Part 1

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

RIENZI

Rooman viimeinen tribuuni

Kirj.

EDWARD BULWER LYTTON

Englanninkielestä suomentanut A. N.

Tampereella Hj. Hagelbergin kustantama, 1893.

ENSIMMÄINEM KIRJA.

AIKA, PAIKKA JA HENKILÖT.

I Luku.

Veljekset.

Kuuluisa nimi, joka on tämän teoksen ensi lehdellä, on kyllin riittävä ilmaisemaan lukijalle että kertomukseni liikkuu neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla.

Oli muuan kesäilta, kun kaksi nuorukaista nähtiin kävelevän Tiberin äyräitten vieressä, lähellä sitä kohtaa sen luikertelevaa juoksua, joka huuhtoo Aventinin kukkulan juurta. Polku, jonka he olivat valinneet, oli syrjäinen ja rauhallinen. Vain etäällä nähtiin virtaa reunustavia, hajallisia ja likaisia taloja, joiden joukosta jyrkkiä kattoja ja monilukuisia, suunnattomia torneja uhkaavina kohosi, merkiten jonkun roomalaisen ylimyksen linnoitettua asuinpaikkaa. Virran toisella puolella, kalastajain hökkelien takana, kohosi ilmoille Janiculumin kukkula, tummana taajoista lehvistä, joiden välistä, lyhyitten matkain päässä, välkkyivät monien varustettujen palatsien harmaat muurit sekä satojen kirkkojen tornit ja pylväät; toisella puolen autio Aventini kohosi jyrkkänä ja teräviina, tiheän pensaston peitossa. Monista kätkössä olevista luostareista kuului kellojen pyhä soitto, sopusointuisena kiiriskellen yli rauhaisten maisemien ja väreilevien vetten.

Tällä näkymöllä esiintyneistä nuorukaisista vanhempi, joka lienee hiukan ehtinyt kahdennestakymmenennestä vuodestaan, oli pitkävartaloinen ja käskevä näöltään. Hänen olemuksessaan oli jotakin huomattavaa ja melkeinpä ylevää, huolimatta hänen yksinkertaisesta vaatteuksestaan, johon kuului pitkä, väljä viitta ynnä sileä tunika, molemmat tummanharmaata sarsia. Sellaista pukua pitivät siihen aikaan alhaisemmat opiskelevaiset, jotka luostareista etsiskelivät noita karkeita tietoja, mitkä silloin olivat uutteran työn niukkana palkkana. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ja ne olisivat kuvanneet ennemmin hilpeyttä kuin tuumiskelua, paitsi tuota epämääräistä ja poissa viipyvää silmän uneksumista, joka varsin tavallisesti ilmaisee taipumusta haaveiluihin ja mietiskelemiseen sekä paljastaa että menneisyys tai tulevaisuus enemmin viihtyy mielessä, kuin nykyhetken nautinto ja toimi.

Nuorempi heistä oli vasta poika, eikä hänen olemuksessaan tai kasvoissaan ollut mitään silmiinpistävää, ellei suuren lempeyden ja sulon sävyä saateta siksi kutsua; ja hellässä kunnioituksessa, jota hän osotti kuunnellessaan toveriansa, oli jotakin melkein naisellista. Hänen pukunsa oli sellainen, jota alhainen luokka tavallisesti käytti, ehkä hiukan siistimpi ja uudempi, ja äidin hellä turhamaisuus saatettiin huomata huolellisuudesta, mikä hänen pitkät silkkikiharansa oli silittänyt ja jakanut, niitten päästyä lakin alta valumaan pitkin hartioita.

Tuossa oli suloa heidän noin vaeltaessaan pitkin virran kuiskaavan kahiliston reunaa, kumpainenkin käsivarsi toverinsa vyötäisten ympärillä, suloa eleissä, nuoruudessa ja huomattavassa veljesten rakkaudessa -- sillä sellainen oli heidän suhteensa -- mikä kohotti heidän silminnähtävän alhaisen asemansa.

