Part 1

RAUTAKYLÄN VANHA PAROONI

Kirj.

Z. Topelius

Suomeksi Helmi Setälä

G. W. Edlund, Helsinki, 1897.

SISÄLLYS:

Kustaa III:n aikakausi 1. Jääretki. 2. Vanha parooni. 3. Emännöitsiä. 4. Pehtori. 5. Yövieraita. 6. Kohtaus viidenkymmenen vuoden perästä. 7. Punainen kamari. 8. Kenen heistä pitää kuolla? 9. Pimeyden työt. 10. Löytö ja mielijohde. 11. Kuoleva vanhus. 12. Nemesis. 13. Sovinto. 14. Vanhan hovimiehen kuolema. 15. Kymmentä vuotta myöhemmin.

Kustaa III:n aikakausi.

Uuden vuoden päivää vuonna 1788 vietettiin Ruotsin hovissa rekiretkellä Ulriksdaliin, jossa olivat osallisina kuningas, kuningatar, herttua Kaarle puolisoineen, prinssi Fredrikki, eversti kamarijunkkari parooni Armfelt, koko hovikunta sekä kaupungista kutsutut herrat ja naiset. Ulriksdalissa näyteltiin komedia kuninkaan huviksi ja sen jälkeen ajettiin Carlbergiin, syötiin illallista kasvihuoneessa ja kokoonnuttiin lopulta kello 12:n aikaan yöllä kuninkaan huoneustoon, jossa tanssi alkoi ja jatkui kello 4:ään aamulla. Yhdeksänvuotinen kruununprinssi oli mukana.

Tammikuun 24 päivänä tehtiin kuninkaan syntymäpäivän kunniaksi taaskin rekiretki kello 11 aamupäivällä Hagaan ja Ulriksdaliin. Suuret aamiaiset; sen jälkeen ranskalainen huvinäytelmä. Kello 4 iltapäivällä palasi hovi kaupunkiin kuuntelemaan kuninkaan uutta ooperaa Kustaa Aadolfia. Ooperan jälkeen kuninkaallisen teaterin oppilaat antoivat lastennäytännön teaterin harjoituksia varten vasta rakennetussa lisärakennuksessa. Sen jälkeen kokoontui hovi ja kaikki kutsuvieraat illalliselle Kaarle herttuan huoneihin linnaan. Siellä oli kuninkaalle valmistettu äkkiyllätys: ruotsalainen kappale hänen kunniaksensa, jossa näytteliöinä esiintyivät muutamat herrat ja naiset kutsuvieraitten joukosta. Illallisen jälkeen oli taaskin yllätys, varsinaiset näytteliät esittivät ranskalaisen kappaleen, _les pointus_. Tämän Kaarle herttuan ja parooni Armfeltin järjestämän juhlallisuuden aikana oli kuninkaalle tarjottu _viisi_ teaterihuvitusta samana päivänä hänen siitä ikävystymättään.

Tammikuun 28 päivänä, Kaarlenpäivänä, kuningas itse pani toimeen rekiretken ja _bal masque'n_ [naamiohuvit] kuninkaan huoneustossa linnassa kansaa, kaupunkilaisia ja ylimyksiä varten. Pääsö oli vapaa ja samoin kaikki virvoituksetkin. "Kansaa oli kosolta kaikissa huoneissa, mutta yleisöä enimmin ihmetytti se seikka, että kuningas komeili kirjailluissa alusvaatteissa ja kultapitseillä koristetussa dominossa keskellä talonpoikaispukuihin ja röijyihin puettua alhaista kansaa, joka täytti huoneet löyhkällä, ahdingolla ja siivottomuudella".

Se, joka sanoo nämät sanat, on mitä siniverisin ylimys, puolueen johtaja, joka läheltä näki kuningasvallan heikkoudet tahtomatta niitä peitellä, mutta joka samalla katsoi paljon asioita sivulta päin, missä katse suoraan eteenpäin olisi ollut puoltamattomampi. [Valtioneuvos ja sotamarsalkka kreivi F. A. von Persenin Historiska Skrifter, 7 osa.] Tämän samanaikuisen lyhyen, mutta kuvaavan tanssi- ja teaterikronikan jälkeen kertomus siirtyköön porvarillisemmille näköaloille, joita katselemme nähtynä vuosisatojen etäisyydestä.

