v. 1830 hänen suuri orkesterialkusoittonsa (B-duuri) esitettiin
Leipzigissä musiikkitirehtööri H. Dornin johdolla. Wagner itse sanoo tätä myöhemmin tietymättömiin kadonnutta alkusoittoa "typeryyksiensä huippusaavutukseksi". Tutkijain työtä helpottaakseen oli hän kirjoittanut partituurin kolmea eriväristä mustetta käyttäen: jouhisoittimien äänet oli merkitty punaisella, puupuhallus-soittimien vihreällä ja vaskisoittimien mustalla musteella! "Beethovenin sinfonian piti olla pelkkä Pleyelin sonaatti tämän ihmeellisesti sommitellun alkusoiton rinnalla", sanoo Wagner, ollen itse siihen aikaan tietenkin vakuutettu sävellyksenä tavattomasta arvosta. Mutta yhtä vakuutettu ei ollut orkesteri: se asettui jyrkästi vastustamaan sellaisen sävellyksen esittämistä, jossa kaiken muun hyvän lisäksi rumpu joka neljännen tahdin jälkeen paukahti fortissimossa! Dorn kertoo, että hämmästynyt kuulijakunta ei tiennyt, miten orkesteri lavalla oikeastaan oli asiat, kun soittajat pitkällisen "sekamelskan" jälkeen laskivat soittimet käsistään ja alkusoitto oli päättynyt: "yleisö luuli vielä tulevan jotain miellyttävämpää kuultavaa".
Dorn lohdutti Wagneria tappion johdosta sanoen löytäneensä sävellyksessä "jotain kunnioitusta herättävää". Tämä tunnustus kannusti jälleen Wagneria antautumaan musiikkiuralle. Erotutkintoa suorittamatta hän erosi Tuomas koulusta ja kirjoittautui helmik. 23 p:na 1831 yliopistoon, opiskellakseen filosofiaa ja estetiikkaa. Nimensä hän kirjoitti "_Musiikki_"-sarekkeeseen. "Humussa ja sumussa" kului alkuaika yliopistossa, luvut ja musiikinharrastuskin saivat jäädä syrjään. Pian hän kuitenkin kyllästyi ylioppilashurjistelujen tyhjyyteen, ja ryhtyi entistäkin innokkaammin jälleen jatkamaan musiikkiopintojaan.
Wagner sai opettajakseen Tuomas-kirkon kanttorin Theodor Weinligin (synt. 1780, kuollut 1842). Tätä opettajaansa hän saa kiittää varsinaisesta kehityksestään ja mitä perinpohjaisimmista teoreettisista tiedoistaan. Weinligilla ei — Wagnerin kertoman mukaan — ollut mitään erikoista metodia, mutta hän osasi opettaa niin että siitä oli oppilaalle hyötyä. "Hän valitsi jonkun kappaleen, useimmiten Mozartin sävellyksen, kiinnitti huomiota sen yleisrakenteeseen, yksityisten osien laajuuteen ja suhteeseen, huomattavimpiin modulatsioneihin, teemojen lukumäärään ja laatuun sekä rytmin ja esittämisen yleiskulkuun", kertoo Wagner. "Sitten asetti hän tehtävän: 'Teidän on nyt kirjoitettava niin ja niin monta tahtia, jaettava ne niin ja niin moneen osaan vastaavine modulatsioneineen; tulee olla niin ja min monta sen ja sen lajista teemaa'." Kuten näkyy, oli Weinlig aitosaksalainen opetuksen perusteellisuudessa, joka muistutti miltei pikkumaisuutta. Mutta Wagnerin ei tarvinnut katua, että hän oli saanut Weinligin opettajakseen. Kun tämä oli kaikki tietonsa tyhjentänyt, sanoi hän oppilaalleen: "Te olette nyt oppinut seisomaan omilla jaloillanne. Todennäköisesti ette milloinkaan opi kirjoittamaan fuugaa; mutta jos osaisitte sen kirjoittaa, saisitte siitä teknillistä itsenäisyyttä, ja kaikki muu olisi teille helppoa. — Päästän nyt teidät opista, niinkuin mestari oppipoikansa, kun tämä on oppinut kaiken, mitä mestari voi hänelle opettaa." — Mitähän Weinlig myöhemmin olisi mahtanut "oppipojastaan" sanoa!
Richard Wagnerin ensimmäiset, Breitkopf & Härtelin kustannuksella v. 1832 ilmestyneet sävellykset, pianosonaatti, poloneesi ja fantasia, olivat Weinligin opetusaikana syntyneet, ja niistä sai varsinkin viimeksimainittu hyvän arvostelun. V. 1832 esitettiin Gewandhausissa konserttialkusoitto (d- molli), joka otettiin suosiollisesti vastaan samoin kuin hieman myöhemmin esitetty suuri konserttialkusoitto (C-duuu) ja Raupachin "Kuningas Enzio"-nimiseen näytelmään sävelletty alkusoitto. Goethen "Faust" oli aiheena 7 sävellykseen, joita ei ole julkaistu. Nuoren ylioppilaan mestarituote oli C-duuri-sinfonia, joka syntyi v. 1832. Se sisälsi paljon omaperäistä sekä teemojen käsittelyyn että harmoniaan nähden antaen jo aavistuksen säveltäjänsä nerokkuudesta. Tammik. 10 p:nä 1833 tämä sinfonia — ainoa, mikä hänen kynästään on lähtenyt — esitettiin sangen hyvällä menestyksellä.
V. 1832 pistäysi Wagner Wienissä ja Pragissa, oppiakseen jotain uutta; varsinkin olisi Wien tässä suhteessa voinut tarjota paljon, ellei musiikki, jota siellä esitettiin, olisi ollut laadultaan perin ala-arvoista tai keskinkertaista. Matka Wieniin tuotti siis pettymyksen. Pragissa hän sensijaan tutustui useaan aikansa etevään musiikkimieheen, ja sikäläisen konservatorion oppilaat esittivät hänen sinfoniansa.
Kun vielä mainitsemme, että Wagner yritti oopperan säveltämistä ensi kerran v. 1832, joka yritys kuitenkin raukesi — hän oli laatinut librettonsa kerrassaan mahdottomaksi —, olemme luoneet katsauksen säveltäjän lapsuus- ja nuoruusvuosiin ja tulleet n.s. vaellusvuosiin, jotka vaativat oman lukunsa.
II.
Surua, hätää, tuskaa ja katkeria pettymyksiä toivat ne vuodet (1833—1842), joita voimme nimittää Wagnerin vaellusvuosiksi. Hänen täytyi taistella monia sekä salassa piileviä että julkisia vihollisia vastaan, mutta hän taisteli lujasti, tietoisena siitä, että todellisen suuruuden voi saavuttaa vain silloin, kun kamppailee leppymättä kohtaloa vastaan.
