v. 1848 oli ooppera, jossa kaikki osat sanoista lähtien ovat keskenään

täydellisessä sopusoinnussa, vihdoinkin valmis.

"Lohengrinin" osajako:

/* _Henrik Linnustaja_, Saksan kuningas basso. _Lohengrin_ tenori. _Elsa_, Brabantin herttuatar soprano. _Herttua Gottfried_, hänen veljensä barytoni. _Friedrich von Telramund_, Brabantin kreivi barytoni. _Ortrud_, hänen vaimonsa altto. _Kuninkaan airut_ basso. _Neljä brabantilaista ylimystä_ tenoria ja bassoja. _Neljä hovipoikaa_ sopraanoja ja alttoja. Lisäksi suuri joukko muuta väkeä.

Tapahtumapaikka Antwerpen. */

"Lohengrinin" alkusoitto ei ole alkusoitto sanan tavallisessa merkityksessä, vaan sinfoninen runoelma, Wagnerin sävelluomuksista ihanimpia ja vaikutukseltaan ehyimpiä. Säveltäjän omien sanojen mukaan kuvaa alkusoitto Graalin pyhän maljan tuloa maan päälle viehkeitten enkelien saattamana. Taivaan sinistä avaruutta maalailevat viulujen korkealla kuvioivat äänet, ja pian ilmaantuvat enkelit pyhää maljaa keskellään kantaen. Mitä lähemmäksi taivaallisen lahjan saattajat tulevat, sitä suuremmaksi kasvaa riemu maan päällä. Ja kun vihdoin malja kaikessa pyhyydessään ja loistossaan paljastuu, vaipuu katsoja, s.o. ihminen, maahan rukoukseen, tietoisena omasta pienuudestaan ja mitättömyydestään. Enkelien parvi alkaa jälleen nousta kohti korkeutta, pian kadoten taivaan siniseen avaruuteen; orkesterin sävelet hiljaa vaimenevat herkkään pianissimoon ja esirippu nousee.

Eteemme aukeaa niitty Schelden rannalla lähellä Antwerpeniä. Suuren, jykevän käräjätammen suojassa istuu kuningas Henrik Linnustaja ritariensa ympäröimänä. Häntä vastapäätä on Brabantin kreivi Telramund ja joukko Brabantin ylimyksiä. Kuningas on keräämässä sotajoukkoa unkarilaisia vastaan, jotka ovat hyökänneet saksalaiselle alueelle. Frankit, saksilaiset, thüringit y.m. ovat olleet valmiit noudattamaan hänen kehoitustaan — nyt on Brabantin miesten vuoro ilmaista kantansa. Kuningas ilmoittaa läsnäoleville, mikä asia varsinaisesti on saanut hänet saapumaan Brabantiin. Mutta mielipahakseen on hän myös saanut kuulla, että Brabantissa on puhjennut keskinäinen riita ja viha; nyt pyytää hän kreivi Telramundia sanomaan, "miss’ on riidan syy". Friedrich Telramund, Brabantin kreivi, astuu nyt esiin ja syyttää Elsaa, Brabantin herttuatarta siitä, että tämä on surmauttanut nuoremman veljensä Gottfriedin. Telramund vaatii nyt itselleen Brabantin herttuan arvoa. Elsa on kuitenkin syytön siihen, mistä häntä syytetään: Gottfriedin on tieltä raivannut Telramundin puoliso, kreivitär Ortrud, itse päästäkseen herttuattareksi. Taikakeinoillaan on hän muuttanut nuoren herttuan joutseneksi ja kehoittanut miestään Elsaa vastaan esittämään yllämainitun syytöksen. Elsa kutsutaan esiin. Hän vakuuttaa syyttömyyttään — sitten kertoen nähneensä unta ritarista, jonka apuun hän nyt tässä asiassa luottaa. Kuningas määrää asian ratkaistavaksi jumalantuomion avulla. Elsa kääntyy palavassa rukouksessa taivaan puoleen. Hädän ja tuskan ollessa suurimmillaan — kahdesti on jo kuulutettu ritaria, joka ottaisi Elsan asian puolustaakseen — lähestyy joutsenen vetämässä venheessä hopeisissa varusteissa Lohengrin. Riemuhuudoin ottavat läsnäolijat hänet vastaan. Kaihomielellä hyvästelee Lohengrin joutsentaan, tarjoutuen sitten Elsan puolesta taistelemaan Telramundia vastaan. Elsa hyväksyy Lohengrinin puolustajakseen, ensin luvattuaan tälle olla koskaan tiedustelematta tämän syntyperää. Taistelupaikka on jo määrätty ja taistelusäännöt kuulutetaan. Kuningas pyytää Jumalaa suomaan apunsa, että tuomio tulisi oikeudenmukaiseksi, johon rukoukseen vähitellen kaikki yhtyvät. Taistelussa joutuu Telramund tappiolle, jalomielisesti antaa Lohengrin hänen pitää henkensä, ja ensimmäinen näytös päättyy riemuisiin säveliin, jotka ylistävät tätä oikeata tuomiota.

Toinen alkaa synkemmin. On hääpäivän vastainen yö. Tuomiokirkon portailla istuvat Telramund ja Ortrud; jälkimmäinen koettaa lohduttaa miestään ja yllyttää uusiin rumiin vehkeilyihin. Vastakkaiselle parvekkeelle ilmestyy Elsa, puhdasaiheisella, onnea uhkuvalla laulullaan karkoittaen avioparin äskeiset kostonlietsomat sävelet. Valittaen kajahtaa yössä Ortrudin huuto: "Elsa!" Viekkaana osaa Ortrud luikerrella Elsan suosioon, Elsa tuntee sääliä noita kahta kirouksen alaista kohtaan ja päästää Ortrudin luokseen, lainkaan aavistamatta, mitä kavalia ajatuksia tämän sydämessä piilee. — Päivä vaikenee ja sen mukana alkaa linnanpihalla vilkas elämä. Ilmoitetaan vietettävän Brabantin suojelijan hääjuhlaa. Telramund pujahtaa linnanpihaan saapuneitten ylimysten joukkoon, ryhtyen yllyttämään näitä puolelleen ja Elsaa vastaan. Hääsaattue saapuu kemenaatista (naisten asunnosta), ja suuntaa kulkunsa kohti tuomiokirkkoa. Äkkiä heittäytyy komeapukuinen Ortrud kulkueen tielle, tahtoen estää sitä pääsemästä kirkkoon. Hän sanoo Lohengrinia taikuriksi, jonka oikeata nimeä ei kukaan, ei edes morsiankaan tiedä. Ortrud puhkeaa suorastaan herjauksiin, jotka kohdistuvat Lohengrinin syntyperään. Elsa hämmästyy ensin moista käytöstä, mutta puoltaa sitten lämpimästi puolisoaan, vedoten m.m. jumalantuomiossa tapahtuneeseen ratkaisuun. Kuningas, Lohengrin y.m. saapuvat juhlallisessa kulkueessa. Sekä kuningas että Lohengrin tunkeutuvat väkijoukon läpi etualalle. Kuningas tiedustelee keskeytyksen syytä. Elsa, joka kiihdyksissään on syöksynyt Lohengrinin luokse, pyytää tämän apua Ortrudia vastaan. Kulkue aikoo jälleen lähteä kirkkoon, kun Friedrich astuu kirkonportailla esiin; naiset ja hovipojat väistyvät kauhistuneina hänen läheisyydestään. Friedrich väittää Lohengrinia velhoksi ja vaatii tätä ilmoittamaan nimensä. Lohengrin vastaa ylväästi olevansa velvollinen ilmoittamaan syntynsä vain Elsalle. Sillaikaa kun miehet kättelevät Lohengrinia, tunkeutuu Friedrich etualalla yksinään seisovan Elsan luokse, kehoittaen tätä turvautumaan taikakeinoon Lohengrinin synnyn selvillesaamiseksi. Kun Lohengrin tulee paikalle, vaipuu Elsa järkytettynä hänen jalkojensa juureen. Ankarin sanoin käskee Lohengrin Friedrichiä ja Ortrudia poistumaan. Elsa painaa päänsä hänen rintaansa vasten. Välikohtaus on ohitse ja kulkue jatkaa matkaansa kirkkoon. Urut soivat ja kellot kumahtelevat. Kuninkaan saattamana astuu morsiuspari hitaasti portaita ylös. Korkeimmalla portaalla sattuu Elsan katse vielä kerran Ortrudiin, joka nostaa uhkaavasti kättään — orkesterissa kuuluu varoittavana "kieltoaihe". Elsa takertuu peloissaan Lohengriniin ja astuu tämän keralla kirkkoon. Mutta kuulijan mieleen jää kaikesta huolimatta ajatus, että Ortrudin kylvämä siemen ei jää Elsan sydämessä itämättä.

Kolmannen näytöksen alkusoitto kuvailee iloista hääjuhlaa. Esirippu nousee ja edessämme on vastavihityn parin morsiushuone. Hääkulkue lähenee, vastavihityt astuvat huoneeseen kuoron virittäessä morsiuslaulun. Kun hääkulkue on jälleen poistunut, jäävät vastavihityt yksikseen. Lohengrin vetää Elsan hellästi luokseen lepovuoteelle. Nuoret tunnustavat rakkautta uhkuvin sävelin toisilleen lempensä. Mutta epäilyksen siemenen on Ortrud todellakin saanut kylvetyksi Elsan sydämeen. Suloiset lemmensävelet kaikkoavat, sijaan tulevat sisäistä taistelua ilmaisevat soinnut — kieltoaihekin kuuluu jälleen varoittavana. Mutta turhaan: Elsa ei välitä Lohengrinin lohdutuksista, vaan kysyy yhtäkkiä tämän nimeä ja syntyperää. Tuskin ovat kysymykset päässeet Elsan huulilta, kun sisälle syöksyy Telramund neljän ylimyksen kanssa aikoen surmata Lohengrinin. Elsa ojentaa miekan puolisolleen ja yhdellä iskulla lyö tämä Telramundin maahan antaen sitten käskyn viedä ruumiin kuninkaan eteen ja surumielisesti huudahtaen: "Voi! Nyt poissa on onnemme kaikki!" Kuninkaan edessä hän lupaa vastata Elsan tekemiin kysymyksiin.

Näyttämö vaihtuu: edessämme on sama niitty Schelden rannalla kuin ensimmäisessä näytöksessä. Brabantilaisia sotajoukkoja tulee näyttämölle; myöskin kuningas saapuu. Telramundin ruumis tuodaan paareilla ja lasketaan kuninkaan eteen. Elsa tulee horjuvin askelin — kieltoaihe säestää hänen kulkuaan. Lopuksi astuu esiin myös Lohengrin, surumielisenä. Häntä tervehditään riemulla, mutta kun hän ilmoittaa nyt salliman tahdosta ainaiseksi jättävänsä taistelut, valtaa yleinen hämmästys läsnäolevat. Lohengrin vetää syrjään peitteen Friedrichin ruumiin päältä, tiedustellen, tekikö oikein vai väärin surmatessaan miehen, joka lähestyi häntä murha-aikeissa. Hänen tekonsa myönnetään oikeutetuksi. Ankarin sanoin syyttää hän kuninkaan edessä Elsaa annetun lupauksen rikkomisesta, ilmoittaen sitten juhlallisen ylevin sanoin olevansa Graalin ritari Lohengrin, Graalin kuninkaan Parsifalin poika. Koska hänen nimensä ja syntynsä nyt on tullut ilmi, on hänen poistuttava maan päältä. Pyynnöistä ja rukouksista huolimatta pysyy hän lujana päätöksessään. Joutsen saapuu hakemaan häntä takaisin Graaliin. Ritari lausuu surullisena linnun tervetulleeksi ja ilmoittaa Elsalle, että tämä olisi saanut nuoremman veljensä takaisin, jos vain yhden vuoden olisi pitänyt Lohengrinille antamansa lupauksen. Elsalle jättää hän kultaisen sarven, miekkansa ja sormuksensa, annettavaksi Gottfriedille, jos tämä milloin palaa takaisin. Useat kerrat suudellen Elsaa lausuu Lohengrin hyvästijättösanat. Lohengrinin juuri aikoessa lähteä, puhkeaa Ortrud riemuhuutoon: ketjusta, jolla joutsen on kiinnitetty venheeseen, on hän tuntenut joutsenen Brabantin valtaistuimen perijäksi, jonka hän aikoinaan oli muuttanut joutseneksi siten päästäkseen puolisonsa kanssa himoitsemalleen valtaistuimelle. Ortrudin voitto näyttää varmalta. Silloin vaipuu Lohengrin hartaaseen rukoukseen. Se, mitä hän ylhäältä rukoilee, annetaan hänelle: valkoinen kyyhkynen tuo siitä viestin. Hän päästää joutsenen irti ketjusta; joutsen sukeltaa kohta Scheldeen ja nuori Gottfried, Brabantin herttua, tulee heti Lohengrinin nostamana näkyviin. Syntyy levottomuutta. Lohengrin poistuu näyttämöltä: kyyhkysen vetämänä katoaa sekä vene että ritari näkyvistä liukuen takaisin Graaliin. Elsa katselee kirkastunein katsein Gottfriedia, joka astuu esiin ja tekee kumarruksen kuninkaalle. Kaikki katselevat häntä onnen ja hämmästyksen valtaamina. Gottfried rientää Elsan syleilyyn. Elsa kääntää katseensa joelle, näkemättä enää poistuvaa Lohengrinia. Hetken kuluttua Lohengrin sentään näkyy kaukana. Hän seisoo surumielisenä kilpeensä nojaten. Kaikkien läsnäolijain rinnasta pääsee kovaääninen voihkaus. Kuolleena vaipuu Elsa Gottfriedin sylistä maahan — ja vielä kerran kajahtaa Graalin aihe valtavana ja voimakkaana, esiripun sitten hiljalleen vetäytyessä peittämään katseiltamme ihmetteleviä brabantilaisia.

* * * * *

Wagner toivoi, että "Lohengrinin" ensi-ilta olisi ollut Dresdenissä. Tämä toivomus ei kaikista ponnistuksista huolimatta toteutunut: pitkät ajat näytti jo siltä — Dresdenin vallankumoustapahtumain jälkeen — että "Lohengriniin" uhrattu työ oli mennyt hukkaan. Mikään näyttämö ei ottanut sitä esittääkseen. Huhtikuussa v. 1850 Wagner lähetti Sveitsistä Lisztille Weimariin kirjeen, jossa liikuttavin sanoin pyysi ystäväänsä pelastamaan "Lohengrinin" siitä kohtalosta, mikä sitä uhkasi. Liszt sai tekstikirjan ja partituurin, ihastui heti oopperaan ja otti sen harjoituksen alaiseksi, ja kahdeksanneljättä harjoituksen jälkeen "Lohengrin" sitten elok. 28 p:nä 1850 — Goethen syntymästä oli silloin kulunut 101 vuotta — Lisztin johdolla esitettiin ensi kerran. Menestys oli suurenmoinen, kuulijat olivat kerrassaan hurmaantuneita sekä sisältöön että musiikkiin, ja suosionosoitukset olivat pitkin iltaa erittäin lämpimiä. Ja samaan aikaan kertoo Wagner kävelleensä levottomana oopperansa kohtalosta Rigin rinteillä! — Arvostelukaan ei ollut niin pidättyväinen kuin ennen, — kiittäjiä oli nyt paljon enemmän kuin niitä, jotka pysyttelivät kylmäkiskoisena näkemänsä ja kuulemansa suhteen.

