v. 1793 innostutti erään kirjailijan kirjoittamaan näytelmän nimeltä

_Les tu et les toi ou la parfaite égalité_ (Sinät eli täydellinen tasa-arvoisuus).

Kantaansa nähden useimmat näistä teattereista olivat alussa perustuslaillismielisiä, mutta muutamat niistä kuitenkin jo kohta omaksuivat kokonaan vallankumouksellisen ohjelmiston, niin esim. Ooppera, Opéra comique ja Théâtre de la République. Samaan aikaan alkoi kaksi muuta teatteria, Théâtre de Vaudeville ja Théâtre de la Nation, yhä enemmän kallistua rojalismiin. Heinäkuun 14 p:nä 1790 vietetyn federatsionijuhlan aikana, kun kaikki muut teatterit ottivat ohjelmiinsa niin vallankumouksellisia kappaleita kuin mahdollista, onnistui Théâtre de la Nationin kuningasmielisten näyttelijäin saada aikaan, että tällä teatterilla oli ohjelmassaan ainoasti reaktsionihenkisiä kappaleita. Kuten olemme nähneet, syntyi kuitenkin näyttelijäin välillä sovinto, jonka jälkeen vallankumousta suosivat näyttelijät vähäksi aikaa saivat ylivallan. Heidän yrityksensä ottaa uudelleen esille _Charles IX_ tosin meni myttyyn Chénierin ja rojalististen näyttelijäin välillä vallitsevien riitaisuuksien vuoksi, mutta kuitenkin heidän onnistui saada aikaan, että Théâtre de la Nation otti ohjelmaansa vieläkin muutamia vallankumouksellisia kappaleita.

Marraskuussa 1790 otettiin näyteltäväksi Voltairen _Brutus_. Se vastaanotettiin ensi esityksessä ennen kuulumattomalla innostuksella. Mutta samalla näkyi selvästi, että sama hajaannus, joka vallitsi näyttelijäin kesken, oli salongissakin vallalla. Lausuttaissa sanat "vivre libre et sans roi" (elää vapaana ilman kuningasta) kuului taputuksia ylemmiltä riveiltä. Niihin vastattiin melkein välittömästi yksiäänisellä "eläköön kuningas!" huudolla ylimyksellisten kerrosten puolelta. Tuokion kuluttua häiritsee näyttelijöitä uudelleen jatkuvat huudot. "Eläköön Voltaire, eläköön Voltaire!" kaikuu kautta salin, ja yleisö ei tyynny, ennenkuin lämpiöstä tuodaan Voltairen veistokuva, jota, näyttämön ollessa kaltevan, kaksi grenadieria saa seisaaltaan tukea näytännön loppuun saakka. Seuraavalla kerralla oli Voltairen veistokuva asetettu näyttämölle ja sen vastapäätä Brutuksen rintakuva, jonka maalari David oli tuottanut Italiasta ja lainannut teatterille. Juuri ennen väliverhon kohoamista viskattiin näyttämölle salkku; eräs näyttelijöistä otti sen ylös ja luki seuraavat tilaisuutta varten kirjoitetut rivit:

O, buste révéré de Brutus, d'un grand homme, Transporté dans Paris, tu n'as point quitté Rome. [O sinä Brutuksen, suuren miehen, kunnioitettava kuva; vaikka olet tuotu Pariisiin, et ole ollenkaan jättänyt Roomaa.]

* * * * *

Brutuksen jälkeen näyteltiin eräs kappale, joka suoraan käsitteli päivän kysymyksiä, eritotenkin Bastiljin valloitusta; se oli kokonaan arvoton viisinäytöksinen draama _La liberté conquise et le despotisme renversé_ (Vapauden voitto ja sortovallan kukistus), jonka tekijä oli aivan tuntematon, nimeltä Harny. Kappale vastaanotettiin kuitenkin riemastuksella ja antoi aihetta isänmaallisiin ilonpurkauksiin. Joka kerta kun joku säe loppui sanoilla "libre" tai "liberté", niin koko salonki kuorossa toisteli näitä sanoja. Kun kappaleessa esiintyi henkilöitä, jotka vannoivat hallitusmuotovalan, vannoivat sen kaikki katsojatkin. Väliaikoina koko salonki laulaa "Çà ira" y.m. revolutsionisia lauluja. Väliverhon laskeuduttua huudetaan tekijä esiin, ja eräs näyttelijättäristä, M:lle Sainval, seppelöi hänet laakeriseppeleellä. Silloin huutaa joku: "Hyvät herrat, sanotaan että vanha urhollinen Arné, yksi Bastiljin sankareja, on täällä." Urhollinen Arné vedetäänkin esiin ja saatetaan näyttämölle joutuakseen vuorostaan laakeroitavaksi. Mutta kun ei mitään seppelettä ole enää saatavilla, ottaa M:lle Sainval erään näyttelijän päästä harmaan lakin ja sijoittaa sen ukko Arnén päähän. Sali jymisee kättentaputuksista.

Tämä oli viimeinen vallankumouksellinen ohjelma, joka esiintyi vanhassa Comédie française'ssa, joka salatakseen ylimysmielisiä taipumuksiaan nyt kutsui itseään nimellä Théâtre de la Nation. Säädös 13 p:ltä tammik. 1791, joka lakkautti teatterisensuurin, vaikutti monessa suhteessa uudestiluovasti teatterioloihin. Comédie française oli tähän saakka laajain etuoikeuksiensa nojalla sitonut kädet muilta puhenäyttämöiltä, ja sillä oli ollut käytettävänään etevimmät näyttelijät ja parhaat näytelmät. Vapauden julistamisen jälkeen eivät kirjailijat eivätkä näyttelijät enää olleet sidottuja, ja osa näistä ei kauankaan viivytellyt ryhtyessään käyttämään vapauttaan. Chénier tarjosi näytelmänsä _Charles IX:nnen_ yhdelle uusista vastasyntyneistä teattereista, Théâtre de la Républiquelle, ja jonkun ajan kuluttua siirtyivät tähän teatteriin Théâtre de la Nationin kaikki tyytymättömät näyttelijät. Tämä uusi puhenäyttämö, Théâtre de la République, johon Chénierin maine ja Talman taide houkuttelivat lukuisan yleisön, tuli tästälähin vallankumouspuolueen kokouspaikaksi, samalla kun sen kiivas vastustaja, Théâtre de la Nation, vanha puhenäyttämö, päivä päivältä otti yhä rojalistisemman leiman. Näiden molempien teatterien, vallankumouksellisen ja kuningasmielisen, välillä taisteltiin kauan samaa taistelua, jota käytiin sanomalehdistössä, klubeissa ja julkisessa elämässä.

Huhtikuun 27 p:nä 1791 avattiin Théâtre de la République pääsiäisloman jälkeen Chénierin _Henri VIII_ nimisellä kappaleella, joka nyt ensi kertaa näyteltiin, mutta ei ollut sen uutukaisempi kuin _Charles IX_ oli ollut ensi esiintymisessään. Se maine, jonka Chénier oli hankkinut selkkauksillaan sensuurin kanssa, ei kuitenkaan ollut kylliksi takaamaan _Henri VIII:nnelle_ menestystä; -- kappale, jolla itsessään oli vähän arvoa, otettiin vastaan ilman mitään erityistä innostusta ja haudattiin muutamien esityksien jälkeen ainoasti silloin tällöin sukeltaakseen uudelleen esiin. Chénier huomasi ajan olevan läsnä hakea uusia aiheita, ja kun eräs toinen kirjailija, d'Arnault, oli voittanut loistoisan menestyksen näytelmällään _Marius à Minturnes_ Théâtre de la Nationissa, niin hänkin valitsi klassillisen aiheen ja kirjoitti _Caïus Gracchuksen_, joka esitettiin Théâtre de la Républiquessa 9 p. helmik. 1792.

_Caius Gracchus_ oli monessa suhteessa kahta edeltäjäänsä etevämpi; se oli suuremmin suunniteltu ja sommittelultaan voimakkaampi. Sen viittaukset ajan oloihin olivat myös syvempiä; se ei tarjonnut nautittavaksi sitä tilapäisyyden ja kansansuosion tavoittelun helppohintaista rihkamaa, joka oli ollut kummankin edellisen näytelmän tunnusmerkkinä. Sillä joskin kaikki roomalaisessa kansantribunissa voivat havaita paljon Mirabeaun personallisuutta ja aatteita, niin ei kappaleen ydin kuitenkaan ollut siinä; sen muodostivat vertauskohdat Rooman ja Ranskan sosialisen tilan välillä, niiden yhteiskuntaa mullistavien aatteiden välillä, joita Gracchukset edustivat, ja niiden uuden virtausten, jotka vallankumouksen aikana kulkivat ranskalaisen yhteiskunnan läpi. Vallankumouksellinen yleisö täysin käsitti kappaleen pohjana olevan aatteen ja osotti osaavansa pitää arvossa sen ansioita palkitsemalla sitä mitä vilkkaimmalla suosiollaan. Mutta nytkin, samoinkuin oli ollut _Charles IX:nnen_ laita, antoi ensi esitys aihetta myrskyisiin kohtauksiin ja meluaviin mielenosotuksiin. Ylimykset olivat rientäneet ostamaan pilettejä ja täyttivät siten ensi-iltana suuren osan teatteria. He jo alusta pitäen ilmaisivat tyytymättömyytensä, panemalla toimeen melua heti kohta kun joku paikka kappaleessa ei heitä miellyttänyt. Vallankumoukselliset puolestaan tekivät voitavansa saadakseen heidät vaikenemaan, ja näiden yritysten aikana kasvoi heidän taistelunhalunsa ja kiihtymyksensä. Ja kun näyttelijä Monvel Cajus Gracchuksena synkällä voimalla lausuu:

"Autour de nous veille la tyrannie", [Ympärillämme valvoo tyrannius,]

silloin kaikuu ensi kertaa salissa tuo pelottava huuto, joka 20 p:nä kesäkuuta ja 10 p:nä elokuuta oli herättävä kansan vihan ja kostonhimon: "Tuilerioihin, Tuilerioihin!"

Muutamia päiviä _Caïus Gracchukscn_ ensi näytännön jälkeen esitettiin Théâtre de Vaudevillessa, joka oli ainoasti Théâtre de la Nationin kaiku, pieni kappale nimeltä _L'auteur d'un moment_ (Hetken kirjailija). Se oli erään näyttelijöistä kirjoittama ja julkisesti teki pilaa Chénieristä, hänen itserakkaudestaan ja hänen helposti hankitusta kirjailijanimestään ja maineestaan. Kappale veti väkeä puoleensa, ja ylimyksellinen yleisö paukutti sille käsiään monta iltaa peräkkäin. Keskellä viidettä esitystä nousi äkkiä salissa eräs tänne erehtynyt Jakobiini ja pani äänekkään vastalauseensa, kun taputettiin käsiä sellaisille kohdille, jotka julkisesti saarnasivat pitkälle mennyttä rojalismia. Hänet ajetaan ulos vilkkaiden eläköönhuutojen kaikuessa kuninkaalle. Mutta näyttelijäin ja yleisön poistuessa teatterista on suuri joukko patriootteja kokoontunut sen ulkopuolelle; he hyökkäävät ylimysten kimppuun, kastavat nämä puoleksi sulaneella, vasta sataneella lumella ja peittoavat pahanpäiväisesti. Seuraavana päivänä annetaan nämä mellakat ilmi kansalliskokouksessa, mutta tämä kieltäytyy ryhtymästä mihinkään toimenpiteihin, kun kerran vuoden 1791 laki oli säätänyt teatterin vapauden. Riitaa sovittaakseen suostui tekijä ottamaan kappaleensa pois teatterin ohjelmistosta. Siihen olisi patrioottien nyt luullut tyytyvän, mutta sitä he eivät tehneet. Vielä samana iltana he panivat toimeen suuria mielenosotuksia Vaudeville-teatterissa eivätkä tyytyneet, ennenkuin teatterinjohtaja keskellä orkesteria oli polttanut poroksi yhden kappaleen näytelmää, samalla kun yleisö salongissa viritti laulun "Ça ira" ja palkitsi hänen isänmaallista intoaan myrskyisellä suosiolla.

Nämä kohtaukset osottavat että teatterin vapautta, vaikkapa se olikin virallisesti julistettu, ei suinkaan jätetty koskematta. Ne näyttävät myös selvästi, että nykyään oli ei ainoasti varomatonta vaan jopa vaarallistakin ilmaista rojalistisia taipumuksia teatterissa yhtä vähän kuin yhteiskunnassakin. Siitä huolimatta Théâtre de la Nation yhä edelleen osotti antirevolutsionista intoaan näyttelemällä ilta illalta _Cinnaa_ ja _Athaliaa_, pidättämällä ohjelmistostaan vallankumouksellisia kappaleita ja mitä selvimmällä tavalla estämällä laulamasta vallankumouksellisia lauluja.

Niin, vielä useita kuukausia tasavallan perustamisen jälkeen, aikana, jolloin rojalistinen sanomalehdistö oli kokonaan masennettu ja pienimpiäkin rojalismiin kallistumisen merkkejä yhteiskunnassa vainottiin ja hävitettiin keinolla millä tahansa, uskalsi eräs kirjailija jättää näyteltäväksi kappaleen, jossa rojalistiset sympatiat niin selvästi kävivät ilmi, ettei kukaan sen lukenut tai nähnyt voinut hetkistäkään olla epätietoinen tekijän kannasta.

Tämä kirjailija oli Jean-Louis Laya, Chénierin vastustaja ja kilpaveli vallankumouksellisen teatterin kiistakentällä. Hänen näytelmänsä -- viisinäytöksisen runomuotoisen komedian -- nimi oli _L'ami des lois_ (Lakien ystävä), ja se esitettiin Théâtre de la Nationissa 2 p. tammik. 1793. Kappale itsessään oli vähäpätöinen, sommittelu heikko ja säkeet huonoja. Toimintakin tarjosi sangen vähän mielenkiintoa. Forlis, entinen markiisi, rakastaa entisen paroonin Versac'in tytärtä. Isä on taipuvainen naimiskauppaan, mutta äiti, ollen jakobiinien Nomophagen, Plauden ja Duricrânen hyvä ystävä sekä yötä ja päivää puuhaten revolutsionisten suunnitelmain valmistelemisessa, vastustaa avioliittoa. Forlista syyttää Nomophage antirevolutsionisista vehkeistä ja hän vangitaan. Mutta hän puhdistautuu syytöksestä ja saa kansan puolelleen. Jakobiinit nyt kärsivät hyvin ansaitun rangaistuksensa, kun näet heidät vuorostaan heitetään vankeuteen. M:me Versac näkee erehtyneensä jakobiinien suhteen, ja tunnustaen että, kuten hän lausuu, "kunniallisin ihminen on paras kansalainen", hän antaa Forlisille tyttärensä käden. -- Kappale itsessään ei suinkaan herättänyt huomiota, vaan se harvinainen rohkeus, jota tekijä oli osottanut, uskaltaessaan aikana, jolloin Pariisin kommuuni oli tulemassa kaikkivaltiaaksi ja Ludvig XVI:tta vastaan vireillä oleva oikeusjuttu sai vallankumoukselliset ainekset väkevämpään kuohuntaan ja vallankumousta vastustavat ainekset mikäli mahdollista koettamaan tekeytyä kuulumattomiksi ja näkymättömiksi, hätyyttää jakobiinien sortovaltaa, uskaltaessaan esittää näyttämöllä niin selvästi, ettei kenkään voinut erehtyä, Robespierren kovaa ja kylmää epäluuloisuutta, Maratin verintahrattua huolenpitoa kansan onnesta, sekä -- mikä ehkäpä enimmin suututti ultrapatriootteja -- asettaa niiden vastakohdaksi, ainoina kunniallisina ja luotettavina miehinä, kaksi vanhan ylimyskunnan jäsentä.

Veisi pitkälle yksityiskohtaisesti kuvailla koko sitä suunnatonta melua, jonka Layan näytelmä herätti, ja kaikkia niitä yrityksiä, joita tehtiin sen vainoamiseksi. Ensi esityksessä täytyi Layan astua näyttämölle ottamaan vastaan ylimyksellisen yleisön raivoisaa riemastusta; seuraavissa kasvoi meteli koko ajan, kun patriootit kaikin tavoin koettivat äänillään vaientaa suosionmyrskyä. Kappale otettiin puheeksi jakobiiniklubissa -- ja kommuuni, jonka johtajat Santerre ja Anaxagoras Chaumette olivat vallan raivoissaan Layan rohkeudesta, koetti tehdä kaikkensa pakoittaakseen konventtia julkaisemaan kiellon näytelmää vastaan. Mutta konventti, joka Dantonin suureksi harmiksi keskeytti neuvottelun kuninkaan kohtalosta, keskustellakseen Layan kappaleesta, oli vihamielinen kommuunille, vetosi teatterin vapautta koskevaan lakiin ja kieltäytyi ryhtymästä mihinkään toimenpiteihin. Kommuuni silloin päätti kutsua aseihin kansalliskaartin ja asettaa kaksi kanuunaa teatterihuoneesen. Mutta siitä ei ollut apua. Vasta kun kuninkaan tuomio oli langennut, ja oli käynyt selväksi että kommuuni oli kaikkivaltias, kieltäysivät näyttelijät enää näyttelemästä Layan kappaletta. Laya itse, kumma kyllä, vältti kaikki vainoamiset pysyttelemällä piilossa Robespierren kuolemaan saakka. Hän eli vielä 40 vuotta _L'ami des lois'in_ esittämisen jälkeen ja kirjoitti useita näytelmiä, jotka kumminkin pysyivät huomaamattomina.

Se rohkeus, jota näyttelijät olivat osottaneet esittämällä Layan kappaletta, oli kuitenkin ohjannut vallanpitäjäin huomion entistä enemmän Théâtre de la Nationia kohtaan, ja tästälähin virastot pitivät valppaasti silmällä sen ohjelmistoa. Elokuussa 1793 astui eräänä iltana äkkiä sisään keskellä erään aivan viattoman, _Pamela_ nimisen kappaleen esitystä muutamia henkilöitä, kehoittaen yleisöä poistumaan, koska menestysvaliokunta oli kieltänyt kappaleen. Näytelmässä oli tuskin mitään muuta sellaista, josta patriootit olisivat voineet loukkautua, kuin se että Pamela oli esitetty aatelisnaisena. Tekijä, François de Neufchâteau, julkaisi silloin teatterilehdessä _Journal des Spectacles_ kirjeen, jossa lupasi toimittaa vaaditut muutokset ja vaihtaa Pamelan syntyperän porvarilliseksi, jos niin haluttiin. Tämä kirje ei selitettävistä syistä ollut omiaan tyyntämään vallanpitäjäin kiihoittumista. Kun _Pamelaa_ esitettiin muutellussa muodossaan 2 p. syyskuuta, herättivät sanat "suvaitseville on enimmän annettava anteeksi" paljon pahaa verta. Eräs univormuun puettu patriootti huutaa kovasti: "Ei mitään valtiollista suvaitsevaisuutta!" Mutta koko salonki hänet pian vaientaa. Seuraavana päivänä sisälsi sanomalehti _La feuille du salut public_, Robespierren puhetorvi, Théâtre de la Nationia vastaan terävän kirjoituksen, jossa väitettiin että näyttelijät olivat hyvin epäluulonalaisia ja ansaitsivat tulla suljetuiksi talteen telkien taakse. Tämä oli valmistusta siihen mitä tuleman piti. Syyskuun 3 p:nä k:lo 10 aamulla vangittiin François de Neufchâteau, ja sama kohtalo kohtasi myös Théâtre de la Nationin kaikkia näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, jonka jälkeen tämä näyttämötaiteen vanha koti, entinen Comédie française, suljettiin, avautuakseen vasta Robespierren kuoleman jälkeen uudelleen yleisölle.

* * * * *

Layan _L'ami des lois_ oli viimeinen yritys vastustaa näyttämöltä kommuunin, menestysvaliokunnan ja Robespierren hirmuvaltaa. Syksystä 1793 aina Thermidor-katastrofiin saakka heinäkuuhun 1794 ovat kaikki teatterit orjallisia; muutamia niistä ylläpitää vallankumouksellinen hallitus, joka itse valitsee näyteltävät kappaleet, mutta toisetkin ovat sen alttiita palvelijoita ja alistuvat mihin nöyryytyksiin tahansa, jottei heitä vaan epäiltäisi isänmaan vihollisiksi. Elokuussa 1793 oli konventti, josta jo tähän aikaan kaikki vastustelevat ainekset oli poistettu, julaissut säädöksen, määräyksellä että kaikki teatterit, joissa esitettiin kappaleita, jotka olivat omiansa saamaan aikaan huonoa vaikutusta tai elvyttämään eloon rojalismia, oli suljettava ja niiden johtajat rangaistava,... ja juuri tähän lakiin oli menettely Théâtre de la Nationia kohtaan perustunut. Maaliskuussa 1794 ryhtyi kommuuni itse sensuroimaan teatteria, määräämällä ettei mitään kappaletta saanut esittää näyttämättä sitä ensin kommuunille. Tämä näin asetettu sensuuri uskottiin 1 p, huhtikuuta vastaperustetun yleisen opetuskomissionin huoleksi, ja kuukautta myöhemmin tämä julkaisi säädöksen, mikä todellisesti toimeenpani sensuurin.

Ja tämä sensuuri vallitsee niin raa'alla ja niin välinpitämättömällä tavalla, että Suardin ja Baillyn nimet sitä ajatellessa soivat valistuneilta korviimme. Kaikessa nähdään salaviittauksia, kaikessa nähdään maltillisuutta, ylimysmielisyyttä ja rojalismia. Chénierin _Henri VIII_, Racinen _Phèdre_ ja _Britannicus_; _Macbeth_, _Le malade imaginaire_ ovat epäluulon-alaisia ja kiellettyjä. _Cid_, _Tartuffe_, _Le misanthrope_ sisältävät kohtia, jotka ovat loukkaavia ja pois pyyhittäviä. _Brutus_ ja _La mort de César_, jotka vielä v. 1793 kuuluivat ultrarevolutsioniseen ohjelmistoon, voivat päästä näyteltäviksi, sittenkuin on kokonaan muutettu niiden loppu; ja Chénier, jota myöskin epäillään liiallisesta maltillisuudesta, on pakoitettu Robespierren ja Barèren silmäin edessä itse polttamaan _Timoléoninsa_, mikä oikeastaan ei ole muuta kuin dityrambi tasavallan kunniaksi, vaikkapa hirmuvaltiaat luulivat siitä löytäneensä muutamia salaviittauksia, joita he kuvittelivat tähdätyiksi itseään vastaan.

Ettei kipinääkään näyttämötaidetta ollut olemassa tällaisten olojen vallitessa, sen jokainen hyvin ymmärtää. Näyttelijät laiminlyövät alkeellisintenkin teknillisten sääntöjen varteenottamisen. He liikkuvat näyttämöllä aivan miten haluavat, tulevat sisään kamiinista, menevät ulos milloin peilistä, milloin seinästä ja useimmiten ikkunasta. Kuta karkeampaa ja ilveellisempää kaikki on, sitä enemmän se on yleisön maun mukaista. Näyttämöllepano, jota Talma innolla ja ymmärtämyksellä oli koettanut parantaa, lyödään kokonaan laimin, ja mykkä näytteleminen puuttuu peräti: näyttelijät, joilla ei ole mitään sanottavaa, toimittelevat muuta -- niin, tapahtuupa joskus, että he ottavat taskustaan kiikarin ja huvitteleivat tähystelemällä yleisöä odotellessaan seuraavaa repliikkiään.

Yhden ainoan enimmin suosittuja kappaleita, nimittäin Sylvain Maréchalin kirjoittaman _Le dernier jugement des rois'in_ (Kuningasten viimeinen tuomio) sisällys todistaa paraiten, millainen oli tähän aikaan yleisön maku:

Eräs tyranniuden uhriksi joutunut kansalainen on ajettu maanpakoon autiolle saarelle. Siellä hän kasvattaa saaren villit asukkaat kuningasten vihaajiksi ja viettää joutohetkensä piirtämällä kovimpaan kallioon nämä sanat: "Parempi on saada naapurikseen varas kuin kuningas. Vapaus. Tasa-arvoisuus." Äkkiä tuo eräs laiva tähän saareen kaikki Europan hallitsijat alkaen paavista ja loppuen Venäjän keisarinnaan. Jokaista näistä taluttaa kädestä hänen omanmaisensa sansculotti. Sansculotit antavat hallitsijain jonkun aikaa kärsiä suurinta hätää, koska muka näiden tulee oppia näkemään, mitä he ovat tehneet kansoilleen, kun ovat antaneet niiden nähdä nälkää. Sitten he vierittävät näyttämölle vuoren kokoisen leivoksen, jota hallitsijat katselevat ahnain silmin. "Tenez, faquins", sanoo eräs sansculotteista, "voilà de la pâture, bouffez!" [Katsokaa, roistot, tuoss' on ruokaa, ahmikaa!] Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä, kun he tyydyttääkseen nälkäänsä aikovat hyökätä ruoan kimppuun, he näkevät, kuinka lähellä sijaitseva tulivuori alkaa purkaa palavaa laavaansa heidän päälleen. Hallitsijat joutuvat kauhuihinsa ja tekevät nopeasti mitä omituisimpia lupauksia vastaisen varalle, jos vain pääsevät leikistä ehein nahoin. Espanjan kuningas lupaa ruveta sansculotiksi, paavi vannoo ottavansa vaimon -- "Et moi, je passe aux Jacobins ou aux Cordeliers" [Ja minä menen jakobiinien tai cordelierien joukkoon], sanoo Venäjän Katariina. Mutta mistään ei ole apua; tuokion kuluttua on tulivuori haudannut tuhkaansa kaikki hallitsijat. Kaikki ranskalaiset eivät toki nauttineet sellaisista karkeista ja sisällyksettömistä ilveilyistä. Se yleisö, jota vallankumouksellinen kiihkoilu ei ollut sokaissut, tuomitsi niitä hyvin ankarasti. "Olisi voinut luulla", sanoo eräs sen ajan sanomalehti kertoessaan Sylvain Maréchalin kappaleesta, "että permanto ja koko salonki oli täynnä murhamiehiä", ja _Moniteur_ arvelee ettei voi muuta kuin otaksua, että kaikki nämä tavattoman huonot draamalliset tuotteet olivat "Pitt Koburgin" työtä, tarkoituksella saattaa ranskalainen näyttämö kokonaan rappiolle.

Usein kuulee kummeksittavan että teatterit voitiin pitää auki läpi koko vallankumouksen, ja kuulee esitettävän todisteena Ranskan kansan suunnattomasta kevytmielisyydestä, että ne vallankumouksen synkimpänäkin aikana, terrorismin aikana, olivat täynnä katsojia. Mutta lähemmin tutkiessa revolutsionin teattereita huomaa pian, että yleisesti katsoen se ei ainakaan ollut huvittelun tarve, joka ajoi ihmisiä teattereihin, että se ei ollut huoleton ja huvinhaluinen yleisö, joka täytti niitä. Myöskin teatteri oli osaltaan yllyttelypesänä; tänne kokoontui yleisö ilmituomaan innostustaan ja suuttumustaan, kehoittamaan ja lainoittamaan vallankumouksellisia intohimoja ja ennen kaikkia näkemään revolutsionin tapausten kulkevan silmiensä editse, palauttamaan muistoonsa sen suuria päiviä ja tuntemaan ylpeyttä vallankumouksen suorittamasta työstä.

MAALAUSTAIDE

Sama hedelmättömyys, joka vallankumouksella on näytettävänä kirjallisessa suhteessa, voidaan huomata myös kuvaavien taiteiden piirissä. Niinpä esim. maalaustaiteen alalla vallankumous ei ole tehnyt tunnetuksi yhtään uutta nimeä, ja perin harvat ovat ne merkittävämmät teokset, jotka syntyivät tällä ajalla. Ainoa suuri maalari, jota vallankumous kutsuu ja jota se monestakin syystä on oikeutettu kutsumaan omakseen, oli David. Mutta Davidin nimi oli jo monta vuotta ennen säätyjen kokoontumista ja Bastiljin valloitusta tunnettu ja kunnioitettu ja sai varsinaisen loistonsa vasta Napoleonin aikana. Vallankumouksen kunnia ei tällä alalla ole minkään uuden luomisessa, vaan siinä, että se on ryhtynyt vapauttavaan, parantavaan ja järjestävään työhön, joka melkoisessa määrin on edistänyt taiteen vapaata ja luonnollista kehitystä.

Suuren vallankumouksen puhjetessa oli Lebrunin v. 1648 perustamalla ja Colbertin uudesti muodostamalla Kuninkaallisella maalaus- ja kuvanveistotaiteen akatemialla yksinomainen oikeus vaalia taidetta ja valvoa sen etuja. Tässä akatemiassa oli kaikki etuoikeuksien ja sääntöjen alaista. Ainoasti akatemiaan kuuluvat taiteilijat voivat päästä esille; muilla siihen ei ollut vähintäkään toivoa. Ainoasti akatemiaan kuuluvat taiteilijat saivat panna näytteille taulujaan joka toinen vuosi pidetyissä näyttelyissä; ainoasti he voivat toivoa Ludvig XVI:nnen tekemäin tilausten kautta saavansa jotain aineellistakin hyötyä. Tällä tavoin suljettiin -- kun etuluulot ja syrjävaikuttimet tietysti usein pääsivät määräämään uusien jäsenten ottamista akatemiaan -- tie niiltä taiteilijoilta, joilla oli taiteestaan alkuperäinen ja itsenäinen käsitys. Näillä ei ollut niin mitään tilaisuutta tutustuttaa yleisöä teoksiinsa. Akatemian tärkeimpiä etuoikeuksia oli näet juuri oikeus yksin järjestää julkisia näyttelyjä, ja niinpä ennen vallankumousta ei ollutkaan mitään muita näyttelyjä kuin akatemian. Tosinhan akatemia hyväntahtoisesti salli ulkopuolella olevien taiteilijain yhtenä päivänä vuodessa, la Fête-Dieu päivänä, panna teoksiaan julkisesti näytteille, mutta tämä lupa oli vähäarvoinen, sillä taulut asetettiin näytteille ulkoilmassa ja olivat siten alttiit sään vaikutuksille. Lisäksi koko näyttely sai kestää vain kaksi tuntia.

