Part 2

-- Niin, pikku Lottani, minä vapisin hiukan enemmän, minä, sen voit uskoa, mutta ei ollut aikaa miettiä. Minä seurasin Kustaa paroonia ja ajoin naamiopuvussani kaupunkiin, ja tuntia myöhemmin me olimme vihityt aviomieheksi ja -vaimoksi ilman kaikkia muodollisuuksia ja häävieraita.

-- Ja sinut vihittiin naamiopuvussa, isoäiti?

-- Oi, minua hupsua, minut vihittiin ranskalaisen paimentytön puvussa. Niin kevytmielinen minä olin, lapsi kulta, yhtä kevytmielinen kuin hovi, jossa minä elin, ja rangaistukseksi minun nyt täytyy kertoa kaikki tyttärentyttärelleni. Usein, usein ajattelin minä jälkeenpäin: kevytmielinen Ebba raukka, kuinka sinä saatoit odottaa onnea avioliitosta, johon sinä ajoit suoraan teaterinäytännöstä ja naamiaisista ja jossa sinulla oli sellainen morsiuspuku yllä, mikä pikemmin olisi sopinut jollekin Pompadourille kuin siveälle ruotsalaiselle tytölle!

-- Eikö ketään ollut kutsuttu häihin?

-- Ketä sinne olisi kutsuttu? Kaksi todistajaa oli läsnä, Kustaa paroonin käskyläinen, vanha korpraali Stolt ja minun ikäiseni nuori tyttö, kamarineitoni Lisette Hallström, jonka vaiteliaisuus toistaiseksi ostettiin rahalla.

-- No, entäs sitte, isoäiti?

-- Sitten... varhain seuraavana aamuna Kustaa parooni matkusti Suomeen, ja sitten... en minä nähnyt häntä enää koskaan.

-- Etkö, isoäiti, nähnyt enää koskaan Kustaa paroonia?

-- En, pikku Lotta! Hän matkusti helmikuussa vuonna 88 Suomeen; keväällä syttyi sota, hän ei voinut jättää rykmenttiään, hän sotkeutui onnettomaan Anjalan salaliittoon ja... Mutta tämä muisto on tuskallinen, mielemmin puhun itsestäni. Tuskin isoisäsi oli matkustanut pois, niin Magnus parooni tuli vielä entistään kiihkeämmäksi. Onneksi oli kuninkaalla tärkeämpiäkin asioita ajateltavana kuin minun naimistani ja se tuuma, että minun kihlaukseni julkaistaisiin koko hovin läsnäollessa, raukesi. Sen sijaan Magnus parooni teki muodollisen kosimatarjouksen ja samalla kertaa hän sai isältäni myöntävän vastauksen, mutta minulta kieltävän. Turhaan minua rukoiltiin ja nuhdeltiin. Silloin Magnus parooni vannoi minulle vihaa ja kostoa ja se on ainoa vala, jonka hän on uskollisesti pitänyt.

-- Olisit sanonut, isoäiti, että olit naitu.

-- Kustaa parooni tahtoi, että tunnustus oli tehtävä vain suurimmassa hätätilassa, kun ei mikään muu enää voisi pelastaa onneamme. No niin, lapseni, se hetki koittikin todella, vieläkin minua värisyttää, kun muistelen sitä. Kuukausi oli kulunut, kevät tuli ja sen mukana kesä. Kuningas oli sodassa, mutta kuningatar oleskeli hovineen enimmäkseen Drottningholmissa. Eräänä päivänä heinäkuun lopulla oli koko hovi talonpoikaispukuihin puettuna heinänkorjuussa. Ilma oli helteinen, äkillinen pyörtymys kohtasi minua, harava putosi kädestäni ja minä vaivuin tunnottomana heinään. Hovi kokoontui ympärilleni, huudettiin lääkäriä. Magnus parooni seisoi minun vieressäni ja katseli minua kauan tarkkaavasti. -- Oi, sanoi hän puoliääneen ja pilkallisesti, -- _il n'ya pas de danger, point de tout_ [ei ole vaaraa, ei vähintäkään], lähettäkää hakemaan -- _une accoucheuse!_

