Part 7

Niin Toompään linnan nostosilta laskettiin alas, ja kaupungin portit aukaistiin, ja myös talojen holviovet ynnä luukku-akkunat avautuivat, niinkuin makaajan silmät, koska hän herää. Kauppias alkoi kaupitella rihkamaansa, leipuri leipäänsä, savenvalaja kruukkujansa, nahkuri vuotiansa. Maarahvasta saapui paljon maalta ja kaupungin muurien ulkopuolelta, mutta myös monta neli- ynnä kuusivaljakkoa moisioista heidän kuomurekiensä ja vaakunoittensa kanssa, ja ritareita ratsujensa seljässä. Niin kadut ja Raatihuoneen Turku täyttyivät väestä, ja oli siinä miehen- sekä vaimonpuolta, mutta myös lapsia, kaupungin porvaria ja hantvärkkiä ja Suuren ja P. Kanutin Killan kauppamiehiä, ja pönkkähameisia moisionrouvia heidän palkollistensa kanssa. Niin kaikki tämä väenpaljous teki, niinkuin he olisivat jotain erinomaista ja tähdellistä odottaneet, jonka piti heille suurta mielenrattoa tuoman. Minä näin heidän vääntelevän ja kääntelevän kaulojansa ja kurkistelevan toistensa olkapäitten yli ja kiivaasti toisiansa tyrkkivän ja tappelevan, kuka etumaiseksi saisi, ja koko ajan pitävän senkaltaista sipinätä ja supinata niinkuin mettiäiset, koska he parveilevat. Niin minä ymmärsin ylön hyvin, että heille oli tuiki yhdentekevätä, josko he vartosivat yhtä karhuntanssittajata ja silmänkääntäjätä elikkä nuoralla kävijätä ja muuta konstiniekkaa elikkä myös kahden kurjan syntisen surkiata kuolemata, kun se vain heidän uteliaisuuttansa kutkuttaisi. Ja minä sangen suuresti halveksin heitä ja koko ihmisen sukukuntaa tämän takia, mutta sekaannuin heidän vilinäänsä, näin lymyten, ettei minua mitämaks vielä tunnettaisi. Niin minä kuljin väentungoksen mukana Raatihuoneen Turulle asti.

Siellä minä pysähdyin, Vaakahuoneen kulmaan, ja koska Luoja on minulle runsaasti pituutta mitannut, niin taisin selkiästi nähdä kaiken, kuin tapahtui, vaikka seisoinkin taampana.

Mutta koska Raatihuoneen iso kello kymmenen lyöntiänsä löi, niin tämä hälisevä väenpaljouskin hetkeksi hätkähtäen vaikeni, sillä kaikki tiesivät tämän merkiksi, että Pitkän Hermannin ovi aukeni, ja saatto läksi sieltä alas kaupunkiin. Mutta minun korvissani tämä kellon soitto kaikui niinkuin sielukellot.

Niin minä näin saaton saapuvan Raatihuoneen Turulle, ja siinä oli kuusi kaupungin vartiata, ja heidän keskellänsä molemmat kurjat syntiset. Mutta kaupunginpyöveli kulki heidän vierellänsä, paljas miekka kädessä, vaan pappia ei näkynyt, sillä he olivat jo ennen lähtöänsä viimeisen lohdutuksen saaneet.

Koska he Raatihuoneen eteen ennättivät, niin he alkoivat kolmasti kiertää turkua, tavan jälkeen. Mutta kurjain syntisten silmät olivat peitetyt liinasella, etteivät he näkisi.

Niin koska he ensimmäistä kertaa minun kohdalleni tulivat, niin minun raadollinen sydämeni kiertyi ympärinsä rinnassani niinkuin jauhinkivi, ja minä olisin maahan horjahtanut, jollen olisi seisonut väentungoksessa, ja takanani paksu olvenpanija. Sillä vaikka minä olin luullut vihaavani tätä vaimonpuolta sen vaivan takia, minkä hän minulle oli valmistanut, ja leikanneeni hänet pois elävästä lihastani, niin minä häntä yhä rakastinkin palavalla ja kipiällä rakkaudella, koska näin häntä viheliäisesti vietävän ohitseni teilattavaksi hänen syntiensä takia.