Lukija siirretään, niinkuin vuosilukukin osottaa, Kustaa III:n loistavan päivän iltaruskoon. Vielä ympäröi kultaloiston hohde tätä kuningasta, joka oli aikakautensa loistava keskus. Vielä kultasi aurinko taivaan rannassa kohoavia synkkiä pilviä, jotka kävivät illan lähetessä yhä uhkaavammiksi ja ennustivat tulevia myrskyjä. Ne onnelliset, jotka elivät vain päivän huvituksia varten, eivät nähneet niitä, tai luulivat niitä uuden onnellisen ajan aamuruskoksi. Yhä edelleen tanssittiin, laskettiin leikkiä, näyteltiin huvinäytelmiä, vehkeiltiin, paneteltiin lähimäisiä, ihailtiin hyvettä ja naurettiin hulluutta, kunnes tuulenpyörtäjäinen sai hiekka-aavikot liikkeesen ja toi mukanansa politiikin, salaliiton, vallankumouksen, taantumuksen ja... maaliskuun 16:nnen päivän.

Aikakausi, sisäpuoleltaan katsottuna oli valepukuinen demooni. Paljo pintaa, vähän syvyyttä, paljo vihaa ja vähä rakkautta! Ruotsin historiassa ei ole ollut toista aikakautta, joka olisi ollut niin täynnä kunniata häpäisevää myrkkyä, eikä milloinkaan ole paremmin osattu ruusuihin kätkeä syvyyden kurimusta. Olihan silloinkin vilpittömyyttä niinkuin kaikkina aikoina; olihan olemassa rakkautta, olihan alttiiksiantamusta, olihan ajatustavan jaloutta ja korkeita päämääriä, joita vailla ei mikään inhimillinen yhteiskunta voi pysyä pystyssä. Mutta nämä hyveet pakoitettiin ehdoin tai ehdottomasti teeskentelemään. Ainoastaan aliluokan riveistä tai lastenkamarista saattoi tavata yksinkertaisuutta sanan hyvässä merkityksessä: teeskentelemätöntä luontoa. Kaikki, jotka kävivät sivistyneitten ja elämistaitoisten vaatimuksilla, olivat puristettuina ajan pakkoröijyyn, ei ainoastaan puheessa ja kohteliaisuussäännöissä, vaan koko elämänkatsomuksessaan. Kustaa III:tta on vääryydellä syytetty kaikesta siitä teeskentelystä, pintapuolisuudesta ja kevytmielisyydestä, joka rumensi hänen aikakauttansa; sitä esiintyi jo ennen häntä vapaudenajan väsähtäneessä reaktsionissa Karoliinisen ajan raudankovuista vakavuutta vastaan. Ennen häntä oli Kaarlo Kustaa Tessin. Mutta Kustaa III:nnen hallitessa ja juuri häneen itseensä yhtyi kaikki se hienostuksen ulkoloiste, jota tarvittiin maailman maskeraadissa valkeuden enkelin näyttelemiseksi. Kuningas oli esikuvana, kuningas joutui uhriksi.

