Part 3

_Åkerman_. Sanomattoman iloinen. (Kiihkeästi.) Minä tahdon, että sinä aina olet minua lähellä, hyvin lähellä. Minä pidän sinusta, minä... (Ovikello soi. Åkerman, joka on ottanut Eevan molemmat kädet, päästää ne.)

_Eeva_. Vieraat tulevat jo, minä menen avaamaan. (Menee eteiseen, Åkerman katsoo hänen jälkeensä voitonvarmana.)

(Eteisestä kuuluu Elisabeth Huldstjärnan ääni: »Päivää, Eeva, onko tohtori kotona», johon Eeva kuuluu vastaavan: »Kyllä tohtori on kotona». Hetken perästä astuvat sisään Huldstjärna ja nti Lundelin, Eeva heidän jälestään.)

KOLMAS KOHTAUS.

_Johtajatar_. Sinä näytät niin iloiselta ja reippaalta, Eeva; olet varmaankin tyytyväinen uuteen paikkaasi.

_Eeva_. Kyllä, neiti johtajatar.

_Johtajatar_. Toivottavasti sinä myöskin puolestasi osaat käyttäytyä niin, että miellytät isäntääsi.

_Eeva_. Parastani olen koettanut, neiti johtajatar.

_Johtajatar_. Sinulla on erinomainen isäntä, kun vain itse osaat olla hänen mielikseen.

_Åkerman_ (jolle edellinen sananvaihto on ilmeisesti vastenmielinen). Mutta arvoisat vieraani, mitä saan luvan tarjota? Ehkä Eeva laittaa kahvia?

_Johtajatar_. Ei tarvitse, joimme juuri.

_Åkerman_. Hedelmiä...

_Johtajatar_. Ei mitään. Älä viitsi suotta. Eeva menee vain omille askareilleen. (Eeva menee vasemmalle.)

NELJÄS KOHTAUS.

_Johtajatar_. No, oletko sinä tyytyväinen uuteen palvelijattareesi?

_Åkerman_. Olen, täti, vielä ainakin.

_Johtajatar_. Kykeneekö hän hoitamaan taloutta?

_Åkerman_. Paremmin kuin osasin toivoakaan.

_Nti Lundelin_. Tämän voit taaskin merkitä monien ansioittesi lisäksi, Elisabeth. Mihin olisi tuokin tyttö raukka joutunut ilman sinun ohjaavaa kättäsi. Minä onnittelen sinua, Elisabeth.

_Johtajatar_. Kiitos, rakas ystävä. Toivon, että kasvatukseni hänessä olisi kantanut hyviä hedelmiä, mutta eihän sellaisten suhteen voi koskaan olla aivan varma. Usein ei huolellisinkaan ohjaus saa nyhdetyksi heistä sitä pahaa, joka heihin tahraisen syntymän kautta on tarttunut. Siksi olenkin kehoittanut Bengtiä olemaan varuillaan.

_Åkerman_ (hiukan hermostuneena). Olkaa huoleti, täti...

_Johtajatar_. Kaikessa tapauksessa, jos sinä huomaat hänessä pahaa ennustavia oireita, on sinun velvollisuutesi käskeä hänet menemään. (Åkerman vaikenee haluttoman näköisenä.) — Niin, meillä on sinulle asiaa, Bengt. Tiedätkö, laitos on tällä kertaa ihan täynnä. Kuukauden päästä olen kuitenkin aikonut laskea pois kolme entistä, joista olen sinulle kertonut. He ovat koko ajan osoittaneet erinomaisen siivoa käytöstä, joten uskon heidän välttävän maailman salakarit.

_Nti Lundelin_. Oi, miten ihmeellisesti he ovat parantuneet laitoksessa! Te ette voi uskoa, tohtori Åkerman, miten säyseitä, uskonnollisia ja työteliäitä he ovat. Ah, Elisabeth, kun joskus hyväntekeväisyysliikkeen historiaa kirjoitetaan, on sinun nimesi siinä ensimmäisenä tähtenä loistava!