Saatuaan Leipzigissä sinfoniansa esitetyksi siirtyi Wagner vuoden 1833 alkupuolella veljensä kutsusta Würzburgiin, jossa viimeksimainittu oli kaupunginteatterin palveluksessa laulajana, näyttelijänä ja ohjaajana. Alkuaan oli tarkoituksena, että Wagner jossain konsertissa johtaisi jonkun alkusoittonsa, mutta kun teatterissa juuri oli kuoronjohtajan paikka avoinna, tarjottiin sitä hänelle. Hän otti tarjouksen vastaan, ja niin johti hän 10 guldenin kuukausipalkasta teatterin kuoroa näytäntökauden loppuun saakka. Kesäksi hän meni Bischofsstadtiin lopettelemaan ensimmäistä oopperaansa "Haltiattaret" (Die Feen), jonka libreton hän oli itse laatinut erään sadun mukaan. Wagner kuvaa jo tässä ensimmäisessä oopperassaan uhrautuvaa, rakastavaa naista, ja sen musiikki, joskin se — hänen oman tunnustuksensa mukaan — oli saanut paljon vaikutteita Beethovenin, Weberin, Marschnerin ja Mozartin musiikista, viittaa jo selvästi tulevaan "Lentävän hollantilaisen", "Tannhäuserin" ja "Lohengrinin" säveltäjään.
Kesä ja syksy kuluivat nopeasti uutterassa työssä. Syyskuussa oli alkanut uusi näytäntökausi, ja Wagner oli jälleen kiinnitetty teatterin palvelukseen kuoronjohtajana. Mutta kun "Haltiattarien" viimeinen nuotti oli paperilla — se tapahtui uutena vuotena 1834 —, tunsi Wagner kyllästymistä Würzburgissa oloon ja palasi takaisin Leipzigiin toivoen siellä saavansa teoksensa esitetyksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, eikä Wagnerin ollut suotu koko elämänsä aikana nähdä tätä oopperaansa näyttämöllä. "Haltiattaret" esitettiin näet ensi kerran vasta kesäkuussa v. 1888 Münchenissä, jonka oopperanäyttämöllä se yhä vielä kuuluu "ensiluokan nähtävyyksiin", kuten eräs Wagnerin elämän kuvaaja sanoo. Vain Würzburgissa ja Magdeburgissa, jonne Wagner myöhemmin siirtyi erään oopperaseurueen kapellimestariksi, sai hän johtaa muutamia osia oopperansa musiikista, saavuttaen niillä melko suuren menestyksen.
Vuosi 1834 merkitsee käännekohtaa Wagnerin kehityksessä. "Haltiattarien" tuottama pettymys — hän kun ei saanut sitä missään esitetyksi — ja Bellinin "Romeo ja Julia"-oopperan näkeminen saivat hänessä aikaan merkillisen muutoksen. Hän oli 21 vuoden ikäinen, siis täynnä pursuavaa, tulista nuoruusvoimaa, joka ikuisen luonnonlain mukaisesti ei enää tyytynyt idealistis-romanttiseen maailmankatsomukseen. Silloinen nuorsaksalainen kirjallinen suunta niin sanoaksemme ohjattomine vapaudenkaipuineen ja -harrastuksineen veti häntä puoleensa. Kirjailijat sellaiset kuin Heinse, Heine, Börne, Gutzkow y.m. vaikuttivat voimakkaasti hänen elämänkatsomukseensa ja tunkivat pois tieltään kaikki siihenastiset hämärät ajatukset ja tunteet. "Haltiattarien" kohtalo lienee saanut hänet ajattelemaan, että hänen kulkemansa tie ei ollut oikea. Vähäinen sysäys riitti muuttamaan epäilyksen vakaumukseksi. Sen antoi juuri Bellinin "Romeo ja Julia"-oopperan näkeminen. Ooppera itsessään oli taiteellisessa suhteessa perin mitätön, mutta Wagner huomasi siinä käytetyn keinoja, joitten vuoksi ooppera meni "suureen yleisöön". Ja niin johtui hän kuin itsestään ajattelemaan, mitä keinoja tarvitaan näyttämömenestyksen saavuttamiseksi. Hänen täytyi tällöin tunnustaa, että Bellinin musiikissa oli enemmän elämää ja lämpöä kuin saksalaisessa musiikissa, joka oli melkein pelokkaalla tunnontarkkuudella tehtyä vaivaloista järkityötä, ei sydämen pakotuksesta syntynyttä. Kesäk. 10 p:nä 1834 ilmestyi aikakauslehdessä "Zeitung für die elegante Welt" Wagnerin kirjoitelma "Saksalaisesta oopperasta". Tässä kirjoituksessa ankarasti moititaan kotimaan oloja. Wagner kirjoittaa m.m.: "Meillä on muuan ala, joka kuuluu meille, ja se on soitinmusiikki; — mutta saksalaista oopperaa meillä ei ole samasta syystä kuin meillä ei myöskään ole kansallista draamaa. Me olemme liian henkeviä ja liian oppineita voidaksemme luoda lämpöisiä inhimillisiä olentoja. Me olemme liiaksi etääntyneet siltä tieltä, jolle Mozart johti dramaattisen musiikkimme... Meidän on otettava ajasta vaarin ja koetettava saada sen uusia muotoja tarmokkaasti sovellutetuksi; ja se on oleva mestari, joka ei kirjoita ainoastaan italiaksi ja ranskaksi — vaan myös saksaksi!" Nämä muutamat kirjoituksesta lainatut lauseet antavat selvän kuvan säveltäjän aivoissa liikkuvista ajatuksista. Joko hän silloin aavisti, että hän itse oli tuleva tosi saksalaisen musiikkidraaman luojaksi?
Kesällä v. 1834 hän tuli Magdeburgiin oopperan kapellimestariksi, saaden usein "lapsellista iloa keveäin ranskalaisten muotioopperain tutkimisesta ja johtamisesta". Tämän ajan sävellystuotteita ovat muuan sinfoniakatkelma, kantaatti "Uutenavuotena 1835", alkusoitto näytelmään "Kolumbus" ja ooppera "Lemmenkielto" (Das Liebesverbot) — aihe mukailtu Shakespearen näytelmästä "Verta verrasta". Ooppera esitettiin, mutta huonolla menestyksellä. Taloudellisten vaikeuksien takia Magdeburgin teatteri hajaantui, ja Wagner, joka oli mennyt kihloihin kauneudestaan tunnetun näyttelijättären Minna Planerin kanssa, seurasi tätä Königsbergiin. Täällä solmi hän neiti Planerin kanssa marrask. 24 p:nä 1836 avioliiton, joka ei tullut onnelliseksi; syynä olivat etupäässä ne taloudelliset vaikeudet, jotka seurasivat Wagneria sen alusta alkaen. Sitäpaitsi ei Minna Planer, joka oli neljä vuotta Richardia vanhempi, kyennyt koskaan ymmärtämään miehensä suunnitelmia eikä siis osaltaan auttamaan niitten toteuttamisessa, mikä seikka sekin vaikutti osaltaan perhe elämän karillemenoon.