"Rakas veli", sanoi vanhempi, "en kykene sanomaan sinulle, kuinka nautin näistä iltahetkistä. Sinun luonasi vain minä tunnen, ikäänkuin en olisikaan pelkkä haaveksija enkä tyhjäntoimittaja, puhuessani epävarmasta tulevaisuudesta ja rakentaessani ilmalinnojani. Vanhempamme kuuntelevat minua, aivankuin latelisin kirjasta kauniita asioita, ja rakas äitini, taivas häntä siunatkoon, pyyhkii silmiänsä ja sanoo: 'kuulkaa kuinka oppinut hän on!' Ja munkit sitten, milloin hyvänsä uskallan katsahtaa Liviuksestani ja huudahtaa: 'sellaiseksi tulkoon Rooma jälleen!' he tuijottavat suu auki, vihaisina, ikäänkuin olisin lausunut jotakin harhaoppista. Mutta sinä, armas veljeni, vaikk'et olekaan osallinen minun opinnoistani, olet niin ystävällisesti mieltynyt niitten tuloksiin -- näyt hyväksyvän hurjat tuumani ja rohkaisevan kunnianhimoisia toiveitani -- että usein unhotan syntyperämme, tilamme, sekä ajattelen ja toimin ikäänkuin suonissamme virtaisi teutoonilaisen keisarin verta."

"Minusta näyttää, rakas Cola", sanoi nuorempi veli, "kuin luonto olisi tehnyt meille ruman kepposen -- sinulle se soi isämme puolelta johtuvan kuninkaallisen hengen, minulle vaan äitini alhaisen sukuperän hiljaisen ja nöyrän mielen."

"Ei", vastasi Cola vilkkaasti, "silloin sinä olisit saanut paremman osan -- sillä minulla olisi vain barbaarinen syntyperä, sinulla roomalainen. Oli aika, jolloin oli jalompaa olla tavallinen roomalainen, kuin pohjolainen kuningas. Mutta vielä saanemme elämämme varrella nähdä suuria tapauksia!"

"Minä olen elävä nähdäkseni sinun suurena miehenä, ja siinä on minulle kylliksi", sanoi nuorempi hellästi hymyillen: "korkeasti oppineeksi kaikki sinun jo tunnustavat: äitimme ennustelee menestystäsi joka kerta kun hän saa kuulla sinun vieraissa käyneistäsi Colonnain luona."

"Colonnat!" sanoi Cola katkerasti hymyillen; "Colonnat -- noita supistuneita! He luuletteleivat, nuot ahdasmieliset, tuntevansa menneisyyttä, ovat olevinansa patrooneja ja väärin laskettelevat latinaa maljoihinsa! He mielellään sanovat minut tervetulleeksi pöytäänsä, koska Rooman tohtorit mainitsevat minut oppineeksi, ja luonto on antanut minulle hurjan terävyyden, mikä huvittaa heitä enemmän kuin palkatun narrin kuluneet sukkeluudet. Kyllä he auttaisivat minun edistystäni -- mutta kuinka? Jollakin paikalla yleisissä virastoissa, joka täyttäisi hävettävän raha-arkun puristamalla työläästi ansaitut rovot nälkään nääntyviltä kansalaisiltamme! Jos maailmassa on kurja olento, niin se on plebeiji, joka on patriicien avulla kohonnut, ei oman säätynsä hyvittämiseksi, vaan ollakseen heidän huonoimpien tarkoitustenpa parittaja. Joka on kansasta, hän vaan tekee itsensä synnyntänsä petturiksi, jos hän noille kerskaaville tyranneille valmistaa sen verukkeen, että he kättänsä kohottaen saavat huutaa: 'kas tällainen vapaus vallitsee Roomassa, näin me patriicit ylennämme plebeijiä!' Ovatko he milloinkaan ylentäneet plebeijiä, joka on ollut plebeijimielinen? Eivät, veli; jos minä kohoaisin säätyni yli, minä tahtoisin tulla nostetuksi maanmiesteni käsivarsilla, enkä heidän niskoilleen."

"Kaikki toivoni on, Cola, ett'et ponnistellessasi kansalaistesi parhaaksi unohtaisi, kuinka kallis olet meille. Ei mikään suuruus voisi sovittaa minulle ajatusta, että se on saattanut sinut vaaraan."

"Ja minä nauraisin kaikelle vaaralle, jos se veisi suuruuteen! Mutta suuruus -- suuruus! Turha unelma! Jättäkäämme se yöuneksemme. Kylläksi minusta; nyt, rakkahin veli sinunkin aikeistasi."

