Part 2

"Se on veress‰ h‰nell‰ tuo -- ihanaa -- kunhan ei pilaantuisi, ett‰ jaksaisi kauemminkin vieh‰tt‰‰", ajatteli Herman katsellessaan h‰nt‰.

"Tule t‰n‰ iltana, tuletko?"

"En tied‰, riippuu --"

"Ei saa riippua!"

Herman astui ulos nuorena. Korkeana kaareutui taivas. Rauhallisena levisi maa sen alla omine asukkaineen, omine pienine el‰m‰nmuotoineen. Tahi pieninekˆ? Rikkaine ja kummallisine.

Maan pinta kuohui el‰m‰‰, levotonta, vaihtuvaa. Sama el‰m‰n kiertokulku kaikkialla. Sama sykint‰ syv‰lt‰ maan syd‰mest‰ t‰nne, t‰nne h‰nen syd‰meens‰ saakka.

H‰nen syd‰mens‰, joka tunsi terveen‰ el‰m‰n nyt. Ihanata.

Vai aamun kirkas kajastusko el‰m‰n sellaiseksi v‰ritti?

Vai oliko se sellaista? Niin kaunistako, niin kaunistako ihmissyd‰men terve lyˆnti?

Tahi h‰nh‰n se taas --

Mit‰ helvetti‰.

Aina h‰n vajosi tuohon samaan --

H‰n hieroi k‰si‰ns‰ ja naurahti itsellens‰ hyv‰ntahtoisesti, niinkuin vanhempi veli naurahtaa nuoremmalle, jota ymm‰rt‰‰.

III

P‰iv‰t kuluivat, tunsi kuinka ne k‰dest‰ luisuivat tyhjin‰ ja sis‰llyksettˆmin‰. Pohjalle j‰i vain ik‰v‰, voimaton ik‰v‰, joka el‰m‰nhalun kuiviin imi.

Ei syntynyt el‰m‰niloa, ei jaksanut rep‰isty‰ toimettomuudesta. Istui tuntikaudet paikoillaan. Hiljaisuus tappoi el‰m‰n rinnassa. Mit‰‰n ei siet‰nyt. Ajatus pyrki tulemaan, sen tyˆnsi pois.

Tyhjyys. Se oli patoutunut rinnan alle kovaksi ja liikkumattomaksi. Tuntui joskus, kuin se laajeneisi ja rinnan halkaiseisi ja sitten, ett‰ se kuin k‰‰rme hiipi, hiipi siell‰, kiertyi syd‰men ymp‰rille, puristi sit‰ hiljalleen ja tasaisesti, imi veren ja lep‰si siin‰ kyll‰isen‰.

T‰ytyi jotenkin s‰rke‰ kiduttavaa yksitoikkoisuutta.

Herman nousi ja l‰ksi kadulle.

Sade huuhtoi maata ja r‰iskytti likapisaroita h‰nen jaloilleen ja huuhtoi pitkin‰ viiruina h‰nen kasvojansa. Sen tasainen rapsahteleminen lokaisella kadulla synnytti h‰nen ymp‰rill‰‰n tuhansia hiipivi‰ ‰‰ni‰, jotka kohosivat kuin n‰kym‰ttˆm‰t olennot maasta, tunkeilivat h‰nen ymp‰rill‰‰n, ilkkuivat, tunkeutuivat h‰nen sieluunsa, kohottivat siell‰ pohjamudat.

H‰nt‰ rupesi ahdistamaan. Mutta h‰n ei ollut sit‰ huomaavinaan. Tuska kohosi syd‰meen, patoutui siell‰ kovaksi ker‰ksi.

Mit‰, mit‰ h‰n tahtoi?

H‰n oli joutunut Aliinan portille huomaamattansa. Oli kulunut jo aikaa, kun h‰n viimeksi siell‰ k‰vi. Mit‰ h‰n siell‰ teki? H‰n oli v‰synyt naisiin.

Mutta jonnekinhan menn‰ t‰ytyi.

H‰n pakotti itse‰ns‰ ja meni sis‰‰n.

IV

"Minulla on vaikea olla."

"Mik‰ sinulla on?"

"Minulla on vaikea olla."

"Sin‰ n‰yt‰t kalpealta, oletko sairas?"

"En."

Aliinan rinta aaltoili. H‰nen katseensa oli synkk‰ ja sairas.

"Sin‰ olet sairas."

"En."

H‰n heitt‰ytyi Hermanin kaulaan kiihke‰n‰.

"Herman, Herman, vie minut pois, vie minut pois!"

Mutta Herman ei jaksanut.

"Jos sin‰ tiet‰isit."

"Mit‰?"

"Mik‰ tuska on t‰‰ll‰."

H‰n painoi syd‰nt‰ns‰.

"Sin‰ et v‰lit‰ en‰‰, min‰ tied‰n sen, sin‰ et tahdo minua en‰‰."

H‰nen vartalonsa v‰‰ntyi taaksep‰in, silm‰t puristuivat kiinni.