Königsbergissä oli Wagnerille luvattu teatterin kapellimestarin virka, mutta siihen hän pääsi vasta pääsiäisenä v. 1836. Siihen saakka piti tulla toimeen millä tavalla hyvänsä, ja Wagner tunnustaa olleensa "hyvin onneton". Koko ajan oli taisteltava mitä ankarinta hätää vastaan, ja vain kaksi omaa sävellystä syntyi sen vuoden aikana, jonka Wagner vietti Königsbergissä. Teatterin vararikko pakotti säveltäjän taasen etsimään uutta paikkaa.
Hän oli väsynyt alituisiin tukalan taloudellisen aseman aiheuttamiin perheriitoihin ja -kohtauksiin. Hänen mielensä halasi pois "ympäröivien olojen pikkumaisuudesta ja kurjuudesta". Ihminen ja taiteilija kaipasivat hänessä vapautta, ilmaa, ja siksi hänen katseensa kääntyi kohti Pariisia. Ennenkuin hän tuohon unelmiensa kaupunkiin pääsi, täytyi hänen kuitenkin olla kaksi vuotta Riiassa sikäläisen teatterin kapellimestarina. Tämä aika tuntui hänestä pelkältä kärsimykseltä, hänen kun oli pakko johtaa kaikennäköistä "oopperakamaa". Mutta Riiassa ollessaan hän sentään kirjoitti "_Rienzi_"-oopperansa libreton ja sävelsikin sen musiikista suuren osan. Tällä oopperalla aikoi ja tahtoi hän Pariisissa yrittää onneaan, joka varmaankin tulisi loistamaan kirkkaana, jos hän tuossa maailman kirjallisessa ja musikaalisessa keskuksessa vain kunnialla selviytyisi arvostelun kynsistä.
Kesäkuussa v. 1839 Wagner monilukuisia velkojia peläten Lähti salaa Riiasta, mukanaan vaimonsa ja uskollinen koiransa. Neljän alituisessa pelossa kuluneen vuorokauden jälkeen pakolaiset saapuivat Königsbergiin. Pillausta jatkui seikkailuista ja myrskysäistä rikas matka purjealuksella Lontooseen, jonne Wagner saapui melkein neljä viikkoa kestäneen purjehduksen jälkeen. Kun oli viikko levätty, jatkui matka Boulogne sur Mer'iin, jossa kuuluisassa kylpypaikassa siihen aikaan oleskeli kylpyvieraana yhtä kuuluisa säveltäjä Giacomo Meyerbeer. Wagner kävi näin hyvän tilaisuuden sattuessa tapaamassa maailmankuulua mestaria, näytti hänelle "Riensin" valmiit kohdat, pyysi ja sai säveltäjältä suositukset ja monta hyvää neuvoa Pariisin-matkaa varten. Kuukauden päivät vietettyään Boulogne sur Mer'issä Wagner lähti Pariisiin, jonne saapui syysk. 16 p:nä 1839.
Eräs Wagnerin silloinen ystävä on tästä Pariisiintulosta sanonut: "Siinä oikea taiteilijan uhkarohkeus! Matkustaa halki meren ja myrskyn Wäinäjoen rannalta suoraan Seinen rannalle, mukanaan vaimo, 1 1/2 oopperaa, hoikka kukkaro ja tavattoman suuri, hirveän paljon syövä newfoundlandilaiskoira, hankkimaan mainetta kaupungissa, jossa kaikki täytyi ostaa ja maksaa käteisellä, jossa ansiokkaimpienkin miesten täytyy alistua epämiellyttäviin tekoihin saavuttaakseen itselleen nimen!"
Aluksi kävi kaikki hyvin. Meyerbeerin antamat suositukset avasivat nuorelle säveltäjälle kaikki ovet. Ne, joilla oli "valta ja mahti" musiikkimaailmassa, osoittivat mitä suurinta mielenkiintoa Wagneria kohtaan. Mutta lupaukset pysyivät vain lupauksina — Meyerbeerin henkilökohtainen apukaan ei johtanut tuloksiin, mitä Wagnerin musiikkiteosten esittämiseen tulee. Muuten Pariisissa-olo kyllä oli kehittävää: Wagner solmii useita tuttavuuksia etevien musiikkimiesten kanssa. M.m. hän tutustuu Franz Lisztiin. Tämä tuttavuus jää silloin pintapuoliseksi — vasta myöhemmin se muuttuu harvinaisen syväksi ja hedelmälliseksi ystävyydeksi. — Ne kolme vuotta, jotka Wagner vietti Pariisissa, olivat raskaan alennuksen ja nöyryytyksen vuosia, mutta samalla ne kasvattivat häntä siihen suureen tehtävään ja siihen ankaraan taisteluun, joka häntä odotti. Sangen pian hän huomasi, että Pariisissa saavuttaa mainetta vain se, joka paraiten osaa imarrella ja lahjoa. Siellä menestyi vain se, joka alistui noudattamaan vallitsevan muodin oikkuja.
Vastukset, jotka Wagneria kohtasivat, olisivat heikomman luonteen jo murtaneet. Mutta Wagneria ne eivät lannistaneet, hänelle selvisi vähitellen, että hänen tehtävänsä oli saksalaisen musiikin kehittäminen, hän tunsi sydämensä aitosaksalaisuuden, jota ympärillä oleva pariisilainen kuona ei voisi saada kivettymään. Hän ryhtyi uutteriin opintoihin varsinkin oopperan alalla, eikä syyttä: ranskalaiset taiteilijat osasivat jo silloin löytää esittämiensä sävellysten sisimmän sielun ja tulkita säveltäjien ajatukset suurelle yleisölle. Tämän seikan on Wagner itse tunnustanut.
Turhaan koetti Wagner päästä Pariisissa esille. Hän ei saanut "Lemmenkielto"-oopperaansa esitetyksi, eikä tullut mitään konsertista, jonka ohjelmassa oli oleva yksinomaan hänen sävellyksiään. Sisäinen tuska ja epätoivo yltyivät. Lisäksi tuli vielä nuoren avioparin ulkonainen taloudellinen hätä. Kaikki mahdolliset esineet oli vietävä panttiin, jotta hätä ja nälkä edes joksikin ajaksi kaikkoaisivat ovelta. Ansaitakseen "jokapäiväisen leipänsä" ryhtyi Wagner eräälle kustantajalle laatimaan kaikkia mahdollisia sovituksia Donizettin, Halévyn ynnä muiden silloin muodissa olleista oopperoista. Erinäisiin musiikkilehtiin hän lähetti musiikkia koskevia kirjoitelmia, ansaiten niillä noin 3.000 frangia — mutta nämä "ansiotyöt" eivät estäneet häntä joutumasta neljäksi viikoksi velkavankeuteen, josta hän vasta ystäviensä avulla pääsi vapaaksi. Nämä ulkonaisesti tukalat olot eivät häntä sentään lamauttaneet, ja omintakeiseen sävellystyöhön hän myös sai aikaa, tällöin säveltäen "Faust"- sinfoniansa ensimmäisen — ja ainoan — osan. Vuoden 1840 lopulla hän sai valmiiksi oopperansa "Riensin", jonka lähetti heti Dresdeniin sikäläisen hoviteatterin johdolle. Vasta ahkerain ja sisukkaiden ponnistusten jälkeen ooppera vihdoin esitettiin.