-- Tainnoksissani kuulin liiankin hyvin nämä sanat, jotka saivat yksin kaikkeen tottuneen hovinkin punastumaan. Kuulin myöskin kreivi Lantinghusenin kiivaasti sanovan: Parooni, rankaisematta ei loukata naista, jolla on kunnia olla H. M. Kuningattaren suojeluksen alla. Te selitätte heti näiden herrojen ja naisten kuullen sananne halpamaiseksi loukkaukseksi, tai, Jumalan nimessä, minä ammun luodin otsaanne.

-- Hyvä, hyvä, kunnon Lantinghusen!

-- Palvelukseksenne, milloin vain haluatte, -- vastasi Magnus parooni kylmästi. -- Mutta, -- lisäsi hän kääntyen rouva Schröderheimin puoleen, joka samassa tuli paikalle, -- te, rouvani, rupeatte minun sekundantikseni. Kreivi on närkästynyt maailman kaikkein turhimmasta asiasta, pienestä rakkausjutusta. Sanokaahan hänelle, että hän on väärässä.

-- Isoäiti parka, jonka piti kuulla sellaista puhetta!

-- Rouva Schröderheim ei ollut ilkeä, hänen kävi minua sääliksi ja tahtoi viedä minut pois tuosta inhottavasta seurasta. Mutta samassa minä aukaisin silmäni, minä näin kuinka kaikki nuo ihmiset kevytmielisesti tekivät pilaa minun kunniastani ja ylpeyteni palautti hetkeksi voimani. Minä nousin ylös hehkuvin poskin ja sanoin: -- Parooni Drakenhjelm, te olette kurja herjaaja! Teidän halpamainen kostonne ei ole tavannut tarkoitustansa: Minä olen veljenne, parooni Kustaa Drakenhjelmin laillinen puoliso! -- Hänen puolisonsako! -- huudahtivat kaikki hämmästyneinä.

-- Veljeni puoliso! --- toisti Magnus paroonikin pilkallisesti hymyillen. -- Epäilemättä pieni pila, Aamor papinkaulukseen puettuna! -- En kuullut enempää; hetkeksi palanneet voimani katosivat jälleen. Minä vaivuin kuolettavaan tunnottomuuteen.

-- Kuinka julmaa kärsimystä saitkin syyttömästi kestää!

-- Kun jälleen tulin tuntoihini, olin kotona omissa huoneissani. Kreivitär Tersmeden seisoi vuoteeni ääressä ja ojensi minulle kirjeen, -- se oli Kustaa paroonilta. Hellin sanoin hän kertoi sodan estävän häntä linnun siivillä liitämästä minun luokseni, mutta että hän oli kirjallisesti pyytänyt isäni suostumusta liittoomme. Tule, --- niin hän lopetti -- tule, jos voit, kauniille maatilallemme Rautakylään Näsijärven rannalle. Sinne toivon voivani sodasta irtautua ja omistaa päivän onnellemme. -- Oi, minä seurasin niin mielelläni hänen kutsuansa Suomeen; hovissa minä en voinut kauempaa viipyä ja isäni oli vihan vimmassansa hyljännyt minut. Minä matkustin sodan rasittamaan Suomeen ja ihanassa Rautakylässä minulla oli rauhaisa turvapaikka, mutta turhaan minä siellä odotin puolisoani. Sota ja Anjalanliiton vehkeet eivät jättäneet aikaa rakkaudelle. Ja tänä jokapäiväisen odotuksen ja tuskan aikana, Lottaseni, syntyi sinun äitisi marraskuun lopulla.

-- Mutta mitenkä isoisän lopulta kävi? Sinä sanot häntä aina Kustaa parooniksi, isoäiti!