Vasta yksitoista vuotta Weimarin illan jälkeen, toukok. 5 p:nä 1861, sai Wagner itse nähdä näyttämöltä "tuskanlapsensa", joksi hän sanoo "Lohengrinia". Se tapahtui Wienissä, ja säveltäjä seurasi oopperan esitystä kyynelsilmin. Myrskyiset suosionosoitukset eivät tahtoneet ollenkaan loppua, ja mestarin täytyi pukea tulvivat tunteensa sanoiksi, jotka hän sopersi vavahtelevin huulin kuulijakunnalle kiitokseksi kaikesta, pyytäen yleisön tukea pyrinnöilleen taiteen kohottamiseksi sille kuuluvaan asemaan.

"Lohengrin" on nykyään suosituimpia Wagnerin teoksista. Sitä on esitetty miltei kaikilla maailman oopperanäyttämöillä, ja aina ovat kuulijat joutuneet sen puhtaan, ylevän ja eteerisen kuulakan musiikin lumoihin.

"TRISTAN JA ISOLDE"

(Tristan und Isolde.)

Kuten edellä olemme huomanneet, toivat ensimmäiset oopperat säveltäjälleen aluksi vain tuskaa ja levottomuutta, jota typerä arvostelu vielä lisäsi henkilökohtaisilla parjauksillaan, siten horjuttaen säveltäjän uskoa ja luottamusta kykyynsä. Yleensä oli arvostelu tuonut varjopuolena esiin sen, että oopperat teknillisessä suhteessa asettivat tavattoman suuria vaikeuksia esittäville taiteilijoille ja teattereille. Kun esim. "Lohengrin" esitettiin Weimarissa, aiheutti teatterikaluston ja näyttämölaitteitten lisääminen kokonaista 2.000 taalarin menon, mikä summa siihen aikaan merkitsi paljon yhden ainoan oopperan tuottamina kustannuksina. Wagnerissa syntyi senvuoksi ajatus kerrankin laatia ooppera, johon liittyisi vähemmän erilaisia vaikeuksia ja jonka esittäminen siis hyvin kävisi päinsä kaikkialla, missä vain tarpeellisia voimia olisi saatavissa. Wagner aikoi uudesta oopperastaan "Tristan und Isolde" tehdä n.s. kansanoopperan — mutta tuloksena olivat entisiin verraten vielä suuremmat vaikeudet, mitä esittämiseen tulee.

Wagner on itse sanonut: "Koska minä en elämässäni vielä ole saanut nauttia todellisen rakkauden onnea, niin tahdon tälle kaikkein kauneimmalle unelmalle pystyttää muistomerkin, jossa rakkaus alusta loppuun esittää suurinta osaa". Tällainen muistomerkki oli "Tristan ja Isolde" oleva. Ensimmäisen luonnoksen laati Wagner v. 1854, mutta monta vuotta kului ennenkuin libretto vihdoin tuli valmiiksi. Sävellystyö alkoi syyskuussa 1857 ja ensimmäinen näytös valmistui huhtikuussa 1858 Zürichissä, toinen myöhemmin Venetsiassa ja kolmas Luzernissa, oopperan kokonaisuudessaan tullessa valmiiksi elokuun alussa v. 1859. Kiirettä pakotti pitämään m.m. se, että kustantaja oli luvannut maksaa puolet sovitusta 2.000 taalarin palkkiosta heti kun ensimmäinen näytös oli valmis.

"Tristanin" sisältöä tarkastaessamme huomaamme, että siihen on ennenkaikkea painanut leimansa sen filosofin henki, johon Wagner oli tutustunut Zürichissä ollessaan tohtorinrouva Eliza Willen ja Mathilde Wesendonckin kautta. Tämä filosofi on Schopenhauer. Hänen oppinsa mukaan johtuu onnentunne ainoastaan harhaluulosta. Kaikki onnelliset tuokiomme ovat vain tuskan lomahetkiä, taaksemme tuotapikaa häipyviä levähdyskohtia elämän ohdakkeisella tiellä. Wagner, joka elämässään oli joutunut kärsimään niin paljon vastuksia, että toinen ja heikompi niitten kuorman alla olisi tyystin painunut maahan, ei sentään koskaan lannistunut toivottomuuteen. Ja vaikka Schopenhauerin pessimistinen käsityskanta onnesta ja elämästä vetikin häntä puoleensa, oli hän kuitenkin siksi terveälyinen, ettei aivan kokonaan heittäytynyt Schopenhauerin filosofian johtotähtien alla kulkemaan. Näkyvimpänä tuloksena Schopenhauer-ihailusta on ooppera "Tristan ja Isolde".

On myös sanottu, että Wagner on kirjoittanut "Tristanin" omalla sydän verellään. Muistammehan, että tämä ooppera sai alkunsa Zürichissä aikana, jolloin Mathilde Wesendonckin ystävyys valoi Wagneriin suloista lämpöä, mestarin siihenastisen maallisen vaelluksensa onnellisimpina hetkinä. Jo työnsä aloittaessaan oli Wagner tuntenut rakkautta Mathildea kohtaan. Mutta hän ei voinut aavistaa, että loppu tulisi olemaan sellainen kuin se oli, että hänen — heidän molempien — täytyi tukahduttaa rakkautensa ja erota toisistaan iäksi. Ja siksipä "Tristan" liittyy läheisemmin kuin mikään muu teos Wagnerin draamatuotannossa hänen omiin henkilökohtaisiin elämänkokemuksiinsa, siksipä on hän tähän toivottoman rakkauden kuvaukseen tuhlaten vuodattanut omaa sydänvertaan. Tästä tulee vakuutetuksi lukiessa Wagnerin kirjeitä ja päiväkirjanlehtiä niiltä ajoilta, jolloin "Tristan" syntyi — ne ovat mitä syvimmän tuskan ja raskaitten sydänsurujen täyttämiä todistuskappaleita inhimillisen rakkauden voimasta ja suuruudesta — kieltäymyksessäkin.

Wagnerin "Tristan ja Isolde"-draamassa on niukasti toimintaa. Sen henkilöitten sisäinen elämä ja kehitys on sitä rikkaampi — musiikin päätehtävänä on kuvailla rakastavien sisäistä sielunelämää. Näin musiikki muodostuu draamalliseksi välikappaleeksi sanan puhtaimmassa merkityksessä.

"Tristanin ja Isolden" henkilöt ovat:

/* _Tristan_ tenori. _Kuningas Marke_ basso. _Isolde_ soprano. _Kurwenal_ barytoni. _Melot_ tenori’ _Brangane_ altto. _Paimen_ tenori. _Perämies_ barytoni. _Merimies_ tenori. _Laivaväkeä_ 1. ja 2. tenori, 1. ja 2. basso. Ritareita ja knaappeja. */

Alkusoittona on sinfoninen runoelma. Hiljaisin soinnuin se alkaa kuin salaista rakkautta kuvaten, sitten sävelet paisuvat pursuavien tunteitten ilmaisijoina, jälleen loppua kohti vaimeten hiljaiseen pianissimoon.

Alkusoiton viime tahdin aikana avautuu esirippu. Edessämme on kuningas Marken aluksen etukansi. Ylhäältä mastosta kajahtaa nuoren merimiehen reipas laulu. Kannella lepää seuranaisensa Brangänen kanssa teltassa Irlannin kuninkaan kaunis tytär Isolde, jota Tristan, kuninkaan urhoollisin ja uskollisin sotapäällikkö on viemässä Cornwallin kuninkaan Marken puolisoksi. Brangäne ilmoittaa valtiattarelleen Cornwallin viheriän rannan jo häämöttävän. Raivon vallassa nousee Isolde kävelemään, synkin katsein silmäillen Tristania, joka seisoo peräsimen ääressä. Isolde kutsuttaa Tristanin — jota salaa rakastaa — luokseen, mutta tämän palvelija Kurwenal kieltäytyy viemästä perille annettua käskyä. Laivaväki yhtyy Kurwenaliin. Kaksinpuhelusta Isolden ja Brangänen välillä saamme kuulla, etteivät Isolde ja Tristan nyt ensi kertaa kohtaa toisiaan. Tristan on aikaisemmin eräässä taistelussa surmannut Isolden sulhasen Moroldin ja tällöin myös itse haavoittunut. Haavansa takia on hänen täytynyt purjehtia Irlantiin parannustaidostaan kuulun Isolden hoidettavaksi. Isolde on kyllä tuntenut Tristanin sulhasensa surmaajaksi ja ollut vähällä kostaa tämän kuoleman, mutta sääli ja sydämessä orastava rakkaus pelastavat hänen haltuunsa joutuneen miehen hengen. Isolde parantaa Tristanin, joka terveenä palaa takaisin Cornwalliin. Nyt on Tristan käynyt toistamiseen Irlannissa noutamassa kuninkaansa puolisoa. Aluksellaan on hän parhaillaan viemässä kallista lastiaan kuninkaalleen lainkaan aavistamatta Isolden povessa liikkuvia kostonajatuksia, joihin kuitenkin samalla liittyy salaista rakkautta tuota voimakasta miestä kohtaan. Isolde haluaa nyt kuolla — mutta ainakin kuolemassa on Tristanin seurattava häntä. Senvuoksi hän uudelleen kutsuttaa Tristanin juomaan "sovinnonmaljaa Moroldin kuoleman johdosta", samalla käskien Brangänea valmistamaan myrkkymaljan. — Alus lähenee rantaa. Isolden toista käskyä noudattaen Tristan saapuu kannelle. Hänenkin poveaan polttaa rakkaus Isoldea kohtaan. Mutta hän salaa rakkautensa, voidakseen pysyä uskollisena kuninkaalleen, jonka morsian nyt on uskottu hänen huostaansa. Senvuoksi hän ei ole tahtonut saapua Isolden näkyviin koko matkan aikana. Nyt hän tulee saattaakseen Isolden maihin. Intohimoisesti vaatii Isolde häntä tyhjentämään maljan. Tristan tuntee sanojen välitse, että Isolden povessa palaa rakkaus häntä kohtaan. Hän tarttuu maljaan, juo — Isolde tempaa maljan hänen kädestään ja tyhjentää sen pohjaan saakka. Nyt tietävät molemmat olevansa kuoleman omat ja odottavat yhtymistään kuolemassa. Kuohuvan rakkauden vallassa vaipuu Isolde Tristanin rintaa vasten, odottaen loppuaan. Kummankin rinnassa on odotetun kuoleman läheisyys päästänyt salassa kyteneen lemmenliekin leimuamaan. Mutta Brangänen myrkkymalja onkin ollut lemmenmalja. Toisensa löytäneitten on irtauduttava syleilystään ja surulliseksi onnekseen kuultava, että he rakastavat toisiaan ja että kuolema ei nyt heidän vieraakseen saavukaan. Isolde vaipuu pyörtyneenä maahan. — Samassa ilmoittavat tervehdyshuudot laivan saapuneen Cornwallin rantaan, mutta ennenkuin kuningas Marke ennättää saapua näyttämölle, laskee esirippu nopeasti.

Toisen näytöksen alkusoitossa sekaantuvat toisiinsa sävelissä kärsimätön odotus ja kaihoisa lemmentuska. On kirkas kesäyö. Korkeitten puitten varjossa odottaa Isolde metsästystorvien fanfaarien vaimenemista — yön hiljaisuudessa kuuluu vain solisevan lähteen ääni. Eräs hovimiehistä, Melot, on aavistanut Isolden ja Tristanin välisen lemmensuhteen ja tahtoo kuninkaalle näyttää epäilyksensä todeksi. Tässä tarkoituksessa juuri on järjestetty öinen metsästysretki, jolle kaikki muut paitsi Tristan ja Isolde ovat lähteneet. Brangäne, joka on aavistanut Melot’n tarkoituksen, varoittaa valtiatartaan, mutta tunteittensa vallassa ollen ei tämä kiinnitä varoitukseen lainkaan huomiotaan. Hän lähettää Brangänen linnan muurille vahtiin, ja sammuttamalla huoneensa edustalla palavan soihdun antaa hän Tristanille sovitun merkin. Tristan tulee ja molemmat rakastavaiset vaipuvat toistensa syliin, pitkään syleilyyn. Näin alkaa pisin kaikista lemmenkohtauksista, mitä näyttämöltä on nähty — mutta äkkiä keskeyttää sen paikalle saapuva kuningas. Melot on riemuissaan juonensa onnistumisesta, mutta kuningas hillitsee hänen iloaan ylevin, jalomielisin sanoin. Kuninkaan mieleen koskee syvästi Tristanin, "uskollisista uskollisimman", petos. Tristan ei osaa vastata kuninkaan kysymyksiin mitään — hän tuntee suuren syyllisyytensä ja tahtoo nyt kuolla, kehoittaen Isoldea tulemaan mukaan tuonen maille, tuntemattomaan yön ja pimeyden valtakuntaan. Isolden vastaus: "Missä Tristanin on koti ja liesi, sinne häntä seuraa Isolde", saa Melot’n raivostumaan: hän vetää esiin miekkansa, Tristan asettuu ensin vastarintaan, mutta syöksyy sitten — annettuaan oman miekkansa pudota — Melot'n miekkaan ja vaipuu kuolettavasti haavoitettuna uskollisen palvelijansa Kurwenalin syliin.

