Part 1

RAUTALAMMIN RUNONIEKAN ALBERT KUKKOSEN RUNOJA

Kirj.

Albert Kukkonen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.

SISÄLLYS:

Runoilijan alkulause. Johdanto. Eero Varis Albert Kukkoselle Runoilija Pentti Lyytisen patsasta paljastaissa. Nykyinen aika. Kansanjuhlassa Rautalammilla. Kansanopistolla Äänekoskella lukuvuotta alkaissa. Vanhan miehen miettehiä Lomakurssien lopussa. Nuorisoseuran kokouksessa. Vielä virttä viinan töistä. Maamiespäivillä Rautalammilla. Pellervon päivillä Helsingissä. Valtiopäiväin avaamisesta. Keisari Aleksanterin kuolinpäivästä. Kiistelystä kielen päältä valtiopäivillä. Suomenkielen asia ritari- ja aatelisäädyssä valtiopäivillä. Hiljaiset Valtiopäivät. Nuorisollen neuvoksi välttämähän väkijuomat. Entisistä ja nykyisistä ajoista. Rautatie-kokouksessa Pieksämäellä. Muistelmia Iisalmen näyttelyssä käynnistä. Teaterihuoneella juhlassa kylvettäjäin hyväksi Kuopiossa. Kirurgisessa sairaalassa olostani Helsingissä. Muistelmia vuosisadan vaihteessa.

RUNOILIJAN ALKULAUSE.

Tähän runokokoelmaani on valittu vanhempana tehtyjä runojani, mitähän milloinkin on sattunut syntymään. Kun minua on vaadittu niitä lausumaan useissa tilaisuuksissa, joita en edeltäpäin osannut ollenkaan ajatella, ja kun olin herkkä rupeemaan, olivat ne sitten kiireellä kyhättävät. Nuorempana tehdyt runoni eivät tulleet talteen pannuiksi, sanomalehdissäkin niitä aina oli, ja niin jäi niitä koko joukko hukkateille ja ijäti unholaan. Ensimäisiä runojani aloin tekemään noin 28 vuotiaana, vaan ne olivat enemmän leikkisiä ja rakkauden lauluja. Kun nyt olen jo elänyt elämäni ehtopuoleen, niin rupesin näitä teoksiani, mitä niistä vielä oli saatavissa, kokoomaan kirjaan. Päämääränä olen aina koettanut pitää runoudessani sitä henkeä, että niissä olisi nuorelle kansalle oppimista, erittäinkin mitä raittiusasiaan tulee, ja että nuoret aina valitsisivat tovereja ja karttaisivat pahoja seuroja, joihin nuori, kasvava kansa on herkkä rupeamaan. Jos siis näissä runoissani on jotakin opettavaista, olkoon se ihmiselämän ja kaiken siihen kuuluvan hyvän ohjeena. Missä taas ei mitään hyvää ole, jääköön se unholaan.

JOHDANTO.

Kirjoittanut Kaarle Krohn.

Rautalampi on kieltämättä ihanan luontonsa puolesta merkillisimpiä seutuja Keski-Suomessa. Mutta se on merkillinen toisessakin suhteessa: keskuksena sille talonpoikaisrunoudelle, jolla 1800 luvun alkupuolella oli kukoistusaikansa. Rautalammilla eli tämän runouden kuuluisin edustaja Paavo Korhonen. Kustavi Grotenfeltin julkaisussa Kahdeksantoista runoniekkaa on näytteitä viiden Rautalampilaisen runoista. Viimeisenä ja kaikista nuorimpana siinä esiintyy Albert Kukkonen, joka vielä elää Rautalammilla Hinkkalan talon isäntänä ja jonka myöhempiä runoja tarjona oleva kokoelma sisältää.