"Min‰ olen nuori viel‰, minun t‰ytyy el‰‰, suonissani polttaa, j‰‰ aina polttamaan."

"Aliina."

"Mit‰ sin‰ katsot, niin kylm‰sti katsot. Mene, mene pois."

H‰n v‰‰nsi k‰si‰ns‰.

"Ja mit‰ sin‰ t‰nne tulit, kun et tarvitse minua -- mene, mene pois."

H‰n heitt‰ytyi v‰syneen‰ sohvalle. Herman laski k‰tens‰ h‰nen p‰‰ns‰ p‰‰lle. J‰nnitys laukesi ja Aliinan itku tyyntyi tasaiseksi.

Hermanin korvissa kaikuivat viel‰ Aliinan viimeiset sanat. Niiden tuskallisessa j‰nnityksess‰ oli vivahdus v‰‰r‰‰. Aliina liioitteli tunteitansa ja n‰ytteli j‰rkytt‰‰kseen h‰nen tasapainoansa. Mutta h‰nt‰ ei siten voitettu.

Ja mit‰ Aliina vaati h‰nelt‰? Eih‰n h‰nell‰ pit‰isi mit‰‰n vaadittavaa olla. Hermanin syd‰n koveni.

"Sin‰ rakastat kohtauksia", sanoi h‰n, "min‰ en jaksa mukana olla, vaikka mielell‰ni tahtoisin."

Aliina vaikeni.

"Ja mink‰ min‰ taidan, ruumiinkin ymp‰rill‰ t‰ytyy pit‰‰ j‰it‰, jos on liian l‰mmin, niin, kaikki m‰t‰nee, ellei aikanansa haudata."

H‰n n‰ki sanojensa vaikutuksen.

Mist‰ h‰n ne sanat sai? H‰n sanoi ne vain ajattelematta, ‰rsytt‰‰kseen. Ja niiss‰ oli tehty‰ ja iljett‰v‰‰ h‰nest‰ itsest‰‰nkin. H‰nh‰n se oli, joka kohtauksia nyt rakasti. Mutta h‰n ei lˆyt‰nyt oikeata itse‰ns‰.

L‰ksisikˆ h‰n pois? Sekin tuntui liialta ja luonnottomalta.

Aliina istui siin‰ kyyrysiss‰‰n niin pienen‰ ja raukkana.

Ihminenh‰n h‰n oli h‰nkin.

Hermanin rinnassa hajaantuivat tunnot pehmeiksi repaleiksi, jotka turvattomina h‰ilyiv‰t sinne t‰nne.

"Min‰ j‰‰n t‰nne."

"J‰‰."

"Jos sinulla olisi jotakin, ottaisimme pienen ryypyn, se kaikki sovittaa. Onko sinulla?"

"Konjakkia vain, siell‰."

Herman nosti kaapista pullon ja lasit ja he joivat ‰‰nettˆmin‰ ensin.

"ƒl‰ sin‰ sill‰ tavalla, Aliina, se on turhaa."

"Tied‰nh‰n min‰."

"Elet‰‰n hetki sellaisena kuin se tulee."

"Tied‰nh‰n min‰."

"Kuinka toiselle voi antaa, mit‰ itsell‰‰nk‰‰n ei ole, luuletko, etten min‰ tahtoisi, n‰ith‰n sin‰ alussa, kuinka me toisin, se on nyt jo kulunutta."

"Sinulle."

"Sinulle myˆs kohta, kunhan opit n‰kem‰‰n. Ne kuluvat aina, pohjalla kun siin‰ ei ole kuin koristelematon vaihto."

"ƒl‰ viitsi nyt niin puhua."

"En, maljasi ennen, rakkaani."

"ƒl‰, Herman."

"Ehk‰ se on tuo konjakki vain, menee p‰‰h‰n. -- Sin‰ istut siin‰ ja odotat, pikku tyttˆ olet, sin‰ s‰ik‰hd‰t ihmisen alastomuutta, siihen on totuttava, siin‰ on kauneutensa, vaan eth‰n sin‰ ymm‰rr‰, sin‰ kun olet nainen, veren kultainen kukka, herkk‰‰, puhtainta luontoa -- t‰ytyy ottaa teid‰t eri tavalla, kauniisti ja eri tavalla."

Herman kaatoi laseihin.

"Ei minulle niin paljon."

"Ei se pahaa tee -- heti sinun silm‰si saivat toisen v‰rin, ne olivat ‰sken niin v‰rittˆm‰t ja arat."

"Eiv‰th‰n nyt en‰‰."

"Eiv‰t."

Kuumat pilkut olivat kohonneet Hermanin poskille, silmiin tuli eloa.

"P‰iv‰ voi olla raskas, tuntuu joskus, ettei sen p‰‰h‰n p‰‰sisik‰‰n."

"P‰‰see kuitenkin."