Ajanhengen demoonisuus ei ilmennyt niin paljo uskon kuin ihanteellisuuden puutteessa. On kyllä totta, että Jumalaan ei uskottu; hänen sijaansa pantiin "taivas", "luonto", "kaitselmus" tai "kohtalo"; mutta ehdottomasti uskottiin järkeen. Uskottiin hyveesen, joka oli ihmisen omaa vanhurskautta, ja ihmisrakkauteen, joka korulauseiden vaahdosta paljastettuna näyttäytyi vain kylmäksi tunteellisuudeksi. Uskottiin sulon viehkeään voimaan, terveesen ymmärrykseen, kaunopuheliaisuuteen, taiteesen, kaunoaistin koulussa kasvatettuun neroon, kuitenkin aina sillä ehdolla, että näiden ihanteellisten voimien tuli nöyrästi alistua hyväksytyn säännön alle. Sääntö on, samoin kuin tulikin, hyvä palvelija, mutta huono isäntä. Herraksi tultuaan se tappaa aatteen, sillä se tappaa vapauden. Suurilla sanoilla leikittiin, niin kuin pelimarkoilla. Järjen aikakausi vajosi aina taikauskoon saakka. Valistuksen aikakausi uskoi samalla kertaa kaikkea eikä mitään. Siihen tyhjään sijaan, joka sieluihin jäi, syöksyi kummituksia. Pariisi kielsi Jumalan ja uskoi Cagliostroon. Tukholma teki toivioretkiä Lehnbergin koreista saarnoista neiti Arvidssonin korttipelin ääreen. Miten on selitettävä, että aikakausi, joka oli kaikkea ihanteellista sisällystä vailla, kuitenkin loi niin ihastuttavan jälkiloisteen tuleviin sukupolviin, että heistä maaliskuun 16 päivä tuntui auringonlaskulta ja että Tegnér runoilian oikeudella saattoi sanoa Kustaa III:n päivistä: "Mit' oisimme, jos niit' ei ollut ois?" [Hvad vore vi, om de ej funnits till?]

Me seisomme jälkimaailman perspektiivin edessä, joka kuvaa pilvisenkin päivän auringonnousun ja -laskun punertavaksi; sitä vastoin ei kenenkään mielikuvitus väritä sen polttavaa keskipäivän korkeutta. Me seisomme edellisen ja seuraavan aikakauden vertauskohdassa; toisella puolen Kaarlo XI, joka pingotti ketjuja katujen poikki jumalanpalveluksen kestäessä, ja toiselta puolen Kustaa III, joka julisti omantunnonvapauden, -- Aadolf Fredrik, joka sai vapisten pelätä neuvoston nimileimasinta, ja hänen poikansa, jolla oli rohkeutta itse olla kuninkaana; -- Helsingin antauminen ja sen rinnalla Porrassalmen, Partakosken, Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen urotyöt, sekä lähinnä jälkeen taas varjonarka, synkkä holhoushallitus, verityöt Ranskassa ja Kustaa IV Aadolf loistavaan isäänsä verrattuna. Näissä vertauksissa ei ole niinkään vähän harhakuvia; Kustaa III:n aika ei olisi empimättä niitä tunnustanut. Mutta on niissä paljon totuuttakin. Elämänilo on inhimillinen tarve, kansat tuntevat virkistyvänsä, kun kerrankin saavat hengittää vapaasti, unhottaa menneet murheet ja tulevaiset vaarat, voidakseen antautua hetken mielivaikutteiden alaiseksi. Ruotsi tunsi Kustaa III:n hallitessa tuollaisia kevytmielisen, huolettoman levon hetkiä, jolloin se lauloi Bellmanin mukana ja Lidnerin keralla uneksi sulkevansa maailman syliinsä. Kustavilaisen ajan totuus ilmeni kuninkaalle huudetuissa eläköönhuudoissa vuosien 1772 ja 1786 välillä, tänä onnellisena nykyhetkenä; joka unohti entisyyden ja tulevaisuuden iloiten elämästä katoavan hetken kuluessa.

Hetki katosi. Esirippu lankesi, lamput sammuivat, katseliat hajosivat kukin tahollensa. _"La piéce est finie, allons souper!"_ [Näytelmä on lopussa, käykäämme aterioimaan.]

