Part 8

Ja vaikka minun ruumiini oli sangen pahasti ruhdottu, oli minun ajatukseni selvä, ja minä hyvin tiesin, että jos minä hiventäkään hievahtaisin, niin olisin kuoleman oma.

Ja vaikka minä olin kuolemata vuosikausia toivotellut ja huutanut Herraa vapahtamaan minut elämisen vaivasta, niin minä nyt kuitenkin sen läsnäoloa kauhistuin enkä ollut valmis astumaan ijankaikkisuuteen.

Minä makasin juuri hiljaa, jäsenet kankeina hylkeen alla, eikä minun henkeni kulkiessansa kurkun solmua koskettanut.

Eikä mistään ollut apua tulossa, sillä minä olin parin peninkuorman päässä lähimmästä rannasta, ja ajojää oli aukia ja autio, ja minä kuulin vain kaukaa oman koirani uikuttavan ulinan.

Niin minun karvareuhkani oli kaatuessa kirvonnut päästäni jäälle, ja tuuli pääsi löyhyttämään hiuksiani.

Silloin peto raivoissansa kävi niihin käsiksi, kiskoen niitä kynsin ja hampain, minun harmaita haiveniani, harmentuneita sielun hädässä ja vaivassa.

Mutta en minä tällä erää ruumiin kipua tuta ennättänyt.

Koska minä siis ajojään autiudessa makasin, päälläni hylje, ja kasvoillani sen hengen löyhkä ja vaahtopärske, kuoleman varmuus silmäini edessä, niin minun elämäni ikäänkuin näytettiin minulle niinkuin peilistä tapauksessa.

Sillä niinkuin minä nyt makasin jäällä hylkeen alla, niin minä myös olin maannut vihani ja katkeruuteni kiivauden alla monta ajastaikaa.

Ja minä muistelin minun horoskooppiani ja minun synkiätä kohtalontähteäni, kuin on Saturnus, joka oli vienyt minut yksinäisyyteen ja autiuteen, että minä itseäni tutkiskelisin, ynnä Skorpionia, jonka merkeissä minun elämäni oli kulunut, ja Aurinkoa, joka minun syntymähetkelläni oli Kuoleman huoneessa asustanut.

Ja näin minä ajattelin ja itselleni sanelin:

»Veristä vääryyttä on sinullen tehty, Paavali Lempelius, nimitetty myös Lempelensis! Karsittu olet sinä niinkuin kulohonka, viheriäiset oksasi ovat karrelle palaneet, eivätkä istu enää oksillasi ilmain linnut. Miksistä siis et ole altis kuolemalle, koskas hänet kohtaat, kaivattusi?»

Mutta ei yhtäkään ääntä kuulunut minun kähiästä kurkustani, kun siinä hiljaisessa kuoleman sylinannossa lepäsin, merenpedon kanssa lähekkäin. Kitalakeani vain alkoi oudosti kuivata, ja jäseneni kontistuivat niinkuin kuoleman edellä.

Ja niin minun ajatukseni hetkiseksi hämärrytettiin niinkuin hienolla harsolla.

Mutta kun minä taas tajuihini tulin, niin pelastuskin äkisti näytettiin minulle.

Minä rupesin hitaasti peukaloni avulla hivuttamaan kinnasta toisesta kädestäni, kunnes sain sen irti, ja viimeisin voimin sen kauvas jäälle kimmahutin. Ja oli kuin joku olisi korvaani kuiskaissut, että minun näin piti tekemän.

Vaan samassa tuokiossapa hylje, nähdessänsä jäällä kieriskelevän kintaan, vyöryi päältäni kuin vuorenmöhkäle elikkä kiviharkko ja syöksyi mukamas uutta saalistaan kohden.

Mutta se oli hänen viimeinen rynnistyksensä, sillä minä olin heti pystyssä ja heitin keihääni takaapäin hänen niskaansa ja lopetin hänet tuuran iskulla.

Minä mittasin sen hylkeen, ja se oli kuusi jalkaa ja kaksi vaaksaa pitkä. Mutta en minä häntä nylkenyt, sillä ruumiini oli ylön ruhdottu, vaan lihoinensa, ihroinensa minä hänet jäänreunalle jätin, avoveden viedä.

Mutta koska minä tulin kotia tältä hylkeenpyynniltä, joka oli oleva myös viimeiseni Herramme tahdon jälkeen, niin minä tulin niinkuin mies, joka tulee kuoleman kidasta, runnelluin jäsenin ja uudestisyntynein sydämin.

Sillä Herra oli avannut minun silmäni tajuamaan, että kuolemanhetki on tutkimaton, ja että itsekunkin on varrottava, kunnes hänen kahleensa kirvoitetaan.