Kolmannen näytöksen alkusoitossa kuvailevat sävelet suurta hätää ja ankaria kärsimyksiä. Tavattoman surumielisenä kajahtaa paimenen vakava laulu. Sitten nousee esirippu ja olemme joutuneet Tristanin etäiseen linnaan Kareoliin, jonne uskollinen Kurwenal on tuonut haavoittuneen isäntänsä. Tämä lepää nyt suuren lehmuksen alla ja kiroaa päivää, joka vielä saapuu hänen, yöhön ja kuolemaan tuomitun luo. Epätoivoiselle, kuoleman kanssa kamppailevalle Tristanille ilmoittaa Kurwenal lähettäneensä aluksen noutamaan "parasta lääkitsijää", Isoldea, jota Tristan kuumehoureissaan on kiihkeästi kaivannut luokseen. Näyssä näkee Tristan keveästi aalloilla nousevan ja laskevan aluksen, Isolde sen kannella. Kohta saapuu laiva rantaan — Tristan hypähtää vuoteeltaan, raastaa siteet, jolloin veri vuotaa kuiviin näin auenneesta haavasta, ja syöksyy horjuen paikalle rientävää Isoldea vastaan, vaipuu tämän syliin ja kaatuu sitten kuolleena maahan onnen riemua säihkyvä katse vielä kerran Isoldeen kiinnitettynä. Isolde vaipuu tuskasta huudahtaen tiedottomana rakastamansa miehen ruumiin viereen. — Kaukaa kuuluu meteliä ja aseitten kalsketta. Rantaan on saapunut toinenkin alus, mukanaan kuningas Marke, Brangäne, Melot y.m. Brangäne on Markelle selittänyt vaihtaneensa juomat, antaneensa lemmenjuoman myrkkymaljan sijasta — kuningas Marke on huomannut ystävänsä viattomuuden ja tahtoo nyt yhdistää toisiinsa rakastavaiset. Marke ja Melot lähenevät, mutta Kurwenal asettuu vastarintaan, kaatuen näin syntyneessä kahakassa ja vaipuen kuolleena isäntänsä ruumiin viereen. Kuningas on tullut liian myöhään: Isolde, jonka Brangäne on saanut toipumaan, puhkeaa loppulauluun, joka harpun vienosti soidessa kajahtaa kuolossa edellä menneen, rakkaan ystävän ylistykseksi. "Lemmenkuolo" on läsnä, Isolde tuntee iäisyyden ovien aukenevan, ja niin hän, syvän liikutuksen vallatessa läsnäolevat, seuraa omaa Tristaniaan yön ja varjojen maahan. Kuningas Marke siunaa ruumiit, jotka kuolemassa ovat löytäneet toisensa — ja esirippu laskee.

* * * * *

Karlsruhen hoviteatteri oli aikonut ensimmäisenä esittää ylläselostetun oopperan v. 1859, mutta luopui yrityksestä, koska se olisi ollut perin vaikea teatterin pienissä oloissa. Wienissä oli "Tristan" myös ollut harjoituksen alaisena, mutta liian vaikeana ei se sielläkään päässyt näyttämölle. Näin sai "Tristan" sen maineen, ettei sitä mikään teatteri pysty esittämään — syinä mainittiin m.m., ettei kukaan ymmärtäisi sen sävelkieltä, ettei kukaan laulaja osaisi noita säveleitä laulaa ja ettei mikään orkesteri pystyisi suoriutumaan sen tavattoman vaikeista säveljuoksutuksista. Vasta kesäk. 10 p:nä 1865 oli "Tristanin" ensi-ilta Münchenin hoviteatterissa, jonka ohjelmistoon kuningas Ludwig II oli käskenyt ottamaan oopperan. Ensi-ilta muodostui voitoksi Wagnerille. Suosionosoitukset olivat kerrassaan myrskyisiä.

Hitaasti, mutta varmasti on "Tristan ja Isolde" sitten päässyt oopperain ohjelmistoon. Sitä on kyllä aina pidetty liian vaikeana ja liian pitkänä, mutta ne kauneusarvot, jotka siihen sisältyvät, ovat pakottaneet yrittämään sen esittämistä. Pienessä Weimarissa ei epäilty ottaa sitä ohjelmistoon, Berliinissä läpäisi se vasta v. 1876, siis 17 vuotta valmistumisensa jälkeen. Sanomattakin on selvää, että se Bayreuthissa on kuulunut "huippusaavutuksiin".

MESTARILAULAJAT.

(Die Meistersinger von Nürnberg.)

Kenpä nykyään, nähdessään näyttämöltä "Mestarilaulajat", voisi kuvitella, että tämän aitosaksalaisaiheisen ja poroporvarillisen kulmikkaan oopperan libretto on kirjoitettu Pariisissa, Tuileriain ja Louvren kaupungissa! Niin on kuitenkin laita, ja siksipä me tunnemme ihailumme tuota uupumatonta neroa kohtaan yhä suuremmaksi. Epäsuotuisissa ulkonaisissa olosuhteissa näin miellyttävä, huvittava ooppera!

"Mestarilaulajien" ajatus pälkähti Wagnerin päähän eräällä kylpymatkalla Marienbadissa v. 1845. "Tannhäuser" vaati vastapainokseen jotain joviaalisen hauskaa, kuten luonnollista onkin: vastakohdathan hyvin mielellään seuraavat toisiaan. Lisäksi olivat monet hänen ystävistään sitä mieltä, että hänen olisi kirjoitettava ja sävellettävä jokin hauskasisältöinen ooppera, jonka avulla saksalaisten teatterien ovet hänelle paremmin avautuisivat ja joka tuottaisi hänelle paremmin aikalaistenkin tunnustuksen ja ymmärtämyksen.

Marienbadissa oli siis ensimmäinen luonnos syntynyt, libretto valmistui Pariisissa vasta v. 1861 ja lokak. 20 p:nä 1867 oli partituuri valmis. Sävellystyö suoritettiin Triebschenissä Vierwaldstätterjärven rannalla. Lähes neljännesvuosisata oli kulunut alullepanon ja työn päättymisen välillä! Mutta mitä kaikkea sisältyykään tähän ajanjaksoon: suuria koettelemuksia ja raskaita taloudellisia huolia, tuskallisia kamppailuja ja lamauttavia pettymyksiä, joitten painon alle heikompi jo olisi sortunut, mutta jotka Wagner lujassa uskossa tulevaisuuteen uljaasti kesti. Tänä aikana olivat valmistuneet "Lohengrin", "Tristan", "Rheingold" ja "Siegfried". — Marienbadissa tehty "Mestarilaulajien" luonnos oli joutunut Mathilde Wesendonckin haltuun. Voitaneen pitää aivan varmana, että Wagner Mathilden ansiosta uudelleen tarttui tähän aiheeseen, joka on hänen teoksistaan, mitä sisältöön tulee, saksalaisista saksalaisin. Hän oli kärsinyt paljon, mutta juuri kärsimysten vuoksi oppinut katsomaan elämää kuin harhanäkyjen täyttämää näyttämöä, suhtautumaan kaikkeen tyynen ymmärtävästi, rauhallisesti ja miehenä, joka on saavuttanut horjumattoman tasapainon. Tältä pohjalta katsellen tajuaa kuulija "Mestarilaulajien" huumorin, joka tulvii vapauttavana vastaamme oopperasta ja sen henkilöistä, heidän hommiaan seuratessamme. Ja kaiken keskuksena nousee edessämme Hans Sachsin, ylevässä itsekieltäymyksessään näytelmän keskeisimmän henkilön, valtava hahmo. Katsoja suo kaikille näytelmän lukuisille henkilöille hyvänsuovan hymyn, mutta hän ei aavista, minkälaisen kärsimyksien koulun synnyttämiä ovat sekä henkilöt että oopperan rehevä ja vivahdusrikas musiikki.

"Mestarilaulajien" osa jako on seuraava:

/* Mestarilaulajia: _Hans Sachs_, suutari basso. _Veit Pogner_, kultaseppä basso. _Kunz Vogelsang_, turkkuri tenori. _Konrad Nachtigal_, peltiseppä basso. _Sixtus Beckmesser_, kirjuri basso. _Fritz Kother_, leipuri basso. _Balthazar Zorn_, tinanvalaja tenori. _Ulrich Eislinger_, maustekauppias tenori. _Augustin Moser_, vaatturi tenori. _Herman Ortel_, saippuankeittäjä basso. _Hans Schwarz_, sukankutoja basso. _Hans Folz_, kupariseppä basso.

_Walther von Stolzing_, nuori frankkilainen ritari tenori. _David_, Hans Sachsin oppipoika tenori. _Eva_, Pognerin tytär soprano. _Magdalena_, Evan ent. imettäjä soprano. _Yövahti_ basso. Kunkin ammattikunnan porvareita naisineen. Oppipoikia, tyttöjä ja kansaa. */

Kun esirippu nousee, olemme Nürnbergin Katariinankirkossa, jossa kelpo käsityöläismestarien on tapana pitää istuntojaan. Aluksi on kyllä koko seurakunta ollut koolla, laulaen esiripun noustessa loppu virttä. Juhlallisen koraalin ohella kuuluu orkesterista hivelevän suloinen lemmenlaulu: frankkilainen ritari Walther von Stolzing on vaipunut katsomaan kirkon holvien alle vetäytyneen kultaseppä Pognerin tyttären Evan rukoilemista. Lyhyt keskustelu ilmaisee lemmenliekin näiden välillä syttyneen, mutta samalla saa ritari myös tietää, että Eva ei voi tulla hänen omakseen ennenkuin hän, Walther, on päässyt mestarilaulajien ammattikuntaan. Suutari Hans Sachsin oppipoika David saa ritarille selittää, mitä mestarilaulajaksi pääsemiseen vaaditaan. Mestarien kokoukseen saapuvalle Veit Pognerille esittää Walther toivomuksensa päästä mestarilaulajain ammattikunnan jäseneksi. Mestarit, niitten joukossa kirjuri Beckmesser, joka toivoo Evaa omakseen, eivät suhtaudu oikein ystävällisesti ritariin, mutta tämän on sentään lupa tehdä selkoa siitä, kuka on ollut hänen "mestarinsa" ja millaista opetusta hän on saanut. Oivallisesti valituin sanoin hän mainitsee mestarikseen vanhan Walther von der Vogelweiden. Pogner on ilmoittanut kokoukselle, että huomenna tapahtuvassa juhannuspäiväkilpailussa on palkintona hänen tyttärensä Eva, jonka saisi omakseen mestarien tuomion mukaan kaikkein paras mestarilaulaja. Suutari Hans Sachs lausuu toivovansa, että kansan kerran sallittaisiin antaa palkinto sen mielestä ansiokkaimmalle, jotta samalla nähtäisiin, onko ammattikunta ahtaine ja rajoitettuine sääntöineen vielä luonnollisella pohjalla ja nauttiiko sen tarjoama taide vapautta rakastavan kansan suosiota. Hän ei saa kannatusta: mestarit tahtovat itse ratkaista palkintokysymyksen. Heidän mielestään on vanhoista säännöistä kiinnipitäminen ja niissä pysyminen pääasia — vapautta ei saa sallia, poikkeusta ei voi myöntää. Sen saa heti kokea myös nuori ritari, joka esittää intoa uhkuvan riemu- ja lemmenlaulun — se ei saa suosiota muitten kuin Hans Sachsin puolelta. Virallinen "merkitsijä", jona sattuu olemaan Beckmesser, osoittaa laulajan tehneen lukuisia virheitä ja rikkomuksia "tabulatuurin" sääntöjä vastaan — ja ritari saa hylkäävän tuomion. Hans Sachs vain on päinvastaista mieltä: ritarin laulu on tosin uutta ja vapaata, mutta silti selvää — nuorukainen olisi otettava mestarilaulajien ammattikuntaan. Päätös pysyy kuitenkin voimassa.

Toinen näytös on erinomaisen hauska kuvaus keskiaikaisen saksalaisen pikkukaupungin elämästä. Näyttämö esittää katua Nürnbergissä. Oikealla on kultaseppä Pognerin ja vasemmalla suutarimestari Hans Sachsin talo. On lauha kesäilta, joka pian muuttuu valoisaksi kesäyöksi. David ja muut oppipojat sulkevat laulellen ikkunoitten luukkuja. Magdalena saapuu Davidilta tiedustelemaan, miten ritarin kävi mestariksi pyrkiessään. Mielipahakseni hän saa kuulla, että Walther "hävisi". Magdalena menee vasuineen takaisin Pognerin taloon. Oppipojat härnäilevät Davidia sekä tanssivat hänen ympärillään. David aikoo juuri hyökätä heidän kimppuunsa, kun Hans Sachs saapuu ja tiedustaa kiusanteon syytä. Sen jälkeen molemmat poistuvat työpajaansa. Pogner ja Eva tulevat kävelyltä. Syntyy luottavainen vuoropuhelu isän ja tyttären välillä. Kun Pogner on mennyt taloonsa, tulee Magdalena ja ilmoittaa Evalle, ettei Walther ole päässyt mestarilaulajien joukkoon. Eva miettii, mitä asian auttamiseksi olisi tehtävä. Työhuoneessaan, jonka ovi on avoinna, näkyy Hans Sachs vielä työskentelevän: hän laittaa lampun valossa valmiiksi Beckmesserin kenkiä. Hän istuu ja miettii: mestarien istunto ja ritarin esittämä laulu muistuu hänen mieleensä, ja hän alkaa laulaa, tuoden laulussaan ilmi ihastuksensa vapaaseen luomisvoimaan, joka ei tunne ahtaita sääntöjä eikä piintyneitä tapoja. Eva pyytää häneltä neuvoa. Hans Sachs ymmärtää kohta, että tässä on rakkaus kysymyksessä, ja päättää sisimmässään auttaa tyttöä, ulkonaisesti kuitenkin esiintyen kovana ja tylynä. Kun sitten ritari saapuu houkuttelemaan nuorta neitoa pakenemaan kanssaan, on Sachsilla täysi työ ja tuska saada tämä aie estetyksi. Yövartian jälestä on näyttämölle saapunut Beckmesser aikoen esittää jumaloimalleen Evalle serenaadin. Hans Sachs kuulee, kun hän virittää luuttuaan, ja saa jonkin äkillisen päähänpiston: hän nostaa pöydän ja lampun ulos työhuoneensa oven eteen, alkaen sitten työskennellä ulkoilmassa. Walther ja Eva eivät voi päästä lähtemään muiden huomaamatta. Kun Beckmesser aikoo ryhtyä laulamaan, rupeaa Sachs kovaäänisesti esittämään laulua "pahasta Evasta". Tahtia lyö hän Beckmesserin kiukuksi vasarallaan kengänpohjiin, eikä hän myöskään malta olla tekemättä oikaisuja ja parannuksia toisen huonosti sepittämään ja esittämään lauluun. Tästä kovaäänisestä metelistä heräävät lähelläolevien talojen jo nukkumaan menneet asukkaat, jotka yöpukimissaan saapuvat kadulle — ja niin alkaa siinä kesäyön hämyssä oikea pieksämiskohtaus, jossa kukaan ei tiedä mistä on kysymys, mutta johon jokainen innokkaasti ottaa osaa. Mellakan aikana on Sachs saanut Waltherin työnnetyksi työhuoneeseensa ja Evan hän on saanut menemään kotiin, näin jälleen estäen nuorten pakoaikeen. Uhkaavana sekaantuu pieksemiskuoroon lähenevän yövartian torventoitahdus. Syntyy yleinen pako, ja kohta vallitsee näyttämöllä täydellinen hiljaisuus. Täysikuu valaisee hopeisella hohteellaan nukkuvaa kaupunkia ja satakieli virittää laulunsa. Yövartia esittää vapisevalla äänellä osansa ja esirippu laskeutuu silmiemme eteen.