"P‰‰see. Tule t‰nne, Aliina." Hermanin silmiin tuli kostea ja l‰mmin kiilto. "Kuinka te olette ihania, naiset -- teiss‰ olen min‰ el‰nyt el‰m‰ni ainoat hetket, teid‰n syliss‰nne unohtanut paljon."

"Maljasi, Herman."

Herman hymyili kaukaista hymy‰ns‰.

"Niin, juomme, tasapainon t‰hden, ymm‰rr‰tkˆ, kun min‰ sanon tasapainon t‰hden, niin min‰ tarkoitan, ett‰ t‰ytyy ihmisen jaksaa, jaksaa vaikka el‰v‰n‰ hautaansa astua."

"Rakas."

"Sanoinhan min‰, ettet sit‰ ymm‰rr‰, eik‰ tarvitsekaan. Jokainen ihminen on oma maailmansa, ei tarvitse toisen sit‰ ymm‰rt‰‰."

"Herman, kun sinun ‰‰nesi on kummallinen. Sinulla on kuuma, min‰ riisun nuttusi."

"Annahan olla, puhellaan. -- Mit‰ min‰ sanoin? Niin, ett‰ ihminen on oma maailmansa. H‰nen rinnassaan on se maailma, ei sit‰ kukaan n‰e, ei aavista, mit‰ siell‰ milloinkin liikkuu."

"Painanko min‰ polviasi?"

"Et, pane p‰‰si tuohon olkap‰‰lleni -- onko hyv‰ -- on niin turvallista, kun on pieni olento, joka kuuntelee, kun toinen puhuu."

"Sinua, Herman, kuuntelee aina."

"Niin, sin‰ rakas. Min‰ tunnen, mit‰ sin‰ tunnet siin‰, onnellinen. Min‰ tunnen aina, mit‰ muut tuntevat, el‰n heid‰n kanssansa, rakastan heit‰ siksi. Mutta sitten v‰syy, palaa itseens‰, sulkeutuu muulle, kuuntelee vain yksin‰isten hetkiens‰ ‰‰nettˆmi‰ s‰veleit‰, lˆyt‰‰ sielunsa syvyydest‰ aarteita, kuin el‰v‰t olennot kohoavat ne sielt‰, saavat muotoja, luovat ymp‰rille rikkautta, jota kukaan ei n‰e eik‰ aavista -- se on se puoli, se puoli ihmist‰."

He joivat.

"Ymm‰rr‰tkˆ sin‰?"

"Min‰ kuuntelen."

"Kuuntele. Sin‰ olet hyv‰, kun kuuntelet. Sin‰ kuuntelet kuin lapsi, tied‰t, ett‰ teet sill‰ hyv‰‰. P‰iv‰t tulevat ja menev‰t ‰‰nettˆmin‰ t‰‰ll‰, ei ole kenelle puheleisi, eik‰ tarvitsekaan."

"Tahdotko lis‰‰?"

"Kiitos, antaa olla. Sanoin, ett‰ se on se puoli. Mutta on toinenkin puoli, kylm‰ j‰rki. J‰rki, kylm‰ ja kirkas kuin kristalli. -- Kun min‰ sit‰ ajattelen, tuntuu, tuntuu kuin min‰ jumaloisin jotakin ihmisess‰. -- Aliina, kaadahan, rakas."

"J‰rjen malja."

"Lapsi, sin‰ puhut, sin‰ et tied‰, mit‰ sin‰ sanot, se on kenties sama kuin Jumalan malja, sin‰ et tied‰, siksi voit sin‰ sanoa. Ymm‰rr‰tkˆ, mit‰ on t‰ytynyt tapahtua, mik‰ hienostuminen luonnossa, ennenkuin sellainen voima kuin j‰rki on siit‰ puristunut. Ei, kuinka sin‰ sen k‰sitt‰isit. Voima, joka kohottaa kuolevan kaiken yl‰puolelle, ylˆs, josta hallitsee katseellaan avaruuden ‰‰ret, mittaa syvimm‰tkin syvyydet, ylˆs tietoisuuteen -- jumaluuteen."

H‰n vaikeni.

"Ja kuka on katsellut el‰m‰‰ sielt‰, on lˆyt‰nyt kerran ihanan nautinnon. Siell‰ huvittelee koko inhimillisen pienuuden monista muodoista, ne eiv‰t s‰rje, ne eiv‰t koske en‰‰. Nauttii siit‰ viileydest‰, joka puhaltaa sammuksiin rinnan v‰r‰j‰v‰t liekit, j‰hmetytt‰‰ naurettaviksi kuvioiksi heikkojen aivojen lahjattomat liikkeet. Aukeaa vain laajat, j‰iset n‰kˆpiirit, jossa ihminen haihtuu pieneksi pilkuksi, j‰hmettyy samaan j‰iseen kokonaisuuteen mit‰‰n mielenkiintoa en‰‰ her‰tt‰m‰tt‰ --"

Herman vaikeni. H‰nen katseensa viipyi kaukana. Kuinka h‰n nyt hyvin tajusi, mit‰ h‰n tarkoitti.