_Johtajatar_. Kiitos, rakas ystävä, kiitos! Minulle on tarpeeksi siinä, että joskus saan tuntea tyytyväisyyttä voimien ponnistuksia kysyvän työn jälkeen.

_Nti Lundelin_. Oi, sinä olet liian vaatimaton, Elisabeth! Sinä et hae kunniaa, mutta toiset eivät voi olla sitä antamatta. Kuinka kauniisti kirjoitti »Kointähti» kotisi kaksivuotisen merkkipäivän johdosta. Luehan toki kirjoitus tohtori Äkermannille, koskeehan se häntäkin tarkastuskomitean jäsenenä.

_Johtajatar_. Niin, sitä vartenhan me oikeastaan tulimmekin. Sinä et tietysti ole lukenut tämänpäiväistä »Kointähteä».

_Åkerman_. Minun täytyy tunnustaa, että se tavallisesti avaamattomana pöydältäni korjataan.

_Johtajatar_ (avaten koko ajan kädessään -pitämänsä sanomalehden). Haluatko kuulla, Bengt? Kai sinua kiinnostaa asia, jota itse olet ollut edesauttamassa?

_Åkerman_. Tietysti, täti. Anna tulla.

_Johtajatar_ (lukee painolla). »Niin paljon on maailmassa kurjuutta, niin paljon syntiä ja saastaa. Meidän totuutta ja puhtautta etsivien ihmisten sielut usein voimattomuuttaan väräjävät sen loan edessä, joka meitä miltei kaikkialla ympäröi. Me olemme heikkoja, emmekä kykene nostamaan siveyden tallattua lippua. Se on surullinen asia, mutta armottoman tosi.» (Puhuu liikutettuna.) Kuinka kauniisti sanottu!

(Jatkaa lukuaan.) »Sitä ilahuttavampaa on todeta, että keskuudessamme sentään löytyy yksilöitä, jotka tuntevat sydämissään pyhän palon ja sen innostamina toimeen ryhtyvät, julistavat pyhän sodan likaa, mätää, syntiä ja saastaa vastaan. Käydäksemme suoraan asiaan on meillä tänään ilo viettää merkkipäivää, joka ei ole vähäinen maamme siveystaistelun historiassa. Tänään tulee näet kuluneeksi ummelleen kaksi vuotta siitä, kun neiti Elisabeth Huldstjärnan perustama langenneitten naisten turvakoti vihittiin jaloon tarkoitukseensa. Tämän suurenmoisen menestyksen saavuttaneen kodin perustamisesta lankeaa ehkä vähäinen osa myöskin lehtemme ansioksi. Olihan se juuri tämä lehti, joka ensimmäisenä vetosi varakkaisiin, lähimmäisensä parasta harrastaviin ihmisiin...»

_Åkerman_ (joka omituinen hymy huulillaan on kuunnellut lukemista, huomaamattaan puoliääneen). Eipäs malttanut olla nostamatta omaa häntäänsä.

_Johtajatar_. Mutta Bengt, eihän hän poikkea totuudesta. Hänhän todella antoi minulle tämän ylevän aatteen.

_Nti Lundelin_. Herra Aunio on todella innostunut asiaamme, ja hänellä on niin herkkä mieli kaikelle hyvälle ja kauniille. (Heltyen.) Ja hän kirjoittaa niin ihanasti. Eikö teidänkin medestänne, tohtori?

_Åkerman_. Kyllä... kyllä hän kirjoittaa kauniisti...

_Nti Lundelin_. Lue edelleen, Elisabeth.

_Johtajatar_. Mihinkäs minä jäinkään? Niin (jatkaa lukuaan). »Arvaamaton on se sato, jonka lämminsydäminen ihmisystävä kuluneen kahden vuoden aikana on korjannut. Monen monet ovat ne yhteiskunnan pohjasakkaan vaipuneet surkuteltavat naisolennot, jotka hänen väsymätön työnsä on jälleen kunnon ihmisiksi muuttanut. Ken on ollut tilaisuudessa seuraamaan laitoksen toimintaa niin läheltä kuin me, on ilokseen ja hämmästyksekseen huomannut, miten ylentävästi uskonnollisessa hengessä johdettu kasvatus saattaa vaikuttaa syvällekin langenneisiin. Heistä on lyhyessä ajassa kohonnut aivan uusia ihmisiä. Lukuisat ja palavat ovat varmaan ne kiitollisuuden tunteet, jotka monista jalostuneista rinnoista (koko ajan tuntunut liikutus kohoaa äärimmilleen) nousevat »Langenneitten naisten turvakodin» hellää, jalosydämistä johtajatarta neiti Elisabeth Huldstjärnaa kohtaan.»