Konneveden rannalla Kivisalmen eteläpuolella kauniin lahden pohjukassa on Hinkkalan talo, jossa Albert Kukkonen syntyi 14 p. helmik. 1835. Hänen isänsä Gabriel Eerikinpoika Kukkonen (k. 1873) oli Vihtori Lounasmaan kuvauksen mukaan, joka vuonna 1863 kolmen muun ylioppilaan kera asui Hinkkalassa hyvää suomenkieltä oppiakseen, arvokas, älykäs ja kirjallisuutta harrastava mies. Ylioppilaat olivat pahemmassa kuin pulassa isännän kanssa keskustellessaan, sillä hän muisti kaikki, mitä oli lukenut, ja valtiollisista sekä yhteiskunnallisista asioista oli hänellä selvemmät ja kypsyneemmät mielipiteet kuin heillä. —Ajatuksensa hän lausui — selvästi, sujuvasti ja pontevasti. Olisi valittu tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville, mutta kieltäytyi heikon terveytensä vuoksi.

Äiti Helena Gustaava, omaa sukua Närhi (k. 1851) mainitaan Lounasmaan muistelmissa hyväntahtoiseksi emännäksi, joka ylioppilaita kohteli kuin omia poikiaan.

Hinkkalan asukkaita on myös Julius Krohn, joka viittä vuotta aikaisemmin V. Öhbergin kera oli asettunut Rautalammille samassa tarkoituksessa, kirjeessä vanhemmilleen (20/9 1858) kuvaillut. »Ensin läksimme Hinkkalaan, missä Sanmark ja muut (neljä viipurilaista ylioppilasta) olivat kesää viettäneet. Ihmisiä tapasimme siellä sellaisia, ettei parempia voi itselleen toivoa: kohtelijaita, ystävällisiä ja teeskentelemättömiä. Kaikki talossa oli hollantilaiseen tapaan puhdasta ja huolellisesti järjestettyä. Isäntä puhui mieltymyksellä hänen luonaan asuneista rakkaista herroistaan.» — Myöhemmässä kirjeessään toisen talon isäntää kiittäessään hän lisää: »vaan Hinkkalan vanhuksen veroinen hän ei ole likimainkaan.»

Yhdenikäisen Albert Kukkosen oli Julius Krohn saanut hyväksi ystäväkseen, jonka kanssa käsitysten kävi vierailuilla. Erityisenä ystävänään hänet mainitsee myös Lounasmaa. »Hän jo silloinkin runoja sepitteli ja joutoaikoina uutterasti luki kirjoja ja sanomalehtiä, isällä kun oli jotenkin runsasvarainen kirjasto ja taloon tuli Suometar sekä ainakin kolme muuta sanomalehteä. Yhdessä me haaveilimme suomalaisuuden edistyksestä ja kansamme tulevaisuudesta.»

Sitä vaikutusta, joka ylioppilaista jäi nuoren Albert Kukkosen mieleen, on hän kuvannut runossa »Nuorille oppilaisille, jotka v. 1858 Hinkkalassa kortteeria pitivät», joka usean aikaisemman runon kera on säilynyt Julius Krohnin kokoelmissa. — Heitä, jotka eivät ole menneet herrain huoneisiin, isoisiin ystäviin, hän on oppinut tuntemaan:

Siinä seurassa samassa, Kun on kulettu yhessä, Talonpoikien tavalla Aina puheita puhuttu. — — — Vaan olen tuntenut tukulta, Ett' on aina alhaisuutta, Eikä yhtään ylpeyttä Teissä, aivan oppilaiset. Minä kiitän mielelläni Alhaisuuttani alati, Kun olen nähnyt nöyryytenne. Alhaisuus on arvon juuri, Joka säädyssä sopiva; Vaan ylpeys on yksi niistä Vihattavista vioista, Joka Aatamin alensi Alas onnen kukkulalta.

Ylioppilaitten vaikutus näkyy myös hänen runollisen harrastuksensa heräämisessä. Se on Rautalammin talonpoikaisrunouden jatkoa, mutta ulkopuolelle sen piirin kehittynyttä. Sen kehittäjinä ovat olleet toiselta puolen uudempi kirjallinen sivistys toiselta puolen vanhempi kansanruno, joka uudemman sivistyksen edustajain välityksellä kirjallista tietä tuli tunnetuksi ja ymmärretyksi.