Tulinen ja hilpeä kimmoisuus, joka oli hänelle ominaista, sai nuoren Colan hajottamaan kaikki hurjemmat ajatukset ja käänsi hänen mielensä kuuntelemaan ja seuraamaan veljen vähäpätöisempiä esityksiä. Uusi venhe, juhlapuku, mökki jossakin ylimysten sorrosta turvatummassa korttelissa ja sellaisia etäisiä rakkauden kuvauksia, joita tumma silmä ja rattoisa huuli loihtivat pojan epävakaiseen mieleen. Tällaisten esineitten rajottamia mielihaluja ja himoja kuunteli nuori oppinut hellästi hymyillen ja otsa kirkastuen, ja myöhempään elämässään tämä keskustelu usein muistui hänen mieleensä, kun hän kauhistuen kysyi omalta sydämeltään, kumpaisenko kunnianhimo oli järkevämpi.

"Ja sitten", jatkoi nuorempi veli, "minä vähitellen saanen säästetyksi niin paljon, että pystyn ostamaan tuollaisen laivan, jonka tuolla näemme, epäilemättä viljalla ja kauppatavaralla lastattuna, mikä on tuottava paljon, -- voi sitä onnea -- että saan täyttää huoneesi kirjoilla, eikä minun milloinkaan tarvitse kuulla sinun valittavan ett'et ole tarpeeksi rikas voidaksesi ostaa munkeilta vanhaa, risaista käsikirjoitusta. Voi, kuinka onnelliseksi se on minun tekevä!" Cola hymyili painaessaan veljensä lähemmäksi rintaansa.

"Rakas poika", sanoi hän, "olkoon ennemmin minun asiani täyttää sinun toiveesi! Näyttääpä minusta kuin ei tuon aluksen isäntäin omaisuus olisi niin kadehdittava; katso kuinka arasti nuo miehet vilkuvat ympärilleen, taaksensa ja eteensä; vaikka rauhan toimissa, he näyttävät pelkäävän itse kaupungin piirissä (entisessä sivistyneen maailman kaupankeskustassa) merirosvoja kintereillään; ja ennenkuin he ovat matkansa perillä, he saattavat jonkun roomalaisen ylimyksen tuta tuoksi rosvoksi. Voi, sellaisiksi olemme muuttuneet!"

Mainittu alus kiiti vinhasti virtaa alas, ja kolme tahi neljä aseellista miestä sen kannella tähysteli todellakin tarkasti kummankin puoleisia rauhallisia äyräitä, ikäänkuin vainuten vihollista. Pursi kuitenkin pian liukui näkyvistä, ja veljekset vaipuivat jälleen noihin puheenaineisiinsa, joiden nuorta viehättääkseen tarvitsee vain tulevaisuutta kosketella.

Illan vihdoin pimetessä he muistivat että jo oli myöhäisempi, kuin heidän tavallinen kotiintulo-aikansa, ja he kääntyivät palausmatkalle.

"Maltahan", sanoi Cola äkkiä, "kuinka puhelumme on huumannut minut! Isä Uberto lupasi minulle harvinaisen käsikirjoituksen, jonka tuo hyvänluontoinen munkki väittää panneen koko veljeskunnan päät pyörälle. Minun piti käymäni noutamassa se tänä iltana hänen kammiostaan. Viivy tässä hetkinen, se on vain puolitiessä Aventinille noustessa. Minä heti palaan?"

"Enkö saa tulla mukaasi?"

"Et", vastasi Cola hellästi päättäväisenä, "sinä olet raatanut kaiken päivää ja olet varmaan väsynyt: minun työni, ruumiillinen ainakin, on ollut peräti helppo. Sinä olet hento sen lisäksi ja näytät jo uupuneelta; lepo on virkistävä sinua. En kauvaa viivy."

Poika myöntyi, vaikka hän mieluummin halusi seurata veljeänsä, mutta hän oli hiljainen ja taipuvainen luonteeltaan ja hän harvoin oli vastahakoinen rakastamiensa pienimmillekin käskyille. Hän istui pienelle töyräälle virran puolelle ja hänen veljensä vakava astunta ja pystyinen vartalo peittyivät pian hänen katseiltaan tiheään, surumieliseen vehmastoon.