Viidenkymmenen vuoden kuluttua, mitä silloin oli jäljellä? Sukkeluuden, elämäntaidon, soveliaisuuden, pilakaskujen ja häijynkurisuuden sirpaleita, jotka oudosti erosivat nuoremman ajan rehellisemmästä, vaan samalla myöskin karkeammasta tavasta kulkea kyynärpäillä sysimällä eteenpäin. Vanhoja, luuvalon murtamia kustavilaisia, jotka pitivät tarkkaa päiväkirjaa vieraskäynneistänsä, eivätkä koskaan olisi mitenkään unohtaneet arvonimeä, ja jotka aina kohteliaasti hymyillen kohtasivat nykyajan tyhmyriä, pidättäen itsellensä kuitenkin oikeuden nauraa hänen kustannuksellansa seuraavana hetkenä. Kustavilaisen ajan katsantokannan tyhjyys ilmeni nyt sukkelissa, mutta ruokottomissa jutuissa Bellmanista, rouva Schröderheimistä, papeista, parooneista ja lukkareista, samalla kuin järki, hyve ja taivas pysyttelivät paikoillaan ihmisten huulilla. Ylistetty filosofia, josta Leopold sanoo, että "harmaantunut filosofi on ihmiskunnan kuningas", hukkui oman kieltämyksensä tyhjyyteen. Sulo jäi eloon Haydnin, Händelin ja Mozartin mukana; uusia siemeniä iti erämaan hiekassa. Mutta niin läpeensä mädännyt oli Fredrik II:n, Kustaa III:n, Voltairen ja Rousseaun aikakauden elämänydin, että kaikista näistä suurista sanoista ja loistavista tulevaisuudentoivoista ainoastaan kaksi puhkesi kukoistukseensa 1789 vuoden kumouksen jälkeen, -- luonnontiede, sen helmalapsi, ja vapaudenaate, sen nuoruuden unelma, nämätkin molemmat, ei _sen johdosta_, vaan _siitä huolimatta_, että ne olivat itäneet ajan hiekassa.

Mitä on ihmiselämä ilman Jumalaa? Loiskiva laine, joka ehtyy erämaassa. Mitä on Jumalan tietoisuutta kieltävä aikakausi? Rannaton meri, määrätöntä haparoimista, voimatonta uhmaa. Kustavilainen aikakausi oli vain loistava valhekupla, joka luuli kuvastavansa vuosisatojen totuuksia ja perustavansa uuden ajanlaskun, mutta joka haihtui verivirtaan ja jonka _täytyi_ haihtua, niinkuin kaikki ikuisuudeton katoaa olemuksen tyhjyyteen.

Seuraava kertomus kuvaa vain sirpaleita, eikä luonnekuvia, joita olisi pitänyt esittää loistavampina, joskin yhtä onttoina. Siinä esiintyvät viisikymmentä vuotta haudassa maanneen luurangon luusolmut. Ruumisarkun kultaukset ovat karisseet pois; iltaruskon loiste, joka lumosi runoiliat, on sammunut. Harmaassa hämärässä, joka seurasi auringonloistoa, liikkuu vieläkin tunnettavia varjoja. Se, joka on nähnyt Pierre Delandin näyttämöllä esittävän Magnus Drakenhjelmia, käsittää, että näissä varjoissa kerran on ollut elämää.

RAUTAKYLÄN VANHA PAKOONI.

1. Jääretki.

Tammikuussa vuonna 1838 puhalsi tuima pohjoistuuli Satakunnan jääpeittoisilla järvillä, milloin pyyhkäisten jäät puhtaiksi, milloin kooten lunta miehenkorkuisiin kinoksiin, ikäänkuin tehdäkseen koko voimansa ponnistuksella tiet ja polut mahdottomiksi ajaa. Oli sellainen talvipäivä, josta ei ole iloa edes susillakaan, ja jolloin ei kenenkään inhimillisen olennon, kellä vain on katonsuojaa, tee mieli raottaa oveansa, vaan jolloin jokainen mieluimmin valitsee itselleen sijan räiskyvän takkavalkean ääreen, missä mäntyiset halot paukuttelevat kanuunan laukauksiaan pakkasta ja pimeätä vastaan.