Niin minä tuiki unhoitin hänen synninkumppalinsa Jonas Kempen, joka hänen vieressänsä kuolemata kohden kulki, niin etten minä häntä nyt enkä myöhemmin katsonut, vaan hän oli minulle niinkuin tyhjää ilmaa. Niin minä myös unhoitin ihmiset ympärilläni, heidän uteliaisuutensa ja heidän julmuutensa.

Ja minä sanoin hiljaa, mutta kuitenkin niin että sen kuuluman piti:

»Catharina!»

Mutta hän ei näyttänyt kuulevan ääntäni sen hälinän takia, jota rahvas piti, sillä kompia ja herjauksia satoi ihmisten suusta, olivatpa he ylhäisiä elikkä alhaisia, saksalaisia, ruotsalaisia elikkä maarahvasta, ja itsekukin katsoi, että hänen oli heitä solvaistava. Ja jollei vartioita olisi ollut, niin he olisivat kai repineet kurjat syntiset kappaleiksi elikkä kivittäneet heitä.

Vaan minä ennätin juuri selkiästi nähdä vaimoni Catharinan huulet, kalpiat ja vailla verenpisaraista, ja hänen päänsä, joka oli kallellansa, ja hänen valloilliset hiuksensa. Ja minä myös ennätin nähdä hänen kaulansa sinertävät suonet, mutta side peitti hänen silmänsä minulta. Vaan kun minä katsoin hänen kahlehdittuja käsiänsä, niin minä muistin, kuinka hän kerran oli loitonnut tyköäni, että hän luuli pyövelin minuun kajonneen. Ja minun tuli häntä tällöin suuresti surku, sillä minä tiesin, että pyöveli oli häneen rupiava, juuri pian.

Niin koska hän toista kertaa kohdalleni tuli (sillä minä en enää nähnyt muuta kuin hänet yksin, ja kaikki muu oli minulle yhdentekevää ja turhaa ratki), niin minä uudellensa koroitin ääneni ja sanoin, mutta tällä kertaa selkiämmin, että hän kuulisi:

»Catharina Wycken, kuuletkos minua?»

Niin hän tällä kertaa varmasti kuuli minun ääneni, sillä hänen jalkansa, jotka olivat kahleitta, pysähtyivät, ja hän käänsi päänsä minua kohden, ja hänen huultensa sopesta juoksi kuin tuskan juova, ja hänen vähä leukansa värisi. Mutta kaupunginvartija tyrkkäsi häntä kyynäspäällänsä kylkeen, ja hän vavahti ja meni eteenpäin.

Niin minut tällöin valtasi suuri sielunhätä, ja minä olisin antanut autuuteni, jos olisin vielä taitanut kuulla hänen äänensä, niinkuin se olisi ollut ainoa tärkiä asia maailmassa. Ja koska hän kolmannella ja viimeisellä kierroksella taas tuli kohdalleni, niin tunkeuduin minä väkijoukon läpitse etumaiseen riviin, ja nyt minä sanoin, sangen kuuluvasti:

»Catharina, minä olen läsnä.»

Niin minä näin, kuinka hänen verettömät huulensa avautuivat, ja hän aikoi puhua, ja liinaisen alta, kuin hänen katsantonsa kätki, kierähti kyynel hänen poskellensa. Mutta hänen kätensä olivat sidotut, eikä hän tainnut sitä poispyhkiä. Ja ennenkuin hän mitään ennätti sanoa, oli hän jo ohitse, ja saatto läksi kulkemaan Raatihuoneen Turulta Jerusalemin mäkeä kohden. Mutta väenpaljous, joka oli paisunut turulle kuin virta patoon, vyöryi nyt heidän jälkeensä, sillä itsekukin tahtoi mielensä ylennykseksi nähdä heidän päänsä putoavan pyövelin miekan alla. O ihmissukua ja hänen kataluuttansa! Ja vielä koko Tallinnan olvenkantajain ammattikunta liittyi saattoon, sillä tainkaltainen oli tapa.