Aluksi hän istui hiljaisena, ihaellen raitista ilmaa ja ajatellen muinaisen Rooman tapauksia, joita hänen veljensä oli heidän kävellessään kertonut. Vihdoin hän muisti että hänen pikku sisarensa Irene oli pyytänyt häntä tuomaan vähän kukkasia; koottuansa niitä, joita hänen vieressään löytyi (ja monellaisia kukkia rehotti villinä tuossa yksinäisessä paikassa), hän jälleen istuutui ja alkoi sommitella niitä kiehkuraksi, joihin etelän asujamissa vielä on säilynyt heidän muinoinen rakkautensa ja osaksi niitten klassillinen valmistamistaitokin.

Pojan ollessa tuossa toimessa alkoi etäältä kuulua hevosten kavioin kapsetta ja kovia huutoja. Ne lähenivät lähenemistään.

"Jonkun ylimyksen seurue, paluumatkalla ehkä jostakin juhlasta", arveli poika. "Kaunis nähtävä varmaan -- heidän valkeat töyhtönsä ja heleänpunaiset viittansa! Halukkaasti katselen tuollaisia nähtäviä, mutta menenpä sentään heidän tieltänsä."

Ja yhä punoen seppelettään, mutta silmät suunnattuina odotettua seuruetta kohti, nuori roomalainen siirtyi vielä lähemmäksi virtaa.

Pian joukko tuli näkyviin -- uljas ryhmä tosiaankin; edessä hevosmiehiä, ratsastaen kaksi vierekkäin, missä polku myönsi, oriit uhkeasti verhottuina, höyhentöyhdöt iloisesti huiskuen, haarniskat kimallellen läpi pimenevän hämärän varjoin. Laaja, sekalainen joukko miehiä, jokainen aseissa, seurasi ratsureita, toiset varustettuina keihäillä ja panssareilla, toiset vähemmän sotaisilla tahi huonommanlaatuisilla aseilla; yli töyhtöjen ja keihäitten liehui Orsinin veripunainen lippu, johon oli kullalla kirjoitettu tunnuslause ja merkkikuvat (Guelfien kopeileva vaakuna, P. Pietarin avaimet). Äkillinen pelko valtasi pojan mielen, sillä siihen aikaan ja siinä kaupungissa plebeijit pelkäsivät aseellisten seuralaistensa kanssa liikkeellä olevaa ylimystä enemmän kuin metsän petoa, mutta pako oli jo myöhäinen -- joukko oli hänen vieressään.

"Hei, poika!" huusi ratsumiesten johtaja, Martino di Porto, Orsinien mahtavan perheen jäsen, "oletko nähnyt veneen purjehtivan tästä virtaa alas? Mutta et saattanut olla sitä näkemättä -- onko siitä pitkä aika?"

"Puolen tuntia sitten näin ison veneen", vastasi poika pelästyneenä ratsumiehen karkeasta äänestä ja kopeasta ryhdistä.

"Purjehtivan suoraan eteenpäin, viheriä lippu keulassa?"

"Sen saman, jalo herra."

"Sitten eteenpäin! Sen kulun katkaisemme ennenkuin kuu on noussut", sanoi ylimys. "Eteenpäin! -- ottakaa poika mukaamme, muuten hän kavaltaa meidät ja hälyttää Colonnan liikkeelle."

"Orsini, Orsini!" karjui joukkio; "eteenpäin, eteenpäin!" ja huolimatta pojan rukouksista ja selityksistä hän pantiin väkijoukon keskelle ja kannettiin, tahi pikemmin laahattiin muitten mukaan -- pelästyneenä, hengästyneenä, melkein itkussa silmin, pikku seppele vielä riippuen käsivarrella ja silmukka pistettynä hänen vastahakoiseen käteensä. Hän sentään tunsi, kaiken pelästyksensä ohessa, jonkinlaista lapsellista uteliaisuutta näkemään takaa-ajon seurauksia.

Ympärillään olevien kova-äänisestä ja kiihkeästä keskustelusta hän tuli tietämään että näkemänsä alus sisälsi viljavaraston, aiotun erääseen virran varrella olevaan linnoitukseen, joka oli Orsinin silloisen verivihollisen, Colonnan, vallassa; ja aikomuksena oli tuolla matkueella, johon kovaonninen poika oli joutunut, siepata nuo muonavarat ja jakaa ne Martino di Porton miehistölle. Nämät tiedot lisäsivät yhä hänen pelkoansa, sillä poika kuului perheeseen, joka oli Colonnan suojeluksen alla.

Tuskallisena ja kyyneleet silmissä hän tavan takaa katsasteli Aventinin jyrkkää nousua: mutta poissa viipyi vielä hänen holhoojansa, suojelijansa.

