättyvä? Sinä et saa tulla minun kaltaiseni avioksi! ja minä! kuinka hupsu minä olen ollut!"

"Palaa järkiisi sitten, Irene", sanoi Adrian ylpeästi osaksi kiivastuen, osaksi kokeneena naisten miehenä. "Lemmi toista ja viisaammin, jos tahdot, peräytä minulle tekemäsi lupaukset ja pidä edelleenkin lempeä rikoksena ja uskollisuutta hulluutena."

"Julmuri!" sanoi Irene änkyttäen ja vuorostaan pelästyneenä. "Puhutko täyttä totta?."

"Sano minulle, ennenkuin vastaan, sano minulle: vaikka kuolema, tuska, koko elämällinen murhetta tulisi tämän rakkauden lopuksi, katuisitko rakastaneesi? Jos niin, et tunne rakkauttani sinuun."

"En milloinkaan, en milloinkaan ole katuva!" sanoi Irene, langeten Adrianin kaulaan, "anna minulle anteeksi!"

"Mutta onko todellakin", sanoi Adrian, hetkisen kuluttua tuosta rakastavien kiistasta ja sovinnosta, "onko todellakin niin huomattava erotus veljesi entisen ja nykyisen olemuksen välillä? Mistä tiedät että toiminnan hetki on niin lähellä?"

"Sillä nyt hän oleilee yökaudet lukkojen takana kaikenlaatuisten miesten parissa; hän on työntänyt kirjansa syrjään -- hän ei lue enää -- vaan astuskelee edestakasin huoneessaan jupisten itsekseen. Silloin tällöin hän pysähtyy kalenterin eteen, jonka hän hiljattain omin käsin on ripustanut seinään, vetelee sormiaan kirjainten päällitse, kunnes hän tapaa jonkun määräpäivän, ja silloin hän huitoo miekallaan ja hymyilee. Mutta aseitakin tuotiin kaksi yötä sitten suuri joukko taloon; ja minä kuulin kantajien päällysmiehen, joka on kauhea jättiläinen ja hyvin tunnettu kansassa, sanoen ohimoitansa pyyhkien: 'Nämät saavat pian työtä!'"

"Aseita! oletko varma siitä?" sanoi Adrian huolestuen. "Sittenpä noissa tuumissa piilee enemmän kuin olen luullut! Mutta (huomattuaan että Irenen kasvot pelästyneinä tarkastivat häntä, hänen äänensä muuttuessa, hän lisäsi iloisemmin) -- mutta tulkoon mitä tahansa, -- usko minua, -- armaani! jumaloimani! että niinkauan kuin minä elän, ei veljesi ole kärsivä tuosta vihasta, jonka hän vastaansa nostanee, -- enkä minä, vaikka hän onkin unhottanut entisen ystävyytemme, ole sinua vähemmän rakastava."

"Signora! Signora! lapsukaiseni! jo on aika! meidän on lähteminen!" sanoi kimakalla äänellä Benedetta, kurkistaen lehvien lomasta. "Työmiehet kulkevat kotiinsa tästä; minä näen heidän lähestyvän."

Lempivät erosivat, ensimmäisen kerran oli käärme tunkeutunut heidän Eedeniinsä -- he olivat keskustelleet, he olivat ajatelleet muita asioita, kuin lempeä.

III Luku.

Kansanmielisen patriicin asema kansan melskeiden aikana. Kohtaus Lateranissa.