Albert Kukkonen on aikoinaan kirjoittanut »Runon teosta» sepitelmän, joka selvästi kuvaa hänen kirjallisia vaikutelmiaan.

Rupeaisinpa runollen, Läksisinpä laulutyöllen, Kuin ois oppia otsassa, Tuntoa tuolla tukan alla Eli taitoa takana; Vaan olen aivan oppimaton Kirjoitusta koittamahan, Paperille piirtämähän. — — — Kuin ois kaunis Kalevala, Kantelettaret kädessä, Niissä oppia olisi, Oivallista ojennusta, Kaikki kaunista tekoa, Niissä on runot rustattuna, Niissä laulut laitettuna, Sananlaskutkin saneltu, Kaikki laatunsa mukaiset, Joka sorttihin sopivat: llolaulut, surulaulut, Miesten laulut, naisten laulut, Vaimojen valituslaulut, Laulut lapsille hyville, Laulut päiville pahoille, Neitosille naitaville, Kosioillen katsottuna. Vielä on vanhan Väinämöisen Loihturunot runsahasti Kalevalahan koottu, Joissa on oppi oivallinen, Kaikki taito tarpeellinen, Suomen kielellen sopiva Suomalaisten suosioksi. — — — Kiitän vielä viimeseksi Niiden herrojen hyvyyttä, Jotka ylös ottelevat, Vanhat laulut laittelevat, Kelpo kirjaksi kyhäävät. Olkoon kiitos kirjoitettu, Sanottu Savon ukolta, Teillen taitavat tekiät, Hyvät herrat Helsingissä, Että ootten etsinynnä Suomesta suloiset laulut. Niinpä saatamme sanoa Maamme puolelta puhua: Ei ne herrat helpommasti Maata, ruualle rupia, Jotka kaikki kiertelevät, Laajaa maata matkustavat, Suomen sukua hakevat. Suomella on vähän sukua, Aivan vähä aatelia, Vielä on Virossa vähäsen, Venäjällä veikkosia.

Runossaan »Työn arvosta», joka samoinkuin runo »Entisistä Rautalammin runoniekoista» on painettuna kokoelmaan Kahdeksantoista runoniekkaa, Albert Kukkonen kuitenkin lausuu, että on »kyntömiehellä kynänä aurankurki kämmenpäässä». Jos uutteralla maanviljelijällä lisäksi on yhteishyvän harrastuksia ja kunnallisia luottamustoimia, jää runoileminen syrjään, kun hän on paraissa työvoimissaan. Vasta vanhemmalla iällä pääsevät runolliset taipumukset jälleen oikeuksiinsa. Sillä välin on kasvanut nuori polvi, joka kansakoulussa on oppinut panemaan arvoa vanhaan runouteen ja alkaa vaatia sen viimeistä edustajaa virittämään kanneltansa juhlatilaisuuksissa. Ulkopuolellakin omaa pitäjää tulee laulajavanhus tunnetuksi. Pohjois-Hämeen kansanopiston alkajaisissa, Kylpyvieraitten iltamassa Kuopion teatteritalolla ja Pellervon päivillä Helsingissä hänen on esiintyminen juhlarunoilijana. Loistokohtana kuitenkin pysyvät yliopistollisten lomakurssien lopettajaiset 20 p. elok. 1898. Tästä juhlasta kertoo Uusi Suometar: »Mutta kun iäkäs rautalampilainen talonisäntä Albert Kukkonen astui puhujalavalle ja lausui sepittämänsä runon Vanhan miehen miettehiä lomakurssien lopussa, niin sitten se vasta ilo nousi. Hyvä-huudoista ja käsientaputuksista ei tahtonut loppua tulla. Nuoret neitoset riistivät ruusukimput rinnoiltaan ja kiinnittivät ne ukon takin rintapieliin. Sitten miehet istuttivat äijän tuolille ja riemukulussa kantoivat häntä ympäri salia toisten laulaessa »Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa». Päivälehti lausuu tapahtumasta: »Illan innostus kohosi korkeimmilleen, kuin runoilija-vanhus lausui sepittämänsä runon. Palokunnan sali täyttyi myrskyisistä käsientaputuksista ja hyvä-huudoista. Eläköön huudettua riensi muutamia naisia ja miehiä runoilijavanhuksen luo. Pian istui ukko ylhäällä, ja Arvon mekin ansaitsemme sävelten kaikuessa kannettiin häntä ympäri salia.»

