Part 3
JOSEFIINA: Janne tiet‰‰ ja Jumala tiet‰‰ kanssa, mit‰ min‰ toivon, ja ymm‰rt‰v‰t sen. Ja muuten, Jumalasta ja miehist‰ el‰ mulle sano, niist‰ on mulla omat ajatukseni ja niit‰ en sotke. -- Tietenkin, tarpeenhan ne ovat molemmat ja hyv‰t, mutta ei ne niin -- eih‰n niit‰ niin syd‰n kourassa pel‰t‰ tarvitse.
AMANDA: Kyll‰. Jumalaa toki -- jos h‰n k‰y rankaisemaan.
JOSEFIINA: Ik‰‰nkuin ei H‰nell‰ muuta tyˆt‰ olisi. Ja mit‰ huvia H‰nell‰ olisi ahdistaa meit‰ -- ylistet‰‰nh‰n H‰nt‰ ja kiitet‰‰n aina kaikesta.
AMANDA: Vaikka.
JOSEFIINA: Sano mit‰ sanot, en min‰ luule H‰nell‰ olevan suurtakaan moitteen sijaa minussa. Jos joku paikka ei niin rikulleen sattuisikaan, eikˆ H‰n ymm‰rt‰ne. -- Ja siksi toisekseen, itseh‰n H‰n ihmisen kuvakseen loi, mieheksi ja vaimoksi H‰n heid‰t loi --
AMANDA: On se v‰h‰n niinkin -- katsohan, taitavat tulla jo sinua hakemaan.
JOSEFIINA: Ne minua laulamaan. Hyv‰sti sitten -- hyv‰sti. Mutta eikˆ sinustakin, kun ihmiskohtaa ajattelee, se huvi siin‰ vain ole, ett‰ -- rakastella -- puhtaasta syd‰mest‰ tietenkin -- ja kuule, min‰ rakastan ihan kerrassa --
AMANDA: Joudu, veikkonen.
JOSEFIINA: Hyv‰sti. Toiste sitten. -- Mutta usko pois, tuollaisen rimpsuhameen min‰kin viel‰ laitatan.
AMANDA: Ha-ha-haa --
MAANTIELLƒ
"P‰iv‰‰."
"P‰iv‰‰ p‰iv‰‰."
"Mist‰ matka?"
"Kirkonkylist‰ tuolta."
"Asioissako se Pekka siell‰ oikein?"
"Mitenp‰ lie --"
"Taitaa niiss‰ sulhaspuuhissaan kuleksia?"
"Ei tuota niiss‰, he-he."
"Ne kieliv‰t sit‰ Pekkaa jo kuulutetun."
"Kuulutti mit‰ kuulutti, ei niist‰ kaikista kuulutuksista."
"Purutko tuli?"
"Oisi tuota nekin, vaan ei sopiutuneet t‰ss‰."
"Vai ei sopiutuneet."
"Ei sopiutuneet."
"No, eip‰ auta sitten muu kuin vihint‰."
"Mit‰p‰ tuota."
"Mik‰ ettei?"
"Tokko tuota."
"Mik‰s on vaimolla vikana?"
"N‰kyy sit‰ vikaa olevan itsekussakin."
"Neh‰n sit‰ sanoi, ett‰ tyˆteli‰s ihminen se on, joko silt‰ nyt siell‰ selk‰ katkesi -- ett‰ tyˆteli‰s ne siit‰ Riittastiinasta sanoi."
"Tyˆteli‰s, tyˆteli‰s ihminen, ei sen puolesta, vaan kovin on muuten rohmu."
"Vai on rohmu?"
"Rohmu. Se siihen mˆkille kapristiin ensi kuulutuksen pyh‰n‰ sit‰ j‰rjestyst‰‰n pit‰m‰‰n. Pit‰kˆˆn kun pit‰‰, se karja sen ihmisens‰ tahtoo -- kyll‰h‰n t‰m‰ sit‰ karjaa ja muutenkin, mik‰p‰ siin‰, vaimoihminen, vaan annas kun se voita lokkasi kakulleen, no jo ihmett‰."
"Vai lokkasi."
"Lokkasi. Nokare se ei ollut mik‰‰n menness‰‰n suupalalla, ei se sit‰ siloittamaan eik‰ tasoittamaan kuin tuo muu ihminen, 'ved‰ pitemp‰‰n tuota', sanoin min‰, vaan ei se sit‰ vet‰m‰‰n -- eik‰ se niin ett‰ yht‰ palasta paljaaltaan. Ja kun siit‰ sanalle sakenin, se terhent‰m‰‰n, ett‰ h‰n menee muualta palveluspaikkaa hakemaan, jos t‰ss‰ s‰rpimett‰."
"Vai niin tuo."
"Niin; sanot niit‰ pit‰v‰si, vaan voilla ei meill‰ em‰nti‰ lihoteta -- sanoi se ‰itivainaa aina ennen, ett‰ siit‰ sen, Pekka, oikean vaimon merkin tied‰t, ettei se kuivaa leip‰palaa suunsa sivu kierr‰."