Vaan minä jäin jalkaini sijalle seisomaan tyhjälle turullen enkä kuullut ympärilläni kuin kyyhkysten kuherruksen Raatihuoneen räystäältä. Ja niin ei pitänyt minun kuuleman Catharina Wyckenin ääntä enää tässä elämässä, eikä mitä hänellä olisi minulle sanottavata ollut ennen kuolemaansa. Kuka tietää, mitä yksi syntinen ja rikkonut vaimo mietiskelee mielessänsä, koska hän pyövelin vieressä viimeisiä askeleitansa astuu? Minä en sitä tiedä, sillä se on Jumalan Kaikkitietävän salaisuus.

Mutta Catharina Wycken ja Jonas Kempe haudattiin niinkuin henkipatot ja pahantekijät hirsipuun alle, jalat etelää, mutta pää pohjoista kohden. Ja pyöveli ynnä hänen vaimonsa jakoivat kurjain syntisten vaatteet keskenänsä, niinkuin laki sallei, samoinkuin sotamiehet kerran Golgatalla Jumalan Ainokaisen Karitsan, joka poisottaa maailman synnit.

XIX

Tämän jälkeen en minä enää Tallinnassa viipynyt, sillä minulla ei ollut enää siellä mitään tekemistä. Niin minä näin tämän kaupungin tornit ja muurit viimeisen kerran, joka oli puolestansa nähnyt minun kärsimykseni, häpiäni ja ahdistukseni. Kaunis olet sinä, Tallinna, kaupunkien seassa, mutta minulle sinä olet ollut niinkuin Sichemin kuoppa Josephille, s.o. tuskan ja vaikerruksen paikka.

Vaan koska minä Reigiin saavuin, niin odotti minua monet askarrukset, sillä minä olin ollut poissa yhteen menoon lähes kuusi viikkoa.

Niin seuraavana sunnuntaina tuloni jälkeen minä läksin kirkkoon saarnatukseni. Ja oli saapunut sangen paljon rahvasta metsä- sekä rantakylistä ja aina Ristnan ja Tahkunan kärjistä asti, niin että kirkon törmä oli täynnänsä väkeä, niinkuin suurina sapattijuhlina, ja heitä kiviaidallakin kiipeili, niinkuin hautuumaan jumalanpalveluksissa. Niin tämä oli ensimmäinen kerta, että minä julkisesti saarnasin, ja tieto minun paluustani oli levinnyt pitkin pitäjätä.

Mutta koska minä tämän väenpaljouden näin, joka minua vartoi, niin minä ajattelin:

»Miestä te tulitten kuulemaan, jolta vaimo teilattu on, ettekä ijankaikkisen Jumalan Sanaa, mutta sitä pitää teidän korvanne kuitenkin kuuleman, niin totta kuin minä olen Reigin pappi.»

Mutta koska minä alttarilta saarnastuoliin astuin, ja käteni sen laiteelle laskin, niin minä itsekin hämmästyin niitten laihuutta, sillä ne olivat ylön luiset ja suurirystyiset ja täynnänsä pullistuneita suonia niinkuin vanhuksen.

Sillä näin olin minä tosin laihtunut näitten viikkojen kuluessa, ettei lihaa ollut kylkiluitteni peitteeksi jäänyt.

Niin minä olin tämän päivän saarnaksi valinnut Jobin _Historia'n_.

Ja minä aukaisin P. Raamatun Jobin kirjan kohdalta ja sanoin Reigin seurakuntalaisille:

»Kuulkaatten kaikki ja avatkaa korvanne ottamaan vastaan Herran palvelijan Jobin todistusta, Jobin kirja, se 3 luku, kuin myös se 16 luku.

