Part 1
RAKKAUSUHRI
Runoja
Kirj.
HUUGO JALKANEN
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.
SISÄLLYS:
RAKKAUSUHRI
Rakkausuhri Aamulaulu Toukokuun yö Odotus Lemmenyö Sinulle Rakkaus Yhdessä Onni Tule hiljaa varpaillas Tytön laulu Pako Kuin valkea lilja Aamu
MUISTOJEN KIRJA.
Syyslaulu Muistot Elokuun ilta Enkeli Ilta Kerran Rikos Mignonin laulu Muistojen mailla: I Avaan portin ja astun puistoon II Muistanetko III Ei muuta mulla IV Niin kylminä syystuulet henkää
KODITON.
Koditon. I Niin oudot on tiet II On talo autio III Ah, missä lienet nyt IV Oon rikkonut sua vastahan. V Ei niin suurta tuskaa VI Kuin lehdet tuulessa
KAIPAUS.
Kaipaus Uusi Aladdin Syystunnelma Pimeys Tuskain tie He kolme Saul Suomelle Elämä Vaaran laella
MERI
Meri Kuolontanssi Öinen meri Laine Kuutamo merellä Tähdet Iltatunnelma Yö Yli hohtavan hangen
I
RAKKAUSUHRI
Krone des Lebens, Glück ohne Ruh' Liebe, bist du!
_Goethe_.
RAKKAUSUHRI
Kun varjot jäähtyy, linnut vaikenee, ja metsät tuoksuu, mieli haikenee, sun luokses, armas, lemmenjuhlaan käyn.
Yön kuulaan hämyyn peittyy metsätie, ja puiston, jonne askeleeni vie, se verhonnut on onnen haaveisiin.
Nyt rakkautta uhkuu tulvillaan maaemon rinta kukkavaipassaan, ja tähdet syttyy hehkuun kaipaavaan.
Ja ihmissydän, joka hetken lyö, min toisena jo peittää pitkä yö, kuin verten ääntä voisi vastustaa!
— Ah armas, armas, sua janoan kuin autuuttansa sielu kuolevan! Sun povellasi onneen sulaa syön.
Sun povellasi taivaat aukenee ja kesäyöhön sielu raukenee kuin uhrituoksu kukkaisalttarin. —
Sa jumalainen, pyhä rakkaus, sa elonliekki, kuolon vapahdus, mun ota uhriks' halpa sydämein!
AAMULAULU
Miten kirkas ja kuulas on aamunkoi, miten riemuisna lintujen laulut soi, miten loistava, nuori on mailma! On onnea täynnänsä kukkiva maa, ja hymniä metsät humajaa, ja kastehelmet nurmikoilla loistaa.
Sun kanssasi, armas, sen kaiken nään sa yksin valkaset mailman tään, sua ilman on kaikki yötä, sua ilman on kuoleman varjot vain, sun kanssasi aamun ja auringon sain, sun kanssas' sammuu elämäni onni.
TOUKOKUUN YÖ
Yö toukokuun, ah, kunpa vielä voisin kuin ennen taikasi ma tuntea! Taas leyhyy kevät-tuore läntinen tuolt' yli kuutamoisen ulapan, kuin ennen puistoin puihin lehdet puhkee, kuin ennen tuoksuu vanhat tuomet taas, ja lemmenkylläisien lehväin alla onnellisna linnut uneksii.
Jää sulanut on sydämeltä maan, se herää syleilyhyn auringon: — se syttyy uuden rakkauden riemuun, kun armaansa sen valtaa hehkullaan. —
Te kevätsävelien vuolaat aallot, te kohden korkeutta ylenette ja väräjävin, ihmeellisin äänin maan, avaruuden kaiken täytätte. Oi vapahtakaa ihmissydämet te mailmat tulvahanne hukuttain!
ODOTUS
Raskaat pilvet, mun murheeni varjot, peittävät tähdet ja taivaan. Ahtaat, arkiset, harmaat kadut sieluni kaipuun kahlitsee; ikävä tuulen huokailussa, ikävä aaltojen laulussa soi.
Rakkaina lemmenjuhlaan ohi onnelliset käy. — Sua vaan ei näy! — — Sua iäti oottaako saan?