_Nti Lundelin_ (hänkin tavattoman liikutettuna). Oi mikä herttainen, herttainen mies! Aatteen mies se toimittaja Aunio! Ja onnellinen sinä, Elisabeth, joka olet löytänyt itsellesi työalan. Toinen on minun laitani, jolla ei ole muuta kuin palava harrastus kaikkeen ylevään.

_Johtajatar_. Älä sano niin, Hedvig, tiedäthän sinä, miten korkealle minä asetan sinun apusi, sinun ja Bengtin.

_Nti Lundelin_. Oi, lue loppukin, Elisabeth, siinähän on tohtoristakin.

_Åkerman_ (joka lukemisen loputtua on noussut kävelemään, seisahtuen hämmästyneenä). Minustakin!

_Johtajatar_. Tietysti. Olisi ollutkin väärin unohtaa teidät, tarkastuskomitean jäsenet. (Lukee.) ... »Lehtemme ahdas tila ei valitettavasti salli yksityiskohtaisesti käsitellä kaikkia niitä saavutuksia, jotka neiti Huldstjärna nyt jo voi ansiokseen lukea. Kuitenkin tulkoon lopuksi mainituksi, että koko toimikauden ajan ovat valtion tarkastuskomitean jäseninä johtajattarelle kallisarvoista apuaan antaneet neiti Hedvig Lundelin, pankkivirkamies Lennart Huhtala ja tohtori Bengt Åkerman, ollen viimemainittu johtajattaren vakuutuksen mukaan hänen oikeana kätenään.» — Oletko nyt tyytyväinen, Bengt?

_Åkerman_ (kaksimielisesti). Erittäin, täti, vaikka minä mieluummin olisin pysynyt syrjässä.

_Nti Lundelin_. Se on teissä erinomainen ominaisuus, tohtori. (Pieni katkeruuden vivahdus äänessä.) Mutta lohduttakaamme itseämme sillä, että varjoon me kaikessa tapauksessa jäämmekin Elisabethin rinnalla, jolle on uhrattu kokonainen palsta.

_Johtajatar_. Kaikki kuuluu meille yhteisesti. Suokoon Jumala vain työllemme jatkuvaa menestystä... (Ovikello soi. Eeva näkyy menevän eteiseen johtavan oven ohitse avaamaan.) Sinulle tulee vieraita. Me poistumme.

_Åkerman_. Vain herrat Aunio ja Huhtala. Ehkä suvaitsette jäädä hetkeksi.

_Johtajatar_. Ei mitenkään tällä kertaa. Tahdon vain pikimmiten kiittää herra Auniota ja sitten menemme.

VIIDES KOHTAUS.

(Aunio ja Huhtala astuvat sisään ja kumartavat tervehdyksensä. Huldstjärna ja Lundelin rientävät Auniota vastaan, ehtien edellinen tarttua hänen käteensä ensiksi.)

_Johtajatar_ (puristaen Aunion kättä kauan ja lämpimästi). Sallikaa minun lausua, herra toimittaja, sydämellisimmät kiitokseni osoittamastanne huomiosta vaatimatonta työtäni kohtaan. Te olette vilpittömässä innostuksessanne arvioineet aikaansaannokseni liiankin suuriksi.

_Aunio_ (yrittäen olla arvokas). Olen todellakin iloinen havaitessani, että edes jossakin määrin olen onnistunut esilletuomaan yleisen arvonannon ja kunnioituksen teidän jaloa työtänne kohtaan.