"On se sit‰kin."
"On se -- jo se Riittastiina hˆk‰ystiin l‰hte‰ siit‰, vaan min‰ kielottelemaan, ett‰ palvelusihminenh‰n se on otettava t‰h‰nkin, ja jos t‰st‰ ei nyt t‰‰n enemp‰‰ t‰st‰ kaupasta sakia, niin sopii sit‰ t‰ss‰kin."
"Siihenkˆ se j‰i?"
"Siihenh‰n se j‰i, se siihen nelj‰ll‰ markalla kuun sitten ja talon keng‰t ja pitovaate -- vaan se suuhunsa sen kaikki, ei niin ett‰ penni kiertyisi taskuun, se sit‰ voita ja sit‰ kahvia minulta ostaa kiehitt‰‰ -- ja kun on omissaan, ostakoon, mit‰p‰ min‰ h‰nest‰."
"No jo on."
"No jo on, sit‰ min‰kin. Muuten tuo on ihminen, enemm‰n kuin kunnon ihminen ja riski, se siin‰ pojan tehd‰ kapristi sivussa viime viikolla."
"Vai jo pojan."
"Jo."
"Se on Pekan poika?"
"He-he, kenenk‰s se muiden, sit‰h‰n se on minun perua."
"Joko siit‰ papille sanoit?"
"Sanoinhan tuota."
"Eikˆ pappi nuhdellut?"
"Mit‰p‰ se olisi nuhdellut."
"Niin, mit‰p‰ tuo."
"Se kun on pantu niill‰ keinoin lis‰‰ntym‰‰n tuo ihminen, niin mik‰p‰ auttoi, eip‰ tuo niist‰ puuhista ole irti pappikaan."
"Eip‰ ei, mit‰p‰ sit‰ pappikaan."
"Min‰ sit‰ v‰h‰n niinkuin kysyin, ett‰ onko h‰nell‰ k‰ynti‰ siell‰p‰in, ett‰ jos olisi ristitt‰‰ ja ripitt‰‰ niit‰ siin‰, ett‰ jos mik‰ tapaturma ja se siin‰ ristim‰tt‰ kuolisi, niin mitenkuten tied‰p‰s se viimeisell‰ tuomiolla siell‰ toisten jalkoihin sotkeutuisi."
"No, sanoiko tuo olevan siell‰p‰in k‰ynti‰?"
"-- niin min‰ manasin, ett‰ jos se pappi ei sinnep‰in, niin ne on kirkolle kyyditt‰v‰t."
"Sanoiko tuo olevan k‰ynti‰?"
"Sanoi, ett‰ kun h‰n tuo nahkoja sinne suutarin mˆkille, kun kuului saappaan tietto olevan, niin sanoi, ett‰ samalla h‰n k‰ypi, osta vain kahvit siksi."
"Vai kahvit."
"Kahvit, johan nuo nyt raskii, jos ei entist‰ -- on sit‰ pastorilla meist‰ nurkkakuntalaisista huolta, sit‰ kun syntyy ja kuolee ja el‰‰ ihmisellisiss‰ menoissa t‰m‰ syntinen -- vaan ei tuo tuosta pahaa tyk‰nnyt, nauroi vain ja vakuutti tulevansa."
"Mik‰ siin‰, ett‰ se ei niihin purkuihin ryhtynyt?"
"Ei ryhtynyt -- kovin se niill‰ hintaa piti."
"Vai piti, paljonko tuo tahtoi?"
"Sanoi 5 markkaa tahtovansa, pyytelin siin‰, ett‰ eikˆ se pastori huokeammalla, kun sit‰ ollaan vain mˆkin miehi‰ ja se kihlattu morsian palvelusihmisi‰, vaan ei sanonut voivansa, sanoi ett‰ se juoksee joihinkuihin tuomiokirjoihin, mihin juossee."
"Niihinh‰n se."
"No, joutaapahan sitten kuulutus olla voimassaan, eip‰h‰n se siin‰ kiikastane, onpahan siin‰ se ihminenkin paremmin kuin lain varjon alla ja pit‰‰p‰ h‰net siin‰ leiv‰n leipojana ja karjan katsojana, kun sit‰ ei kuitenkaan vaimoihmisett‰ --"
"Vihit‰ pois."
"Sanoi se pappikin ja naureskeli, ett‰ vihit‰ pois, Pekka, ett‰ kyll‰ h‰n vihkii, vaan min‰ sanoin, ett‰ joutipahan olla, pysyyp‰ se siin‰ vihkim‰tt‰kin, jos sen siihen vihkii, niin se siin‰ sit‰ voita lokkii kuin mik‰kin voilokki."
LƒHT÷
"Ukko, nousetko siit‰ ylˆs."
"Noustaanpa, noustaanpa -- mik‰ h‰t‰n‰?"
"Niit‰ tuli nyt sinne tupaan."
"Vai tuli, joutaapa tulla."