"Niin, ett‰ niin voi olla --"

H‰n pyyhk‰isi k‰dell‰ otsaansa.

Aliina ei uskaltanut liikahtaa.

"Mit‰ min‰ puhuin -- niin, istuhan viel‰, niin vaikenemme. En min‰ en‰‰ puhu, sinusta oli se ik‰v‰‰, sinun silm‰si pyyt‰v‰t muuta."

"Herman."

"Ei, enh‰n min‰ sill‰, et silt‰ huonompi ole, sin‰ olet vain nainen, el‰m‰‰ --"

"Maljasi."

"Vapautuaksemme, Aliina. Min‰ kuuntelin ‰sken omaa ‰‰nt‰ni, minua huvitti se -- antaa ‰‰nen leikki‰ sanoissa. Huviksensa. Ajatusten kulkea niin kaukana, kaukana ja sekaantua mahdottomiksi. Se on yksin‰isen nautinto, ymm‰rr‰tkˆ?"

"Ymm‰rr‰n."

Herman tuijotti lasiin ‰‰netˆnn‰.

"El‰m‰n ainoa rikkaus on se, mit‰ itsest‰ns‰ voi puristaa -- ja mit‰ on sek‰‰n?"

"Sin‰ olet jo v‰synyt, otanko min‰ keng‰t jaloistasi?"

Aliina riisui keng‰t h‰nen jaloistaan ja sai h‰net vuoteelle.

"ƒl‰ v‰lit‰ minusta, Aliina, ‰l‰ v‰lit‰."

"Nukuhan, rakas."

Herman nukkui heti. Mutta Aliina j‰i viel‰ istumaan.

H‰n k‰sitti, ett‰ se oli lopussa.

H‰n istui kauan ajattelematta mit‰‰n.

RAKKAUTTA

-- Mit‰s, hyv‰stih‰n se meni. Se v‰h‰n siin‰ alussa sotki, ett‰ h‰n aloitti sen tavallaan kuin v‰‰r‰st‰ p‰‰st‰. Miehet, ne nyt eiv‰t sellaista huomaa.

-- Sit‰kˆ ne --

-- Se siin‰ vain oli. Mutta kun min‰ kerron sen alusta, kuinka se k‰vi.

-- Kerrohan.

-- Ensiksi se sanoi: "Saanko luvan kysy‰, onko neiti koskaan rakastunut?"

-- No, mit‰ sin‰ sanoit?

-- Mit‰. Min‰ sanoin, ett‰ mit‰ se kauppias tyhj‰‰. Jos nuorempana lienee tullut hullutelluksi, niin ei niist‰ nyt en‰‰ mit‰‰n.

-- Oikein.

-- Se oli pannut k‰tens‰ t‰h‰n n‰in polvelleni ja sanoi, ett‰ h‰n tahtoisi oppia rakastamaan.

-- Mit‰ sin‰ siihen sanoit?

-- Mit‰, mit‰ min‰ sanoin -- en mit‰‰n. Ajattelin ensin viskata sen k‰den siit‰ pois, vaan ajattelin sitten, ett‰ ehk‰ kuitenkin oli paras aikanansa katsoa, ja siin‰ valossa min‰ enemm‰n rupesin h‰nt‰ siet‰m‰‰n. Sitten h‰n sanoi, ett‰ olin lihonut. -- "Kauppias tyhj‰‰", sanoin. "Olette", sanoi h‰n ja koetti toisella k‰dell‰ selk‰‰ni. "Saanko luvan rakastaa", kysyi h‰n. "Mit‰", sanoin min‰. "Jos antaisitte l‰hesty‰ itse‰nne", sanoi h‰n. "Ja sitten?" "Rakastaa niinkuin ihmisill‰ on tapana." "Ja mit‰ tarkoitusta varten, jos saan kysy‰. -- Ei, kauppias ajattelee ensin, eih‰n n‰ill‰ ijill‰ en‰‰ -- lapsena jos on utelias ja niin edesp‰in, ett‰ hurmaantuu ja niin poisp‰in -- mutta jos kauppias tahtoo minua kysy‰, niin kysyy vain suoraan ja ilman kiertoteit‰, ett‰ min‰ ymm‰rr‰n sit‰ mukaa vastata. -- Oliko se h‰nen ajatuksensa", kysyin. Oli, se oli h‰nen ajatuksensa, mutta ettei h‰n varmoja kauppoja viel‰ kyll‰ ollut ajatellut tehd‰, jos saisi ensin luvan v‰h‰n niinkuin rakastella.

-- "Ei, ennenkuin h‰iden j‰lkeen", sanoin min‰, "sitten laillista tiet‰".

