Part 2

_Johtajatar_. Minun on sittenkin vaikea uskoa, ettei hän ole täällä. Mihin ihmeelle hän on voinut hävitä? Olikohan sinun tarkastuksesi, Bengt, tarpeeksi huolellinen? (Sytyttää sähkön ja tarkastelee ympäri huoneen.) Ei, ei jälkeäkään. (Katselee esineitä pöydällä ja koettelee lukittuja pöytälaatikoita.) Kaikki tallella ja laatikot lukittuina. Ihmeellistä! (Laskee alas vasemmalla olevan ikkunan verhot, aikoessaan tehdä samaa peräikkunalle huomaa sen avoinna.) Sittenkin minä olin oikeassa. Hän on ollut täällä ja paennut ikkunasta. Ei ole nähtävästi ehtinyt ottaa mitään mukaansa. (Herrojen huulilla tuskin huomattava salaperäinen hymyily.) Kummallista, että ovi oli lukitsematta. Kuinka Ankeliiina on voinut olla niin huolimaton?

_Nti Lundelin_ (hurskaasti). Kylläpä ovat varkaat hävyttömiä. Luulisi niittenkin toki karttavan tunnettua kasvatuslaitosta, mutta turmelus paisuu yli rajojen.

_Johtajatar_. Tahdon tarkastaa laitoksen ja puhella Ankeliinan kanssa. Tule mukaan, Hedvig! Herrat saavat sinä aikana tulla toimeen parhaansa mukaan. Tupakkaa talossa ei ole tarjota, mutta teetä tulee kohta. (Menee nti Lundelinin seuraamana.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

_Åkerman_. Täti touhuaa. Hän ei nykyään puhu muusta kuin laitoksestaan, ja minun täytyy aina olla valmiina antamaan neuvoja milloin missäkin asiassa.

_Huhtala_. Ja sinä tietysti annat.

_Åkerman_. Tietysti. Täytyyhän kokemattomia naisia auttaa.

_Aunio_ (naurahtaen). Kokemattomia! Niinpä kyllä.

_Huhtala_. Niin, niin, naiset pysyvät aina kokemattomina, iästä huolimatta. Meidän miesten vain täytyy tietää kaikki asiat ilman kannen alla.

_Åkerman_. Niin täytyy. Minunkin on järjestettävä yksin tämän laitoksen ruokaolotkin.

_Aunio_. Tietysti, olethan sinä lääkäri.

_Åkerman_. Mutta, hyvä veli, meillä ei vielä toistaiseksi kuulu keittokoulu kurssiin. Ja siksi toiseksi: tässä on kysymys ensi sijassa halpuudesta ja vasta toisessa ravitsevaisuudesta ja muista sellaisista näkökohdista, joista minä jotakin ymmärrän. Enkä minä totisesti ole selvillä silakkain ja ruisjauhojen hinnasta.

_Huhtala_. Pitäisi olla, pitäisi olla. Sinun etusihan tässä on kysymyksessä. Mikäli tiedän, olet sinä tätisi ainoa perillinen, ja kaikki, mitä hän ei elämäntehtäväänsä kuluta, jää sinulle. Minä kyllä ymmärrän, että tätisi elämäntehtävän keksiminen — näin meidän kesken puhuen — ei sinua lainkaan miellytä, mutta minkäpä sille nyt voi.

_Åkerman_. Meidän naisemme löytävät elämäntehtävänsä yleensä hyvin vaikeasti. Tätikin etsi sitä viitisenkymmentä vuotta. Enkä minä vieläkään ymmärrä, mistä hän sai päähänsä perustaa tällaisen langenneitten naisten kodin. Olisi ennen laittanut vaikka naimatoimiston. Eräänä päivänä pari vuotta takaperin tuli hän touhuissaan luokseni ja kertoi, että Jumala on ohjannut häntä löytämään tehtävän, jolla hän on hyödyttävä kärsivää ihmiskuntaa.

_Huhtala_. Ei häntä Jumala ohjannut, vaan tämä Aunio. Hän kirjoitti lehdessään niin ylen makeasti langenneitten naisten puolesta, kuinka pitäisi ruveta perustamaan koteja näitä kovaosaisia varten. Aunio siinä kirjoituksessaan suorastaan kutkutteli rikkaitten ja toimettomien naisten itserakkautta. Taisi vedota Jumalaankin, sillä (tavallistakin myrkyllisemmin) Auniohan on erikoisesti tunnettu jumalisuudestaan.