_Johtajatar_ (kyynelissä). Oi, kiitos, kiitos, herra toimittaja! Jospa maamme kaikki sanomalehtimiehet ajattelisivat yhtä ylevästi kuin te, niin varmasti voitaisiin siveellisyysasiankin eteen tehdä paljon enemmän kuin nyt. Mutta ajan turmeltunut henki ei ole voinut olla vaikuttamatta myöskin julkisen sanan palvelijoihin.

_Aunio_ (epämääräisesti). Valitettavasti niin on asian laita.

_Nti Lundelin_ (tarttuen myös Aunion käteen). Sallikaa minunkin, herra Aunio, lausua palava kiitollisuuteni, etupäässä Elisabethin puolesta, sillä meidän muitten osuushan on niin mitätön.

_Aunio_. Ei suinkaan, neiti Lundelin, päinvastoin aion piakkoin eri kirjoituksessa ottaa komitean työn tarkastuksen alaiseksi.

_Nti Lundelin_ (ilostuen). Todellako, herra Aunio?

_Aunio_. Se on suorastaan minun velvollisuuteni.

_Huhtala_. Sen velvollisuuden voisit jättää täyttämättä.

_Aunio_. Kuinka niin?

_Huhtala_. No, muuten vain, mitäpähän meitä maalaisit.

_Nti Lundelin_. Niin, en minäkään erityisesti välittäisi siitä, mutta kun herra Aunio kerran katsoo sen velvollisuudekseen...

_Johtajatar_. Aivan oikein, herra Aunio, minä olen saanut osani ja toisillekin on annettava oikeuden mukaan. — Mutta, hyvät herrat, nyt meidän todellakin täytyy luopua hauskasta seurastanne. Hyvästi siis ja hauskaa iltaa!

_Nti Lundelin_. Hyvästi ja tervetuloa pian luokseni, (puristaen Auniota kädestä) herra Aunio! Ja vielä kerran sydämellinen kiitos. (Naiset menevät, Åkerman saattaa heitä.)

KUUDES KOHTAUS.

_Huhtala_ (joka on löytänyt pöydältä sikaarilaatikon ja sytyttänyt sikaarin). Olipa se paraadi. Taisivat ihan nuolla sinut, Aunio.

_Aunio_. Melkein. Vaikka onhan se hyväkin, että joskus kiitetään.

_Huhtala_. Helppoahan sinun ammatissasi on hankkia kiitosvisiittejä. Kirjoitat vain mairitellen tyhmistä ihmisistä, niin kohta he juoksevat luoksesi.

_Åkerman_ (joka on tullut eteisestä). Mutta minä en aio pukeutua frakkiin tullakseni sinun toimitukseesi kiitoskäynnille.

_Aunio_. Oliko kirjoitus sinusta sitten vastenmielinen.

_Åkerman_. Suoraan sanoen, oli. Etkö sinä usko, että meillä on tarpeeksi kiusaa siitä mokomasta komiteasta, ilman että sinä vielä alat jaaritella tyhmyyksiä. Oikea käsi! Mikä erinomainen kunnia minulle olla tuon naurettavan maailmanparantajan oikeana kätenä!

_Huhtala_. Kumma, kun et minusta tehnyt vasenta kättä.

_Åkerman_. Hyvä, että edes siihen pysähdyit. Minä jo pelkäsin, että olet lörpötellyt meidänkin lujista siveellisistä periaatteistamme.

_Aunio_. No, niin pitkälle ei minulla sentään ollut oikeutta mennä.

_Åkerman_. Oikeutta, siitä te sanomalehtien tuhertajat vähän välitätte. Oman nokkanne nostaminen on teille pääasia. Aina te itse näytte kirjoitustenne takaa.

_Aunio_. Unohdat, hyvä veli, että meillä on periaatteemme ja ohjelmamme.

_Åkerman_. So, so, kovinhan sinä tänään olet pyhä. Olethan sinä ennen monta kertaa tunnustanut, ettei sinulla ole mitään periaatteita eikä ohjelmaa.

_Aunio_. Jaa, mutta lehdellä on ainakin.