-- Niin, Lottani, minä nimitän häntä siten, sentähden että me ainoastaan muutaman tunnin ajan olimme niin tuttavallisia kuin puolisot. Hänen kohtalonsa, oi, tahallani en tähän asti ole tahtonut sitä sinulle ilmaista. Kauan aikaa olin itsekkin julman epätiedon vallassa, mutta lopulta ei voitu hirveää totuutta enää salata. Häntä oli syytetty ja hänet vangittiin salaliiton yhtenä pääjohtajana ja vihdoin -- rohkaise mielesi, lapseni, ja kuule mielenlujuudella isoisäsi kohtalo -- vihdoin hänen päänsä katkesi pyövelin pölkyllä.

-- Oi, kuinka julmaa! Kuinka sinä olet saanut kärsiä, isoäiti!

-- Niin, se oli julmaa. Mutta Kustaa III:s ei ollut julma, hän antoi paljon anteeksi. Valtakunta vaati oman voimansa vahvistamiseksi uhrin, ja jos Anjalanliitto oli erehdys, niin oli siinä moni muukin osallisena, joka luuli rehellisesti palvelevansa isänmaata. Sinä näet, minä olen tämän muiston kuormaa kantanut viisikymmentä vuotta ja elän vielä sittenkin. Sinun isoisäsi, Lotta, ei kaatunut rikoksentekiänä sanan tavallisessa merkityksessä. Hänen rikoksensa oli valtiollinen harhakuva. Mutta kaikilla ei ollut Kustaa paroonin rohkeutta ja suoraa mieltä. Useimmat muut, joilla oli samat mielipiteet kuin hänelläkin, pakenivat maasta tai pysyttelivät varovaisesti varjossa ja vapautuivat siten; toiset taas tahrasivat itsensä häpeällisellä salamurhalla, joka kolme vuotta myöhemmin lopetti Kustaa III:n päivät. Usein minä ajattelin jäljestäpäin: puolisoni kaatui mestaajan käden kautta, mutta jos hän olisi saanut elää, niin aateliston kunnialta olisi säästynyt niin häpeällinen tahra kuin kuninkaan murha.

-- Ja kuinka sinun sitten kävi, isoäiti?

-- Minä elin muutaman vuoden Rautakylässä yksinäni ja huomaamatta surevana leskenä. Silloin keväällä 1792 kuningas kuoli. Magnus parooni, joka tuhlaavaisen elämänsä vuoksi oli joutunut äärettömiin velkoihin, joita kuningas monasti ennen oli maksanut, oli nyt äkkiä auttamattomasti perikadon partaalla ja hän loi ahnaat silmäyksensä rikkaasen Rautakylään. Kuninkaan lempeys oli sallinut maankavaltajan lesken jäädä jakamattomaan pesään, mutta langolla oli toiset tuumat mielessä. Eräänä päivänä minut haastettiin Turun hovioikeuden eteen laillisesti vahvistamaan avioliittoani parooni Kustaa Drakenhjelmin kanssa, sen johdosta että hänen veljensä, Magnus parooni vaati hänen jäljellejäänyttä omaisuuttansa selittäen minun avioliittoani perättömäksi saduksi, joka oli keksitty salaamaan häpeällistä suhdetta. Minä kauhistuin, sillä minulla ei ollut todisteita avioliitostamme. Vanha rykmentinpastori, joka oli vihkinyt meidät, oli kuollut sotaruttoon; korpraali Stolt, toinen todistajista, oli kaatunut Valkealassa; mieheni ei ollut itse jättänyt mitään laillista vihkimätodistusta. Ei ollut muuta kuin yksi toivo. Toinen todistaja, Lisette Hallström, eli Tukholmassa, ja minä matkustin sinne viipymättä.

Vanha rouva vaikeni äkkiä. Sekä hän että Lotta kuulivat aivan reen kupeelta äänen, joka muistutti lapsen itkua.

-- Mitä se on? -- kysyi Lotta ja kurkisti ulos pimeään. -- Koira siellä ulvoi, -- vastasi Tuomas levollisesti. Vanhus jatkoi kertomustansa.