Jo pitemmän aikaa hän oli suunnitellut uutta oopperaa, joka vihdoin sai nimen "_Lentävä hollantilainen_" (Der fliegende Holländer). Seitsemässä viikossa se tuli valmiiksi ja käsikirjoituksen kansilehdellä olevat sanat "Yössä ja kurjuudessa. _Per aspera ad astra_. Jumala sen suokoon. R.W." todistavat parhaiten, millaisissa olosuhteissa tämä ooppera on sävelletty. Uuden oopperansa hän lähetti Müncheniin ja Leipzigiin — kummastakin kaupungista tuli epäävä vastaus: ooppera ei sovi Saksassa esitettäväksi!
Uudet suunnitelmat mielessään tahtoi Wagner päästä pois Pariisista, joka oli hänen mielikuvituksessaan niin paljon luvannut, mutta joka ei ollut antanut muuta kuin kurjuutta, onnettomuutta, vankeutta — ulkonaisesti siis kohdellut nuorta säveltäjää kaikkea muuta kuin helläsydämisellä tavalla. Wagnerin sisäiselle kehitykselle nämä kolme Pariisissa vietettyä vuotta sensijaan olivat erittäin merkityksellisiä.
Huhtik. 7 p:nä 1842 Wagner, ollen silloin 29 vuoden ikäinen, jättää Pariisin selkänsä taakse. Ja kun hän pääsee rajan yli takaisin Saksaan, huudahtaa hän:
"Ensi kerran näin Reinin; vuolaat kyyneleet silmissä vannoin minä, köyhä taiteilija, iäti pysyväni saksalaiselle isänmaalleni uskollisena." Tämän valansa Wagner myös piti. Joskin ulkonaiset olosuhteet monesti pakottivat hänet lähtemään pois muihin maihin, pysyi hän sisäisesti aina suuren isänmaansa uskollisena poikana.
III.
Kotimaahansa palattuaan asettui Wagner Dresdeniin, sieltä pistäytyen lyhyillä käynneillä Leipzigissä ja Berlinissä. Varakkaat leipzigiläiset sukulaiset antoivat hänelle vähäisen rahasumman ensihätään käytettäväksi, ja lyhyen aikaa oli Wagner puolisoineen Teplitzin kylpypaikassa, jossa laati luonnoksen "Tannhäuser"-oopperaan. Dresdenissä alkoivat elok. 1 p:nä 1842 "Rienzin" harjoitukset. "Rienziä" on Wagner sanonut "nuoruudensynnikseen" — yleisesti tunnettuahan on, että taiteilijat myöhemmällä iällään useinkin tuomitsevat kelpaamattomiksi aikaisemmat tuotteensa, jotka ovat syntyneet jonkun sittemmin vastenmieliseksi käyneen "koulun" vaikutuksesta. Voidaan kyllä sanoa, että "Rienzi" "kiltisti astuu Pariisin sankarioopperain jälkiä", mutta tämä ei silti oikeuta itse säveltäjääkään langettamaan tuomiotaan siitä täysin hylkäävässä muodossa. — Sinä ajanjaksona, jolloin "Rienziä" harjoitettiin, voi arvata nuoren säveltäjän nauttineen tietoisuudesta, että taivas kovien ja ankarien kärsimysten jälkeen vihdoinkin oli kirkastunut. Hän joutui työskentelemään tunnettujen laulajien ja laulajattarien kanssa, hänen ensimäiselle suuremmalle teokselleen osoitettiin lämmintä myötätuntoa, joka nousi huippuunsa ensi-illassa lokak. 20 p:nä 1842. Yleisön sai yhdellä iskulla valtaansa se nuorekas ja sankarillinen innoitus, joka oopperasta henki vastaan — ja kuusi tuntia yleisön aikaa vaatinut ooppera oli sillä hetkellä loistava voitto säveltäjälleen, jonka nimi pian tuli tunnetuksi kaikkialla Saksassa. Äskeinen maanpakolainen, koditon vaeltaja, oli äkkiä saanut osakseen ymmärtämystä ja ihailua oman kansansa keskuudessa, omalla maallaan! Se tuntui kyllä mahdottomalta, mutta totta se sittenkin oli! Tätä ymmärtämystä ei sentään kestänyt kovinkaan kauan — ensi innostus vain oli pulpahtanut esiin, pian jälleen painuakseen takaisin kuorensa alle.
Lähimpänä seurauksena "Rienzin" saavuttamasta menestyksestä oli, että Wagnerille tarjottiin Saksin kuninkaan hovikapellimestarin virka Dresdenin oopperassa. Aluksi Wagner epäröi, mutta tilaisuus päästä jatkamaan ihailemansa Carl Maria von Weberin työtä sai vihdoin hänet ottamaan vastaan tuon kunniakkaan viran helmik. 2 p:nä 1843 — sitäkin suuremmalla syyllä, kun velkojat Magdeburgin, Königsbergin, Riian ja Pariisin ajoilta yhä kiihkeämmin ryhtyivät ahdistelemaan häneltä saamisiaan. Vaikea oli kyllä ratkaisu: Wagner olisi tahtonut pysyä vapaana ja riippumattomana, voidakseen täydellä innolla ryhtyä käsiksi uusiin yrityksiin, uusiin sävellyksiin. "Olen nyt parhaassa iässäni, jolloin tuottavat voimat ovat virkeimmillään", kirjoittaa Wagner näihin aikoihin. Mutta varma ja turvattu toimeentulo oli silloisissa oloissa sentään parempi kuin vapaana ja riippumattomana olo.
Kuukautta aikaisemmin kuin nimitys hovikapellimestariksi tapahtui eli tammik. 2 p:nä 1843 oli hoviteatterissa esitetty "Lentävä hollantilainen". Menestys ei ollut niin hyvä kuin olisi ollut syytä toivoa. Kuulijat tunsivat ikäänkuin pettymystä — oli odotettu jotain "Riensin" musiikin tapaista ja saatiinkin aivan päinvastaista, kaikista teatraalisista voimakeinoista puhdasta musiikkia. "Lentävä hollantilainen" osoittautui valtavaksi sielunkuvaukseksi, synkäksi tunnelmakuvaksi. "Lentävä hollantilainen" oli sellaista, johon ei oltu totuttu; se vaati kuulijoiltaan syventymistä, ei riittänyt vain pelkkä katsominen. Tästä kaikesta johtui oopperan silloin saavuttama vähäinen menestys; Wilhelmine Schröder-Devrient — "suuri mestaritar", joka m.m. 1.000 taalarilla auttoi Wagneria pääsemään pahimmista veloistaan — pelasti erinomaisella laulullaan ja näyttelemisellään oopperan aivan musertavasta tuomiosta. Neljän esityksen jälkeen ooppera poistui näyttämöltä.