_Aunio_. No, veli, ei mennä liian pitkälle.

_Huhtala_. Eikös sinun lehtesi ole kristillismielinen?

_Aunio_. Niin... no... lehti, mutta eihän minun itseni silti tarvitse olla aivan pyhimys.

_Huhtala_. Ei toki. Mutta sinä kuitenkin kirjoitit niinkuin pyhäin sopii, ja niin löysi Bengtin täti elämäntehtävänsä.

_Aunio_. No, en minä, totta puhuen, olisi uskonut kenenkään tarttuvan tähän syöttiin.

_Åkerman_. Sellaista te sanomalehtimiehet saatte aikaan. Ja nyt sinä olet pakotettu kirjoittamaan selostuksia tästä laitoksesta lehteesi. Mieluinen tehtävä, vai mitä?

_Aunio_. Eipä sanottavasti, sillä minä en itsekään käsitä, mitä ihmeen tarkoitusta tällaisella laitoksella on.

_Huhtala_ (purevasti). Kuinka niin? Selvähän se on. Tytöistä tehdään täällä hyviä ihmisiä, suorastaan enkeleitä. Etkö sinä sitä tiedä?

_Aunio_ (vastaten samalla mitalla). Minä en ole tarkastuskomitean jäsen, kuten sinä ja veli Åkerman.

_Åkerman_. Mutta olethan sinä komiteaa varsin lähellä. Sinähän se julistat maailmalle tämän jalon työn tulokset...

_Huhtala_ (jatkaen). ... ja saat siitä vielä palkan. Me teemme työmme ilmaiseksi.

_Aunio_. Eivätkö tytöt pois päästessään maksa?

_Åkerman_. Jätetään turha nalkkina. Kerta kaikkiaan on tämä ikävä tehtävä, mutta minkäpä sille nyt mahtaa. Koetetaan kestää ja näyttää hurskasta naamaa.

_Aunio_. Mutta mitenkähän oli sen varkaan laita? Tuliko tänne joku sisälle?

_Huhtala_. Kyllä, mutta se ei ollut varas, vaan rehellinen rahallaan ostaja.

_Aunio_. Vai niin, vai käy täällä miehiäkin?

_Huhtala_. Olisipa ihme, jollei kävisi miehiä tyttöpaikassa.

_Åkerman_. So, so, Lennart, pila on liian karkeaa.

_Aunio_. Tätisi ei luonnollisesti tiedä mitään tästä.

_Åkerman_. Luultavasti ei.

_Huhtala_. Ja jos sattuu jotakin aavistamaankin, niin ei tietysti hiisku mitään... tai syyttää varkaita. Pienet valheet hyvän asian vuoksi eivät ole syntiä... Mutta aatesiskot tulevat. Lehti kääntyy. (Naisten sisään tullessa hartaalla äänellä.) Esimerkiksi kelpaavaan kuntoon on neiti johtajatar ehtinyt tänä lyhyenä aikana laitoksensa saada. (Ikäänkuin nyt vasta huomaten naiset.) No, kaikki hyvin, varas ei ole mitään vienyt?

KAHDEKSAS KOHTAUS.

_Johtajatar_. Ei, Jumalan kiitos. Tyttöjen huone oli lukittuna. He nukkuivat jo. (Herrat vaihtavat ymmärtävän silmäyksen.) Ikävä tapaus tämä kuitenkin on.

_Aunio_. Ehkä ilmoitamme poliisille?

_Johtajatar_. Kannattaneeko? Se vain herättäisi tarpeetonta huomiota.

_Aunio_. Siinä tapauksessa on ehkä viisainta olla myöskin kertomatta sanomalehdessä.

_Johtajatar_. Niin on minun mielestäni. Minä ylipäänsä tahtoisin välttää liiallista huomiota... Muuten, herra Aunio, olen käskenyt teitä tänne kiinnittääkseni teidän huomiotanne vaatimattomaan laitokseeni, joka parin kuukauden perästä tulee kaksivuotiseksi.