»Näin sanoo tosin ja vaikertaa hurskas Usin mies Job, koska Herra sallei hänet Saatanalta kiusattaa:

»Se päivä olkoon kadotettu, jona minä syntynyt olen, ja se yö, jolloin sanottiin, mies on siinnyt.

»Sillä, jota minä pelkäsin, se tuli minun päälleni, ja sitä kuin minä kartoin, tapahtui minulle.

»Enkös minä ollut onnellinen? enkö minä ollut rauhassa? eikö minulla ollut hyvä lepo? ja nyt tainkaltainen levottomuus tulee.

»Hänen ampujansa ovat piirittäneet minun, hän on reväissyt minun munaskuuni eikä säästänyt, hän on vuodattanut minun sappeni maan päälle.

»Minun kasvoni ovat sovaistut itkusta, ja minun silmilautani päällä on kuoleman varjo.»

Ja koska minä nämä sanat luin, niin minä selkiästi tunsin, että tämä tosin oli minun kielelläni sanottu, ja että minun viheliäinen sydämeni ynnä siinä huokasi Herran tykö.

Niin minä saarnasin tänäpänä Reigin rahvaalle Usin miehestä Jobista, joka Saatanan neuvosta syöstiin surkiuteen ja suureen vaivaan, että Jumala näin tahtoi koetella häntä ja hänen uskoansa. Sillä Herra sallei hänen seitsemän kukoistavata tytärtänsä ja kolme poikaansa sortua raunioitten alle ja näin hukkua, ja hänen karjansa ja kamelinsa ryöstettiin elikkä tuhottiin pitkäisen tulelta, ja hänen palvelijansa lyötiin miekan terällä, niin että hän oli alasti niinkuin äitinsä kohdusta tullessansa. Ja Herra sallei Saatanan lyödä Jobin pahoilla paisumilla, kantapäästä hamaan kiireeseen saakka, niin että hän istui tuhvassa ja kaapei itseänsä savikruukun kappaleilla ja kirosi syntymänsä, siksi kunnes Herra ilmestyi hänelle tuulispäässä, neuvoi ja lohdutti hänet ja antoi hänelle kaksi sen vertaa kaikista, kuin hänellä ennen ollut oli.

Mutta koska minä tästä viimeisestä reigiläisille puhuin, niin minun sieluni napisi, ja minä itsekseni ajattelin:

»Jobin sinä lohdutit, Herra, mutta lohdutatkos Paavali Lempeliuksen, Reigin papin?»

Vaan kun minun saarnani oli päättynyt, ei kukaan ottanut lähteäksensä kirkosta, ja minä tiesin, että vaikein vielä edessäni oli.

Niin minä tartuin paperiin, kuin oli kauhtanani povessa, ja suoristin sen ja rupesin lukemaan kuulutuksia seurakunnalleni.

Ja minä kuulin oman ääneni, koska se ylitse Reigin kirkon kiiri, mutta sen kaiku oli minullen outo ja tuli niinkuin kannen alta ja vieraasta rinnasta.

Niin minä paperista näin luin:

»Tämä olkoon tiedoksi Reigin seurakunnalle, että Herra Kaikkivaltias on kutsunut pois Reigin entisen _Diaconuksen_, Jonas Nicholaus Kempen, syntynyt Smålandissa, Ruotsissa, kahdeksankolmatta ajastajan vanha.

»Kuin myös Catharina Wyckenin, syntynyt Turun kaupungissa Suomessa, _item_ kahdeksankolmatta ajastajan vanha.

»Jotka molemmat viimeksimainitut miekalla mestattiin Tallinnan kaupungissa Linnanoikeuden päätöksen jälkeen.

»Rukoilkaamme kurjain syntisten rukous.»

Mutta koska jumalanpalvelus oli ohitse, niin kokosin minä kirjani ja läksin takaisin pappilaan.