-- "Tietysti sitten", sanoi h‰n, eik‰ h‰n laittomuutta tarkoittanutkaan. H‰nen ajatuksensa kulkivat juuri laillista tiet‰. H‰n sanoi, ett‰ h‰n oli aina ajatellut, ett‰ kun varoja kertyi siksi, ett‰ oma vaimo kannattaa el‰tt‰‰, niin h‰n sen el‰tt‰‰, sen verran on hyv‰ olla mukavuutta ja iloa.

-- "Tietenkin", sanoin min‰. Ja sitten sanoin, ett‰ kyll‰h‰n min‰ naimattakin toimeen tulisin. Tietysti tulisinkin. Minulla on konttorista palkkaa jo 75 mk kuussa ja pankissa on jo liki 500 vanhan p‰iv‰n varoja. Mutta tietysti parempi on aina parempi. Jalkojen t‰hden nimitt‰in. Ne eiv‰t en‰‰ kohta sied‰ vedossa seisomista. Niiss‰ kun on reumatismia. Ett‰ h‰n nyt sen tiet‰‰, ettei j‰ljest‰p‰in tarvitse tulla sanomaan, ettei tiennyt ottaessa. Muita vikoja ei ole, ja jos h‰n kustantaa ensi kes‰n‰ parisataa niihin jalkoihin, niin voisi sen pakotuksen kylpe‰ pois, ettei siin‰ suhteessa olisi vasta kustannuksia.

-- "Juu", sanoi h‰n, h‰n antaa, jos naimisiin menn‰‰n. -- Eik‰h‰n se siit‰ somene, kun ment‰v‰ kerta kuitenkin on ja kun saa viel‰ sellaisen varman ihmisen, joka ei tee mit‰‰n h‰mmennˆksi‰ h‰nen el‰m‰ss‰‰n, niin ennen h‰n v‰h‰n kustantaa, sill‰ on h‰n sen verran el‰m‰ss‰ n‰hnyt, ett‰ mink‰ tavaran helpommalla saa, on se sit‰ huonompaa.

-- "Niin, oma asianne, tehk‰‰ kuten tahdotte", sanoin min‰.

-- "Talo on siin‰ valmis."

-- "Ja liinavaatteet min‰ itse kyll‰ kustannan", sanoin min‰.

-- "Ja rahaa on, jos tarvis vaatii."

-- "Ei, kiitoksia, ei ennenkuin h‰iden j‰lkeen, se on tavallinen taksa."

-- "Sitten se on sit‰ myˆten valmista", sanoi h‰n.

-- K‰vi miten k‰vi, ajattelin siin‰ itsekseni, hyvin hullusti ei t‰ss‰ k‰y. Mieheen kyll‰ ajan pitk‰‰n tottuu. Parasta aina tehd‰ aikanansa, mit‰ teht‰v‰ on. Ja kun t‰m‰ on varakas ja tasainen. Siin‰ silt‰ puolelta ei ole mit‰‰n, ja muista puolista min‰ kyll‰ suoriudun. Ei niin, ettei minusta olisi ollut kˆyh‰n miehen vaimoksi. Kˆyh‰lle min‰ olin luotu. Min‰ olisin ollut hyv‰ kˆyh‰n miehen vaimo. Min‰ olisin paremmin ymm‰rt‰nyt kˆyh‰n kohdan ja surkuilematta tyˆt‰ tehnyt ja kohtaa kohentanut. Mutta niin ei sattunut. Se, jota ajattelin, ei minuun katsonut. Ei varmaan tiennyt, mitk‰ ajatukset mieless‰ liikkuivat ja vuosia kummittelivat. "ƒl‰ ajattele", sanoin min‰ itselleni, "‰l‰ ajattele tyhj‰‰, ei h‰n sinusta huoli". Mutta jos huolisi sittenkin, kangasti mieless‰ aina ja min‰ ajattelin. Kun on ne vuodet, jolloin ment‰v‰ olisi, ajattelee. Mutta kun ei, niin ei. Se on juuri se, ett‰ kun ei, niin ei. Ja miehi‰ on sitten monta. Ja niist‰ muista ei toinen ole kummempi kuin toinenkaan. Eik‰ sek‰‰n olisi ihmist‰ kummempi ollut. N‰inh‰n min‰, mik‰ se oli. Mutta annas, kun se kangastaa ja mieleen kaihin j‰tt‰‰. -- No niin, sanoin min‰ sitten t‰lle viel‰ sen, ett‰ miehen pit‰‰ olla selv‰p‰inen ja ymm‰rt‰‰ sit‰ maailmanj‰rjestyst‰, jonka alle on alistettu, niin ett‰ esimerkiksi kun nainen, jonka on ottanut itse‰ns‰ varten ik‰‰nkuin, ei vaadi vuotuista palkkaa oloistaan, niin se tyˆ, jonka nainen pes‰‰n tekee, on niinkuin vapaaehtoista hyvyytt‰, ja ettei palkoista tule puhetta -- niin, _sit‰_ voi sanoa vaikka _rakkaudeksi_. Ymm‰rt‰‰kˆ h‰n sen, kysyin min‰.