_Åkerman_. Se on eri juttu. Mutta kaikessa tapauksessa: sinä olet valmistanut mieluisen korkeanveisun tädilleni ja minun on osoitettava sinulle siitä kiitollisuutta.

_Aunio_. Sen voit kernaammin jättää tekemättä.

_Åkerman_. En sanoilla, (soittaa) vaan aineellisessa muodossa, sillä minä olen materialisti, enkä ihanteitten palvelija kuten sinä. — Sallinet minun tarjota lasin viiniä?

_Huhtala_. Siitä ei Aunio koskaan kieltäydy.

_Aunio_. Aivan oikein, siinä suhteessa minulla ainakin on lujat periaatteet.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

_Eeva_ (tulee ).

_Åkerman_. Eeva tuo viiniä.

_Eeva_. Heti paikalla, herra tohtori. (Menee.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

_Huhtala_. Peevelin nätti tyttö tuo. En koskaan havainnut sitä laitoksessa.

_Aunio_. No, siinä talossa ei kiinnitetä erityistä huomiota naisten pukuasioihin.

_Huhtala_. Pitäisi esittää johtajattarelle, että hän pukisi hoidokkinsa paremmin, jotta niitä kehtaisi katsella.

_Aunio_. Ehkä sinä tarkastuskomitean jäsenenä nostat siitä kysymyksen.

_Huhtala_. Eikö sinun paremminkin sopisi kirjoittaa siitä lehdessäsi.

_Aunio_. Ei kiitoksia, minun lehteni ei ole sinun yksityisten halujesi tyydyttämistä varten.

_Huhtala_. Voisithan tehdä siitä periaatteellisen kysymyksen.

_Åkerman_. Ei maksa nyt kiistellä siitä. Ehkäpä Lennartille tulevaisuudessa tarjoutuu tilaisuus käyttää naispukimien suhteen kouliintunutta makuaan.

_Huhtala_. Kiitos tunnustuksesta. Ehkä minä joskus pääsen johtajattaren oikeaksi kädeksi.

_Åkerman_. Mielelläni minä ainakin suon sinulle sen ilon.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

_Eeva_ (tuo pulloja ja lasit). Otin arviolta. Minä en tunne lajeja.

_Huhtala_. Oijoi, Bengt, kylläpä sinä olet huonosti kasvattanut emännöitsijäsi.

_Åkerman_ (katsahtaen hieman äkäisesti Huhtalaan). Ei näissä asioissa erikoista tuntemusta tarvita. Kyllä ne ajan kanssa selviävät. — Eeva saa nyt mennä, minä en toistaiseksi tarvitse mitään muuta. (Eeva menee.)

KYMMENES KOHTAUS.

_Åkerman_ (kaataen laseihin, minkä jälkeen lasit useamminkin keskustelun kuluessa täytetään ja ryyppääminen tapahtuu pitkin matkaa). No, pojat, terveydeksi!

_Huhtala_. Tuota... Bengt, kun turvakoti, meidän silmäterämme, on nyt kaksivuotias, niin eikö sitä tapausta voisi juhlia hiukan väkevämmällä. Esimerkiksi konjakki sopisi paremmin meille aatteen palvelijoille.

_Åkerman_. Järjestys kaikessa. Menemme ulos illalliselle ja se upotetaan väkevämmällä.

_Huhtala_. Sinulla on vielä järjestyksesi. Minä olen jo aikoja sitten tullut huomaamaan, että räjähdyksen vaikutus on aivan sama riippumatta siitä, missä järjestyksessä ladataan. Eikä veli Aunionkaan ihanteellinen pää taitaisi panna pahakseen vähän tukevampaakaan...

_Aunio_. Eipä toki. Mutta onhan tässä aikaa odottaakin. — Muuten, oletteko kuulleet, että tänään on turvakotiin tullut koko joukko uusia hoidokkeja?

_Huhtala_. Älä hitolla! Ovatko komeitakin?

_Aunio_. Johtajatar vain soitti. Hän ei, ikävä kyllä, kuvaillut tulokkaitten ulkomuotoa. Mutta ehkä Bengt tietää?