Mutta akatemia ei pannut estäviä sulkuja ainoasti ulkopuolella oleville taiteilijoille, vaan myös omille jäsenilleen. Niinpä esim. kuninkaalliset tilaukset, joiden olisi tullut olla omiaan vaikuttamaan kehittävästi ja innostavasti nuoriin taiteilijoihin, liian ankarain määräysten vuoksi kadottivat suuren osan arvostaan. Ensiksi tilaukset tapahtuivat umpimähkään ollenkaan ilmoittamatta tilattujen taideteosten tarkoitusta; toiseksi olivat sen sijaan niiden korkeus-, pituus- ja leveysmitat tarkasti määrätyt ja tarkasti vaarinotettavat -- kaksi seikkaa, jotka tietysti vaikuttaisivat ehkäisevästi mielikuvituksen lentoon ja vapauteen.

Itse akatemiassa oli kumminkin vastustuspuolue, joka yhä enemmän sai erikoisleimaa ja suureni, kuta enemmän vapausaatteet tunkeutuivat kaikille aloille. Tämän vastustuksen johtaja oli Louis David. Kuullessa hänen nimensä tunkeutuu mieleen monet erilaiset vaikutelmat. Muistuu mieleen reformaattori David, sen todellisuustaiteen perustaja, joka niin jyrkästi erosi Watteaun ja Boucher'in sovinnaisesta ja teennäisestä käsityksestä. Muistuu mieleen sansculotti David, joka äänesti kuninkaan kuolemaa, Maratin innokas ystävä ja ihailija. Ja mieleen muistuu David, M:me Récamier'in Louvren museossa olevan kauniin kuvan luoja, David, konsulaatin ja keisarikunnan orjallisen taiteen etevin edustaja. Yhdeksi yhdistettyinä nämä niin vastakkaiset vaikutelmat antavat meille kuvan vakavasta, ankarasta ja totuutta etsivästä taiteilijasta, joka revolutsionisen intonsa vuoksi joutui valtiolliselle uralle, mutta ei siinä koskaan ollut muuta kuin miehuuton, voimaton ja vakuutukseton politikko, valmis milloin hyvänsä vaihtamaan mielipidettä ja hallitsijaa, jos vain sellainen soveltui hänen personallisiin etuihinsa.

Jacques-Louis David syntyi Pariisissa v. 1748. Ensi opetuksensa maalauksessa hän sai vanhalta sukulaiseltaan Boucherilta, joka kuitenkin pian älysi, ettei hänen taidesuuntansa soveltunut Davidin luonteelle, ja sentähden uskoi hänen kehityksensä johdon muutamia vuosia nuoremmalle ystävälleen ja virkaveljelleen Vien'ille. Roomapalkinto, jonka David -- neljästi turhaan siitä kilpailtuansa -- sai 27 vuoden iässä, samana vuonna, jolloin hänen opettajansa Vien nimitettiin Rooman ranskalaisen akatemian johtajaksi, soi hänelle tilaisuuden oleskelemaan viiden vuoden aikana Roomassa. Joskaan hänen jäykkä ja kylmä taiteilijaluonteensa ei jaksanut omistaa itselleen mitä Italian taiteessa oli ylevintä, niin oli tämä oleskelu kuitenkin suuriarvoinen hänen kehitykselleen. Täällä hän näet tutustui useihin taiteilijoihin, joissa vapaammat ja uudemmat aatteet olivat saaneet jalansijaa; täällä heräsi hänen mielenkiintonsa antiikkia kohtaan, ja täällä hän sai joukon uusia herätteitä, jotka tulivat olemaan perustana hänen vastaiselle toiminnalleen.

Ajatus taiteessa tehtävästä reformista ei ollut aivan uusi. Heyne, Winckelman, Lessing y.m. olivat innolla nousseet vastustamaan sitä luonnotonta ja nurinkurista tapaa, jolla taiteen etuja valvottiin, ja heidän vaatimustansa suuremmasta yksinkertaisuudesta ja todenmukaisuudesta ja heidän viittaustansa antiikin esikuviin olivat muutamat taiteilijat noudattaneet: saksalainen Mengs, sveitsiläinen Gessner ja italialainen Canova, koettaen toteuttaa niitä teoksissaan. Rooman ranskalaisessa akatemiassa nämä aatteet olivat löytäneet innokkaita kannattajia, ja seurustelu sikäläisten taiteilijain kanssa, noiden taiteilijain, joilla oli tehtävästään raikkaampi ja ankarampi käsitys, ei ollut tekemättä vaikutustaan Davidiin. Koko Davidin taideluonne oli muuten omiaan tekemään hänet tämän uuden taidesuunnan puoltajaksi, ja vaikkapa ei, kuten jotkut kirjailijat ovat taipuvaisia tekemään, antaisikaan Davidille kunniaa tämän suunnan luomisesta, niin on toki varmasti hänelle tuleva suurin ansio siitä, että hän on osottanut sen edut käytännössä, johtanut sen uusille urille ja painanut siihen personallisuutensa leiman.

Ensimäisessä itsenäisessä teoksessaan, _Saint-Roch rukoilemassa rutonsaastuttamain puolesta_, mikä vielä nytkin koristaa Marseillessa erästä sairaalanseinää, hän vielä noudattaa akateemista makua. Mutta jo _Belisariuksesta_ v. 1780 alkaa murrosaika, ja se osotakse yhä ilmeisempänä hänen v. 1783 valmistuneessa taulussaan _Andromache itkemässä Hektorin kuolemaa_. Siinä on suuri edistys tapahtunut tyylinmukaisuuteen, asentojen yksinkertaisuuteen ja luonnollisuuteen nähden. Murros käy melkein täydelliseksi siinä taulussa, johonka David, tultuaan vuonna 1783 akatemian jäseneksi, heti sai tilauksen. Se oli roomalaisaiheinen taulu: _Horatiukset vannomassa valaa isälleen_.

Akatemian esimies, M. d'Angivilliers, joka kuului uudistuksille vihamieliseen vanhaan kantajoukkoon, mies, josta veljekset Goncourt sanovat, ettei hän ollenkaan omannut sitä lahjakkuutta, joka teki hänet saamansa aseman arvoiseksi, tai sitä makua, joka olisi voinut antaa hänelle auktoriteettia, eikä sitä käytännöllistä aistia, joka usein saa yleisön anteeksi antamaan ymmärryksen puutteen, pelästyi niitä akatemian maalaustaidetta vastaan suunnattuja hyökkäyksiä, joita _Horatiusten vala_ sisälsi, ja pani toimeen kaikenlaisia rettelöitä, jopa kieltäysikin taulua vastaanottamasta sillä tekosyyllä muka, että David oli tehnyt taulun suuremmaksi kuin mitat määräsivät. Kuitenkin hänen täytyi taipua, ja kun _Horatiusten vala_ v. 1785 asetettiin näytteille, sai David runsaan korvauksen kestämistään kiusallisuuksista sen suuren ja yleisen suosion muodossa, joka yleisön puolelta tuli hänen osakseen.

Davidilta tilattiin vielä kaksi muuta antiikkisaiheista taulua. V. 1787 valmistui häneltä suuri taulu esittäen _Sokratesta tyhjentämäisillään myrkkymaljaa_ ja v. 1789 _Brutus tuomittuaan poikansa kuolemaan_. Viimemainitussa taulussa ei Davidin totuudentavoittelu ole ulottunut ainoasti asentojen ja ilmeiden luonnollisuuteen ja yksinkertaisuuteen, vaan on käynyt paljoa pitemmälle. Brutuksen pää on tehty sen Brutus-rintakuvan mukaan, jonka David juuri tätä tarkoitusta varten oli tuottanut Roomasta. Puvut ovat pienimpään yksityiskohtaansa saakka tyylinmukaiset, ja huonekalut ovat maalatut sen roomalaisen huonekaluston mukaisesti, joka Davidilla oli salongissaan.

Vuoden 1789 akateeminen taidenäyttely kyllin selvästi osotti vanhan ja uuden koulun välisen ristiriidan, samalla kun se osotti että viimemainittu koulu vastasi sitä vakavuuden ja yksinkertaisuuden tarvetta, joka jo vallankumouksen alussa pääsi vallalle laajoissa piireissä ranskalaista yhteiskuntaa. Kaiken kevyen ja leikittelevän tavaran ohella, joka polveutui toiselta ajalta, nähtiin täällä vallan toista laatua olevia tauluja, jollaisia ei milloinkaan ennen ollut nähty akateemisessa näyttelyssä. Sellaisia olivat Durameaux'in _Luonnos valtiosäädyistä_, suositun vignettistin Moreaun suuret piirrokset: _Ranskan säädyt_ ja _Kansalliskokouksen asettaminen 17 p. kesäkuuta_ sekä M. de l'Espinassen _Näköala jyvähallista_, taulu, joka sittemmin nälänhädän vallitessa oli tuleva hyvin kansanomaiseksi. Ei ainoakaan näistä tauluista toki läheskään herättänyt samaa huomiota kuin Davidin _Brutuksen pojat_. M. d'Angivilliers oli aavistanut tämän ja kaikin keinoin koettanut turhaan estää Davidia panemasta tauluaan näytteille; kieltää sitä hän ei uskaltanut, sillä hän tiesi että kielto herättäisi paljon pahaa verta, eikä hän tahtonut panna alttiiksi auktoriteettinsa viimeistä hituista. Riippuen erään toisen Davidin taulun, _Parisin ja Helenan rakkauden_, vieressä, joka oli tilattu Artois'in kreivin laskuun, kokosi _Brutuksen pojat_ eteensä päivät päästään suuria, ihmetteleviä joukkoja, jotka eivät mitenkään säästäneet suosiotaan. Taiteilijat iloitsivat Davidin menestyksestä, koska he siinä näkivät taiteellisen voiton ja tunsivat tuoreen tuulen puhaltavan taiteen työkentälle. Vallankumoukselliset intoilijat taas tervehtivät Davidin taulua arvosteluttomalla ihmettelyllä, he kun puolestaan näkivät siinä poliittisen voiton: toisella puolen siis revolutsionin tunkeutuminen maalaustaiteen alalle, toisella puolen alku maalaustaiteen kehittämiseksi kasvattavan patriotismin palvelukseen. Davidia yleensä pidettiin vapauden apostolina, eivätkä sanomalehdet voineet häntä kyllin ylistellä. Niinpä eräs kehnoimpia roskalehtiäkin, Lemairen _Père Duchêne_, muuttuu oikein kaunopuheiseksi puhuessaan tämän taulun tehtävästä: "David on", lausutaan siinä, "sanonut enemmän _Horatius-_ ja _Brutus_-tauluillaan kuin ne kirjailijat, jotka ovat suuren libertiinin Séguier'in sallineet polttaa teoksensa. Nämä taulut ovat kuin kirja, joka pelottomasti on pantu kuningasten silmäin eteen". Jokainen tulkitsi Davidin tarkoituksen mielensä mukaan, ja monet koettivat tehdä uskottavaksi, että hänen ajatuksensa oli ollut näyttää, kuinka kavaltajia rangaistaan, vaikkapa ne olisivat omia poikia tai veljiä.

Davidin ympärille keräytyy tuo päivä päivältä kasvava vastustuspuolue, rohkaistuneena revolutsionin edistymisestä ja revolutsionisen sanomalehdistön yllyttämänä. Juuri hänen tykönsä saapuu nuoriso vaatien taiteen vapauttamista kaikesta, mitä siinä oli vanhaa, ruosteista ja vanhentunutta. Oltuaan ennen vallankumousta vaiteliaana tämä oppositsioni piankin muuttuu äänekkääksi ja uhkaavaksi.

Ensimäinen akatemiaa vastaan tähdätty isku oli eräs useain akateemikkojen ja apuopettajain sille antama memoari, jossa voimassaolevaa etuoikeusjärjestelmää terävästi moitittiin, minkä ohella taiteilijat rohkenivat ihmetellen kysyä, kuinka kauan aiottiin tällä tavoin antaa kaikkien maalarien olla riippuvaisia muutamien yksityisten mielivallasta. Tähän kirjelmään ei akatemia vastannut niin mitään; se vain osotti suurta halveksumistaan siirtämällä sen asiakirjainsa joukkoon ja lausumalla, että se oli pikemmin häväistyskirjoitus kuin memoari.

Mutta itse vastapuolueen keskuudessakin syntyi hajaannus. Radikalit, johtajinaan David, Moreau ja Gérard, erosivat akatemiasta, muodostivat n.k. Taiteilijakunnan (Commune des Arts) ja asettivat päämaalikseen koko vanhan akatemian kukistamisen. Maltilliset taas, Pajoun le Vincentin ja Barbier'in johdolla, jäivät akatemiaan, mutta osottivat tyytymättömyyttään vaatimalla äänekkäästi ja selvästi reformeja. Siinä tarkoituksessa he jättivät akatemialle, nimellä _Pyyntö ja ehdotus Keskusakatemian säännöiksi ja ohjeiksi_, seikkaperäisen ja yksityiskohtaisen ehdotuksen, missä pyydettiin useita uutuuksia: opettajain lukua oli lisättävä, apuopettajain tuli saada äänioikeus, kilpailuja oli pantava toimeen ja apurahoja annettava; antiikin tutkimista varten oli avattava koulu ja luentoja oli pidettävä sivistys-, tapa- ja pukuhistoriassa, palkintoja jaettava anatomiassa, perspektiivissä ja kaiverruksessa j.n.e.

Sellaiset vaatimukset puolelta, jossa oli totuttu kohtaamaan vain alistumista ja tottelevaisuutta, olivat enemmän kuin vanha akatemia voi sietää. Tällä kertaa se vastaukseksi, nimellä _Kuninkaallisen maalaus- ja kuvanveistotaiteen akatemian sääntöjen ja ohjeiden henki_, julkaisi kirjoituksen, jota samalla voidaan pitää akatemian vastauksena kansalliskokouksen vähää ennen kaikille oppineille seuroille antamaan kehoitukseen esittää reformiehdotuksia. Lukiessa tätä pientä kirjoitusta näkee, kuinka jyrkästi vastakkainen tämä akatemian ohjelma oli kaikille vapauden ja tasa-arvoisuuden vaatimuksille, kuinka sen käsitys soti niitä uusia aatteita vastaan, jotka jo nyt olivat tunkeneet kaikille aloille ja kaikkien tietoisuuteen. Akatemia esiintyy tässä kirjoituksessa todellisena muistomerkkinä toiselta ajalta, eivätkä sen johtajat suinkaan arastelleet avoimesti julistamasta vanhentunutta kantaansa.

He eivät suinkaan tahtoneet reformeja, vaan päinvastoin niiden säännösten ja sen privilegiojärjestelmän tarkkaa pysyttämistä, jotka siihen saakka olivat akatemiassa vallinneet. Yhä edelleenkin aikoi akatemia pidättää itselleen oikeuden nimittää jäsenensä, yhä edelleenkin se yksin tahtoi jakaa sijansa sekä yksin nauttia kunniaprerogatiiveistaan. Kuri akatemiassa, joka oli saanut osakseen moitetta kaikilta puolilta, oli pysytettävä entisellään -- ja sen mukaan oli edelleen etevimpiäkin taiteilijoita akatemiaan tulonsa jälkeen kohdeltava kuin koulupoikia aina toimivassa koulussa tai sotamiehiä upseerien johtamassa sotajoukossa.

Voi hyvin ymmärtää, millaisen melun tämä akatemian kirjoitus herättäisi. Joka puolelta kohosi uhkaavia ääniä, jotka syyttivät ja moittivat ja joissa akatemialle langetettiin kuolemantuomio toisensa perästä. Akateemikkoja syytettiin ei ainoasti siitä, että he olivat pidättäneet itselleen kaikki kunniasijat ja vaikuttaneet ehkäisevästi taiteen kehitykseen, vaan myös muista mitä erilaisimmista asioista. He olivat muka häväisseet kykynsä esittämällä vallanpitäjiä, olleet taikauskon orjia, edistäneet 18:nnen vuosisadan orjallista tyyliä, tehneet tauluissaan kaikki koivet hoikkia kuin tikut ja yläruumiit luonnottoman pitkiä; jättäneet vanhain mestarien teokset vaille riittävää hoitoa ja antaneet niiden joutua rappiolle. Äänekkäästi vaaditaan nyt perinpohjaisia reformeja, etusijassa jokavuotista vapaata yleisnäyttelyä, joka ei suosittelisi minkään yksityisen seuran etuoikeuksia; ja ne harvat äänet, jotka vielä tohtivat esittää arkoja reformiehdotuksia, hukkuvat kokonaan meluun, jolla ei ole mitään enempää tai vähempää päämäärää kuin akatemian täydellinen hävittäminen.

Seurauksena akatemiasta eroamisesta oli että taiteilijain oli hyvin vaikea tulla toimeen. Kun muutenkin oli huonot ajat, voivat monet heistä ansaita leipänsä ainoasti asettamalla kykynsä käytännöllisen elämän palvelukseen. Muutamain taiteilijain päähän pisti silloin järjestää suuret tauluarpajaiset. Ne pidettiinkin ja antoivat hyvän ylijäämän. Mutta arpajaiset, jotka pidettiin ilman akatemian tietoa, saivat M. d'Angivilliersin harmin entistä kiivaampaan liekkiin. Keksimättä mitään muuta keinoa kostaa hän toimitti Ludvig XVI:nnelta säädöksen, että niitä 60,000 livreä, jotka vuosittain määrättiin taulujen ostamiseksi valtion lukuun, ei ollenkaan maksettaisi vuodelle 1791. Siinä viimeinen pisara, joka saa astian vuotamaan yli laitojensa. Oppositsioni käy nyt niin väkeväksi, ettei mikään vastustus enää ole mahdollinen. D'Angivilliers muuttaa maasta, ja akatemian arvo on täysin lopussa; ei kukaan välitä edes sen olemassaolostakaan.

Todistuksena tästä on se taiteelle tärkeä päätös, jonka kansalliskokous teki vähän senjälkeen, nimittäin että siinä näyttelyssä, joka oli avattava 8 p. syysk. 1791, kaikki taiteilijat, ranskalaiset tai ulkomaiset, akatemian jäsenet tai ei-jäsenet, saisivat saman oikeuden asettaa näytteille töitänsä Louvren tähän tarkoitukseen määrätyssä osassa. Talleyrand-Périgord, entinen Autunin piispa, vastainen ministeri, nimitetään tämän näyttelyn ylitarkastusmieheksi, ja hänen apunaan on komitea, johon kuuluu 6 jäsentä: Pajou, Legrand, Berwick, David, Vincent, Quatremère de Quincy, kaikki tunnettuja enemmän tai vähemmän radikalisiksi reforminystäviksi ja oppositsionin jäseniksi.

Salonki avataan. Se sisältää enemmän vanhaa kuin uutta, enemmän poliittisesti mieltäkiinnittävää kuin taiteellisesti arvokasta. Melkeinpä kummastusta herättää se todellisten taideteosten vähyys, joka on ominaista tälle Ranskan ensimäiselle vapaalle ja yleiselle taidenäyttelylle. Mutta vaikkapa se olisi sisältänyt maailman kaikki taideteokset, ei yleisö olisi voinut olla enemmän haltioissaan ihastuksesta kuin se nyt oli. Sille oli kylliksi taiteen vapautus; yleisö iloitsi tästä voitosta eikä joutanut tuumimaan, olivatko sen ensi hedelmät hyviä vai huonoja. Muutoin se löysikin tässä näyttelyssä paljon siitä mitä se etsi. Se tapasi täällä Robespierren muotokuvan ja sen alle kirjoitettuna isänmaallisia säkeitä paperikaistaleelle, jota kohta täytyi pidentää, kun näet muutkin innostuivat ja tahtoivat antaa osansa runollisesta kunnioituksesta tuolle yhä huomatummalle jakobiinille ja vallankumousmiehelle. Täällä se tapasi myös kaikki Davidin kuuluisimmat taulut: _Horatiusten valan, Sokrateen tyhjentämäisillään myrkkymaljaa_ ja tuon huomiota herättävän taulun v:lta 1789: _Brutuksen pojat_.

Davidin tähti on yhäti nousemassa. Vuoden 1791 näyttelyn jälkeen hän on päivän sankari; häneen suunnataan kaikki toiveet ja kaikki katseet. Revolutsioniset sanomalehdet laulavat hänen ylistystään kaikissa sävellajeissa, ja hänen arvonsa on niin suuri, etteivät edes rojalistiset sanomalehdet rohkene häntä ahdistaa; ne tyytyvät vain varsin kunnioittavaisesti kysymään, kuinka on mahdollista, että niin suuri maalari voi olla jakobiini. David muodostaa itselleen akatemian, joka nousee samaa vauhtia kuin vanha akatemia laskeutuu. Häntä ympäröi joukko ihmetteleviä ja opinhaluisia oppilaita juurikuin roomalaista kansansa, ja niin hän itse kuin nämäkin esiintyvät hyvin teatralisesti; he käyvät puettuina siniseen mekkoon ja puolisaappaihin, liehuva viitta hartioilla, sulkatöyhtö hatussa, vyössä kaksi pistoolia ja kupeella miekka. Davidin atelieri oli feuillanttien vanhassa kirkossa, ja tänne pyhiinvaeltaa joka päivä suuret parvet patriootteja näkemään hänen tekeillä olevaa tauluaan, tuota jättiläistaulua, joka oli oleva 30 jalkaa pitkä ja 20 jalkaa leveä ja jossa päähenkilöjen piti olla 6 jalkaa ja muutamia tuumia korkeat. Tämän taulun on tilannut kansalliskokous, ja jakobiiniklubi on lähettänyt kiertokirjeen kootakseen avunkeräyksellä varoja sitä varten. Se esittää _Valaa pallosalissa_.

Ei ole epäilemistäkään, että Davidin kuuluisuus tähän aikaan ainakin suureksi osaksi johtui hänen poliittisesta kannastaan ja siitä vallankumouksellis-isänmaallisesta mielenlaadusta, jota hän ilmaisi kaikissa tilaisuuksissa. Hänhän se on järjestäjänä kaikissa isänmaallisissa juhlissa, hän se myös järjestelee näyttämöllepanon revolutsionisissa teattereissa siihen aikaan, jolloin sellainen vielä tuli kysymykseen. Hän se saa toimekseen tehdä luonnoksia uusiksi puvuiksi koko Ranskan kaikkia eri virkamiehiä varten. Hän on Maratin ystävä ja Robespierren ihailija, ja nämä kaksi seikkaa riittävät takaamaan hänelle ei ainoasti isänmaallista arvoa, vaan myös osan valtiollisessa elämässä. Syksyllä 1792 David valitaan konventtiin ja hiukan myöhemmin turvallisuusvaliokuntaan; pianpa hänelle suodaan myös kunnia toimia presidenttinä sekä konventissa että jakobiiniklubissa.

Mitään varsinaisesti valtiollista vaikutusta David ei kuitenkaan voi kehua omanneensa. Hän puhui harvoin sekä konventissa että jakobiiniklubissa, luultavasti senvuoksi, ettei hän ollut riittävästi perehtynyt yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sitävastoin hän, ollen taiteilijain puhetorvena eduskunnassa, harjoitti määräävää vaikutustaan sen kantaan taidekysymyksissä. Syyskuussa 1792 hän -- sen johdosta että konventti tahtoi lahjoittaa Lillen kaupungille kolmivärisen lipun osotetun urhollisuuden palkaksi -- lausuu, että siitälähin oli pystytettävä graniittipatsaita saatujen voittojen muistoksi. Marraskuun 11 p:nä hän kannattaa muutamain tuntemattomain taiteilijain pyyntöä akatemian lakkauttamisesta ja vaatii tämän pyynnön lähettämistä valistusministerille. Ja hänpä se myös saa aikaan sen säädöksen, joka määrää Rooman ranskalaisen taideakatemian uudesti muodostettavaksi vapauden ja tasa-arvoisuuden periaatteiden mukaisesti; hän se vaatii Ludvig XIV:nnen ja Ludvig XV:nnen tässä akatemiassa olevat kuvapatsaat hävitettäväksi. Ja 8 p. elok. 1793 hän tekee konventissa esityksen kaikkien akatemiain lakkauttamisesta, koska ne muka olivat ylimysten viimeiset turvapaikat.

Hän moittii sangen terävästi; kuninkaallista taideakatemiaa, sen opetusjärjestelmää, sen pyrintöä ylläpitää tasapainoa erilaisten kykyjen välillä siten, että kaikin pakkokeinoin koetettiin vastustaa ja masentaa kaikkia rohkeita uutuuksia; hän on ivallinen noita vanhoja kohtaan, jotka ijänkaiken olivat istuneet samoilla tuoleilla; hän surkuttelee kaikkia niitä kykyjä, jotka lyhytnäköisyyden ja vastustuksen kautta olivat joutuneet hukkaan. Ja lopuksi hän ottaa asian isänmaalliseltakin kannalta ja on harmissaan siitä, etteivät nämä akateemikot harrastaneet mitään suuria kysymyksiä, vaan liikkuivat yksinomaan omassa pienessä piirissään, niin ettei heillä Vendée-sodankaan raivotessa ollut harrastusta mihinkään muuhun kuin siihen, mikä koski heidän omaa akatemiaansa. David ennättää tuskin alas puhujalavalta, kun jo huutoäänestyksellä päätetään, että kaikki akatemiat oli lakkautettava.

Kun vanha akatemia oli lakkautettu, astui uusi taiteilijakunta heti sen sijalle, ja se osottikin jo alusta pitäen, että sen tunnussana oli vapaus, avaamalla ovensa kaikille taiteilijoille. Tästä liberalismista oli kuitenkin seurauksena, että vanhan akatemian maltilliset ainekset hyvin pian täällä pääsivät vallalle ja muodostivat enemmistön. Ne toivat mukanaan tänne aatteensa, ja taiteilijakunta ei pian ollut muuta kuin tuon suuresti halveksitun vanhan akatemian uusinto. Pelästyneinä tästä radikalit päättivät toimittaa valikoimisen jäsentensä keskuudessa, ja siten he poistivat kaikki vastenmieliset ainekset. Välttääkseen väärinymmärrystä ottivat jälellejääneet akatemialleen uuden nimen, kutsuen itseään nimellä Société populaire et républicaine des Arts (Kansallinen ja tasavaltainen taideseura).

Tämä uusi taideakatemia, kolmas järjestyksessä vuoden 1789 jälkeen, osottautui mitä ilmeisimmän valtiollisen kiihkoisuuden elähyttämäksi. Se näet panee paljoa enemmän painoa isänmaalliseen mielenlaatuun kuin todelliseen tietoon ja todellisiin lahjoihin. Se vaatii niiltä taiteilijoilta, jotka se ottaa yhteyteensä, ei ainoasti että he voivat näyttää kansalaiskorttinsa ja todistuksen kansalliskaartissa suoritetusta sotapalveluksesta ja verojensa maksusta, vaan myös että he ovat vannoneet uskollisuutta hallitusmuodolle, etteivät ole allekirjoittaneet mitään antirevolutsionista anomusta tai julaisseet mitään antirevolutsionisia kirjoituksia eivätkä ole olleet jäsenenä missään yleisen mielipiteen paheksumassa klubissa.

Esiintymisessään se on hyvin meluava ja suurellinen. Se lähettää kaikille kansanomaisille seuroille ja klubeille Davidin kirjoittaman adressin, joka on yhtä isänmaallinen kuin juhlallinenkin. Se pitää kokouksiaan Louvren Laokoon-salissa, sillä on oma sanomalehtensä, _Journal de la société républicaine des arts_ (Tasavaltaisen taideseuran lehti) -- David se juuri puhaltaa henkeä tähän akatemiaan; hän se myös esittää jäsenet siihen _kansalliseen taidejuryyn_, joka asetettiin marraskuussa 1793 jakamaan palkintoja ensimäisessä palkintokilpailussa -- juryyn, johon kuului 60 jäsentä, niiden joukossa muutamia maalareja ja kuvanveistäjiä: Gérard, Davidin ystävä Fragonard, oman aikansa niin vähässä arvossa pitämä Prudhon, sekä lisäksi kummallinen sekoitus kansalaisia: yksi matematikko (Hassenfratz), useita näyttelijöitä (Talma y.m.), kirjailijoita, arkitehtejä, yksi revolutsionisen armeijan komissari, yksi yleisen syyttäjän apulainen, yksi maanviljelijä, yksi puutarhuri ja yksi suutari (Hazard!) -- semmoinen oli lista, joka oli hyväksytty suurella riemulla. Hän se antaa palkintokilpailuja varten aineet, jotka ovat läpeensä revolutsionisen patriotismin innostamia; niinpä on esim. aineena arkitehtuuria varten kasarmi, johon mahtuu 600 miestä ratsuväkeä.

Ja jo juryn ensi istunnossa nähdään, kuinka vähän tämä jury huolii taiteellisista näkökohdista valtiollisiin näkökohtiin verrattuna. Kilpailevia taiteilijoita arvosteltaessa heidän taiteelliset ansionsa eivät läheskään yksinomaan tule puheeksi. Päinvastoin lausutaan julkisesti se mielipide -- ja juuri yleisen syyttäjän apulainen sen lausuu -- että on otettava huomioon myös kilpailevain isänmaalliset ansiot, "sillä", kuten matematikko Hassenfratz sanoo, "se minkä ihminen voi suorittaa käsillään, ei ole oikeastaan minkään arvoinen itsessään, sydän se on, joka kaikki määrää". Niin, mennäänpä niinkin pitkälle, että päätetään olla ollenkaan jakamatta mitään ensimäistä palkintoa kuvanveistossa ja rakennustaiteessa, koska muka oli väärin palkita taiteilijoita, kun sotilaat saivat palella ja nähdä nälkää, vaikkapa he tekivätkin paljoa enemmän isänmaan hyväksi.

