Part 2

Mitä näen? — Keinuvat vainiot, heleät niityt ja vakaat, valtavat metsien vyöt — vaan sitten katseelta salpaa tien siintävät vaarain harjut. Yllä lehväin keinuva katto ja taivaan kirkas kuulto, — kauas ei ihmiskatse kanna!

Mitä kuulen? — Sointuja suuren suven, joka ihmissielun jo ammoin rauhaan tuutinut on.

Rauhaan! — — Ei, sitä onnea suotu ei sulle vielä! Levoton on laulajan tie, ja kaipaus rintaa polttaa, kunnes herää hän tuskansa tuudinnasta, kunnes kuulee hän soinnut suuren kevään, kunnes suuren vapahduksen riemu, niinkuin valtavan kosken vuolteet, maailmanlauluna elämän kaikkeussoinnuin valtoinaan hänen rinnastansa tulvii.

V

MERI

MERI

Meri tutkimaton, meri, sielu maan, ylös taivaisiin sinä kaipaat pois, ja sun henkesi pilvinä liitää. Vaan armaan luo alas helmaan maan sinut sitoo rakkaus voimallaan.

Maa kukkasin sai sinut vangikseen — ja vaippaan jään sinut kahlitsee; niin uinut yön sinä pitkän. Vaan vankina jään ja vallassa yön sua kaipaus kalvaa, sun kärsii syön.

Ja kun kahleet jään kevät kirvoittaa, taas aaltosi nostat sa karkelemaan, ja sun rintasi kaipaus laukee. Yli kaupunkein, yli kaiken maan sun tulvii tunteesi valtoinaan.

Sinä paljon sait, vaan pohjaton on sun rintasi kaipuu sammumaton: miten saat, miten saat sen julki? Miten kuohuukin sun sielussas, mykän sävelen vain saat huuliltas!

Ja kun myrskyten soi yö-tuskasi sun, tai hiljalleen sävel-aaltosi lyö tylyn kuuroja rantoja vasten, ken ymmärtää sun laulusi, ken? ken mittaa riemut ja tuskat sen?

KUOLONTANSSI

Kuolontanssi, aaltojen tanssi! Hetken leikki — ja ääretön yö. Pinnalla tanssi, pohjalla taisto, kuolontaisto — ja ääretön yö. Kiihkeä, kiehuva, riehuva parvi, — ihmismeri! — määrätön saatto mailmojen alkuun — mailmojen loppuun, iäti hyörien vertensä tahtiin, — kaikki ne sortuu kohtalon mahtiin, kaikki ne hautaa ääretön yö.

Ikuinen taivas, ikuiset tähdet, ei jäähdytä katseenne viettiä verten! Lempeät katseet, hempeät hymyt, ruusuiset huulet, hurmaavat muodot! Syttyvät syömet hehkuun hurjaan, polttaa rintoja kuumeinen kaipuu, keinuvat vartalot verten tahtiin, — kaikki ne sortuu kohtalon mahtiin, kaikki ne hautaa ääretön yö.

ÖINEN MERI

Sun lauluasi, meri, kuuntelen kuin armahani hyväilevää ääntä. Niin hyljätyksi kesken ihmisten ma tunnen sydämeni rakkauden. Sa yksin laulat lohdutusta mulle.

Sua rakastan ma sätehissä päivän ja illanruskon ruusuhohteessa, sua rakastan ma synkkyydessä yön, kun rantaan äänettömän kaupungin sun valittava äänes hiljaa soi kuin ihmiskohtaloa itkien.

Kuin iltatähti helmaan himmeen yön sun syleilyysi niinkuin armahan ma tahdon hiljallensa sammua ja nukkua sun laulus säveliin!

LAINE

Sua siivillä myrskyn yli kuohujen hyrskyn, yli aaltojen pauhun ja kuilujen kauhun ma turhaan hain yli maailmain.

Olen laine ma vain, elon hetkisen sain; meren synnyin ahdosta aaltoamaan, sen syöksyin tahdosta taistelemaan: ja eespäin vaan yhä kiista se käy, vaan milloinkaan ei määrää näy.

Niin etsin ma rientäen, ponnistain sua keskeltä kuohujen vaahtoavain. Jo valkean rinnan yli riehuvan pinnan ma hohtavan luulen, jo äänesi kuulen ja syöksyn päin sinut yllättäin — vaan turha on työ ja taisto ja kiista, taas poissa on riista, ja vastaan lyö meren valtava vyö! — —

Tää kilvotus parhaan kai määrämme lie, ei tietämme harhaan se taistelu vie. Ken uupuu, ken taipuu, sen tallaa muut, se armotta vaipuu, sen katkee kaipuu, sen taittuu tie. — Niin siivillä myrskyn yli kuohujen hyrskyn, yli aaltojen pauhun ja kuilujen kauhun mun kulkee tie — mun kunnes uupumus unhoon vie.