"Tokko tuosta kohenet!"
"Pit‰‰kˆˆn tuota, oliko ne mit‰ miehi‰‰n?"
"Ne niit‰ poliisimiehi‰ n‰kyiv‰t."
"Vai niit‰ ne, no, siet‰‰p‰, siet‰‰p‰ t‰st‰ sitten v‰hitellen koheta."
"Voi, voi, nyt ne viev‰t sinut, kun eh‰titkin kulettelemaan niit‰ hirvenlihoja, johan min‰ sanoin, ett‰ sakottavat sinua viel‰. Olisi Matti itse joutanut kaupita kaatamansa."
"Kaupittu mik‰ kaupittu."
"Maksetaan pois se sakko, eikˆh‰n nuo tuota, jos oikein pyyt‰isi --"
"Johan sin‰ nyt, jopa jo, niinkuin ei t‰st‰ sinne joutaisi."
"Sinne sen mieli n‰kyy palavan, enkˆ min‰ sit‰, ett‰ sinne sen mieli palaa."
"Ehee, vai palaa."
"Kun viimeisi‰ henki‰‰n tuossa haukkomassa, jalat kuin mitk‰kin pˆlkyt, ei ylˆs en‰‰ omin voimin p‰‰se."
"H‰t‰kˆs siell‰ on istuessa?"
"Mene tied‰, jos tuota kuollet tuonne viel‰."
"Mik‰p‰ tuossa, jos tuota tuotakin."
"Linnassa, voi-voi --"
"Kuoltavahan sit‰ on kuolevan kuitenkin."
"Kun synnillisen‰ siell‰, et armon osuuteen joudu. Haettaisit papin, kun l‰htˆ l‰henee."
"Vai papin, ehee --"
"Ett‰ suurinta synti‰‰n tuossa sovittaisi, ennenkuin hetki on myˆh‰."
"Synti‰kˆ, synti‰kˆ tuota lienee ollut t‰‰ll‰ tekem‰ss‰?"
"Kun olisi menn‰ tuntoonsa itsekunkin, t‰m‰ lihojen myyntikin, mitenkuten sekin synnin puolelle pantanee, ottaneeko tuo tuosta helpottuakseen, ett‰ sit‰ t‰ss‰ ajallisessa ajassa sovitellaan?"
"Niin, mitenp‰, mitenp‰ tuo tuosta ottanee."
"Ja jos sinulle niinkuin se l‰htˆ -- niin sit‰ on sit‰ rikett‰ minunkin puolellani. -- T‰ss‰ tuonoissa vuonna kun otin sen 25-pennisen, jota kaipasit, otin kirkonkukkaroon vied‰kseni, se kun se lehm‰kin poti sin‰ vuonna, vaan se synti sokaisi, ett‰ sinne kukkaroon pistin siit‰ 10-pennisen -- sit‰ sitten sill‰ lopulla join kahvia suntion mˆkill‰ -- niin ett‰ el‰ sin‰ siit‰ viimeisell‰ tuomiolla p‰‰lleni kanna."
"Ho, joutaapa, joutaapa olla kantelematta -- ehee -- sit‰ kaikenlaisia hupakoita, mink‰ sinuakin, l‰hdep‰s parisenkymment‰ vuotta vanhemmalle kˆmpyr‰lle -- ehee -- nuori ihminen -- no se teet‰tt‰‰."
"No nyt se --"
"Vaan taisivatpa, taisivatpa ne petty‰ nyt tuomariherrat, jos t‰st‰ jollakulla p‰iv‰ll‰ -- se on tuo turvotus tainnut t‰nne syd‰nalaan kohota, kovin se j‰ykent‰‰ -- koetapas."
"Niinp‰ n‰kyy, voi-voi tokkiinsa."
"Jotta -- ehe -- eip‰ tainnut olla niin asetettu, jotta sit‰ sakkoaikaa istuisi en‰‰ t‰m‰, jos hyvilleen ottaa."
"Eip‰ istu, n‰kyisip‰ olevan maksun asia."
"Vai maksun, no sit‰ kuulee, tuo joku kun tuota tarinataan pit‰‰, kuuleepa kuulee --. Et niit‰ rahapennej‰ muka en‰‰ tarvitse -- no jo tarvis loppui. -- Tokko tuota tiet‰net, miss‰ nuo ovatkaan? -- Siell‰ ne ovat aitan katonrajassa, siin‰ hirrenkolossa sukanter‰n sis‰ss‰, jotta ota ja anna ne sille Matille."
"Tottapahan annetaan."
"Se on niin, jotta se on se Matti otettavasi t‰h‰n mˆkille ik‰‰nkuin sit‰ isannuutta pit‰m‰‰n, kun minusta aika j‰tt‰‰ -- se on jo puhuttu, jotta se naipi sinut."
"Hyv‰ is‰ siunatkoon."