_Åkerman_. En ole käynyt laitoksella pitempään aikaan, kuulin vain äsken tädiltä sivumennen asiasta.

_Huhtala_. Vahinko, ettei johtajatar osaa liikettään reklameerata, etkä sinäkään, Aunio, häntä siinä suhteessa auta. Epäilemättä olisi yleisölle eduksi, jos sanomalehdessä lyhyesti mainittaisiin neitien ikä, ulkomuoto ja miksei myöskin — taksa. (Herrat nauravat.)

_Åkerman_. Sinä olet parantumaton.

_Aunio_. Eikö sinua, Lennart, muuten enemmän huvita tieto siitä, että piakkoin lasketaan laitoksesta kolme täysin parantunutta vapaalle laitumelle?

_Huhtala_. Milloinka se tapahtuu?

_Aunio_. Kyllä kai johtajatar siitä juhlallisesti ilmoittaa komitean jäsenille. Sehän on vanha tapa, vai mitä, Bengt?

_Åkerman_ (joka on alkanut olla enemmän omissa ajatuksissaan). En tiedä, enkä pidä väliä.

_Aunio_ (tehden merkin Huhtalalle). Katsos, katsos vaan! Niin se mies muuttuu, kun saa vakituisen emännöitsijän.

_Åkerman_. Jättäkää tuo ja puhukaa jotakin muuta. — Kyllä kai te itse parhaiten tiedätte, että minä olen ainakin vähemmän pitänyt lukua tätini laitoksesta uloslasketuista kuin te.

_Huhtala_. Myönnetään. Eihän meidän iällämme enää voida olla itserakkaita. Mutta on meilläkin joskus ollut nuoruus ja kuuma veri rakkauden lunnaina... Kas niin, veli Aunio, ryypätään tätä makeata vettä — paremman puutteessa. — Isäntämme on vielä nuori ja hänellä on varaa valita.

_Åkerman_. Mutta olenkohan minä sentään teitä parempi?

_Huhtala_. Varjelkoon, se vielä puuttuisi! Tarkasti ottaen olet sinä meitä huonompi, sillä sinä petät, kun taas me käymme rehellistä kauppaa. Mutta emme mekään sillä kerskaile. Meillä on sama synti takanamme ja kernaasti uusisimme sen, jos vain olisi mahdollista... Sanopas nyt, millä kannalla sinun asiasi ovat tytön kanssa?

_Åkerman_. Älä joutavia kysele.

_Huhtala_. Oletpa sinä tänään. Sinuahan voisi luulla poikanulikaksi, joka kainostelee puhua ensimmäisestä rakkaudestaan. Etkö sinä arvaa, että meitä huvittavat tämänkaltaiset asiat, ne verestävät vanhoja muistoja. Sano nyt suoraan, joko _se_ on tapahtunut?

_Åkerman_. Ei, ei vielä.

_Aunio_. Kummallista — ja tyttö on jo ollut luonasi pari kuukautta.

_Huhtala_. Et sinä, Aunio, ole tainnutkaan olla oikeata lajia. Etkö sinä tiedä, ettei petokaan heti surmaa saalistaan. Kaikkein suurin nautinto on tietoisuus siitä, että tuon minä voin ottaa ojentamalla käteni, mutta minä en ojenna.

_Åkerman_. Minä voisin suuttua sinuun, Lennart, jollen niin hyvin tuntisi sinun — kuinka sanoisin — maailmankatsomustasi.

_Huhtala_. Huonon sananpa löysit. Maailmankatsomus on aivan liika koru meikäläiselle. Vain Auniolla se täytyy olla tarvittaessa toimituspöydän laatikossa.

_Aunio_. Se onkin siellä hyvässä tallessa.

_Huhtala_. Sitä parempi sinulle. — Mutta mikä on tämän illan ohjelma? Minun mielestäni on jo aika käydä vakavasti asiaan.

_Åkerman_. Lähdemme heti... (miettien). Tai... menkää te edellä »Astoriaan», tilatkaa illallinen, minä tulen heti. Minulla on muuan asia suoritettavana.