Niin minä äkkäsin väkijoukon tekevän minulle tietä kahden puolen, eikä yksikään seurakuntalaisistani yrittänyt lähestyä elikkä puhutella.

Vaan he antoivat minun mennä pidättämättä, ja minä ymmärsin, että he minua kaihtoivat, koska minulla oli suuri murhe.

Niin minä selkiästi tänä hetkenä hengessäni tiesin, että minä tämän perästä olin oleva yksinäinen mies.

Sillä kenenkä Jumala lyö murheella, sen hän myös lyö yksinäisyydellä. Hän on merkitty lammas laumassa, ja hänen poltinmerkkinsä on murheen, eikä ole hänen lähettyvillänsä hyvä olo hänen, jonka sydän vielä riemusta raikaa.

XX

Mutta minun mieleni oli edelleen sangen levotoin, eikä minulla ollut rauhaa huoneessa eikä ulkosalla, ja Saatana kiusasi minua yötä päivää.

Niin yhtenä päivänä keväällä toivat kalamiehet minulle sanan, että iso joutsenparvi oli neljä yötä ja päivää pysytteleinyt salmessa, kuin on Kõrgessaaren ja Ninarahun välissä, odottaen sulaa. Ja kalamiesten puheen jälkeen oli heidän lukunsa viidettä sataa.

Isoomatta, janoomatta he siellä odottivat, ennen lähtöänsä pesimään pohjoiseen, Vienan ja Lapin vesille, ja joka ehtoo kuului Ninarahulta heidän ääntensä luilutus.

Niin jää salmessa yhä heikkeni heikkenemistänsä, mustuen ynnä haprastuen, koska virta uursi alta, ja päivänen päältä.

Koska minä joutsenista kuulin, tunsin niinkuin piston tunnossani, ja minä muistin, etten ollut yhtäkään joutsenlintua ampunut hamasta siitä päivästä saakka, koska ensimmäistä kertaa vaimoni Catharinan näin.

Niin tuli nyt ylitseni suuri himo, niinkuin verenkuume, jota en vastustaa voinut, ja minä sonnustauduin joutsenjahdille.

Viidentenä huomenena, koska minä kirkolta suoraan yli lahden jään kohti Kõrgessaarta läksin kaksi tuliputkea kanssani, venhettäni vetäen (sillä venheelläni oli jalakset niinkuin reellä), oli ilmassa kimmeltävä, sokaiseva kirkkaus, ja sulava lumi levitti hänen lemuansa ynnä kostian puunkuoren kanssa kilpaa.

Mutta koska minä Kõrgessaaren rantaan ennätin, niin katso! salmi oli sula edessäni. Rannalle oli ajautunut likaista ahtojäätä, ja jäälohkareita uiskenteli vedessä, mutta joutsenia ei vielä näkynyt.

Niin minä ahtojään kappaleista majan pystytin, kuhun itseni kätkin ja vielä valkialla raidilla itseni verhoitin, niin ettei minua olisi lumen väristä eroittaa tainnut. Mutta joutsenenkuvat minä päästin kellumaan sulaan.

Koska minä jäämajässäni joutsenia vartosin niin minun sieluni ynnä ruumiini läpitse kulki niinkuin riuduttava hivellys, niinkuin koska mies ikävällä lemmityistänsä vartoo, joka tuleva on. Ja tähän hivellykseen sekosi vielä toinenkin tuntemus, joka oli kuin koston makeutta, imelä ja katkera yht'aikaa. Niin minä muistin vaimoani Catharinaa, ja että hän oli antanut minulle suuremman autuuden kuin yksikään toinen ja taas muita suuremman murheen pääni päälle koonnut.

Enkä minä loppulta lopulta itsekään tiennyt, odotinko minä ulapalta joutsenia, vai luulinko minä vaimoni Catharinan meren selältä saapuvan.

Mutta yht'äkkiä minun korvani selkiästi eroitti poikajoutsenten äänen, kuin on kouk-kouk-kouk. Minä hätkähdin unistani hereille tästä koukotuksesta ja vapisin ruumiissani, ja minun käteni, joka tuliputkea piteli, samoin vapisi.