"Ja ne kirstulaudat ovat liiterin ylisill‰, niiden pehkujen alla, jotta anna Matin pist‰‰, pist‰‰ ne kokoon. -- Min‰ Matille siit‰ jo koommin mainitsin -- no, ja se on se hevonen tietenkin lainattava, jos sit‰ niinkuin minua sielt‰ perim‰‰n rupeaisi --"
"Peri‰, peri‰h‰n sit‰ toki pit‰‰."
"Ja jos tuota sitten kuitenkin sen kaksi nelj‰nnest‰ niit‰ kahvia lis‰ksi, jos t‰ss‰ Matin kanssa niit‰ hautajaisentapaisia piteleisi -- ne kihlat sopii juoda samalla -- ja jos t‰ss‰ nyt, n‰in kun n‰ytt‰‰, k‰ypi -- niin kuitenkin sit‰ siin‰ juhannuksen seutuvilla pappiloihin -- jotta, ehee, mik‰s siin‰ --"
"Voi tokkiinsa."
"Niin, jotta antaisi tuon mˆkin pysy‰, pysy‰ tuossa paikoillaan, jotta ei tuota tuosta h‰vitt‰isi. -- Se entinen ukko, tarinoipi siin‰ vanhassa, vanhassa juttusessa, jotta se entinen ukko aina kirstussaan potkaisi, kun se n‰ki eukon kujeet -- jospa tuo pit‰nee minun j‰tt‰‰ tuo potkiminen sikseen -- ehee -- vai maksaisikoon tuo vaivan --"
"Mit‰h‰n puhunee viel‰ --"
"Sit‰p‰ t‰ss‰ viel‰ arvelen, jotta oisikoon nuo mitenkuten muuttaa toiset jalkarievut t‰lle matkalleen?"
"Min‰ annan."
"No, jospa heid‰t."
"Tuossa on kuivat -- jos min‰ ne l‰htˆkahvit arvasin kiehauttaa, jos tuota ei en‰‰ t‰‰n koommin --"
"No, annapa, annapa nuo itkut olla itkem‰tt‰ -- tiesit kaiketi, jotta ei sit‰ yli ik‰‰ns‰ kukaan el‰, saati sitten vanha -- vai kahvit, kahvit t‰ss‰ viel‰ -- ehee -- no sit‰ jotakin --"
"Joko se nyt l‰htee?"
"Mik‰p‰ t‰ss‰, l‰hdett‰v‰ mik‰ l‰hdett‰v‰."
* * * * *
"Voi, voi, nyt se jo meni -- olisin tuolle k‰tt‰ antanut ja hyv‰stit sanonut, vaan kun ei en‰‰ katsonutkaan -- -- tuolla se nyt menee, voi, voi, eih‰n tuo raukka en‰‰ astumaan kykene, menn‰ kˆntyst‰‰, menn‰ kˆntyst‰‰, voi, voi, ja sille tielleen se uppoo --"
LOVISA ÷HMAN
Oli lauantai-ilta niinkuin silloinkin. Kuinkas kauan siit‰ olikaan? Niin, yli kolmekymment‰ vuotta.
Neiti Lovisa ÷hman asui pieness‰ ullakkokamarissaan silloin niinkuin nytkin. Se vain, ett‰ ‰iti ja is‰ silloin viel‰ eliv‰t ja asuivat alakerran huoneissa, nyt olivat ne kolme huonetta samoin kuin puutarhakin vuokratut vieraille, ja se vain, ett‰ silloin oli ihana auringonpaiste ja kukat tuoksusivat ihanammin kuin koskaan ennen. Nyt ei h‰nell‰ ollut ainoatakaan kukkaa ja p‰iv‰ oli pilvinen ja raskas.
Mutta se oli Ernstin p‰iv‰. Joka lauantai oli Ernstin p‰iv‰.
Kuinkas kauan siit‰ olikaan? Niin, yli kolmekymment‰ vuotta.
Kuinka aika kuluu.
Silloin oli Ernst serkku nuori luutnantti ja h‰n -- h‰nell‰ oli p‰‰ll‰‰n valkea hame, rinnassa kaksi ruusua ja kaulassa oli h‰nell‰ sininen silkki.
He eiv‰t olleet kˆyhi‰ silloin, kun is‰kin viel‰ eli. Nyt ei h‰nen tarvinnut sit‰ muistoissaan h‰vet‰. Kuinka h‰n kiitti siit‰ Jumalaa.
H‰n muisti sen p‰iv‰n niin selv‰‰n, niinkuin se eilen olisi ollut. Jos kaiken muun h‰nelt‰ veiv‰t, muistoa siit‰ p‰iv‰st‰ eiv‰t kuitenkaan.
Ernstin p‰iv‰.
H‰n lukitsi ovensa, asetti pˆyd‰lle sen kahvikaluston, jota silloin oli k‰ytetty ja jonka h‰n oli piilottanut sairautensa aikana, etteiv‰t sit‰ mˆisi rohtorahoja saadakseen. H‰n sˆi ennen vain kerran p‰iv‰ss‰ ja joi kuumaa vett‰ l‰mpimikseen syksyisin, ettei tarvinnut paljon puita uuniin tuhlata, mutta sit‰ kahvikalustoa ei h‰n vieraille antanut.