Kenties Albert Kukkonen ei vielä jääkään viimeiseksi runoniekaksi Rautalammilla, vaan on hänen esimerkkinsä herättävä harrastusta vanhan runomitan käyttämiseen nousevassa nuorisossa. Hänen täyttäessään 70 vuotta (14/2 1905) lausui hänen serkunpoikansa Eero Varis seuraavan hänen kunniakseen sepittämänsä runon.

EERO VARIS ALBERT KUKKOSELLE

Saanko minäkin sanoa, Poika parraton puhua, Isännällen ijällisellen, Hopeahapsellen hyvällen. Tämän päivän päähän päässyt, Vuosikaudet vieritellyt, Täysikymmenten luvussa Seitsemännen saavuttanna. Siis on aikaa jo eletty Albertilla aikalailla, Tie on pitkä tallustettu, Polku kaitainen kulettu, Elon askeleet otettu. Kuitenkin on kunnialla Tämä Kukko kulkenunna Elon teillä ahtahilla. Ei oo viina vietellynnä, Eikä polkenna puteli Miehen mainetta, nimeä. Ei oo uni uuvuttanna Virumahan vuotehella, Lojumahan laiskan lailla. Ain' oli eellä ensimäissä Töissä, toimessa todella, Neuvomassa nuorempia Työtä vääntämään väellä, Hiki päässä heilumahan. Vielä ehti ensimäisnä Kuntalaisena kävellä, Kokoukset koplotella, Joiss' oli aina johtajana, Puhujana puolestamme. Vielä virret viimeiseksi Laittoi aina laulettavat.

Siis nyt suonetten sanoa, Ilmituoda mun iloni Kaiken nuorison nimessä, Kunniani, kiitokseni Niistä neuvoista jaloista, Opin oivan antamasta, Jonka näissä nähdä saapi Kävellessä katsomassa Tämän talon tanhuvia; Niissä ahkeruus näkyypi, Työ ja toimi tunnetahan Nuorten neuvoksi jaloksi, Kansan kasvavan varaksi.

RUNOILIJA PENTTI LYYTISEN PATSASTA PALJASTAISSA 29 p. heinäk. 1900.