Huolimatta vallankumouksellisesta kiihkoilusta, joka elähytti uutta akatemiaa, sen toiminta kuitenkin oli monessa suhteessa sekä hyödyllinen että hedelmällinen. Yhdeksi sen päätehtäviä tuli saada aikaan parannuksia vanhain taulujen korjaamisessa, joita kuninkaallinen akatemia, Davidin suureksi harmiksi, oli pidellyt kovin ymmärtämättömästi, taiteellisuutta ja tunnollisuutta puuttuvalla tavalla. Toinen tehtävä oli levittää taiteen tuntemusta ja harrastusta niin laajoihin piireihin kuin mahdollista, matalimpiin majoihin saakka. Olkoonpa että ne jäljennökset, joita tauluista ja muotokuvista lähetettiin kaikkialle, eivät aina olleetkaan täysin taiteellisia ja onnistuneita; olkoonpa, että poliittinen sivuajatus oli tämän pyrkimyksen pohjana; joka tapauksessa yritys ansaitsee kiitosta, sillä se on laatuaan ensimäinen koe välittää taiteen pääsyä alempien luokkien keskeen, ottaa se pois etuoikeutetulta paikaltaan ja päästää kansakin siitä osalliseksi.

Davidin valtiolliset harrastukset ja valtiollinen toiminta olivat kuitenkin, hänen päästyä konventin jäseneksi, melkeinpä kokonaan saaneet hänet laiminlyömään taiteensa. Kun hänen oppilaansa saapuivat hänen luokseen näyttämään hänelle töitään ja pyytämään häneltä neuvoa, ei hänellä ollut heille aikaa, hän kun oli lähtemässä joko jakobiiniklubiin tai turvallisuusvaliokunnan kokouksiin. Suurta tauluaan _Valaa pallosalissa_ hän ei koskaan päättänyt osaksi ajan puutteesta, osaksi siitä yksinkertaisesta syystä, että taulu oli niin iso ja vaati niin paljon aikaa, että sen ollessa puoliksi valmiina monet siinä esitetyistä henkilöistä, m.m. Bailly, jo olivat kadottaneet kansan luottamuksen ja kunnioituksen ja joutuneet epäluulon-alaisiksi muka isänmaan vihollisina. Yleensä hän oli kokonaan lakannut maalaamasta, ja tarvittiin joku vallan erityinen tilaisuus, esim. jonkun suuren patriootin kuolema, saadakseen hänet uudelleen tarttumaan siveltimeen ja maalilautaan. Kun 20 p. tammik. 1793 konventin jäsen Lepelletier de Saint-Fargeau murhattiin, maalasi David hänen kuvansa kuolevana ja tarjosi sen konventille, joka osotti kiitollisuuttaan kaiverruttamalla siitä jäljennöksiä jaettavaksi, kuten sanat kuuluivat, "niille kansoille, jotka tulisivat anomaan apua ja veljeyttä Ranskan kansalta". Ja kun kohta senjälkeen Marat saa surmansa Charlotte Cordayn kädestä, silloin puhkee Davidin personallinen suru ystävän kuolemasta ilmi taulussa, joka, jos voi voittaa sen inhon, minkä sitä nähdessään ehdottomasti tuntee, täytyy tunnustaa yhdeksi Davidin paraita luomia. Hänen _Murhattu Maratinsa_ ei näet ainoasti ole hänen naturalistisen taiteilijaluonteensa uskollinen ilmaisu, se ei ainoasti ole huomattava sen viivapuhtauden vuoksi, joka oli hänen paras voimansa, se oli -- vastakohtana hänen useimpiin tauluihinsa, jotka vaikuttavat kylmästi ja kertoilevaisesti -- täynnä tunnetta ja lämpöä, jopa sielukkaisuuttakin.

Davidin oli tapana antaa oppilaittensa johdollaan suorittaa taulujensa teknillisen osan; niinpä esim. osa Lepelletierin muotokuvasta oli Gérardin työtä, joka oli hänen oppilaistaan kuuluisin ja jota oma aikansa kutsui "kuningasten maalariksi" ja ystävät "maalarien kuninkaaksi". Maratin muotokuva sen sijaan oli kokonaan Davidin käden työtä. Kun joku kysyi häneltä, miksi hän oli suonut Maratille eikä Lepelletierille sellaisen kunnian, sanotaan hänen aivan tyynesti vastanneen: "Lepelletierhän oli aatelismies, mutta Marat kansasta lähtenyt, ja vasta _silloin_ voi sydän olla kokonaan mukana".

* * * * *

Kuten edellä on mainittu, on vallankumouksen ansio taiteen suhteen pääasiallisesti siinä, että se on tehnyt taiteen yleisomaisuudeksi, avannut taiteen ovet kaikille niille, jotka pyrkivät sisään ja kykynsä sekä lahjainsa puolesta sen ansaitsivat. Mutta sen huolenpidolla taiteesta oli toinenkin puolensa, joka oli yhtä tärkeä. Se oli pyrkimys koota, säilyttää ja pelastaa häviöstä niitä taideteoksia, joiden olemassaolo oli vaaranalainen laiminlyönnin, rahvaan kiihkon ja hävitysinnon vuoksi.

Paljon on puhuttu vallankumouksellisesta vandalismista, ja veljekset Goncourt ovat tästä asiasta kirjoittaneet lehtiä, joista henkii rakkaus kaikkeen, mitä vanhalla järjestyksellä oli ylhäistä, taiteellista ja kaunista, vavisten surusta ja harmista niiden hävitysten tähden, joita taide ja kirjallisuus kärsivät revolutsionin aikana. Heidän surunsa onkin vallan luonnollista. Ei kukaan taiteentuntija ja taiteenharrastaja voine ahdistuksetta lukea kaikista niistä kallisarvoisista taideteoksista, jotka hävitettiin, niistä yksityisistä, prinsseille ja ylimyksille kuuluneista taide- ja muinaiskalukokoelmista, joita siirreltiin, leviteltiin ja hajoiteltiin, siitä harvinaisuuksien ja aarteiden paljoudesta, joita juutalaiset y.m. halvalla ostivat, jopa varastelivatkin, myödäkseen sitten suurista summista Englantiin. Mutta väärin on tehdä vallankumouksellinen hallitus vastuunalaiseksi tästä vandalismista. Hallituksen jäsenet eivät näet koskaan kehoittaneet mihinkään tällaisiin hävitys- ja väkivallantöihin, päinvastoin he tekivät kaiken voitavansa estääkseen niitä kaikissa tilaisuuksissa. Syyt niihin häviöihin, joita taide kärsi vallankumouksen aikana, olivat toisaalla.

Pääsyy oli maastamuutto. Tiedämmehän kaikki, että jo revolutsionin ensi kuukausina alkoi lukuisa siirtyminen Ranskasta, ja että sitä jatkui melkein katkeamatta vallankumouksen kolmena ensi vuotena. Niiden joukossa, jotka siten jättivät Ranskan joko personallisesta pelosta tai vakuutettuina siitä, että he paremmin voisivat palvella isänmaatansa herättämällä muissa maissa harrastusta kuningashuonetta ja kontrarevolutsionisia aatteita kohtaan, oli etupäässä korkeimman papiston ja korkeimman ylimystön jäseniä, alkaen kuninkaan kahdella veljellä, vastaisella Ludvig XVIII:nnella ja Kaarle X:nnellä. Mutta juuri nämä etuoikeutettujen säätyjen korkeimmat edustajat ne Ranskassa omistivat kaikki nuo suuret yksityiskirjastot, nuo taide-, muinaiskalu- ja kuriositeettikokoelmat, jotka olivat tehneet Ludvig XV:nnen ja Ludvig XVI:nnen aikuisen Pariisin museoksi, minne kaiken maailman taiteenrakastajat pyhiinvaelsivat. Kun he nyt jättivät Ranskan, tapahtui se salaa, eivätkä he sentähden voineet ottaa mukaansa mitään kalleuksistaan ja aarteistaan, jotka siten usein jäivät hoitoa ja valvontaa vaille.

Syyskuun 2 p. 1792 lakiasäätävä kansalliskokous määräsi emigranttien jälellejääneen omaisuuden otettavaksi takavarikkoon. Tämän lain nojalla valtio nyt otti taiteensa kaikki yksityisten hallussa olevat taideaarteet. Mutta nyt syntyi kysymys, mihin kaikki nämä kokoelmat saataisiin sijoitetuiksi. Kiireesti laitettiin nyt sekä Pariisissa että departementeissa joukko väliaikaisia toimistoja ja varastoja, joiden esimiehiksi nimitettiin erityiset asiamiehet. Kaikki kävi nopeaan, mistä suuri hämminki oli seurauksena. Toimistoissa ladottiin kaikki mullin mallin: kirjat ja mitalit, taulut, kuvapatsaat ja kaikenlaatuiset kokoelmat. Asiamiehet käsittivät väärin johtosääntönsä, luulivat tarkoituksen olevan myödä taideteokset, ja kun he usein eivät olleet kovinkaan suuria taiteentuntijoita, syytivät he pois melkein ilmaiseksi kallisarvoistakin tavaraa; niinpä myötiin sellaisessa varastossa m.m. Maria Antoinettelle kuulunut 6,000 livreä maksanut piano 600 livrestä. Usein olivat asiamiehet epärehellisiäkin ja möivät salakähmää omaksi edukseen.

Samaan aikaan kuin kansalliskokous oli perustanut varastoja kokoelmien säilyttämiseksi, se oli asettanut erään komitean, n.k. museokomitean, valvomaan asiamiehiä ja katsomaan että taideteokset säilyisivät hävitykseltä. Mutta nähdessään, ettei tämä komitea osottanut riittävää arvostelukykyä ja harrastusta, vaan teki itsensä vikapääksi moniin erehdyksiin ja suureen leväperäisyyteen, konventti lakkautti sen ja asetti sijalle toisella tavoin kokoonpannun komitean, nimeltä Commission temporaire des arts, joka innolla ryhtyi työhön ja osotti huolenpitoansa taiteen eduista kohta senjälkeen julaistussa asiallisessa, täydellisessä ja metodillisessa _Ohjesäännössä oikealla tavalla järjestää ja säilyttää koko tasavallassa kaikkia niitä esineitä, jotka voivat olla hyödyksi taiteelle, tieteelle ja opetukselle_. Kuinka perinpohjainen tämä ohjesääntö oli, nähdään siitäkin, että se esim. sisälsi erityisen määräyksen, kuinka paraiten voitaisiin säilyttää muutamien kirjastojen hallussa olevat intialaiset kirjat.

Vielä suuremmat olivat ne häviöt, jotka johtuivat kuvapatsasten ja taideteosten alasrepimisestä ja niistä väkivaltaisuuksista, joita tapahtui, kun rahvas luostareista ja kirkoista, palatseista ja linnoista raastoi ulos kaiken sen, mikä muistutti orjuuden ajasta, sekä vallankumouksellisessa innossaan tai yksinkertaisesti vain ilosta saada repiä alas, särki ja hävitti kaikki niitä kaunistavat epämieluiset koristeet ja kirjoitukset. Mutta kaikki tuo oli roskaväen työtä, ja hallitus paheksui sitä enemmän kuin kukaan muu. Paras todistus siitä on että se antoi yhä uusia säädöksiä, jotka kielsivät kaikenlaisen taideteosten häväistyksen ja hävityksen. Kesäkuussa 1793 julaistiin Lakanalin ehdotuksesta seuraava käsky: "Kansalliskonventti säätää, kuultuaan yleisen valistuskomitean antaman kertomuksen, kahden vuoden vankeuden jokaiselle, joka jollakin tavalla häpäisee kansakunnalle kuuluvia taideteoksia".

Ja vähän myöhemmin, lokakuussa samana vuonna, seurasi tätä toinen vieläkin seikkaperäisempi säädös, aiheutuen niistä väärinkäytöksistä, jotka olivat syntyneet konventin määräyksestä että kuningaskunnan arvomerkit ja tunnukset oli kaikkialta poistettava. Se kuului näin:

"Täten kielletään millään tavoin poisviemästä, hävittämästä tai muuttamasta, tekosyyllä hävittää aatelisvallan ja kuningaskunnan merkkejä, kirjastoista, kokoelmista, kabineteista, yleisistä tai yksityisistä museoista yhtä vähän kuin taiteilijoilta, kustantajilta ja kirjakauppiailta kirjoja, painettuja tai käsikirjoituksena olevia, kaiverruksia ja piirustuksia, tauluja, korkokuvia, kuvapatsaita, mitaleja, vaaseja, muinaiskaluja, maantieteellisiä karttoja ja muita esineitä, jotka hyödyttävät taidetta, historiaa tai opetusta."

Nämä säädökset, jotka eivät suinkaan ole ainoat laatuaan, osottavat kyllin selvästi, että revolutsioninen hallitus koetti voimainsa mukaan säilyttää taideteoksia ja suojella niitä hävitykseltä. Mutta tämä oli vain yksi askel sitä päämäärää kohti, johon konventti pyrki, nimittäin yhdistämään kaikki nämä kokoelmat yhdeksi kokonaisuudeksi, museoksi, joka olisi oleva kansakunnan oma, ja jonka aarteita kaikilla yhteiskunnan luokilla olisi oikeus katsella ja ihailla.

Tosin vanhan järjestyksen aikana oli ollut suurenmoinen taulugalleria, mutta se ei kuulunut valtiolle, vaan kuninkaalle. Colbert, sen perustaja, oli sijoittanut taulut Louvreen, mutta sieltä ne oli siirretty Versailles'iin, minkä ohella moni taideteos oli viety koristamaan muita kuninkaallisia asuntoja ja suuri joukko laskettu kokonaan pilalle, useat erään kirjailijan lausunnon mukaan siten, että ne asetettiin Versailles-puistoon ja siellä niin huolellisesti vaalittiin, hiottiin ja pestiin, ettei niistä jäänyt juuri mitään jälelle. Kumminkin alkoi ajan pitkään kuulua ääniä, vaatien näiden kokoelmain siirtämistä takaisin Pariisiin. Tästä oli seurauksena, että v. 1750 110 taulua siirrettiin Luxembourg-linnaan, ja että nämä taulukokoelmat kahdesti viikossa pidettiin avoinna asianharrastajille ja taiteilijoille. Ludvig XVI ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen, vaan siirrätti kaikki taulut jälleen Versailles'iin. Jokainen ymmärtää, kuinka vaikeaa nuorten taiteilijain oli kehittyä ja oppia, kun siten huolellisesti kätkettiin heidän silmiltään kaikki suuret esikuvat, eri koulujen ja eri aikojen vanhat mestarit.

Jo perustuslakia säätävä kansalliskokous oli määrännyt Louvren sopivimmaksi paikaksi taideteosten kokoamista varten, ja n.k. museokomissioni oli nimitetty suorittamaan valmistelevia töitä ja saattamaan järjestystä vallitsevaan sekamelskaan. Mutta tämä komissioni työskenteli hitaasti eikä ollut vielä lähellekään suorittanut tehtävätään konventin kokoontuessa. Konventti, joka teki kaikki ihmeellisellä vauhdilla, ei ollenkaan välittänyt mistään valmistelevista töistä, vaan sääti yksinkertaisesti 27 p. heinäk. 1793, että Louvren museo aivan kohta tulisi avattavaksi yleisölle, ja määräsi sisäministerin käytettäväksi yli 100,000 livreä vuodessa yksityisten kokoelmain ostoon ja estääkseen arvokkaita taideteoksia joutumasta ulkomaille. Sitten ryhdyttiin työhön, joka ei jäänytkään tuloksitta, sillä tuskin kolme kuukautta senjälkeen avattiin yleisölle Louvre-museo tai niinkuin sitä virallisesti nimitettiin Musée central des arts (Taiteiden keskusmuseo). Aluksi oli muutamia suuria taideteoksia jätetty jälelle Versailles'iin, niin Leonardo da Vincin _Monna Lisa_, Andréa del Sarten _Pyhä perhe_. Van Dyckin tekemä Englannin kuninkaan Kaarle I:sen kuva y.m. Mutta se konservatorio, joka perustettiin Davidin ehdotuksesta ja jossa hän itse oli jäsenenä, teki pian muutoksen tässäkin suhteessa. Jotta museo tulisi tunnetuksi, määrättiin tehtäväksi luettelo kaikista sen aarteista, ja jotta siitä olisi taiteilijoille hyötyä, päätettiin että näillä olisi oikeus viidesti viikossa vapaasti päästä museoon tutkimaan vanhoja esikuvia. Voidaan helposti ymmärtää, millainen uusi harrastus elähyttäisi nuorisoa, kun se siten sai tilaisuutta näkemään ja oppimaan; voidaan ymmärtää, mitä uusia aihelmia he siten saisivat. Ja lisäksi voi ymmärtää, millainen voitto oli vallankumouksellisille johtajille pysyvän tyyssijan luominen taiteelle, joka jo kyllin kauan oli ollut vailla varsinaista kotia.

Louvreen yhdistettiin nyt paitsi kuninkaallisia taulukokoelmia kaikki ne taideteokset, jotka luostarit ja kirkot sekä yksityiset museot olivat antaneet valtiolle. Tänneppä tuotiin myös ne kuvapatsaat ja hautakivet, jotka oli otettu Saint-Dénis'in kuningashaudoista, kun nämä hävitettiin siihen määrin, että kaikkien noiden vanhain kuningasten jäännökset, aina kapetingien ajalta saakka, otettiin arkuistaan, jotka kohta senjälkeen sulatettiin tykinkuuliksi, ja pantiin toisiin yksinkertaisempiin sekä haudattiin yleiseen kirkkotarhaan -- toimitus, jota aatellessa koskee mieleen vielä enemmän senvuoksi, että se tapahtui keskellä päivää, laillisessa järjestyksessä ja viranomaisten valvonnan alaisena, eikä roskaväen toimesta jonakin vallankumouksellisen kiihkon hetkenä.

Louvre-museon kokoelmia kartutettiin myöhemminkin niillä taideteoksilla, jotka otettiin sotasaaliina. Ensiksi saapui v. 1794 suuri lähetys pohjoisarmeijan hankkimia hollantilaisia tauluja, niiden joukossa kokonaista 80 Rubensin ja 17 Van Dyckin taulua, ja lisäksi useita Rembrandtin, Albert Dürerin, Paul Potterin y.m. teoksia; sittemmin tulivat ne italialaiset kokoelmat, jotka Bonaparte toi mukanaan sotaretkiltään.

Samanaikaisesti Louvre-museon kanssa avattiin useita museoita maaseudullakin.

Kun tahdotaan väittää että vallankumous muka oli hävittänyt taiteenharrastuksen ja vaikuttanut siihen vain vahingollisesti, on sellainen selvä erehdys. Päinvastoin tehtiin vallankumouksen aikana melkoisesti työtä taiteen ja sen etujen edistämiseksi. Ei voi muuta kuin hämmästyä, kun selailee kaikkia noita taidekysymyksiä koskevia keskusteluja, ja lukee kaikkia niitä säädöksiä, joita julaistiin ja jotka koskevat ehdotuksia uusiksi muistopatsaiksi, kaunistuksiksi, museoin järjestämiseksi, tilauksiksi taiteilijoilta, kun syventyy noiden erityisten komiteain kokoamista, säilyttämistä, jakamista ja luokittamista varten suorittamiin töihin, ja lisäksi ajattelee että kaikki tämä työ tehtiin aikana, jolloin rahavarat olivat tyyten lopussa, jolloin ihmisten henki ja omaisuus joka hetki oli vaarassa, jolloin sisällinen puoluetaistelu oli noussut huippuunsa ja ulkonainen vihollinen seisoi Ranskan rajoilla.

Ennen muita on Davidin ansio että tämä työ tuli hyvää ja hedelmiä kantavaa. Robespierren kuolemaan saakka David piti valtikkaa taiteen valtakunnassa tai ehkäpä olisi oikeampaa sanoa: taiteen valtikkaa politiikan valtakunnassa. Thermidor-katastrofin jälkeen hän vangittiin ja oli vähällä joutua tuomituksi kuolemaan, mutta pelastui osaksi kuuluisuutensa kautta, osaksi julkisesti kieltämällä sen miehen, jolle hän vielä 8 p. thermidorkuuta oli sanonut: "Jos tyhjennät myrkkypikarin, niin minä tyhjennän sen sinun kanssasi", ja selittämällä erehtyneensä Robespierren luonteen ja isänmaallisuuden suhteen. Kiellettyään ystävänsä David kielsi mielipiteensäkin, ja tapausten ironian kautta, jota usein voi huomata tämän ajan historiassa, siitä miehestä, joka vapisevin käsin oli maalannut _Murhatun Maratin_, ainoasti muutamia vuosia myöhemmin tuli Napoleonin ja keisarikruunauksen maalaaja.

KIRKKO

Vallankumous ei vaikuttanut luovasti ja uudestimuodostavasti ainoastaan maallisen elämän eri aloilla. Myöskin kirkko joutui jo alusta pitäen vallankumousmiesten reformien koekentäksi, ja ne muutokset, joita siinä pantiin toimeen, olivat laajalle kantavia ei ainoasti valtiollisessa vaan myös kultuurisessa suhteessa.

Hengellinen sääty oli vanhan järjestyksen aikana jaettu kahteen jyrkästi erotettuun luokkaan: "le clergé régulier", säätyveljet, hengellinen papisto, ja "le clergé séculier", maallinen papisto, sellaiset, jotka ottivat osaa julkiseen elämään. Melkoisia epäkohtia oli aikain kuluessa versonut molemmissa näissä luokissa, ja näistä epäkohdista varsinkin ne, jotka johtuivat pappien halusta hankkia tämän maailman aarteita ja rikkauksia, herättivät suurta paheksumista kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. "Ylipäänsä", sanoo Louis Blanc, "papit huonosti käyttivät huonolla tavalla hankittua tavaraansa. Sillä he eivät odotelleet jumalisten sydämien anteliaisuutta, he pakoittivat sitä, useinkin epärehellisellä tavalla. He harjoittivat suurella rohkeudella -- ja mikä pahempi, suurella menestyksellä -- kauppaa syntien anteeksiannolla. Syntyminen ja kuolema, rikos ja hyve, toivo ja pelko, paratiisi ja helvetti -- kaikki muodostui heille tulolähteeksi. He tekivät rahaa siitä Jumalasta, joka syntyi tallissa, ja taivas, jonka he möivät enimmän tarjoovalle, oli heille keinona millä ostaa maata."

Valistusfilosofit eivät olleet arastelleet kiinnittää yleisön huomiota näihin epäkohtiin. He näyttivät, miten oli kieroa, että papiston tuloverot olivat niin suuret, että ne riistivät valtiolta osan sen tulolähteistä ja panivat muille kansalaisille kaksinkertaisen taakan; miten oli kieroa, että papit yksinään hoitivat nuorison kasvatusta ja siten määräsivät aikansa ajatus- ja katsantotavan, että he tavallaan tulivat antamaan leiman koko yhteiskunnalle, itsepintaisesti sulkemalla kaikesta osanotosta julkiseen elämään kaikki toisinajattelevat: protestantit, juutalaiset ja lahkolaiset. Eivät he myös olleet lakanneet leimaamasta sellaisen kirkollisen valtion olemassaoloa keskellä todellista valtiota sotivaksi yhtä heidän oppinsa perusaatetta, ihmisen luonnollisten oikeuksien periaatetta vastaan. Sillä pappiselämä oli kerrassaan luonnoton: pappi luopui vapaudestaan, itsemääräämis-oikeudestaan, oikeudestaan rakastaa, mennä naimisiin, niin, usein jopa tehdä työtäkin. Sellaista hedelmätöntä jäsentä, joka ei millään tavoin rikastuttanut yhteiskuntaa, ei tämä voinut tunnustaa omakseen, varsinkin kun tällainen jäsen sitäpaitsi henkisessä suhteessa vaikutti ehkäisevästi yhteiskunnan kehitykseen ja kokoomalla rikkauksia, joita ei käytetty valtion hyväksi, vaan jotka päinvastoin vähensivät valtion tuloja, edisti tasa-arvoisuuden poistamista ja taloudellisen kurjuuden lisääntymistä. Vaikkapa filosofit katsantotavaltaan ja käsitykseltään paljon erosivatkin toisistaan, olivat he kuitenkin kaikki yksimielisiä seuraavissa kohdissa: papiston rikkauksia oli vähennettävä tai ne oli kokonaan lopetettava; yhteiskunnalle oli annettava takaisin ne hyödyttömät jäsenet, jotka uskonnollinen yhteiskunta oli sulkenut piiriinsä, ja kirkko oli mikäli mahdollista alistettava valtion alle.

Nämä toivomukset, jotka vallankumous oli toteuttava yhden toisensa perästä, saivat vastakaikua laajoissa piireissä. Kaikkialla siteerattiin filosofien lausunnoita, ja Voltairen purevat pistosanat paaviutta ja pappeja vastaan olivat kaikkien huulilla. Lämpimimmin ja innokkaimmin kuitenkin alempi papisto omaksui filosofien aatteet. Sen keskuudessa oli tyytymättömyys jo kauan itänyt, ja jo kauan oli nuristu huutavaa vastakohtaa korkeamman ja alemman papiston aineellisten etujen välillä, jotka eivät olleet minkäänlaisessa suhteellisuudessa toisiinsa. Hengellinen sääty oli vähitellen jakautunut kahteen eri ryhmään, jotka harrastuksiltaan ja pyrinnöiltään erosivat toisistaan aivan yhtä paljon kuin kaksi eri yhteiskuntaluokkaa: ylimystö hienoine tapoineen ja ylellisine eloineen ja oloineen sekä köyhä, varaton kolmas sääty, joka eli suurimmassa yksinkertaisuudessa ja vaatimattomuudessa ja kantoi papin vaikean viran koko taakkaa. Ei siis ollut ihmeellistä että köyhät papit, varsinkin maapapit, sellaisten olosuhteiden vallitessa yhtyivät kansaan, joka kaikkialla alkoi herätä ja kuuluvasti vaatia reformeja. Ei myöskään ollut ihmeellistä, että he kaikesta huolimatta kannattivat filosofeja. Filosofit harrastivat pappien asiaa -- huolimatta heidän papillisesta toimestaan -- koska he kuuluivat yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän, läänitysvallan ja kirkon marttyyreihin; papit taas kannattivat filosofeja -- vaikkapa paheksuivatkin näiden uskonnollisia mielipiteitä -- koska filosofit puolustivat heidän, s.t.s. vapauden ja tasa-arvoisuuden asiaa.

Mutta reformien vaatiminen ei pysähtynyt yksin alempaan papistoon, vaan sai useita puoltajia korkeampiarvoistenkin pappien seassa. Hengenmiehet eivät näet ainoastaan jakautuneet kahteen luokkaan, kahteen säätyyn -- he jakautuivat myös kahteen puolueesen, konservatiiveihin, jotka vaativat vanhain laitosten tarkkaa muuttamattomana pysyttämistä, ja edistyspuolueesen, johon kuuluivat korkeamman papiston vapaamieliset ainekset sekä koko alempi papisto. Jo kirkolliskokouksissa nämä molemmat puolueet olivat seisoneet vastatusten; cahiers'eissa he ovat vielä selvemmin huomattavissa. Mutta jyrkimmin ilmenee toki ero silloin kun nousee kysymys, olivatko säätyjen äänestykset tapahtuvat säädyttäin tai yhteisesti. Vanhoilliset papit koettavat hyvällä jos pahalla estää vapaamielistä puoluetta panemasta uusia aatteitaan käytäntöön, ja heidän kehoituksistaan on seurauksena, että papit, kun kolmas sääty ensimäisen kerran pyytää, heitä yhtymään kanssaan, 19 äänen enemmistöllä päättävät äänestää säädyttäin. Mutta kun kohta senjälkeen kolmas sääty näytti riippumattomuutensa muista säädyistä julistautumalla täysivaltaiseksi kansalliskokoukseksi, osottautuivat pappien todelliset taipumukset siten, että viikkoa vähemmässä ajassa suuri enemmistö liittyi kolmanteen säätyyn, joka, vahvistuneena kahden muun säädyn jäsenistä, voi nyt ryhtyä Ranskan uudestiluomistyöhön.

Sitä liikettä, joka aiheutti papiston liittymisen kolmanteen säätyyn, johti mies, joka oli näyttelevä huomattavan osan vallankumouksen historiassa. Se oli hänen hyvin maallinen ja teräväkielinen korkea-arvoisuutensa, Autunin piispa Talleyrand-Périgord, pikemmin aatelinen kuin pappi, pikemmin valtiomies kuin piispa, hän, josta eräs aikalainen, Barras, sanoo, että hän personaansa yhdisti kaikki vanhan järjestyksen ja vallankumouksen paheet, hän, josta Carlyle lausuu sen arvostelun, että hän oli kuva ihmisestä, joka elää petoksessa ja petoksesta olematta silti petollinen ihminen. Ensimäisten liittyvien joukossa oli eräs pappi, joka myöskin oli antava itsestään puheenaihetta vallankumouksen aikana; se oli apotti Grégoire, erään pienen lothringilaisen seurakunnan kirkkoherra, sittemmin Loir-et-Cher departementin perustuslaillinen piispa.

Henri Grégoire oli vallankumouksen merkillisimpiä henkilöitä. Hän oli ankara katolilainen ja syvästi uskonnollinen, mutta samalla innokas valistuksen ja reformien ystävä; ja hän kannatti ilmeisemmin kuin useimmat muut filosofien muodostelemia ihmisyys- ja suvaitsevaisuusprinsiippejä. Hänen työnsä neekerien vapauttamiseksi oli laajaperäinen, ja hänenpä alkuunpanostaan sekä protestantit että juutalaiset revolutsionin aikana saivat kansalaisoikeuden; samoin hänen alkuunpanostaan myöhemmin, Robespierren kuoltua, todellinen uskonvapaus julistettiin. Lämpimään uskonnollisuuteensa Grégoire kumminkin yhdisti selväpiirteisen vallankumouksellisen kiihkoilun, ja tämä uskonnollisuuden ja revolutsionisen innon yhdistys leimasi hänen jokaista lausuntoaan kansalliskokouksessa yhtähyvin kuin hänen julkaisemiaan lukuisia kirjoituksia. Se ilmeni myös uskollisesti hänen puhekielessään. Kerrotaan näet että aina myöhäiseen vanhuuteen saakka kaikki mitä hän sanoi oli sekoitettuna sitaateilla raamatusta, mutta samalla höystettynä muisteloilla vallankumouksellisen roskaväenkielen voimakkaasta sanavarastosta.