"Lentävä hollantilainen" merkitsee kuitenkin käännettä Wagnerin tuotannossa. Tässä oopperassaan hän näet ensi kerran käyttää n.s. johtoaiheita, lyhyitä melodialauselmia, jotka toistuvat jonkun henkilön sisääntulon tai jonkin tapahtuman edellä sekä silloin, kun on puhe jostain henkilöstä tai tapahtumasta. "Lentävässä hollantilaisessa" Wagner esiintyy runoilijana ja säveltäjänä, se on siis teos, jossa yhdistyvät Wagnerin runoilija- ja säveltäjälahjat, joihin vuorostaan pohjautuu hänen myöhempien oopperainsa vastustamaton voima ja valtava merkitys.
Sävellyksistä, jotka Wagner näihin aikoihin loi, mainittakoon ennen kaikkea mieskuorolle ja orkesterille sävelletty "Apostolien ehtoollinen". Tämän raamatullisen kuvauksen ensi esitys tapahtui Dresdenin Frauenkirchessä heinäk. 6 p:nä 1843. Laulajia oli 1.200 ja orkesteri, johon kuului 100 miestä, oli kuulijoilta täysin näkymättömissä. Pyhän Hengen lohduttavat sanat opetuslapsille laulettiin korkean kirkon kupolista — sanomattakin on selvä, että teoksen herättämä vaikutus oli suurenmoinen ja yleisö hurmioissaan. C.M. von Weberin muistoksi sävelsi Wagner "Surumarssin" ja "Hautalaulun", jotka esitettiin Weberin Lontoosta tuotuja maallisia jäännöksiä kätkettäessä isänmaan poveen.
Dresdenissä oli Wagner nyt oopperoillaan saavuttanut joltistakin menestystä. Mutta hän erehtyi luullessaan niitten tulevan hyväksytyksi muuallakin. Joka paikasta, minne hän partituurit lähetti, sai hän ne takaisin — useimmiten avaamattomina! Vain Hampurissa esitettiin "Rienzi" — yhden kerran, "Lentävä hollantilainen" läpäisi Kasselissa ja Berlinissä, viimeksimainitussa saaden sangen suopean vastaanoton, mutta siitä huolimatta pian kadoten ohjelmistosta. Wagner oli kuitenkin tyytyväinen saavuttamaansa tulokseen: erinäisistä merkeistä tunsi hän saavansa rohkeatta edetä aloittamallaan uralla, joka pyrki aivan uusiin, suurelle yleisölle vielä käsittämättömiin taiteellisiin päämääriin. Ne ihanteet, joita hän tahtoi esittää taiteessaan, eivät vastanneet silloisen "oopperamuodin" vaatimuksia — ne olivat laadultaan ja pyrkimyksiltään siksi omaperäisiä. Rohkeasti hän jatkoi "uutta suuntaansa", talvella vv. 1844-45 saaden valmiiksi "Tannhäuserin", jolla hän sanoi kirjoittaneensa oman kuolemantuomionsa, "koska en uskaltanut toivoa modernin taidemaailman enää jättävän minua henkiin". Tätä oopperaansa sävelsi hän suurella innolla, koko ajan peläten kuoleman tulevan ennen teoksen valmistumista! Viimeisen nuotin piirto vapautti hänet "kuin hengenvaarasta".
Mutta näihin aikoihin oli hän jälleen joutunut mitä tukalimpaan taloudelliseen asemaan. Palkka, 1.500 guldenia olisi kyllä riittänyt, mutta onneton päähänpisto, joka sai hänet painattamaan ja julkaisemaan oopperansa omalla kustannuksellaan, vei raha-asiat taasen hunningolle. Partituurien painattaminen vaati suuria summia, ja menekki oli niin vähäinen, että myynnistä kertynyttä voittoa ei voinut lainkaan ottaa lukuunkaan. Ja niin alkoi Wagnerille taasen uusi kärsimyksen ja hädän aika. Monesta totutusta mukavuudesta täytyi avioparin luopua — olipa turvauduttava kuninkaaseenkin, joka esityksen johdosta myönsi pienen rahasumman kapellimestarinsa "velkojen järjestämiseksi". Wagner ei osannut koskaan olla säästäväinen eikä taloudellinen: jos hänellä oli rahaa, antoi hän sen taasen mennä, ja niin olivat kädet sekä taskut jälleen tyhjät. Mutta tässä yhteydessä on sanottava, että Wagner oli aina kohtuullinen kaikissa nautinnoissa; kotipuvuissaan ja huoneitten sisustuksessa hän vain pyrki tavoittelemaan ja hankkimaan suurempaa loisteliaisuutta kuin tavalliset ihmiset. Hän ei osannut tehdä työtä, ellei ympäristö ollut sellainen, että siinä viihtyi. — Dresdenissä olivat Wagnerin huonot raha-asiat alituisten juorujen kohteena: häntä pilkattiin ja ivattiin kaikkialla Dresdenin kodeissa niitten takia — ei ole siis ihmeteltävää, jos Wagner ulkonaisen ahdistuksen ohella kärsi myös sisäisesti.
Yleisö oli kapellimestariin ja hänen työhönsä oopperassa erittäin tyytyväinen. Mutta päinvastaista mieltä oli julkinen arvostelu sanomalehdistössä. Kuulijat nauttivat reippaasti ja innokkaasti johdetuista oopperaesityksistä, mutta sanomalehtiarvostelu hyökkäsi kiihkeästi varsinkin niitä teoksia vastaan, jotka olivat hänen kynänsä tuotetta — etupäässä senvuoksi, että niissä oli niin paljon uutta ja outoa, johon ei oltu totuttu. Arvostelijat kaipasivat tässä uudessa, pohjaltaan aitosaksalaisessa musiikissa selviä, jokaisen tajuttavia sävelmiä ja pitivät senvuoksi entistä uutta parempana. Wagneria on myöhemmin verrattu nuoreen kotkaan, jonka uljasta lentoa yhteen liittoutuneina kaikin tavoin koetti ehkäistä Dresdenin sanomalehtiarvostelijain kateus, ilkeys, lyhytnäköisyys ja epäsuosio — millä menestyksellä, sen tiedämme. Sodankäynti Wagneria vastaan oli kiivasta: ei pysytty asiain, musiikkiteosten asettamain rajain sisällä, vaan vedettiin esille mitä häpeämättömimpiä juttuja ja tekaistuja sepitelmiä Wagnerin yksityiselämästä! Monta katkeraa ja karvasta palaa sai säveltäjä tällöin niellä.