Näsijärven kauniit selät näyttivät tänä päivänä surkeilta. Siellä tuuli sai vapaasti temmeltää, ja koko lavealla jäätiköllä olisi turhaan saanut etsiä polkua, reenjalasten jälkiä tai kuusenkarahkaa, joka kulkijalle olisi viitannut oikeata tietä. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, näkyi vain valkoista lunta ja siintävää jäätä, ja ainoastaan kaukaa järven rannalta näkyvistä mäntymetsistä saattoi aavistaa, että tälläkin erämaalla oli rajansa, ja että sieltä ehkä löytyisi jokin ihmisasunto, yhdentekevää, olisiko se komea herraskartano, taajaan rakennettu kylä tai köyhän torpparin mökki.

Kuitenkin ilmestyi samana päivänä hämärissä, noin kello 4 aikana iltapuolella Näsijärven jäälle yksinäinen kuomireki, joka vaivalloisesti pyrki eteenpäin. Niillä paikoin missä jää oli paljas, työnsi tuuli reen sivulle, niin että hevonen ja reki muodostivat suoran kulman toisiansa vastaan. Väliin taas reki kulki askel askelelta eteenpäin syvien kinosten halki, joissa hevonen kahlasi rintaa myöten ja joissa se varmaankin olisi lukemattomia kertoja kaatanut reen, jollei roteva mies, jolla oli koirannahkainen lakki päässä, parkitut nahkakintaat kädessä ja lammasnahkainen turkki yllään, olisi kaahlannut vieressä, vasemmalla kädellänsä kannattaen rekeä ja oikealla ohjaten hevosta.

Siten suurella vaivalla kuljettiin hetki aikaa eteenpäin. Kuomireessä, -- jossa ei ollut edes ikkunoita, vaan ainoastaan siniruutuiset pumpulikankaiset verhot, jotka olivat tuulen tähden kiinnitetyt yhteen parilla nuppineulalla, oli aivan hiljaista. Ulkoa kuului vain tuulen pauhinaa, lumennarinaa jalaksien alla, hevosen ja miehen raskaitten askelien töminää sekä pienten kulkusten yksitoikkoista kilinää. Ja ilta kävi yhä pimeämmäksi.

-- Hoh, sinä! Noh! Kas nyt! Ohoi! Mitä saakelia? Tämäntapaisilla huudahduksilla kuului mies reen laidassa rohkaisevan vaahtoisaa hevostansa. Mutta yhä syvemmin läähätti eläinparka, yhä heikommiksi kävivät sen ponnistukset kuormansa laahaamiseksi halki lumen; vihdoin se pysähtyi keskelle suurta kinosta, eikä sitä saatu, ei hyvällä eikä pahalla, liikahtamaan paikaltaan.

Tähän tukalaan tilaan jouduttua avautuivat pumpuliset verhot sisäpuolelta ja kahdet kasvot kurkistelivat sieltä kysyvinä ulos. Toiset, nuoret, punakat ja kukoistavat olivat soman vaaleansinisen hilkan peitossa. Toiset, tuhanharmaat, kuihtuneet ja ryppyiset, jotka näkyivät paksun topatun mustan päähineen keskestä, olivat noin seitsemänkymmenenvuotisen eukon kasvot. Tyttö tähysteli kauneilla sinisilmillään levottomasti milloin väsynyttä hevosta, milloin neuvotonta kyytimiestä, milloin taas lohdutonta lumimaisemaa ympärillään. Vanhuksen silmissä sitä vastoin ei ilmennyt levottomuutta eikä liioin mitään muutakaan; lyijynharmaina, loistottomina ne katsoa tuijottivat avaruuteen. Vanhus oli sokea.

Mutta tottumuksen ja uteliaisuuden voima on niin suuri, että hänen täytyi tirkistää ulos, vaikka hän ei nähnytkään mitään. -- Mitä on tekeillä, Lottaseni? -- kysyi hän äänellä, jonka soinnuttomasta tärinästä vielä saattoi tuntea tukholmalaisen koron jälkiä. -- _Qu 'y a-t-il donc?_ [Mitäs nyt?]

-- Oi, ei mitään, -- vastasi tyttö niin levollisesti ja iloisesti kuin suinkin saattoi. --- Hevonen on vain väsynyt hiukan, ja tie on huono, mutta kyllä tästä taas päästään, kun eläinparka saa vaan hetken hengähtää.