Mistä saisin nyt sanoja, Lausehia luontevia, Kun on alkaissa asian Ajatukset ahtahimmat, Kun on kielet kankeiksi Käyneet Väinön kantelessa Nykyajan asujillen, Laulun mahti laulajillen Rautalammin rantasilla. Toista oli aika ennen, Kun me katsomme jälellen Kulunutta aikakautta, Vuosisadan alkupuolta: Ei ollut lamassa laulut, Virret veisaten vähennä, Ruostununna runon mahti, Kun ne ukkoset elivät Rautalammin rantamailla. Niit' oli nuottue nimeltä, Kokemass' oli kolme miestä: Ensin kuulu Korhosemme, Suurin laulaja Savossa, Sitten pillit pienen Pentin, Toimen miehen Toholahden Kaikuivat joka kylässä; Vielä virret Ihalaisen, Jussin juttuja monia Ompi mielessä monella, Varsinkin on vanhemmilla. Ei silloin sivuhun jäänyt, Mit oli maassa merkillistä, Se lauluksi laitettuna, Runopukuhun puettu. Siis pitäisi Suomen kansan Muistaa maamme laulajoita, Antaa näillen suuri arvo Edesmenneillen monillen, Runoilijoillen runsahillen. Se on lahja Luojan lahja, Se on lahja synnynnäinen; Niit' ei synny joka päivä, Ei vielä monta vuodessakaan. Niinpä ovat nämä hetket Sitä varten valmistettu, Pienen Pentin penkereellen Panna tässä patsas ylös, Laulajallen muistomerkki Hautakummun kunniaksi Sillen maallen siunatullen, Missä kaikki matkamiehet Vaivoistamme väsyneenä Saamme laskea levollen. Vielä virkkaisin enemmän, Lausuisinpa laulajoista, Vaan kun puuttunen puhetta, Laviampaa lausumista. Kun ois miehellä minulla Koppa Paavo Korhoselta, Täysi tietäjän sanoja, Eli Pentiltä puheita, Lyytiseltä lyijypännä, Ihalaisen innostusta, Kyllä sitten kuulisitten, Sanomist' ois sangen paljon. Vaan on miehet menneet meiltä, Tulleet turpehen omaksi; He vaan jättivät jälellen Perinnöksi poikasillen Laulut suuret lapsillensa. Siispä suosi vielä nytkin Rautalammin rantalainen, Kansa nuori kasvavainen, Älä heitä hylkyteillen Kuihtumahan runokukkaa, Vaan sä koeta kostutella, Tainta vielä virkistellä, Että se eläisi henki, Mik' oli miesten muinoisien Eikä jäis mahti maanrakohon, Vaikka mahtajat menevät. Niinpä tämän laulajakin Ompi ollut oppipoika Pitäjässä runomiesten; Kun on seutu synnyttännä Niinkin monta merkillistä, Laadullista laulajata, Joitten muistollen mukailin, Runorivit kirjoittelin Patsasta nyt paljastaissa, Itsekki ijän lopussa, Kohta haudan partahalla. Ehkä kohta katkeaapi Senkin kieli kanteleesta. Kuitenkin tään kirjottelin, Runomuotohon mukailin, Kun vielä vaativat minua Lausumahan lausuntoni Patsasta nyt paljastaissa.

NYKYINEN AIKA.

Vasta vanhalla ijällä, Kuudenkymmenen kohalla Tuli mielehen minulle Arvollinen aikakausi: Kuink' on Suomi suurin mennyt, Edistynyt entisestä Aikamiehen askelilla, Koetettu on korjaella Kansan kaikkia tapoja; Opetusta, sivistystä Aika on kyllin kylvänynnä Kerroksihin kaiken kansan. Niinpä onkin nykyaika Edistyksen aikakausi, Paljon entistä parempi, Kun on koulut kaikenlaiset, Joka sorttihin sopivat; Joiss' on oppia otella Köyhimmänkin kansan lapsen, Kun on opin ottajata. Toista oli aika ennen, Niinä aikoina asiat, Kun ma lassa lauleskelin, Nuorten leikit leikittelin. Siin' oli koko koulupenkki, Mitä isä iitä neuvoi, Mitä äitimme opetti, Ollen oppimattomia. Ei ne ennen koulut olleet Kotiseudun saapuvilla, Kuin on aikoina nykyisnä; Ennen koulut kaupungeissa Ruotsin kahleissa kovissa, Jotk' oli eellä estehenä Talonpojan poikasillen. Viel' oli varoinkin vähyydet Eellä aina estehenä, Ettei käynyt köyhempien Olla oppihuonehissa Opetusta ottamassa. Ja niin jäin minäkin miesi, Vaikk' oli haluni hereillä, Opista osattomaksi, Kokematta kouluteitä.

KANSANJUHLASSA RAUTALAMMILLA 24 p. heinäk. 1891.