LEMMENYÖ
Lemmenyö! Pyhä lemmenyö! — Yhä onnesta juopunut oon, yhä katselen kauas merten taa, yhä hengitän tuoksua kevään ja elän sen kaiken uudelleen, kun lempeenä leyhyy hengitys yön yli meren ja puiston mun kasvoillein. — Sun tunnen huulesi kuumat vielä, sun tunnen, syömesi kiivaan lyönnin, poven nuoren pehmeän nousun, — ja mesi on kielesi alla ja hunaja huulillas ja kukkaistuoksuna huumaa mun aistini henkäilys.
SINULLE
Siunattu olkoon, armas, sun tiesi, valkean onnen kun sieluuni loit! Liljoja nouskoon sun askeltes alta, tähdet sun otsasi kirkastakoot! Sillä sa oot mun onneni yksin, aurinko päiväin, tähteni yön. Temppeli oot sa, jossa ma uhraan kaikkeni luojalle rakkauden. — Siunattu olkoon, armas, sun tiesi, siunattu hetkesi viimeinen!
RAKKAUS
Ei myrskyt, tuiskut, pakkassäät voi estää mua luokses saapumasta! Ei talvenviima katsehes, vaikk' ois se kylmä niinkuin Manalasta! Sun sydämesi sulatan ma hehkullani, jot' ei Etna voita, sun sytytän ma lemmellä, mi onneen kutsuu ihmiskohtaloita. Sen valtaa mahtavampaa ei oo alla koko taivaan avaruuden, se valtijas on maailmain ja Luoja kaiken elon ikuisuuden. Se yksin Vapahtaja on, sen valtaa vaikka tunnusta ei aika; se salaa saapuu kaikkein luo, ja kerran kaikki valloittaa sen taika. Muu kaikki katoo, hukkuu pois, — maan peittää yö, ei enää aamu koita! — se yksin vain on ikuinen ja ikuisesti luo se maailmoita.
YHDESSÄ
Niin kolkkoa yksin on astua suureen yöhön! — Armas, sun kanssasi kukkaispolku on kuolonkin tie. Yhdessä elää — yhdessä sammua pois, ettei veis kade maailma onnea meiltä! Yhdessä astuimme elämän ihmemaille, löysimme suuren onnen temppelin, ikuisen lemmen pyhän taikamaljan, — yhdessä pohjaan saakka sen tyhjennämme, — yhdessä, armas, niinhän, astumme kerran suuren hiljaisuuden hämärään.
ONNI
Pää taipuneena, silmin ummistetuin ja povi kiihkeästi kohoillen sa vaivut suudelmien pitkään riemuun.
Illanrusko hehkuu poskillasi — ja silmäsi kuin tähdet pilven alta joskus sulaneina katsovat.
Kuin siivin häipyy illan hetket pois: vaikk' ois suudelma kuin iäisyys, hetkessä se ohitsemme ois! —
Kuinka tyhjää, kuinka turhaa kaikki! Nytkin, armas, vaikk' on malja täysin, tyhjänä sen huulilleni vien!
TULE HILJAA VARPAILLAS
Tule hiljaa varpaillas, kun luokseni käyt, — näet mulla on isäntä tuima! Lähin naapuri on hän ja tarkka ja kiivas, kade, luihu ja ilkeä. Hän on vanha kuin taivas, vaan tyttöjä vaanii kuin kyttä hän kaiket yöt. Viha silmissä kiiluu, kun nauravat vaan hälle vasten naavaista partaa — ken häntä nyt ehdoin huolis! — ja siksi kun saa hän kouriinsa jonkun, ei auta huuto, ei itkukaan, hänet luokseen hän vie, — — kai tunnetkin naapurin tuiman? — Vai et, no siis: varo häntä, armas, en sois' sua hälle ma koskaan! — Tule hiljaa varpaillas, kun luokseni käyt: on Kuolema naapuri mulla!
TYTÖN LAULU
Niin monta on sortunut murheeseen, niin monta on vienyt halla, niin monta sydämin murtunein nyt nukkuu nurmen alla.