_Åkerman_. Todellakin. Sitä minä en ollenkaan muistanut.

_Johtajatar_. Niin, sen verran sinä muistat. Jos haluatte, herra Aunio, voitte mainita siitä lehdessänne. Onhan tämä laitos osaksi teidän herätteestänne syntynyt. Minä olin sitä kyllä ennenkin ajatellut, mutta loppusysäyksen sain teidän lennokkaasta artekkelistanne.

_Aunio_. Liian suuri kunnia minulle, neiti johtajatar.

_Johtajatar_. Nyt kahden vuoden kuluttua voin minä jommoisellakin tyydytyksellä katsella kuljettua taivalta. Monista vastoinkäymisistä ja suruista huolimatta olen minä saanut iloitakin työni hedelmällisyydestä. Holhokkini käyttäytyvät täällä siivosti ja nuhteettomasti. Luultavasti he eivät enää täältä päästyään lankea siveettömyyden välikappaleiksi.

_Nti Lundelin_ (liikutettuna). Sinä voit olla iloinen, Elisabeth, sinulla on siunauksellinen työala. On todellinen ilo nähdä, kuinka nuo ennen pahasuiset naiset ovat täällä hiljaisia, nöyriä ja työteliäitä. Me tarkastuskomitean jäsenet emme voi muuta kuin kiittää sinua uhrauksistasi langenneitten sisarten hyväksi. (Herrojen kasvoilla pidätetty hymy.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

_Eeva_ (eteisen kautta). Tee on pöydällä.

_Johtajatar_. Hyvä on, lapsukaiseni. Jos olet väsyksissä, voit mennä nukkumaan ja käskeä Ankeliinan valvoa siltä varalta, että jotakin tarvitaan.

_Eeva_. Kyllä minä valvon, johtajatar. (Poistuu).

KYMMENES KOHTAUS.

_Johtajatar_. Sallikaa, hyvät vieraat, minun viedä teidät viereiseen huoneeseen juomaan lasin teetä. Siellä voimme puhua lähemmin kotiani koskevista asioista. Olkaa niin hyvät!

_Åkerman_. Anteeksi, täti, että minun täytyy pyytää erivapautusta jäädäkseni hetkeksi miellyttävästä seurastanne. Minun on eräs tärkeä kirje joudutettava vielä yöpostiin. Ehkä minä saan hetkeksi jäädä tänne sitä valmistamaan?

_Johtajatar_. Kernaasti. Siellä on pöydällä kirjoitustarpeita. Eeva saa tuoda sinulle tänne teetä.

_Åkerman_. Niin, ja jos Eeva voisi pistää kirjeeni tuohon kadun toiselle puolelle postilaatikkoon?

_Johtajatar_. Sopii. Toivottavasti emme tarvitse sinua kovin kauan odottaa.

_Åkerman_. Koetan joutua. Näkemiin!

_Johtajatar_. Näkemiin! Olkaa hyvät, arvoisat vieraani! (Muut paitsi Åkerman poistuvat.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

_Åkerman_ (kävelee hetkisen kiivain askelin pitkin lattiaa. Vilkaisee välillä seinällä olevaan peiliin, silittää kädellä tukkaa ja korjaa kaulaliinaansa. Istuutuu sitten kirjoituspöydän ääreen, ottaa esille kynän ja paperia aikoen ryhtyä heti kirjoittamaan. Pysähtyy kuitenkin ajatuksissaan. Pakottaa itsensä kirjoittamaan jonkin aikaa, mutta nousee sitten taas kävelemään.) Enhän minä kirjoittamista varten tänne jäänyt, vaan aina pitää olla jokin syy. Ehkä sittenkin on viisainta kyhätä jotakin välttääkseen epäluuloja. (Istuutuu pöydän ääreen alkaen kiivaasti kirjoittaa.)

_Eeva_ (tuo teetä). Olkaa hyvä, herra tohtori!

_Åkerman_ (ottaen). Kas, Eeva vielä toimessa, vaikka toiset ovat jo aikoja sitten menneet nukkumaan.

_Eeva_. Minähän en olekaan täällä samassa asemassa.

_Åkerman_. Kuinka niin?

_Eeva_. Toiset ovat hoidokkeja, minä palvelijatar.

_Åkerman_. Kuka niin sanoo?