Kansaa rehellisesti rakastavan patriicin asema on noina kurjina aikoina, jolloin vallanpitäjät sortavat ja vapaus ponnistelee vastaan -- jolloin kaksi ihmisluokkaa kamppailee keskenänsä -- vaikein ja tukalin, mihin hänen kohtalonsa saattaa hänet syöstä. Pitääkö hän ylimysten puolta? hän pettää omantuntonsa! Vai kansanko? -- hän kavaltaa ystävänsä! Mutta tuo jälkimäisen edellytyksen seuraus ei ole ainoa -- eikä voimakkaasen luonteesen nähden kenties katkerin. Kaikkia ihmisiä on yleinen mielipide ohjaamassa ja sitomassa -- se on yhteinen tuomari; mutta yleinen mielipide ei ole sama kaikissa arvoluokissa. Yleinen mielipide, joka yllyttää tahi pelottaa plebeijiä, on plebeijien mielipide, -- niitten, jotka hän näkee, tapaa ja tuntee, niitten, joiden kanssa hän on tekemisissä, -- niitten, joiden kanssa hän on lapsuudesta asti seurustellut -- niitten, joiden kiitosta hän on joka päivä kuullut, joiden moite häntä joka hetki uhkaa. Niinpä myöskin ylhäisten yleinen mielipide on _heidän_ vertaistensa mielipide -- niitten, jotka synnyntä tai sattumus on ainiaaksi heittänyt heidän tiellensä. Tästä erikoisasemasta johtuu monta tärkeätä, käytännöllistä seikkaa; se, enemmän kuin monet perusohjeet, painukoon politikoitsijan mieleen, joka tahtoo olla perinpohjainen. Se on jumalantuomio, pelottava kestää -- jonka vaan harvat plebeijit kestävät, ja jota siis on kohtuutonta vaatia patriicein horjumatta läpäsemään -- _heitä_ koskevan yleisen mielipiteen uhmaamisen jumalantuomio. He eivät voi olla epäilemättä omaa päätöskykyään, -- he eivät voi olla ajattelematta, että viisaus ja hyve puhuu noissa äänissä, joita he ovat pitäneet oraakelin neuvoina kätkyeistään saakka. Lahkolaisetuluulojen tuomioistuimen he luulevat ja tunnustavat yleisen omantunnon oikeudeksi. Toisena sellaisessa asemassa olevan patriicin toiminnan ankarana vastapainona on varmuus, että tuon toiminnan johtavat syyt yhtä väärin selittää ylimyskunta, josta hän luopuu, kuin kansa, johon hän liittyy. Tuo näyttää niin luonnottomalta, kun mies hyppää oman säätynsä silmille, että maailma on kärkäs olettamaan jonkun muun vaikuttimen tuohon salaperäisyyteen, kuin rehellisen vakuutuksen tai ylevän isänmaanrakkauden. "Kunnianhimoa", sanoo joku. "Pettyneitä toiveita", huutaa toinen. "Jotakin yksityistä kaunaa", pistelee kolmas. "Turhamaista roskaväen mielistelyä", irvistelee neljäs. Kansa ihantelee ensin, mutta epäilee sitten. Sinä hetkenä kun hän vastustaa jotakin kansan toivetta, hän ei enään ole pelastettavissa; häntä syytetään ulkokultaisuudesta, -- lampaannahan käyttämisestä, ja sanotaan -- "kas, kuinka suden hampaat pilkistävät esiin!" Jos hän on tutunomainen kansassa, -- hän on liehakoitsija! Jos hän pysyy erillään -- se on ylpeyttä! Mikä sitten sellaisessa asemassa pitää pystyssä miestä, joka seuraa omaatuntoansa ja silmillään näkee kaikki polkunsa varrella uhkaavat vaarat? Pois yleisen mielipiteen sekamelska -- pois kurja jälkimaailman oikeudentunnon haaveilu: edellistä hän loukkaa, jälkimmäistä hän ei koskaan saa. Mikä pitää häntä pystyssä? Hänen oma henkensä! Mies, joka todellisesti on suuri, tavallaan halveksii sukuaan, auttaessaan sitä; sen paras tahi onnettomuus on hänelle kaikki kaikessa: sen suosio -- sen moite -- ei mitään. Hän astuu ulos synnyn ja tapain ahtaasta piiristä, hän ei välitä vähäpätöisten miesten vähäpätöisistä vaikuttimista. Korkealla äärettömässä avaruudessa hänen ratansa käy, hän kulkee uraansa, hän opastaa ja valaisee, mutta melu alhaalta ei ylety hänen korviinsa. Kunnes pyörä murtuu -- kunnes pimeä tyhjyys nielasee tähden -- sinnes sen sopusointu yöt päivät kohtaa sen omaa korvaa; se ei himoitse ainoatakaan säveltä maasta, jota se valaisee, ei ainoatakaan seuralaista uralleen, jota se vyöryy, se tuntee kirkkautensa ja tyytyy siis olemaan _yksin_.