En pelkää, armas, jos kuinka käy, se oisi vain onneni kukka. Mut jos sa hylkäät mun rakkautein, voi silloin mua, tyttö rukka!
Voi silloin päiviä nuoruutein: se oisi mun onneni surma! Oi armas, sua ilman en elää voi, mun veisi tuhanten turma!
PAKO
Hyväile vilvoittavin sormin mun otsaani polttavaa, suutele hiljaa pois tuskan kalvava kuume ja riemua, riemua lemmen luo rintani tulvilleen!
Ah! miten kiitää vaunu läpi öisen kaupungin — kuin pyrstötähti halki maailmoiden. Jää jälkeen kaikki, mi kallista meille. On kiire, on kiire, yhä vinhemmin vaan! Pako ainoa turva! Joka hetki on kallis: yö, kuolema jäljessä kiidättää!
Sa kiedot kuin viiniköynnös sulosi nuoren mun syömellein. Ja hempeän ruumiisi lemmenhuuma kuin viininhehku mun päihdyttää. Ja suudelmas hellä on kiihkeän kuuma, kun sulaa syömesi kyyneliin. — Mitä itket, armas? Onneenko hellyt? Vai kuolemantuskaako värjyy syömes, kun kuiskaat kuumasti korvahain? — — Ja se sana soi ja polttaa sielussain kuin elämän pyhimmän salaisuuden aavistus. —
Vaikka iäti mua syleilisit, vaikka rakastaisit mua palavammin, kuin yks'kään ihminen voi rakastaa, minä sittekin taakkani alle näännyn.
Niin kiireellä kiitää elämä pois kuin tie tämän vaunun alta, haihtuu kuin suloinen humala pois, — taittuu kohdallas kerran: — yön astut hiljaisuuteen. — —
Mitä itket, armas? Onneenko hellyt? Vai kuolemantuskaako värjyy syömes? Vai pakenevain hetkien ihanuuttako itket? —
Katso, kuinka hohtaa kuu ja säihkyy tähdet, katso, kuin on kaunis taivaan tumma sini, katso, kuinka aukee ikuisuus, tuo outo katse yön, suureen hiljaisuuteen mailman sulkien! — Ah, miten loistaa katsees kyyneleisnä, ja vieno, surullinen hymy kuin elo uusi herää huulilles, — ruusuhuulillesi, joille kerran painaa kolkko kuolo kalvaan suudelman! —
Hyväile vilvoittavin sormin mun otsaani polttavaa, suutele hiljaa pois tuskan kalvava kuume, — ja vaunu vinhasti kiitäköön läpi öisen kaupungin, paetkoot huimasti elämän hetket pois, ja levittäköön hiljaisuutensa kuolemanyö tämän nukkuvan kaupungin ylle — elämän ylle, nyt on katoavain hetkien nautinto meidän!
KUIN VALKEA LILJA
Kuin valkea lilja hohtaa sun povesi rinnallain läpi öisen hämärän-hunnun. Vaan kuuma on suudelma huuliltas ja lämmin sun rintasi kosketus; mun sykkii sydämeni tulvillaan.
Kun katson sua kaunihina noin, ja hellästi ja hiljaa hyväillen kun käteni sun muotojasi hiipii, ma luulen sua unelmaksi vain; ma tulisehen syleilyyn sun suljen, ma tunnen sydämesi sykinnän, — sa kuumasti mun rintaas vasten painat: mun silloin valtaa riemu verevin, mi kuolevaisten osaksi on suotu, mun tulvii sydämeeni lämmin laine, ja rinta väkevästi aaltoaa. — — Sen hetken hekumahan mailmat sulaa, kun sielu sieluun, rinta rintaan liittyy, ja sydämiin kuin hehku auringon luo onni sädetulvan lämpimän.
AAMU
Kuu painuu taakse taivaanrannan — pian aamu on, — kuu kultaa rannattoman ulapan, — pian kalvennut on kaikki: pois painuu vanha, uusi päivä koittaa.
Ja haaveksien luonto nukkuu vaan kuin neitonen, ja hiljaisuuden hymni yli vetten henkii. —
Niin valjeta kun kerran vois, niin hymyilevän tyynnä mennä pois, niin tuskatta kuin kuulas kesäyö hiljaisuuden suureen valtakuntaan!