-- Ei suinkaan vielä ole pimeä! Minun silmiini loistaa jotain valkoista, mutta en tiedä onko se lunta vai päivänvaloa.

-- On vielä aivan valoisaa, ja illaksi saamme kuutamon. Isoäiti, älä ole levoton! -- vastasi tyttö. Hän tiesi sanovansa kaksinkertaisen valheen, sillä oli niin pimeää, kuin lumiaavikolla voipi olla ja ilma oli niin sakea, ettei voinut olla vähintäkään toivoa kuunvalon näkemisestä. Mutta hyvä tyttö tahtoi, vaikka hän itse peloissaan ja viluissaan vapisikin, kaikin tavoin rauhoittaa vanhusta.

-- Luuletko ehtivämme tänä iltana Hammilaan?

-- Se voi käydä vaikeaksi näin huonolla kelillä. Olisiko sinusta, isoäiti, hyvin ikävää olla yötä jossain kestikievarissa? Minä valmistaisin sinulle niin pehmeän vuoteen, isoäiti.

-- Oi, kävisihän sekin laatuun. Mutta eikö sinun ole kylmä?

-- Ei yhtään -- (Lotta tärisi vilusta) -- jos sinun vain on lämmin. Mutta ei sinulla kuitenkaan olisi mukavata kestikievarissa, isoäiti. Muistaakseni setä Drakenhjelm asuu täällä lähiseuduilla. Entäpä jos ajaisimme sinne?

-- Hänenkö luokseen? Rautakyläänkö? Ei Lottani, mielemmin minä lepäisin jäällä kylmässä lumessa...

-- Mutta miksikä sinä olet niin pahoillasi setä Drakenhjelmille? Sanotaan tosin, että hän on ilkeä ja itara, mutta eihän hän voi olla epäkohtelias sukulaisilleen.

-- Hänkö? Sinä et tunne häntä, pikku Lotta! Parempi meidän olisi levätä suden pesässä, kuin Drakenhjelmin luona Rautakylässä.

-- Kuinka sinä niin voit sanoa, isoäiti? Onhan Rautakylä sinun entinen kotisi, ja äiti on siellä syntynyt.

-- Lotta, sanoppa Tuomaalle, että hän antaa hevoselle leivän.

Pitkä renki Tuomas oli sen jo tehnyt. Hiukan virkistyneenä hevonen taas kykeni saamaan reen liikkeelle, mutta pimeys yhä eneni ja Tuomas mutisi itseksensä "perkele vieköön", sillä hän huomasi ajaneensa harhaan.

Matkustajamme eivät olleet missään kadehdittavassa tilassa Näsijärven jäällä. Tuomas, joka ei näyttänyt tuntevan lainkaan talviteitä jäällä, oli umpimähkään ajanut suuntaan, jota hän luuli oikeaksi; hän arveli näin: -- Kerran kai jää loppuu. Mutta siltä ei näyttänytkään. Siihen suuntaan, jonne hän itsepäisesti ajoi, näyttivät selät yhä laajenevan, ja pimeys ja lumituisku, jotka himmensivät etäisemmät esineet, sokaisivat siihen määrään silmät, että luuli kulkevansa aavalla, rannattomalla merellä, rajattomalla lumiaavikolla, jossa kaikki elävät olennot olivat menehtyneet pakkaseen, pimeään ja kuolemaan.

Askel askelelta kuljettiin pitkä matka eteenpäin. Matkustajat kuomireessä eivät vaihtaneet sanaakaan; kumpikin tahtoi näyttää toiselle nukkuvansa. Mutta Lotan kärsivällisyys ei kestänyt kauempaa.

-- Nukutko, isoäiti? -- kysyi hän hiljaa.

-- En, minä luulin sinun nukkuvan, -- kuului vastaus.

-- Oi, minun ei ole uni. Onko sinun kylmä, isoäiti?