Ninarahun ja Külalaidin väliltä tuli meren ulapalta niinkuin valkia ja tihiä pilvenlonka, koska joutsenten vanhimmat etumaisina lentivät, mutta perimmäisinä poikaset, menneen vuoden ja sitäkin edelliset, ruskiat ja kellahtavat.

Vesi ynnä taivas oli täynnä valkioita ja hohtavaisia siipiä, niinkuin Pyhien Enkeleitten, koska he Korkeimman Istuimen edessä polvistuvat ja siipensä levittävät, ja ilmassa kävi suuri suhina, niinkuin soitto.

Niin joutsenia oli lähimmittäin neljä elikkä viisikin sataa.

Koska he olivat vartijansa asettaneet, niin he kuin käskystä yksi toisensa jäljestä päistikkata pohjaan syöksyivät, niinkuin kauloistansa lummekukkaisten ynnä meriruovon juuriin kiinni, kuin heille Luojan neuvosta ravinnoksi säätty on.

Niin minä sallein joutsenten tulla sangen lähelle, niin että mitämaks olisin heidän siipiensä hohtavaan valkeuteen käsilläni kajota tainnut, koska he rivissä uiskentelivat. Ja minä tartuin pyssyyni, eikä minun käteni tosin enää vapissut, ja tähtäsin heidän kaulojansa, heidän kallistelevia kaulojansa minä tähtäsin, ja minun sydämeni löi rajusti niinkuin raivosta elikkä rakkaudesta, ja siinä paloi suuri tuska ja himo.

Niin laukaus pamahti, ja kolme elikkä neljä joutsenlintua vaipui jään reunalle.

Mutta toiset suurella havinalla sulasta ja jäältä lentoon ponnistivat, vaaran älyten, ja merellä oli kuin lumipyry elikkä valkia sekasorto ja sakeus, joka pimitti auringon.

Niin minä toiseen tuliputkeeni tartuin ja taas ammuin, mieleni kiihkossa, sillä tätä näkyä oli sydämeni himoinnut, palaessansa tuskansa tulessa unettomina öinä, ja joutsenia putoili jäälle sekä railoon.

»Seitsemän joutsenta jäi jäljelle, koska loput pääsivät pakoon Külalaidin taakse, Ristnan kärkeä kohden.

Niin minä, sulassa meloen, nostelin joutsenet venheeseeni. Kuusi heistä oli kuollutta, mutta seitsemättä oli sattunut siiven juureen, ja hän oli yhä hengissä ja pieksi juuri raivoisasti jäätä terveellä siivellänsä, ja yritti noukallansa minua hakata.

Mutta koska minä katselin tätä kuolevata joutsenlintua, niin minä kauhistuin hengessäni, ja pääni hiukset nousivat pystyyn, niinkuin henki olisi ohitseni kulkenut.

Sillä joutsenen silmistä, jonka kuoleman piti, katselivat minua vaimoni Catharinan silmät, niinkuin ne olivat hänen neitseellisessä nuoruudessansa, arat ja untanäkeväiset, ja niinkuin armoa anoen.

Niin minun mieleni kiihko hupeni niinkuin viinan haihtuva humala, ja minä nopiasti haavoittuneen joutsenen puukollani lopetin, ettei minun pitänyt hänen silmiänsä enää näkemän.

Mutta minä näin hengessäni selkiästi kaikki, kuin tapahtunut oli, ja minä lankesin sieluni ahdistuksessa kumolleni jään reunalle tapettujen joutsenien rinnalle, kaukana ihmisistä.

Näin minä vaikersin ja ääneen huutelin:

»Voi sinuas, Catharina Wycken, — miksis menit, miksis minun hyljäsit! Katso, he rupesivat sinun valkiaan kaulaasi, ja sen miekallansa katkaisivat.»