_Eeva_. Ånkeliina minulle äsken sanoi, että johtajatar ei pidä minua hoidokkina.

_Åkerman_. Vai niin. Saattaa olla, minä en tunne niitä asioita.

_Eeva_. Mutta minua ihmetyttää, miksi minua täällä kahlitaan kuten muitakin.

_Åkerman_. Millä tavalla kahlitaan?

_Eeva_. No, minä en esimerkiksi saa koskaan mennä ulos kävelemään, kuten muut palvelijat.

_Åkerman_. Onko johtajatar kieltänyt?

_Eeva_. On. Te, herra tohtori, tiedätte varmaan, mistä se johtuu.

_Åkerman_. En, Eeva hyvä, en minä tiedä. Ehkä johtajatar pelkää, että se synnyttäisi kateutta toisissa... (korjaa) kateutta laitoksen hoidokeissa.

_Eeva_ (epäillen ja masentuneena). Vai niin. (Yrittää lähteä.)

_Åkerman_. Eeva jääpi vain, mihinkäpä nyt enää kiire.

_Eeva_. Ei minulla kiirettä ole, mutta minä en tahdo häiritä tohtoria.

_Åkerman_. Et sinä minua häiritse... Saanhan minä sanoa sinuksi?

_Eeva_. Kuinka tohtori minulta sellaista kysyy? Sinuksi minua kaikki täällä sanovat.

_Åkerman_. Et sinä minua häiritse, Eeva. Minä päinvastoin haluan puhella kanssasi.

_Eeva_ (ihmeissään). Tohtori... puhella minun kanssani.

_Åkerman_. Niin, mitä ihmettä siinä on? Jollen minä ennen ole tullut puhelleeksi sinun kanssasi, on se tapahtunut siksi, että sinä olet ollut minun silmissäni tyttönen. Mutta nyt olet sinä ihan huomaamatta kasvanut kauniiksi naiseksi.

_Eeva_ (painaa hämillään päänsä alas.)

_Åkerman_. Niin, vähitellen alkaa olla aika sinun päästä pois täältä.

_Eeva_. Ah, herra tohtori, pois, pois täältä minä tahdon. Mitä varten minua yleensä pidetään täällä?

_Åkerman_. Sen sinä kyllä saat aikanaan tietää.

_Eeva_. Niin kaikki sanovat. Mutta, herra tohtori, auttakaa minua pääsemään pois täältä! Pelastakaa minut pois tästä vankilasta!

_Åkerman_. Ehkä tätini päästää sinut, jos hänellä on täydet takeet siitä, että joudut hyvään paikkaan. Minä olen ajatellut... jos sinulla itselläsi ei ole mitään sitä vastaan... pyytää sinua palvelijakseni.

_Eeva_ (melkein suunniltaan ilosta). Hän suostuu, suostuu! Oi, herra tohtori, kuinka hyvä te olette! (Lankeaa ikäänkuin vastustamattoman voiman vaikutuksesta polvilleen ja painaa kasvonsa Åkermanin käsiä vasten.) Kuinka voin minä palkita teitä kaikesta tästä!

_Åkerman_ (kumartuu aivan kuin äkillisessä intohimon puuskassa alas ja ottaa Eevaa käsistä. Voittaa kuitenkin itsensä ja tyytyy nostamaan hänet vain ylös.) Asia on siis sovittu. Minä puhun johtajattaren kanssa... Mutta minä olen pyytänyt sinut viemään kirjettä laatikkoon. Sen on valmistuttava. (Kirjoittaa nopeasti).

_Eeva_ (kasvot hehkuen katsoo häneen.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

_Johtajatar_ (tulee). Etkö jo ala joutua, Bengt?

_Åkerman_. Valmis tuokiossa! (Kirjoittaa nopeasti osoitteen, sulkee kuoren ja liimaa postimerkin.) Eeva on hyvä ja pistää tämän laatikkoon. (Eeva ottaa kirjeen ja menee turhaan peittäen iloaan.)

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

_Åkerman_. Haluaisin puhella kanssasi täti. Ehkä vieraasi eivät pitkästy. Asia on hetkessä suoritettu.

_Johtajatar_. Onko se kahdenkeskistä?