Kun esirippu kolmannen kerran nousee, huomaamme olevamme Hans Sachsin työhuoneessa. Oppipoika laulaa juhlamietelmiään. Sitten yhtyy lauluun mestari itse, kauniissa ja ylevässä muodossa kuvaillen maailman turhuutta. Walther, joka nyt on mestarin vieraana, kertoo isännälleen unensa, jonka oli nähnyt. Mestari muovailee unesta mestarilaulun ja kirjoittaa sen muistiin, tavuakaan muuttamatta Waltherin kertomuksesta. Mestarin poissaollessa löytää musteesta kostean paperin huoneeseen saapunut Beckmesser ja pistää sen povelleen, mutta hänen on kohta pakko tunnustaa tekonsa. Mestari luovuttaa laulun sentään Beckmesserille oikeuttaen tämän esittämään sen kilpalaulunaan omalla tavallaan. Onnen huumaamana poistuu kirjuri huoneesta, aavistamatta menneensä Sachsin virittämään ansaan. Hans Sachs nimittäin tietää, että Beckmesserin kaltaisen "tabulatuurin" orjan on mahdotonta noihin tunnetta tulviviin sanoihin löytää sydämiä värähdyttävää oikeata säveltä. Hän tietää myös ritarin suoriutuvan voittajana kilpailusta, jos tämä vain pääsee siihen ottamaan osaa. Eva ja Walther kohtaavat toisensa ja uskovat kohtalonsa mestarin käsiin. Magdalena ja David tulevat myös huoneeseen, ja läsnäolijat virittävät mitä ihanimman kvintetin, minkä jälkeen väliverho laskee.

Se aukeaa vielä neljännen kerran. Edessämme on juhla kenttä, jolle koko Nürnbergin kaupungin asukkaat ovat saapuneet kesäpäivän iloisesti loistaessa. Tanssia, laulua, leikkiä, sanasutkauksia. Ammattikunnat saapuvat, viimeisinä mestarilaulajat. Kansa tervehtii Hans Sachsia laulamalla hänen laulunsa Wittenbergin satakielestä. Vaatimattomana torjuu Sachs kunnianosoitukset ja pitää puheen päivän merkityksestä sekä Nürnbergin mestaritaiteesta. Beckmesser aloittaa kilpalaulunsa. Hänen ei ole onnistunut saada tunnetta hänelle lahjoitettuihin sanoihin ja niinpä vääntää hän ne laatimallaan sävelellä melkein tuntemattomiksi, saaden palkaksi hyvin ansaittua pilkkaa ja ivailua. Raivostuneena tästä, ilmoittaa hän sanat Hans Sachsin laatimiksi. Hans Sachs huomaa nyt aikansa tulleen: hän kieltäytyy tekijänkunniasta, kutsuen ritari Waltherin todistajakseen, että laulun sanat eivät ole hänen, Sachsin, kynäntuotetta. Kunnon mestarilaulajat huomaavat kyllä, mikä Sachsilla on mielessä, mutta Walther saa tulla esiin. Kaikkien läsnäolevien suureksi ihastukseksi hän nyt esittää saman laulun kuin Beckmesser, mutta tavalla, joka suuresti poikkeaa äsken kuullusta. Laulullaan on hän hyvin ansainnut mestarilaulajan arvon ja luvatun palkinnon. Hän kieltäytyy ottamasta vastaan mestariketjua — edellisenä päivänä kärsitty tappio ja mestarien kohtelu ovat vielä hänen mielessään! — mutta Hans Sachs saa hänet peräytymään kannastaan. Ja riemumielin yhtyy kansa valtavaan loppukuoroon Hans Sachsin ja samalla myös saksalaisen laulutaiteen kunniaksi.

* * * * *

"Mestarilaulajat' esitettiin ensimmäisen kerran kesäk. 21 p:nä 1868 Münchenin hoviteatterissa; Hans von Bülov johti orkesteria ja menestys oli loistava. Wagner istui kuningas Ludwig II:n vieressä kuninkaallisessa aitiossa, ääriään myöten teatterin täyttävä yleisö pakotti myrskyisin suosionosoituksin säveltäjämestarin yllä uudelleen ja uudelleen kumartamaan aitiossaan. Arvostelut olivat ylistäviä ja monet tunnustivat, että tämä ooppera oli saanut heidän ajatuksensa Wagnerista ja hänen taiteestaan muuttumaan ja että heidän nyt täytyi tunnustaa hänen suuret ansionsa.

"Mestarilaulajat" lähtivät kiertämään ympäri Saksaa — tämä ooppera esitettiin kaikilla suuremmilla näyttämöillä. Berliinissä yleisö vain edelleenkin osoitti vihamielisyyttään Wagneria kohtaan — vihellyksillä ja suhinalla y.m. palkiten ensi-illan esiintyjiä. Vasta kolmas esitys sai yleisön puolelta samanlaisen innostuneen ja ymmärtäväisen vastaanoton kuin muualla Saksassa — arvostelu tietysti pysytteli korkeilla koturneillaan ja moitti parhaansa mukaan "moista humpuukia", joka oli pelkkää "pöyristyttävää epäsointua" j.n.e.

"Mestarilaulajat" on kotimaassaan tullut kansalliseksi merkkiteokseksi, jota tuskin mikään voi paikaltaan horjuttaa. Sen sisältö ja musiikki ovat niin aitosaksalaista, niin saksalaisen kansanhengen syvimmistä hetteistä pursunutta, ettei kukaan ole Wagnerin jälkeen kyennyt luomaan "Mestarilaulajien" veroista kansallisoopperaa. Saksan kansa tuntee tämän ja siksi myös tätä oopperaansa rakastaa.

NIBELUNGIN SORMUS.

(Der Ring des Nibelungen.)

Wagnerin nuoruudenunelmana oli ollut saksalaisen mytologian pohjalle rakennetun suuren, useampiosaisen draamasarjan luominen. Tämän sarjan eri draamojen piti hänen mielestään kuulua keskenään elimellisesti yhteen; kokonaisuutta ei käynyt katkaiseminen erillisiksi esityksiksi. Jonkun aikaa hän epäröi, valitako aihe historiasta vai mytologiasta — sitten hän päätti ottaa käsiteltäväkseen aiheen, jonka tarjosi saksalainen kansaneepos "Das Nibelungenlied".

Maanpaossa ollessaan hän sitten tarkkojen tutkimuksien tuloksena sai valmiiksi "Nibelungin sormuksen" libreton. Wagner oli sen valmistumisesta niin hyvillään, että huonoista raha-asioistaan välittämättä omalla kustannuksellaan painatti sen ja jakeli sitä ystävilleen lahjaksi. Tämä tapahtui v. 1853 — vasta kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyivät runodraamat yleisön saatavaksi.

Nyt odottivat draamat vain säveltämistä. Työnsä aloitti Wagner jo v. 1853, mutta varsinaiseen vauhtiinsa pääsi sävellystyö vasta eräällä Italiaan tehdyllä virkistysmatkalla joku kuukausi myöhemmin. Eräässä hotellissa, hänen unetonna viettäessään yötään, tulivat "Rheingoldin" sävelet aivan itsestään hänen mieleensä — näin hän itse kertoo — ja hänen piti tuotapikaa palata takaisin kotiinsa saadakseen soinnut paperille. Tammik. 15 p:nä 1854 ilmoitti hän Lisztille lyhyesti: "'Rheingold' on valmis." Sitten tuli "Walkyrian" vuoro; se valmistui maaliskuussa 1856. Syyskuussa samana vuonna aloitti hän "Siegfriedin" säveltämisen, mutta se jäi joksikin aikaa kesken — näihin aikoihin sattuivat Zürichin tapahtumat, jotka johtivat "Tristaniin" ja "Mestarilaulajiin". V. 1857 oli "Siegfriedistä" valmiina kaksi näytöstä — toiset näytökset saivat jäädä odottamaan parempia aikoja, jotka tulivat vasta yhdentoista vuoden kuluttua. Silloin oli hän hyvän ja hellän puolison turvissa rauhallisessa Triebschenissä ja ryhtyi uudelleen keskeytyneeseen työhönsä käsiksi; elokuussa v. 1869 oli "Siegfried" valmis. "Götterdämmerung" sai sävelasunsa v. 1869 lokakuun ja v. 1870 marraskuun välisenä aikana — ja niin oli suurenmoinen ja mittasuhteiltaan ennenkuulumattoman laaja säveldraamatetralogia kokonaisuudessaan valmis. Teoksensa omisti Wagner ylhäiselle suosijalleen Baierin kuningas Ludwig II:lle.

Kuten edellisestä on käynyt selville, kuuluu "Nibelungin sormukseen" neljä eri musiikkidraamaa: esinäytöksenä "_Reininaarre_" (Rheingold), sekä varsinaisina tapahtumadraamoina "ensimmäisenä päivänä" esitettävä "_Walkyria_" (3 näytöstä), "toisena päivänä" esitettävä "_Siegfried_" ja "kolmantena päivänä" esitettävä "_Jumaltentuho_" (Götterdämmerung), joka sisältää prologin ja 3 näytöstä. Kaikkiaan vaatii "Nibelungin sormuksen" esittäminen neljä perättäistä iltaa.

Seuraavassa selostamme kunkin "illan" sisällön:

Esinäytös: REININAARRE.

Rheingold.

"Reininaarteen" osajako:

/* Jumalia: _Wotann_ baritoni _Donner_ basso. _Froh_ tenori. _Loge_ tenori. Jättiläisiä: _Fasolt_ barytoni. _Fafner_ basso. Kääpiöitä: _Alberich_ barytoni _Mime_ tenori. _Fricka_ soprano. _Freija_ soprano. _Erda_ altto. Reinin tyttäriä: _Woglinge_ soprano. _Wellgunde_ soprano. _Flosshilde_ altto. kääpiöitä */

Kauniina ja kirkkaana alkaa 136-tahtinen alkusoitto. Kuin syvän hiljaisuuden tulkkina kajahtaa n.s. urkupiste läpi koko alkusoiton, teeman pian muuttuessa täyteläisemmäksi sekä nopeampikuvioiseksi, kunnes vihdoin sävelten tasainen aaltoilu sattuvasti kuvailee Reinvirran juoksua ja sen tytärten karkeloa.

Väliverho nousee. Vihertävä hämärä vallitsee Reinin pohjassa olevan kallion ympärillä ja väsymättöminä vyöryvät mahtavan virran aallot eteenpäin kohti merta. Kolme Reinin tytärtä, Woglinde, Wellgunde ja Flosshilde, vartioivat Reinin aarretta, jonka yliset jumalat ovat kätkeneet joen pohjaan. Pimeästä kuilusta syöksähtää tanssivien ja laulavien neitojen keskelle kääpiö Alberich. Hän himoitsee aarretta ja koettaa senvuoksi saada neitojen suosion puolelleen, mutta nämä vain ilakoivat hänen kustannuksellaan. Turhiin raukeavat hänen yrityksensä saada kiinni nuo kisailevat neidot. Ylhäisen isänsä kiellosta piittaamatta — aarteen aikaansaaman loisteen kiihdyttäminä — neidot kertovat kääpiölle aarteen salaisuuden. Koko maailman saisi omakseen se, joka takoisi aarteesta sormuksen, ja sormuksen siitä saa vain se, joka kieltäytyy kokonaan rakkaudesta ja sen onnesta. Silloin peruuttaa Alberich kiireesti juuri äsken lausumansa rakkaudentunnustukset, tempaa aarteen kalliosta ja katoaa saaliineen syvyyteen maan uumeniin. Kaiken peittää syvä pimeys, josta kajahtelevat onnettomien neitojen tuskaisat valitushuudot.

Kun sumu on hälvennyt, on edessämme aamuhämärän verhoama avonainen vuoristomaisema. Etäällä näkyy päivän kirkastuessa vuorenhuipulla Walhalla, Wotan-jumalan linna. Riemukkain sanoin tervehtii Wotan ikiajat kestävää linnaansa, mutta riemuun vuodattaa katkeria pisaroita hänen puolisonsa Fricka. Wotan saa nuhteita siitä, että on linnan rakentajille, Fafner- ja Fasolt-jättiläisille luvannut palkkioksi nuoruuden ja lemmenjumalattaren Freian. Jo saapuu neito jättiläisten uhkaamana. Wotan rauhoittaa pelkääviä jumalattaria, mutta osoittaa itsekin jonkinlaista pelkoa, koska hakee katseillaan viekasta Lokea, joka oli luvannut pelastaa neidon joutumasta jättiläisten haltuun. Jättiläiset tulevat vaatimaan Wotanilta palkkiotaan, Freiaa. Wotan kieltäytyy täyttämästä sopimusta. Donner ja Froh kiiruhtavat suojelemaan sisartaan. Nyt saapuu Loke saaden kertomuksellaan Reinin aarteesta ja siitä taotusta sormuksesta jättiläiset himoamaan Alberich- kääpiön sormusta. Jättiläiset lupaavat luopua Freiasta, jos Wotan hankkii heille illaksi aarteen ja sormuksen. Lokenkaan mielestä ei ole muuta keinoa: hän on turhaan maan päältä etsinyt naista, joka kelpaisi Freian sijasta jättiläisille annettavaksi. Mutta kertomuksellaan on Loke herättänyt myös Wotanissa halun päästä valtaan ja kunniaan. Wotan huudahtaa, että hänen täytyy saada sormus haltuunsa. Jättiläiset pysyvät vaatimuksessaan ja vievät Freian panttina mukanaan. Nyt on kauneus ja nuoruus kadonnut jumalten joukosta. Loken varoituksista huolimatta Wotan päättää hankkia sormuksen ja lähtee nyt tämän viisaan apurinsa kanssa Nibelheimiin, Alberichin maanalaiseen linnaan.

Synkässä rotkossa asustaa kääpiöitten, Nibelungien, herrana synkkä Alberich. Hänen veljensä Mime on valmistanut ihmeellisen viitan, joka tekee kantajansa näkymättömäksi ja samalla antaa tälle taidon muuttaa itsensä siihen muotoon, mihin haluaa. Loke ja Wotan koettavat nyt viekkaudella saada viitan Alberichilta, joka uhkauksiin ja pahoinpitelyyn turvautuen on saanut viitan anastetuksi veljeltään. Viekkaus mielessään Loke on epäilevinään viitan taikavoimaa. Pahaa aavistamatta Alberich muuttautuu silloin suureksi lohikäärmeeksi ja sitten kilpikonnaksi. Samassa silmänräpäyksessä, jolloin Alberich on muuttanut itsensä kilpikonnaksi, riistää Wotan häneltä viitan, ja Alberich viedään sidottuna ylämaailmaan.

Sitten on näyttämö sama kuin toisessa kohtauksessa. Walhalla näkyy etäältä ja Rein virtaa uomassaan. Loken määräyksestä käskee Alberich kääpiötä tuomaan aarteet esiin syvistä kätköistään Wotanille luovutettavaksi. Ihmeellisestä viitastaan täytyy hänen myös luopua. Sormuksen hän vielä tahtoisi pitää, mutta Wotan vaatii sitäkin. "Henkeni saat — et sormusta!" huudahtaa Alberich, mutta huomaa kohta menettävänsä sekä henkensä että sormuksen, ellei hyvällä luovuta sormusta. Hirveästi kiroten hän antaa pois sormuksen, tuomiten sortumaan jokaisen, jonka haltuun sormus joutuu. Wotan ei tajua kirouksen sisältöä; hän tuijottaa vain sormukseen ja hyvillään sanoo nyt omistavansa sen, mikä hänet tekee "mahtavimmaksi kaikista mahtavista".