KUUTAMO MERELLÄ

Meri tyynnä päilyy, meri aava, rannaton, rauhaton. Meren jättiläinen nukkuu, vain rinta hiljallensa huokaa.

Kuu äänetönnä katsoo nukkujaa kuin vaimo päihtynyttä miestä: sen uni on koiranunta, se hetkessä herätä voi ja ärtyä hurjaan raivoon ja hulluna temmeltää ja ärjyä, myrskytä, piestä — voi häntä, ken tielle jää! — sen kunnes uupumus valtaa ja kaataa uudelleen, ja uni riehunnalta voiton vie.

Nyt on nukkunut ukko, nyt on vaimokin rauhan saanut, ja lapsetkin, pienet tähdet, emon suojasta kurkistaa, kun isä nukkuu. —

Vai vertaisiko sua neitoseen, joka lempeen voitettu on, joka turhaan taisteli kauan, joka uhmasi, hylkäsi, ilkkui ja riehui, itki ja vaikeroi, vaan viimein heltyi ja vaipui sylinantoon lempeään ja iäisyydenpitkiin suudelmiin, — joka äänetönnä lepää onnessaan povi hiljallensa kohoillen ja laskein.

— Vaan leikki pois! Nyt herää jättiläinen. Sen myrskynpuuska nostaa vuoteeltaan. Jo soittaa tuuli touveissa kuin huilu, ja kuohupäiset, raivostuneet aallot ne purtta paiskelee kuin lastua. Niin olet, meri, niinkuin elämä, niin vaihteleva, myrskyävä, tyly, vain joskus hellä, lempeä kuin onni. —

Nyt kuohujen kanssa karkeloon kuun kalvaat immet käy. — Varo, purjehtija ulapan, ne vielä vievät sun, ne taikoo, valtaa tanssillaan, sun kietoo syleilyynsä, sun tempaa karkeloon — kuolontanssiin kuohujen yllä — vajottavaan, pettävähän leikkiin niinkuin vain elämä itse.

TÄHDET

Ihminen häilyy hetken päällä maan, läikkyvä laine on hänen tarunsa vaan, sykkivä hetki ainoa haihtuva onni, — ääretön kaipuu täyty ei milloinkaan.

Ikuiset tähdet ihmeellisen yön, turhaan hetken lainehet kaipaavat sulkea teidät, korkeat, syleilyynsä, turhaan pyrkii taivaihin ihmissyön.

Tähdet tunnen, joita ma suudella saan; taivaat löysin heidän ma katseestaan. — Lempeät tähdet, kunpa en nähdä saisi teidän, armaat, sammuvan milloinkaan!

ILTATUNNELMA

Lämmin kesäilta henkii ikkunaan yli hiljaisen rantakadun puiden. Illanruskon väriloistehessa ruusunpunaisena päilyy tyyni meri kuin neidon posket ensi suudelmasta. Ruusumeri, ruusuhohde taivaan, illan ihmeellinen ruusuhämy! — Ihanaksi mieli valahtaa.

Ja niinkuin rakastetun hyväilyt haaveellisen soiton säveleet illan ihanassa värihohtehessa sydämeni hiljaa tuutivat onnen satumaille autuaille.

YÖ

Vaiti on metsä, ääneti aallot, vaieten välkkyvät taivaalla tähdet, ja mykkä on yö. — Näinkö, ah näinkö mykkä on kerran kuoleman yö!

YLI HOHTAVAN HANGEN

Yli hohtavan hangen käy hiihtäjän tie, yli jäätikön aavan hänet kaipaus vie. Jää kaupunki taa, surun usvien maa, savupilveen peittyen pois näköpiirin taa. Yön vangilta kahleet aukee, sydän riemuun elpyen lyö, saa pilvien siivet sielu, jää taakse tuska ja yö. Tuoll' äärellä taivaan kangastaa jo ikuisen onnen auringonmaa. — Sinne, ah sinne päin valoa vie yli hohtavan hangen hiihtäjän tie! — — Niin kaukana on sen autuus vaan. Ehtiikö sinne hän milloinkaan? — — Mitä siitä, jos ei, jos kuolema vie: niin hohtavan kaunis on hiihtäjän tie!