_Åkerman_. Mieluummin, ainakin aluksi. Käyn suoraan asiaan: Olen jo kauan ollut tyytymätön nykyiseen taloudenhoitajaani. Hän on saamaton ja huolimaton, ehkä myöskin jo liian vanha.

_Johtajatar_. No, asia on helposti autettu. Annat hänen mennä ja otat uuden tilalle. Mitäpä minä siihen muuta osaan.

_Åkerman_. Sinun suostumuksesi, täti, on kuitenkin tarpeen, sillä aion ottaa uuden sinun kodistasi.

_Johtajatar_ (hämmästyen). Ei, mutta oletko sinä järjiltäsi? Sinäkö ottaisit kotiisi pahamaineisen tytön langenneitten naisten turvakodista?

_Åkerman_. Rauhoitu, rakas täti, sinä aivan unohdat, että sinulla on laitoksessasi nuori tyttö, joka ei missään suhteessa ole pahamaineinen.

_Johtajatar_. Tarkoitatko Eevaa?

_Åkerman_. Häntä juuri. Hänelle on nyt sopiva työpaikka minun luonani.

_Johtajatar_. Mutta, Bengt, oletko ajatellut, että hän kaikessa tapauksessa on ollut tämän laitoksen seinien sisällä, että hän on huonomaineisen äidin tytär ja...

_Åkerman_ (keskeyttäen). Ei kai hänessä täällä ole huomattu mitään huonoja taipumuksia?

_Johtajatar_. Ei kylläkään, mutta kuka takaa, etteivät taipumukset ilmene perästäpäin? Jos hän tulee vaaralliseksi sinulle?

_Åkerman_. No, täti!

_Johtajatar_. Älä sano, sellaista on ennenkin tapahtunut. Sinä olet vielä kokematon ja minä tiedän tapauksia, jotka ovat varoittavana esimerkkinä.

_Åkerman_. Ole huoleti, täti! Jos minä huomaan hänessä huonoja taipumuksia, ajan minä hänet yksinkertaisesti ulos ovesta. Nyt tarvitsee hän ennen kaikkea neuvoja ja ohjausta. Niitä hän minulta saa.

_Johtajatar_. No niin, minä jätän hänet sinun huostaasi. Toivottavasti hän on ymmärtävä palkita uhrauksen, jonka sinä häntä kohtaan teet ottamalla hänet kotiisi. Tosin hän ei ole aivan perillä kaikista taloustoimista, mutta onhan hän täälläkin jo jotakin oppinut ja kokemus opettaa lisää.

_Åkerman_. Kiitos, täti, suostumuksestasi! (Hänen kasvoilleen ilmestyy tyytyväinen ilme.) Ja nyt voimme mennä vieraittesi luo!

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

(Åkermanin upeasti sisustettu työhuone. Perällä keskellä ovi, samoin vasemmalla. Oikealla kaksi ikkunaa. Alemman edessä suuri kirjoituspöytä. Kirjakaappi, jossa runsaasti komeasti sidottuja kirjoja. Vasemmalla sohva, tuoleja, veistoksia, tauluja.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

_Eeva_ (yksinkertaisessa, mutta siistissä puvussa, talousesiliina edessä, järjestelee kirjoituspöydällä olevia papereita, kirjoja y.m. Asettaa muhkean kimpun vaaleanpunaisia ruusuja maljakkoon pöydälle. — Hetkisen perästä raottaa Ankeliina arkaillen vasemmanpuoleista ovea.)

_Ankeliiina_ (kurkattuaan ensin varovasti ympäri huonetta lähestyy kuulumattomin askelin ja lausuu hiljaa ): Hyvää ehtoota!

_Eeva_ (säpsähtää ja kääntyy samassa ääntä kohti). Oh, tekö Ankeliina!

_Ankeliiina_ (edelleen hiljaa). Minä vain. Onko herrasi kotona?

_Eeva_. Ei ole.

_Ankeliiina_. Sitten kai uskallan viivähtää hetkisen.

_Eeva_ (epävarmana). Kyllä, mutta en tiedä... täällä ei ole oikein sopivaa...