Juhlan julkisen iloksi, Päivän kuulun kunniaksi Sanoisin pari sanaani; Jos ois jäänynnä jälellen Joku muutama murunen Vielä Wäinön kanteleesta. Jos tästä jotakin oisi Täksi hetkeksi huvia Kansanjuhlan viettäjillen; Koska oomme ensikerran Kukin lähtennä kotoa Pitämähän pikku juhlaa Rautalammin rantamailla, Saviniemellä samalla. Vaikk' ei joutaisi kotoa, Kun ompi kesäinen kiire, Poutakin mitä parahin, Heinäaika herttaisempi, Lämmin läikky taivahasta, Aurinko varista valju. Vaan ei auta aina olla Yksitoikkosen tokelon, Ettei vähäsen välihin Hanki hiukkasen huvia Taitavinkin talonmiesi Sekä myös vakaiset vaimot, Kansa nuori kasvavainen, Koska meillä ensikerran Ompi juhla omituinen, Kansallinen kaikin puolin, Niinkuin sillä on nimikin. Vaan on juhlalla jalompi Tarkoituskin, tärkeämpi, Ettei varsin huvin vuoksi Kesän kiirettä hukata, Herttaista heinäntekoa Maamme miehet milloinkana. Vaan on aina asialla Monta muutakin mukana Tarkoitusta tehtävänä. Niinp' on mieli meillä kanssa Näillä seuran näytelmillä Saada vähänkin varoja, Pikkusenkin pennilöitä, Että saataisiin Savohon Omituinen oppipaikka Kansan kasvavan opiksi, Savon kansan suosituksi. Sanon vieläkin sanasen Kansan puolesta puhelen, Koska niinkuin kylvömiehet Oomme opiston aluksi, Nuoret niinkuin niittomiehet Siitä lyhdettä sitovat. Kyllä toivois kyntömiehet Varsin vaivansa näöstä Hedelmiä herttaisia. Niinkuin soisin siemenetkin Pidettävän puhtahana, Samoin soisin suotavaksi Kansanopiston olevan, Ettei sitä rikkaruohot, Uuden ajan uudet henget, Opin tuulet turmeleisi; Vaan ois vaka vanha pohja, Jonk' ei vaivu vuoliaiset, Eikä arkut alta murru Kovissakaan koittehissa. Näitä toivoisin todella Kaikkein korkeimman kädestä Alkavallen aikeellemme.

KANSANOPISTOLLA ÄÄNEKOSKELLA LUKUVUOTTA ALKAISSA 3 p. marrask. 1899.

Kun ma satuin kulkemahan Ajan pitkäisen perästä Äänekosken äyrähiä Matkustaissa matkojani, Heti äkkiä älysin, Kuink' on koreeksi kohonna, Kaikki paikat kaunistettu, Kohta niinkuin kaupungiksi. Onpa myöskin oivallinen Rakennuskin rakennettu, Kaivattu Kansanopisto, Kosken rannallen rakettu. Sepä miellytti minua, Että käydä katsomassa Uutta laitosta laveeta, Koulua joka kohalta. Vielä otti opettaja Varsin vastahan ilolla. Pian tultihin tutuksi, Oudot yhtyi ystäväksi. Vielä vaati hän minua Etten kiiruhda kotia; Koska kohta lukuvuosi Alkaapi taas askeleensa, Pidetään taas pikku juhla lloksemme iltapuolla. Tämä miellytti minua Jäädä juhlaa kuulemahan, Opintyötä alkavata. Vielä vaati hän minua Että rupeisin runollen, Lausumahan lauseheni Juhlan julkisen pidosta. Tuosta tuumahan rupesin, Kiirehesti kirjoittelin, Runosanoiksi sanelin, Mitä tuli mieleheni, Kuinka minun mielestäni On tää armias asia, Ett' on saatu Suomellemme Oivalliset oppikoulut, Kaivatut Kansanopistot Keski-Suomen salomaillen, Jossa vielä vanhempana, Aivan aikamiehenäkin Saavat oppia otella, Järjen jousta jännitellä Opinteillä ollessansa. Onpa syytä onnitella Nykyajan nuorisota, Kasvavata kansan lasta, Kuinka sill' on oppikoulut Tarjona joka tilassa Halvimmankin kansan lapsen; Kun vaan halu on hereillä Nuorisossa nousevassa, Kansassamme kasvavassa. Toista oli aika ennen, Kun ma lassa lauleskelin, Koulut kaikki kaupungeissa Ruotsin kahleissa kovissa; Ei ne ollut ensinkänä Kansan lasten käytettävät, Niinkuin se nykyinen aika Ompi opin aikakausi; Ovat siitä osalliset Kaikki kansan syvät rivit. Siispä suosi hyväksesi Opin teillä ollessasi, Suomen poika, Suomen tytär, Ota oppi otsahasi, Kuin on tarjona tavara; Siit' oot kunnon kansalainen, Missä miestä tarvitahan, Oppineena oiva miesi. Sitten kasvavi sinusta Kunnon isä, kunnon äiti, Nuoren kansan kasvattaja; Siit' on isällen iloa, Suomi-äidillen suloa, Lahja suuri lapsistansa, Ompi heillä opistansa.