H‰n laittoi kahvia joka lauantai. Laittoi samoin kuin silloin ennen ja joi sit‰ samassa matalassa nojatuolissa kuin silloinkin, kun he kahden h‰nen kamarissaan kahvia joivat.
Ja h‰n puheli nytkin Ernstin kanssa. H‰n ei huomannut, ettei kukaan vastannut. Vastaukset olivat h‰nen syd‰meens‰ uurretut.
Ernst oli piirustanut muistikirjaansa.
"J‰t‰ minulle yksi lehti."
Ernst rep‰isi h‰nelle yhden, siin‰ oli kaksi ruusua, ne, jotka silloin olivat h‰nen rinnassansa. Kuinka hyvin se Ernst piirsi.
"Sinun omia ruusujasi."
"Min‰ s‰ilyt‰n t‰m‰n."
"S‰ilyt‰tkˆ? Ja kun min‰ tulen, n‰yt‰ sit‰ minulle, siit‰ n‰en, ett‰ olet muistellut minua. Tahdotko?"
"Tahdon."
H‰n painoi p‰‰ns‰ alas.
Mutta ilo virtasi l‰pi h‰nen ruumiinsa. H‰n oli onnellinen. H‰n olisi tahtonut nauraa.
Ja sitten joi Ernst kahvia.
"ƒl‰ puraise sit‰ mantelia, Ernst", huudahti h‰n.
"Miksi, tahdotko sin‰ sen?"
"En, tahi tahdon. Se on niin kaunis, Ernst."
"Min‰ pist‰n sen suuhusi."
"Ei, anna se minulle."
"Tule ottamaan."
Ernst nauroi ja h‰nen hampaansa v‰lkkyiv‰t. Kuinka ne v‰lkkyiv‰t.
H‰n meni Ernstin luo, mutta Ernst piteli h‰nt‰ k‰dest‰ ja katsoi h‰nt‰ silmiin.
H‰nt‰ raukaisi suloisesti. Ernst tahtoi -- h‰nkin tahtoi. Mutta se oli synti, eik‰ saanut tapahtua. Sitten vasta, kun Ernst tuli tuonnempana ja tahtoi h‰net omaksensa, sitten vasta. H‰n veti k‰tens‰ pois, k‰‰ntyi, painoi k‰sill‰ kasvojansa.
Kuinka h‰n oli monesti kiitt‰nyt Jumalaa, ettei se kuitenkaan tapahtunut, ettei kukaan ollut h‰nt‰ suudellut, ei Ernstk‰‰n, koska ei kerran oltu sallittu, ett‰ Ernst tulisi h‰nen omaksensa.
Ei h‰n ollut siit‰ nurkunut yht‰‰n. Jumalan tahto oli niin. Ehk‰ Jumala tahtoi s‰‰st‰‰ h‰nt‰ syvemmist‰ ristiriidoista.
Sill‰ kun is‰ kuoli, tuli el‰m‰ niin ahtaalle, ettei heill‰ ollut v‰ltt‰m‰ttˆmint‰k‰‰n. He vuokrasivat pois huoneensa, asuivat ‰idin kanssa ullakkokamarissa, he rupesivat virkkaamaan, virkkasivat, mutta se ei tahtonut riitt‰‰ el‰miseen eik‰ korkorahoiksi siihen pieneen velkaan, joka is‰lt‰ viel‰ j‰i.
Silloin helpotti h‰nen tuskaansa, kun h‰n kuuli, ett‰ Ernst oli mennyt kihloihin toisen kanssa. H‰nest‰ ei kuitenkaan Ernstille olisi ollut. Niin kˆyh‰n‰ ei h‰n ikin‰ olisi Ernstille mennyt.
Ja h‰n sairastui silloin. H‰nt‰ rupesi v‰sytt‰m‰‰n. Mik‰‰n ei h‰nt‰ vaivannut ja kuitenkin h‰n kuihtui. Kyynelk‰‰n ei vier‰ht‰nyt silm‰st‰, ja kuitenkin tuntui kuin syd‰n aina itkisi.
H‰n ei tainnut sille mit‰‰n. H‰n pyysi anteeksi Jumalalta. Rikollinen ei h‰nen mielens‰ ollut. H‰n oli selvill‰ siit‰. Ei h‰n nurkunut. Mit‰‰n ei h‰n pyyt‰nyt. Mutta h‰n ei tainnut sille mit‰‰n, ett‰ h‰n ajatteli Ernsti‰ aina, ett‰ h‰n odotti iltaa ja yˆt‰, saadakseen h‰nt‰ rauhassa ajatella.
Niin, nyt oli h‰n saanut rauhassa ajatella. ƒitikin kun kuoli kohta. Nyt oli h‰n ajatellut. Niin, kuinkas kauan -- yli kolmekymment‰ --
Niin, niin --
Kuinka aika kuluu.