-- Niinä muutamina vuosina, jotka olivat kuluneet lähdettyäni Tukholmasta, oli siellä kaikki muuttunut. Kuningatar Sofia Magdaleena eleli leskenä Ulriksdalissa; Kustaa III:n loistava hovi oli hajonnut; Kaarlo herttua ja hänen vapaamuurarinsa olivat vallassa. Magnus parooni ei ollut enää suosiossa, velkojensa tähden hän oli paennut Suomeen ja ainoa, mikä pidätti hänen velkojiansa tuomasta esiin vaatimuksiansa oli hänen toivonsa saada veljen omaisuus käsiinsä. Isäni oli kuollut, -- kuollut antamatta siunaustaan minulle ja muuttamatta sitä testamenttia, jonka mukaan eräs minun serkkuni, Reutercronan nuoremman haaran jäsen, tuli koko hänen omaisuutensa perilliseksi. Ja tyttö, jota minä etsin, Lisette Hallström, jonka valallisesta avioliittoni todistamisesta koko elämäni ja onneni nyt riippui, hän oli jäljettömiin kadonnut, luultavasti Magnus paroonin toimeenpiteestä. Turhaan häntä kuuluutettiin kaikissa sanomalehdissä ja luvattiin kunniallinen palkinto, kun hän vain ilmaantuisi; puolen vuotta kului turhissa tiedusteluissa. Minun asiani pidettiin menetettynä, entiset ystäväni rupesivat epäilemään avioliittoni todellisuutta ja heidän kasvoissansa ilmeni vain kaksimielistä sääliä. Harmistuneena ja epätoivoisena minä palasin takaisin Suomeen ja saavuin yksinäiseen kauniisen Rautakylääni, jonne olin jättänyt nelivuotisen Gustavani uskollisen imettäjän huostaan; oi, minä olin saava nähdä hänet jälleen ja tuo tieto saattoi minut niin onnelliseksi!... Vieraita ihmisiä oli minua vastassa pitkän lehtokujan portilla. -- Parooni ei ota vieraita vastaan, -- huudettiin minulle, kun aioin nousta vaunuista alas. -- Mikä parooni? kysyin minä hämmästyneenä. -- Oi, tietysti parooni Drakenhjelm, joka muutti tänne kaksi kuukautta sitten. -- Sydämeni sykki. Tervehtikää paroonia, sanoin minä, ja sanokaa, että hänen kälynsä, vapaaherratar Drakenhjelm tahtoo tavata häntä.

-- He menivät ja palattuaan sanoivat: -- Paroonilla ei ole kunnia tuntea ketään vapaaherratar Drakenhjelmiä. Eversti vainaja, hänen veljensä, oli naimaton.

-- Kuinka halpamaista!

-- Niin, pikku Lotta, tuon vastauksen hän lähetti minulle ivallisten palvelioitten kautta. Minä käskin kääntää vaunut ympäri. Samassa hetkessä muistin lastani.

-- Mutta, -- sanoin murtuneella äänellä ympärillä seisoville, joista muutamien silmissä näin kyyneliä, -- mitä te olette tehneet lapselleni? -- Vai niin, te tarkoitatte tuota pientä kakaraa Gustava, -- vastasi palvelia. -- Hän läksi pois täältä eräänä aamuna imettäjänsä kanssa, eikä kukaan tiedä minne. -- Vaunut olivat jo ajaneet lehtokujan toiseen päähän. Lähellä tietä oli torppa; tuttu ja rakas ääni pieneltä portilta herätti minut horroksistani. Sieltä pikku tyttöni, jonka julma setä oli ajanut pois luotaan, oli löytänyt turvapaikan ja tässä köyhässä majassa minäkin sain vastaanottaa vieraanvaraisuutta, jota en luullut koskaan tarvitsevani.