Aarteet oli luvattu lunnaiksi Freiasta. Jumalten iloksi jättiläiset jo lähestyvät, kaunis neito mukanaan. Fafner ja Fasolt esittävät nyt vaatimuksensa: kultaa on heidän saatava niin paljon, että Freiaa ei kultakasan takaa ollenkaan näy. Kultakasa on jo korkea, ihmeellinen viittakin on täytynyt siihen lisätä — mutta yhä vielä on siinä pieni rako, josta Fasolt näkee Freian silmän. Tämäkin rako on ehdottomasti täytettävä. Ihmeellinen sormus kimmeltää Wotanin sormessa. Sormusta vaativat jättiläiset nyt viimeisenä lisänä kultakasaan, mutta toisten jumalien pyynnöistä ja rukouksista huolimatta Wotan pysyy päätöksessään: sormuksesta hän ei luovu. Jo ovat jättiläiset raastamaisillaan mukanaan Freian, jo on kauneus ja nuoruus ikiajoiksi katoamaisillaan jumalten keskuudesta, kun kalliorotkossa näkyy Erda, kohtalon jumalatar. Varoittaen nostaa hän kätensä ja kehoittaa Wotania luopumaan sormuksesta, joka siihen liittyvän kirouksen takia johtaisi hänet ikuiseen kadotukseen. Samalla Erda ennustaa jumalien tuhoa, sitten kadoten näkyvistä. Kaikkien katseet ovat jännittyneinä kääntyneet Wotaniin. Tämä on vaipunut syviin mietteisiin, mutta sitten — kuin jostakin taakasta vapautuneena — tekee päätöksensä: "Ottakaa sormuksenne, jättiläiset!"

Freia pääsee vapaaksi. Jättiläiset ryhtyvät heti jakamaan aarretta, mutta joutuvat riitaan siitä, kuka saa omakseen sormuksen. Fafner lyö toverinsa kuoliaaksi; jumalat seuraavat kauhistuneina tapahtumain kulkua. Sormus on jo vaatinut ensimmäisen uhrinsa ja Fafner saa nyt yksin pitää koko aarteen.

Wotan aikoo lähteä kysymään vastaisen varalle neuvoa Erdalta, mutta Fricka saa hänet jäämään ja lähtemään yhdessä muitten jumalien kanssa linnaan, joka odottaa vielä isäntäänsä. Donner, ukkosen tekijä, heilauttaa vasaraansa; pilvet peittävät taivaan. Salama iskee, ukkonen jyrähtää. Pilvet hajoavat nopeasti ja loistava sateenkaaren muodostama silta johtaa kaukaiseen linnaan. Wotan on näystä sekä hämmästynyt että ihastunut; hän on voittanut itsensä luopumalla sormuksesta ja samalla kaikesta mahdista. Uusi vapaa sukupolvi kilvoitelkoon taistellen itselleen pelastuksen ja lunastuksen pahuuden vallasta. Sankarimieli asettukoon kullan valtaa vastaan. — Sellainen on hänen sanojensa ydin.

Harppujen ihanien sointujen säestäessä lähtevät jumalat kohti linnaa. Reinin tytärten surullinen laulu kajahtaa syvyydestä: he kertovat kadonneesta aarteesta ja rukoilevat sen palauttamista, laulullaan häiriten jumalien kulun juhlallisuutta. Wotan tuntee syyllisyytensä, mutta ei piittaa neitojen laulusta. Loke on kahden vaiheilla, seuratako jumalia vai ei: kaikesta komeudestaan huolimatta ovat jumalat tuomitut häviämään. Vihdoin päättää Loke liittyä jumalten kulkueeseen, jota Reinin tytärten laulu säestää. Ja niin menevät kaikki jumalat ikuiseen Walhallaan.

Ensimmäinen päivä: WALKYRIA.

Die Walküre.

"Walkyrian" henkilöt:

/* _Siegmund_ tenori. _Hunding_ basso. _Wotan_ barytoni. _Sieglinde_ soprano. _Brünnhilde_ soprano. _Fricka_ soprano. */

Alkusoitto kuvaa myrskyistä ukkossäätä ja synkän metsän kauhuja. Väliverhon noustessa näemme Siegmundin hoippuvan Hundingin majaan. Tuntemattoman lieden ääressä etsii hän turvaa vainoojaltaan. Talon valtiatar, Sieglinde, löytää väsyneen pakolaisen ja tarjoaa tälle virkistävää juomaa. Sieglindeltä saa Siegmund kuulla joutuneensa Hundingin majaan. Hunding, synkkä mies, saapuu kotiin ja tarkastelee epäluuloisena vierasta. Sieglinde valmistaa aterian ja Siegmundia kehoitetaan asettumaan pöytään. Hunding kysyy vieraan nimeä ja matkoja. Siegmund ilmoittaa olevansa Wehwalt nimeltään ja kertoo seikkailustaan. Hunding huomaa Siegmundin vihollisekseen, mutta antaa tälle vierasvaraisuuden nimessä luvan jäädä yöksi taloon. Seuraavana aamuna on välit ratkaistava taistelulla.

On pimeä yö. Silloin huomaa yksikseen jäänyt Siegmund takkavalkean loisteessa miekankahvan hohtavan keskellä majaa olevan saarnin rungossa. Kas siinä aseettomalle miekka, jonka Siegmundin isä, Wälse, on luvannut poikansa käytettäväksi silloin kun hätä on suurin. Sieglinde, joka on puolisolleen antanut huumaavaa unijuomaa, saapuu nyt sydämensä ääntä seuraten Siegmundin luokse. Hän kertoo kuuntelevalle sankarille surullisesta elämästään ja onnettomasta, pakollisesta avioliitostaan sekä siitä, kuinka hänen häissään muuan tuntematon vaeltaja oli iskenyt miekan kahvaa myöten saarninrunkoon. Yksikään mies ei ole tähän mennessä saanut miekkaa irti. Kaksinpuhelussa avautuvat Sieglinden ja Siegmundin sydämet toisilleen: suureksi ilokseen, mutta samalla myös suureksi surukseen huomaavat he olevansa sisaruksia. Voimakkaalla vetäisyllä tempaa Siegmund miekan irti puusta ja kihlaa näin sisarensa morsiamekseen. Sitten lähtevät molemmat ulos, yhdessä vaeltaakseen kohti vapautta.

Toinen näytös tapahtuu karussa kallioseudussa. Wotan on täysissä varusteissa, keihäs kädessä, ja vaatii nyt lemmikkiään, niinikään täysissä varusteissa olevaa tytärtään, valkyria Brünnhildeä huolehtimaan siitä, että Siegmund pääsee voitolle taistelussa Hundingia vastaan. Saamastaan tehtävästä iloisena rientää Brünnhilde pois. Wotanin puoliso Fricka saapuu. "Avion ja annetun lupauksen suojelijana" hän syyttää Siegmundia ja Sieglindeä aviorikoksesta ja sukurutsasta sekä vaatii, että kummankin on kuoltava ja Hundingin saatava jäädä eloon. Fricka ei voi ymmärtää mitään, mikä poikkeaa tavallisesta, totutusta järjestyksestä, Wotan taas sanoo haluavansa nähdä ja kokea semmoista, mitä ei ole ennen tapahtunut — siksi hän tahtoo auttaa Siegmundia. Mutta mahtavampi, voimakkaampi Wotanin tahtoa on ankara täytymys noudattaa loukkaantuneen Frickan tahtoa — Fricka ei näet anna myöten, ja niinpä on Wotanin suuruksissaan vannottava puolisolleen, että Siegmund "pyhän järjestyksen säilyttämiseksi" tulee kaatumaan taistelussa. Fricka poistuu, ja Wotan kutsuu takaisin Brünnhilden, antaen tälle määräyksen Siegmundin kuolemasta. Hämmästyneenä kuuntelee valkyria määräystä, samalla huomaten isänsä olevan suuren surun vallassa. Wotan, jumala, tuntee voimattomuutensa sopimuksiin ja tapoihin nähden — hän on kaikesta voimastaan huolimatta mitä epävapain olento. Tyttärensä pyynnöstä hän nyt kertoo kohtalostaan, kertoo vallanhimostaan ja sormuksesta, jonka oli jättiläisille luovuttanut Freian lunnaiksi. Hän kertoo kirouksesta, joka liittyy sormukseen, ilmoittaen nyt valtansa turvaamiseksi luoneensa valkyriat, joitten tehtävänä on koota Walhallaan taistelussa kaatuneitten sankarien henget. Mutta kaikista varotoimista huolimatta uhkaa jumalia tuho heti kun Alberich saa takaisin sormuksensa. Wotan itse ei voi —niin mielellään kuin hän sen tekisikin — riistää Fafnerilta sormusta, koska sormus on Fafnerille joutunut laillisen ja sitovan sopimuksen nojalla. Mutta jos löytyisi sankari, joka omiin voimiinsa luottaen, omin apuinsa, omin neuvoinsa ja omin aseinensa hänen, Wotanin, puolesta taistelisi, niin sama sankari saisi ryhtyä taistelemaan myös jättiläistä vastaan ja voiton saadessaan vaatia tältä sormuksen saaliikseen.

Saadakseen tällaisen sankarin syntymään, on Wotan luonut Wälsungien suvun. Mutta Fricka on huomannut tämän teon alla piilevän viekkauden — ja kaikki Wotanin ponnistukset ovat nyt rauenneet turhiin. Wotanin ainoa toivomus on nyt: tulkoon loppu! Ja hän tietää Alberichin kyllä pitävän huolen siitä, että loppu tulee. Alberich on jo kullan avulla saanut osakseen naisen lemmen: naisesta on syntyvä Nibelungien poika Hagen, joka hävittää jumalat. Nyt on Brünnhilden huolehdittava siitä, että Wälsungien poika Siegmund kaatuu — jumalien häviöksi.

Matalalla äänellä, melkein kuin itsekseen on Wotan kertomuksensa sanellut ja rientää pois. Siegmund ja Sieglinde saapuvat: väsyneenä ja tapahtumien järkyttämällä vaipuu Sieglinde pyörtyneenä maahan. Siegmundille ilmestyy nyt Brünnhilde, ohjaten suitsista ratsuaan, käsivarressaan kilpi ja kädessään keihäs. Juhlallisen vakavasti hän ilmoittaa Siegmundille lähenevästä kuolemanhetkestä. Siegmund vaatii, että Sieglinden on saatava tulla hänen kerallaan Walhallaan. Brünnhilde ihmettelee moista vaatimusta: Siegmundia odottavat Walhallan nautinnot, ja kuitenkin tuo nainen merkitsee näitä enemmän! Brünnhilde lupaa ottaa Sieglinden suojaansa, ilmoittaen tämän sydämensä alla kantavan rakkauden panttia. Siegmund tahtoo surmata sekä Sieglinden että itsensä; siitä estää hänet Brünnhilde, joka nähdessään noin suuren rakkauden on joutunut säälin valtaan. Hän lupaa suojella Siegmundia taistelussa Hundingia vastaan, näin osoittaen uppiniskaisuutta Wotanin määräystä kohtaan. Raskaat pilvet peittävät näyttämön taustan; joka puolelta kuuluu lähestyvien sotatorvien ääni. Siegmund laskee Sieglinden hellästi kivi-istuimelle ja rientää pois. Salamain sinkoillessa herää Sieglinde, kauhistuneena tuijotellen ympärilleen. Kuuluu toisiaan etsivien Siegmundin ja Hundingin ääniä. Veriviholliset kohtaavat toisensa, Sieglinde aikoo heittäytyä taistelevien väliin, mutta horjahtaa äkillisen valon sokaisemana syrjään. Brünnhilden tottelemattomuus Wotanin käskyä kohtaan ei auta. Tosin hän taistelussa on Siegmundin puolella, mutta läsnä on myös Wotan. Keihääseen, jonka Wotan ojentaa taistelevien vähin, katkeaa Siegmundin miekka, ja Hunding saa kaadetuksi vastustajansa. Kauan ei hän kuitenkaan saa voitostaan iloita: Wotanin kädenliike vaivuttaa hänet kuolleena maahan, — hän ei kelpaa Walhallan sankarien joukkoon. Sitten kääntyy Wotan Brünnhildeen, aikoen rangaista tämän uppiniskaisuuden. Silloin Brünnhilde pakenee isänsä vihaa.

Kolmas näytös tapahtuu korkealla kallionhuipulla, joka kohoaa yli puiden latvojen. Nopeasti kerääntyvät paikalle valkyriat, muutamat kantaen sankareita, jotka ovat taistelussa kaatuneet. Kahdeksan valkyriaa on koolla ja yhdeksäntenä saapuu kalliolle hurjassa paossa Brünnhilde. Hän kantaa tajutonta Sieglindeä, koettaen suojella sekä itseään että onnetonta naista jumalan vihalta. Turhaan pyytää hän sisariltaan lainaksi kyllin levähtänyttä ratsua. Kaikki pelkäävät Wotania, joka lähestyy hurjan pohjoistuulen ja pilvien kantamana. Tuskin on Brünnhilde saanut taivutetuksi Sieglinden lähtemään pakoon — samalla Brünnhilde myös ilmoittaa, että Sieglinde on saava pojan, jolle on pantava nimeksi Siegfried ja jolle valkyria antaa Siegmundin miekan kappaleet — kun Wotan jo on paikalla. Syylliselle valkyrialle sanelee hän rangaistuksen. Brünnhilde menettää valkyrian arvonsa ja hänet karkoitetaan maan päälle, jossa hänen pitää tulla jonkun miehen vaimoksi, istua tuvassaan ja palvella miestään. Hurjasti vaikeroiden sisarensa kohtaloa hajaantuvat valkyriat ratsujensa selässä metsään.

Wotan jää nyt yksikseen Brünnhilden kanssa. Rajuilma lakkaa, pilvet hajaantuvat, iltarusko punertaa, tulee yö. Brünnhilde rukoilee armoa, sanoen, ettei hän voinut olla yrittämättä Siegmundin pelastusta. Wotan pysyy lujana päätöksessään: "Sun lemmen auvo on hurmannut, seuraa siis myös, jota lemmit näin!" Sieglindeltä hän ei kiellä apuaan, mutta Brünnhilden on kärsittävä rangaistus. Hänen on vaivuttava syvään uneen: hänen on sitten mentävä sen vaimoksi, joka hänet herättää. Yhden helpotuksen tähän ankaraan rangaistukseen saa Brünnhilde kuitenkin: tulenlieskat ympäröikööt sitä kalliota, jolla hän nukkuu. Silloin ei ainakaan kukaan pelkuriraukka uskalla häntä lähestyä.

Syvästi liikutettuna ottaa Wotan jäähyväiset reippaalta ja kauniilta tyttäreltään ja suutelee tätä. Sitten vaipuu Brünnhilde syvään uneen kuusien varjoon. Wotan manaa keihäällään esille leiskuvan tulen, ja pian ympäröivät tulenlieskat kallion ja suuren kuusen oksien turvissa uinuvan neidon. Kehtolaulun vienosti soidessa katoaa Wotan, huudahtaen: "Ken peitseni kärjen eessä pelkää, ei liekkien halki käy!" — Väliverho laskee.