Ja iltasilla kun h‰n rupesi nukkumaan ja rieputyyny tuntui kovalta muistuttaen h‰nt‰ siit‰ kˆyhyyden alennuksesta, joka oli riist‰nyt h‰nelt‰ oikeuden Ernstiin, voihkasi h‰n ‰‰neen, kuin joku olisi h‰nt‰ takaap‰in pist‰nyt. H‰nelle teki niin pahaa muistella sit‰ ‰kki‰ ja sill‰ tavalla varustautumatta.
H‰n kohosi vuoteelleen istumaan, risti k‰tens‰ ja rukoili, etteiv‰t h‰nen ajatuksensa v‰‰r‰‰n hairahtaisi. Eikˆ el‰m‰ ollut antanut h‰nelle parastansa? Kuinka kauan sieti ihmisluontoa taltuttaa, ennenkuin se oppi oikein ymm‰rt‰m‰‰n?
Vanhat piirteet puristuivat ankaroiksi. Sitten kohenti h‰n rieputyyny‰ ja painautui tyytyv‰isen‰ vanhoille matoille lep‰‰m‰‰n.
Ja hymy kirkasti h‰nen kasvonsa. H‰n muisti taas sit‰ p‰iv‰‰, Ernstin p‰iv‰‰, siihen ei mit‰‰n ik‰v‰‰ liittynyt, se p‰iv‰ oli h‰nen onnensa korkea huippu -- kuinka, kuinka h‰n kiitti siit‰ Jumalaa.
ERIIKA
Soitto t‰ytti avaran salin. Vaaleat naisparvet liikkuivat kevein‰ ja asettuivat tanssia varten.
Serkukset Anna ja Eriika kulkivat k‰sikk‰in salin poikki.
"N‰itkˆ sin‰ h‰net, Eriika?"
"Kenet?"
"Sulhasesi."
"Entisen, tarkoitat. ƒl‰ pelk‰‰, ei minua haittaa, jos h‰n on t‰‰ll‰."
"Min‰ k‰rsin, kun en tiennyt, miksi se tapahtui."
"Rakas."
Eriikan ‰‰ni oli varma ja l‰mmin. Se oli siis ollut tuskaton leikkaus.
"N‰en, ett‰ tahtoisit tiet‰‰, Anna. Kysy vain. Minulta voit kysy‰, tahi min‰ sanon suoraan, siin‰ ei ollut --" musiikki sotki h‰nen ‰‰nens‰, niin ett‰ h‰nen t‰ytyi kumartua ja kuiskata Annan korvaan, "siin‰ ei ollut sit‰, jota sanovat rakkaudeksi."
Sit‰ sanoessaan n‰ytti h‰n saaneen kiinni jostakin ajatuksesta. Katse kirkastui. Omituinen valo l‰ik‰hti h‰nen kasvoilleen, niinkuin ihana n‰ky olisi h‰nen silmiens‰ ohi kiit‰nyt.
"Min‰ tiesin sen."
"ƒiti olisi tahtonut ja olisihan se saanut tapahtua."
"Ei, ei saanut."
"Se tapahtuu kuitenkin joskus."
"Sin‰ et saa."
"Vaan jos t‰ytyy."
He olivat joutuneet salin per‰lle, jossa ‰iti ja sisaret istuivat.
"Katso, ‰iti n‰ytt‰‰ viel‰ niin nuorelta", kuiskasi Eriika, "voisi viel‰ vaikka itsekin --"
"Eriika --"
"El‰ke is‰n j‰lkeen on liian pieni n‰in monelle."
Kun he istuutuivat, tunsi Eriika, kuinka ‰iti tarkasti h‰nen kasvojansa. H‰n tiesi ‰idin huolen. Eriika alkoi n‰ytt‰‰ kuluneelta ja vanhalta. H‰nt‰ oli vaikeampi jo kaupaksi saada. Mutta ‰idin ei tarvinnut huolehtia. H‰n tahtoi ponnistaa, h‰n osasi miellytt‰‰ ja vet‰‰ puoleensa, jos tahtoi, ja h‰n tahtoi tehd‰ valinnan viisaasti, saavuttaa, mit‰ ‰iti, mit‰ h‰n itsekin nyt tahtoi. Sill‰ kun h‰n purki entisen kihlauksensa, joka oli ‰iti‰ ja sisaria ajatellen tehty, ja kun h‰n ennen purkamista oli kysynyt lupaa ja neuvoa ‰idilt‰, oli ‰iti sanonut: "Jos et voi t‰m‰n kanssa, en tahdo pakottaa, se olisi v‰‰rin. Min‰ luotan sinuun kuitenkin, rakas lapsi."
"Ymm‰rr‰n."
"Sin‰ olet j‰rkev‰."
"Kyll‰, ‰iti."
Se oli lupaus, joka h‰nt‰ painoi ja velvoitti, niin kauan kuin h‰n toisen leip‰‰ sˆi ja toisen palvelijat h‰nt‰ palvelivat.