Ja nyt minä vasta selkiästi tiesin, etten minä milloinkaan ollut herjennyt tätä vaimoa rakastamasta.

XXI

Näitten tapausten jälkeen, kuin tässä kirjoittanut olen mitään lisäämättä ja mitään salaamatta, on minun elämätäni jatkunut vielä alun neljänäkymmentä ajastaikaa, lähellen sitä rajaa, jonka Jumala ihmiselle hänen ikänsä määräksi asettanut on. Enkä ole minä koko tämän ajan kuluessa kertaakaan käynyt Tallinnassa, saati sitten Turussa elikkä Tukholmissa, enkä edes etäämmällä Hiidenmaalla, paitsi omaa pitäjätäni. Vaan niinkuin peto olen minä piileskellyt pesässäni, niinkuin haavoitettu uroshirvi korven kohdussa, ja ihmisen hengen huoku on minulle ollut inha.

Ja Svean valtakunnassa ovat kruunut putoilleet ja valtikat vaihtuneet tämän ajan kuluessa, ja Gustavus Adolphusta on seurannut hänen korkiasti oppinut tyttärensä Drotninki Christina, jonka tosin Paavi sai puoleensa vietellyksi. Niin hänen jälkeensä on astunut valtaistuimelle hänen lihallinen orpanansa Carolus X Gustavus, Pfalzin huoneesta, joka kuitenkin hallitsi vain kuusi ajastaikaa, ja häntä taas seurannut meidän Kaikkein Armollisin Kuninkaamme, Hänen Majesteettinsa Carolus XI, joka tosin vielä on lapsukainen.

Mutta vaikka näin valtakuntien päämiehet ovat vaihtuneet, niin on Reigin pappina kaiken aikaa ollut hän, joka tähän hanhensulallansa puustaveilla kirjoittaa nimeksensä Paavali Lempelius elikkä myös Lempelensis.

Sillä minä en ole tästä enää minnekään pyrkinyt elikkä toisia virkoja ja pitäjiä kokotellut, vaan olen tähän paikoilleni vanhentunut ja ijälliseksi tullut, niinkuin kerran istutettu puu juurtensa sijalle jää ja vuosirenkaita kasvaa.

Eikä kenenkään sanoman pidä, että minä mukamas laiminlyönyt olisin, mitä minun virkaani tulee, vaan olen minä sen uskollisesti täyttänyt.

Mutta tämä on totuus, ettei minulla enää iloa työstäni eikä muustakaan ollut.

Ensimmäisinä aikoina, koska haavani vielä oli veres, minä ehdoin tahdoin etsein kuolemata, unhoittaen tykkänänsä, että minun elämäni lanka on Korkeimman käskystä kehrätty ja mitattu jo äitini kohdusta saakka. Näin minä synnin sokaisemana etsein kuolemata meuruavissa myrskyissä ja heikoissa jäissä ja uskalsin niihin henkeni kuten houkkio ja yltiöpää. Minä haudoin mielessäni tuumaa mennä Ruotsin voittoisain lippujen alle, koska he Lech-joen varsilla liehuivat, ja siellä taistelun tuoksinassa kenenkään huomaamatta kadota. Mutta kun Kaikkein Armollisin Kuninkaamme Gustavus Adolphus kärsi sankarikuolemansa Lützenin tantereella, luovuin minä tästä aivoituksesta. En minä myöskään peljännyt oppia ruttoisia elikkä pitaalisia ja heille viimeistä lohdutusta viedä, vaan minä hain heidät heidän kurjilta vuoteiltansa, koska he kaikkein hylkääminä viruivat, ja rupesin heidän haavoihinsa, niin että minutkin taudilta tartutettaisiin. Kuolemantarve oli minussa väkevä ja kaikkivaltias kuin on unentarve. Mutta vaikka minä näin alati itseni vaaroille alttiiksi annoin, pysyin minä kuitenkin yhtä vahingoittumattomana kuin profeetta Daniel jalopeurain luolassa elikkä kolme miestä, Sadrach, Mesech ja Abednego, pätsissä. Sillä vaikka minun henkeni oli elämästä kyllänsä saanut, niin kuolema kuitenkin pakeni minua, että minun hetkeni ja tiimani ei ollut vielä läsnä.