Toinen päivä: SIEGFRIED.

Henkilöt:

/* _Siegfried_ tenori. _Mime_ tenori. _Vaeltaja_ (_Wotan_) barytoni. _Alberich_ barytoni. _Fafner_ basso. _Erda_ altto. _Brünnhilde_ soprano. */

Alkusoitto johtaa synkillä sävelillään ajatuksemme Nibelungien pimeään valtakuntaan, ja kun väliverho nousee, olemmekin Alberichin veljen Mimen luolassa. Mime, jonka kasvatiksi Sieglinden synnyttämä Siegfried on joutunut, takoo parhaillaan miekkaa Siegmundin miekan kappaleista, jotka Sieglinde on jättänyt pojalleen. Ei tahdo työ luonnistua — ainakaan ei miekalla ole entisen aseen voimaa. Ja kuitenkin tahtoisi Mime saada syntymään sellaisen miekan, jolla Siegfried voisi surmata Fafner-jättiläisen ja sitten riistää tältä pois Nibelungien aarteet. Uljas nuorukainen saapuu, mukanaan kesyttämänsä karhu, jonka hän päästää irti kasvatusisänsä suureksi kauhuksi. Hän tempaa myös miekan — jonka Mime juuri on saanut eheäksi — ja iskee sen jälleen palasiksi. Hän sanoo inhoavansa kasvatusisäänsä ja vaatii tältä tietoja synnystään ja alkuperästään. Mime kertoo hänen syntymästään; kuultuaan miekan tärkeänä tekijänä kuuluvan hänen perintöönsä, käskee Siegfried Mimeä takomaan miekan eheäksi. Iloissaan siitä, että tuo vanha äijänkäppyrä ei ole hänen isänsä, tahtoo Siegfried nyt lähteä avaraan maailmaan.

Nyt ilmestyy luolaan vaeltaja, joka on puettu tummansiniseen viittaan, kädessään matkasauvana keihäs. Vaeltaja on Wotan. Hän asettuu Mimen lieden ääreen ja aloittaa kääpiön kanssa arvoitus- ja kysymysleikin, jota musiikki kuvaavasti säestää. Vaeltaja ratkaisee sukkelasti kaikki kolme hänelle esitettyä kysymystä, mutta Mime ei osaa vastata kolmanteen vaeltajan tekemään kysymykseen: "Kuka Nothungmiekan jälleen ehjäks’ saa?" Vedonlyönnin nojalla pitäisi Mimen nyt menettää päänsä. Vaeltajan puheista hänelle selviää, että "sen ehjäks’ saa" mies, "joka ei mitään pelkää"; se mies on epäilemättä Siegfried, jonka tehtäväksi myös — Wotanin sanojen mukaan — jää eheäksi saadulla miekalla lyödä Mimen pää pois. Kaikin keinoin Mime nyt koettaa herättää nuorukaisessa pelkoa — turhaan: Siegfried pysyy pelottomana ja ryhtyy takomaan eheäksi isänsä miekkaa. Peloissaan seuraa Mime työn kehittymistä, samalla laatien seuraavan suunnitelman: Siegfriedin on ihmeellisen miekkansa avulla surmattava Fafner, joka inhoittavaksi lohikäärmeeksi muuttuneena vartioi aarrettaan ja sormusta. Sitten saisi Siegfried Mimen kädestä virkistävää juomaa, joka suistaisi sankarin kuolemaan. Niin olisi sekä sormus että aarre Mimen hallussa. Mimen näitä miettiessä saa Siegfried miekkansa valmiiksi ja riemusta huudahtaen hän yhdellä iskulla halkaisee alasimen kahtia.

Toinen näytös tapahtuu "Kateudenluolalla". Alberich istuu kallion kylkeen painautuneena, vartioiden, ettei kukaan ennen häntä pääse luolaan, jossa Fafner aarrettaan vahtii. Paikalle saapuu Wotan jälleen vaeltajaksi pukeutuneena. Alberich luulee matkamiehen aikovan anastaa sormuksen. Wotan torjuu epäilyt; häntä sitovat sopimukset, sillä onhan hän luovuttanut sormuksen lunnaiksi Freiasta. Epäluulot, että hän olisi yllyttänyt Siegfriedin taisteluun Fafner- lohikäärmettä vastaan, torjuu Wotan myös. Todistukseksi siitä, että hän, Wotan, ei aarretta himoitse, herättää hän nukkuvan lohikäärmeen ja varoittaa sitä, ilmoittaen sankarin saapuvan. Fafner ei pelkää mitään, tulkoon Siegfried vain. Wotan poistuu, Alberich jää vartioimaan ja seuraamaan tapahtumain kehitystä.

Nyt tuo Mime Siegfriedin luolalle, valmistaa pelotonta nuorukaista taisteluun lohikäärmettä vastaan, jättäen hänet sitten yksikseen. Siegfried vaipuu suloisiin haaveisiin erään tuuhean lehmuksen alle. Hän muistelee äitiään, jota ei ole koskaan saanut nähdä. Ruokopillillä hän yrittää matkia lintujen laulua, puhaltaen sitten torvestaan iloisen sävelen. Tästä herää Fafner-lohikäärme, joka haukotellen matelee luolasta. Nauraen tarkastelee Siegfried mokomaa eläintä. Sukkelasti työntää hän miekkansa lohikäärmeen sydämeen — Fafner saa näin surmansa — ja sormukseen liittyvä kirous on jälleen toteutunut. Kun Siegfried vetää miekan pois haavasta, tahraa veri hänen kätensä. Vaistomaisesti vie hän verisen sormen suuhunsa ja saa siten taidon tajuta ja ymmärtää lintujen laulua. Pienen metsälinnun suusta kuulee Siegfried, että luolassa on ihmeellinen taikaviitta ja sormus, joita hän nyt menee noutamaan.

Alberich ja Mime kohtaavat toisensa. He aikovat mennä luolaan, asettuvat toistensa tielle ja ryhtyvät "haukkumaan" toisiaan. Alberich joutuu kiistassa häviölle. Mimen kummastukseksi on Siegfriedillä luolasta tullessaan mukanaan taikaviitta ja sormus — Mime ei voi ymmärtää, mistä Siegfried on saanut tietää niitten olemassaolon. Lintu laulaa jälleen — Siegfried saa tietää, että Mime hautoo murha-aikeita. Hän tyrkyttää Siegfriedille myrkyllistä juomaa, mutta silloin Siegfried äkillisen inhon valtaamana lyö miekallaan maahan entisen kasvatusisänsä. Luolasta kajahtaa Alberichin vahingoniloinen voitonnauru. Siegfried ojentautuu jälleen pitkäkseen lehmuksen alle. Päivä paistaa kirkkaana; nuoren sankarin mielessä herää kaipuu; hän haluaisi saada hyvän toverin itselleen. Silloin lintu laulaa ihanasta neidosta, joka nukkuu tulenliekkien ympäröimällä kalliolla ja jonka saa vaimokseen vain se, joka hänet pelkoa osoittamatta herättää. Nuorukainen huudahtaa ilosta: hän ei ainakaan pelkää mitään, ja kun lintu lähtee lentoon, nousee Siegfried nopein askelin seuraamaan opastaan.

Kolmannessa näytöksessä näemme jälleen Wotanin, jonka huoli jumalten tulevaisuudesta on ajanut Erdan, kohtalon jumalattaren luokse. Salaman ja ukkosenjylinän avulla Wotan herättää rotkossaan nukkuvan jumalattaren. Tämä ei kuitenkaan osaa antaa mitään neuvoa, vaan katoaa. Kirkkaassa aamuvalaistuksessa saapuu Siegfried. Vaeltaja on nyt hänen tiellään matkalla nukkuvan neidon luo. Wotan alkaa puhutella nuorukaista hieman ivallisesti. Nuorukainen tuntee rohkeuden rinnassaan kasvavan, samoin Wotanin mieleen tulvii mustasukkaisuutta ja kateutta, kun hän ajattelee, että Brünnhilde on tuleva tuon nuorukaisen vaimoksi. Wotan ei halua noin vaan väistyä syrjään — hän tahtoo kaatua, tulla voitetuksi tai itse voittaa. Hän ojentaa keihäänsä estämään nuorukaisen kulkua, Siegfried tempaa miekkansa ja lyö keihään kappaleiksi. Kova ukkosenjyrähdys, Wotanin tehtävä on lopussa ja hän katoaa huudahtaen: "Mene! Minä en voi sinua pidättää!"

Iloisesti torveaan puhaltaen Siegfried kulkee hehkuvan tulimeren halki. Hän löytää nukkuvan Brünnhilden. Tuo nainen herättää hänessä tunteen, jota hän ei ole koskaan tuntenut: pelon. Hän rohkaisee sentään itsensä ja herättää pitkällä suudelmalla nukkuvan neidon. Vienojen harpunsävelten soidessa kohottautuu valkyria hitaasti ja kurottaa ihastuksen vallassa käsivartensa kohti taivasta, ensimmäisen tervehdyksensä kohdistaen auringolle, loistavalle päivän tuojalle. Vasta sitten kääntyy hän Siegfriediin päin, tunnustaen tälle heti rakkautensa. Mutta sitten muistaa hän äkkiä olevansa jumalallista syntyperää. Hänen mieltään painaa tunto siitä, että hänen voimansa on mennyt ja että hänen nyt on alistuttava tuon vieraan miehen tahtoon. Ylpeänä, sitten epätoivoisen tuskallisena hän vastustaa Siegfriedin myrskyisiä lemmenosoitukisa; rakkaus tekee kuitenkin lopulta vastustuksesta lopun. Siegfried sulkee neidon syliinsä — ja niin päättyy toinen ilta.

Kolmas ilta: JUMALTENTUHO.

Götterdämmerung.

Osajako:

/* _Siegfried_ tenori. _Gunther_ barytoni. _Hagen_ basso. _Alberich_ (korkea) basso. _Brünnhilde_ soprano. _Gutrune_ soprano. _Waltraute_ mezzosoprano. 1., 2. ja 3. norna altto, altto, soprano. 1., 2. ja 3. Reinintytär soprano, altto, altto. Miehiä. Naisia. */

Väliverhon noustessa näemme nornien Loken tuliloimujen valossa punovan kultalankojaan ja kuulemme heidän laulavan surullisia lauluja Wotanista. Saamme tietää, että Wotan on hakkauttanut poikki maailmanpuun ja pinottanut halot Walhallaan, niitten avulla polttaakseen linnansa. Alberich-aihe (kirous) kuuluu, kultainen lanka katkeaa, nornilla ei ole enää mitään ilmoitettavaa, he menevät Erdan, kohtalon jumalattaren luo.

On tullut päivä. Näyttämölle saapuu Siegfried täysissä asevarusteissa. Häntä seuraa ratsua taluttaen Brünnhilde. Siegfriedin mieli palaa jälleen maailmalle, hän ottaa nyt jäähyväiset puolisoltaan. Uskollisuuslupauksia vaihdetaan. Siegfried saa ratsun Brünnhildeltä antaen tälle vastalahjaksi sormuksen, johon liittyvästä kirouksesta hänellä ei ole aavistustakaan. Helisevin soitoin Siegfried sitten lähtee uusia seikkailuja etsimään.

Ensimmäisen näytöksen ensimmäinen kuvaelma vie meidät Gibichungien pylvässaliin Reinin varrelle. Korkeille istuimille ovat asettuneet ruhtinas Gunther ja tämän sisar Gutrune. Sivulla on Hagen, Alberich-kääpiön poika, joka heti alkaa punoa juoniaan. Hän sanoo tietävänsä kummallekin hyvät puolisot: Guntherille liekkien keskellä olevan valkyria Brünnhilden, ja Gutrunelle sankareista mainioimman, Siegfriedin, Wälsungien heimoa. Hagen neuvoo keinonkin, jolla Gutrune saisi Siegfriedin puolisokseen: Siegfriedille olisi vain annettava unohduksen juomaa. Silloin Siegfried unohtaisi kaikki ennen Gutrunea näkemänsä ja rakastamansa naiset.

Reiniltä kuuluu heleitä torventoitahduksia. Siegfried soutaa siellä ratsuineen veneessä pitkin virtaa. Hagen kutsuu hänet maihin. Siegfried noudattaa kutsua. Hänellä ei ole maata eikä miehiä, mutta voimansa hän tarjoaa kuninkaan palvelukseen. Hagenin kehoituksesta ojentaa Gutrune Siegfriedille tervetuliaismaljan. Sankari juo maljasta, muistellen Brünnhildeä, mutta juotuaan maljan pohjaan, hän unohtaa heti rakkautensa Brünnhildeen ja kohdistaa hehkuvan lempensä Gutruneen. Näin on Siegfried joutunut pimeitten voimien valtaan. Lisäksi lupaa Siegfried hankkia Brünnhilden Guntherin puolisoksi käyttämällä taikaviittaa, jonka salaisuuden Hagen paljastaa. Paremmaksi vakuudeksi juovat Siegfried ja Gunther ikivanhoja germanilaisia tapoja noudattaen veriveljeyden maljan, johon Hagen ei yhdy, koska hänen tarkoituksenaan on tuhota Siegfried ja isälleen toimittaa aarre, sormus ja taikaviitta.

Toisen kuvaelman näyttämönä on jälleen valkyriain kallio. Mietiskelevänä tarkastelee Brünnhilde Siegfriedin antamaa sormusta; armaitten muistojen valtaamana suutelee hän sitä monet kerrat. Mutta turhaan ei sormus ole hänen hallussaan: ilmoista laskeutuu nopeasti valkyria Waltraute pyytämään Brünnhilden apua. Hän kertoo, että Wotan on palannut takaisin vaellukseltaan keihäs kappaleina ja sitten kaadattanut maailmanpuun ja pinottanut puut Walhallan saleihin. Nyt istuu Wotan mykkänä, mitään virkkamatta istuimellaan; hän ei koske Holdan nuoruutta antavaan omenaan, hän odottaa vain kaiken loppua. Kerran oli hän avannut suunsa ja sanonut Waltrautelle: "Jos hän (Brünnhilde) antaisi sormuksen takaisin Reinin tyttärille, olisi sekä maailma että jumala pääsevä kirouksen painosta!" Nyt olisi Brünnhilden heitettävä sormus virtaan, mutta hän vastaa kieltävästi: hän ei halua, ei tahdo luopua siitä rakkauden- ja uskollisuuden pantista, jonka Siegfried on hänelle jättänyt. Ennen menkööt Walhalla ja komeat salit raunioiksi! Waltraute ei siis ole onnistunut tehtävässään ja poistuu valittaen metsään. — Siegfried saapuu. Hän on taikaviitan avulla muuttanut itsensä Guntheriksi ja on nyt tullut hakemaan Brünnhildeä, viedäkseen tämän Guntherin linnaan. Brünnhilde puolustautuu, mutta joutuu häviölle. Siegfried ottaa sormuksen hänen sormestaan ja lähtee sitten viemään omaa vaimoaan toisen miehen puolisoksi.