Ja ‰iti oli oikeassa. H‰n oli aina oikeassa. Riippumattomuutta ja rauhaa Eriika kaipasi. H‰n oli saanut k‰rsi‰ niiden puutetta. Nyt t‰ytyi siit‰ loppu tulla.
ƒiti oli oikeassa. Ei auttanut muu kuin viisaasti menn‰. Rakkaus oli ylellisyystavaraa, jota ei kannattanut heid‰n huomioon ottaa eik‰ odottaa.
H‰n ymm‰rsi sen, eik‰ h‰n olisi sit‰ odottanutkaan, mutta h‰nt‰ katkeroitti kuitenkin hiukan, mik‰ lienee katkeroittanut.
Kun h‰n katseli salin h‰ik‰isev‰‰ komeutta ja kuunteli puheen keve‰t‰ kohinaa, joka pehme‰n‰ ja hyv‰ilev‰n‰ upposi s‰velten mahtaviin aaltoihin, painui h‰nen mielens‰ alakuloiseksi.
"Anna", kuiskasi h‰n serkulleen, "kuinka ihmiset n‰ytt‰v‰t iloisilta."
"Eriika", sanoi ‰iti, "olet unohtanut puuterin, silm‰naluksesi ovat niin v‰syneet."
"Se on totta", sanoi Eriika ja nousi ylˆs, "tulen pian takaisin."
"Pukuhuoneen pˆyd‰ll‰ laukussani on rasia. Rakas Anna, kiiruhda h‰nen j‰lkeens‰, ettei h‰n yksin."
Eriika oli jo l‰htenyt. H‰n ei huomannut Annaa, joka tavoitti h‰net ja kulki h‰nen vierell‰‰n. Hajuvesien, puuterin ja paljaan ihon tuoksu hulmahteli heid‰n ymp‰rill‰‰n ja ik‰‰nkuin verkkona laskeutui Eriikan silmien eteen ja etensi esineet h‰nest‰. H‰n kulki kuin unissaan oikein tajuamatta. Hermoissaan tunsi h‰n levottomuutta. H‰nest‰ oli k‰sitt‰m‰tˆnt‰, jotakin k‰sitt‰m‰tˆnt‰ kaikessa. Loppumaton ihmismeri, joka aaltoili h‰nen ymp‰rill‰‰n, puhetta ja naurua, joka j‰i h‰nen j‰lkeens‰ ja haihtui kaukaiseksi huminaksi.
Mit‰ h‰n etsi -- mit‰ h‰n tahtoi -- mit‰ teki h‰n t‰‰ll‰?
H‰nt‰ v‰risytti. Sitten kulki n‰kym‰tˆn k‰si pitkin h‰nen ruumistansa, hiveli, tyynnytti ja lamautti h‰nen hermonsa j‰ykiksi ja kylmiksi. H‰n ei voinut liikauttaa itse‰‰n. H‰m‰ryys katosi. V‰l‰hti valoa ja tutut kasvot ilmestyiv‰t yht‰kki‰ h‰nen silmiens‰ eteen ja katosivat samassa.
Hetki vain ja kaikki oli ohi.
"Mik‰ sinulle tuli?"
"Ei mit‰‰n, ei mit‰‰n", kuin tuskan huuto p‰‰si se h‰nen huuliltansa. H‰n tarttui Annan k‰sivarteen, h‰nen t‰ytyi lev‰t‰.
"Sin‰ olet aivan kalpea."
"Tukahduttaa."
He tulivat pukuhuoneeseen.
"Odotetaan, ett‰ p‰‰semme suuren peilin eteen. Miss‰h‰n se laukku lienee?"
"Min‰ etsin. Istu sin‰ sen aikaa."
Eriika istuutui ja nojasi paljaalla kyyn‰sp‰‰ll‰‰n outoon, kylm‰‰n pˆyt‰‰n. Kuinka el‰m‰ olisi ollut helppoa, jos se salainen sairaus ei olisi h‰nt‰ vaivannut? Kun h‰n oli heikompi, tulivat h‰nen hermonsa rauhattomiksi, syd‰mess‰ oli puristusta ja k‰det tekiv‰t liikkeit‰, joita h‰n ei voinut hallita, mutta joita muut eiv‰t olleet viel‰ huomanneet. Ja ne kasvot ilmestyiv‰t. Kenties h‰n luulotteli, kenties se oli mielikuvitusta, kuitenkin n‰ki h‰n ne ilmiel‰vin‰, sellaisina kuin h‰n oli ne n‰hnyt, kun Eriika h‰nen mallinaan oli istunut.