Mutta tällaiset henget ovat harvinaisia. Joka aikakausi ei niitä voi synnyttää. Ne ovat poikkeuksia tavallisesta ja ihmisellisestä hyveestä, johon ulkonaiset olot vaikuttavat ja lyövät leimansa. Aikana, jolloin jo se, joka oli vaan maineen äänelle herkkä, kohosi siveellisten voimiensa puolesta suuresti kaikkien muitten ihmisten yli, oli mahdotonta että kukaan olisi voinut tuntea tuota jalostettua, metafyysillistä tunnetta, tuota ylevien tekojen puhtaampaa kiihotinta -- tuota oman sydämen kunniantuntoa, joka on verrattoman korkeimpana kaikkea ihmisten ylistyksen pyyntiä. Meidän todella täytyy, ennenkuin voimme erkaantua maailmasta, pitkän ja kovan koetusajan kestettyämme -- monen mietiskelyn ja surun perästä -- syvästi ja murheellisesti vakuutettuina kaikesta turhuudesta, mitä maailma voi meille antaa, olla kohonneet emme hetken kiivastuksessa, vaan pysyväisesti maailman yli: tuon irtaantumisen -- tuon ihanteellisuuden -- kuinka harvat ajattelevamman aikamme ajattelevimmista sen voivat saavuttaa. Mutta ennenkuin olemme tuon onnelan ehdättäneet, emme tunne mietiskelemisen todellista jumalallisuutta, emme omantunnon kaikkeen riittävää mahtia, emmekä juhlallisin askelin voi vetäytyä tuohon oman henkemme pyhättöön, jossa tiedämme ja tunnemme, kuinka paljon luonnossamme löytyy Jumalan itseoloisuutta.

Mutta palatkaamme maallisiin asioihin ja ajatuksiin. Nuot arvelut ja näkökohdat, jotka olisivat monenkin rehellisen ja rohkean mielen muuttaneet, muuttivat Adrianinkin mielen. Hän tunsi olevansa väärässä asemassa. Hänen järkensä ja omatuntonsa olivat Rienzin tuumien puolella, ja hänen luonnollinen ripeytensä ja toiminnanhalunsa vetivät vastustamattomasti häntä ottamaan osaa niitten toimeenpanemisen vaaroihin. Mutta hänen tuttavuuden ja ystävyyden liittonsa, hänen yksityiset ja perheelliset olonsa jyrkästi sen kielsivät. Kuinka saattoi hän säätyänsä, perhekuntaansa, nuoruudentovereitansa vastaan juonitella salaisesti tahi toimia julkisesti? Hänen isänmaanrakkautensa päämäärää verhosivat herjaus ja kiittämättömyys. Kuka uskoisi rehelliseksi maansa sankariksi häntä, joka ystävänsä petti? Todella hänen

Luontainen päättäväisyytensä Sai ajatuksen valjun leiman!

ja hän, joka luonnostaan olisi ollut aikansa johtajia, jäi vaan katselijaksi. Vieläpä Adrian koetti lohdutella toimettomuuttaan sillä, että hänen menettelynsä oli järkevä Se, joka ei ota osaa kansallisten mullistusten alkupuoleen, saattaa usein suurimmalla menestyksellä ryhtyä välittämään sittemmin kehittyneitä intohimoja ja puolueita. Ehkäpä Adrianin tilassa vitkasteleminen oli viisaan valtiomiehen oikeata menettelyä; juuri niitten kanta, jotka alussa pysyvät syrjässä, pääsee usein ennen loppua valtaan. Henkilöön, joka vapaana kilpailevien puolueitten liiallisuuksista ja heidän kateudestansa ilmaantuu melskeiseen draamaan, kaikki ihmiset ovat halukkaita katsomaan kunnioituksin ja mielihyvin: hänen myöntyväisyytensä saattaa hankkia hänelle kansan luottamuksen, hänen arvonsa tehdä hänet sopivaksi välittäjäksi ylimyksiin nähden, ja samat ominaisuudet, jotka vallankumouksen toisena aikakautena olisivat tehneet hänet marttyyriksi, kohottavat toisena ehkä hänet pelastajaksi.

Äänetönnä siis ja puolueettomana Adrian katseli tapausten menoa. Jos Rienzin aikeet eivät onnistuisi, hän tuon puolueettomuutensa kautta paremmin saisi kansan varjelluksi uusista kahleista ja sen sankarin kuolemasta. Jos nuot tuumat menestyisivät, hän samoin saattoi saada huonekuntansa pelastetuksi kansan raivolta -- ja edistäessään vapautta estää, vallattomuutta. Nuot ainakin olivat hänen toivomuksensa, ja näin italialainen tarkkanäköisyys ja hänen luonteensa varovaisuus hillitsivät ja rauhottivat nuoruuden ja rohkeuden innostuksen.

Aurinko paahteli tyyneltä, pilvettömältä taivaalta ääretöntä väkijoukkoa, joka oli kokoontunut Lateranin P. Johanneksen kirkkoa ympäröivälle aukealle. Osaksi uteliaisuudesta -- osaksi Orvieton piispan kehotuksesta -- osaksi, koska tuo oli tilaisuus, jossa he saivat näytellä seurueittensa komeutta -- monet Rooman etevimmistä ylimyksistä olivat kokoontuneet tuohon paikkaan.