-- Ymm‰rt‰‰, t‰ydellisesti ymm‰rt‰‰, sanoi h‰n. Mutta ett‰ h‰n antaa myˆs vapaasti rahoja. Ei niihin hyvin tarkkoja rajoja pantaisi, ja sit‰kin sopii sanoa rakkaudeksi.

-- "Juu, sopii kyll‰", sanoin min‰. Ja sill‰ se oli tehty. Huomenna mentiin ja ostettiin sormukset.

MATAMI R÷HELIN

"Asuuko t‰ss‰ matami Rˆhelin?"

"Justikka, k‰yk‰‰ sis‰‰n, olkaa hyv‰."

"Ehk‰ minulla on kunnia, ehk‰ se on matami itse?"

"Juu, min‰ olen Rˆhelin ja minun mieheni on myˆs Rˆhelin."

"Onko se matami kun on k‰ynyt siell‰ ilmoittamassa ottavansa pienen lapsen hoitoon?"

"Jassoo, se on neiti, neiti on hyv‰ ja istuu. T‰ss‰ on parempi, toppastooli."

"Kiitos."

"Se olisi neidin oma lapsi kuin olisi ulosannettava?"

"Niin."

"Ja vanhako on lapsi, jos saa kysy‰?"

"Kaksitoista vuorokautta."

"Ai-ai, neiti kulta."

"Se alkaa olla jo haitaksi."

"Tietysti, tietysti."

"Pit‰‰ matkustaa, on paikka toisessa kaupungissa."

"Tietysti, tietysti."

"Mutta jos matamin sopii ottaa se."

"Sopii, neiti on huoleti, ihan niinkuin sit‰ ei olisi ollutkaan."

"Min‰ ostan kyll‰ vaatteet ja leningit ja kaikki kauniit ja matami on hyv‰ ja katsoo vain sen per‰‰n, ja kun ulkoilmaan vied‰‰n, pit‰‰ se myssy st‰rk‰t‰ n‰in t‰st‰ edest‰ ja piipata -- onko matami n‰hnyt herraslapset?"

"Jaa -- herraslapset -- niit‰ ne on minulla olleetkin, kaikki hyvi‰ ja kauniita lapsia, oikeiden ihmisten j‰lkel‰isi‰. Paljon niit‰ t‰‰ll‰ laitakaupungilla s‰ilytet‰‰n, monessa niist‰ vain elet‰‰n, niist‰ syˆd‰‰n, niist‰ juodaan ja niist‰ kaikki vippelkonstit koetaan. -- Tiet‰‰h‰n neiti, mit‰ sakea el‰m‰ sis‰ll‰‰n pit‰‰."

"Jaa."

"Vaan niinkuin minun mieheni sanoi, ett‰ jos sit‰ peli‰ pelaat, niin muuta elinkeinoa ei meill‰ laajemmin harjoiteta. Paitsi ett‰ min‰ nyt joskus jonkin ruumiin pesen, mutta lapset pidet‰‰n siistin‰ silt‰, ettei niinkuin monessa paikassa -- luvalla sanoen -- matoja --"

"Osch --"

"Niin, n‰keekˆ frˆˆken, ja n‰lk‰‰. -- Vaan min‰ kun otan ja t‰yt‰n sen hyv‰sti ruualla, ett‰ veri on lihavaa ja sakeaa, sitten niit‰ ei haluta huutaa, pit‰v‰t ik‰‰nkuin raskaampaa olentoa."

"Jaa, niin, paljonko matami sitten tahtoo?"

"Kyll‰ sovitaan, frˆˆken, kyll‰ niist‰ sovitaan. Frˆˆken parhaiten tiet‰‰, mink‰ verran asia on h‰nt‰ helpottanut."

"Matami hyv‰ m‰‰r‰‰ vain ensin."

"N‰keekˆ frˆˆken, jokunen antaa lapsensa kuukausittain el‰tt‰‰, jokunen antaa sen summissa ulos. Joku hienompi antoi 35 kuussa, ja sitten piti puhtaus olla ja terveytt‰ hoitaa ja kokonainen maito ja kaikki niin hyvin. -- Sitten on v‰hempi ollut ja summissa ollut ja sitten sattuu, kun ovat pieni‰ ja puristuksessa kasvatettuja, ett‰ kuolevat. Eih‰n neiti ole puristanut itse‰ns‰?"

"En."

"Ei sitten. Vaan mit‰ minun pitik‰‰n sanoa, -- niin, ett‰ monet pit‰v‰t, ett‰ on onni, kun viatonna kuolee -- ett‰ sit‰ on niin erilaisia el‰m‰nymm‰rryksi‰ ja monella eri tavalla voi asiata ajatella, pahaa ajattelematta -- kukaan ei pahaa silt‰ tahdo tehd‰ -- ei, tietysti ei. -- Vai voisiko ‰iti, jos suotta niinkin ajatteleisimme, oman lapsensa hengilt‰ ottaa, vaikka haitaksi olisi? Ei moni. Niit‰ on heikkoja syd‰mi‰, jotka eiv‰t voisi sit‰ sitten koskaan unohtaa."