II
MUISTOJEN KIRJA.
SYYSLAULU
Syyssävelet soi yli kaupungin ja puistojen kellastuvain. Kuin kuoleva huokaa kuihtunut maa, jo henkii tuonelan tuulet ja kalveilla lehdillä kuolema hiipii ja kalmankarkelo käy.
Ah! nyt yli muistoin käy henkäys kaipuun niin haikea, haaveinen; kuin hempeät sormet, kuin suudelmat hennot ne hyväillen koskevat sieluain, kuin tanssin huumeessa immet armaat ne lumoo oudolla onnellaan — ja häipyvät pois kuin päivät, kuin vuodet ja vievät kalleimman mennessään. —
Näin kerran soi syys haudallain ja kelmeät lehdet karkeloi yli kummun kuihtuneen, ja tuskat, myrskyt on laantuneet ja muistot yöhön on nukkuneet niin oudon hiljaiseen.
MUISTOT
Ne saapuu taasen, vanhat muistot nuo, ja vanhan kaipuun uuteen liekkiin luo. — On vuotta monta iäks mennyt pois, vaan vielä muistan, niinkuin nyt se ois, sen kesän armaan — puiston kukat, puut ja järven aallot, öiset tähdet, kuut ja metsälammen, kisat kesäyön ja hovinneidon, johon syttyi syön; sun sulos muistan, unelmaini kukka, sa muistoin mailla olet ihanin: — kuin taivas katse, päivänkultaa tukka ja olentosi — niinkuin enkelin! — Ah, mikä lumo ensi lemmen yllä ja mikä sulo ensi lemmityllä!
ELOKUUN ILTA
On elonkorjuun aika, ja hedelmäinsä runsautta uhkuu maa. Ehtoon henkäily hellänä hyväillen käy yli raskaitten kuhilain, ja kuulaan iltataivaan korkeudessa nuori pääskysparvi livertää. Uusi kelmeä kuu — kuin syksyn enne — tumman metsän ylle kohoaa, viime äänet onnellisen sorsaperheen haipuu illan haaveelliseen hämärään, ja hajaantuvain poutapilvien yllä joku vaalea, yksinäinen tähti sädehtii.
Hiljaa lipuu vene järven pintaa unelmaisen illan kuulaudessa. — On kaikki äänet iltaan vaienneet, vain karjankello kaukaa helähtää. —
Ja mun sydämeeni hiipii hiljaa kesäöinen tähtikirkas onni, kun katsot mua haaveksien noin kuin illan valohämyyn hiuenneena. —
Näin jos aina onnellinen ois, suuren mailmanhengen helmaan, niinkuin suudelmaasi sun, autuaana sulautua vois!
ENKELI
Yksi on enkeli, muistojen valkea lilja, taivaan siintävä kirkkaus katseessaan. Yksi on enkeli, valoisa, lempeä, jalo, kaunis kuin kukkaset maan, puhdas kuin valkehin lumi.
Yksi on enkeli, hän meni varhain pois, — — tähän mailmaan liian hyvä hän ollut ois! — Miksi ma jäinkään mailman saastahan tänne, miksi en mennytkään hänen kanssaan pois!
Unteni enkeli, kaipaus taivainen, mua ohjaa yöstäni luoksesi valkeuteen! Siellä, missä sa oot, oi kauneus, kirkkaus, onni, on taivas ja autuus ja rauha — sun luonasi vain!
ILTA
Pois painuu päivä, ja saapuu yö, pian viime kerran sydän lyö.
Oi nuoruusaika, oi armahain, on kaikki kohta muisto vain!
KERRAN
Miksi milloinkaan sinut nähdä sainkaan! Päiväin onnen sa multa veit, päiväin onnen ja öitten rauhan, ja turhaan etsin ma lohtuain.
Turhaan etsin ma onneain. Sen katsees kätköissä kerran näin kuin päivän menneen, mi sammui pois. Ja turhaan etsin nyt mennyttäin!
RIKOS
Teit väärin, väärin sa mulle, teit väärin sa itselles, kun elämän huuman annoit sa tallata rakkautes.