VANHAN MIEHEN MIETTEHIÄ LOMAKURSSIEN LOPUSSA Helsingissä 20 p. elok. 1898.

Ennenkuin me erkanemme Tästä kuulusta kylästä, Herttaisesta Helsingistä, Oisi mielessä minulla Lause muuan lausuttava. Jos vaan oikein osaisin Kertoella kaikin puolin Tästä seurasta somasta, Kun on tänne suuri joukko Tullut Pohjolan periltä, Savon mailta mairehilta, Kaikin paikoin Karjalasta, Suomemme syviltä mailta Lukematta likiseudut. Hauska on olomme ollut Lomakurssin kuulijana. Kaikk' on seurahan sopinut, Vieronut ei viereltänsä Ylempi alempoansa; Tuli veljet vierahista, Tutut tuntemattomista. Kukin muisti mielessänsä, Että ollahan emosta, Saman Suomen synnyttämät, Saman kantamat kanaset, Vaikka häävyimme hajallen Yli suuren Suomen saaren. Olis kyllin kiittämistä Vielä meillä vierahilla, Kehumista kielestäkin; Koska sorja Suomen kieli Kelpas aina keskustella Kaikkein kuulijain seassa, Enkä kuullut ensinkänä Viskattavan venskan päätä, Rupatusta ruotsalaista Tässä seurassa somassa. Suomen kieltä suosi kaikki Sekä miehet että naiset, Rouvat, viinit ryökkynätkin. Toista kuuleepi kadulla Herraisessa Helsingissä. Jos vaan jotakin kysäiset, Heti venska viskatahan Ensimäiseksi etehen, Että luulisi lopulta Muillen maillen matkanneensa. Olis paljonkin puhetta Kyllä Helsingin kylästä, Mitä on saanut silmä nähdä, Korva kuulla opetusta Luennoista, laulannoista, Järjen aavalta alalta. Täällä tiede, täällä taide, Täällä taiteitten tavarat Nähtävänä näyttelyissä, Joist' on paljon oppimista, Katsomista kaikenmoista; Vielä eillehen enemmän Sydänmaassa syntyneillen; Joiden johteitten avulla Kukin kunnon kansalainen Saapi mieltänsä mitellä, Järjen jousta jännitellä Sekä korkeimman kotona Että majassa matalan. Vielä kiitän viimeiseksi Teitä herroja hyviä Luennoista luontevista, Jotk' on meitä miellyttännä Oppilaana ollessamme Kahden viikon koulussamme. Entäs se soria soitto, Laulut Suomesta suloiset, Jotka on joka tilassa Kaikununna korvissamme. Nepä vielä vanhaltakin Liikutti lamaisen rinnan, Mielen muuttivat medeksi, Että rupesin runollen. Kuinka sykkivi sydämet Kansan nuoren kukkivaisen, Itse kukin arvatkaatte, Jot' en kertoa kykene. Ja ei ole minulla muuta, Hyvät herrat, kanssaveljet, Parempata palkkiota Luennoista luontevista, Töistä, toimista jaloista, Kuin tää puhe puuttuvainen. Runo-muotohon mukailtu, Yksinkertainen yritys.

NUORISOSEURAN KOKOUKSESSA 8 p. huhtik. 1901.