Evankeliumista Grégoire etsi tukea vallankumouksen vapaus- ja tasa-arvoisuusperiaatteille, evankeliumi se tuli hänelle demokratian lähdekirjaksi; juuri sen johtamana hän oli äänestävä kuninkuuden poistamista ja tasavallan perustamista. Hänen unelmansa oli tehdä kristillisestä kirkosta jälleen sellainen kuin se oli ollut alussaan: yksinkertainen, voimakas ja suuripiirteinen, täysin vieras maisen elämän kietovalle, hemmottelevalle ja maahansitovalle vaikutukselle.

Grégoire ei yksin miettinyt ja unelmoinut tällä tavoin. Oli toinenkin hengenmies, jansenisti kuten Grégoire, jonka elämänkäsitys ja aatteet monessa suhteessa olivat samanlaisia, ja jonka vaikutus vallankumouksen ensi vuosina oli yhtä suuri, jopa suurempikin kuin Grégoiren. Tämä mies oli Cercle social klubin perustaja, apotti Claude Fauchet, joka myös oli vallankumouksen innokkaimpia esitaistelijoita ja demokratian perustajia, samalla syvästi ja lämpimästi uskonnollinen, mutta taipuva mystilliseen ja hämyiseen uskonnollisuuteen, mikä muodosti jyrkän vastakohdan Grégoiren lujapiirteiselle uskolle. On sanottu Claude Fauchetista että hän vallankumouksen puhjetessa oli suosituin mies koko Ranskassa. Hän oli ansioistaan saanut arvonimen "prédicateur du roi", mutta jälleen kadottanut sen, kun hänen saarnansa, ollen liian kansanvaltaisia, eivät miellyttäneet kuninkaallisia ja hovia. Mutta kaikissa niissä piireissä joissa reformiaatteet olivat saaneet jalansijaa, ja varsinkin köyhän kansan joukossa hänellä sen sijaan oli innokkaita kuulijoita. Vallankumouksen alkuaikoina koko Pariisi virtasi kirkkoihin kuulemaan hänen mahtavaa ja samalla suopeaa kaunopuheisuuttaan ja tutustumaan tähän harvinaisen vapaamieliseen henkilöön, joka lujaan ja järkkymättömään vakaumukseensa yhdisti melkein naisellisen vienouden ja koskaan horjumattoman myötätuntoisuuden alhaisia ja köyhiä, koko kärsivää ihmiskuntaa kohtaan. Ja kuinka paljoa enemmän Fauchetin saarnat olivatkaan omiaan koskemaan mieliin, niistä kun henki rakkaus vallankumoukseen, vilpitön ja vakuuttava, joka päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi! Hän oli ollut yksi niitä harvoja, jotka keskellä ylimystön ja etuoikeuksien aikaa olivat saarnastuolissa tohtineet puhua köyhästä kansasta ja sen hädänalaisesta tilasta. Hän oli ensimäinen, joka rohkeni avata sen raamatunpaikan, joka ennen muita vetoo ihmiselliseen humanisuuden ja solidarisuuden tunteesen, ja lukea tyhjiin ja korupuheisiin saarnoihin tottuneelle, ihmettelevälle rahvaalle evankeliumin yksinkertaiset sanat:

"Silloin sanoo kuningas niille, jotka hänen oikialla puolellansa ovat: Tulkaat, minun Isäni siunatut, omistakaat se valtakunta, joka teille on valmistettu maailman alusta. Sillä minä isosin, ja te ruokitte minun; minä janosin, ja te juotitte minun; minä olin outo, ja te minun huoneesen otitte; alasti, ja te vaatetitte minun; sairaana, ja te opitte minua; minä olin vankina, ja te tulitte minun tyköni. -- -- -- Sillä totisesti sanon minä teille: sen kuin te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle."

Aamulla 5 p. elok. 1789 Fauchet saarnasi niiden kansalaisten muistoksi, jotka olivat kuolleet Bastiljin valloituksessa 14 p. heinäkuuta. Hänet oli määrännyt siihen kansalliskokous osaksi kai senkintähden, että hän itse oli ollut tilaisuudessa mukana ja saanut kuulan reiän papintakkiinsa. Tungokseen saakka täytetyssä salissa vallitsee jännitetty hiljaisuus, kun Fauchet syvällä ja sointuvalla, helposti väräjävällä äänellään sanoo: "Kuinka paljon pahaa taivaan väärät välittäjät ovatkaan tehneet maailmassa? He ovat vahvistaneet sortovaltaa, he ovat tehneet Jumalan tyrannien kanssarikolliseksi! Kuinka on kirjoitettuna evankeliumissa: Teidät pakoitetaan näyttäytymään kuningasten edessä; he käskevät teidän tehdä väärintekoja, ja te vastustatte heitä kuolemaan saakka -- -- -- Väärät opettajat ovat riemuitsevat, sillä kirjoitettu on. Antakaat keisarille kuin keisarin on! -- -- -- Mutta onko keisarille annettava myöskin se, mikä ei ole hänen? Ja mikä sitten ei ole hänen? Se on ihmisten henki, heidän vapautensa, heidän omatuntonsa, heidän kuolematon sielunsa. Ihmisellinen luonto -- onko se Jumalan vai keisarin oma? Oikeus sortaa ei ole kenenkään oma, oikeus puolustautua kuuluu kaikille. Älkää unhottako että Kristus ristiinnaulittiin keisarin vihollisena." -- Nuo olivat omituisia sanoja kuulla papin suusta, olivat harvinaisin kaikista tämän ajan harvinaisista uutuuksista. Niinpä olikin Fauchetin sanojen vaikutus niin mahtava, että hänen lähtiessään kirkosta kaupungintalolle ääretön ihmisjoukko seurasi häntä; muutamat kansalliskaartin soittoniekat virittivät isänmaallisen säveleen ja eräs kansalainen viskasi tammenlehtiseppeleen hänen jalkoihinsa.

* * * * *

Yhtymällä kolmanteen säätyyn papisto oli näyttänyt vapaaehtoisesti luopuvansa poikkeusasemastaan ja tunnustavansa omakseen kansan suverenisuuden periaatteen. Tähän nojautuen kansalliskokous katsoi olevansa oikeutettu ryhtymään niiden kirkollisten reformien toimeenpanoon, joita sekä kirkon omat jäsenet että yleinen mielipide vaativat ja joihin papit itse olivat antaneet aiheen luopumalla 4 p:nä elokuuta feodalisista oikeuksistaan ja kohta senjälkeen hyväksymällä kymmenysten poistamisen. Se toimenpide, jota katsottiin kaikkein painavimmaksi, oli kirkon liian omaisuuden konfiskatsioni. Jo 6 p. elok. 1789 lausuttiin kansalliskokouksessa ensi kerta se mielipide, että papiston omaisuudet kuuluivat kansakunnalle, ja kaksi päivää myöhemmin esitettiin ensimäinen ehdotus niiden peruuttamisesta.

Tämä ehdotus ei tosin johtanut mihinkään toimenpiteesen, mutta kaksi kuukautta senjälkeen esitti Mirabeau finanssikomitean puolesta toisen, joka varmaan suureksi osaksi oli Talleyrandin päässä syntynyt. Se sisälsi järjestetyn suunnitelman kirkontiluksien peruuttamiseksi ja myömiseksi -- ehdotus, jonka kansalliskokous melkein muuttamatta hyväksyi 2 p. marrask. 1789. Tietystikin tämä päätös herätti konservatiivisessa papistossa suurta katkeruutta, ja useat katsoivat sitä ennen kuulumattomaksi yllätykseksi kansalliskokouksen puolelta. Kansalliskokous oli taas katsonut tämän askeleen melkeinpä välttämättömäksi, keksiäkseen jotakin keinoa päästä maassa vallitsevasta taloudellisesta kurjuudesta. Raha-asiat olivat näet täydellisimmässä epäjärjestyksessä; entisiä veroja ei saatu kootuksi ja mitään uusia ei vielä ollut vaadittu; kerta toisensa jälkeen päätettiin ottaa suuria valtiolainoja, mutta luotto oli huono, ja ainoasti pieni murto-osa siitä mitä olisi tarvittu voitiin saada. Ja näissä tukalissa olosuhteissa nähtiin aivan lähellä tulolähde, jota voitiin käyttää kenenkään oikeastaan tulematta siitä kärsimään -- oliko siis ihmeellistä, ettei sitä jätetty koskematta? Joskin voidaan moittia tätä kansalliskokouksen toimenpidettä, on joka tapauksessa varmaa, ettei kokous, kuten eräs kirkon historioitsija, Débidour, huomauttaa, suinkaan kevytmielisesti päättänyt anastaa kirkon omaisuuksia; siitä on kaksiviikkoinen keskustelu kokouksessa kyllin selvä todistus -- keskustelu, joka muuten kuuluu loistavimpiin ja dramaattisimpiin, mitä parlamentarisella elämällä revolutsionin aikana on näytettävänä.

Seuraava askel kirkollisten reformien tiellä oli kansalliskokouksen päätös 13 p:ltä helmik. 1790, joka määräsi kaikki luostarilupaukset poistettaviksi, kaikki veljeskunnat lakkautettaviksi ja ne luostarit suljettaviksi, joita ei ollut muodostettu oppi- tai hyväntekeväisyyslaitoksiksi. Tämä toimenpide, niin törkeältä kuin se tuntuneekin, ei suinkaan ollut epäoikeutettu. Luostarien paksujen muurien läpi oli kyllin usein tunkeutunut julkisuuteen pöyristyttäviä kertomuksia väkinäisistä lupauksista, raakalaisista menoista ja tavoista, ankaruudesta ja kidutuksesta. Ei myöskään ollut mikään salaisuus, että näiden muurien sisällä kukoistivat sellaiset pahennukset ja juonet, jotka todistivat mitä kuulumattominta tapainturmelusta. Lisäksi vielä varsinkin munkkiluostareissa rivit alkoivat päivä päivältä harveta. Vallankumouksen alussa oli luostarikokelaista suuri ja yleinen puute, ja luostariveljien luku oli vähennyt vuosi vuodelta. Eräässä 80-sijaisessa luostarissa oli jäsenten luku 19, toisessa 50-sijaisessa vain 4. Moni luostari oli vallan tyhjä, niin että keskimäärin voidaan laskea olleen vain 9 munkkia joka luostaria kohti. Mikään uskonnollisuus ei yleensä vallinnut näissä luostariyhdyskunnissa, sillä tännekin olivat reformaattorien ja filosofien aatteet tunkeutuneet, luostarimuurejakin vasten olivat vallankumouksen kuohulaineet lyöneet houkutellen ja kehoittaen, ja suuri joukko luostari veljiä ei pyytänytkään parempaa kuin saada murtaa nuo useinkin väkisin pannut kahleensa ja heittäytyä ulkopuolella kiehuvaan elämään. Kun kansalliskokous sääti luostarien lakkautuksen, lähti sentähden suuri osa munkeista mielihyvällä; ainoasti vanhat ja voimattomat, jotka rakastivat luostarin säännönmukaista, kuritarkkaa elämää ja pelkäsivät maailman melua, jäivät jälelle niihin asuntoihin, jotka kansalliskokous heille osotti tähän tarkoitukseen.

Yleisölle säätyveljien maallistuttaminen tietysti tarjosi huomiota herättävän näytelmän. Joukoittain riennettiin luostareihin näkemään munkkien jättävän rauhaisat turvapaikkansa, ja paljon riemua herätti, kun huomattiin, että muutamat maallisessa innossaan olivat menneet niin pitkälle, että he olivat jo valmiiksi pukeutuneet sinisiin housuihin ja englantilaisiin hännystakkeihin. Toiset taas vasta myöhemmin riisuivat munkkipukunsa, ja he herättivät huomiota juuri näyttäytymällä siinä kaikkialla; niinpä voitiin esim. bulevardeilla nähdä nuorten benediktiinimunkkien kävelevän edestakaisin piippuaan poltellen; yhä vieläkin heidät nähtiin puettuina munkkikaapuun ja pitkine benediktiinipartoineen istuvan teatterissa sangen vähän kunnioitettavassa naisseurassa. Niille, jotka vapaaehtoisesti olivat lähteneet luostareista, olivat kaikki urat avoinna, ja suuri osa käyttikin tätä tilaisuutta ja valitsi mitä erilaisimpia toimia. Muutamat menivät kansalliskaartiin, toiset pyrkivät kouluihin ja kirjastoihin, useat jatkoivat luostarissa harjoittamaansa teollisuutta. Kaksi karmeliittimunkkia ilmoitti yhä edelleen valmistavansa samanlaista "eau de mélisse" vettä, mikä oli ollut karmeliittiluostarin salaisuus; kaksi toista ilmoitti jatkavansa Moret-luostarin kuuluisan rintasokerin valmistamista, ja eräs ilmoitti yhä edelleen viljelevänsä ja pitävänsä kaupaksi yleisölle sellaista salaattia, joka tunnettiin nimellä "pyhien isien salaatti". Niin, vieläpä eräs munkki rupesi oopperalaulajaksi ja kokeili Théâtre de Monsieurissa eräässä kappaleessa nimeltä _Les ruses de Frontin_, mikä kokeilu oli teatterille hyvänä reklaamina.

Nunnaluostareissa, joilla keskimäärin oli lähes kolme kertaa niin suuri jäsenluku kuin munkkiluostareilla, vaikutti uusi laki vielä paljoa suuremman mullistuksen. Vaikkapa naiset useammin kuin miehet olivat vasten tahtoaan tehneet luostarilupauksia, olivat he kuitenkin paljoa enemmän mukautuneet luostarien hiljaiseen elämään. Luostari oli tullut heidän perheekseen ja heidän maailmakseen; he olivat sovittaneet tapansa ja makunsa sen sääntöjen mukaan, ja he elivät elämäänsä, ei onnellisina eikä onnettomina, ainoasti täydelleen huolettomina, viettäen aikaansa laululla, rukouksella ja paastolla, sairaanhoidolla, opetuksella ja koruompelemalla pieniä sänkyjä pieniä Jeesuslapsia varten, joita he kuljettivat ympäri juhlakulkueissa. Huolellisesti oli heiltä koetettu salata kaikkia uusia aatteita ja uusia herätteitä; huolellisesti valvottiin ettei heidän viattomuutensa ja tietämättömyytensä järkkyisi; ja jos milloin ilmeni alkuakaan jonkinlaiseen vallankumoukselliseen katsantotapaan, koetettiin se heti tukahuttaa uhkauksilla ja ankaruudella.

Johtajattarille ja luostarisisarille uusi laki tuli kuin pommi, heitettynä heidän tyyneen maailmaansa särkemään ja hävittämään sitä. Ensinmainitut tekivät kaikkensa estääkseen nunnia tottelemasta säädöstä. Kun eräs diakonissa ilmoitti aikomuksensa olevan noudattaa annettua lupausta, sai hän kokea vankeutta ja pahoinpitelyä päällystönsä puolelta. Useilla tahoilla säädös salattiin luostarisisarilta, ja toisilla taas johtajattaret pelottelivat heitä helvetillä ja ikuisella kadotuksella sekä tekivät kaiken voitavansa saadakseen papit ja rippi-isät kieltämään synninpäästön poislähteviltä. Toiselta puolen taas sekä vallankumouksellinen teatteri että vallankumouksellinen sanomalehdistö tekivät kaikkensa saadakseen nunnat luopumaan hunnusta -- edellinen esittämällä näyttämöllä kaikkia luostarimuurien sisällä piileviä vaivoja ja vastuksia, jälkimäinen mitä kaunopuheisimmalla tavalla vetoamalla heidän naisellisuuteensa ja kehoittamaila heitä tästälähin elämään perhettä ja yhteiskuntaa varten. Lentokirjasia ilmestyi, lauluja ja kupletteja sepitettiin, ja ompelijattaret koettivat helpottaa siirtymistä laittamalla valkean linonpuvun "à la Vestale". Mutta mistään ei ollut apua. Tottumattomuus, ujous ja ulkomaailman pelko yhdessä hurskaustunteen ja vakuutuksen kanssa saivat naiset kauan epäilemään, ja ainoastaan pieni luku heistä antoi maailman huvien tai rakkaus-, avioliitto- ja äitiysunelmain houkutella itseään. Muut poistuivat vastahakoisesti; he kantoivat -- suureksi harmiksi roskaväen ja kauppahallien naisille -- yhä edelleen itsepintaisesti nunnapukuaan, ja heistä tuli vähitellen reaktsionisen papiston käyttökelpoisimpia aseita sen kiukkuisessa taistelussa uutuuksia vastaan, joita vallankumousmiehet toimittivat kirkollisella alalla.

Niin kirkontiluksien peruuttaminen kuin luostarien sulkeminenkin olivat olleet vain kielteisiä reformeja; niillä oli ollut valtiollinen eikä uskonnollinen luonne; ne saivat aikaan uudestimuodostuksen, mutta ilman väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta. Tähän uudestimuodostukseen olisi kansalliskokouksen tullut joksikin aikaa tyytyä; sen olisi pitänyt huomata, että liian äkkipikaisella menettelyllä synnytettäisiin vain hajaannusta ja epäsopua. Sen sijaan se teki sen erehdyksen, että jo helmikuussa 1790 ryhtyi täydellisesti ja perinpohjaisesti muuttamaan papiston yhteiskunnallista asemaa. Viittä kuukautta myöhemmin tämä työ oli suoritettu, ja perustuslakia säätävä kansalliskokous voi 12 p. heinäk. 1790 julaista lain papiston sivilikonstitutsionista.

Tämä laki on tunnettu. Sen tarkoitus oli täydelleen irroittaa Ranskan kirkko sen paavista riippuvaisuudesta ja tehdä papit valtion virkamiehiksi, jotka täydelleen riippuisivat valitsijoistaan -- korkeampi papisto departementtien kokouksista ja alempi piirikuntain kokouksista. Epäilemättä se oli valistusfilosofian henki, joka elähytti lakia papiston sivilikonstitutsionista. Paljoa aikaisemmin kuin kansalliskokouksen jäsenet oli aikansa niin suuressa arvossa pitämä apotti Raynal määritellyt periaatteet kirkon alistamiseksi valtion alle; paljoa aikaisemmin kuin 1789 vuoden miehet oli Voltaire ajatellut kansan sielunpaimenen ihannetta tavalliseksi kansalaiseksi, ainoasti muita tietorikkaammaksi ja valistuneemmaksi. Mutta joskin tässä laissa kyllin selvästi huomaa filosofian vaikutusta, niin ei se kuitenkaan sisältänyt mitään hyökkäystä itse uskontoa vastaan. Tarvitsee vain läpikäydä kansalliskokouksen keskustelut 1 p:n kesäkuuta ja 12 p:n heinäkuuta välisenä aikana ymmärtääkseen, etteivät sen jäsenet oikeastaan tahtoneet uskonnollista, vaan yksinkertaisesti sosialista reformia. Sanalla "sivili", jonka he lisäsivät uuteen konstitutsioniin, sen laatijat kyllin selvästi alleviivasivat, ettei heidän aikomuksensa ollut koskea hengellisiin asioihin, että heidän työnsä tarkoitus oli ainoasti suvereniseksi päässeen kansakunnan puolesta järjestää kirkon suhde valtioon yhtämukaiseksi uuden ajan ja uusien yhteiskuntalaitosten vaatimusten kanssa.

Niin eivät kuitenkaan sivilikonstitutsionia käsittäneet vanhoilliset papit itse eivätkä heidän uskolliset kannattajansa. Heistä se ei ollut muuta kuin häpeämätön hyökkäys katolista uskoa vastaan ja yritys syöstä se alas siltä korkealta asemalta, joka sillä valtiouskontona oli. Ja juuri tätä papit olivat pelänneet enemmän kuin mitään muuta. Keskustelujen vielä kestäessä papiston sivilikonstitutsionista oli Nancyn piispa la Fare, tosin omasta puolestaan, mutta koko korkeamman papiston sysäämänä, tehnyt esityksen katolisen uskon julistamisesta valtiouskonnoksi. Kansalliskokous oli äänetönnä sivuuttanut tämän esityksen. Mutta kun kaksi kuukautta senjälkeen sen uudelleen esitti toinen pappi, dominikaani Dom Gerle, mies, joka siihen saakka oli ollut revolutsionin ystävä eikä suinkaan ollut kannattanut reaktsionisen papiston pyyteitä, ymmärsi kansalliskokous tämän esityksen suoraksi uhkaukseksi eikä tohtinut jättää sitä huomioon ottamatta. Epävarmoina mitä heidän tuli tehdä, kun he eivät kuitenkaan voineet esitystä hylätä, eivätkä taas tahtoneet sitä hyväksyäkään, kokouksen jäsenet selvisivät siitä taitavasti kyllä, selittämällä että kokouksen arvonanto ja kunnioitus katolista uskontoa kohtaan oli liian suuri, jotta kysymystä ollenkaan voitaisiin ottaa käsiteltäväksi. Kiertämällä oli siten estetty tuo yhä enemmän kuohuva eripuraisuus johtamasta julki riitaan, ja papiston sivilikonstitutsionityö oli voinut rauhallisesti jatkua.

Mutta kun tämä laki oli julaistu ja olisi ollut toimeenpantava, silloin puhkesi hillitty viha pidättämättä esiin. Ennen muuta antoi siihen aihetta uusi kansalliskokouksen säätämä papinvala, joka, määräyksen mukaan 27 p:ltä marraskuuta, kaikkien kirkon virkamiesten oli vannottava, alkaen arkkipiispoista ja loppuen vähäpätöisimpiin maapappeihin, uhalla muuten menettää virkansa ja tulla vainotuiksi yleisen järjestyksen häiritsijöinä. Jo tämän valan sanamuoto -- pappien tuli vannoa uskollisuutta kansakunnalle ensimäisessä, laille toisessa ja kuninkaalle vasta kolmannessa sijassa -- oli omiaan herättämään katkeruutta ja harmia. Sen vannomiseen liitetty julkisuus ei suinkaan vähentänyt tyytymättömyyttä. Reaktsioniselta puolelta oli varoitettu tästä julkisuudesta -- "varokaa itseänne luomasta marttyyreja", oli apotti Maury lausunut kansalliskokouksessa papinvalasta keskusteltaessa. Etteivät nämä varoitukset olleet turhia, sen oli kansalliskokous kohtakin älyävä, samalla kun se oli huomaava, minkä suuren erehdyksen se oli tehnyt säätäessään sellaisen valan.

Tammikuun 2 p:nä 1791 piti kansalliskokouksen jäsenten vannoa vala. Muutamain valmisteleväin keskustelujen jälestä alkaa itse toimitus. Läsnäolevista piispoista vain neljä astuu esiin ja vannoo valan -- yksi heistä on Talleyrand. Läsnäolevista papeista vannoo valan ainoasti 65 pappia, Grégoire etunenässä. Yli 200 papiston jäsentä pysyy odottavan äänettömänä. Silloin nousee ensin Grégoire ja sitten Mirabeau, koettaen kehoittaa maan edustajia valantekoon osottamalla heille, ettei se oikeastaan ollut muuta kuin muotoasia. Syntyy ääretön meteli, joka vielä lisääntyy siitä, että suuri joukko henkilöitä tunkee sisään ja koettaa uhkauksilla saada pappeja valantekoon. Mutta tämä meteli vaihtuu kuolonhiljaisuuteen, kun kokouksen presidentti nousee ja alkaa huutaa nimeltä niitä läsnäolevia pappeja, jotka eivät vielä ole tehneet valaa. Ensimäinen, jonka hän mainitsee nimeltä, on Bonnac, Agenin piispa. Kaikki odottavat henkeä pidättäen. Silloin kuullaan Agenin piispan vastaavan lempeällä, vaatimattomalla äänellään: "Pyydän anteeksi, hyvät herrat, etten voi tehdä, mitä minulta vaaditte. Minä voin luopua sekä paikastani että omaisuudestani, mutta minä en koskaan voisi luopua teidän kunnioituksestanne". Huudetaan nimeltä Fournet, saman seurakunnan kirkkoherra, mutta Fournet selittää aikovansa seurata piispansa esimerkkiä. Nyt tulee Leclerc'in, Combes'in kirkkoherran vuoro. "Minä olen syntynyt katolilaisena", hän sanoo, "minä tahdon tässä uskossa kuollakkin. Minä en tee valaa." Ja Poitiers'in piispa, vanha Beaupoil de Saint-Hilaire, astuu itsestään presidentin luo ja sanoo lujalla äänellä: "Olen 70-vuotias; 35 vuotta iästäni olen ollut piispana ja olen koettanut tehdä kaikkea hyvää kykyni mukaan. Vuosien ja sairauden rasittamana en tahdo mitenkään häväistä vanhuuttani. Minä kieltäyn valaa vannomasta" -- Kokouksen vallankumoukselliset johtajat ovat epätietoisia mitä heidän tulee tehdä. He nousevat paikoiltaan, neuvottelevat keskenään, menevät jälleen sijoilleen ja nousevat hetkisen kuluttua taas ylös. Kaikki ovat raivoissaan sellaisesta pahennuksesta, ja presidentti koettaa pelastaa asemaa jättämällä nimien huudon sikseen ja tyytymällä kehoittamaan kaikkia valantekoon halukkaita astumaan esiin ja tekemään sen. Ei kukaan noudata kehoitusta. Silloin hän katsoo parhaaksi lopettaa istunnon.

Kansalliskokouksessa ei ollut odotettu sellaista vastarintaa. Neuvottomina mitä oli tehtävä, päättivät sen jäsenet kerta toisensa perästä pidentää valan vannomisaikaa, mutta siitä ei ollut apua. Nähtiin ettei uusi laki voinut herättää mitään innostusta, ja ettei edes Pariisissa, missä papisto kuitenkin oli vallankumous-mielisempää kuin muualla, valantehneitten pappien luku ollut lähellekään niin suuri kuin valasta kieltäytyneiden. Osa kirkkoherroja kieltäytyi mitä selvimmällä tavalla. Saint-Sulpice kirkossa nousi M. Pancemont 50 papin ympäröimänä ja selitti omasta ja toisten puolesta, etteivät he tekisi valaa ja että hän jätti kirkon pahinten rangaistusten alaisiksi kaikki ne, jotka jollakin tavoin rohkenivat käydä kirkollisten lakien kimppuun. Tuo peloton pappi voi kiittää ainoasti Dantonin väliintuloa siitä, että onnistui hengissä pääsemään raivoavan kansanjoukon käsistä. Apotti Thomas Saint-Roch kirkossa ei hetkistäkään horjunut, kieltäytyessään valanteosta, vaikkapa rahvas keskeytti häntä huudoilla sellaisilla kuin "hän hirtettäköön" ja "lyhtytolppaan". Liikuttavana esimerkkinä epäitsekkyydestä ja pelottomuudesta oli Sainte-Marguérithen vanha kirkkoherra: "Mitä ne tahtovat riistää minulta", hän sanoo saarnastuolista seurakunnalleen. "Virkaniko? Mutta sitenhän he rankaisevat teitä, sillä tämä virka kuuluu teille eikä minulle. Henkenikö? Mutta minä olen jo 82-vuotias, ja jälelläoleva elonaikani ei ole sen arvoinen, että sentähden tahtoisin uhrata vakuutukseni."

Reaktsioninen papisto oli heti alussa kääntynyt sekä kuninkaan että paavin puoleen saadakseen heiltä tukea. Kauan horjuttuaan kuningas päättää vahvistaa papiston sivilikonstitutsionin, ja horjuttuaan vielä kauemmin julistaa paavi pannaan kaikki ne, jotka vannovat uskollisuutta uudelle hallitusmuodolle. Täten on puoluejako valmis. Valantehneet papit vetoavat kuninkaan ja kansalliskokouksen auktoriteettiin, valankieltäjät paaviin, ja molemmat puolueet hallitsevat ja vallitsevat ikäänkuin juuri heillä olisi oikeus seurakuntain sieluihin ja omiin tuntoihin. Pääkaupungista leviää epäsopu ja hajaannus maaseudulle. Se tunkeutuu kaikkiin olosuhteihin ja hajoittaa tuon jo hajallisen Ranskan kahteen vihamieliseen leiriin, jotka tuokion aikaa ovat jyrkimmät kaikista ja kääntävät koko huomion puoleensa. Suuri hämminki syntyy kaikkialla. Useimmissa seurakunnissa nähdään kahdenlainen jumalanpalvelus, jopa kaksi pappiakin. Monin paikoin ei ollenkaan kuunnella valantehneen papin lukemaa messua, toisaalla taas päinvastoin. Rojalistisessa Vendéessa on messussa läsnä 500-600:sta seurakuntalaisesta ainoastaan 12-15 henkeä, kaikki muut menevät joukoittain kuulemaan oikeauskoista messua, joka luetaan salaisuudessa. Useissa paikoissa rahvas itkien rukoilee vanhaa kirkkoherraansa pysymään luonansa. Champeronissa allekirjoittivat seurakuntalaiset erityisen manifestin, jossa lupasivat olla huolimatta papiksi ketään, joka oli vannonut tunnustavansa uuden hallitusmuodon. Eräässä kylässä asukkaat lupaavat maksaa kaksinkertaisia veroja, jos saisivat takaisin kirkkoherransa; eräässä toisessa rahvas poistuu kirkosta perustuslaillisen papin ensi kertaa saarnatessa, ja vielä eräässä viha menee sitäkin pitemmälle -- seurakuntalaiset näet karkoittavat valantehneen papin ulos saarnastuolista ja ajavat häntä takaa kaupunginportille saakka.