He olivat jo kulkeneet vähäsen matkaa, kun tien mutka heille yhtäkkiä paljasti heidän takaa-ajonsa esineen, joka varhaimpien tähtien valaisemana nopeasti luovi pitkin virtaa.

"Nyt, siunaus pyhimysten!" lausui päällikkö, "se on omamme!"

"Kuulkaa!" sanoi Martinon vieressä ratsastava päällikkö (saksalainen) puoleksi kuiskaten, "minä kuulen ääniä, joista en ensinkään pidä, noitten puitten tyköä -- kuulkaa! hevosen hirnuntaa! -- uskoni kautta, tuolla välähti haarniskakin."

"Päin pojat", huusi Martino, "ei haikara kotkan vertainen -- eteenpäin!"

Uudistettujen huutojen kaikuessa jalkamiehet hyökkäsivät eteenpäin, kunnes heidän melkein saavuttuaan saksalaisen mainitseman pensaston luokse, pieni, taaja ratsastajajoukko, kiireestä kantapäähän aseissa, syöksähti esiin, peitset tanassa rynnäten kohti takaa-ajajien rivejä.

"Colonna! Colonna!" "Orsini! Orsini!" olivat ylpeät vuorottelevat huudot. Martino di Porto, rotevaruumiinen, hurjannäköinen mies, sekä hänen ratsumiehensä, jotka enimmäkseen olivat saksalaisia palkkasotureita, ryhtyivät taisteluun empimättä.

"Varo karhun syleilyä", huusi Orsini, kun maahan sortui vastustaja, ratsuri ohrinensa, hänen keihäänsä lävistämänä.

Kahakka oli lyhyt ja tulinen; hevosmiesten täydelliset haarniskat suojelivat heitä joka taholta haavoittumasta -- yhtä vahingoittumatta eivät päässeet Orsinin puolittain varustetut jalkalaiset, heidän painuessaan, toinen toistensa survomina, Colonnaa vastaan. Lähetettyään vaarun kiviä ja nuolia, jotka vaan rakeitten tavoin kilpistyivät ratsumiesten paksuja panssareita vastaan, he sulloutuivat yhteen ja monilukuisuudellaan haittasivat ratsujen liikkeitä, vastustajain peitsien, miekkain ja tapparain säälimättömästi ruhjoen heidän harjaantumattomia rivejään. Ja Martino, joka vähän välitti, paljonko hänen roskaväestään tuli teurastetuksi, huomatessaan että vihollisensa par'aikaa olivat hänen jalkajoukkonsa hurjasta hyökkäyksestä epäjärjestyksessä sekä joutuneet piiriin suljetuksi (sillä taistelupaikka, vaikka avarampi kuin äskeinen tie, oli kapea ja ahdas), antoi muutamille hevosmiehilleen merkin ja oli ratsastamaisillaan eteenpäin kohden venhettä, joka jo oli melkein näkyvistä, kun jonkun matkan päästä kuului torven toitotus, johon hänen vihollisensa vastasi, ja huuto "Colonna avuksemme!" kajahti ilmoille kauas. Hetkisen päästä nähtiin lukuisa hevosjoukko karahuttavan täyttä laukkaa, Colonnan liput uljaasti liehuen rintamassa.

"Kirotut poppamiehet! kuka olisi luullut että he noin viekkaasti saisivat meidät petetyiksi!" mutisi Martino; "tuota ylivoimaa emme voi vastustaa", ja käsi, jonka piti antaman etenemiskäskyn, antoi peräytymismerkin.

Rinnatusten täydellisessä järjestyksessä alkoivat Martinon ratsumiehet paeta; jalkamiesroistot, jotka olivat lähteneet ryöstöretkelle, olivat joutuneet verilöylyyn. He koettivat noudattaa johtajansa esimerkkiä, mutta kuinka voivat he pelastua vihollisiensa korskuvien ratsujen ja terävien keihäitten alta, vihollistensa, joiden veri oli taistelussa kuumentunut ja jotka surkeilivat heidän henkeänsä yhtä paljon kuin poika kimalaispesää, jota hän hävittää. Joukko hävisi kaikkiin suuntiin -- joku sentään pääsi kukkuloille, jonne hevosten oli vaikea tunkeutua; jokunen loiskahti virtaan ja ui vastaiselle partaalle -- ne vähemmän kylmäveriset tai kokeneet, jotka pakenivat suoraan eteenpäin, helpottivat johtajiensa pakoa tukkimalla vihollisen tien, mutta kaatuivat itse, ruumis ruumiin päälle, teurastettuina tuossa säälimättömässä ja vastustamattomassa takaa-ajossa.