-- Ja sitten isoäiti ja äiti elitte monta vuotta isäni isän, pastori Ringiuksen luona. Niin paljon minä olen kuullut, etkä sinä koskaan ole luopunut äidinisän nimestä, mutta kansa on sanonut sinua rouva Hjelmiksi. Luulivatko he kaikki, että avioliitto oli vain keksitty?

-- Luulivat, ikävä kyllä. Täällä yksinkertaisessa Suomenmaassa ei ole voitu uskoa minun kevytmielistä avioliittoani -- maskeraadipuvussa! Jospa tietäisit, kuinka tuo ajatus on minua kiusannut! Ainoastaan sinun kunnon isoisäsi Ringius ja hänen poikansa, sinun yhtä kelvollinen isäsi, kirkkoherra, ovat uskoneet onnettoman lesken sanoja, ja kun vanha Ringius vihki poikansa sinun äitivainajasi kanssa, sanoi hän: -- Kolmiyhteisen Jumalan nimeen, ja tämän seurakunnan läsnäollessa minä kysyn sinulta Gustava Drakenhjelm j.n.e. Se teki niin hyvää sydämelleni. Mutta -- ja vanha rouva keskeytti taas äkkiä puheensa, sillä reki kiiti hirveällä vauhdilla eteenpäin ja ilkeätä ääntä kuului entistä lähempää -- katsohan, Lotta, mikä on hätänä! Onkohan hevonen pillastunut?

Lotta katsoi ulos ja hänen nuori sydämensä rupesi kiivaasti sykkimään, sillä hevonen, joka vast'ikään oli niin uupunut, kiiti täyttä ravia lumikentällä. Siellä täällä reen molemmilla puolilla kuljeskeli mustia olentoja ikäänkuin suuria koiria, ja nämä päästivät noita ilkeitä ulvovia ääniä, jotka jo ennenkin olivat pelottaneet molempia naisia.

-- Tuomas! -- huusi tyttö voimatta salata tuskaansa, -- miksi hevonen on pillastunut ja mitä tuolla jäällä juoksentelee meidän ympärillämme?

-- Koiria, -- vastasi Tuomas taaskin lyhyesti.

-- Ei, ei, ne eivät ole koiria, keskellä erämaata ja pimeänä iltana. Sano, Tuomas, ovatko ne... hän ei uskaltanut jatkaa.

-- Mistä minä tiedän? -- vastasi renki yhtä lyhyesti.

-- Auta, hyvä Jumala ne ovat... susia!

Tuomas ei vastannut. Hän ohjasi vain hevosta sille puolelle, jossa ranta oli lähinnä ja josta kaukaa loisti pieni valonsäde. Ja sillä välin hän antoi pitkän nuoran vaarua tuhansissa kiemuroissa reen perässä lumella.

2. Vanha parooni.

Niin ikävältä, kuin tuntuukin, täytyy meidän hetkeksi jättää matkustavat ystävämme Näsijärven autiolle jäälle ja etsiä turvaa, meidänkin puolestamme, yön ja rajuilman käsistä. Me siirrymme sentähden vanhaan herraskartanoon, jommoisia vielä nytkin joskus tapaa Varsinais-Suomessa, Hämeessä ja Satakunnassa -- puoleksi lahonneita muistoja ylimyssäädystä, jonka tähti jo on sammunut. Harvat, hyvin harvat näistä vanhoista herraskartanoista ovat vielä vanhojen sukujen hallussa, siitä luonnollisesta syystä, että suvut ovat sammuneet. Entiset läänityskartanot ovat suurimmaksi osaksi joutuneet joko aatelittomien tai iältänsä paljon nuorempien aatelissukujen käsiin, jotka todellisuudessa eroavat muista säädyistä ainoastaan von tai af sanan lisäyksen kautta ja jotka, ollen esi-isiä ja historiallista loistoa vailla, koettavat kunnostaa itseänsä ainakin hyvinä maanviljeliöinä. Samalla kuin tilanomistajat taipuisasti alistuvat ajan henkeen, jonka huomattavimpana piirteenä esiintyy eri säätyjen sulattaminen toisiinsa sivistyksen välityksellä, samalla tilat Suomessa säilyttävät vanhan relssiluontonsa, allodioikeutensa, ja niillä on siis taloudellisia etuja vielä kauan ylimyksellisen loistonsa himmennyttyä.