Toiselta puolen vallankumousmiehetkin, vaikkapa ilman varsinaista innostusta -- sillä sellaista ei papiston sivilikonstitutsioni, kuten sanottu, kyennyt koskaan herättämään -- koettivat kaikin tavoin kääntää ihmisiä antamaan kannatustansa uudelle järjestykselle ja perustuslaillisille papeille. Sanomalehdet tekivät parastaan vetämällä esiin mitä mahdottomimpia häväistysjuttuja pappien ja apottien maailmasta; niitä kannattivat tehokkaasti lentokirjat ja häväistyskirjoitukset ja vielä enemmän ne pilakuvat, jotka tarkoittivat esittää kirkon miehiä mitä naurettavimmissa tiloissa. Monin paikoin joutuivatkin valankieltäjät papit väkivallan ja vainon alaisiksi, ja on kertomuksia papeista, jotka olivat pakoitetut piiloutumaan metsiin välttääkseen perustuslaillisen papiston kostoa. Champagnessa vallan ammuttiinkin eräs pappi hänen parhaillaan seistessä saarnastuolissa.

Sellaiset tapahtumat loivat kiihkoilijoita ja marttyyreja ja yllyttivät taisteluun ja vastarintaan. Päivä päivältä vastustus kävi yhä sitkeämmäksi ja järkähtämättömämmäksi; päivä päivältä kasvoi yllyttely. Avuksi käytettiin kansan taikauskoisuutta, luulotellen tälle, ettei Jumala, vaan perkele puhui perustuslaillisen papin suusta ja että hänen tarjoomansa ehtoollisleipä valoi myrkkyä ruumiisen. Vedottiin ihmisten pieteettitunteesen saadakseen heidät kieltämään valantehnyttä pappia hautaamasta heidän läheisimpiään; vedottiin nuoren tytön viattomuuteen ja luuloteltiin hänelle, että valantehneen papin toimittama vihkimys teki hänet vain miehensä rakastajattareksi eikä lailliseksi vaimoksi; peloteltiin sillä, että hänen kastamansa lapset eivät kelpaisi Kristuksen yhdyskuntaan. Salaisia lentokirjoja, joissa kaikkia katolisen kirkon ystäviä kehoitettiin lujaan vastarintaan, painettiin ja levitettiin kaikkialle miehestä mieheen. Kuten jo mainittiin, olivat entiset luostarisisaret hyvin toimeliaita tässä yllyttelyssä, ja ihmeteltävä on se miehuus, jolla he -- vapautensa, jopa henkensäkin uhalla -- kävivät reaktsionisen papiston asioita ja ottivat kotonaan vastaan vainottuja, jotka rohkeilla tahi varomattomilla teoillaan olivat vetäneet päälleen epäluuloja.

Koko tämän hiljaisuudessa -- ja usein pimeydessäkin -- työskentelevän reaktsionisen liikkeen johtaja ja salainen yllyttäjä oli mies, joka innokkaimmin ja ilmeisimmin oli edustanut papiston sivilikonstitutsionia vastustavaa mielipidettä kansalliskokouksessa. Hänen nimensä on hyvin tunnettu vallankumouksen historiassa; se juuri ehkäpä useimmin esiintyy häväistyskirjoituksissa revolutsionin ensi vuosina, samoinkuin hänen kuvaansakin samanaikuiset pilakuvat useimmin jäljentävät. Se oli reaktsionisen papiston Pietari Erakko, suutarinpoika, apotti Maury, mies, jonka miehuutta ja pelottomuutta taistelussa täytyy ihmetellä, mutta joka muuten ei herätä mitään varsinaista sympatiaa. Hänen korkea soturivartalonsa, se hieman karkeahko ja rohkea sävy, joka leimasi hänen puhettaan ja liikkeitään, sekä ne kaksi pistoolia, joita hän aina kantoi vyössään, saivat hänet papintakista huolimatta näyttämään paremmin sotilaalta kuin hengenmieheltä. Ja tämä luonne olikin sotaisa ja taistelunhaluinen; tarvitsi vain nähdä hänet kadulla pitämässä puoliaan kiihoittunutta kansanjoukkoa vastaan, joka kylläkin usein kävi hänen kimppuunsa; tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan kansalliskokouksessa, ymmärtääkseen sen. Hänen kehuttu kaunopuheisuutensa oli voimakas ja huomattava kiivaista ja uhkaavista hyökkäyksistään; se vakuutti mutta ei lämmittänyt. Monet ovat ne historioitsijat, jotka esittävät Mauryn kylmäksi, itsekkääksi, punnitsevaksi henkilöksi, jonka tarkoitus oli päästä nousemaan ja hankkia kansansuosiota, ja joka häikäilemättä kulki tätä päämaalia kohti huolimatta muusta kuin oman kunnianhimonsa tyydyttämisestä. Onkin aivan luonnollista, että useat tutkijat, varsinkin ne, joita on johtanut vallankumouksen ja sen töiden arvosteluton ihmettely, tuntevat kiusausta käyttämään sitä epäiltävää ainehistoa, joka on tavattavissa Mauryn historiaa varten niissä häväistyskirjoituksissa, joita vallankumouksellinen puolue niin mielellään sepitti, painatti ja levitti laajoihin piireihin; ja jos he ovat tähän ainehistoon perustaneet arvostelunsa, niin on hyvin luonnollista, että heidän päätelmänsä ovat tulleet sellaisia kuin ne ovat tulleet. Mutta jos puolueettomasti katsotaan asioita, niin on kuitenkin myönnettävä olevan melkein mahdotonta ajatella, että Maurya olisi johtanut muu kuin oma vakuutus taistelussa revolutsionia vastaan. Että Maury ei ollut unelmain ja mielikuvittelujen, vaan todellisuuden mies, joka laski ainoasti todellisuuden tarjoomilla tekijöillä, niin, että hänen käsityksensä asioista oli kyllin raitis, sitä sen sijaan ei kukaan voine kieltää. Kysyttynä miksi hän vihasi revolutsionia, sanotaan hänen varsin kylmästi vastanneen: "Ensiksi -- ja se on pääsyy -- koska se on riistänyt minulta tuloni. Toiseksi, koska jo 30 vuoden aikana olen nähnyt, että ihmiset kukin erikseen ovat niin kehnoja, etten voi odottaa heistä niin mitään, kun he liittyvät yhteen ja toimivat yhteisesti."

Suuresti huolissaan hallitusmuotoa säätävän kansalliskokouksen jäsenet näkivät sen hajaannuksen, jonka sivilikonstitutsioni sai yhteiskunnassa aikaan. Mutta kun he eivät voineet eivätkä tahtoneet peruuttaa uutta lakia, katsoivat he ettei heillä ollut mitään keinoa riitaisuuksien lopettamiseksi. Lakiasäätävä kansalliskokous asettui kirkon suhteen yleensä edeltäjänsä kannalle. Mutta sen jäsenet huomasivat mahdottomaksi antaa kahden papiston kahden vihollismahdin tavoin seisoa toisiaan vastaan, toisen pysyvänä pystyssä laista huolimatta, toisen vain nimeksi, ja korjatakseen tämän epäkohdan he ottivat tehtäväkseen, maksoi mitä maksoi, puolustaa ja ylläpitää uutta järjestystä.

Tämä tapahtui lukuisten säädösten avulla, joista toinen oli toistaan ankarampi. Marraskuun 29 p. 1791 säädettiin ensin, että kaikki ne papit, jotka eivät 8 päivän kuluessa vannoisi valaa, menettäisivät palkkansa ja eläkkeensä, ja että niitä, jotka antoivat aihetta levottomuuksiin ja mellakoihin, rangaistaisiin vankeudella 6 kuukaudesta 2 vuoteen saakka. Seurauksena kuninkaan kiellosta vahvistaa tätä säädöstä se kumminkin jäi melkeinpä tehottomaksi; se ainoasti vaikutti että mieltenkuohu kasvoi ja puolueet entistä kiukkuisempina seisoivat toisiaan vastaan. Asema kävi vaaralliseksi, kun sota julistettiin 20 p. huhtik. 1792. Nyt jos milloin olisi sopu ollut tarpeen, nyt jos milloin oli vaarallista, että valankieltäjät papit käyttäisivät asemaansa kansan sielunpaimenina kiihoittaakseen kansaa tottelemattomuuteen uusia lakeja ja vihaan kansan edustajia vastaan. Peläten papiston yllyttelyjä kansalliskokous meni pitemmälle kuin alussa oli aikonutkaan. Se antoi 27 p. toukok. 1792 uuden säädöksen, jonka kautta kokous antoi suostumuksensa siihen että departementtihallitusta hoitavat neuvostot olisivat oikeutetut karkoittamaan departementista ne valantekemättömät papit, jotka 20 aktiivisen jäsenen syyttämänä voitiin todistaa syyllisiksi häiriöiden synnyttämiseen yhteiskunnassa. Ja muutamia kuukausia myöhemmin, 26 p. elok. 1792, kovennettiin tätä säädöstä yhä edelleen, määräämällä että kaikki valasta kieltäyneet papit poikkeuksetta olivat 15 päivän kuluessa karkoitettavat.

Sellaiset olivat ne kirkolliset olot, jotka konventti sai perinnöksi lakiasäätävältä kansalliskokoukselta. Aluksi ei tämä kolmaskaan eduskuntakokous näyttäytynyt vihamieliseltä uskontoa kohtaan. Ne vaalikokoukset, jotka sen olivat valinneet, olivat alottaneet kokoontumisensa messulla ja lopettaneet Te Deum'illa, ja konventti ilmaisi olemassaolonsa alkuaikana useissa tilaisuuksissa kunnioituksensa katolista uskontoa kohtaan. Sen jäsenet koettivatkin aluksi rauhoittavilla lausunnoilla masentaa yhteiskunnassa vallitsevaa mieltenkuohua, mutta nähdessään piankin ettei sillä mitään voitettu, he alkoivat kulkea edeltäjäinsä viittomaa tietä. Määrättyään ensin hinnan valankieltäjäin pappien päistä kokous epäluuloisena kääntyi myös sellaisiin hengellisen säädyn jäseniin, jotka tähän saakka olivat kulkeneet vapaina. Annettiin säädös, joka määräsi, että myös entiset luostari veljet nyt oli pakoitettava valantekoon uhalla tulla julistetuiksi epäluulon-alaisiksi antirevolutsionisista vehkeistä. Mutta vaino ei tähän loppunut. Vallanpitäjät alkoivat äkkiä muistella, että valantehneetkin papit olivat osottaneet suurta laimeutta papiston sivilikonstitutsionin toimeenpanossa, ja nyt kääntyi viha näitä vastaan. Heidän tarmottomuutensa leimattiin antirevolutsioniseksi kiihkoiluksi ja kavallukseksi; myös heidät laskettiin epäiltyjen joukkoon, ja sillä oli heidän kohtalonsa ratkaistu. Täst'edes olivat kaikki kirkon miehet, asemasta ja mielipiteistä riippumatta, vallankumouksellisen hallituksen vainoomisten esineenä.

Mutta kuta kiivaampi vaino, sitä sitkeämpi vastarinta, sitä useampia marttyyreja. Ja itsepintaisesti, melkein suonenvedon tapaisesti liittyi kansa sielunpaimentensa ympärille; itsepintaisesti he sekoittivat toisiinsa itse jumalanpalveluksen ja sen harjoittajat, luulivat että valantekemättömiin pappeihin kohdistuvat vainot sisälsivät samalla itse uskonnonkin vainoa ja asettuivat vihamieliselle kannalle vallankumousta ja sen tarkoituksia kohtaan. Kun hallitus näki että kansa asettui pappien puolelle, vaikkapa paheksuikin heidän vehkeitään, yksinkertaisesti siitä syystä että papit sen käsityksessä edustivat uskontoa, kun se näki ettei ollut mahdollista järkyttää kansan uskoa sielunpaimeniinsa, syntyi tietysti ajatus pakoittaa se toisella tavoin luopumaan epäjumalistaan. Se tapa oli hävittää itse jumalanpalvelus, alentaa itse uskonnon arvoa ja -- kuten vallankumouksen aikana lausuttiin -- antikristianiseerata Ranska.

Monet tahtovat selittää konventin uskonnonvastaista kantaa yhä selvemmäksi pyrinnöksi toteuttaa käytännössä jotakin filosofista oppia. Mutta jos lähemmin syventyy oloihin ja tarkastelee niitä objektiivisesti ja etuluulottomasti, niin huomaa varmaan, että pääsyy konventin uskonnolliseen politiikkaan oli olevissa oloissa, jotka kehittyivät päivä päivältä yhä turmiollisemmiksi. On hyvin vähän luultavaa, että konventti olisi ajatellut toteuttaa mitään filosofisia teorioita, jolleivät papit olisi harjoittaneet kiihoitustyötä, mikä uhkasi heikontaa valtakunnan yhteyttä ja yhteiskunnan pysymystä. Huhti- ja joulukuun 1793 välisenä kriitillisenä aikana, kun revolutsionilla on taisteltava sekä kapinallista Vendéeta että europpalaista liittokuntaa vastaan, papisto on yksissä tuumin vihollisen kanssa... ja silloinpa kasvaa se liike, jonka tarkoituksena on tehdä loppu vanhasta uskonmuodosta ja luoda uusi, mikä paremmin soveltuisi revolutsionin henkeen ja olosuhteiden vaatimukseen.

* * * * *

Varsinainen antikristianiseeraustyö ei lähtenyt Pariisista vaan maaseudulta. Sen alkuunpanijoina olivat ne konventin edustajat, jotka olivat toimimassa "en mission", kuten sitä virallisesti nimitettiin -- s.o. ne, jotka oli lähetetty maan eri osiin levittämään sinne vallankumouksellisia aatteita. Ylipäänsä nämä osottautuivat käytöksessään julkeiksi ja säälimättömiksi -- he tiesivät että menestysvaliokunta piti heitä tarkoin silmällä, ja he ponnistivat viimeisiin asti osottaakseen niin suurta ja kiitettävää vallankumouksellista intoa kuin mahdollista. Kun papit departementeissa harjoittivat kiihoitustyötään paljoa rohkeammin ja avonaisemmin kuin Pariisissa, olivat kansanedustajat täällä varemmin kuin pääkaupungissa alkaneet ilmaista suurta ja peittämätöntä halveksumista kirkkoa ja uskontoa kohtaan -- halveksumista, joka ilmaisihe lukuisissa, ensin negatiivisissa, sitten täysin selväpiirteisissä ja positiivisissa toimenpiteissä.

Konventti tyytyi aluksi vain hyväksymään asiamiestensä toimenpiteet, mutta alkoi kohta itsekkin omilla teoillaan osottaa huomattavaa kallistumista antikatolisuutta ja uskonnottomuutta kohti. Heinäkuun 22 p:nä 1793 pyysi Saône-et-Loire departementti lupaa valaa kanuunankuuliksi ne kirkonkellot, joita ei enää tarvittu jumalanpalveluksessa. Konventti ei ainoasti hyväksynyt tätä pyyntöä, vaan sai siitä lisäksi aihetta säätämään, että vast'edes oli jätettävä vain yksi kirkonkello kuhunkin seurakuntaan ja että kaikki muut oli asetettava isänmaan käytettäväksi ja kuukauden kuluessa valettava kanuunankuuliksi. Tämä säädös kohtasi muutamissa seurakunnissa mitä kiivainta vastarintaa, toisissa taas se aiheutti metelisiä kohtauksia, kun vallankumoukselliset väkisin tunkeutuivat kirkkoihin ja riistivät niistä ei ainoasti kirkonkellot, vaan myös kaikki kirkon kalleudet ja kaikki pyhäinkuvat, vieroittaakseen kansaa niitä palvelemasta.

Vielä pitemmälle samaan suuntaan meni konventti järjestäessään sitä juhlaa, joka oli vietettävä muistoksi demokratian voitosta 10 p. elok. 1793. Juhlalla, joka kokonaan pyhitettiin luonnolle, oli näet puoleksi filosofinen, puoleksi panteistinen luonne. Suuri, vartavasten tehty luonnon kuvapatsas oli pystytetty esittämään naista, jonka rinnoista kaksi vesisadetta suihkusi esiin koskaan ehtymättömän hedelmällisyyslähteen merkkinä. Jalustaan oli piirretty: "Me olemme kaikki hänen lapsiaan." Sittenkuin konventin presidentti, menestysvaliokunnan jäsen Hérault de Séchelles, oli hallituksen nimessä lausunut dityrambin luonnon kunniaksi, tuon luonnon, jonka Ranskan kansa oli ottanut oppi-isäkseen, hän täytti vedellä antiikkisen maljan, pirskotti ensin siitä vähän patsaan yli, joi sitten itse ja ojensi senjälkeen maljan vanhimmille ja etevimmille eri departementtien edustajista. Tämä luonnonjuhla, joka ei suinkaan ollut mikään tyhjä kuje tai näytelmä, vaan vietettiin vakavasti ja juhlallisesti, ei kyennyt innostuttamaan kansaa -- se pysyi aluksi yksinäisenä yrityksenä, joka kuitenkin puolestaan edisti mielien valmistamista uudelle uskonnolle.

Paljoa laajempi merkitys oli eräällä toisella konventin toimenpiteellä, mikä samalla olikin kaikkein vastakirkollisin ja vastakatolisin. Se oli revolutsionisen ajanlaskun, tasavaltaisen kalenterin, käytäntöön ottaminen lokakuussa 1793. Uudella ajanlaskulla ei ollut mitään yhteistä vanhan kanssa. Vuosi oli tosin jaettu 12 kuukauteen, kuukaudet viikkoihin ja viikot kuuteen arki- ja yhteen pyhäpäivään, mutta nämä vuodet, kuukaudet, viikot ja päivät eivät vastanneet vanhaa ajanjakoa. Uuden ajanlaskun lähtökohtana oli tasavallan julistaminen 22 p. syysk. 1792. Vuosi ei siis enää alkanut tammi- vaan syyskuussa, eivätkä kuukaudet 1:sestä vaan noin 20:nnestä päivästä; lepopäivät, jotka korvattiin n.k. "dekadeilla", eivät sattuneet sunnuntaiksi vaan keskelle viikkoa. Voi helposti ymmärtää, millaisen hämmingin sellainen äkillinen toimenpide oli aikaansaava. Mutta tasavaltaista kalenteria ei moitittu ainoasti sen aiheuttamista häiriöistä, vaan etupäässä sen ateistisesta ja kokonaan uskonnonvastaisesta luonteesta. Sunnuntain poistaminen, ikivanhain uskonnollisten juhlain korvaaminen muilla juhlilla, joskaan ei vallan uskonnottomilla, niin ainakin kaikkea uskonnollista ainesta puuttuvilla, juhlilla luonnon, vapauden, järjen kunniaksi, tuttujen ja rakasten pyhimysten nimien poistaminen kalenterista, tuo kaikki oli hyökkäys kansan pyhitystunnetta vastaan, se oli ilmeinen yritys riisua jumalanpalvelukselta sen pyhäpuku, yritys erottaa uskonto jokapäiväisestä elämästä.

On ilmi selvää että niillä konventinjäsenillä, jotka ajoivat perille kalenterinmuutoksen, oli ateistinen päämaali mielessään -- tarvitsemme vain lukea sen raportin, jossa Romme esitti ehdotuksen konventille, ollaksemme siitä varmat. Säädös herättikin suunnatonta huomiota; ei ainoasti Ranskassa vaan koko Europassa kalenterireformi leimattiin suurimmaksi julkeudeksi, sillä kaikkialla se käsitettiin rohkeaksi taisteluunhaastoksi, karkeaksi herjaukseksi itse uskontoa vastaan. Niin, tämä toimenpide, joka meistä tuntuu verrattain mitättömältä, kun tiedämme sen seurausten jääneen vähiksi, sai Europan pelosta vapisemaan, sillä kansalta, joka rankaisematta kävi kansan ikivanhan uskonnon kimppuun, voitiin muka odottaa mitä hyvänsä.

Sillä välin tuli antikristianiseeraustyö maaseudulla päivä päivältä yhä rohkeammaksi. Väkivaltaisimmat asiamiehet olivat André Dumont Sommessa ja Laplanche Orléans'issa ja Bourges'issa; he pakoittivat pappeja menemään naimisiin ja julkisesti kieltämään uskontonsa ja mitä suurimmalla ankaruudella vainosivat kaikkea uskonnollisten menojen harjoittamista. Itsenäisin oli kuitenkin Fouché Nevers'issa; hän se mitä julkeimmalla ja törkeimmällä tavalla hätyytti itse katolista uskoa ja muita enemmän ajoi puhtaasti ateistista tarkoitusperää. Kun hänelle oli syntynyt poika, kastoi Fouché itse hänet Nièvreksi isänmaan alttarilla. Kun Brutuksen rintakuva oli paljastettava Neversissä, hän yhdessä hyvän ystävänsä ja henkiheimolaisensa Chaumetten kanssa toimitti luonteeltaan täysin uskonnonvastaisen juhlan; ja jonkun päivän perästä hän valheellisesti selitti olevansa konventin lähettämä perustamaan vanhan taikauskoisen uskonnon sijaan uuden, jolla ei muka ollut mitään muuta tarkoitusta kuin jumaloida isänmaata eikä muita uskonlauselmia kuin luonnollisen moraalin määräämiä.

Fouchén esimerkkiä seurattiin monin paikoin, ja kaikkialla departementeissa alettiin kohta huomata uskontoa hävittäviä pyrkimyksiä. Maakansaankin tarttui liike. Se kunta, joka ensinnä osotti halveksivansa katolista uskontoa, oli yksi pienimpiä ja vähäpätöisimpiä, nimittäin kauppala Ris-Orangis Isle-de-Francessa. Tällä pikku kauppalalla oli suojeluspyhänään ollut Pyhä Blasius, mutta kun erään nuoren vapaaehtoisen oli onnistunut innostuttaa asukkaat Brutuksen hyväksi, erottivat he Pyhän Blasiuksen suojeluspyhimyksen virasta ja asettivat sijaan Brutuksen, minkä jälkeen he nimittivät kuntansa tuon roomalaissankarin mukaan. Kirkkoherransakin he erottivat, mutta hänen paikalleen ei astunut kukaan muukaan. Ei viipynyt kauan, ennenkuin kaikkiin piirikunnan kuntiin tarttui sama uudistushalu, ja ennenkuin hallitusmiehet voivat ilmoittaa kertomuksissaan konventille, että piirikunnan enemmistö ei enää tahtonut tietää muusta lepopäivästä kuin dekadista, muista juhlista kuin sydämen määräämistä, eikä muusta jumalanpalveluksesta kuin vapaudesta, sekä että he olivat päättäneet jättää valimoihin kaikki vanhan taikauskon kapineet. Melkein samaan aikaan lähetettiin konventille eräästä toisesta kunnasta, Mennecyn kauppalasta, lähetystö, jonka jäsenet uskontoa pilkatakseen olivat pukeutuneet pappispukuihin ja messupaitoihin. He selittivät tulleensa luopumaan vanhasta taikauskostaan ja ilmoittamaan konventille, että he hävittämiensä Pietarin ja Paavalin kuvien sijaan olivat kirkkoonsa pystyttäneet nuo kaksi vapaudenmarttyyria, Lepelletierin ja Maratin, että he olivat sijoittaneet vapauden kuvapatsaan kirkon alttarille ja että he eivät enää tahtoneet tietää mistään kirkkoherrasta. Ei monta päivää sen jälkeen sai konventti vastaanottaa Seine-et-Oise departementista saapuneen lähetystön, joka anoi ettei vasta kuolleelle Versaillesin piispalle enää määrättäisi jälkeläistä.

Yhä suuremmaksi kävi myös se pakoittelu, jota konventti sai kokea Pariisin yleisön puolelta. Joka päivä saapui anomuksia mitä rohkeimpine toivomuksineen. Suuri osa niistä tahtoi koko papiston täydellistä pois pyyhkäisemistä peruuttamalla pappien palkat. Ja jopa 5 p. marrask. 1793 Marie-Joseph Chénier rohkeni tarjota konventille suunnitelman todelliseksi maallikkouskonnoksikin, joka muka oli ainoa yleismaailmallinen, jolla ei muka ollut lahkoja eikä mysterioita, jolla oli yksi ainoa uskonkappale: tasa-arvoisuus, jonka oppaina olivat lait ja pappeina valtion virkamiehet -- sanalla sanoen se uskonto, jonka muodosti rakkaus isänmaahan.

Konventin epäröidessä ottaa ratkaisevaa askelta alkoi Pariisin kommuuni osottaa jyrkintä radikalisuutta uskonnollisessa kysymyksessä. Jo lokakuussa 1793 se kielsi Pariisissa julkisesti harjoittamasta katolista uskontoa, ja sen päämiehet, väkivaltainen Hébert ja tuo samalla kertaa raaka ja sentimentalinen Chaumette, hautoivat mielessään rohkeita tuumia perustaa vallan uuden uskonnon, joka jumalakseen asettaisi järjen. Yhdessä cordelieriklubissa olevain samoinajattelevain virkaveljiensä, preussilaisen Anacharsis Clootsin ja kirjakauppias Momoron kanssa he tiheissä salaisissa kokouksissa neuvottelivat paraasta keinosta tuumiensa toteuttamiseksi, ja raivatakseen tietä he ensin sopivat valmistavasta toimenpiteestä.

Marraskuun 6:nnen ja 7:nnen päivän välisenä yönä 1793 lähtivät Cloots ja eräs kommuunin jäsen Pariisin piispan Gobelin luo ja ehdottivat hänelle, että hän papistoineen vapaatahtoisesti jättäisi paikkansa. Gobel oli liian nöyrä ja liian säikähtynyt voidakseen vastata muuta kuin että hän, ollen valittu yleisön yksimielisen toivon perustuksella, oli tietysti valmis jättämään paikkansa, jos kerran yleisö niin tahtoi ja vaati. Hän pyysi ainoasti muutaman tunnin ajan neuvotellakseen asiasta piispanneuvoston kanssa.

Seuraavana päivänä Gobel saapuu konventtiin piispanpuvussa ja papistonsa seuraamana, ja hän selittää puheessa, josta henkii vapaudenrakkaus, kansanvaltaisuus ja antiklerikalismi, että hän luopuu virastaan ja tunnustaa, ettei pitäisi olla muuta virallista jumalanpalvelusta kuin vapaudelle ja pyhälle tasa-arvoisuudelle omistettu. Presidentti aluksi ällistyy tästä kohtauksesta, mutta malttaa mielensä ja pitää kiitospuheen, missä lausuu mielipiteenään, ettei mikään muu uskonto kuin järjen saisi vast'edes vallita; minkä jälkeen Gobel laskee pois sormuksensa ja piispanristinsä ja panee päähänsä punaisen sansculottilakin yleisen riemun vallitessa. Innostus tarttuu muihinkin, ja useat konventin pappisjäsenistä astuvat esiin ja luopuvat vapaaehtoisesti viroistaan. Silloin joku mainitsee Grégoiren nimen. Todellakin, Grégoire! Hän on jäsenenä yleisessä valistuskomiteassa, joka parhaillaan on koolla läheisessä huoneessa, ja hänet haetaan sieltä kaikella kiireellä. Tuskin on hän astunut saliin, kun hän näkee itsensä useain "vuoren" jäsenten ympäröimänä, jotka uhkaavin elein kehoittavat häntä seuraamaan Gobelin esimerkkiä. Joka taholta hän kuulee ääniä, jotka vaativat häntä nousemaan puhujalavalle. Minkätähden? kysyy Grégoire, joka ei tiedä mitään Gobelin luopumisesta eikä ollenkaan ymmärrä ympäristönsä huutoja. "Luopuaksesi piispanvirastasi, hylätäksesi uskonnollisen puoskarintoimesi", vastataan hänelle, ja presidentti antaa hänelle pyytämättään sananvuoron. Silloin hän nousee puhujalavalle ja vihasta vapisevin äänin selittää ei aikovansa noudattaa konventin jakobiinisten jäsenten mieltä: "Minua vaaditaan uhrautumaan isänmaan hyväksi", hän lausuu, "ja minä olen tottunut kuulemaan puhuttavan uhrauksista. Mutta millainen on tämä uhraus? Piispantulojeniko luovuttaminen? Niin, olen valmis sen tekemään ja ilman hetkisenkään kaipausta. Mutta jos se koskee minun uskontoani, niin silloin kiellän, sillä se on ulkopuolella teidän valtaanne eikä teillä ole mitään oikeutta hätyyttää sitä. Kuulen puhuttavan kiihkoilusta ja taikauskosta. Itse olen alati taistellut niitä molempia vastaan, sillä kiihkoilu ja taikausko ovat mitä jyrkimmässä ristiriidassa kaiken uskonnon kanssa. Mitä minuun tulee, niin olen katolilainen vakuutuksesta ja tunteesta; papiksi olen tullut omasta kutsumuksestani. Kansa on valinnut minut piispaksi, mutta virkaani en ole saanut kansalta vaan Jumalalta. Olen koettanut tehdä hyvää hippakunnassani sen vakuutukseni mukaan, joka on minulle pyhä ja jota kukaan ei voi minulta riistää. Minä pysyn piispanvirassani ja vetoan sen suhteen hallitusmuodon julistamaan uskonvapauteen."