_Ankeliiina_ (vapautuen varovaisuudestaan). No, no, ole huoleti. Kyllä minä pujahdan tieheni, jos herra tulee. Tulin keittiön kautta, niinkuin tällaisen vieraan on tultavakin. Arvasin, että olet kotona, koska päällysvaatteesi riippuivat naulassaan... Ja niin upeat vaatteet! Sinä olet vähässä ajassa ehtinyt tulla vallan fröökynäksi. (Tarkastelee Eevaa.) Olethan puettu kuin hieno mampselli konsanaan. Sellainen komento maksaa. Mistä sinä olet saanut rahaa?

_Eeva_. Herraltani tietysti, mistäpäs muualta.

_Ankeliiina_ (tarkoituksella). Ohoo! Taitaa maksaa hyvinkin.

_Eeva_. En tiedä.

_Ankeliiina_. Kuinka niin? Kai teillä on sopimus palkasta?

_Eeva_. Ei ole.

_Ankeliiina_. Ei sopimusta. Yhyy! Vai niin! Tokko herrasi edes kysyikään, paljonko sinä tahdot.

_Eeva_. Taisi kysyä, mutta minä en osannut vastata.

_Ankeliiina_. Mitäs hän siihen sanoi?

_Eeva_. Sanoi vaan, että samapa se, minä annan sen mukaan kuin Eeva tarvitsee. Ensiksi hän käski minun hankkia itselleni tarpeelliset vaatekappaleet. Sanoi, etteivät laitoksen tamineet sovi minulle.

_Ankeliiina_. Vai eivät sovi. Hän tahtoo sinut näköjään kauniiksi kuin prinsessan.

_Eeva_. Ankeliina, mitä te joutavia.

_Ankeliiina_. No no, kyllä minä herrat tunnen ja tiedän heidän makunsa. — Eivät hoitolan pukineet sovikaan nuorelle tytölle. — Kyllä sinua nyt on onni potkaissut. Kelpaa sinun, kun saat olla itsevaltiaana emäntänä täällä. Osaatko sinä ruokaa laittaa?

_Eeva_. Ei se minun taitoni niin erinomainen ole, mutta eiköhän tuota siihenkin vähin erin tottune. Minulla on keittokirjakin.

_Ankeliiina_. Kaikkeenhan sitä ihminen tottuu. Ja jos tulee pula, niin juokse minun luokseni, kyllä minä tulen auttamaan. Olen minäkin aikoinani herroja passannut. — Ei taida olla kronkeli tämä herrasi?

_Eeva_. Ei hän vielä kertaakaan olla ruokaa moittinut.

_Ankeliiina_. Se on hyvä se. Kelpaa sellaista herraa palvella. (Hymyillen salaperäisesti.) Taidatkin kohta täällä emäntänä keikkua.

_Eeva_. Mitä te tarkoitatte?

_Ankeliiina_. Ilman vaan. Eikö tuo ottane kohta toisen palvelijan. Pitää sinut vain korestina.

_Eeva_ (nauraen terveesti). Älkää joutavia, Ankeliina, mikä koresti minä olisin.

_Ankeliiina_. Kyllä vaan. Oikein olet soma katsella. Ovathan ne rumemmatkin joskus onnistuneet pääsemään sellaiseen asemaan.

_Eeva_. Millaiseen?

_Ankeliiina_. No, sinäpä nyt olet... (läheten Eevaa, melkein kuiskaten). Emännäksi ottaa... Hätäkö on sitten lekotella, kulkea kädet puuskassa ja komentaa palvelijoita.

_Eeva_. Tarkoitatte, että minusta tulisi...

_Ankeliiina_. Tulisi... Tulee varmasti, kun vaan osaat onnesi ottaa.

_Eeva_. Ettäkö hän, tohtori, minut...

_Ankeliiina_. Korottaa emännän arvoon ennen pitkää.

_Eeva_. Älkää hulluja puhuko. Hänkö, rikas herra...

_Ankeliiina_. Sitä helpompi hänen on se tehdä.

_Eeva_ (jatkaen edellistä ajatustaan). ... korkeaa sukua, ottaisi tällaisen köyhän tytön puolisokseen.

_Ankeliiina_. Eihän sitä nyt tarvitse vallan puolisoksi... riittää se vähempikin.

_Eeva_. Minä en ymmärrä teitä.