Ehkäpä osittain juuri sentähden niiden nykyiset omistajat erityisellä mielihalulla harrastavat taloutta ja kohtelevat mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä niitä harvoja historiallisia jäännöksiä, joita ajan hammas ei ole kuluttanut. Entisten suurten päärakennusten lahotessa, rappeutuessa tai siirtyessä pienten, uudenaikaisten maalaisrakennusten tieltä, kohoavat vanhojen hökkelien paikalta komeat kivinavetat, laajat vara-aitat ja muut käytännölliset rakennukset. Siinä ei ole mitään pahaa; ajan henki on sellainen. Mutta kun vanhoja entisajan muistomerkkejä, perhehautoja, kappeleita, kirkkoja, puita ja muuta sellaista, joihin traditsioni on hellyydellä kiintynyt ja joita pitäisi kunnioittaa, kun sellaisia jäännöksiä hoidetaan huonosti, raiskataan ja suorastaan tahallaan hävitetään, silloin täytyy syvästi surkutella sitä taloudenhoitoa, joka ei harrasta mitään jalompaa kuin hetkellistä voittoa, joka on "niellyt sydämensä vatsaan" ja unohtaen velkansa entisajalle, tahraa itseään entisten kalliitten muistojen hävittämisellä.

Herraskartano, johon me nyt saatamme lukijamme, oli niitä harvoja, jossa maan mukana oli osa rakennusten ja suvun ylimyksellisyyttä säilynyt. Rautakylä oli yli sataviisikymmentä vuotta ollut Drakenhjelmin perheen oma. Kun eräs ratsumestari Drakenhjelm Kaarlo XI:n peruutuksessa oli kadottanut tiluksensa Ruotsissa, niin hän oli jäljelle jääneellä melkoisella omaisuudellansa ostanut kartanon 1680-luvulla, ja Aadolf Fredrikin hallituksen aikana suku oli saanut paroonin arvon. Nykyisen omistajan isä, ensimäinen sen nimellinen parooni, komeutta harrastava herra, oli suuresti laajentanut ja kaunistanut Rautakylää. Hänen jälkeensä oli paljon rappeutunut, mutta perustuksiltaan kohosi vielä ylpeä, synkkä kivilinna, jota peitti tiilinen taitekatto, ja jossa oli äärettömän korkea ullakko pienine ikkunoineen ja yksinäisine ullakkohuoneineen; ainoassa ja varsinaisessa asuinkerrassa oli pitkä jono syviä ja pimeitä huoneita, joissa oli korkeat, mutta pieniruutuiset ikkunat. Pihan puolella seisoivat niinikään paikoillansa vähäpätöinen ulkohuonerivi ja alustalaisten asunnot, jotka vartavasten olivat niin matalat, että ne verrattaissa kohottaisivat päärakennuksen korkeutta. Viime aikoina oli lisäksi rakennettu suuri polttimo.

Päärakennuksen fasaadin edustalla oli suuri, metsistynyt puutarha, jossa vanhat lehmukset ja vaahterat suojan puutteessa paleltuivat ja kinokset avuliaasti peittivät unohduksen vaippaan nuo muinoin englantilaiseen tyyliin asetetut pensasaidat ja kukkapenkereet.

Tässä suuressa rakennuksessa näyttää olevan vain harvoja asujamia, sillä ainoastaan yhdestä ikkunasta puutarhan puolelta tuikkii himmeä tuli. Hetkisen aikaa epäilyttää, tokko se onkaan tulen valoa, sillä se loistaa niin himmeästi ja vaaleasti, että se saattaisi olla vain kuun paistetta ikkunanruutuun. Välistä se ihan pimenee, ikäänkuin joku henkilö kulkisi valon ja ikkunan välitse. Mutta se ei sammu, se elpyy jälleen levottomasti lekutellen, milloin heikommin, milloin voimakkaammin, ikäänkuin paha omatunto.