Toisena aiheena, joka oli omiaan häntä suututtamaan, olivat olot siinä teatterissa, jossa Wagner toimi kapellimestarina. Yleisö, oopperan henkilökunta ja soittajat olivat kaikki säveltäjän silmätikkuja. Yleisöä hän moitti siitä, että se yhtäläisellä ihastuksella kuunteli sekä roskaa että oikeata taidemusiikkia. Yleisö ei hänen mielestään osannut tehdä minkäänlaista eroa ulkolaisen tuontitavaran ja kotimaisen alkuperäisen tuotannon välillä. Yleisöä on kasvatettava käsittämään ja ymmärtämään hyvää musiikkia — näin Wagner ajatteli. Sillä silloin vasta siinä herää oikean ja kunnollisen musiikin jano ja tarve. "Niin kauan kuin tämän yleisön suuri enemmistö voi hiueta jonkun taiturittaren mezzavoceen, voivat johtajamme helposti yleisön tarpeen tyydyttää", huudahtaa Wagner eräässä kirjoituksessaan, jossa käsittelee yleisön makua. Sitten häntä suututtivat oopperan taiteilijat. Yleisön suosikkeina nämä pian tulivat perin itserakkaiksi ja ylpeiksi, ajattelivat aina vain omaa loisto-osaansa, lainkaan piittaamatta kokonaisvaikutuksesta ja kappaleen eheydestä. Lisäksi he ottamalla omavaltaisesti lomaa häiritsivät pahoin oopperan säännöllistä työtä. Soittajiin Wagner myös oli tyytymätön. Heidän keskuudessaan ei Wagnerin mielestä ollut kunnollista kuria. Häntä harmitti kovasti se, että nämä soittajat hyvin hartaasti soittivat pelkkää roskaa silloin kuin oli parempaakin soitettavaa — tästä "alennustilasta", joksi Wagner sitä sanoi, tahtoi hän heidät nostaa korkeammalle, taiteen pyhille kukkuloille, siinä kuitenkaan mielestään tarpeeksi nopeasti ja hyvin onnistumatta.
Hän laati yksityiskohtaisen ja seikkaperäisen suunnitelman ylläesitettyjen "epäkohtien" poistamiseksi ja koko oopperan tason kohottamiseksi. Maalisk. 1 p:nä 1846 jätti hän asianomaiseen paikkaan "kuninkaallista kapeilla koskevan promemorian", joka ei kuitenkaan johtanut mihinkään tuloksiin — johdossa olevat herrat olivat siksi mukavuutta harrastavia, että arvelivat kaiken olevan hyvällä kannalla. "Hullun haaveita, mitä niistä!" se oli lopputulos laitoksen intendentin ja hänen lähimpien neuvonantajiensa keskusteluista.
On selvää, että tällainen uudistushaluinen mies ei nauttinut suosiota vanhoihin kaavoihin kangistuneitten "peruukkipäitten" ja tusinasielujen joukossa. Vähäisestä alusta syntyi Wagnerin ja oopperan ylemmän johdon välillä avoin vihamielisyys, mistä oli lähimpänä seurauksena, että Wagner yhä enemmän antautui pilkulleen noudattamaan tehtäviään — mikäli mahdollista välttäen kaikkea kosketusta esimiestensä kanssa. Pian hän alkoi huomata, että tällainen rajoitettu toiminta ei ollut sopiva hänen eteenpäinpyrkivälle luonteelleen. Hovikapellimestarin virka muuttui hänelle ikäänkuin raskaaksi kahleeksi, ja paikkaansa kiinnitti häntä ennen kaikkea se, että hän Dresdenissä paraiten saattoi saada omia teoksiaan esitetyksi.
IV.
Kuten edellisessä luvussa mainittiin, tahtoi Wagner kasvattaa yleisöä ymmärtämään tosi taidetta. Tässä tarkoituksessa ehdotti hän valiokonserttien antamista, joissa yleisö saisi tilaisuuden tutustua parhaimpiin saavutuksiin musiikin alalla. Tämä ehdotus saikin kannatusta osakseen — valiokonsertteja annettiin, vaikka niitten lukumäärä jäikin vähäisemmäksi kuin alkujaan oli ehdotettu. Niin sai yleisö tutustua Palestrinan, Bachin, Mendelssohnin ja Schumannin teoksiin; mutta ennen kaikkea antoi näille konserteille kuitenkin loistoa Ludwig van Beethovenin sinfoniain esittäminen. Kuten muistamme, kuului Wagner Beethovenin ihailijoihin ja merkkitapaus hänen elämässään oli, kun hän vihdoin sai esitetyksi jumaloimansa mestarin 9:nnen sinfonian, mikä tapahtui huhtikuun 5 p:nä 1846. 12 harjoitusta oli orkesteri pitänyt, ja Wagner johti tuon suuren sävelluoman kertaakaan katsahtamatta partituuriin — sinfonian suoritus oli loistava voitto kapellimestarille.
Tammik. 9 p:nä 1848 kohtasi Wagneria suuri suru: hänen "vanha hyvä äitinsä" kuoli. Wagner oli kiintynyt äitiinsä hellin sitein; äiti puolestaan miltei jumaloi nerokasta poikaansa. Isku oli ankara, ja kovin yksinäiseksi itsensä tuntien palasi Richard äitinsä hautajaisista Leipzigistä takaisin Dresdeniin.
Tässä suuressa yksinäisyydessä pystyi vain _taide_ pitämään häntä pystyssä. Yhä uusia suunnitelmia syntyi hänen aivoissaan. Vallankumouksen laineitten korkeina kuohuessa hänen ympärillään saattoi hän tuntimäärin istua kuninkaallisessa kirjastossa tutkimassa Saksan kansan muinaista historiaa ja sankaritaruja. Näitten tutkimusten ja lukujen tuloksena oli teksti "suureen sankarioopperaan" "Siegfriedin kuolema", jonka hän luki pienehkölle piirille ja johon hän myöhemmin laati musiikin, muodostaen tästä draamasta "Siegfried"-nimisen osan tetralogiaansa "Nibelungin sormus".
Dresdenissä laati hän myös täydellisen luonnoksen draamaan "Jeesus Natsarealainen", jossa hän näyttämöltä tahtoi esittää suuren uskonsankarin elämän ja kuoleman. Hän tunsi kaipuuta tuoda esille jotain vapauttavaa ja halusi siksi runodraamassaan esittää Jeesuksen ihmisenä, erottamalla luonnekuvasta kaiken yliluonnollisen. Aihe oli kuitenkin perin arkaluontoinen, ja kun hän lisäksi arvasi, että draamaa, jossa kristinuskon ensimmäinen sankari tuodaan näyttämölle, ei koskaan sallittaisi lavalla näytellä, luopui hän ajatuksestaan. Luonnos vain on jäänyt, ja sitä lukiessa huomaamme, että Wagner on Jeesuksen käsittänyt ennen kaikkea, vieläpä melkein yksinomaan rakkauden sanansaattajaksi, rakkauden apostoliksi, jonka ylin käsky on: "Rakastakaa toisianne — kaikki muut käskyt ovat itsekkäitä ja hyljättäviä!"