"Eih‰n toki, kuinka matami --"

"Eih‰n toki, rakas neiti, eih‰n toki. Ei sit‰ voisi. Eik‰ ole tarviskaan. Asian kuljettaa toista tiet‰. Joku sata ei merkki‰ el‰m‰‰n j‰t‰ ja joku lapsi, ei senk‰‰n tarvitse merkki‰ j‰tt‰‰. Toisella on aikaa ja se hoitaa ja tarvitsee rahaa omaan onneensa taas. Minun mieheni, n‰hk‰‰s frˆˆken, on sellainen, se vie -- tied‰tteh‰n te miehet, frˆˆken."

"Jaa, matami."

"Jaa, min‰ poikkean -- niin, kuinkas me nyt asian ajatteleisimme -- neiti on nuori ja kaunis ihminen, ihan kuin posliinista nukki. Eih‰n neidin tarvitse puutetta k‰rsi‰?"

"Ei."

"Niin ei. Jaksaako neiti sitten maksaa kerralla 300?"

"Ja ei muuta?"

"Ei muuta. Nyt. Tahi niin, ett‰ neiti kirjoittaa sitten osoitteensa ja nimens‰ ja min‰ kirjoitan sitten tarkemmin. Sill‰ jos lapsi kuolee -- niit‰ ei tied‰ pieni‰, niin on kirstuvaatteet laitettavat ja kellot ja papit kustannettavat -- niin, n‰keekˆ frˆˆken, niihinkin menee pitk‰lle kolmattakymment‰. Se on minulta aina mennyt. Min‰ kun puhtaasti ihmisten tapaan kaikki laitan, kaikki, kaikki, ja lapsen hyv‰sti hoidan, aina ajatuksen kanssa -- lapsen parhaan kyll‰ ymm‰rr‰n."

"Min‰ kaikki maksan. Ett‰ vain lapselle -- ei mit‰‰n -- ett‰ kaikki on hyvin -- kyll‰ min‰ maksan ennen -- se on niin pieni ja siev‰, matami ei usko, se nauraa --"

"Ai, neiti kulta, sen matami kyll‰ uskoo."

JOSEFIINA

JOSEFIINA, pelastusarmeijan kapteeni. AMANDA, palvelijatar.

AMANDA: Huh -- huh, kun siell‰ on kuuma.

JOSEFIINA: Kuuma, min‰kin l‰ksin v‰h‰n j‰‰hdyttelem‰‰n.

AMANDA: Pitk‰lt‰ se jaksaakin saarnata t‰m‰. Kuuluu olevan se entinen Laiska-Lassi.

JOSEFIINA: Kas, eikˆs se ole Amanda? Puhui niin tutusti. Tunnetteko minua viel‰, neiti?

AMANDA: Jo toki. Josefiina --

JOSEFIINA: Niin, Josefiina. Muistipas. Ajattelin jo, ett‰ tunteekohan tuo, kun niin eri teit‰ on vaellettu, eik‰ Jumala niin moneen vuoteen ole yhteen saattanut. Niin, niin kulkevat ihmiset t‰‰ll‰. -- Palvelijanakos ollaan?

AMANDA: Mitenk‰s muuten.

JOSEFIINA: Ja niin koketisti puettu.

AMANDA: Mitenk‰ niin?

JOSEFIINA: Kun on rimsuhameet ja kaikki. Vaan enh‰n min‰ tuomitakseni, en, en toki. Mik‰ min‰ olen, Amanda sen ymm‰rt‰‰. --

AMANDA: Ja sit‰ ollaan jo kapteenina ja rouvanakin jo liet‰nee.

JOSEFIINA: Sanoo rouvana, ei toki rouvana viel‰, kunhan kapteeninakin ensin. Jumala kun t‰h‰n palvelijakseen kutsui. On h‰n toki minusta huolen pit‰nyt, varannut minulle hyv‰n kohdan, paremman kuin monille muille.

AMANDA: On tainnut.

JOSEFIINA: Kaikinpuolin paremman. T‰ss‰k‰‰n ei tyˆn pakkuuta, ei muuta kuin ollaan ja matkustellaan. T‰llainen kirkko se on paras t‰m‰ns‰‰tyisille. On kuin kotonaan -- ja kuule, marjassa kun ennen yhdess‰ k‰ytiin -- muistatko?

AMANDA: Muistan toki.

JOSEFIINA: Ja kaikesta puheltiin ja luvattiin puhua vastakin. -- Niin, kuule, onko sinua jo kysytty?

AMANDA: Ei.

JOSEFIINA: Kyll‰ ne kohta kysyv‰t. Noin lihava ja punakka. Sinun pit‰‰ liikkua enemm‰n, ett‰ huomaavat.

AMANDA: Enp‰ min‰ miehist‰.