Ehkäpä rakennus näyttää iloisemmalta pihanpuolelta? Aivan niin, kulmahuoneessa leimuaa iloinen takkavalkea ja sen ympärillä istuu useita henkilöitä. Huone näyttää keittiöltä ja henkilöt ovat varmaan palvelusväkeä. Ehkäpä he par'aikaa, oikein suomalaisella ruokahalulla pistävät puuroa poskeensa.

Kello on 6:n ja 7:n vaiheilla illalla. Eräässä sisemmässä huoneessa, juuri siinä, josta valo loistaa ja joka sijaitsee kylkirakennuksessa kaukana keittiöstä, oleskelee hyvin vanha mies. Hänen päälakensa on melkein paljas ja harvat hiuskarvat hänen päässään harmaat ja suorrukkeiset, silmät himmeät, loistottomat ja harmaat, kasvojen piirteet kuihtuneet ja kellastuneet sekä sitä kunnioitusta herättävää miellyttävyyttä vailla, joka on kunnialla taistellun elämän iltaloisteena. Päässä hänellä on hiukan likaantunut valkoinen yömyssy sekä yllään haalistunut pitkäliepeinen samettinen yönuttu, jossa on paikkapaikoin huonosti paikattuja reikiä, sekä jaloissa kuluneet tohvelit. Hänen vieressään on vuode, jonka peitolla joku juuri näyttää maanneen, ja korkeaselkäinen, pehmeä, mustalla nahalla päällystetty keinutuoli. Pieni pähkinäpuinen lipasto, pesukaappi, kullattu pöytätiuku, samoin kullattu seinäpeili, pari nahalla päällystettyä tuolia ja pähkinäpuinen, muinoin kallisarvoinen kirjoituspöytä veistoksineen ja silauksineen ovat tämän huoneen muuna kalustona, joka osottaa omituisen yhdistyksen komeutta ja rappeutumista. Pane tähän vielä lisäksi pari ranskalaista vaskipiirrosta seinällä, jotka kuvaavat irstaita kohtauksia Olymposta sekä repaleinen lattiamatto, jossa vielä näkyy hienon hienojen koruompelujen jälkiä, niin taulu on täydellinen.

Vanhus seisoo peilin edessä ja valostaa varjostimen himmentämällä kynttilällä hivuttuneita ja kuihtuneita kasvojansa. Hän pudistaa surullisesti päätänsä ja mutisee hiljaa itseksensä: -- Ei, minä en näe mitään, eikä minulla enää ole mitään jälellä, _rien du tout!_ [ei niin mitään.]

Sitten, ikäänkuin huvittaakseen itseään vanhalla totutulla tavalla, hän ottaa esiin valkoisen (s.o. muinoin valkoisen) pitsikaulahuivin ja solmii sen huolellisesti kaulaansa. Yönutun avautuessa näkyvät sen alta pitkät kirjaillut kuluneet liivit, paikatut polvihousut ja niiden alta silkkiset sukat. Siinä ovat Kustaa III:n aikuisen hoviherran rauniot. Mutta mistä se tulee, että hän on kaikkea puhtautta ja hienoutta vailla, joka kuitenkin tavallisesti seuraa todellista hovimiestä aina hautaan saakka? Syyn huomaa helposti himmeästä silmästä ja hapuilevasta kädestä. Vanhus ei näe juuri mitään enää, taikka hän näkee vain esineitten rajaviivat, mutta ei voi erottaa värejä. Varmaan hän luulee sekä itseään ja ympäristöään yhtä siistiksi kuin ennenkin.