Grégoire kertoo itse muistelmissaan, että hänen astuessaan alas puhujalavalta hänen virkaveljensä karttoivat häntä kuin ruttoista, ja hän sanoo 18 kuukauden aikana alituisesti odotelleensa rangaistusta rohkeudestaan. Mutta ne kirkumiset ja hyssytykset, jotka keskeyttivät hänen puhettansa, olivat ainoa tapa, millä hänelle uskallettiin näyttää paheksumista, sillä kaikki tiesivät että Grégoirella oli ystävänä ja tukena se mies, joka itsepäisellä vaitiolollaan antikristianiseeraustyön suhteen kyllin selvästi osotti paheksuvansa sitä, se mies, jonka aikeita päivä päivältä alettiin yhä enemmän pelätä ja jonka tahto yhä enemmän alkoi tulla laiksi -- Robespierre. Grégoiren kieltäyminen oli kuitenkin suuri pettymys kommuunille. Mutta sen sijaan tämä sai iloita muista uskonkieltämisistä ja luopumuksista, joita Gobelin jutun jälkeen saapui tukuttain. Useat papit siinä osottivat halpamaista ja alentavaa orjallisuutta; niinpä esim. monet heistä tahtoivat tehdä uskottavaksi, ettei heillä oikeastaan koskaan ollut ollutkaan mitään uskonnon tunnetta, vaan että he olivat ainoasti teeskennelleet sellaista, kunnes -- kuten Haute-Viennen piispa lausui -- "kaikkivaltias vuoripuolue" oli suonut heille oikeuden avoimesti ilmaista ateistisen kantansa!

Saman päivän iltana, jolloin Gobelin luopuminen oli tapahtunut, kommuuni teki päätöksen ottaa täyden askeleen katolisen uskon julkiseksi hävittämiseksi. Sen jäsenet näet silloin päättivät kolmea päivää myöhemmin viettää juhlan vapauden ja järjen kunniaksi, juhlan, jolla uusi jumalanpalvelus, jonka he tahtoivat panna voimaan, oli vihittävä. Ja ettei kirkon entinen päämies, paavi, hetkistäkään olisi epätietoinen siitä, mikä oli hallitsevien kanta kirkollisessa kysymyksessä, päätti Pariisin kommuuni Chaumetten ehdotuksesta käännättää vallankumous-mielisellä runoilijalla Dorat-Cubières'illa italiaksi kaikki julaistut antiklerikaliset säädökset ja lähettää ne paaville parantaakseen muka häntä erehdyksistään.

Marraskuun 10 p. 1793 oli järjenjuhlan viettämispäivä. Harmaassa sateisessa ilmassa samosivat kommuunin ja poliisidepartementin jäsenet varhain aamusella juhlasaatossa Notre-Dame kirkkoon. Heitä seurasi suuri kansanjoukko. Kirkkoon astuessaan he näkivät sen kauniisti koristetuksi, mutta siten, että kaikki, mikä voi muistuttaa katolisesta uskonnosta, oli huolellisesti poistettu. Kirkon keskustaan oli pystytetty vuorentapainen, joka laskosverhoilla oli yhdistetty oikean- ja vasemmanpuolisiin sivupylväihin. Kuori ja alttari olivat siten peitossa ja kirkko sai leveän, valaistun salin näön. Vuoren huipulla oli pieni, pyöreä, kreikkalaistyylinen temppeli, jonka etusivulla voitiin lukea sanat: "Pyhitetty filosofialle". Oven molemmin puolin oli asetettu neljä kuvapatsasta: Voltaire, Rousseau, Montesquieu ja Franklin. Temppelin alla, vuoren keskipalkoilla, paloi pienellä kreikkalaisalttarilla soihtu, joka oli esittävinään totuuden soihtua.

Juhlameno alkoi eräällä kansalliskaartin soittokunnan esittämällä soittonumerolla. Sen tauottua tuli molemmilta puolin temppeliä esiin jono nuoria tyttöjä, puettuina valkoisiin, kolmiväriset vyöhyet uumilla, kukkaseppeleet päässä ja soihdut kädessä. He laskeusivat totuuden soihdulle saakka, notkistivat siinä polviaan, nousivat jälleen pystyyn ja suuntasivat kulkunsa vuoren huippua kohti. Nuorten tyttöjen kadottua tuli temppelistä ulos nainen, joka senaikuisten lausuntojen mukaan oli kauneus henkilöityneenä; hän oli puettu valkeaan pukuun, hänen olkapäillään liehui sininen vaippa ja päässä oli hänellä punainen lakki; hänen ryhtinsä sanotaan olleen mahtavan ja sulavan samalla kertaa. Se oli vapaus. Sill'aikaa kun häntä kannettiin ympäri viheriään verhotulla tuolilla, kohosivat kaikki kädet häntä kohti, ja tasavaltalaiset kunnioittivat häntä virittämällä hänen ylistyksekseen Marie-Joseph Chénierin sepittämän hymnin, johon Gossec oli säveltänyt musiikin. Laulun tauottua vapaudenjumalatar katosi jälleen temppeliin. Samallapa innostus puhkee ilmi myrskyisessä riemussa; huudetaan, taputetaan käsiä, ja toisten kansalaisten virittäessä uusia lauluja toiset äänekkäästi vannovat pysyvänsä uskollisina vapaudelle kaikissa olosuhteissa. Kuka esitti vapaudenjumalatarta, ei ole saatu selville; luultavasti se oli joku oopperan näyttelijätär, Candeille, Maillard tai Aubry kukaties; muutamat historioitsijat mainitsevat myös kirjakauppias Momoron kaunista vaimoa.

Konventin jäsenet oli pyydetty juhlaan vasta samana päivänä, kun näet johtajat olivat pelänneet, että he viime hetkessä ehkä tekisivät joitakin esteitä järjenjuhlan viettämiselle. Kun konventilla kutsumuksen saapuessa oli käsillä tärkeitä tehtäviä, tapahtui koko toimitus ilman että konventti oli edes lähettänyt edustajiakaan. Juuri kun konventin istunto oli loppumaisillaan, ilmoitettiin kumminkin, että järjenjuhlasaatto oli konventin ulkopuolella ja pyrki sisään. Sitä johdattaa joukko nuoria soittoniekkoja, jotka sisään tultuaan virittävät isänmaallisen hymnin, mihin sotilaat ja muut kansalaiset ottavat osaa. Lukuisa joukko kansalaisia, punaiset lakit päässä, astuu sitten esiin ja kohottaa äänekkäitä eläköönhuutoja "vuorelle" ja tasavallalle. Konventin jäsenet ja saattoa seurannut kansa yhtyvät niihin ja veljellistyminen on yleinen. Nyt astuvat sisään valkopukuiset tytöt vapaudenjumalattaren seurassa, jota tuolissaan neljä kansalaista kantelee ympäri. Tämä ryhmä pysähtyy presidentin eteen, nuoret tytöt muodostavat piirin vapaudenjumalattaren ympärille, ja kansalaiset virittävät Notre-Damessa laulamansa hymnin. Sitten ryhtyy Chaumette puhumaan. Lausuttuaan aluksi ilonsa siitä, että kaikki vanha fanatismi ja taikausko oli hävitetty, hän jatkaa: "Me emme ole osottaneet kunnioitustamme tyhjille kuville, hengettömille epäjumalille. Ei! me olemme valinneet itse luonnon taideteoksen edustamaan luontoa, ja tämä pyhä kuvateos on saanut sydämemme leimuamaan täyteen liekkiin." Yksi ainoa pyyntö, yksi ainoa toivomus kuuluu kaikkialla. Kansa näet sanoo: "Me emme enää tahdo pitää pappeja, me emme tahdo tunnustaa mitään muita jumalia kuin niitä, jotka luonto on meille antanut. Me, sen puolestapuhujat, olemme kuulleet tämän toivomuksen, ja me tuomme sen teille järjen temppelistä. Kunnioittaaksemme vielä enemmän vapautta olemme nyt tulleet lain asunnolle". Ja hän lopettaa puheensa toivotuksella että Notre-Damen kirkko pyhitettäisiin järjelle ja vapaudelle -- ja konventti säätää -- sittenkuin Chabot oli muovannut tämän toivomuksen esitykseksi -- että Notre-Damen kirkko oli tästälähin oleva järjen temppeli. Romme ehdottaa että vapaudenjumalatar istuutuisi presidentin viereen, ja Chaumette saattaa oopperanäyttelijättären puheenjohtajan pöydän luo; täällä jumalatar istuikse presidentin ja sihteerin väliin, saatuaan kansan riemuitessa ja käsiään taputtaessa heiltä ensin veljeyssyleilyn. Koko meno loppuu siten että järjensaattue ja noin puolet konventin jäsenistä lähtevät uudelleen Notre-Damen kirkkoon, jossa aamupäivän juhlatoimitus uudistetaan konventin kunniaksi.

Kommuunin esimerkkiä seurasivat kaikki Pariisin 48 aluepiiriä, jotka kilpailivat innossa luopua uskostansa ja viettää juhlia järjen kunniaksi. Monin paikoin nämä juhlat olivat meluisia ja pahennusta herättäviä; joskus ne turmeltuivat todellisiksi hurjastelujuhliksi. Eräässä kirkossa sytytettiin keskelle lattiaa rovio, johon heitettiin kaikki katolista uskoa muistuttavat pyhäinjäännökset; eräässä toisessa loppui juhla pyhän neitsyen kappelissa pidetyllä tanssilla. Maaseudullakin ilmaisihe järjenpalveluksen vihkiminen paikka paikoin mitä arvottomimmalla tavalla. Saint-Eustachen kirkko oli muutettu oikeaksi kapakaksi, johon kaikenlaista väkeä oli kokoontunut ja jossa entinen pappi tanssi carmagnolea huonomaineisten naisten kera. Lyonissa puettiin aasi kaikilla papillisilla arvomerkeillä ja kuljetettiin siten juhlasaatossa ympäri kaupunkia.

Monin paikoin tätä uskonmenoa kuitenkin harjoitettiin täydellä todella. Useat piirit järjestivät varsinaiset jumalanpalvelusmenot, toimittivat katkismuksia ja alkoivat säännöllisesti harjoittaa uutta jumalanpalvelusta. Ylipäänsä voi sanoa, että useimmissa departementeissa, varsinkin niissä, jotka elivät ankaran pakon ja ulkonaisen vihollisvaaran uhkan alaisina, järjenpalvelusta harjoitettiin paljoa suuremmalla juhlallisuudella ja syvemmällä harrastuksella kuin Pariisissa. Ulkonaisesti tapa oli melkein kaikkialla yhtäläinen, mutta tuskinpa voinee ajatella mitään epämääräisempää ja vaihtelevampaa kuin se tapa oli, millä järjenpalvelus täällä käsitettiin. Oli selvää, että tähän palvelukseen oli puhaltanut henkeä Voltaire, hänen vihansa kirkkoa ja papistoa vastaan, hänen kehoituksensa "Ecrasez l'infame!" ja useissa departementeissa se käsitettiinkin siten -- uuden uskon papit viittasivat Voltaireen, puhuivat hänen hengessään, jopa "saarnoissaan" sananmukaisesti siteerasivatkin hänen lausuntojaan. Toiset departementit olivat saaneet häilyviä vaikutteita encyklopedisteilta ja toiset taas Rousseaun deismistä. Rousseaun rintakuva asetetaan esille monin paikoin tällaisissa juhlissa, ja hänen nimensä mainitaan usein Voltairen kanssa, jopa yksinäänkin. Mutta järjenpalveluksessa ei filosofinen piirre aina ollut ilmeisimpänä, sillä filosofisen ohella siinä oli toinenkin aines, joka on saanut osakseen paljoa vähemmän huomiota, mutta ei suinkaan silti ansaitse jäädä syrjään -- se on isänmaallinen aines, joka, jos syvennymme järjenpalvelukseen, tuntuu,kieltämättömältä. Uuden uskonnon ollessa sivistyneille kansanluokille melkein yksinomaan filosofista laatua, se alemmille kerroksille useinkaan ei ollut muuta kuin rakkaus vallankumousta ja isänmaata kohtaan. Todistuksena siitä on, että maaseurakunnissa järjenjuhlia vietettäissä ja uutta uskonmenoa harjoittaissa usein filosofien rintakuvien sijaan asetettiin sellaisia, joilla oli revolutsioninen pyhitysarvo; etusijassa tällä tavoin tietysti kunnioitettiin murhatuita konventinjäseniä Lepelletier de Saint-Fargeauta ja Marata.

* * * * *

Mutta järjenpalvelus oli hankkinut itselleen leppymättömiä vihollisia konventin keskuudessa. Danton leimasi sen sallittamattomaksi uskonnolliseksi naamiohuviksi, ja Robespierre odotti vain tilaisuutta kostaakseen järjenpalveluksen johtajille, joille hän ei voinut antaa anteeksi, että he olivat kohonneet kansansuosion kantamina ja tuokion aikaa näyttäneet suuremmilta kuin hän itse. Jo kauan oli Robespierre mietiskellyt sellaista uskoa, joka soveltuisi Ranskalle, ja hän olikin vihdoin luonut uskonmuodon prinsiippineen ja dogmineen, uskonmuodon, joka perustui Rousseaun aatteihin ja vastasi hänen omaa valtiollista ihannettaan -- despotismia. Se oli korkeimman olennon kunniaksi toimitettu palvelus -- yhtä abstraktinen kuin järjenpalvelus ja yhtä fantastinenkin, mutta ulkonäöltä enemmän laatuun käypä ja asiallisempi sen kautta, että se tunnusti korkeimman olennon, s.t.s. Jumalan. Uskoiko Robespierre itse esittämiinsä dogmeihin, on vaikea sanoa; varmaa vain on että hänen pyrintöjänsä tässä suhteessa vähemmin johti uskonnollinen kuin valtiollinen motiivi. Hänen mielikuvitustaan viehätti ajatus filosofisesta kristinuskosta, jonka profeetta ja ylimäinen pappi hän itse olisi oleva. Hänen despoottista mieltään viehätti ajatus teokraattisesta valtiosta, jossa hän itse olisi oleva jonkinlainen yliluonnollinen olento, välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, vallankumouksellisen evankeliumin Messias. Ja tämä varmaan oli pääsyynä siihen, että Robespierre tahtoi lahjoittaa Ranskalle korkeinta olentoa kunnioittavan uskonnon.

Aluksi Robespierre ilmoitti; aikeitaan hyvin varovasti ja hämärin sanoin; hän tyytyi vain kaikin tavoin halventamaan järjenpalvelusta ja kiinnittämään kansan huomiota sen kieroon ja jumalattomaan luonteesen. Vasta kun hän oli lähettänyt mestauslavalle kaikki ne, jotka hän leimasi ateismin puolustajiksi: Hébertin, Chaumetten, Clootsin ja Gobelin, hän käy suoraan päämaaliaan kohti ja 6 p. toukokuuta esittää seikkaperäisessä kertomuksessa konventille uuden uskonnon perusprinsiipit. Nämä prinsiipit olivat sangen yksinkertaiset. Ranskan kansa olisi tunnustava sielun kuolemattomuuden ja korkeimman olennon olemassaolon; se olisi tunnustava, että ainoa korkeimman olennon arvoinen jumalanpalvelus oli ihmis- ja kansalaisvelvollisuuksien täyttäminen. Tärkeimmät näistä velvollisuuksista olivat: vihata tyranniutta, rangaista ja vainota pettureita ja tyranneja, auttaa onnettomia, sääliä heikkoja, puolustaa sorrettuja, tehdä hyvää muille ja olla tekemättä mitään vääryyttä. Kaikki muut artikkelit sisälsivät määräyksiä kansallisista juhlista, joita oli vietettävä muistuttamaan kansaa jumaluuden olemassaolosta ja tälle tulevasta; kunnioituksesta. Tärkein näistä juhlista oli se, joka oli vietettävä 20 p:nä prairialkuuta korkeimman olennon kunniaksi.

Sinä päivänä oli uusi uskonto vihittävä, ja kun Robespierre huomasi, ettei se näkynyt kohtaavan mitään vakavampaa vastarintaa, alkoi hän heti tehdä valmistuksia juhlan viettämiseksi. Juhlan järjestämisen ylivalvonta uskottiin Davidille. Muutamia päiviä ennen juhlaa päätti konventti, että sen jäsenet miehissä olisivat läsnä, minkä ohella Robespierre valittiin konventin puheenjohtajaksi lähimmäksi ajaksi, toimenpide, joka jo ennakolta määräsi hänet näyttelemään pääosaa tulevassa juhlassa -- ja muutapa Robespierre ei kai lienekkään ajatellut.

Prairialkuun 20:nes päivä (8 p. kesäk.) valkeni säteilevän kauniilla ilmalla, joka jo yksistään oli omiaan tekemään mielet otollisiksi ja iloisiksi. Koko Pariisi oli pukeutunut juhlapukuunsa. Kaikki rakennukset, niin korkeat kuin matalatkin, oli näet päivää ennen koristettu kasveilla ja kiedottu kukista, kasveista ja kolmivärisistä lipuista tehdyillä köynnöksillä. Kaikki oli yhtenäisempää ja kauniimpaa kuin mitä milloinkaan ennen vallankumouksen aikana oli aikaansaatu. Mars-kentälle oli pystytetty tavanmukainen vuori, jossa oli tornit ja luolat ynnä kaikenlaisia ulottumia. Tuileriain puistossa kohosi valtainen kuvapatsas esittäen ateismia ja varustettuna vaalilauseella "Ulkomaan ainoa toivo", joka kyllin selvästi osottaa, missä tarkoituksessa patsas oli pystytetty.

Kello 8 aamulla ilmoittaa kiväärien yhteislaukaus juhlan alkavaksi. Tämän merkin kuullessaan kokoontuvat Pariisin 48 aluepiirin asukkaat määrätylle paikalle piireissään, jonka jälkeen he järjestyvät juhlakulkueeksi, ja siten lähtee nyt yht'aikaa 48 samanlaista juhlakulkuetta Tuilerioita kohti. Kerrotaan Robespierren muuten niin eleettömäin kasvojen säteilleen ilosta, kun hän katseli näitä ihmisjoukkoja tilaisuuteen vartavasten rakennetusta Yhteyspaviljongista, jossa konventin jäsenet olivat. Kellon lyödessä 12 konventin jäsenet astuvat paviljongista ulos, yllään kalliit puvut, sulitetut hatut ja leveät vyöhyet kansallisvärisine hetaleineen. Robespierre on puettu vaaleansiniseen samettipukuun, hän kantaa puuteroitua tekotukkaa ja on joukosta ainoa, joka on paljain päin. "Hän astuu parvekkeelle", kertoo muuan silminnäkijä, "hän lähestyy, hän tekee kädellään merkin osottaakseen tahtovansa puhua, ja yli näiden 100,000 ihmisen leviää syvin äänettömyys. Hän puhuu, ja Ikuinen ottaa vastaan sen kunnioituksen, jonka vapaat miehet hänelle siten osottavat". Puheen jälkeen, joka itse asiassa ei sisältänyt muuta kuin tyhjiä ja sisällyksettömiä puheenparsia, virittivät kaikki kansalaiset yhdessä uuden hymnin, jonka senkin Gossec oli säveltänyt M.-J. Chénierin sanoihin, ja jonka edellisenä päivänä konservatorion opettajat, m.m. Gossec, Méhul ja Chérubini, olivat opettaneet koko Pariisille. Sen jälkeen Robespierre otti soihdun ja sytytti ateismin kuvapatsaan. Nyt näkyi, että tämä salasi sisällään toisen kuvapatsaan, joka esitti viisautta ja esiintyi nyt -- kauneutensa kaikessa sädeloistossa, sanovat Robespierren ystävät, kun taas toiset väittävät sen olleen jotenkin tulen mustaaman. Robespierre piti nyt toisen valmistamansa puheen, jossa hän, liittäen sanansa juuri tapahtuneesen polttokohtaukseen, leimasi ateismin kerrassaan hylättäväksi. Siten oli juhlan ensi osasto lopussa. Toinen puoli tapahtui Mars-kentällä; siihen kuului hymnejä, valkopukuisten tyttöjen toimittama kukkienheittely y.m. samantapaista, ja se oli muuten toisten senaikuisten isänmaallisten juhlien kaltainen.

Samaan aikaan kuin Pariisissa vietettiin kaikkialla maaseudullakin juhlia korkeimman olennon kunniaksi, ja siten oli uusi uskonto vihitty tarkoitukseensa. Mitään suurempaa merkitystä tämä uusi uskonto ei kuitenkaan saavuttanut, eikä tuskin missään sen sisällystä käsitetty siten kuin Robespierre oli tahtonut. Ne, jotka olivat suostuvaisia uuden opin uskonnollisiin kohtiin, tervehtivät sitä katolisuuden henkiinherättämisenä. Ne taas, jotka siinä näkivät filosofiselle pohjalle rakennetun uskonnon, sekoittivat sen -- Robespierren ja hänen ystäviensä suureksi kauhistukseksi -- sen uskonnon kanssa, jonka sijalle sen juuri tuli astua, nimittäin järjenpalveluksen kanssa. Järjen nimeä kantavissa temppeleissä usein samat miehet, jotka ennen olivat olleet järjen julistajia, nyt pitivät puheita korkeimmalle olennolle; sanotaanpa eräässä kunnassa tapahtuneen, että totuuden jumalatarta esittämään oli valittu sama nuori nainen, joka muutamia kuukausia aikaisemmin oli toiminut järjenpapittarena vihkimysjuhlassa 10 p. marrask. 1793. Sellainen sekoitus oli muuten vallan luonnollinen. Osaksi ei voitu vaatia että ainakin kansa olisi voinut käsittää molempien uskonmuotojen välisen aatteellisen eron, kun niiden ulkonaiset ilmaisut olivat niin toistensa kaltaiset. Molemmissa vihkimysjuhlissa oli pystytetty vuori kunnioittamaan konventin vuoripuoluetta, molemmissa oli nähty valkopukuisia tyttöjä kukat kädessä ja kuultu isänmaallisia hymnejä, jotka olivat samojen kirjailijain sepittämiä samojen säveltäjäin musiikkiin. Eihän ollut siis ihmeellistä, että monikin erehtyi vapauden- ja viisaudenjumalattaren välillä, varsinkin kun nämä molemmat kuuluvat olleen hyvin toistensa näköisiä!

Toiselta puolen taas sai korkeimman olennon palvelus, samoinkuin ennen järjenpalvelus, piankin monin paikoin isänmaallisen luonteen. Se on sodan ja tasavallan jumala, jota kunnioitetaan korkeimman olennon nimessä; hänelle ne nousevat kaikki rukoukset ja avuksihuudot noina vaikeina aikoina, ja merkillinen tosiseikka onkin, että korkeimman olennon palvelustakin harjoitetaan suuremmalla vakavuudella ja hartaudella lähinnä rajaa olevissa ja ulkovihollisen hävityksille alttiissa seuduissa. Se oli isänmaanrakkaus, joka olennoitiin vapauden, järjen, totuuden ja viisauden kuvapatsaissa; tässä samoinkuin järjenpalveluksessakin pystytettiin isänmaallisten marttyyrien kuvat juhlan ylentäjiksi, ja jos emme ota lukuun muutamia yksinäisiä virallisia hymnejä, joihin musiikki oli vartavasten sävelletty, laulettiin kaikki juhlahymnit marseljeesin sävelellä. Vallankumoukselliset uskonmuodot, jotka nojautuivat niin vastakkaisiin oppeihin kuin Voltairen ja Rousseaun, yhtyivät kansan käsityksessä yhdeksi sen ilmeisesti isänmaallisen aineksen vuoksi, joka oli kummallekin yhteinen. Ja varmaankin se on juuri tämä isänmaallinen aines, joka tekee, että monet -- joskin täysin tietoisina molempien uskontojen välisestä erosta -- useinkin asettavat ne yhteen, jopa sekoittavatkin ne toisiinsa.

Korkeimman olennon palvelus ei kadonnut kokonaan Robespierren kuoltua. Maaseudulla yhä edelleen -- tosin ilman mitään innostusta -- vietettiin juhlia korkeimman olennon kunniaksi, juhlia yhtä fantastisia ja epämääräisiä tarkoitukseltaan ja sisällykseltään. Kuinka vähän käsitettiin tämän palveluksen todellista tarkoitusta, näkyy siitäkin, että monin paikoin, ilojuhlia vietettäissä Robespierren kuoleman johdosta, ylistyslauluina sen puolueen kunniaksi, joka oli kukistanut hänet, laulettiin korkeimman olennon kunniaksi sepitettyjä hymnejä. Kauan tämä uskonmeno ei kuitenkaan kestänyt; se katosi itsestään ilman mahtikäskyjä, proskriptsioneja ja vainoomisia.

KONVENTIN REFORMIT

Louis Blanc on verrannut vallankumousta haudoille pystytettyyn majakkaan. Tämä jo semmoisenaan kuvaava lausetapa on vielä kuvaavampi, jos sen sovellamme siihen aikaan, jolloin Ranskaa hallitsi kansalliskonventti, eli vuosiin 1792-95. Ei koskaan ole kaivettu niin useita hautoja, ei koskaan ole luotu niin paljon uutta ja pysyvää rauhallisen työn alalla. Usein pyrkii vallalle se mielipide, että vallankumouksen alku, perustuslakia säätävän ja lakiasäätävän kokouksen aika, myös oli tyynen ja rauhaisan reformityön aika, kun sen sijaan vallankumouksen myöhempää historiaa muka täyttää puoluetaistelut, piikit, punaiset lakit, epäjärjestys, giljotiinit ja katkotut kaulat sisällisessä, sodat ja kurjuus ulkonaisessa suhteessa. Tämä mielipide on monessa kohdin väärä. Valtiomuotoa säätävän kokouksen ansio oli lujittaa ja julistaa ne periaatteet, joiden mukaan uusi yhteiskunta oli järjestettävä, laskea varma ja vankka perustus ja alottaa se alasrepimistyö, jota lakiasäätävä kokous jatkoi. Mutta näillä kummallakaan kokouksella ei mitenkään ollut aikaa saattaa työtä pitemmälle, ja konventti sai niiltä perinnöksi vallan muokkaamattoman työvainion. Kyntää tätä vainiota ja kylvää siihen -- kas siinä konventin tehtävä! On tuskin ainoatakaan alaa, johon konventti ei olisi ulottanut reformityötänsä. Sen ansiona on, että se on kaikkialle luonut uusia sivistysahjoja, tehnyt Ranskan osalliseksi etevistä keksinnöistä, laskenut pohjan tieteen ja taiteen elvyttämiselle ja vapaalle harjoittamiselle, perustanut hyödyllisiä laitoksia, asettanut Ranskan koululaitoksen uudelle kannalle ja tehnyt sen tarkoituksenmukaiseksi ja hedelmiä kantavaksi. Että kaikki tämä työ voitiin suorittaa verrattain niin lyhyessä ajassa, riippui pääasiallisesti siitä äärettömästä painosta, jonka alaisena työskenneltiin. Mutta ihmeellistä on, että tämä hallitus, joka sisäoloissa oli täynnä intohimoisia puolueriitoja, ja jonka päivästä päivään täytyi keksiä uusia keinoja vastustaakseen kunnialla ulkovihollista, tahtoi ja voi uhrata niin paljon kallista aikaansa ja kalliita voimiansa hankkiakseen Ranskalle uusia kultuurivoittoja. Että se todella niin teki, todistaa enemmän kuin mikään muu, että tämä hallitus ei ollut mikään ilkimysten ja pyövelien kokous, kuten usein tahdotaan väittää, vaan että sillä oli käytettävänään paljon valistusta, paljon hyvää tahtoa, suunnaton työkyky ja suuri rakkaus rauhallisiin harrastuksiin ja rauhaisaan työhön. Ei halu käytännössä toteuttaa jotakin oppia tai järjestelmää, vaan pääasiallisesti epätoivoiset sisälliset ja ulkonaiset olosuhteet ne johtivat konventin väkivaltaisuuksiin, kiihkoiluun ja sortoon.

Samoinkuin konventti ryhtyi erityisiin toimenpiteihin taideteosten säilyttämiseksi, samoin se myös koetti alituisilla säädöksillä pelastaa häviöstä sekä suojella ja säilyttää niitä suuria yksityisiä kirjakokoelmia, jotka maastamuuton ja luostarien sulkemisen kautta olivat joutuneet valtion huostaan. Paljon näistä kirja-aarteista kyllä hävisi, sillä kirjoja osaksi myötiin alituisesti valppaille kirjainkokoojille, jotka pitivät tilaisuutta erinomaisen soveliaana keinotella itselleen polkuhinnalla tietämättömiltä asiamiehiltä arvokkaita teoksia, osaksi niitä hävitettiin ja poltettiin tyydyttääkseen alhaisen roskajoukon kiihkoista hävityshimoa. Kun konventti määräsi kuninkuuden ja aatelisvallan merkit kaikkialta hävitettäviksi, antoi se, kuten jo edellä on mainittu, aihetta hävitystyöhön, jota kokous ei suinkaan ollut tarkoittanut ja joka oli perin turmiollinen. Monella taholla näet ryhdyttiin annetun säädöksen nojalla turmelemaan kirjoja mitä raaimmalla tavalla: revittiin pois kannet suurelta joukolta kalliisti sidottuja kirjoja ja arvokkaita koruteoksia, koska ne kantoivat aatelista tai kuninkaallista vaakunaa tai nimeä, joka muistutti aatelisvallan ja orjuuden ajasta. Eikä ainoastaan alhaiso tehnyt itseään vikapääksi moisiin väkivaltaisuuksiin, vaan oli yksityisiäkin kiihkoilijoita, jotka pitivät aivan luonnollisena, ettei saisi säilyttää noita epämieluisia muistoja menneeltä ajalta, ja eräs heistä esitteleekin _Le Mercure français_ lehdessä 15 p:ltä helmik. 1794, että pitäisi hävittää kaikki vaakunat niistä kirjoista, jotka olivat kansalliskirjastossa, entisessä Pariisin kuninkaallisessa kirjastossa. Tähän kehoitukseen lisää kirjoittaja seuraavasti: "Henkilöt, jotka aina tahtovat vaikeuttaa hyvien ja hyödyllisten yritysten toimeenpanoa, ovat väittäneet sen tulevan maksamaan neljä miljonaa. Se on varmaan liioiteltua, mutta vaikkapa ei niin olisikaan, ei pidä huolia tästä vastaväitteestä. Sillä meidän ei tule ajatella näitä neljää miljonaa, kun on kysymyksessä yleinen, todella tasavaltainen toimenpide, joka koskee kansakunnan kunniaa. Kaikki tämän tasavallan todelliset ystävät, jonka tulevaisuus päivä päivältä näyttää käyvän yhä loistavammaksi, yhtyvät varmaan toivomuksineen meihin, saadakseen konventin antamaan säädöksen, joka täydentäisi kansalliskirjaston tasavaltaisen arvon. Kirjaston johto on uskottu yhdelle Europan oppineimpia miehiä, miehelle, joka valistuneesen mieleen yhdistää hartaan isänmaallisuuden, ja joka varmaan enemmän kuin kukaan muu on harmissaan niistä kuninkaallisista kansista, jotka peittävät noita kuolemattomia teoksia."