_Aunio_ (viitaten sivuoveen). Tuollako?

_Åkerman_. Ei, tärkeämpi.

_Huhtala_. Ehkä sentään alkuvalmistuksia lopullista hyökkäystä varten, piiritystä on kestänyt tarpeeksi kauan. No, omapahan on asiasi. (Hän ja Aunio hankkiutuvat lähtemään.) Toivottavasti sentään selviydyt pian.

_Åkerman_. Neljännestunnin kuluttua olen luonanne.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

_Åkerman_ (joka on saattanut toisia eteiseen, palaa pian takaisin, astuu pöydän ääreen ja aikoo soittaa kelloa, mutta luopuu aikeestaan. Astuu tuumiskellen ja hitain askelin sivuovelle, avaa sen ja huutaa:) Eeva!

_Eeva_ (tulee, pysähtyy ovenpieleen). Vieraat ovat menneet jo?

_Åkerman_. Juuri poistuivat... Minä menen myös, mutta minun täytyi nähdä sinut, Eeva, ennen lähtöäni... Onko sinun ikävä yksin kotona?

_Eeva_ (hymyillen). Miksi tohtori sitä kysyy? Ei kai sellaisia asioita tavallisesti tiedustella palvelijoilta?

_Åkerman_. Etkö sinä ole huomannut, että minä kaikessa annan sinulle vapaat kädet, enkä lainkaan tahdo orjuuttaa sinua palvelijan asemaan? Sen vuoksi minä en soittanutkaan, sillä minä tahdoin hävittää viimeisenkin jäljen tuosta palvelijakäsitteestä. Sinun pitää tuntea itsesi emännäksi talossa, Eeva.

_Eeva_. Herra tohtori, te olette liian hyvä.

_Åkerman_ (alkaen tulistua). Sinä ansaitset sen, Eeva. Sinä olet nuori ja kaunis! Sinun ei sovi turmella käsiäsi liialla työllä. Minä hankin sinulle apulaisen.

_Eeva_. Ei, tohtori, ei tarvitse, minä tulen aivan hyvin toimeen yksinkin.

_Åkerman_. Kuten tahdot. (Ottaa Eevaa kädestä.) Minä olen sinun palvelijasi. Minä teen, mitä tahdot. (Tarttuu Eevan toiseenkin käteen.) Minä olen monta kertaa halunnut puhua sinulle, mutta jokin tuntematon voima on minua siitä pidättänyt. Olen luullut, että pelkäät minua, Eeva, että minä olen sinulle... Sano minulle, Eeva, olenko minä sinusta vastenmielinen?

_Eeva_ (katsoen Åkermania suoraan ja luottavasti silmiin). Ette, ette, tohtori... mutta...

_Åkerman_. Älä jatka, Eeva, minä tiedän, mitä aiot sanoa. Sinä tahdot taas vedota isännän ja palvelijan suhteisiin, mutta minä en salli sitä. Sinä olet minun kotini haltijatar, eikä sinua kukaan saa palvelijaksi nimittää.

_Eeva_. Mutta tohtori...

_Åkerman_. Ei sanaakaan, Eeva, tai minä suljen sinun suusi suudelmalla. (Eeva painaa päänsä alas.) Olisiko sinulla mitään sitä vastaan?

_Eeva_ (vaitiolon jälkeen nostaa hitaasti päänsä ylös, katsoo Åkermania suoraan silmiin, vakaasti ja verkkaan): Ei.

_Åkerman_ (sulkee kiihkeästi syliinsä Eevan, joka ei vastusta. Suutelo). Nyt sinä olet minun, Eeva. Me nautimme täällä kahden onnestamme. (Hitaammin ja salaisella tarkoituksella.) Ainoastaan kahden, emme usko kenellekään salaisuuttamme, sillä meidän onnemme on vain meitä varten. Ethän puhu kenellekään, Eeva, etkä osoita muitten läsnäollessa.

_Eeva_. Minä teen niinkuin tahdotte.

_Åkerman_. Minun ei tekisi nyt mieleni lähteä luotasi, Eeva kulta, mutta tulin luvanneeksi. Minä palaan kohta. Mene sinä levolle, minä tulen myöhemmin luoksesi.