Toinen näytös alkaa; Hagen ja Alberich kohtaavat toisensa Reinin rannalla. Alberich kehoittaa poikaansa pysymään lujana, sillä kohta on kauan odotettu hetki käsissä. Siegfried on tuhoutuva ja maailmanherruus joutuva heille. — Aurinko nousee. Siegfried saapuu ja kihlautuu odottavan Gutrunen kanssa. Kovalla äänellä kutsuu Hagen Gibichin miehiä hääjuhlia viettämään. Veneessä saapuvat Gunther ja tämän puoliso Brünnhilde. Kauhukseen huomaa Brünnhilde Siegfriedin seisovan Gutrunen rinnalla ja näkee Siegfriedin kädessä myös sormuksen, jonka Gunther hänen luulonsa mukaan oli väkivallalla anastanut häneltä, Brünnhildeltä. Brünnhilde puhkeaa nyt katkeriin syytöksiin Siegfriediä vastaan, mutta tämä vannoo olevansa syytön ja kiiruhtaa lemmittynsä kanssa hääjuhlaan. Hagenin yllytyksestä vannovat nyt Gunther ja Brünnhilde, että Siegfriedin täytyy kuolla. Hagen tietää, mikä on Siegfriedin arin kohta, ja Brünnhilde liittoutuu hänen kanssaan Siegfriedin tuhoksi.

Kolmannen näytöksen ensimmäinen kuvaelma tapahtuu villissä metsä- ja kallioseudussa Reinin lähellä. Kolme Reinin tytärtä kohottautuu ylös virrasta, virittäen ihanan pehmeäsointuisen laulun, joka myöhemmin muuttuu aarteen katoamisesta kertovaksi valitukseksi. Paikalle saapunutta Siegfriediä houkuttelevat neidot luopumaan sormuksesta, mutta kun tämä vastaa houkutuksiin kieltävästi, varoittavat neidot häntä uhkaavasta tuhosta. Siegfried nauraa kaikille varoituksille. Hän ei pelkää kuolemaa. Hengen ja ruumiin hän mielellään antaa, rakkaudesta hän vain ei tahtoisi luopua. Reinin tyttäret kiiruhtavat kertomaan Brünnhildelle sormukseen liittyvästä kirouksesta. — Nyt saapuvat paikalle metsästysretkellään Gunther, Hagen y.m. Saalista ihaillaan ja maljoja kallistellaan. Siegfried on loistavalla tuulella ja tarjoutuu synkkänä istuvalle Guntherille kertomaan menneisyydestään. Hän kertoo syntymästään, kuvailee elämäänsä Mimen hoivissa ollessaan, ilmoittaa, kuinka oli takonut miekan ja surmannut Fafner-lohikäärmeen, kertoo metsälinnusta, jonka laulun oli ymmärtänyt, ja aarteesta, joka joutui hänen haltuunsa. Sitten ei Siegfried enää muuta muista. Silloin kaataa Hagen sankarin huomaamatta juomasarveen mehua, joka palauttaa kadonneen muistin. Nyt kertoo Siegfried Guntherin kummaksi kuinka hän herätti liekkien ympäröimällä kalliolla nukkuvan neidon. Siegfried huomaa äkkiä kaksi korppia, jotka lentelevät hänen yläpuolellaan; hän seuraa katseillaan korppien lentoa — silloin työntää Hagen keihään hänen selkäänsä. Brünnhilden nimi huulillaan vaipuu Siegfried kuolleena maahan. Miehet nostavat ruumiin kilvelle, ja juhlallisen surumarssin soidessa lähtee surullinen kulkue kohti Guntherin linnaa. Kuu tulee esille pilvien lomasta ja valaisee kelmeällä loisteellaan salakavalasti surmattua sankaria.

Gibichungien pylvässalissa saa Gutrune suureksi surukseen vastaanottaa puolisonsa — ruumiina. Hagen vaatii Guntherilta sormusta, joka on Siegfriedin sormessa. Gunther vastaa kieltävästi; Hagen lyö hänet kuoliaaksi ja aikoo juuri väkivallalla ottaa sormuksen Siegfriedin kädestä, kun tämä käsi uhkaavana nousee pystyyn. Läsnäolevat valtaa kauhu; silloin astuu Brünnhilde ruumiin ääreen, käskee valmistamaan rovion ja koristamaan sen. Sitten pitää hän järkyttävän jäähyväispuheen, jossa kertoo tuskistaan, rakkaudestaan ja Siegfriedin uskollisuudesta. Nyt on iki- isä Wotan pääsevä rauhaan: Brünnhilde irroittaa sormuksen Siegfriedin kädestä ja pistää sen omaan sormeensa. Tuli, jonka hän itse sytyttää, on puhdistava sormuksen kirouksesta. Hän heittää soihdun rovioon, jonka päällä Siegfried makaa. Sitten kutsuu hän paikalle ratsunsa, nousee sen selkään ja heittäytyy ratsuineen tulenliekkeihin. Tuli yhdistää jälleen molemmat rakastavaiset.

Hagen on yhä pelokkaammin seurannut Brünnhilden toimia ja syöksyy mielipuolisuuden puuskassa Reiniin, josta Reinin tyttäret ovat nousseet sormusta tukasta hakemaan: "Älkää kajotko sormukseen!" huutaa Hagen vielä, mutta Woglinde ja Wellgunde saavat hänet nyt syleilyynsä ja vetävät hänet mukanaan syvyyteen, Flosshilden riemuiten nostaessa jälleen löydetyn sormuksen ilmaan. Rein on saanut takaisin aarteensa, maailma on vapautunut sen kirouksesta, uusi suku, joka pitää rakkauden käskyä korkeimpana lakinaan, voi kasvaa ja kukoistaa. Nyt on jumalten tuho läsnä: Brünnhilden lähettiläinä ovat korpit vieneet Lokelle valkyriainkalliolle sanan, että tämän oli mentävä sytyttämään Walhalla tuleen. Kohta näkyy taivaalla tulipalon loimu: jumalten tuho, vanhan maailman loppu on tullut.

* * * * *

Näitten edelläesiteltyjen draamojen ensi-illat olivat — kuten elämäkerrasta muistamme — Bayreuthissa elokuussa v. 1876. Yleisön innostus oli suuri, mutta arvostelu epäsuopea, kuten tavallisesti. Vasta myöhemmin on tultu tajuamaan ja ymmärtämään, kuinka suurenmoinen on ollut se tehtäväänsä syventyminen ja nerokkuus, joka oli luonut tämän mielikuvituksen lentoa ja syvää elämäntuntua uhkuvan draamasarjan. Ja vaikka tapahtumat näissä draamoissa ovat sijoitetut kaukaiseen menneisyyteen, saattaa katsoja mielessään rinnastaa ne nykyaikaankin, sillä M. Wegeliuksen sanoja käyttääksemme: "Meidänkin nykyiselle maailmallemme samat voimat tuhoa uhkaavat, jotka jo alkuaikoina kalvoivat maailmanpuun juurta: vallanhimo ja kullanpyynti; nyt niinkuin silloinkin väkivalta murtaa ne 'sopimusriimut', joitten piti taata maailmanrauha. Nytkin kuulemme maanalaisen humun Alberichista ja hänen orjistaan, jotka tunkeilevat ylös pintaa kohti, himoiten houkuttelevaa aarretta, jolla he tahtovat maanpäällä ostaa itselleen sen taivaan, jota eivät usko ylhäällä olevaksi. Rakkaus yhtävähän nyt kuin silloin tunnustetaan ainoaksi vapahtavaksi ja pelastavaksi maailmanvallaksi."

Wagner oli ajatellut Nibelungin sormuksen jäävän vain Bayreuthin juhlanäyttämön esitettäväksi. Mutta rahapula vaikutti jälleen sen, että tetralogian esitysoikeus oli luovutettava muillekin teattereille. München, Leipzig ja Wien saivat nähdä draamat ensimmäisinä; monet pienemmät teatterit seurasivat sitten suurten jälkiä.

PARSIFAL.

"Parsifal", Wagnerin viimeinen musiikkiluoma, joutuu nyt selostettavaksemme. Wagner piti taivaan lahjana Schopenhauerin filosofian pessimististä maailmankatsomusta, jossa hänen mielestään uudessa asussa jälleen ilmeni vanhojen intialaisten bramaanien syvä viisaus. Wagner oli aikaisemmin tutkinut intialaista uskontofilosofiaa ja hän kertoo, että intialaiset sadut olivat hänen lempilukemistaan Lontoossa v. 1853 annettujen konserttien väliaikoina. Näitten satujen pohjalle hän oli aikonut luoda oopperan, mutta luopui sitten tästä aikeesta. Kuten jo olemme viitanneet, on "Tristania ja Isoldea" pidettävä Schopenhauerin filosofian runollisena ja musikaalisena ilmennyksenä: siinähän juuri kuoleman ja tyhjyyden kaipuu esiintyy niin väkevänä ja voimakkaana.

Mutta se teos, jossa säveltäjän ja runoilijan lopullisesti kirkastunut maailmankatsomus esiintyy puhtaimpana, on "Parsifal". Tässä draamassa — tai paremminkin myytissä — johtaa runoilija-säveltäjä ajatukset "germanilais-pohjoismaisen kristinuskon henkeen, joka on yhtä kuin luonto, jossa se elää, on ja vaikuttaa." Hän on tässä viimeisessä teoksessaan tahtonut opettaa meitä kuulemaan Jumalan ääntä myös hiljaisuudessa näin päättäen arvokkaasti sen työn, jonka alku- ja tukipylväänä on "Lentävä hollantilainen".

Tuotuaan näyttämölle germanisen jumalaistaruston pakanalliset sankarit ja sankarittaret tarttui Wagner aiheeseen, joka oli jo "Lohengrinin" alkusoitossa esiintynyt: Pyhä Graalin malja. Hänen sankarikseen tuli nyt Parsifal, joka edustaa ajatusta: lunastus, joka johtuu säälistä ja myötätunnosta, tuottaa onnea ja pelastusta. Draaman pohjana on pääasiassa Wolfram von Eschenbachin runoelma "Parsifal", jossa kerrotaan tarkalleen ja yksityiskohtaisesti, miten Parsifal-nimisen sankarin onnistuu päästä pyhän Graalin linnan salaisuuden — kalliin ja ihmeitä tekevän jalokiven — perille ja siten tulla Graalin kuninkaaksi.

"Parsifalin" ensimmäisen suunnitelman laati Wagner jo Zürichissä ollessaan. Varsinaisen sysäyksen antoi hänelle seuraava tapaus: Pitkänäperjantaina huhtik. 10 p:nä 1857 katseli mestari talonsa katolta näköalaa, joka aikaisen kevätauringon loisteessa nyt juhlallisena ja hiljaisena avautui hänen eteensä. Silloin tulivat hänen mieleensä Wolframin runoelmasta sanat: "Ällös asetta kanna sinä päivänä, jona Herra ristillä kuoli!" Ristiinnaulitun Vapahtajan kuva kohosi hänen sielunsa silmien eteen — pitkänperjantain lumoissa hän kirjoitti ensimmäisen hätäisen luonnoksen "Parsifal"-draamaan. Ahkerasti lähdekirjallisuutta tutkimalla ja lukemalla hän keräsi aineksia draamaansa — ja helmik. 23 p:nä 1877 oli teksti täydelleen valmis, ilmestyen myöhemmin painosta. Säveltämistyö alkoi syksyllä v. 1877, ja tammik. 13 p:nä 1882 se oli valmis.

"Parsifalin" osajako:

/* _Amfortas_ (kuningas, Graalin vartia) barytoni. _Titurel_ (kuningas, A:n isä) basso. _Gurnemanz_(Graalin ritari) basso. _Parsifal_ tenori. _Klingsor_ (velho taikuri) barytoni. _Kundry_ (armoa etsivä sielu) mezzosoprano. Graalin ritareita ja knaappeja. Klingsorin neitoja. */

Alkusoitossa esiintyy — Wagnerin omien sanojen mukaan — usko, toivo ja rakkaus. Rakkaus ylimpänä aloittaa: kielisoittimet ja puupuhaltimet virittävät sävelen myöhemmin kaikuviin ehtoollis-sanoihin, jotka kuuluvat: "Ottakaa minun ruumiistani, ottakaa minun verestäni, rakkautemme tähden!" Kuin enkelien kantamana häipyy sävel yläilmoihin. Mollissa kajahtaa jälleen sävel ehtoollis-sanoihin: "Ottakaa ruumiistani, ottakaa verestäni, että minua muistaisitte!" Tämäkin sävel häipyy. Orkesteri virittää juhlallisen Graal-aiheen ja majesteetillisen uskoaiheen. Kuuluu valitus: Getsemanen ja Golgatan kärsimykset soivat sävelissä — sitten: ristiinnaulitun veri juoksee kuiviin, sitä joutuu maljaan, joka kaikkialle vuodattaa vapahtavan rakkauden loistetta. Vielä muutamia sointuja — kuin kysymyksiä Graalin vartian Amfortasin kohtalosta — sitten nousee väliverho.

Edessämme on Graalin linnaan kuuluva metsä aamuhämärässä. Gurnemanz ja kaksi knaappia nukkuu erään puun alla. Linnasta kuuluu Graalin juhlallinen herätyssoitto. Puun alla nukkujat heräävät, rukoilevat aamurukouksen ja alkavat sitten odottaa sairasta Amfortasia, joka käy läheisessä järvessä peseytymässä, siten lieventääkseen tuskiaan. Paikalle saapuu Kundry, tuoden Gurnemanzille kallisarvoista arabialaista voidetta; tätä pitäisi kuninkaan panna haavaansa, johon eivät mitkään lääkkeet ole tehonneet. Kuningas tuodaan vuoteellaan; siinä maaten hän tahtoo tuskallisen yön jälkeen nauttia aamun tulosta. Hän kiittää Kundrya tämän vaivoista — Kundry torjuu kiitokset luotaan. Kuningas viedään pois. Vanha Gurnemanz kertoo kuunteleville knaapeille Graalin linnan menneisyydestä ja taikuri Klingsorista. Saamme kuulla, että Graalin kuningas oli kerran karkoittanut Klingsorin, koska tämä oli epäpuhtain sydämin tarjoutunut vartioimaan pyhää Graalia. Karkoituksestaan saakka oli Klingsor hautonut kostoa. Kundryn avulla on hän saanut Amfortasilta anastetuksi pyhän keihään, jolla sitten on haavoittanut kuningasta. Tätä haavaa kuningas nyt potee; haavaa polttaa, kunnes keihäs saadaan takaisin. Keihään takaisinsaamisesta ritarikunnan haltuun riippuu kaikki, mutta voiton Klingsorista saa vain se, joka itse ulkonaisesti köyhänä ja sisällisesti sydämeltään puhtaana tuntee sääliä ja myötätuntoa kärsiviä kohtaan.