Vaikkapa tämä kehoitus ei tullutkaan tuntemattomalta taholta -- se väitetään tuon vallankumouksen ensi vuosina ainakin ulkonaisesti sangen vallankumousmielisen akateemikon La Harpen tekemäksi -- ei kirjaston esimies, Lefèbre de Villebrune, eikä hallitus sitä noudattanut; molemmat varmaan katsoivat nuo neljä miljonaa voitavan käyttää parempiinkin tarpeihin. Päinvastoin hallitus oli vallan epätoivoissaan asetuksiensa väärintulkitsemisesta ja käyttämisestä väkivallantekoihin ja teki parastansa niitä estääkseen. Säädös 2 p:ltä lokak. 1793, joka taideteosten hävittämisestä puhuttaessa jo on mainittu, on m.m. selvä todistus siitä.

Mutta konventin toiminta kirjojen arvossa pitämiseksi ei ollut ainoasti negatiivista, vaan myös, ja etusijassa, positiivista laatua. Konventti avasi kolme uutta yleistä kirjastoa, nimittäin Sainte-Génèviève-kirjaston, joka siihen saakka oli kuulunut samannimiselle nunnaluostarille, Arsenaalikirjaston, joka ennen oli kuulunut Artois'in kreiville, ja Kaupunginkirjaston, joka perustettiin vallankumouksen aikana. Kahta entistä valtion kirjastoa, Kansalliskirjastoa ja kardinaali Mazarinin perustamaa Mazarinin kirjastoa lisättiin kaikin tavoin niillä kirja-aarteilla, joita valtio takavarikkoon-otolla oli saanut. Suurin ja etevin kaikista näistä kirjastoista oli kansalliskirjasto, ja tälle konventti omisti mitä hellintä huolenpitoa. Sen johto uskottiin erityiselle konservatoriolle, jonka jäsenten sanotaan olleen niin kiintyneitä toimeensa, niin mieltyneitä kirjalliseen, järjestävään työhönsä, etteivät he -- niin kummalta kuin se kuuluneekin tällä ajalla -- antaneet puoluekiihkojen tai valtiollisen omanvoitonpyynnin missään määrin vaikuttaa näkökantaansa ja toimintatapaansa. Kaikin tavoin koetettiinkin lisätä kirjaston rikkauksia, etusijassa säädöksellä v:lta 1793, joka määräsi, että kaikkien kirjakauppiasten, kirjanpainajain ja kaivertajain tuli välttämättä antaa kirjastoon kaksi kappaletta jokaista kustantamaansa teosta. Tämä säädös on vieläkin voimassa.

Tärkein reformi kirjastojen suhteen oli kuitenkin epäilemättä se, joka avasi kansalliskirjaston suurelle yleisölle. Vallankumoukseen saakka oli tämä suuri kirjasto ollut melkein yksinomaan kuninkaallisten käytettävissä, ja nämä eivät tietystikään olleet sitä käyttäneet millään tavoin hyväkseen. Jälkeen vuoden 1737 oli tosin tehty koe pitää kirjastoa 2 3/4 tuntia 2 kertaa viikossa avoinna oppineille, jotka tahtoivat siellä työskennellä, mutta muutamain käsikirjoitusten kadottua kirjasto jälleen suljettiin ja avattiin ainoasti erityisissä tapauksissa ja vartavastisesta armosta. Ettei tätä armoa läheskään aina ollut saatavissa näkyy siitä, että kerrankin kirjaston esimies oli kaksi vuotta matkoilla ja säilytti kirjaston avainta koko ajan taskussaan! Rolandin toiselle ministeristölle, joka innokkaasti työskenteli valistuksen kohottamiseksi, tulee kunnia kirjaston porttien avaamisesta sepo selälleen yleisölle, joka täysin ymmärsi reformin arvon ja laajuuden ja osotti kiitollisuuttaan ahkerasti käyttämällä kirjaston aarteita.

Kirjojen kokoomiseksi ja säilyttämiseksi maaseudulla konventti myös teki kaiken voitavansa. Jo olemassaolonsa ensi päivänä, 10 p. lokakuuta, se antoi käskyn peruuttaa valtiolle joutuneiden kirjojen myynnin ja sen sijaan koota ne kaikki departementtien pääpaikkoihin, jotta konventti sitten voisi määrätä niiden käyttämisestä. Tammikuussa 1794 suuntasi eräs konventin jäsen hallituksen huomion näihin kokoelmiin: "Nämä kirjalliset aarteet", hän lausuu, "ovat toistaiseksi järjestämätön joukko, ne ovat vailla hoitoa ja alttiina hajautumiselle. Aika on käsissä käyttää niitä hyödylliseen tarkoitukseen ja antaa kaikkien kansalaisten päästä niistä nauttimaan". Ja hän ehdottaa että, kun jokaisessa departementissa olevat kirjastot eivät olleet riittäviä, konventti päättäisi primäärikokousten lausuman toivomuksen mukaisesti perustaa kirjaston jokaiseen niistä departementtiosastoista, joita kutsuttiin piirikunniksi. Konventti kiiruhti hyväksymään tämän ehdotuksen ja antoi erityisen säädöksen siinä tarkoituksessa. Säädös oli vieläkin laajemmalle ulottuva, sillä se määräsi lisäksi, että jokaiseen vastaperustetuista piirikuntakirjastoista oli yhdistettävä museo, johon kaikenlaisia taideaarteita ja arvoesineitä oli koottava; se loppui toivomuksella, että sekä museot että kirjastot vähitellen lisääntyisivät lahjojen ja testamenttien kautta. Museon ja kirjaston perustaminen joka piirikuntaan oli suurenmoinen puuha, jonka merkityksen ymmärrämme paraiten, jos muistamme että Ranska v. 1789 jaettiin 555 piirikuntaan, joiden luku oli vielä lisääntynyt niistä alueista, jotka revolutsionin aikana liitettiin Ranskaan.

Konventti ei ainoasti perustanut uusia kirjastoja ja järjestänyt vanhoja; sen ansioksi on myös luettava erityisen keskuspaikan tutkimusta varten, Pariisin Kansallisarkiston perustaminen. Tosin ei ennenkään vallankumousta suinkaan ollut jätetty huomioon ottamatta tai halveksittu arkistojen merkitystä. Päinvastoin oli useampia tuhansia yksityisiä ja paikallisia arkistoja, joita oli hoidettu harrastuksella ja huolellisuudella. Niin, olipa menty niinkin pitkälle, että osa asiakirjoista oli kopioitu ja talletettu Pariisin kuninkaalliseen kirjastoon. Mutta ajatusta koota kaikki nämä asiakirjat ja todistuskappaleet yhteen paikkaan ei ollut herännyt, ennenkuin vasta vallankumouksen ja konventin aikana. Molemmat edelliset kansalliskokoukset eivät olleet tajunneet, mikä merkitys oli asiakirjain säilyttämisellä. Tosinhan valtiomuotoa säätävä kansalliskokous oli järjestänyt n.k. arkistoja, mutta ne oli tarkoitettu sisältämään ainoasti sen omia töitä koskevia aineksia. Tämä sopi erinomaisesti yhteen kokouksen yleisen käsityskannan kanssa -- emme näet tarvitse isosti tuntea valtiomuotoa säätävää kokousta, tietääksemme, että sen jäsenet laskivat Ranskan historian v:sta 1789 ja vähän tai ei ollenkaan välittivät kaikista vallankumouksen edellisistä vuosisadoista.

Lakiasäätävä kokous meni vielä pitemmälle ymmärtämättömyydessä; sen jäsenten mielestä oli vallan kauheaa säilyttää sellaisia todistuskappaleita, jotka muistuttivat säätyeron ja aatelisvallan ajasta, ja sen keskuudessa kohosi -- eikä suinkaan turhaan -- monta ääntä vaatimaan niiden hävittämistä. Eivätkä ne olleet ahdasmielisiä miehiä, vaan päinvastoin kaikkein valistuneimpia, jotka sellaista vaativat. Niinpä lausuu esim. Condorcet 29 p. kesäk. 1792 tässä kokouksessa peittelemättä ajatuksensa olevan, että kaikki vanhat, etuoikeuksien ajalta polveutuvat muistomerkit oli poistettava:

"Juuri tänään", hän sanoo, "on sen päivän vuosipäivä, jolloin perustuslakia säätävä kansalliskokous, lakkauttamalla aatelisuuden, viimeisteli valtiollisen tasa-arvoisuuden työn. Halukkaina seuraamaan niin kaunista esimerkkiä te olette vainonneet aatelistoa niihin pesiin saakka, joissa tavataan todistukset heidän parantumattamasta turhamaisuudestaan. Tänään polttaa järki pääkaupungissa Ludvig XIV:nnen kuvapatsaan juurella nuo suunnattomat volyymit, jotka ovat olleet parhaana todistuksena tämän säädyn turhuudesta. Muita jälkiä samaisesta turhuudesta on vielä yleisissä kirjastoissa, tilikamarissa ja genealogien kodeissa; nämä pesät on luettava yleiseen hävitykseen, sillä te ette ole sallivat aatelin säilyttää, kansakunnan kustannuksella, mitään naurettavia, tasa-arvoisuutta uhkaavia toiveita. Kysymys on nyt taistella naurettavinta, mutta samalla parantumattominta kaikista intohimoista vastaan -- -- -- Ehdotan sentähden, että kaikki departementit saisivat oikeuden polttaa ne aateliskirjeet, jotka mahdollisesti tavataan niiden erityisissä varastoissa."

Ja kokous antoi todellakin erityisellä säädöksellä käskyn polttaa kaikki aateliskirjeet, joskohta samalla määräsi, että paperien joukossa tavattavat omaisuuskirjeet oli niistä erotettava ja säästettävä. Hiukan myöhemmin, 19 p. elok. 1792, määräsi kokous sen lisäksi, että entisen tilikamarin asiakirjat sekä myös kaikki herruusoikeuksia koskevat paperit oli poltettava. Niin suuresti pelättiin vanhan yhteiskunnan ehkä ottavan takaisin etuoikeutensa ja vaatimuksensa, että tahdottiin hävittää yksin historiakin, estääkseen ihmisiä ottamasta siitä mitään opetuksia ja saamasta mitään toiveita!

Konventilla oli tässä asiassa vallan toiset mielipiteet, ja se käytti vallan toista menettelyä kuin sen edeltäjät. Olemassaolonsa aivan ensi päivinä se päätti peruuttaa määräyksen tilikamarin asiakirjain polttamisesta ja samalla sääti, että niistä ne, jotka voivat olla joksikin hyödyksi, oli jätettävä meri- ja sotaministereille ja muut myytävä. Tämä tosin ei todistanut mitään vallan suurta noiden paperien arvossapitämistä, ja totta onkin, etteivät ne sota- eivätkä meriministeriössä tulleet mihinkään käytäntöön. Mutta toimenpide semmoisenaan oli joka tapauksessa suuriarvoinen, sillä myöhempi aika on löytänyt paperit ja käyttänyt niitä hyödykseen. Ei monta kuukautta myöhemmin, helmikuussa 1793, annettiin ensimäinen asetus eri arkistojen yhdistämisestä yhteiseen huoneistoon. Toinen asetus, 2 p:ltä marrask. 1793, täydensi tätä ja katsoi Louvren soveliaaksi suuren arkiston sijoittamispaikaksi. Useita muitakin säädöksiä annettiin tämän arkiston parantamiseksi ja järjestämiseksi, ja kaikkein ihmeellisintä on, että muutamat niistä johtuvat hirmuvallan ankarimmalta ajalta; niinpä esim. konventti tammikuussa 1794 nimittää komitean, jonka tuli pitää huolta arkiston lopullisesta järjestämisestä, ja kuukausi ennen Robespierren kukistusta määrätään, mihin ryhmiin erityiset arkistoasiakirjat oli jaettava. Arkiston esimieheksi tulisi arkistonhoitaja. Ensimäinen tähän luottamustoimeen nimitetty oli edusmies konventissa, omituinen, kulmikas ja ankara vallankumousmies Camus, mies, jonka järjestysaisti, lahjomaton rehellisyys ja tieteelliset ansiot tekivät hänet erittäin sopivaksi tälle paikalle, mikä vaati yhtä paljon työkykyä kuin harrastusta ja edesvastuutunnetta. -- Vuoteen 1808 saakka kansallisarkisto oli sijoitettu Louvreen, mutta silloin se siirrettiin Guisen herttuain vanhaan palatsiin, myöhempään hotelli Soubiseen, Francs-Bourgeois-kadun varrelle, missä se vieläkin on.

* * * * *

Konventti loi ja järjesti kaikilla aloilla. Tärkeitä ja suuriarvoisia olivat ne korkeakoulut ja akatemiat, joita konventti joko perusti tai uudestijärjesti sovelluttaakseen niitä uuden ajan vaatimusten mukaisiksi. Lääketieteellisten opintojen kohottamiseksi, jotka vanhan järjestyksen aikana oli suuresti laiminlyöty, perustettiin Pariisiin, Montpellieriin ja Strasbourgiin uusia lääketieteellisiä korkeakouluja, joiden päätarkoituksena oli oleva valmistaa lääkärejä sairashuoneiden, varsinkin sotilassairaalain tarpeeksi. Että tämä toimenpide etusijassa tarkoitti täyttää polttavaa tarvista, kun sotanäyttämöillä vallitsi suunnaton kurjuus lääkärien puutteen vuoksi, näkyy selvästi konventin määräyksestä, että piirikunnat olisivat velvolliset lähettämään korkeakouluihin kaikkiaan 550 17 ja 26 ikävuoden välillä olevaa nuorta miestä, joilla oli jonkinlaista tietoa lääketaidossa, 300 Pariisiin, 150 Montpellieriin ja 100 Strasbourgiin. Nämä nuoret miehet saivat ammattisivistyksensä valtion kustannuksella ja valtio heitä käyttikin. Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin korkeakouluihin alkoi pyrkiä muitakin oppilaita kuin pakollisia, ennenkuin sekä ranskalaisia että ulkomaalaisia, jotka tahtoivat harjoittaa lääketieteellisiä opintoja, pyrki tänne ulko-oppilaiksi ja harjoitti opintojaan omalla kustannuksellaan. Lääketieteelliset korkeakoulut nauttivat alusta pitäen suurta arvoa, ja niiden opintometoodia, joka oli sama kaikille, kuvataan paraaksi ja valistuneimmaksi. Sen pääasiallisena uutuutena oli lääketieteellisten opintojen perustaminen Ranskassa kliinilliseen opetukseen.

Luonnonhistoria, jonka tutkimiseen filosofit olivat innostuttaneet valistusajan Ranskaa, tuli myös yhdeksi vallankumouksen sylilapsia. Tälläkin alalla jäi konventin asiaksi ryhtyä toimenpiteihin, jotka olivat tarpeen helpottaakseen näitä opintoja ja tehdäkseen ne hedelmiä kantaviksi. Kuten vallankumouksen kuvakielellä sanottiin, oli se konventti, joka istutti vapauden puun kasvitieteelliseen puutarhaan.

Jardin des plantes'in esimiehenä oli syksystä 1792 alkaen Rousseaun oppilas Bernardin de Saint-Pierre, ja hänpä se muutamien konventinjäsenten kannattamana sai toimeen kasvitieteellisen puutarhan muodostamisen n.k. Museoksi, joka oli sisältävä luonnonhistoriallisia kokoelmia ja samalla oleva korkein oppilaitos näiden tieteiden tutkimista varten. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi täytyi siinä tehdä joukko parannuksia ja muutoksia. Opetusistuinten luku, joka ennen oli ollut ainoasti 3, lisättiin nyt äkkiä 12:ksi, mikä oli kummastuttavan suuri luku, jos ajattelemme, että koulu käsitti ainoasti erityisopintoja. Tehdäkseen eläintieteellisiä opintoja tarkoitusta vastaaviksi sijoitettiin tänne eläintarhakin. Sen pohjaksi pantiin ne 5 eläintä, jotka tavattiin jälellä Versailles'in kuninkaallisessa eläintarhassa: leijona, sarvikuono, zebra, antilopi ja intialainen tupsukyyhkynen. Eläintarha lisääntyi nopeasti lahjoista ja ostoista; se oli ensi alkuna Pariisin nykyiseen suureen eläintieteelliseen puutarhaan, Jardin d'acclimatationiin.

Oli 10 p. kesäk. 1793, kiihkeimmän valtiollisen mieltenkuohun hetki, kun opetuskomitea, Lakanal puhetorvenaan, saapui konventtiin esittämään ehdotusta luonnonhistoriallisten opintojen uudesta järjestämisestä. Vain muutamia päiviä aikaisemmin olivat girondistit kukistuneet, ja useimmissa departementeissa uhkasi tapauksen johdosta syntynyt mieltenkiihko järkyttää kansakunnan yhteyttä, samalla kun Vendée oli voitollinen ja ulkonainen vihollinen seisoi Ranskan rajoilla. Eivät nekään, jotka ovat kaikkein vihamielisimpiä vallankumousta kohtaan, voine kai olla tekemättä muutamia johtopäätöksiä tällaisista tosiseikoista.

Valistusfilosofeilta vallankumous myös oppi että teollisuus on yksi kansan hyvinvoinnin parhaita arvomittareja. Aikana, jolloin laki määräsi ne aatelismiehet, jotka harjoittivat Jotakin näistä alhaisista käytännöllisistä ammateista, menettämään aatelisoikeutensa siksi aikaa, kun he tällaisia toimittivat, olivat encyklopedistit kunnioittaneet näitä ammatteja ei ainoasti suopein sanoin selittämällä niitä suuressa teoksessaan, vaan myös luettelemalla _Encyclopédiensa_ esipuheessa avustajinaan ajan ylhäisinten ja kuuluisinten nimien ohella yksinkertaisia työmiehiäkin, jotka olivat d'Alembertille antaneet suullisia tai kirjallisia tietoja ammattiaan koskevista asioista. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous oli osottanut olevansa encyklopedismin ja Turgot'in oppilas vapauttamalla helmikuussa 1791 työn ammattipakosta ja etuoikeuksista. Konventti jatkoi viitoitettua tietä. Syyskuun 29 p:nä esitti apotti Grégoire maanviljelyskomitean, ammattikomitean ja yleisen opetuskomitean käskystä, joille yhteisesti oli uskottuna teollisuusolojen järjestäminen, koetettuaan ensin osottaa selvin ja vakuuttavin sanoin, että maan rikkaus isosti riippui teollisten ammattien kukoistuksesta, että oli turhaa etuluuloa halveksia käytännöllistä työtä ja että teollisuudesta voi tulla valtiollinen välikappale, ehdotuksen, joka tarkoitti teknillisen korkeakoulun perustamista, mikä luonnonhistoriallisen laitoksen tavoin samalla kertaa olisi sekä museo että oppilaitos. Ehdotus hyväksyttiin kaksi viikkoa myöhemmin, eikä kauan senjälkeen -- epäluulon ja väkivallan pahimpana aikana -- perustettiin teknillinen korkeakoulu, Conservatoire des arts et métiers, jonka täydentämiseksi direktorio edelleen työskenteli, ja joka lajissaan on varmaan rikkain ja etevin koko Europassa.

Jo ennen teknillisen koulun perustamista oli konventti toimeenpannut reformin, mikä suuresti edisti järjestyksen toimittamista kauppa- ja teollisuusoloihin. Tämä reformi, jolla vastakohtana kaikkiin muihin konventin aikana toimeenpantuihin parannuksiin oli yleismaailmallinen merkitys, oli uusien mitta- ja painoarvojen asettaminen, jotka meidän päivinämme ovat otetut käytäntöön melkeinpä kaikissa maissa ja muodostavat n.k. metrijärjestelmän.

Jo vuosisatoja oli yhteys mitoissa ja painoissa ollut niitä unelmia, joita suurimmalla lämmöllä oli Ranskassa harrastettu. Se aika, jota tavallaan voidaan pitää vallankumouksen edelläkävijänä, uskonpuhdistuksen ja renessansin aika, oli kolmannen säädyn kautta 1560 ja 1576 vuosien säätykokouksissa lausunut toivomuksen, että tulisi olla vain yksi pituus-, yksi paino- ja yksi pintamitta, ja että tähän tarkoitukseen olisi keksittävä erityinen mitta, josta näytteitä olisi lähetettävä kaikkiin maakuntiin. Hallitus oli luvannut täyttää tämän toivomuksen, mutta joko se sitten ei pitänyt lupaustaan, tai ne "oppineet ja kunnialliset" miehet, jotka oli määrätty valmistamaan ehdotusta, eivät olleet sitä tehneet -- tosiasia on kumminkin, että kului kaksi vuosisataa ilman että tässä asiassa tuli mitään tehdyksi.

Vallankumouksen puhjetessa vallitsi tällä alalla sekaannus, joka teki kaiken liikeyhteyden ihmisten välillä sangen monimutkaiseksi. Kuuluu melkein uskomattomalta sanoa, että itse Pariisissa voitiin tavata 45 eri nimeä merkitsemässä mittoja ja painoja. Joka maakunnalla oli omat nimityksensä, eivätkä Pariisi ja maakunnat ollenkaan ymmärtäneet toisiaan tässä suhteessa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että tässä jos missään reformeja oli tarpeen. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous omaksuikin täydelleen yleisen mielipiteen. Jo olemassaolonsa alussa tämä kokous näet antoi tiedeakatemialle toimeksi valmistaa uuden ja yhtenäisen mitta- ja painojärjestelmän, eikä tiedeakatemia ollut hidas ryhtymään tämän tehtävänsä suorittamiseen. Ja juuri konventille akatemia marraskuussa 1792 sai ilmoittaa työnsä edistyneen niin pitkälle, että se voi valmistua vuoden 1792 alkuun -- ja konventtipa se työn tultua suoritetuksi sai kunnian ajaa sen perille todellisuudessa.

Kuten tunnettu, oli tämän järjestelmän pohjana luonnosta otetut yksiköt, ja etupäässä juuri siitä syystä voitiin toivoa sen tulevan otetuksi käytäntöön muissakin maissa. "Ajatus johtaa kaikki pituusmitat luonnossa tavattavasta yksiköstä", lausuikin se konventinjäsen, joka esitti ehdotuksen, "on tuntunut matematikoista luonnolliselta aina siitä hetkestä saakka, kun he pääsivät perille sellaisen mitan olemassaolosta ja mahdollisuudesta määrätä se. He ovat nähneet sen ainoaksi keinoksi sulkea järjestelmästä ulos kaikki mielivaltaisuus ja voida olla varma siitä, että se aina pysyy samanlaisena, ilman että mikään vallankumous maailmassa voisi sitä muuttaa. He ovat ymmärtäneet, kun sellainen järjestelmä ei voi kuulua yhdelle ainoalle kansalle, olevan syytä toivoa kaikkien omaksuvan sen." Eikä hän tyydy vain osottamaan uuden järjestelmän suuria etuja ja suurta varmuutta, hän sanoo myös toivovansa, että siitä tulisi vakuus kunnioitukselle ja vaihtosuhteille ranskalaisten ja muiden kansain välillä, sen sukupolven välillä, jota koko maailma saa kiittää tästä hyvätyöstä, ja vastaisten sukujen, jotka tulevat pitämään sitä arvossa ja käyttämään hyväkseen.

Uusi järjestelmä oli heti pantava käytäntöön; ainoasti vuoden väliaika myönnettiin, millä aikaa toivottiin kaikkien ehtivän oppia sitä käyttämään. Siinä tarkoituksessa lähetettiin maan eri osiin niin hyvin selviä ja tarkkoja ohjeita, joissa kymmenysjärjestelmän teoria selvitettiin, kuin myös sellaisten esineiden malleja, jotka olivat tarpeellisia ja jäljennettäviksi määrättyjä. Vuoden loputtua julaistiin laki, joka teki metrijärjestelmän käytäntöön ottamisen pakolliseksi.

Maalaustaiteen alalla tehtyjen reformien yhteydessä on mainittu, että konventti 8 p. kesäk. 1793 sääsi kaikki vanhat akatemiat lakkautettaviksi. Tätä toimenpidettä on paljon moitittu, ja usein kuullaankin juuri sitä vedettävän esiin näytteenä konventin väkivaltaisesta ja hävittävästä politiikasta. Mutta itse asiassa se ei ollut hävityshimo, joka aiheutti tämän toimenpiteen; se riippui vallan yksinkertaisesti siitä suunnattomasta painosta, jonka alaisena konventin täytyi työskennellä, siitä nopeudesta, jolla sen kaikki työ oli suoritettava. Ei ollut aikaa koettaa keksiä mitään keinoja uudistaa noita vanhoja laitoksia ja saattaa niitä yhtämukaisuuteen uusien olojen kanssa; nopeammin kävi kaiken vanhan lyöminen pirstaleiksi ja uuden rakentaminen pirstojen päälle. Muuten on kyllä todistuksia siitä, että missä vanhat laitokset vastasivat tarvetta, vallankumous jätti ne koskematta; niinpä jäi esim. tiedeakatemia Grégoiren ehdotuksesta entiselleen, kun muut lakkautettiin, koska katsottiin sen tehneen Ranskalle ja vallankumoukselle liian suuria palveluksia joutuakseen hävitettäväksi -- tämähän akatemia se juuri muun muassa oli suorittanut sen suuren työn, mistä oli seurauksena metrijärjestelmän käytäntöön ottaminen.

Mutta toiselta puolen oli useita akatemioita, jotka olivat lakanneet vastaamasta alkuperäistä tarkoitustaan, ja joilla siis ei ollut mitään varsinaista olemassaolon oikeutta. Niiden joukosta mainittakoon etusijassa parooni de Breteuil'in v. 1784 perustama kuninkaallinen musiikkiakatemia, ja vanha Ranskan akatemia.

Kuninkaallinen musiikkiakatemia ei ollut asetettu perusteellisten opintojen antamista varten, vaan hovin huvitukseksi. Sellainen rajoitettu tarkoitus ei sopinut yhteen vallankumouksen laajemman näköpiirin kanssa. Musiikkiakatemia kadottikin jo vallankumouksen alusta pitäen merkityksensä, ensiksi siitä syystä, ettei enää ollut mitään hovia, jota tarvitsi huvittaa soitannollisilla esityksillä; ja vielä enemmän siitä syystä, että ooppera oli ensimäisiä teattereita, joka suosi revolutsionia, ja että se tykkänään kieltäytyi ottamasta taiteilijoita ylimyksellis-kuninkaallisesta musiikkiakatemiasta. Sillä välin oli vuoden 1792 kuluessa Pariisin kunnallisneuvosta ruvennut kansallisten juhlien vuoksi harjoituttamaan muutamia kymmeniä soittajia soitintaidossa, ja tästä pienestä alusta kasvoi vähitellen uusi musiikkikoulu, jolla oli vallan toinen laatu ja luonne. Oppilasluvun lisäämiseksi valittiin 120 nuorta ja köyhää, jonkinlaisilla soitannollisilla taipumuksilla varustettua miestä kansalliskaartin pataljoonista ja muodostettiin siten vakituinen soittokunta, joka avusti kaikissa suurissa juhlissa ja kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa. Marraskuun 8 p:nä 1793 saapui konventtiin lähetystö kansalliskaartin musiikkikoulusta ja lausui toivomuksenaan, että tasavalta perustaisi kansallisoppilaitoksen musiikkia varten, joka edistäisi soittotaitoa, ja palkitsisi niiden soittajain vaivat, jotka monen kuukauden aikana olivat uhrautuneet opettamaan nuoria oppilaita. Chénier kannattaa tätä esitystä: "Tiedämmehän", hän lausuu, "kuinka suuresti kansallinen musiikki on kunnostanut itseään vallankumouksen aikana, tiedämmehän, miten paljon musiikki on vaikuttanut patriootteihin Pariisissa, departementeissa ja rajoilla. Ehdotan siis säädettäväksi periaatteen, että kansallinen musiikkioppilaitos on perustettava Pariisiin ja että konventin tulee antaa yleisen opetuskomitean toimeksi hankkia varoja tämän puuhan toteuttamiseen". Ehdotus hyväksyttiin ja sensuuntainen säädös annettiin. Tammikuun keskivaiheilla 1794 määrättiin lisäksi, että laitos oli pidettävä avoinna molemmille sukupuolille.

Muutamia kuukausia ennen konventin hajoamista, 3 p. elok. 1795, päätettiin lopullisesti, että vanhan lakkautetun laulu- ja deklamatsioniakatemian sijaan oli perustettava n.k. Conservatoire national de la musique, jossa opetusta annettaisiin ei vähemmälle kuin 600 oppilaalle. Tälle laitokselle osotettiin 240,000 livren suuruinen summa, määrättiin palkkoja ja eläkkeitä ja lisäksi säädettiin konservatorioon perustettavaksi kirjasto. Uudestimuodostetun musiikkiopiston ohjelma oli laaja ja uusi; opetus, jona oli soitto ja laulu, joihin aineihin keisariuden aikana liitettiin deklamatsionikin, oli sekä tieteellinen että käytännöllinen ja historiallinen, ja sitä harjoitettiin alusta pitäen vakavuudella, joka suuresti erotti sen konventin lakkauttamasta vanhasta akatemiasta. Konservatorion johto oli uskottu 5 tarkastajalle, joina ensiksi oli Gossec, Grétry, Méhul, Lesueur ja Chérubini, sekä 4 opettajalle. Vuoden kuluttua laitoksen perustamisesta päätettiin että sitä johtaisi tirehtöri, ja ensimäisenä tähän toimeen nimitettiin Sarrette, entinen kansalliskaartin musiikkikoulun johtaja.