"Ei armoa ryöväreille -- jokaisen orsinilaisen tappo on yhden rosvon häviö -- lyökää Jumalan, keisarin ja Colonnan nimeen!" nuot huudot olivat kauhistuneitten ja kaatuvien pakolaisten sielukellon-soittoa. Suoraan eteenpäin pakenevien joukossa itse polulla, johon ratsuväki parhaiten pääsi, oli Colan nuori veli, joka viattomasti oli joutunut kahakkaan. Nopeasti hän pakeni kauhusta mielettömänä -- poika parka, joka tuskin milloinkaan oli poistunut vanhempainsa tahi veljensä vierestä! -- puut kiitivät hänen ohitsensa -- virran äyräät jäivät taakse, -- eteenpäin hän riensi ja nopeasti hänen takanaan seurasi kavionkapse -- huutoja -- kirouksia -- vihollisten raakaa naurua, heidän loikatessaan polulla viruvien kuolleitten ja kuolevien ylitse. Hän oli juuri siinä paikassa, johon hänen veljensä oli jättänyt hänet; hän äkkiä vilkasi taaksensa ja huomasi ratsumiehen ojennetun peitsen ja hirmuisen kypäritöyhdön kintereillään; hän epätoivoisena loi silmänsä ylös, ja katso! hänen veljensä murtautuen tiheäin saniaisten joukosta, jotka peittivät vuorta, syöksyi hänen avuksensa.

"Pelasta minut, pelasta minut, veljeni!" hän parkasi, ja parahdus ennätti Colan korviin -- korskuva ratsu hengitti lämpimästi häneen -- ja silmänräpäys sen jälkeen hurjasti huutaen kimakalla äänellä "armoa", "armoa", hän vaipui maahan ruumiina. Vainolaisen peitsi oli lävistänyt hänet seljästä rintaan, naulaten hänet samaan mättääseen, jolla hän hetki sitten oli istunut, täynnä nuorta elämää ja huoletonta toivoa.

Ratsastaja tempasi peitsensä irti ja jatkoi matkaansa uusia uhreja etsiäkseen; hänen toverinsa seurasivat häntä. Cola oli palannut vuorelta -- oli saapuvilla -- polvillaan murhatun veljensä vieressä. Pian torvien räikyessä saapui paikalle joukko ylhäisempiä, kuin useimmat siihenastisista, jotka tosiaankin olivat vain Colonnan etujoukkoa. Heidän edessään ratsasti vanhus, jonka pitkä, valkea tukka valui sulkatöyhtöisen lakin alta, sekaantuen hänen kunnian arvoiseen partaansa. "Mitä tämä on?" sanoi päällikkö, pysäyttäen ratsunsa, "nuori Rienzi!"

Nuorukainen katsahti ylös kuultuaan tuon äänen, heittäytyi sitten vanhan ylimyksen ratsun eteen ja hykertäen käsiään huusi tuskin ymmärrettävällä äänellä: "Tuo on minun veljeni, jalo Tapani -- poika, vasta lapsi! -- parhain, lempein! Katsokaa, kuinka hänen verensä kostuttaa nurmea -- takasin, takasin -- hevosenne kaviot ovat hurmevirrassa! Oikeutta, herrani, oikeutta! -- tehän olette suuri mies."

"Kuka hänet tappoi? Orsini epäilemättä; sinä saat oikeutta."

"Kiitoksia, kiitoksia", jupisi Rienzi, horjuen jälleen veljensä viereen, käänsi pojan kasvot ruohosta ja koetti hurjistuneena koetella hänen sydämensä lyöntiä; hän vetäsi äkkiä kätensä takaisin, sillä se oli verestä käynyt heleänpunaseksi, ja kohottaen tuota kättänsä korkeuteen, hän jälleen kiljui, "oikeutta, oikeutta!"