-- Ei ole syytä valittaa. Mutta kiinnitä verho paremmin, tuntuu niin vetoiselta. Onko kestikievariin vielä pitkältä?

-- Ei sinne enää voi olla pitkältä. Sanoppa, isoäiti, miksikä sinä et tahdo poiketa Rautakylään? Onhan se suuri ja rikas kartano; siellä me eläisimme herroiksi, saisimme illalliseksi kotlettia munakokkelin kanssa ja lättyjä maidon kanssa ja sitte huomenaamuna hyvää kahvia jouluna leivottujen korppujen keralla. Sepä maistuisi hyvältä, isoäiti, ja olisi monta vertaa parempaa kuin olo kestikievarissa, jossa täytyy pestä kupit ja lautaset ennenkuin uskaltaa niitä käyttää.

-- Älä kysy sitä, lapsi!

-- Ja sitten, isoäiti, olisi niin hauska nähdä sitä paikkaa, jossa äiti on syntynyt ja viettänyt lapsuudenaikansa ja jossa olet itsekkin asunut ja hoitanut taloutta niin monta vuotta. Miksi sinä, isoäiti, läksit sieltä pois, ja miksi setä Drakenhjelm muutti sinne?

-- Miksi? Niin, Lottani, se oli siten että... mutta se kertomus ei sovi lapselle, sellaiselle kuin sinä, Lotta.

-- Oletko, isoäiti, unohtanut, että olen yhdeksäntoista vuoden vanha?

-- Pikku Lotta raukkani, minä olin yhtä vanha kun menin naimisiin äitisi isän kanssa, ja kuitenkin minä silloin olin lapsi. Isäni, kreivi Reutercrona, otti minut seitsemäntoista vuotisena mukanansa Tukholmaan maatilaltamme Östergyllenissä. Minä olin silloin niin vallaton ja iloinen. Minut esiteltiin hovissa ja minusta tuli kuningatar Sofia Magdalenan hovineiti... Kaksi vuotta minä elin suuren maailman huvien ja imartelujen huumeessa, mutta sydämessäni minä yhä edelleen olin lapsi, minä en nähnyt käärmettä ruusujen peitossa, enkä vilppiä ihmisten iloisissa hymyissä; minä uskoin kaikista hyvää...

-- Tulitko sitten petetyksi, isoäiti?

-- Molemmat Drakenhjelmin paroonit Suomesta, sinun äitisi-isä Kustaa, ja hänen veljensä Magnus, olivat siihen aikaan Tukholmassa. Molemmat he osottivat suosiotansa minulle, kumpikin he molemmin puolin mustasukkaisina kilvan kokivat valloittaa sydäntäni. Mutta mikä erotus näiden molempien välillä! Kustaa Drakenhjelm, eversti, oli jalo mies; rehellisyys ja kunnia loisti hänen avonaisesta otsastansa, mutta Magnus, kamariherra, oli noita liehakoitsevia hovimiehiä, jotka halveksivat naista ja kuitenkin koettivat imartelulla voittaa hänen suosionsa rakastamatta ketään muuta kuin itseänsä koko maailmassa.

-- Olitko isoäiti onnellinen, kun sinulla oli kaksi niin hienoa ihailiaa?

-- Oi, lapseni, hovissa niin harvoin todellinen rakkaus viihtyy. Kustaa parooni oli minua viittätoista vuotta vanhempi, mutta hänen jalo ulkomuotonsa ja vielä enemmän hänen kelvollinen luonteensa vaikutti syvästi minuun. Piankin molemmin puolinen rakkaus yhdisti meidät, mutta meidän täytyi salata tunteemme, sillä Kustaa parooni ei ollut hovissa suosittu ja minun isäni ei olisi suostunut naittamaan minua Suomeen. Sitävastoin Magnus paroonia sekä hovi että isäni kaikella tavalla suosi; päivä päivältä hän yhä kiihkeämmin osotti suosionosotuksiaan minulle, ja joka päivä minä sain pelätä naimatarjousta hänen puoleltaan.

-- Olisit antanut hänelle aika rukkaset, isoäiti!