H‰n oli heikentynyt sen ajan j‰lkeen. H‰n kulutti silloin itse‰ns‰, tuhlasi voimiansa. Mihin? Kaikkeen siihen, siihen kiduttavaan. Kun h‰n istui h‰nen edess‰‰n tarkasteltavana, antoi h‰n h‰nen katseensa hallita itse‰ns‰. Se katse tunki h‰nen syd‰meens‰, sieluunsa, ruumiiseensa, kaikkialle. Sen edess‰ ei Eriika ollut mit‰‰n, sen edess‰ t‰ytyi h‰nen alistua, ja paljastua. H‰nell‰ ei saanut olla mit‰‰n peitett‰v‰‰, ei mit‰‰n sisimp‰‰, ei pyh‰kkˆ‰, jonne sill‰ toisella ei olisi ollut oikeutta astua. Kuinka h‰n oli ollut kurja ja voimaton ja kuinka h‰n vain himoitsi, himoitsi heitt‰yty‰ sen katseen raiskattavaksi? H‰n oli halpa, kurjan kurja, jolla ei ollut muuta kuin yksi himo, saada alistua, ja yksi nautinto, k‰rsiminen, oman kurjuutensa tunto.
Rakastiko h‰n sit‰ vierasta, joka oli vallan h‰nen ylitsens‰ ottanut ja leikitellyt ne muutamat viikot h‰nen sairaalla sielullaan ja j‰tt‰nyt h‰net vaatimatta mit‰‰n muuta?
Ei, h‰n ei rakastanut. Jos sit‰ olisi vaadittu, olisi h‰nen t‰ytynyt rakastaa ja kaikkensa antaa. H‰nell‰ itsell‰‰n ei ollut mit‰‰n m‰‰r‰‰misvaltaa eik‰ tahtoa itsens‰ yli. H‰nen sielunsa oli pienen pieni osa sen toisen voimakkaamman sielusta, mit‰ siell‰ tahdottiin ja ajateltiin, tahtoi ja ajatteli h‰nkin. Tarvittiin vain v‰h‰inen ilme, pieni vivahdus siin‰ katseessa, ja h‰n ymm‰rsi totella. Se oli selv‰‰, se puhui h‰nelle tarkemmin kuin vuosien l‰heisyydet olisivat puhuneet. Sanoja eiv‰t he tarvinneet, niit‰ ei monta vaihdettu. Kaikki oli selv‰‰ ilmankin. Oli jonkinlainen luonnon pakko kuulua siten h‰nelle, avautua, olla h‰nen omansa. Kenties tarvitsi toinen h‰nt‰ vain tyˆt‰ns‰ varten. K‰ytti valtaansa, kun voi. Oliko se oikein? H‰nen asiansa ei ollut tutkia sit‰. Ei h‰n edes sit‰ ajatellut.
Eriika oli silloin kihloissa. H‰n purki kihlauksensa. Kenellek‰‰n toiselle ei h‰n silloin tahtonut kuulua, kenellek‰‰n toiselle ei tili‰ itsest‰‰n tehd‰. Oli helpompaa ja selvemp‰‰ niin.
Ja kun h‰n sanaa sanomatta matkusti pois ja j‰tti Eriikan, tuntui Etiikasta, kuin h‰n olisi saanut suuren lahjan, oman el‰m‰ns‰, oman itsens‰ takaisin.
Mutta kuitenkin tunsi Eriika viel‰ h‰nen l‰sn‰olonsa, tunsi, ettei h‰n voinut en‰‰ olla yksin, siell‰ kaukana ihmiser‰maassa kulki toinen, jolla oli oikeus h‰neen, joka seurasi h‰nt‰, minne ikin‰ h‰n meni, jonka kuva oli h‰nen sieluunsa poltettu, niin ett‰ h‰n oli n‰kevin‰‰n, ett‰ h‰n n‰ki h‰net v‰list‰ edess‰ns‰ el‰v‰n‰.
Se oli sairautta. H‰nen hermonsa olivat niin ‰rsyytyneet, ettei h‰n viel‰ kokonaan ollut voinut vapautua siit‰. H‰n oli viime aikoina taistellut koko sielunsa voimalla. H‰nen t‰ytyi tulla terveeksi ja kokonaistua, vaikka kaikki oli s‰rkynytt‰ ja repaleista ja h‰n oli heikko siit‰ sairaudesta ja niist‰ monista myˆnnytyksist‰ ulkonaisille oloille, ‰idille, kaikelle sille pakolle ja velvoitukselle, jota el‰m‰ oli t‰ynn‰.
Mutta h‰nen edess‰‰n kangasti selv‰ el‰m‰, vapaa vaihto ja terve ruumiiden yhteys, joka s‰ilytti inhimillisen vapauden ja oli toista kuin t‰m‰ sairas, salainen tuska. Siihen oli ponnistettava.
Omituista ponnistusta koko el‰m‰, mit‰ ponnistusta ja t‰ytymist‰ -- kuinka kauan? Siksikˆ, kunnes saavutti ‰idin puolityls‰n ja tunnottoman tilan?
"Eriika, meid‰n t‰ytyy joutua, t‰ss‰ on puuterirasia."
"Sin‰ lˆysit sen, kiitos, olin unohtaa. Tanssi on tainnut jo alkaa?"
"Se on alkanut."
He olivat tulleet salin ovelle.