Kirkkoon vievillä portailla, vaippa ympärilleen käärittynä, seisoi Walter de Montreal katsellen monia ryhmiä, jotka toinen toisensa perästä saapuivat pitkin kujaa, jota kirkon sotilaat pitivät auki väkitungoksen keskellä, pääylimysten kulkea. Hän tarkasteli huolellisesti, vaikka tapansa mukaan välinpitämättömän näköisenä ja harhailevin silmäyksin, rahvaan erilaisia huomautuksia ja tervehdyskatseita eri huomiota ansaitsevien henkilöitten saapuessa. Liput ja viirit liehuivat ilmassa jokaisen Signorin edellä, ja kompasanat ja haukkumanimet -- nuot lyhyet sisältörikkaat, kiitos- tahi moitelauseet -- joita kuului sieltä täältä joukosta, hän kätki tarkoin mieleensä.

"Tehkää tietä! -- tietä korkealle herralle Martino Orsinille, parooni di Portolle!"

"Vaiti, tolvana! -- pois alta! tietä signor Adrian Colonnalle, parooni di Castellolle -- keisarikunnan ritarille."

Näitten huutojen kilpaa kaikuessa nähtiin Orsinien kultainen karhu liehuvan korkealla, tunnuslauseineen -- "varo syleilyäni!" ja Colonnan yksinäinen kolonni taivaansinisellä pohjalla ynnä Adrianin omat mielisanat -- "murheellinen, mutta luja." Martino Orsinin seurue oli melkoisesti lukuisampi kuin Adrianin, jolla vaan oli kymmenen palvelijaa muassaan. Mutta Adrianin miehet herättivät paljoa suurempaa ihailua väkijoukossa ja miellyttivät enemmän P. Johanneksen sotaisen ritarin kokenutta silmää. Heidän aseensa välkkyivät kuin kuvastin, heidän mitassaan ei ollut tuumankaan erotusta, astunta oli tasanen ja tyyni, he eivät vilkistäneet oikealle eivätkä vasemmalle, heissä tuo sanomaton kuri ilmaantui -- tuo järjestyksen sopusointu -- jonka Adrian oli oppinut herättämään miehissään, omana oppiaikanaan. Mutta Porto-herran hajanaisessa seurueessa oli kaikenmittaisia miehiä. Heidän aseensa olivat huonosti kiillotetut ja kehnonlaatuiset; he tyrkkivät epäjärjestyksessä toinen toistansa; he naureskelivat ja juttelivat ääneensä, ja heidän naamansa ja ryhtinsä ilmaisivat sellaisten miesten röyhkeyttä, jotka halveksivat yhtä paljon herraansa, jota he palvelivat, kuin kansaa, jota heidän piti pitämän kurissa. Näitten kahden joukon odottamatta yhdyttyä toisiinsa ahtaassa kujassa, kumpaisenkin perheen kateus oitis näyttäytyi. Kumpikin tungeskeli päästäkseen etupäähän, ja kun Adrianin seurueen luja järjestys sekä sen harvalukuisuus ja ripeys vaikuttivat että se pääsi kilpailijansa edelle, rahvas puhkesi korkeaan huutoon, -- "Eläköön Colonna!" -- "Karhu hypelköön patsaan takana!"

"Eteenpäin, lurjukset!" huusi Orsini miehilleen. "Kuinka sallitte moisen häväistyksen?" Ja asettuen miestensä etupäähän, hän olisi koettanut tunkeutua kilpailijansa joukon keskitse, ellei eräs paavin liveriin puettu mittava vartija olisi laskenut sauvaansa hänen eteensä.

"Anteeksi, herrani! meillä on vikaarin nimenomainen käsky hillitä eri joukkoja tappelusta."

"Lurjus, tuletko minua puhuttelemaan?" sanoi kopea Orsini, sivaltaen sauvan miekallaan kahtia.

"Vikaarin nimessä minä käsken teitä peräytymään!" sanoi itsepintainen vartija, asettuen kookkaine vartaloineen aivan ylimyksen tielle.

"Hän on Cecco del Vecchio!" huusivat ne rahvaasta, jotka olivat kylläksi lähellä, nähdäkseen häiriön ja sen syyn.

"Niin", sanoi joku, "kunnon vikaari on pistänyt monta uljainta poikaa paavin liveriin, saadakseen paremmin rauhan säilymään. Ei olisi saattanut Ceccoa parempaa löytää."

"Mutta hän ei saa kaatua!" huusi toinen, kun Orsini mulkoillen seppää heilahutti miekkansa taapäin, syöstäksensä sen hänen rintaansa.