Sitä luonto ei anteeks anna, se rikkojat kostolla lyö, ja tuskat sydäntä kahden kuin hehkuva hiillos syö.
Ja ma luulen, että sen polton vain laineet lääkitä voi: meren aavan lempeä laulu vain yksin lohtuna soi.
MIGNONIN LAULU
(Goethe.)
Mun tuntee tuskani vain kaihomieli, mun orpouttani ei kerro kieli, kun tuonne katson taivaanrannan taa. Ah, poiss' on armas, hänt' en nähdä saa! Vain sielun polttehen sain kuumeisen. — Mun tuntee tuskani vain kaihomieli.
MUISTOJEN MAILLA
I
Avaan portin ja astun puistoon alle vanhojen vaahterain. Vanha kaipuu mun tänne toi ohi syksyn keltaisten maisemain. On kaikki täälläkin tuoni vienyt. — Ah, näinkö, näinkö se kuihtuu pois, mi kerran nuorena kukkaan nousi! Nyt näinkö kaikki se kuollut ois! —
Näin liekin parhain! — — Tää sointuu sieluni säveliin. Kuin auringon kultaama syksypäivä nyt eessäin elämä aukenee. On kevät kallehin taakse jäänyt, on tullut syksy ja tummat yöt, ja menneet päivät kuin unet joskus vain yöstä luokseni liitelee. Te onnen hetket, niin harvat, rakkaat, ma teitä vaalin kuin sieluain, — te ainoat aarteeni tyhjyydessä, kuin saituri teitä ma vartioin: ei sormin saastaisin yksikään saa onnenkultaanne koskettaa; kun kuolen kerran, ma kerallain vien pyhän aarteeni hautahain.
II
Muistanetko vielä, kuinka kerran lehväin siimeksessä istuimme, kuinka ruusuin tuoksuun huumautuen nuorin, neitseellisen aroin tuntein ensi sylinannon onneen raukesit?
Ma katsees hohteen, äänes soinnun muistan ja sytyttävän, nuoren kauneutesi, ja kuinka kukkatarhan tuoksuihin ja säteisihin kesäauringon pois suli surut onnen huumeeseen: — kuin satua vain se kaikki on nyt, — ja kohta — ennenkuin huomaammekaan — jo tuhat vuotta haudassa maanneet oomme!
III
Ei muuta mulla kuin muistot vain: joka hellän hetken, min sulta sain, joka kylmän katseen kun lämpöä hain, syvät lemmenyöt, sulat kuiskailut, vihan ukkossäät, tylyt tuiskailut, minä säilytän kaikki ne sielussain. — Ei muuta mulla kuin muistot vain!
IV
Niin kylminä syystuulet henkää, niin kolkko on muistojen maa, — ei enää armas vastahani riennä.
On kuolleet ruususi rakkaat ja liljat ja tulppaanit, — ja sydämeni unelma on kuollut.
Kuin paljahat, mustat oksat, kuin kelmeät lehdet maan, niin kuihtunutta elämää on muistot.
Vaan kalliimpi kaikkea mulle on muistosi kuitenkin, oi elon kadotettu paratiisi!
III
KODITON. <<< 24
KODITON
I
Niin oudot on tiet, niin vieraita maat, niin vieraita ihmiset kaikki.
Ei lämmintä ääntä, ei katsetta hellää, — vain kylmyyttä, vainoa, vihaa.
Kai povessa maan kodin kerran saan kera kaipuun, mun armahain!
II
On talo autio, — yön äänet hiljaa puissa soi.
Niin ahdistava tuska rintaa kalvaa, niin ikävähän nääntyvä on syön, kun juhlan muistot mieleen kohoaa, — muistot kaipaavien katseitten, jotka tylyyn uhmaan kilpistyi, vaikka ivallisen hymyn alla sydän toivotonta orpouttaan itki.
1912.
III
Ah, missä lienet nyt, kenen huulet juo sun ruusuhuultes hurmaa? — -— On kesäyö ja järven tyveneltä tänne laulu kaipaavana soi. Metsät tuoksuu, — tummat siimekset kutsuu houkutuksin tuhansin. — Ah, missä lienet, armahani, nyt!