Hän näyttää odottavan jotakuta, ja sentähden hän pukeutuu. Mutta ei ketään kuulu tulevaksi. Kärsimättömästi hän kulkee lattialla edes takaisin. Vihdoin hän istahtaa kirjoituspöydän ääreen. Siinä on kaksi avattua kirjaa; toinen on Voltairen Henriade, toinen -- raamattu. Hän ei näe enää lukea; siis hänellä on joku, joka lukee hänelle ääneen jommastakummasta kirjasta.

Mutta hän ei nyt etsikkään kirjoja. Hän avaa laatikon ja ottaa sieltä tötterön, jossa on vadelmamakeisia. Hän imee niitä ahnaasti. Pian makeiset ovat lopussa, ja hän tulee pahalle mielelle.

Huoneessa on kaksi ovea, toinen avautuu suureen puutarhanpuoleiseen saliin ja toinen pihanpuoleiseen huoneesen. Salinpuoleinen ovi on salvattu kamarin puolelta ja on varmaan ollut kauan kiinni, sillä vanhus koettaa päästä ulos sitä tietä, mutta lukko ei anna myöten. Vihdoin ovi kuitenkin avautuu ja vanhus kulkee kynttilä kädessä saliin, ja näyttää etsivän jotakin. Kynttilä valaisee kamalasti vanhoja yhä vieläkin komeita mutta aivan tomuisia huonekaluja sekä kuutta tai seitsemää suurta muotokuvaa, jotka riippuvat kultapliitteissään seinillä. Vanhus käärii yönuttunsa kiinteämmin ympärilleen, sillä sali on lämmittämätön ja hyvin kylmä, ja menee jonkunlaisen kaapin tai astiakon luo, joka seisoo huoneen nurkassa. Sieltä hän ottaa esiin purkin ja teelusikan ja palaa jälleen huomattavasti tyytyväisempänä huoneesen.

Mutta hän ei muista uudelleen salvata ovea. Hänen huomionsa on kokonaan kiintynyt purkkiin. Ja hän avaa sen ikäänkuin salavihkaa, pistää lusikan purkkiin ja ahmii voitonriemulla sen sisällystä. Purkki on täynnä vadelmahilloa.

3. Emännöitsiä.

Vanha parooni Magnus Drakenhjelm -- lukija on varmaan hänet tuntenut -- oli vielä mieluisassa työssänsä ja tutkisteli purkin sisällystä, kun viereisestä huoneesta kuului askeleita, jotka lähenivät hänen oveansa. Heti hän laski kovalla kiireellä purkin pöydän alle, pisti lusikan laatikkoon, pyyhki suutansa kuluneella silkkinenäliinalla ja heittäytyi vuoteelleen odotellen tuliaa, joka pian sen jälkeen ilmestyikin.

Ovi avautui, ja sisään astui pieni, luiseva ja kulmikas naisolento, päässä valkea myssy, jonka leveät reunusteet riippuivat alas otsalle saakka, yllä musta kamlottikankainen, pitkäliepeinen röijy sekä yhtä synkkävärinen hame. Hänen laihoissa sormissaan kiilteli paksuja kultasormuksia, hänen pienet harmaat silmänsä iskivät niin teräviä katseita kuin naskalin kärjet ja jollei ohut tukka myssynreunusten alta olisi kertonut seitsemänkymmenen talven lumesta, niin kaikista hänen vilkkaista liikkeistänsä päättäen olisi voinut luulla tätä naista tuskin viisikymmenvuotiaaksi. Hänen kasvoissansa näkyi vielä entisen kauneuden jälkiä, mutta ei puhtaan, jalosti viehättävän kauneuden, sen saattoi selvästi huomata. Muutamat rypyt nenän yläpuolella, pilkallinen piirre ohuessa ylähuulessa sekä terävät silmät loivat koko kasvoihin ilkeyden, vallanhimon ja itsekkäisyyden ilmeen, samalla kuin ne hänen korkeasta iästänsä huolimatta ilmaisivat päättäväisyyttä ja jäntevyyttä.