_Ankeliiina_. Höpsö!... Kylläpähän opit ymmärtämään, kun aika tulee. (On keskustelun aikana tarkastellut huonetta, nuuskien joka huonekalun erikseen.) Komeata on, kyllä täällä kelpaa pasteerailla. (On tullut lähelle kirjoituspöytää.) Tässäkö hän sitten työskentelee, herrasi? — Ooh, ruusuja! Sinä muistat ilahuttaa herraasi. (Eeva hämillään luo katseensa alas.) Hyvä merkki! Taidat pitää paljon herrastasi?

_Eeva_ (edelleen hyvin hämillään). Miksi te sellaisia kyselette?

_Ankeliina_. Älä kainostele, tyttöseni, suottahan minä vaan... Tietäähän sen kysymättäkin... Taitaa herrasikin tykätä kovasti sinusta?

_Eeva_. Mutta Ankeliina, ettekö voisi puhua jotakin muuta.

_Ankeliina_. Aikanaan kutakin. (Läheten ja kuiskaten.) Pitää se, kyllä minä tiedän. Ei se muuten olisi sinua ottanutkaan, kokematonta huusholli-ihmistä. — Hyvää jatkoa vaan. Muista minuakin, kun onnesi saavutat.

_Eeva_. Minä olen jo saavuttanut suurimman onnen, mitä olen koskaan toivonut. Minä halusin pois laitoksesta, ja se toivo on nyt toteutunut.

_Ankeliina_. Se on toteutunut. (Painolla.) Ja vielä muutkin toiveesi toteutuvat. — Mutta minä onneton olen yhä samassa piinassa.

_Eeva_. Mikäs teidän on ollessa. Tehän olette aivan eri asemassa.

_Ankeliina_. Niinpä niin. Mutta se ei sovi minun verilleni. Minä en ole tottunut sellaiseen nuhjotukseen.

_Eeva_. Ottakaa palveluspaikka jonkun yksityisen luona, kuten minäkin.

_Ankeliiina_ (naurahtaen hiukan katkerasti). Sinä puhut yhä kuin lapsi... En minä kelpaa enää... minä olen elänyt jo ohi sen ajan.

_Eeva_ (tarkoitusta ymmärtämättä). Saattaa olla niinkin. Ehkä on vanhemmalla iällä palveleminen liian raskasta.

_Ankeliiina_. Vähät siitä!... Mutta minulla ei ole enää solakkaa vartta eikä kukoistavia kasvoja.

_Eeva_. Eivät ne kai ole välttämättömiä.

_Ankeliiina_. Ovat.

_Eeva_. Minä en ymmärrä.

_Ankeliiina_. Ehkä et vielä, mutta senkin opit ymmärtämään.

_Eeva_. Te puhutte tänään niin kummallisesti.

_Ankeliiina_. Kenties. Minä luulin sinun nyt jo jotakin käsittävän. — No niin, jättäkäämme tämä keskustelu toistaiseksi... Ehkä sinulla on kyökissä päivällisen tähteitä? En ole saanut moneen aikaan kunnon ruokaa. On ollut meilläkin niin hiljaista...

_Eeva_. Mitä sillä tarkoitatte?

_Ankeliiina_. Jaa, tottakin. Ethän sinä tiedä mitään niistä asioista.

_Eeva_. Kylläpä te olette salaperäinen, Ankeliina.

_Ankeliiina_. Mitä vielä, sinusta vaan siltä tuntuu. — Mutta mennään nyt kyökkiin. Yhtähyvin voit minullekin antaa päivällisen tähteet. Likasaaviinhan ne kuitenkin heität.

_Eeva_. Kernaasti. Menkäämme katsomaan. (Menevät vasemmalle.)

TOINEN KOHTAUS.

_Åkerman_ (tulee hetken kuluttua peräovesta. Kävelee muutaman kerran edestakaisin, ottaa kaapista kirjan, heittäytyy sohvalle, selailee kirjaa, näyttää väsyneeltä ja haukottelee. Heittää kirjan pois, kävelee taas muutaman kierroksen, katselee ikkunasta ulos. Siirtyy sitten kirjoituspöydän ääreen, huomaa ruusut, jolloin hänen kasvoilleen ilmestyy tyytyväinen hymy. Kumartuu kukkasiin päin ikäänkuin niitä suudellakseen, mutta tyytyy vetämään niitten tuoksua sieraimiinsa. Ajattelee hetken, soittaa sitten kelloa).