Voidaan sanoa, että Wagner miltei ilman omaa aloitettaan, ajan hengen pakotuksesta, joutui sekaantumaan vallankumouksen pyörteisiin. Hänen mielipiteensä olivat kyllä tavallaan vallankumouksellisia, rajoittuen kuitenkin vain taiteen, ennen kaikkea musiikin piiriin, mutta politiikasta hän oli aina pysynyt syrjässä. Vallankumousta hän harkitsi vain taiteessa, ollen kuitenkin valmis myöntämään, että jos mieli saada taiteeseen uudistusta, oli uudistustyö aloitettava yleisöstä, yhteiskunnasta. Hänen mielestään oli yhteiskunnan sivistys mennyt alaspäin — senvuoksi oli tätä sivistystä jälleen kohotettava ja taide ennen kaikkea saatava sille kuuluvaan kunnia-asemaan. Mutta kun vallankumous Dresdenissä sitten v. 1848 puhkesi, ei hän aluksi pienimmälläkään tavalla ottanut siihen osaa. Hän teki vain omia töitään, muun muassa laatien laajan suunnitelman saksalaisesta kansallisnäyttämöstä. Rauhallisin keinoin hän olisi tahtonut suunnitelmansa toteuttaa, mutta poliittisten tapahtumain kulku sai hänet pian ajattelemaan toista.
Hän joutui ahkerasti seurustelemaan demokraattisten edustajain kanssa, tulipa hänestä vielä jäsen erääseen "Vaterlandsverein"-nimiseen seuraan, johon kuului yli 50.000 jäsentä. Oli niinmuodoin selvää, että Wagner kohta luonteensa perinpohjaisuudella tahtoi innokkaasti kantaa kortensa vallankumoustyöhön. Häntä harmitti se, ettei hän oikein saanut selvää siitä, mistä keskenään taistelevat ja toisiaan haukuskelevat puolueet oikeastaan riitelivät, ja koska järkimies aina pyrkii selvään ohjelmaan, laati hänkin "ohjelman", lentolehtisen, jossa intoa hehkuvin sanoin selitti, että "tasavallassakin voi olla kuningas". Julistakoon Saksin kuningas valtionsa vapaavaltioksi ja hänen sukunsa jäsenille taattakoon perintö-oikeus korkeimpaan toimeenpanovaltaan nähden! Tämä omituinen ehdotus, jonka Wagner eräässä "Vaterlandsvereinin" kokouksessa luki, ei saavuttanut läsnäolijain kannatusta — nämä kai eivät oikein käsittäneet runoilijan ajatusten korkeata lennokkuutta. Wagneria suututti tällainen "typeryys", ja hän vetäytyi jälleen yksinäisyyteen. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että Wagner seurusteli ahkerasti kuuluisan venäläisen vallankumousmiehen Mikael Bakuninin kanssa, joka siihen aikaan tohtori Schwarzin nimellä oleskeli Dresdenissä. Bakunin kyllä vangittiin ja lähetettiin Wenäjälle, mutta Dresdenissä pidetyissä kuulusteluissa ei hän kertaakaan paljastanut mitään suhteestaan Wagneriin.
Kun ottaa edelläesitetyn huomioon, ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos yleisen mielipiteen mukaan Wagneria pidettiinkin yhtenä vallankumouksen johtomiehistä. Tosiasia on, ettei Wagner ottanut toukokuussa 1849 puhjenneeseen kapinaan sanottavassa määrässä osaa — vaikka häntä myöhemmin kyllä syytettiin yhdestä jos toisestakin. Eräässä runossa hän asettui kannattamaan vallankumousta ja monilukuisissa kirjoituksissaan oli hän jo vuodesta 1847 saarnannut tavallaan "kommunistisia" aatteita — ihmekö siis, jos hänen kirjeenvaihtoaankin valvottiin ja häntä itseään pidettiin kiihkeänä vallankumouksellisena, joka tahtoi kaivaa maan kuninkaallisen valtaistuimen alta! Ja niin alkoi Saksin maa vähitellen polttaa hänen jalkojaan.
Oli tietenkin selvää, että johto siinä laitoksessa, jossa kapellimestari Wagner ansaitsi leipänsä, katseli puolestaan epäsuopein silmin intomielisen säveltäjärunoilijan hommia. "Lohengrin" oli jo otettu hovioopperan ohjelmistoon, mutta poistettiin siitä yhtäkkiä — Wagnerin suureksi pettymykseksi. Tällaiseen pyyhkimistoimenpiteeseen oli vaikuttanut juuri hänen "huomattavaksi" oletettu yhteytensä vallankumouksellisten johtajain kanssa!
Kapinan alkuunpanijat ja osanottajat lähtivät hyvissä ajoin pakoon huomattuaan joutuneensa tappiolle. Muutamat onnistuivat pääsemään rajan yli, muutamia vangittiin ja tuomittiin kuolemaankin, joskin armahdus sitten esti tuomion täytäntöönpanon. Muutamien pidättämisestä julaistiin oikein etsintäkuulutus — ja näihin kuului Richard Wagner. Eihän tosin mitään raskauttavaa hänestä tiedetty — mistään varsinaisesta rikoksesta ei häntä voinut syyttää — mutta kuninkaan virkamiehenä hänen tietenkin olisi pitänyt myös olla kuninkaan puolella, eikä tätä vastaan. Wagner oli siis rikkonut sopivaisuuden ja velvollisuuden sääntöjä vastaan — pakoon oli lähdettävä. Erään ravintoloitsijan pojan avulla Wagner sitten pääsikin vainoojiaan karkuun. Dresdenistä suuntautui matka Freibergin, Chemnitzin ja Altenburgin kautta Weimariin, jonne hän saapui toukok. 13 p:nä 1849.