Vielä kiukkuisemmin kuin maalaus- ja musiikkiakatemioita vastaan oli taistelua käyty vanhaa Ranskan akatemiaa vastaan; vielä enemmän kuin nämä se oli herättänyt vallankumousmiesten vastenmielisyyttä. Jo vallankumouksen puhjetessa oli akatemia vanhoillisuuden jyrkimpiä pesiä, ja konventin kokoontuessa se oli sangen lähellä täydellistä hajoomistaan. Sen jäsenistä oli 8 kuollut ilman että heille oli valittu seuraajia, 10 oli siirtynyt maasta tai pysyi piilossa, ja jälelläolevat olivat keskenään eripuraiset personallisen vastenmielisyyden ja erilaisten valtiollisten mielipiteitten vuoksi. Samalla kun filosofi, apotti Morellet, lujasti piti kiinni vanhasta ajasta ja sen aatteista, olivat useat hänen virkaveljistään: Chamfort, La Harpe ja kirjailija Ducis, lämpimästi vallankumouksen puolella ja käyttivät, Morelletin lausunnon mukaan, usein kieltä, joka oli suuresti samantapaista kuin mitä saatiin kuulla sen kansalliskokouksen puhujalavalta, joka oli tehnyt lopun aatelista ja papistosta. Henki tässä akatemiassa oli sangen kehno. Akateemikot olivat vähitellen tottuneet katsomaan ei ainoasti opetusistuimiaan yksityiseksi omaisuudekseen, vaan koko akatemiaa omaksi laitoksekseen. Siinä säädöksessä, joka lakkautti akatemiat, määrättiin kaikki niiden omistamat kokoelmat virastojen valvonnan alaiseksi, kunnes säädettäisiin, mihin tarkoitukseen niitä sopisi käyttää. Etteivät akateemikot suinkaan katsoneet tämän asetuksen itseään sitovan, todistaa se mitä Morellet kertoo muistelmissaan, nimittäin että hän heti asetuksen ilmestyttyä ryhtyi pelastamaan talteen akatemian kalleuksia "vandaleilta"; osan käsikirjoituksia ja asiakirjoja hän oli vienyt kotiinsa, mutta entisten akateemikkojen 60 muotokuvaa hän oli -- kun niiden koko teki hänelle mahdottomaksi raahata niitä pois -- latonut erääsen saliin puhujalavalle, sitten lukinnut oven ja pitänyt avaimen. Hän kertoo lisäksi virkaveljinensä miettineensä jakaa kirjat keskenään, kun he eivät voineet viedä niitä pois -- ajatus, jota akateemikot kumminkaan hyvin oikeutetusta pelosta tulla syytetyksi varkaudesta eivät kaikeksi onneksi toteuttaneet.

* * * * *

Jos luomme silmäyksen jälellepäin edellä kosketeltuihin konventin reformeihin, näkyy selvästi että konventti useimmassa niistä piti silmällä pedagogista päämäärää. Kasvatus oli yksi vallankumouksen iskusanoja, se oli myös vallankumouksen etevimpiä päämaaleja. Kasvatus -- eikä ainoasti vapauteen, tasa-arvoisuuteen, kansalaisuuteen ja tasavaltaisuuteen, vaan myös oppiin ja tietoihin, vakaasen työhön ja tosi sivistykseen. Ei ollut siis ihmettä, että sellaisissa olosuhteissa kouluopetuksen järjestäminen oli vallankumouksen rakkaimpia toimia ja kenties se kysymys, joka kauimmin ja sitkeimmin antoi vallankumousmiehille ajattelun aihetta. Kaksi syytä oli lisäksi jo alusta pitäen auttanut katseiden suuntautumista tälle alalle -- ensiksi se tavattoman kehno tila, jossa kouluopetus oli vallankumouksen puhjetessa, toiseksi ne mahtavat herätteet, joita valistusfilosofit olivat antaneet kasvatuksen ja opetuksen täydelliseksi uudestimuodostamiseksi. Rousseau oli kirjallaan _Emile ou l'éducation_ rikkonut välit kaikkien vanhojen traditsionien ja kaikkien totuttujen tapojen kanssa ja esittänyt luonnollisen kehityksen ja ihmisellisen hyvyyden periaatteihin nojautuvan ihanteen. Sellainen oli myös se ihanne, jonka vallankumous jo alusta asti asetti itselleen.

Joskin vallankumousta opetuksen alalla -- kuten niin monella muullakin -- innostutti Rousseau, joskin hänen henkensä elähytti sitä reformityötä, johon ryhdyttiin, eivät kuitenkaan Rousseaun opetukset joutuneet olemaan tässä asiassa pohjana vallankumouksen käsitykselle ja katsantokannalle. Yleensä on vallalla se käsitys, että vallankumouksen pedagogisena ansiona yksinomaan oli Rousseaun teoriain toteuttaminen käytännössä. Mutta ei tarvitse muuta kuin kärsivällisesti lukea läpi ne eri ehdotukset opetuksen järjestämiseksi, joita esitettiin eri edusmieskokouksille, nähdäkseen ettei sellainen mielipide ole oikea. Päinvastoin ei näitä ehdotuksia lukiessa voi pidättyä jonkinlaisesta kummastuksesta, tavatessaan niissä niin vähän Rousseaun ajatuskantaa ja niin paljon uutta ja omaperäistä, niin monia uusia vaatimuksia, joita olosuhteet synnyttivät, niin paljon uusia aatteita, joita vallankumous kehitti.

Rousseaun kasvatusihanne oli abstraktisesti inhimillinen ihanne, vaikkapa sen ohessa joskus toinenkin ihanne väikkyi hänen mielessään, nimittäin hyödyllisen yhteiskuntajäsenen. Vallankumouksen tarkoitusperä oli läpeensä käytännöllinen. Se tarkoitti jo alusta pitäen kasvattaa hyödyllisiä valtionkansalaisia, kehittää yksilöitä etupäässä ja melkeinpä yksinomaan pitämällä silmällä sitä etua, jonka yhteiskunta voisi heistä saada. Rousseau oli tahtonut kokonaan eristettyä kasvatusta, vallankumous perusti koko kasvatusjärjestelmänsä yhteisopetukseen, koulujen perustamiseen. Rousseaun reformiaatteet eivät tarkoittaneet kansankasvatusta eikä naiskasvatusta. Vallankumous ymmärsi, että kaikenlainen etuoikeusjärjestelmä kasvatuksen alalla estäisi yhteiskuntaa käyttämästä hyväkseen kaikkia voimiaan. Sen suurena uutuutena on, että se on selittänyt kansanopetuksen siksi pohjaksi, jolle koko opetuslaitos on rakennettava, ja julistanut kaikki ihmiset yhtä oikeutetuiksi pääsemään nauttimaan opetuksen ja sivistyksen hedelmistä.

Kaikki ne kolme edusmieskokousta, jotka ottivat osaa vallankumouksen uudestimuodostamistyöhön, osottivat harrastusta kouluopetuksen järjestämiseen, ja jokainen niistä koetti aikansa ja voimiensa mukaan edistää pulmallisen kasvatusopillisen tehtävän ratkaisemista. Molempien ensimäisten kokousten opetusperiaatteet pitivät melkein täydellisesti yhtä; ne tarkoittivat vapauttaa opetuksen kirkon ylivallasta, asettaa sen mikäli mahdollista valtiosta riippuvaksi, tehdä sen kansalliseksi ja yhtäläiseksi kaikille. Molemmat nämä kokoukset olivat myös yksimieliset siitä, että oli mahdotonta millään tavoin pakoittaa yleisöä lähettämään lapsiaan kouluihin; molempia elähytti liiaksi vapaudeninnostus, voidakseen ollenkaan ajatella oikeaksi käyttää pakkokeinoja tiedon ja sivistyksen levittämiseksi laajoihin piireihin.

Jo valtiomuotoa säätävän kansalliskokouksen alusta saakka virtasi sille koko joukko anomuksia, joissa näitä näkökantoja pidettiin silmällä ja joissa vaadittiin opetuksen asettamista toiselle tolalle kuin vanhan järjestyksen aikana. Noudattaen näitä toivomuksia antoi kokous yleisen opetuskomitean tehtäväksi esittää asiasta ehdotuksen. Mutta jo ennen tämän ehdotuksen saapumista kokous sääsi seuraavaa, mikä tuli olemaan yhtenä artikkelina Ranskan ensimäisessä hallitusmuodossa: "On luotava ja järjestettävä yleinen opetus, joka on oleva yhteinen kaikille kansalaisille ja maksuvapaa välttämättömimmissä aineissa. Sitä varten perustettavat laitokset ovat jaettavat yli maan valtakunnan hallintojakoa vastaavassa suhteessa". Täten oli periaate julistettu. Se oli tuleva lähemmin kehitetyksi niissä suurenmoisissa ehdotuksissa, jotka yksityisten filosofien ja politikkojen valmistamina esitettiin eri kokouksille opetuskomitean puolesta. Ja ne nimet, jotka kohtaavat meitä tutkiessamme vallankumouksen aikaista opetuslaitoksen historiaa, eivät suinkaan ole tuntemattomia. Ei -- nämä nimet ne juuri ovat antaneet vallankumoukselle sen loiston -- seikka joka jo semmoisenaan todistaa sitä kantavaa harrastusta, jonka tämä kysymys sai osakseen.

Kaksi tärkeintä näistä ehdotuksista, toinen Talleyrandin esittämä valtiomuotoa säätävälle kansalliskokoukselle, toinen Condorcetin lakiasäätävälle, yhtyivät pääkohdissaan. Molemmat vaativat, että opetus oli oleva yleinen, molemmat vastustivat sen julistamista pakolliseksi. Molemmat antoivat sosialipoliittiselle kasvatukselle tärkeän sijan, ja molemmat tahtoivat opetuksen erotettavaksi kirkosta ja tehtäväksi valtion omaisuudeksi. Voi tuntua omituiselta että kaksi niin erinkaltaista miestä kuin Talleyrand ja Condorcet, toinen ovela politikko, joka oli kuoleva yhteiskunnan kukkuloilla, palveltuaan kaikkia hallituksia ja nautittuaan kaikkia vallan antimia, ja toinen jalo, lämminsydäminen filosofi, josta oli tuleva yksi vallankumouksen marttyyreja, omasivat saman käsityksen siitä, miten uusi suku oli luotava. Syy tähän on luonnollisesti siinä, että kummankin suunnitelmat johtuivat niistä periaatteista, jotka olivat vallankumouksen: vapauden ja tasa-arvoisuuden periaatteista, ja että kumpikin tähtäsi samaa päämaalia: sellaisten kansalaisten kasvattamista, jotka voivat olla hyödyksi yhteiskunnalle.

Epäilemättä oli kuitenkin Condorcetin ehdotus, joka itseensä sisällytti kaiken sen mitä filosofit ja humanistit monina vuosina olivat ajatelleet ja kirjoittaneet tässä aineessa, paljoa etevämpi kuin Talleyrandin. Opetusjärjestelmän eri jäsenet olivat siinä paremmin liitetyt toisiinsa ja sulivat kokonaan yhteen, opetussuunnitelmat yksinkertaisempia, kokonaisuus selvempää ja yksityiskohtaisempaa, jopa niin tarkasti valmistettua, ettei varmaan olisi kohdannut mitään vaikeutta panna se paikalla käytäntöön todellisuudessa. Se erosi Talleyrandin ehdotuksesta vaatimalla paljoa suurempaa lukua kouluja perustettavaksi, 31,000 alkeiskoulua ja 110 korkeampaa oppilaitosta, ja vaatimalla Talleyrandin neljän opetusvaiheen sijaan viisi, Condorcet kun näet tahtoi jakaa alkeis- eli kansakoulun kahteen osastoon, alempaan ja ylempään. Tärkeinä kohtina Condorcetin ehdotuksessa mainittakoon sitäpaitsi hänen pyrintönsä antaa fyysillisille tieteille, jotka siihen saakka oli laiminlyöty, oikeutettu sijansa kirjallisten rinnalla. Sen lisäksi mainittakoon hänen selvästi Rousseaun elähyttämät vaatimuksensa havainto-opetuksen, mikäli mahdollista, käytäntöön ottamisesta. Uudenaikaisimmalta näyttää Condorcet kumminkin vaatiessaan naisopetuksen kohottamista. Talleyrandkin oli kyllä tahtonut perustettavaksi tyttökouluja, mutta samalla hän oli lausunut mielipiteenään, ettei naisen tullut saada mitään korkeampaa henkistä sivistystä, vaan hän oli etupäässä kasvatettava omaa kutsumustansa varten. Condorcet tahtoi antaa naisillekin sivistystä, ja juuri siitä syystä, että nainen oli luotu niin vastuunalaista tointa kuin äidin ja lastenkasvattajan tointa varten. Kas tässä ne näkökohdat, jotka hän tuo esiin perustellakseen vaatimustaan:

"Naisen tulee olla sivistynyt, voidakseen kasvattaa lapsiaan, sillä hän on heidän luonnollinen kasvattajansa."

"Voida olla miehensä arvollinen toveri, voida osottaa harrastusta hänen työhönsä, ottaa osaa hänen toimiinsa, voida elää hänen elämäänsä: siinä aviollisen onnen välttämätön ehto."

"Naisten tulee olla sivistyneitä vielä toisestakin syystä, joka jokseenkin yhtyy edelliseen: siitä syystä nimittäin, etteivät he tietämättömyydellään sammuttaisi sitä henkistä liekkiä, jonka miehet ovat hankkineet itselleen opinnoillaan, vaan päinvastoin puhelulla ja yhteisellä lukemisella voisivat ylläpitää sitä."

"Naisten tulee saada sivistystä etusijassa sentähden, että se on oikein ja että heillä on sama oikeus sivistykseen ja tietoihin kuin miehilläkin."

Ne ovat samoja periaatteita ja samoja todistuksia, joita meidän aikamme on esittänyt perustellakseen naisen oikeutta tasa-arvoisuuteen miehen kanssa sivistyksen alalla. Mutta Condorcet menee vielä pitemmälle ja saavuttaa tässäkin yhden niitä aatteita, jotka meidän aikamme on toteuttanut: hän vaatii, että poikien ja tyttöjen tuli saada tämä opetus yhdessä, hän tahtoo, sanalla sanoen, perustaa yhteiskoulun. "Yhdessäoloa molempien sukupuolien välillä ei voida välttää", hän lausuu, "jokapäiväisessä elämässä; se esiintyy varsinkin maalla ja kaupungeissakin köyhemmän kansanluokan keskuudessa. Miksikä siis pelätä sitä koulussa, missä sitä kuitenkin valvotaan paljoa tarkemmin kuin koulun ulkopuolella? Miks'ei oteta askelta eteenpäin valmistaakseen lapsia elämää varten? Tavat varmaan tulevat voittamaan tästä jokapäiväisestä yhdessäolosta, sillä se hajoittaa ne harhakuvat, jotka syntyvät matkan päästä, ja lieventää aistien kuohua, mikä aina lisääntyy erottamisesta."

Ja hän lisää vielä enemmän: "Jotkut henkilöt pelkäävät, että opetusta seuraisivat suurella tarkkaamattomuudella muutamat oppilaista, jotka voisivat pitää vireillä vilkkaampia ja hellempiä harrastuksia. Mutta tämä pelko ei suinkaan ole perusteltua. Jos tämä tarkkaamattomuus on epäkohta, niin on sen monin verroin korvaava herännyt halu osottautua ansiokkaaksi ja tiedokkaaksi rakastetun henkilön silmissä." -- Mikäli tiedän, on Condorcet ensimäinen, joka on julistanut yhteisopetuksen periaatteen. Protestanttisissa maissa oli tosin joku kerta koetettu käytännössä yhteisopetusta kansakouluissa, mutta se oli tapahtunut käytöllisistä syistä, sitä ei ollut aiheuttanut mikään itsetietoinen periaate kaikkien yhtäläisestä oikeudesta nauttia opetusta.

Ei Talleyrandin eikä Condorcetin ehdotus joutunut keskustelun alaiseksi. Molemmat esitettiin sangen sopimattomina aikoina, toinen vain muutamia päiviä ennen valtiomuotoa säätävän kokouksen jäsenten eroamista ikipäiviksi, toinen, Condorcetin, 20 p. huhtik. 1792, sodanjulistuksen antamispäivänä. Jos ajattelemme, että sinä aikana, joka ulottui huhtikuusta 1792 konventin kokoonkutsumiseen syyskuussa, sattui ei ainoasti ulkomainen sota, vaan myös tasavallan asettamistyö, voimme ymmärtää, ettei koulukysymyksen ratkaisu tällä ajalla millään tavoin päässyt eteenpäin. Kuitenkin ryhdyttiin siellä täällä, kansalliskokouksen antamain erityismääräysten nojalla, osittain toteuttamaan Condorcetin jättiläissuunnitelmaa opetustoimen järjestämiseksi. Sen todellinen täytäntöönpano kävi mahdottomaksi tarpeellisten varojen puutteessa. Condorcetin ja Rommen yhdessä laatiman laskun mukaan olisi koko suunnitelman toteuttamiseksi tarvittu 25 miljonan suuruinen summa -- ja laskussa oli huomioon otettu m.m. sellaisetkin seikat kuin opettajain täydellinen epäitsekkyys ja suurin mahdollinen tyytyväisyys. Mutta nämä 25 miljonaa eivät olleet saatavissa -- ne riippuivat kokonaan kirkontilusten myönnistä, jota kansalliskokous ei ehtinyt järjestämään.

Sill'aikaa olivat koulut täydelleen rappiolla; useimmissa oli jo alusta pitäen vallankumouksen periaatteet panneet poikien päät pyörälle; nämä sekaantuivat politiikkaan ja monin paikoin nousivat kapinaan opettajiansa vastaan, pakoittivat nämä ottamaan oppiaineeksi kouluihinsa hallitusmuodon ja oikeusjulistuksen tai jättämään paikkansa. Epäjärjestykset kohosivat huippuunsa niiden hajaannusten johdosta, jotka syntyivät papiston sivilikonstitutsionista.

Konventti älysi yhtä hyvin, ehkäpä paremminkin kuin sen edeltäjät, että oli vallan välttämätöntä masentaa kouluissa vallitseva epäjärjestys, ja niinpä tämäkin kokous asetti komiteoita, jotka esittivät uusia näkökohtia ja uusia ehdotuksia. Ensimäinen säädös annettiin joulukuussa 1792; se oli lyhyt ja selvä ja sisälsi yhden tärkeimpiä periaatteita opetuksen asettamisesta uudelle ja tarkoituksenmukaiselle kannalle, nimittäin sen, että alkeiskoulujen tuli olla opetuksen pohjana, sekä määräsi näissä kouluissa luettavaksi kaikkia niitä aineita, jotka olivat tarpeellisia kullekin kansalaiselle.

Konventti oli vielä tähän aikaan samojen opetuslaitosta koskevain aatteiden elähyttämä kuin molemmat kansalliskokoukset, ja sen keskuudessa oli herännyt suunnaton suuttumus, kun muutamat sen jäsenet joulukuun alussa olivat rohjenneet ehdottaa kouluopetuksen tekemistä pakolliseksi. Mutta tässä kokouksessa, jossa yhä selvemmin voitiin huomata sortovaltaisia taipumuksia, törmäsivät piankin vapauden edut yhteen käytännöllisen hyödyn etujen kanssa, ja melkein aina viimemainitut ne pääsivät voitolle. Niin kävi opetuslaitoksenkin alalla. Pian konventin enemmistö johtui siihen mielipiteesen, että sivistyksen levittämiseksi niin pian kuin mahdollista opetus oli tehtävä pakolliseksi, ja vuoden kuluttua siitä, kun sellainen ajatus oli jyrkästi hylätty, konventti sääsi lain, joka pani toimeen mitä ankarimman koulupakon. Tämä laki kuului seuraavasti:

"Vanhemmat ovat velvolliset lähettämään lapsensa alkeiskouluihin. Ne, jotka rikkovat tätä käskyä vastaan, rangaistaan sakoilla, jotka vastaavat neljännestä heidän vuosituloistaan. Rikoksen uudistus rangaistaan kaksinkertaisilla sakoilla ja lasten kansalaisoikeuden menettämisellä 10 vuodeksi."

Niin ankara koulupakko olisi kenties, jos se olisi jäänyt pysyväksi, tuonut mukanaan terveellisiä vaikutelmia sivistyksen edistämiselle, mutta se maistui liian paljon jakobinismilta ja terrorismilta voidakseen puoltaa paikkaansa kauemmin kuin minkä Robespierren hirmuhallitus kesti. Kaikesta päättäen oli sen käytännöllinenkin merkitys vähäinen, sillä sitä seurasi uusia asetuksia, jotka kaikki jäivät tuloksiltaan melkein yhtä vähäarvoisiksi. Vasta Robespierren kuoleman jälkeen, thermidorianisen reaktsionin aikana, jota useissa tapauksissa elähytti samat aatteet kuin vallankumouksen alkua, kouluopetusta koskevat lait saivat jotakin varsinaista merkitystä. Tärkeimmät näistä laeista olivat ne, jotka säädettiin, toinen 17 p. marrask. 1794, koskeva alkeiskouluja, toinen, korkeampaa opetusta koskeva, Daunoun ehdotuksesta noin vuotta myöhemmin, 25 p. lokak. 1795.

* * * * *

Kouluopetuksen parantaminen ja järjestäminen ei kumminkaan ollut ainoa keino, jota vallankumouksen johtajat käyttivät uutta sukua kasvattaakseen. Oli toisiakin keinoja, joihin ryhdyttiin innostuksella, ja varsinkin kahdesta odotettiin hyvää tulosta. Ne olivat alkeiskirjojen julkaiseminen ja kansallisten juhlien järjestäminen.

Opetuskomiteassa oli kysymys helppotajuisten, yleishyödyllisten kirjain julkaisemisesta kerta kerralta ollut esillä, mutta vasta konventti joutui toteuttaman tämän aatteen, järjestämällä palkintokilpailuja paraita kirjoja varten. Ensimäiseen palkintokilpailuun ei jätetty ainoatakaan teosta, mutta toisessa, joka tapahtui v. 1794, sai Romme ensi palkinnon kirjastaan _Käsikirja maanviljelijöille_, jonka sisällystä tuo nimi ei ollenkaan ilmaise, kirja kun näet oli pieni encyklopedia lapsia varten ja sisälsi kaiken sen, mitä vallankumousmiehet katsoivat tarpeelliseksi alkeisopetukselle. Kun hallitus siten oli pannut asian alkuun, levitettiin vähitellen sellaisia kirjoja kansaa ja lapsia varten kaikkialla. Niille oli kaikille ominaista, kuten oli luonnollista aikana, jolloin politiikka oli kaikkein ylimäinen harrastus, pitkälle käypä tasavaltaisuus, ja suuri joukko niitä on kaikkea muuta kuin helppotajuisia. Tämä koskee varsinkin vallankumouksellisia katkismuksia, joita julaistiin lapsien tarpeeksi. Eräässä niistä asetetaan lapselle kysymys: "Mitä ymmärretään sanalla kansalainen?" Eräässä toisessa ovat seuraavat kysymykset asianomaisine vastauksineen: "Kuka olet? -- Isänmaan lapsi. Mitkä ovat rikkautesi? -- Vapaus ja tasa-arvoisuus. Mitkä ovat lahjasi yhteiskunnalle? -- Sydän rakastaakseni maatani ja käsivarsi sitä puolustaakseni." -- Muutamissa kokonaan unhotettiin, että puhuttiin lapsille; niinpä antaa esim. tuo n.k. tasavaltainen katkismus kysymykseen "Kuka olet?" lapsen vastata seuraavilla säkeillä:

"Homme libre et pensant, né pour haïr les rois, N'aimer que mes égaux et servir ma patrie, Vivre de mon travail ou de mon industrie, Abhorrer l'esclavage et me soumettre aux lois." ["Vapaa ja ajatteleva ihminen, syntynyt vihaamaan kuninkaita, rakastamaan ainoastaan vertaisiani ja palvelemaan isänmaatani, elämään työstäni ja toimeliaisuudestani, kammoamaan orjuutta ja alistumaan lakien alaiseksi."]

Se kirja, joka ehkäpä enimmin oli suosittu, oli pieni lastenkirja _La vie et la mort républicaines du petit Emilien_ (Pikku Emilienin tasavaltainen elämä ja kuolema), sangen kuvaava ajan hengelle. Pikku Emilien on 18 kuukauden ikäisenä niin täynnä tasavaltaista myötätuntoa muita kohtaan, että hän kärsii nähdessään kiinalaisten kuvain eräällä suojustimella näkevän nälkää ja janoa. Muutamia kuukausia myöhemmin hän oppii vihaamaan kuninkaita, kun eräs kuninkaallinen vahtimies estää häntä sekaantumasta perintöruhtinaan leikittelyyn koiransa kanssa. Hiukan vanhempana hän, joskin kovasti sairaana, ottaa osaa järjenjuhlaan laulaen marseljeesia, minkä kipeältä rinnaltaan jaksaa, ja nojautuen erääsen pikku toveriinsa. Kotiin tullessa hänen tilansa on pahentunut ja loppu on lähellä. Hän ei kuitenkaan malta olla kyselemättä julkisista seikoista, sotanäyttämöltä saapuneista uutisista ja Baillyn jutusta. "Eikö Baillya jo kohta viedä mestauslavalle?" hän kysyy kuolemaisillaan, ja kun äiti vastaa kysymykseen myöntävästi, niin hän huudahtaa: "Ah, sen hän on niin hyvin ansainnutkin!" Hänen viime sanansa ovat: "Eniten pahoittaa mieltäni, että minun täytyy jättää äiti ja etten voi olla miksikään hyödyksi tasavallalle."

Hallitus teki, kuten sanottu, kaikkensa kannattaakseen liikettä; niinpä julkaisi esim. opetuskomitea vuosien 1793-95 välillä innokkaan pedagogin Léonard Bourdonin esimiehyydellä suuren teoksen, johon oli koottu kaikki ne piirteet isänmaallisesta sankaruudesta, joita ranskalaiset olivat osottaneet vallankumouksen aikana. Se kuvitettiin kauniisti lukuisilla piirroksilla suurten vallankumouksellisten sankarien ja marttyyrien muotokuvista sekä tauluista, jotka esittivät historiallisia tapauksia tai joilla oli jotakin merkitystä päivään nähden.

Paljoa omituisempi ja aivan varmaan paljoa haaveellisempi oli vallankumousmiesten koe kasvattaa ranskalaisia julkisten juhlain vietolla. Meidän on vaikea ollenkaan ymmärtää, miten he voivat panna niin suuren arvon tähän kasvattamispuoleen, ja kummastusta herättää se käsityksen yhteys, joka vallitsi tässä asiassa. On näet yksi ainoa vallankumouksellisen kasvatuksen intoilijoista, joka on jättänyt sen kokonaan varteen ottamatta, nimittäin Condorcet. Ensimäinen, joka lähemmin tekee suunnitelman näiden juhlien viettämiseksi, on Lakanal. Jo aikaiseen hän konventille kuvaili sellaisten juhlien merkityksen ja suunnitteli muutamain sellaisten ohjelman. Kerrotaan että muutamat konventinjäsenet olivat tehneet pilaa eräästä sellaisesta juhlasta nimeltä "kotieläinten juhla", jonka nimi tuntui heistä omituiselta, mutta joka jokseenkin vastaisi meikäläisten maanviljelysnäyttelyjen ohjelmaa. Ei ymmärretty, mikä oli sellaisen juhlan tarkoitus, ja eräs Lakanalin virkaveljistä oli nauraen kysynyt: "Mikä se on tämä teidän kotieläinten juhlanne?" "C'est la vôtre" (se on teikäläisten) sanotaan Lakanalin suuttuneena vastanneen.

Vähitellen tottui kuitenkin ajatus niin paljon näihin juhliin, ettei enää pidetty kummallisena viettää niitä minkä abstraktisen käsitteen kunniaksi hyvänsä. Kun Robespierre 6 p. toukokuuta v. 1794 julkaisi manifestin korkeimman olennon palvelemisesta, sisältyi siihen tärkeänä kohtana julkisten juhlien viettäminen joka dekadina, s.t.s. 36 juhlaa vuodessa. Näiden juhlien esineenä oli paitsi korkeinta olentoa m.m. vapauden marttyyrit, vapaus ja tasa-arvoisuus, tasavalta, isänmaanrakkaus, tyranniviha, totuus, oikeus, kainous, kunnia, kuolemattomuus, kohtuullisuus, ystävyys, miehuus, rakkaus, aviollinen rakkaus, isällinen rakkaus, äidillinen hellyys j.n.e. Sellainen ajatus tuntuu meistä äärettömän naivilta, emmekä voi kunnolleen ajatella, miten näitä juhlia järjestettiin, joita vietettiin esim. kainouden, äidillisen hellyyden, pojallisen rakkauden ja muiden hyveiden kunniaksi, mitkä huonosti sopivat julkisuutta varten ja juhlakomeudesta opittaviksi. Mutta vallankumouksen ihmiset ottivat ne täyden toden kannalta, ja monin paikoin vietettiin vallankumouksen aikana -- paitsi suuria yleisiä juhlia järjen, luonnon ja korkeimman olennon kunniaksi -- pienempiä samantapaisia suurella juhlallisuudella. Niinpä mainitaan esim. erästä "aviopuolisoin juhlaa", joka vietettiin toukokuussa ja jossa kantonin vanhin aviopari oli kunniasijalla alttarin ääressä, minkä ohi kaikki vastanaineet kulkivat musiikin soidessa ja yleisön virittäessä vallankumouksellisia lauluja. Mitään suurempaa leviämistä tai vilkkaampaa mukaanliityntää nämä juhlat eivät saaneet, eikä niiden kasvattava merkitys sentähden tullutkaan sellaiseksi, kuin vallankumousmiehet olivat itselleen kuvitelleet.