_Eeva_. Mutta...

_Åkerman_. Taas on suusi suljettava — kas näin (suutelee). Me nautimme onnestamme. Sinä olet minun kokonaan, meillä on oikeus kaikkeen — rakkauden oikeus... Mutta nyt minun täytyy mennä... sitten saamme puhua enemmän.

_Eeva_ (rientäen eteiseen tuoden sieltä Åkermanin päällystakin ja hatun ).

_Åkerman_. No, olkoon menneeksi, tämän palveluksen minä otan sinulta vastaan niinkuin rakastavalta naiselta. (Pukeutuu.) Hyvästi, Eeva kulta, älä ikävöi, minä tulen pian. (Hyväily.) Palaan omaan yhteiseen pesäämme. (Kääntyen ovelta.) Minä tulen sinun luoksesi, Eeva.

_Eeva_ (joka on seurannut Åkermanin jäljessä muutaman askeleen, hymyilee kirkasta, hellää hymyä ja nyökäyttää huomaamatta päätään. Åkermanin poistuttua Eeva yhä sama onnellinen hymy huulilla lähenee hitain askelin pöytää, suutelee sillä olevaa ruusukimppua, ja jää kukkien keskelle Åkermanin kuva kädessään.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(Sama huone kuin edellisessä. Aamupäivä. Edellisen näytöksen tapauksista on kulunut kolmatta kuukautta.)

_Åkerman_ (istuu työpöytänsä ääressä kirjoituspuuhissa. Hän hakee jotakin kirjasta, sitten kirjoittaa).

_Eeva_ (astuu sisään vasemmalta. Hän on kalpea ja jonkin verran kuihtunut, entinen avoin ja luottava hymy on väsynyt. Hän näyttää aikovan sanoa jotakin, mutta vaikenee ja ikäänkuin odottaa, että häntä puhuteltaisiin)..

_Åkerman_ (kääntyy työstään, hieman ärtyneesti). No, mitä nyt?

_Eeva_ (arasti). Haluaisin tietää, syöttekö tänään päivällistä kotona.

_Åkerman_. Miksi sitä kysyt?

_Eeva_. Viime aikoina olette ollut niin harvoin kotona ja monta kertaa olen saanut turhaan odottaa.

_Åkerman_. Ohoh, jopa jotakin! Alatko sinä vaatia, että minun on kysyttävä lupa sinulta päästäkseni kaupungille asioilleni.

_Eeva_. En suinkaan, tohtori, kuinka minä sellaista voisin vaatia. (Hetken vaiti, sitten taas arasti.) Mutta ennen te olitte enemmän kotona (vielä aremmin) ja sanoitte viihtyvänne hyvin. — Älkää käsittäkö minua väärin, en minä teitä moiti, eikä minulla ole siihen oikeuttakaan, mutta väliin haluttaisi keventää sydäntään...

_Åkerman_. ... ja sinä olet valinnut minut sitä kevennystä kuulemaan. No, täytyy kai sitten ottaa luottamustoimi vastaan. — Mitä sinulla nyt on sydämelläsi: eikö sinun ole hyvä olla luonani, puuttuuko sinulta jotakin?

_Eeva_. Ei mitään. Minulla on kaikkea, mutta minusta tuntuu, että te olette muuttunut minua kohtaan... Minun on niin vaikea sanoa, minä pelkään...

_Åkerman_. Miksi minä sitten olisin muuttunut?

_Eeva_. Minä huomaan, ettei teidän suhteenne minuun ole sama kuin ennen. Meidän välillemme on tullut jotakin, jota minä en osaa selittää, mutta joka minua ahdistaa ja painaa.

_Åkerman_. Älä puhu joutavia, Eeva. Pitäähän sinun toki ymmärtää, etten minä voi uhrata koko aikaani sinulle. Minulla on niin paljon muutakin ajattelemista. Sinulla on täällä toimesi ja taloushuolesi. Ennen ne sinua tyydyttivät, mutta nähtävästi eivät nyt enää...