IV
Oon rikkonut sua vastahan, oi isä, iäisyys, oon tuhlannut sun lahjasi ma tiellä turhuuden; kuin raskas vuori mua murhe painaa. Mua kurjempaa ei olla voi, mua kalvaa katumus ja raatelee kuin pedot rintaani. Suo mulle armos ääretön, suo anteeksannon yö, suo unhoituksen vapahdus ja kodin rauha suo!
V
Ei niin suurta tuskaa, ettei kestä mies, vaikka turma uhkaa, mies on mies, vaikk' on kaikki tuhkaa, nousee raunioiden alta tahdon valta.
VI
Kuin lehdet tuulessa ihmiset on; sama heillä on kohtalo lohduton. Kuin keväällä silmut he alkavat retken, kuin lehvillä lehdet he häilyvät hetken, kuin syksyllä lehdet he laastaan pois, kuin heitä ei koskaan ollut ois! Ja heidän hautansa vuossadat tallaa.
1912.
IV
KAIPAUS.
KAIPAUS
Yön yksinäinen kaipaus mun armahani on ja ystäväni uskollisin, parhain. Muut viedään lahjat kohtalon, hänt' eivät viedä voi! Ma hänet olen kohdannut jo varhain.
Hän kevään ensi kukista jo kuiskii korvahain ja joka neidon katseessa hän lymyy. Ja syksyöin, kun rinnassain niin sairas sävel soi, hän kaikkialta vastahani hymyy.
Kun yksin käyn, ja kalvas kuu maat, meret hopeoi, ja taivahalla toivon tähdet palaa, ja kaupungista humu soi yön hiljaisuutehen, mun sydämeeni kaipuu hiipii salaa.
Hän rinnalleni painaa pään ja itkee hiljalleen, mun hivuttaviin hyväilyihin sulkee. Ja kerran yöhön viimeiseen kun viime ilta vie, hän kuolon maille kerallani kulkee.
1912.
UUSI ALADDIN
Yön ystävä, ruhtinas unten; mitä siitä, jos kerjuri vain, mitä siitä, jos houkkio, narri, unet mulla on vallassain!
Mitä siitä, jos mailma ei maksa rovon vertaa mun helmistäin, pian pääsenhän kotiin jälleen, hyvän enteen yöllä jo näin.
Olen outo ja onneton täällä, elo mainen on tuskaa vain. Ah, miksei suotu olla mun valtakunnassain?
1912.
SYYSTUNNELMA
Taivas synkkä kuin uhkaava surma, eessä kurja, solskeinen tie. Uupumus vaanien jäljessä käy kuin syksyiset usvat kalvavin myrkyin, kuin loputtomat sateet ikuisin itkuin, kuin hivuttavat huolet, kuin kuluttava murhe, herpaisten hermot ja lamaisten lahjat, vainoten, vallaten, lokaan tallaten kaiken, mi pyrkii, mi toivoo ja uskoo valoon ja onneen koittavan kevään.
Loppuko tullut? Nytkö jo uuvun? Nytkö jo päättyy toivoton tie? — Minnekä mennä, missä on suoja, missä koti? — Täällä on tuska ja kuolo ja kurjuus; siellä on musta tuntematon! — Ainoa lohtu, ainoa toivo: kärsi ja kestä ja kuole ja maadu — et yksin sa kaadu! — ja kiitä luojaa ja surmaajaa!
1912.
PIMEYS
Kohtalon korkea valta, oi päästä mun tuskani alta! Se yö, mi ei valkene milloinkaan, minut kietoo, saartaa kauhuillaan. Minä näännyn taakkani alle, oi armoa uupujalle! Joka puolla on synkintä synkin yö, jota tähti ei valkase yksikään, jota aamun koi ei voittaa voi, joka varjoon mun hautaa äänettömään ja hulluudella mun lyö.
Kuin pitkä marttyyripiina elo mulle ollut on. Vain kuolon käärinliina voi lääkitä haavain polttelon. Joka riehunnan yö nyt kauhulla lyö elon tyhjyyden portit auki: — onneton sielu, nyt aukee allesi sun epätoivon pohjaton nielu. — — Pimeys ja tyhjyys! Ah, ota pois tämä tuskan kalkki, ikuinen tyhjyys!