Ja joka kerta, kun minä kuulin kuoleman kohdanneen jotakuta, kuin minullekin nimeltä tunnettu oli, eritoten jos hän sattui olemaan vähä lapsukainen elikkä nuoruuden ijässä, niin minä Herraa herjasin ja sanoin:

»Miksis et leikkaa tunkeutunutta viljaa, joka jo kumartuen sirppiä huokaa, vaan viheriään kätes kosketat?»

Niin olen minä myös aikojen mennen vastaanottanut sekä Herra Superintendentti Nicholaus Gazan ynnä myös Tallinnan Tuomiokoulun Herra _Rector'in_ Tohtori Heinricius Bartholinin kuolinsanoman.

Ja tätä viimeistä vaivattiin sangen ankarasti ennen hänen lopullista lähtöänsä, sillä Herra lähetti hänelle saman taudin, minkä kerran Herodekselle, ja hänen ruumiinsa oli täynnä haavoja ja paisumia, ja madot söivät hänet, jo ennen kuin hän multaan pantiin.

Vaan ei mikään koston makeus sieluani virvoittanut, koska tästä kuulin, vaikka minä hyvin muistin, mitä tämä mies oli minulle tehnyt aikoinansa, koska hänellä vielä mahti käsissänsä oli. Sillä minun sieluni oli paljosta vaivasta turraksi tullut ja kaiken turhuuden tuntoa täynnä, niinkuin Salomon Saarnaajan, ja minä vain itsekseni ajattelin:

»Toisille, toisillepa sinunkin, Heinricius Bartholini, täytyi virkas ja mahtis jättää, koskas täältä erkanit, vaikka sen kerran niin kalliiksi katsoit, ettäs sen takia yhden miehen kunnian ja maallisen menestyksen tomuun tallasit! Mitäs olet nyt saanut? Et yhtään mitään!»

Ja minä kadehdin häntä, en tosin hänen kunniansa enkä virkansa vuoksi, vaan koska hän oli päässyt pois elämisen vaivasta.

Mutta kaikella tällä napinalla minä koettelin Jumalan pitkämielisyyttä, ja Hän näki hyväksi ojentaa minua, sillä Hän ei ollut minua unhoittanut Reigin erämaassakaan.

Niin sitten tapahtui, että minä kerran muutamana helmikuisena päivänä — ja tästäkin tapahtumasta on jo toista kymmentä ajastaikaa — läksin jäälle hylkeitä pyydystämään. Ja vaikka minua oli vakavasti varoitettu, niin läksin tälläkin kertaa ypösen yksin, vain koira mukanani, niinkuin tapani oli jo ollut pitemmän aikaa, että ihmisiä vieroin ja heidän seuraansa karsaasti katsoin.

Mutta juuri koska minä olin heittämässä iskukeihääni emähylkeen niskaan, kun se avannosta esille syöksähti, niin tapahtui Jumalan tahdosta, että köysi takertui.

Minä silloin nopiasti yritin hypätä hylkeen selän taakse, mutta katso! se oli jo liian myöhäistä. Mylvien kuin ärsytetty, äksyniska sonni ja juosten lyhyillä takakäpälillänsä hylje hyökkäsi koko painollansa minua kohden.

Niin minä kaaduin seljälleni jäälle, ja hylje, purstosta turpaan seitsemättä jalkaa, pitkä kuin aikamies, minun päälleni.

Mutta peto repi ja kiskoi minun lammasnahkaturkkiani hurtanhampaillansa ja kynsin, jotka olivat teräväiset ja käyrät kuin havukkalinnun, ja halkaisi puolet helmasta.

Silloin minä Reigin pappi, Paavali Lempelius, luulin jo viimeisen tuntini tulleen.