"Häpeä -- häpeä! Sallitaanko paavin noin tulla solvaistuksi, omassa kaupungissaan?" huusivat useat äänet. "Maahan häväisijät -- maahan!" Ja ikäänkuin ennakolta tehdystä suostumuksesta koko rahvaan joukko täytti kujan ja hyökkäsi tulvan lailla Orsinin sekä hänen ponnistelevan ja huonosti järjestetyn joukkonsa kimppuun. Orsini itse heitettiin väkivaltaisesti maahan, ja joutui satojen jalkain tallattavaksi; hänen miehensä, hätääntyneinä ja survien yhtäpaljon toisiansa kuin rahvasta, hajautuivat ja syöstiin kumoon; ja kun sepän johtamien vartijain suurista ponnistuksista järjestys saatiin palautetuksi ja käytävä jälleen auki, niin Orsini, raivosta ja nöyryytyksestä melkein menehtyneenä ja saamistaan kolahduksista pahoin ruhjottuna, tuskin olisi päässyt maasta nousemaan. Paavin upseerit nostivat hänet ylös, ja päästyään jaloilleen hän hurjin silmäyksin etsiskeli miekkaansa, joka oli kirvonnut hänen kädestään ja potkaistu väkijoukkoon, ja kun hän ei sitä tavannut, hän hampaitansa purren sanoi Cecco del Vecchiolle -- "tästä häpeästä saat päälläsi vastata, mies, tahi Jumala minut hyljätköön!" Sitten hän lähti kulkemaan pitkin käytävää, läsnä olevien puoleksi tukahutettujen, ilkkuvien huudahdusten seuratessa hänen kulkuansa.

"Tehkää tietä", huusi seppä, "Martino di Portolle, ja tietäköön kaikki kansa, että hän on uhannut henkeäni sentähden, että olen täyttänyt velvollisuuteni, totellen paavin vikaaria!"

"Uskaltakoon!" kiljuivat tuhannet äänet, "kansa on omansa puolella."

Provencelaiselta ei jäänyt tuo kohtaus huomaamatta; hän kortten heilumisesta osasi tuulen päättää ja huomasi rahvaan rohkeudesta heti, että se tiesi myrskyn lähestymistä. "_Par Dieu_!" hän sanoi, tervehtien Adrianea, joka arvokkaana, taakseen katsomatta oli juuri saapunut kirkon portaille, "tuolla pitkällä veikolla on rohkea sydän ja paljo ystäviäkin. Mitä arvelette", hän lisäsi hiljaa kuiskaten, "eikö tuo tapaus osota, etteivät ylimykset ole niin turvallisia, kuin he luulevat?"

"Elukka on ruvennut potkimaan kannustuksesta, herra ritari", vastasi Adrian; "viisas hevosmies sellaisessa tapauksessa älyäisi ettei saa pinnistää ohjaksia liian piukkaan, muuten elukka saattaa nousta pystyyn ja viskata hänet seljästään -- mutta niinhän te menettelisitte."

"Erehdytte", sanoi Montreal; "minun toivoni oli, että Roomalla olisi yksi hallitsija monien tyrannien sijasta, -- mutta kuulkaa, mitä tarkottaa kellonsoitto?"

"Juhlatoimitus on alkamaisillaan", vastasi Adrian. "Lähdemmekö yhdessä kirkkoon?"

Harvoin on Jumalalle pyhitetyssä temppelissä nähty eriskummallisempaa nähtävää, kuin se, mikä Lateranin muurien sisällä sillä kertaa oli tarjona.

Kirkon keskellä kohosi istuimia amfiteatterin tapaan, ja sen äärimmäisessä päässä muita paikkoja hieman korkeampi puhujalava, jota alemmaksi, mutta tarpeeksi korkealle, jotta kuuliakunta saattoi sen nähdä, oli asetettu mahdottoman suuri rautainen levy, johon oli kaiverrettu muinaisaikainen kirjoitus, jota juuri piti selitettämän.

Istuimet olivat uhkeilla, verkaisilla peitteillä verhotut. Kirkon taustassa oli purppurainen esirippu laskettuna. Amfiteatterin ympärillä olivat kirkon palvelijat paavin kirjaviin livereihin puettuna. Puhujalavan oikealla puolella istui Raimond, Orvieton piispa, juhlallisessa valtakaapussaan. Häntä ympäröivillä penkeillä nähtiin kaikki Rooman tärkeimmät henkilöt -- tuomarit, tiedemiehet ja aatelisto ylhäisestä Savellista aina alhaisimpaan Raselliin asti. Amfiteatterin ulkopuolella olevan tilan täytti kansa, joka taajana virtana rynnisti sisään; kaiken aikaa pauhasi juhlallisesti kirkon isokello.