JOSEFIINA: Ole vaiti. Vai onko paikka parempi?

AMANDA: Onpa se. Yksi herra hoidettavana, eik‰ vaimov‰est‰ vastusta.

JOSEFIINA: Vai niit‰ maita. Eip‰ sitten tietenk‰‰n. Jos viel‰ perintˆj‰ odottanet. Mutta kuulehan, on se Jumala antanut minulle paremmat kohdat -- niin, sinulle sen sanon, on se antanut paremmansorttiset rakastajatkin.

AMANDA: El‰h‰n.

JOSEFIINA: Juu -- konttoristi oli se ensimm‰inen, Isaksonin kaupasta, siit‰ teid‰n kirkkonne vierelt‰.

AMANDA: Kyll‰ tied‰n.

JOSEFIINA: Ja sitten, uskopa tahi el‰, koulunopettaja oli oikein se toinen, sill‰ oli virat ja pelit.

AMANDA: Ja vaimot?

JOSEFIINA: E-hei. Onko sit‰ pakko muiden -- onpa miehi‰, Luojan kiitos, maailma t‰ynn‰.

AMANDA: Vai niin sit‰ sin‰.

JOSEFIINA: Niin, on sit‰ mulla ollut jo romantiikkaa -- mit‰?

AMANDA: Onpa ollut -- ihanko sin‰ sitten -- no, pulska tuota oletkin.

JOSEFIINA: Pulskaksi ne ovat kaikki t‰h‰n asti sanoneet, mit‰ tuota sitten lienee.

AMANDA: Eikˆ ne vaimokseen pyydelleet?

JOSEFIINA: Pyh -- mit‰ miesten sanoista. Kun rakastuvat, ovat pehmeit‰ kuin tuo yksi lankavyyhti, kietaisi vaikka sormensa ymp‰ri.

AMANDA: Ha-ha-ha-haa.

JOSEFIINA: Saa niille syd‰mess‰‰n kerrankin nauraa. -- Ja kuule, sitten min‰ satuin t‰nne armeijaan. Jumala k‰‰nsi syd‰meni kerran ja sen j‰lkeen tulin t‰nne j‰‰neeksi, ja elett‰v‰h‰n sit‰ on, samahan se mill‰, ja t‰‰ll‰ tapasin sen Kattaisen sitten --

AMANDA: No?

JOSEFIINA: Phy -- el‰ virka, eih‰n siit‰ mihin -- se kuolee kohta.

AMANDA: Sekˆ --

JOSEFIINA: Se juuri se sama Kattainen.

AMANDA: Se sulhasesi?

JOSEFIINA: Ei se, vaan sen sulhasen veli. Taikka se on oikeastaan niin, ett‰ lupauduin sitten salaa sen sulhaseni veljelle, kun se itse on keuhkotaudissa ja kuolee ja kun Jannelta silloin kuoli entinen vaimo -- se on Janne se, joka pyyti minua, kun paremmin tarvitsee vaimon, kun se j‰‰ t‰nne maan p‰‰lle el‰m‰‰n viel‰ ja on terve ja vahva ja niin herttaisaverinenkin, kuultaa kuin tuo yksi mansikkamarjan kylki vain.

AMANDA: Te odotatte sitten sen toisen kuolemaa?

JOSEFIINA: Mit‰s, sit‰h‰n sit‰ tietenkin.

AMANDA: Mutta se on synti.

JOSEFIINA: Mik‰ synti? Jumalahan h‰net itse pois kutsuu.

AMANDA: Vaikka.

JOSEFIINA: Ja jos el‰isi, kyll‰h‰n min‰ sitten Kattaisenkin ottaisin, kun kerran lupasin, vaikka Janne se on toista, ei se ruikuttele, se kun sieppaa naisen itselleen, niin sit‰ on sitten sen ja sill‰ hyv‰.

AMANDA: Onko sekin armeijalainen?

JOSEFIINA: Ei toki. Se on Isaksonin hevosrenki, se Kattainen oli, mutta ihmeesti se kest‰‰ kitua.

AMANDA: Jumala tahtoo teit‰ koetella.

JOSEFIINA: Tahtoo. -- Min‰ kohta t‰ss‰ v‰h‰ttelen.

AMANDA: Mit‰ --

JOSEFIINA: Mokomastakin, en paremmin sano.

AMANDA: Mit‰, Jumalaako tarkoitat?

JOSEFIINA: Ei, Kattaista. Kyll‰h‰n Jumala minun kuormani tiet‰‰ ja kaikki lopulta hyv‰ksi k‰‰nt‰‰ ja lapsen kanssa luokseen korjaa.

AMANDA: Mink‰ lapsen?

JOSEFIINA: Sen, joka siit‰ entisest‰ vaimosta Jannelle j‰i. Kuuluu jo huonona kituvan sekin.

AMANDA: Mit‰ mies ajatteleisi, jos tiet‰isi, ja mit‰ Jumala ajattelee?