Weimarissa oli Franz Lisztin johdolla juuri harjoituksen alaisena "Tannhäuser". Kuten muistamme, oli Wagner tullut Lisztin tuntemaan jo Pariisissa, jossa suuri pianotaituri ei ollut voittanut hänen sydäntään. Nyt Weimarissa huomasivat molemmat toisissaan ominaisuuksia, jotka vastustamattomasti vetivät puoleensa, ja heidän välillään syntyi mitä lämpimin ja sydämellisin ystävyyssuhde, joka säilyi lujana heidän elämänsä loppuun saakka. Lisztille Wagner on kirjeissään avoimesti kertonut kaikesta, mikä häntä on painanut, ja Liszt oli puolestaan parhaansa mukaan koettanut auttaa ja rohkaista onnetonta ystäväänsä. — Wagner olisi mielellään tahtonut olla "Tannhäuserin" esitystä seuraamassa, mutta Dresdenistä kuului kummia: etsintäkuulutus, jossa Wagnerin tuntomerkit — perin ylimalkaisesti muuten — lueteltiin, lähetettiin kaikille valtakunnan poliisiviranomaisille ja Wagnerin täytyi tuotapikaa kadota "näyttämöltä". Jonkun aikaa piileskeltyään erään valtiotilusten pehtorin luona Magdalassa, jonne myös Minna saapui jäähyväisille, lähti hän väärällä passilla ja väärällä nimellä varustettuna Lichtenfelsin, Lindaun ja Rorschachin kautta Zürichiin, päästen perille toukok. 39 p:nä 1849.
V.
Heti Zürichiin saavuttuaan Wagner kirjoitti eräälle jenalaiselle professorille: "Onnellisesti olen siis päässyt Sveitsiin. Vaimolleni kirjoitan samalla yksityiskohtaisemmin; pyyntöni, että välittäisitte tämän tiedon ystävilleni, supistuu senvuoksi tällä kertaa vain Lisztiimme. Viekää tälle leivän- ja turvanantajalleni tuhannet terveiseni ja vakuuttakaa hänelle, että luja päätökseni on tuottaa hänelle iloa voimieni mukaan. Matka on taiteellista elämänhaluani suuresti virkistänyt ja nostattanut, ja siitä, mitä Pariisissa on tehtävä,(Liszt nimittäin oli kehoittanut häntä menemään Pariisiin.) olen päässyt täyteen selvyyteen; minä en paljon kohtalosta välitä, mutta minä tiedän, että viimeiset elämykseni ovat minut johtaneet uralle, jolla minun on luotava tärkeintä ja merkittävintä, mihin lahjani pystyvät. Vielä neljä viikkoa sitten ei minulla ollut aavistustakaan siitä, minkä nyt tunnen korkeimmaksi tehtäväkseni."
Yhdeksän vuotta tuli Zürich olemaan poliisin kuuluttaman maanpakolaisen turvapaikkana. Sinne saapui syksyllä myös hänen vaimonsa, joka ei kuitenkaan kyennyt auttamaan miestään tämän töissä, koska heidän ajatusmaailmansa oli niin tuiki erilainen. Richard Wagner oli ihanteiden ja suurien ajatusten mies: hänen pyrkimyksenään oli taiteen, tapojen ja saksalaisen yhteiskunnan uudistaminen. Minna Wagner taas oli käytännön ihminen, joka lakkaamatta saarnasi, että Wagnerin on otettava jokin vakinainen, jokapäiväisen leivän tuottava toimi tai virka — nyt Richard hänen mielestään eli vain "tuulentuvilla", joista ei lähtenyt leipää. Väärien käsitysten välttämiseksi on tässä yhteydessä kuitenkin sanottava, että Minna kaikesta huolimatta oli hyvä emäntä, joka piti hellää huolta "miehestään, koirastaan ja papukaijastaan".
Zürichissä joutui Wagner monen kuuluisan miehen tuttavuuteen. Maanpakolaisina oli Zürichissä koko joukko nerokkaita ja vapauttarakastavia henkilöitä. Wagner sai näistä piireistä useita läheisiä ja ymmärtäviä ystäviä. Varsinkin oli poliitikko Sulzer suurimmassakin rahapulassa Wagnerin auttavana kätenä. Sillä pian Zürichiin saavuttuaan sai säveltäjä huomata, että "maanpakolaisen leipä on lujassa". Hätä alkoi taasen irvistellä: hänen oopperoitaan ei Saksassa enää esitetty, koska minkään hoviteatterin johto ei uskaltanut ottaa ohjelmistoon vangittavaksi määrätyn "demokraatin" teoksia. Se tulolähde, mitä oopperat olisivat voineet merkitä, oli siis täydelleen tyrehtynyt — taloudellinen ahdinko kasvoi ja lisääntyi alinomaa. Eräässä Lisztille kirjoittamassaan kirjeessä sanoo hän olevansa "aivan typötyhjä rahoista" ja "melkoisen velkakuorman rasittama". Muuan Lisztin kehoituksesta Pariisiin tehty matka ei myöskään kyennyt raha-asioita parantamaan.
Hyvien ystävien avulla ajat sentään hieman paranivat — kotiolot vain eivät tahtoneet sujua mieltä myöten. Terveys parani monilla alppikiipeilyillä ja Italian-matkoilla, joita aviopuolisot yhdessä tekivät. Ja työn iloa tuotti Wagnerille oopperain johtaminen ja useiden orkesterikonserttien antaminen, joissa Beethovenin teokset olivat etualalla. Zürichin musiikkielämä eli Wagnerin aikana loistokauttaan — ja säveltäjä-kapellimestari kulki voitosta voittoon näinä Sveitsin-vuosinaan.
Lisää loistetta antoi hänen nimelleen kutsu saapua Lontooseen johtamaan kahdeksaa konserttia, jotka kuuluisa "Philharmoninen seura" oli järjestänyt. Wagner ei oikein mielellään olisi lähtenyt, koska konserttien ohjelmat oli laadittu hänen mielipidettään kysymättä. Pitkällisen miettimisen jälkeen hän vihdoin matkusti Lontooseen, jossa viipyi neljä kuukautta (helmikuun lopusta kesäkuun loppuun v. 1855.) Yleisö ja arvostelu suhtautuivat häneen kylmästi. Felix Mendelssohn-Bartholdyn sävellykset olivat siinä määrin päässeet Thames-joen maailmankaupungin yleisön suosioon, että Wagnerin tarjoama, syvempiä sielullisia arvoja esiinloihtiva ja kuvaava musiikki ei saavuttanut ymmärtämystä. Vasta vähitellen alkoi hänen musiikkinsa herättää huomiota — esitettiinpä "Tannhäuser"- alkusoitto Englannin kuningattaren pyynnöstä toistamiseenkin. Taloudellisesti oli matka epäonnistunut eikä se tuottanut säveltäjälle mitään sisällistäkään tyydytystä.
Matkalta palattuaan Wagner ryhtyi jälleen entistä suuremmalla innolla kirjallisiin töihin, joissa hän jo ennenkin oli askarrellut. Hän tahtoi suurelle yleisölle selittää ajatuksiaan taiteesta, sen olemuksesta ja sisällöstä sekä tulevaisuudesta. V. 1849 oli ilmestynyt hänen kynänsä tuotteena lyhyt kirjoitelma "taiteesta ja vallankumouksesta", jossa hän vertaili toisiinsa kreikkalaisten taide-elämää ja nykypäivien muotitaidetta. Tätä kirjoitelmaa seurasi