_Eeva_ (kohta vasemmalta). Herra tohtori soitti.

_Åkerman_. Soitin. (Hitaasti, etsiskellen puheenaihetta.) Onko... joku käynyt minua kysymässä?

_Eeva_. Ei ole, herra tohtori.

_Åkerman_ (pienen äänettömyyden jälkeen). Odotan vieraita. (Vaiti hetken.) Luultavasti on viiniä kellarissa?

_Eeva_. Pulloja siellä ainakin on, mutta en ole niitä lähemmin tarkastanut.

_Åkerman_. Ehkä Eeva ottaa selvän.

_Eeva_. Heti paikalla, herra tohtori, (aikoo poistua.)

_Åkerman_. Ehtii myöhemminkin. Eeva jää hetkeksi. Haluaisin puhua Eevan kanssa hiukan... (Äänettömyys. Sitten Åkerman astuu pöydän taakse ja tarjoaa Eevalle tuolin läheltään.) Eeva istuu tähän.

_Eeva_ (hämillään). Herra tohtori...

_Åkerman_. Niin niin, tähän näin.

_Eeva_. Mutta, herra tohtori, minähän olen täällä palvelijatar...

_Åkerman_. Emäntä sinä olet Eeva, minun herttainen pikku emäntäni. (Nousten ja astuen Eevan luo ottaa tätä kädestä. Eeva arastellen suostuu. Katsoen Eevaa silmiin.) Vai pelkäätkö sinä minua, Eeva?

_Eeva_ (nostaen katseensa Åkermaniin). En, herra tohtori. (Antaa taluttaa itsensä tuolille istumaan.)

_Åkerman_ (istuen vanhalle paikalleen, hetken äänettömyyden jälkeen). Oletko sinä tyytyväinen täällä oloosi, Eeva?

_Eeva_ (puhjeten vilpittömän iloisena). Olen, olen, herra tohtori! Minä olen teille niin äärettömän kiitollinen. Minusta tuntuu kuin olisin päässyt vapauteen. Te ette tiedä, mitä on istua neljän seinän sisässä, eikä nähdä elämää, ihmisiä...

_Åkerman_. Mutta ethän sinä, Eeva hyvä, täälläkään näe juuri ketään. Eihän sinulla käy vieraita, etkä sinä liiku ulkona muuta kuin ostoksilla.

_Eeva_. Mutta minä tunnen itseni vapaaksi, ja siinä on minulle kylliksi. Talousaskareeni ovat minun elämäni. Ehkä minä en osaa vielä tehdä kaikkea teidän mieliksenne, mutta minä opin varmasti.

_Åkerman_. Sinä olet hyvä emäntä, Eeva. Minä olen erinomaisen tyytyväinen.

_Eeva_. Olen teille niin kiitollinen kaikesta, herra tohtori. Ainoa pelkoni on, etten voi teitä tyydyttää ja että lähetätte minut takaisin laitokseen.

_Åkerman_. Ole huoleti, siihen laitokseen sinun ei enää koskaan tarvitse mennä.

_Eeva_. Oi kiitos, herra tohtori, kiitos! (Lyhyt äänettömyys, sitten Eeva nousee mennäkseen.) Menen heti kellariin...

_Åkerman_. Hetkinen, Eeva. (Katsoen Eevaa suoraan silmiin.) Sinäkö olet asettanut kukat tuohon?

_Eeva_ (hämillään, luoden silmänsä alas). Minä, herra tohtori. Ehkä ne eivät miellytä teitä.

_Åkerman_. Päinvastoin, Eeva, ne ovat niin kukoistavia kuin sinä itse. (Tarttuu Eevan käteen tämän sitä estämättä.) Niistä tulvii nuoruus ja elämän mehu, kuten sinustakin.

_Eeva_. Minulla on ruusu keittiössä, se kukkii parhaillaan.

_Åkerman_. Kukkii syksystä huolimatta. — Sinä olet siis tahtonut ilahuttaa isäntääsi, Eeva. Minä olen siitä hyvin iloinen.

_Eeva_ (katsoen Åkermania suoraan silmiin). Todellako, herra tohtori?