Niin minä tajusin, etten minä vielä ollutkaan kuolemaan kypsä, vaikka niin oli uskoni ollut, vaan että Jumala oli säästänyt minua, että minä oikiaksi leikkuuajaksi tuuleentuisin.

Ja minä kauhistuin hengessäni, kun minä ajattelin, että minut mitämaks olisi kutsuttu pois ajallisesta elämästä äkillisellä kuolemalla, koska sydämeni vielä oli vihasta ylitsevuotavainen.

Vaan minä myös tajusin, että tämä armon aika oli annettu minulle, että minä sydämeni kuntoon saattaisin, Herran Hengen sisälle käydä.

Niin minä rupesin sydämestäni vihaa pois juurittamaan, niinkuin vanhaa tervaskantoa, jonka juuret ulottuvat maan syvyyteen.

Ja se tosin pani vastaan kaikkein konsteinsa kanssa, niinkuin olisi vähä paholainen joka juuresta kanssani väkikapulata vetänyt, mutta ulos hänen piti tuleman, vaikka sydän rinnassani olisi riekaleiksi revennyt.

Niin olen minä myös vihdoin sydämessäni Catharina Wyckenin ja Jonas Kempen anteeksi antanut, ja kaikki, mitä he minua vastaan rikkoneet ovat.

Mutta tästälähtein en minä myöskään enää etsiskellyt kuolemata, vaan minulla oli rauha Jumalan ja ihmisten kanssa, ja Saatana lakkasi minua kiusaamasta.

Eikä tämän tapahtuman jälkeen ole enää minun elämästäni, joka tosin aikoinansa on ollut yksi ihmeellinen ja opettavainen _Historia_, paljoa kertomista. Mutta riistanajo ja kaikkinainen metsästys ynnä myös hylkeenpyynti jäi minulta sikseen, sillä minä arvelin Herran minulle varoituksen antaneen, ja minun pyssyni sekä hyljerautani ruostuivat paikoillensa. Vaan en minä silti lakannut metsiä samoilemasta, niinkuin ennenkin, sillä niissä on aina minun oikia oloni ollut. Niin minä kuljeskelin, vaikkapa tosin en enää tuliputki olallani, ja panin tähdelle sekä ihmettelin tämän ajallisen ja katoavaisen maailman suuria ja vähäisiä ihmetekoja, ja minulle oli siitä suuri ylösrakennus ja ratto.

Ja minun mieleni, koska minä vanhenin, kävi leppoisaksi ja lempiäksi kaikille kanssaluoduilleni, olivatpa ne ihmisenlapsia elikkä halveksittuja luontokappaleita ja maan matosia. En minä ehdoin tahdoin syksyisenä huomenena lukinseittejä katajapehkojen välissä karjanummella särkenyt enkä astunut maantiellä seljällänsä sätkyttelevän sittiäisen ohitse, etten olisi kumartunut ja häntä taas jalvoillensa avittanut, että hän taitaisi elää sen lyhykäisen elämän, kuin hänen Luojansa hänellekin säätänyt oli.

Niin rakkaat reigiläiseni alkoivat pitää minua ilmatarkkana, koska minä säätä ennustelin mustain muurahaisten, varisten ja teerien merkeistä ja myös kivien kosteudesta. Ja viimeisinä ikävuosinani on minun tykönäni yhtä perää käynyt neuvonpyytäjiä, kuka kala-onnea, kuka metsäonnea kysyen.

Näin ovat siis minun pitkän ja murheellisen elämäni keskipäivän myrskyt ja helteet vihdoin ehtoon lauhkeaksi kuulloksi kirkastuneet.

Ja koska minä äsken näin kaksi kaarnetta kinastellen kirkolle päin lentävän, niin ei taida minun lähtöni tosin enää etäällä olla, sillä se on kuoleman merkki.

Mutta kun minun tiimalasini hieta vihdoin on oleva tyhjiin juossut, ja minun ajallinen elämäni päässyt mittansa määrään, niin uskon lujasti kuolevani autuaan ja levollisen kuoleman. Sillä vaikka Saatana, se Helvetin Nuottamies, onkin minua vihanverkkoonsa pyydystellyt, niin olenpa luikertanut läpitse liukkaasti kuin ankeriainen, ja Saatanan verkonsilmät minun kohdaltani rikki revenneet.

Niinpä myös toivon, että sieluni kerran P. Enkeleitten käsin ijankaikkiseen illoon kannetaan.

_Haec est navigatio nostra_, näin harhaa, näin taas satamaan saapuu elomme haaksi.

Finis.