-- Huvittaako se sinua? Eräänä iltana -- muistan sen kuin eilispäivän, -- helmikuussa vuonna 88, oli karnevaaliaikana Hagassa ensin teaterinäytäntö, ja sen jälkeen naamiohuvit. Magnus parooni ajoi koko illan minua takaa ja minä välttelin häntä. Naamioittujen joukossa oli noita-akka; hän ennusti kaikille kädestä, ja hänen ennustuksensa kohottivat punan poskille ja herättivät hämmästystä, mutta kukaan ei häntä tuntenut. Toiset sanoivat häntä mamseli Arvidssoniksi, toiset taas luulivat oikeaksi lappalaiseksi. _Diable!_ [Paholainen] kuiskasi parooni Essen minun läheisyydessäni, hän ennusti kuninkaalle, ja kuningasta ei naurattanut. No, neiti Reutercrona, sanoi noita-akka minulle taitavasti matkien suomalaista ääntämistä, ojentakaa kätenne, se on varmaan hyvin huvittava! _Eh bien, ma petite fière_, [No niin, pikku kopea neitini] huudahti Magnus parooni, kuulkaamme kohtalon suusta, kuka vihdoin voi pehmittää tätä marmorisydäntä! -- Salaisella vastenmielisyydellä minä ojensin käteni, noita katseli sitä tarkasti ja...

-- Ja mitä, isoäiti? Ja mitä?

... Ja lausui: Sen minkä näette, saattaa teille onnettomuutta. Se mitä ette näe, tuo teille onnen!

-- Oi, sepä oli merkillistä. Mitä hän sillä tarkoitti?

-- Hämmästyneenä minä vedin käteni pois ja kuulin tallimestarin, parooni Munckin sanovan Magnus paroonille: _Mon cher haron_ [Rakas parooni], teillä ei ole toiveita, sillä, kunniani kautta, te ette ole näkymätön! Samassa kumartui noita puoleeni ja kuiskasi korvaani: -- Neiti Reutercrona, joku odottaa teitä käytävässä. Sanokaa, että teillä on päänsärkyä ja että tahdotte lähteä kaupunkiin! -- Minä katsoin taakseni ja hän katosi väen tungokseen.

-- Ja sitte, isoäiti? Minä olen niin hirveän utelias.

-- Vaivoin pääsin Magnus paronia pakoon. Käytävässä tapasin dominoon puetun miehen. -- Kuinka onnellista, että löysin teidät, Ebba! kuiskasi hän. Tunsin sen Kustaa paroonin ääneksi. Hoetaan sotaa, ja huomenaamuna minun täytyy palata rykmenttiini Suomeen. Magnus veljeni on käyttävä poissaoloani hyväksensä voittaaksensa teidät omaksensa. Kuningas ja isänne suosivat häntä, vehkeitä on meitä vastaan liikkeellä. Oi Jumalani, huomenna, tai ehkäpä vielä tänä iltana julaistaan teidän mieltänne kysymättä koko hovin läsnäollessa kihlauksenne Magnus paroonin kanssa. Ja minä -- minä en voi ampua luotia vihatun kilpailiani sydämeen, sen tähden että hän on minun veljeni!

-- Kustaa parooni parkaa!

-- Mutta, -- sanoi hän ja puristi kiivaasti kättäni, -- on yksi neuvo, joka pelastaa onnemme. Rakastatteko minua, Ebba? Sanokaa vielä kerran että rakastatte minua! -- Elämässä ja kuolemassa! -- vastasin minä. -- No hyvä, --- jatkoi hän, -- sitten te heti seuraatte minua; vaununi odottavat puutarhaportilla, me ajamme kaupunkiin, jossa pappi odottaa meitä, rykmenttini pastori Suomesta, hän vihkii meidät vielä tänä yönä ja sitten, Ebbani, sitten minä lähden levollisena, sillä kirkon siteitä he eivät voi murtaa ja keväällä minä palajan saamaan anteeksiantoa isältänne!

-- Vavistuksella minä odotan jatkoa.