Yhtäkkiä kuuluu vaikerointia: ammuttu joutsen vaipuu hitaasti maahan. Parsifal-aiheen kuuluessa tuovat knaapit nuoren sankarin, joka on nuolellaan tietämättään tuottanut surman Graalin pyhälle linnulle. Gurnemanz nuhtelee häntä ankarin sanoin — silloin Parsifal rikkoo jousensa ja nakkaa nuolet luotaan. Hän tuntee sääliä joutsenta kohtaan. Kun kysytään hänen isäänsä ja nimeään, ei hän osaa vastata, Kundry sensijaan osaa kertoa hänen äidistään — Gurnemanz alkaa aavistaa, että nuorukainen ehkä voi auttaa Amfortasia, ja päättää ohjata Parsifalin Graalin linnaan.

Pitkän vaelluksen jälkeen Gurnemanz ja Parsifal pasuunain soittaessa ja kellojen kajahdellessa saapuvat ihanaan korkeakupoliseen Graalin saliin. Graalinritarit kokoontuvat ehtoolliselle. Myöskin Amfortas kannetaan saliin ja hänen eteensä asetetaan verhottu lipas, joka sisältää pyhän aarteen. Juhlallisin menoin malja paljastetaan, Amfortasin kärsiessä hirveitä tuskia. Gurnemanz vaatii hämmästynyttä Parsifalia ottamaan Graalin leipää ja juomaa — mutta Parsifal ei tajua mitään, hän vain seisoo liikahtamatta paikallaan. Amfortasin vaikeroinnin kuullessaan hän vain painaa kädellään sydäntään. Kun kuningas ja ritarit ovat poistuneet, kysytään Parsifalilta: "Tiedätkö, mitä olet nähnyt?" Parsifal pudistaa kieltävästi päätään — hän ei ole ymmärtänyt rahtuakaan näkemästään. Siksipä täytyy hänen itsensä kokea, mitä on _kärsimys_, ja niin joutuu hän harhailemaan Graalin linnan ympäristössä.

Toinen näytös vie meidät taikuri Klingsorin taikalinnaan. Klingsor näkee Parsifalin lähestyvän. Hän käskee Kundrya johtamaan Parsifalin aistillisen rakkauden lumoihin — silloinhan on nuorukaisen sydämen puhtaus mennyt. Kundry asettuu Klingsoria vastaan, mutta turhaan: Klingsorin mahti on suuri, sitä on toteltava. Kauniit kukkaistytöt ympäröivät Parsifalin, mutta yksikään heistä ei pääse tarkoituksensa perille. Yhtäkkiä ilmestyy näyttämölle hurmaavan kauniin naisen hahmossa Kundry. Hän kutsuu nuorukaista nimeltään, heti herättäen tässä outoja tunteita, joita lisää vielä Kundryn kertomus hänen äidistään. Nuorukainen tulee perin vakavaksi; suuren tuskan vallassa vaipuu hän Kundryn jalkoihin. Hän tuntee tuskaa kuullessaan itse aiheuttaneensa äitinsä kuoleman. Pirullisella taidolla käyttää Kundry hyväkseen näin syntynyttä tilannetta ja — muka korvaukseksi siitä, ettei äiti enää voi poikaansa suudella — painaa hän tämän huulille polttavan aistillisen suudelman. Silloin muistaa Parsifal Amfortasin ja tämän tuskat; hän painaa kätensä kuin suuren kivun vallassa vasten sydäntään: "Amfortas! Haava sydäntäin polttaa!" Nyt hän käsittää Amfortasin synnin ja tuskien suuruuden. Turhaan koettaa Kundry häntä nyt synnin pauloihin kietoa. Parsifal pysyy puhtaana ja sysää Kundryn pois luotaan. Ponnistuksistaan huolimatta ei Kundry saa Parsifalia kääntymään synnin tielle ja siksi hän kutsuu avukseen Klingsorin. Tämä tulee, mukanaan pyhä keihäs, jolla aikoo haavoittaa Parsifalia. Nyt heittää hän keihään Parsifalia kohti, mutta ihme tapahtuu: keihäs jää ilmaan Parsifalin pään yläpuolelle. Parsifal tarttuu keihääseen, tehden sillä sitten ristinmerkin. Silloin katoavat kaikki Klingsorin linnan ihanuudet hänen ympäriltään: puutarha muuttuu erämaaksi. Kundry vaipuu kirkaisten maahan ja Parsifal rientää pois keihäineen.

Kolmannen näytöksen alkusoitto kuvailee Parsifalin harhailuja ja etsiskelyjä Graalin linnan jälleen löytämiseksi — Kundry oli näet Klingsorin linnassa sanellut kirouksen: "Parsifal älköön koskaan löytäkö takaisin Graalin linnaan, vaan alati harhailkoon eksyttävillä poluilla." Moninaiset ovat vastukset, jotka Parsifalia kohtaavat, mutta ne vain terästävät häntä. Hän tuntee olevansa luotu tuomaan pelastuksen Graalin kuninkaalle.

Kun väliverho nousee, on edessämme viehättävä kevätpukuinen seutu Graalin linnan alueella. Erään lähteen luona asustaa erakkona vanha Gurnemanz. Hän löytää risukosta vaikeroivan Kundryn, joka nyt on Graalin naislähetin puvussa ja tahtoo vain "palvella, palvella!" Pyhää lähdettä lähestyy nyt Parsifal. Hän kulkee pää painuksissa, unelmoiden, tietämättä mitään päivän merkityksestä, paikan pyhyydestä. Gurnemanz tervehtii häntä, kehoittaen häntä pyhällä alueella ja pitkänäperjantaina riisumaan aseensa. Nuorukaisesta — sen näkee Gurnemanz — on nyt kypsynyt mies. Parsifal huomaa, missä on, ja kertoo lukuisista harharetkistään ja taisteluistaan sekä kaipauksestaan päästä jälleen pyhäkköön. Keihään hän sentään pitää. Gurnemanz tervehtii häntä herranaan ja valtiaanaan ja kertoo, että Amfortas ei enää ole tahtonut paljastaa pyhää Graalia, koska tuskat, joita hän tuntee, ovat tällöin sanomattoman suuret. Koko Graalin ritaristo on näin ollen tuomittu kuolemaan — hänkin, Gurnemanz, täällä odottaa kuolemaa vapahtajakseen.

Parsifalin valtaa syyllisyyden tunto: hänen syytään on kaikki, koska hän ei ollut löytänyt tietä aikaisemmin. Hän vaipuu pyörtyneenä maahan. Kundry pesee hänen jalkansa ja Gurnemanz kastaa hänet lähdevedellä sekä ilmoittaa olevansa valmis heti saattamaan Parsifalin Graalin linnaan. Vanha Titurel on kuollut, ja hautajaistilaisuudessa aikoo Amfortas vielä viimeisen kerran paljastaa maljan. Parsifal kastaa Kundryn, joka nyt jälleen osaa itkeä. Näihin kyyneliin näyttää koko luonto ottavan osaa, siten juhlien pitkäperjantain ihmettä.

Kaukaa kuuluu kellojen ääni. Gurnemanz tuo uuden kuninkaan linnaan, jossa ritarit viettävät Titurelin hautajaisjuhlaa. Amfortasin pitäisi paljastaa malja. Mutta epätoivoissaan ja kipuja peläten hänkin nyt toivoo kuolemaa; läsnäolevien pyynnöistä ja rukouksista huolimatta hän ei tahdo paljastaa maljaa. Viime hetkessä ilmestyy Parsifal ja koskettaa keihäällään haavaa. Amfortas on parantunut. Parsifal ottaa nyt vastaan korkean kuninkaan arvon. Lipas avataan ja Parsifal kohottaa ylös säteilevän maljan. Titurelkin herää kuolleista. Kupolista laskeutuu Parsifalin pään päälle valkoinen kyyhkynen. Parsifal heiluttaa hiljaa maljaa, Kundry vaipuu kuolleena maahan, ja polvistuneina ritarit palvovat uutta kuningastaan, puhjeten valtavan voimakkaaseen loppukuoroon.

* * * * *

"Parsifalin" ensi-ilta oli Bayreuthissa heinäk. 26 p:nä 1882. Menestys oli suurenmoinen: kappale esitettiin kaikkiaan 16 kertaa yhtämittaa. Alettiin ymmärtää, mikä suuri nero Richard Wagner oli — Parsifalin tavoin oli hänkin saanut taistella ja harhailla, kunnes voitto nyt lopultakin oli hänen. Ne äänet, jotka vielä kerran nousivat häntä ja hänen teostaan vastaan, peittyivät siihen ihailun ja ihmetyksen kuoroon, joka toiselta puolelta nousi häntä puolustamaan.

Vuoden 1914 alusta on "Parsifalin" esitysoikeus ollut vapaa, mutta kaikki Wagnerin elämän kuvaajat ovat sitä mieltä, ettei suoritus ole missään ollut niin eheä ja vaikuttava kuin Bayreuthissa, kodissa, jonka Wagner oli vartavasten luonut "Nibelungen"-tetralogian ja "Parsifalin" esittämistä varten.

LIITE.

Luettelo Wagnerin sävellyksistä.

V. 1828 (jäljettömiin kadonneet) Sonaatti d-molli. Jouhikvartetti D-duuri. Aaria sopranolle orkesterin säestyksellä. Kohtaus 3 naisäänelle ja tenoriaaria erääseen paimennäytelmään.

V. 1830. Poliittinen alkusoitto, jäljettömiin kadonnut. Alkusoitto C-duuri; 6/8, » » Sonaatti B-duuri pianolle 4-kät., jäljettömiin kadonnut. Rumpulyönti-alkusoitto B-duuri, » »

V. 1831-32. Sonaatti B-duuri pianolle 4-kät. Op. 1. Breitkopf & Härtel. Poloneesi D-duuri pianolle 4-kät. Op. 2. Ed. kustantama. Fantasia fiss-molli pianolle. Kahnt Seur. kustant. Sonaatti A-duuri pianolle. Käsikirj. Wahnfriedissä.

V. 1832. Konsertti-alkusoitto d-molli, Käsikirj. Wahnfriedissä. Alkusoittoja loppumusiikki Raupachin "Kuningas Enzioon" Breitkopf & Härtel. Suuri konsertti-alkusoitto C-duuri; orkesterille. Käsikirj. Wahnfriedissä. Sinfonia C-duuri orkesterille. Breitkopf & Härtel. 7 sävellystä Goethen "Faustiin". Breitkopf & Härtel. Sopraanoaaria orkesterin säestyksellä. "Kellonäänet", laulu pianon säestyksellä. Jäljettömiin kadonnut. Johdanto, kuoro ja septetti keskeneräiseen oopperaan "Die Hochzeit", Breitkopf & Härtel.

V. 1833. Liite Marschnerin "Wampyriin"; Tenoriaaria. "Doch jetzt, wohin ich blicke". Sävelletty Albert-veljeä varten. "Die Feen" (Haltiattaret) Romanttinen ooppera. 3 näytöstä Ensi-ilta Münchenissä 29/6 1888.

V. 1834. Sinfonia E-duuri 1. osa (keskeneräinen). Uudenvuoden kantaatti. Käsikirjoitus Wahnfriedissä.

V. 1835. Alkusoitto Apelin Columbukseen. Partituuri Br.& H.

V. 1836. "Das Liebesverbot" (Lemmenkielto). Ooppera. Br.& H. Alkusoitto Polonia orkesterille. Br. & H.

V .1837. Alkusoitto "Rule Britannia" orkesterille. Br. & H. Liitteitä pariin laulunäytelmään. Kadonneet jälj. Hymni Nikolai I:n valtaistuimelle nousun kunniaksi. Kadonnut jälj.

V. 1838. "Der Tannenbaum", balladi. Fürstner.

V. 1839. "Die beiden Grenadiere". Schotts Söhne. "Les adieux de Maria Stuart". (Beranger). Kadonnut.

V .1839-40. Kolme ranskal. romanssia. Fürstner.

V. 1840. Musiikki Dumanoirin vaudevilleen "La descente de la Courtille". Katkelmia. Faust-alkusoitto orkesterille. Br. et H. "Rienzi, viimeinen tribuuni". Suuri traagillinen ooppera, 5 näytöstä. Ensi-ilta Dresdenissä 20/10 1842. Fürstner.

V. 1841. "Der fliegende Holländer". Romanttinen ooppera. 3 näytöstä. Ensi-ilta Dresdenissä 2/1 1843. Br. & H.

V. 1843. Juhlahymni Friedrich Augustin muistopatsaan paljastustilaisuuteen. Bote & Bock. Apostolien ehtoollinen. Mieskuorolle ja orkesterille. Br & H.

V. 1844. Gruss seiner Treuen an König August den Geliebten. Surumusiikki Weberin "Eyryanthen" mukaan. An Webers Grabe. Mieskuorolaulu. Siegel.

v. 1845. "Tannhäuser ja Wartburgin laulajasota". Romanttinen ooppera. 3 näytöstä. Ensi-ilta Dresdenissä 19/10 1845. Fürstner.

V. 1847. "Lohengrin". Romanttinen ooppera. 3 näytöstä. Ensi- ilta Weimarissa 28/8 1850. Br. & H.

V. 1853. Albumisonaatti Ass-duuri pianolle. Schotts Söhne. Züricher Vielliebchen-valssi.

V. 1854. "Das Rheingold". Esinäytös "Nibelungiin". Ensi-ilta Münchenissä 22/9 1869, Bayreuthissa 13/8 1876.

V. 1856. "Die Walküre". "Nibelungin" ensimmäinen ilta. Ensi- ilta Münchenissä 26/6 1870, Bayreuthissa 14/8 1876.

V. 1857/58. Viisi laulua naisäänelle pianon säestyksellä. Schotts Söhne.

V. 1859. "Tristan und Isolde". 3-näytöksinen ooppera. Ensi-ilta Münchenissä 10/6 1865. Br. & H. "Albumblatt" (C-duuri) pianolle. Siegel.

V. 1864. Huldigungsmarsch Orkesterille. Siegel.

V. 1867. "Die Meistersinger". Ooppera. 3 näytöstä. Münchenissä 21,6 1868. Siegel.

V. 1869. "Siegfried". "Nibelungin" toinen ilta. Ensi-ilta Bayreuthissa 16/8 1876. Schotts Söhne.

V. 1870. "Siegfried-idylli", E-duuri, pienelle orkesterille. Schotts Söhne.

V .1871. Keisarimarssi orkesterille. Peter".

V. 1874. "Götterdämmerung". "Nibelungin kolmas ilta. Ensi-ilta Bayreuthissa 17/8 1876. Schotts Söhne.

V. 1875. "Albumblatt" (Es-duuri) pianolle. Schotts Söhne.

V. 1876. Suuri juhlamarssi orkesterille. Yhdysvaltain riippumatmuuden julistamisen 100-vuotisjuhlaan. Schotts Söhne.

V. 1882. "Parsifal". Juhlanäytelmä. Ensi-ilta Bayreuthissa 26/7 1882. Schotts Söhne.