Vanhaa Tapani Colonnaa ympäröivää joukkoa, vaikka se tällaisiin kohtauksiin oli tottunut, liikutti tuo näky. Muuan kaunis poika, jonka kyyneleet virtasivat nopeasti pitkin hänen poskiansa ja joka ohjasi ratsuansa lähinnä Colonnan vieressä, paljasti miekkansa. "Herrani", hän sanoi puoleksi nyyhkyttäen, "orsinilainen vain on saattanut teurastaa tämänkaltaisen, viattoman pojan; älkäämme silmänräpäystäkään hukatko -- lähtekäämme liikkeelle ja ajamaan rosvoja takaa."'

"Ei, Adrian, ei!" huudahti Tapani, laskien kätensä pojan olalle; "aikeesi on kiitettävä, mutta varokaamme salaväjyjiä. Miehemme ovat poistuneet liian kauas, -- mitä tuo on! -- puhaltakaa peräytyminen".

Torvensoittajat palauttivat lyhyessä ajassa takaa-ajajat -- niiden joukossa senkin ratsumiehen, jonka peistä oli niin kovaonnisesti väärinkäytetty. Hän oli niitten johtaja, jotka olivat taistelleet Martino di Porton kanssa, ja hänen kullalla silattu sotisopansa sekä komea satulaloimensa ilmaisivat hänen arvonsa.

"Kiitoksia, poikani, kiitoksia", sanoi vanha Colonna päällikölle; "olet hyvin toiminut ja reippaasti. Mutta sanoppa minulle, sinä, jolla on kotkan silmä, kuka orsinilaisista tuon poika paran tappoi, -- hullusti tehty; hänen perheensäkin on meidän klienttejämme!"

"Kuka? Tuon pojanko?" vastasi ratsastaja, nostaen kypärin päästänsä ja pyyhkien kuumia ohimoltansa, "niinkö sanotte! kuinka hän sitten joutui Martinon roistojen joukkoon? Minä pelkään, tuo erehdys on käynyt hänelle kalliiksi. En saattanut pitää häntä muuna kuin orsinilaisena konnana, ja siksi -- ja siksi --"

"_Tekö_ hänet tapoitte!" huusi Rienzi ukkosen äänellä, hypähtäen maasta. "Oikeutta, herra Tapani, oikeutta sitten, te lupasitte minulle oikeutta, ja minä tahdon sitä!"

"Nuorukais-parka", sanoi vanhus säälien, "olisit saanut oikeutta Orsinia vastaan, mutta etkö näe että tämä on ollut erehdys? En kummastele että olet liiaksi murheissasi, kuullaksesi järjen sanoja nyt. Me olemme palkitseva sinua."

"Ja tuossa maksuksi pojan sielumessuista; olen suuresti pahoillani kovaonnisesta tapauksesta", sanoi nuorempi Colonna, heittäen maahan kultakukkaron, "Niin, käy luonamme palatsissamme ensi viikolla, nuori Cola -- ensi viikolla. On parasta, isä, että lähdemme venettä kohden, sen turvajoukko saattanee vielä tarvita meitä."

"Oikein, Gianni; pari teistä jääköön poikaparan ruumista vartioimaan -- ikävä seikka! kuinka saattoi tämä tapahtua?"

Seurue palasi takasin samaa tietä, jota se oli tullutkin; kaksi tavallista sotamiestä vaan jäi jälelle, paitsi poikaa, Adriania, joka viipyi hetkisen aikaa, koettaen lohduttaa Rienziä, joka aivan kuin järjiltänsä tuijotti liikkumatta etenevää, komeata joukkoa, itsekseen jupisten, "oikeutta, oikeutta! Minä olen sitä vielä ottava."

Vanhemman Colonnan äänekkäästä huudosta lähti Adrian vastahakoisesti ja itkien pois. "Anna minun tulla veljeksesi", sanoi tuo kunnon poika, kiihkeästi painaen Rienzin kättä sydämelleen; "olen sinunkaltaisesi veljen tarpeessa."

Rienzi ei vastannut mitään; hän ei kuullut eikä nähnyt häntä -- synkät ja kolkot ajatukset täyttivät hänen sydämensä, ajatukset, joissa oli mahtavan mullistuksen itu. Hän heräsi niistä säpsähtäen, kun sotamiehet rupesivat sovittelemaan kilpiänsä, tehdäkseen niistä jonkinlaiset ruumispaarit, ja sitten työntäen heidät väkivaltaisesti tieltään hän puhkesi kyyneleihin sekä heittäytyi rinnoilleen hyytyneesen verilätäkköön.