1912.
TUSKAIN TIE
Käy kautta tuskain kirkastuksen tie, se kautta kuolon valkeuteen vie ja suuren rakkauden onnelaan, kun kestetty on kärsimykset maan.
Niin pohjattoman kaipauksen sain ja samaa rakkautta turhaan hain. Niin pientä kaikki nautinnot on maan syön nälkään nääntyy rikkaudessaan!
Ah missä, missä päällä maailman on rakkaus, mi voittaa kuoleman, niin rajaton kuin suuri hiljaisuus, kuin kaikkeuden sydän, jumaluus!
HE KOLME
He kolme mun kulkuni johtaa yli yön, yli tyhjyyden; he kohtalon tähtinä hohtaa yli elämän erheitten.
Hänet, valkean onneni, aamuin valon välkkeessä säihkyvän nään kun kaikkoo harmahin haamuin yö unhojen hämärään.
Se toinen mun illoin kohtaa, kun kaipuu sairaaksi saa, hän villiin juhlaan mun johtaa ja liekkinä riuduttaa.
Se kolmas, se kalvea aave, mua vainoo varjona yön. — Oi hullu onnen haave: olet häneen sa vihkitty, syön!
SAUL
Saul istuu ääneti vuoteellaan ja miettii synkkänä kohtaloaan. Ken yksinäiseks on luotu, ei hälle onnea suotu, hälle kuoleman-kolkko on piiri maan, hän turhaan paeta koittaa, hänet yö ja pimeys voittaa, hänet unhoon haudataan. Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa, mi polttanut Saulin on rintaa!
Ja paimenen harppu helkkäen soi, vaan soitto ei Saulia auttaa voi. Hänen sielunsa sairaus sulkee, hän houreiden yössä kulkee, niin oudot on mietteen tiet.
Sinä paimen nuori ja pieni, kun häipyy yöhön tieni, sinä valtikan multa viet. Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa, mi polttanut Saulin on rintaa!
Mitä on, mitä olla on kuningas ja kansan kaiken valtijas? Kun on yllä vain hiljaisuutta ja tuntemattomuutta, ja alla on kaikki muut! Ei yhtään yhdenvertaa! Ei ainuttakan kertaa syki syön, kun puhuu suut! Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa, mi polttanut Saulin on rintaa!
Mua hulluksi luulkoon kansani vain, ma kaiken turhuuden nähdä sain, vei kaiken uskon se multa, on turhaa kunnia, kulta ja rakkaus houretta vaan. Mit on jäljellä kuninkaasta ja narrien valtijaasta, kun muutun mullaksi maan? Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa, mi polttanut Saulin on rintaa!
SUOMELLE
Suomeni, onneton vainojen maa, vieläkö päiväsi koittaa? Suomeni, sankarilaulujen maa, vieläkö valtasi voittaa? Vieläkö nousee haudastaan vapaus sorretun syntymämaan?
Vaiko jo kohtalos kuolla on, kuulu Kalevan kansa, kuolla kuin orja maineeton, kurja Kullervon kansa? Uupua unhoon hiljalleen korkeine, nuorine toiveineen! —
Laulaja, ylläsi hämärtää, sytytä lamppusi yöhön! Kuolontanssi ei kesken jää, vaikka sa ryhdyt työhön. Yö ja kuolo jos yllättää, laulujen Suomi ei unhoon jää!
ELÄMÄ
Peittää mustimmankin kulon kesä kukkaverhoon heleään, hehkuu ruusut hautojenkin yllä.
Versoo metsät nuoret, vehreät raunioilla linnain, mökkien: ihmissuvun hautaa unhoitus, — keväällä jo uusi kukkaan puhkee.
Ihmeellinen lahja elämän! Ilonsävel kukkanurmikoilla, kesäpäivä — paimenhuilun ääni, heläjävä nauru neitojen taikka laulu järven tyvenellä, — sitten yö ja kuolinvalitukset, taru tuskasta ja kyynelistä, — sitten tutkimaton hiljaisuus: — — silmäin lumetta on ollut kaikki niinkuin synkkäin syvyyksien yllä lainehilla loiste auringon.
VAARAN LAELLA