Part 3

Hän oli niin täynnä vastakohtia — niin rakastunut, niin ärtyinen, niin miehekäs ja samalla kertaa niin lapsellinen, että lady Harrington ei voinut pidättyä hymyilemästä, niin pahoillaan kuin muuten olikin. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Jasper taas hänen vieressään sadoin vilkkain vastalausein, ja koko ajan sai pienoiskuva — jota hän piteli kädessään — hänet ajattelemaan Charlesia ja tämän kaunopuheisia silmiä. "Mitä hyvänsä — kunhan se vain ei eroita meitä!" Siitä oli jo neljännes vuosisata kulunut, kun nuo sanat lausuttiin, ja kuitenkin hänestä tuntui kuin se olisi tapahtunut eilen.

"Jasper, sinä käytät hyväksesi minun heikkouttani sinua kohtaan", sanoi mylady hitaasti.

"Oh, sinusta tulee anoppien rakkakin ja parhain, etkä joudu milloinkaan, milloinkaan katumaan suostumustasi. Dorothyni — sano hänelle, ettei hänen tarvitse milloinkaan katua sitä."

"Mutta se voisi tapahtua ainoastaan erinäisillä ehdoilla."

"Vaadi mitä hyvänsä, mitä hyvänsä! Dorothy uhraa tietysti kaikkensa minun tähteni, niinkuin minäkin kaikesta kieltäytyisin hänen vuokseen... Vai kuinka, sydämeni lemmitty?"

"Hiljaa, Jasper, ja kuule minua loppuun asti", sanoi lady Harrington kääntämättä katsettaan hänestä. "Neiti Flemyngin nykyinen asema olisi yli pääsemättömänä esteenä. Hänen täytyy siis katkaista kaikki välinsä menneisyytensä kanssa. Koulu on saatava unohduksiin — ja sentähden pitää herra Flemyngin viipymättä muuttaa pois paikkakunnalta."

Tällä kertaa ei Jasper puhjennut kiihkeään mielenilmaisuun, vaan Dorothy.

"Isäni — rakas isäni — pakotettaisiinko hänet siirtymään paikkakunnalta? Luuletteko te, mylady, että minä uhraisin hänet voittaakseni mitään tässä maailmassa? Oh, minua hävettää, että olen voinut kuunnella teitä näin kauan! Hän, joka on niin hyvä, niin ylevä! Miten tulisi hän — ja miten tulisi Harriot-täti toimeen ilman minua? Uskoitteko te todellakin, että minä niin kelvottomasti kääntäisin selkäni heille? Ei — en koskaan, en koskaan, mylady!"

Lady Harringtonin katse oli nyt kiintynyt Dorothyyn, ja hän silmäili nuorta tyttöä jotenkuten ihailevasti. Tytön selitys liikutti hänen mieltänsä, ja kuitenkin oli kenties aivan luonnollista, että hän käytti hyväkseen täten tarjoutunutta veruketta.

"Sittenhän meillä ei ole sen enempää puhumista asiasta", hän virkkoi kylmästi.

"Mylady!" huudahti Jasper nuhtelevalla äänellä. "Dorothy! Sinä et tarkoita, mitä sanoit, äiti — ja te ette kuullut kaikkea, Dorothy."

"Minä olen kuullut kylliksi", vastasi Dorothy mielenliikutuksesta vavisten. "Kuulin isääni loukattavan, ja täällä ei ole ketään muuta kuin minä puolustamassa häntä. Pidättekö te Flemyng-sukua niin tuiki halpana, että katsotte oikeudeksenne kohdella meitä noin ylenkatseellisesti? Minä en ole milloinkaan tavoitellut teidän rakkauttanne, sir!"

"Mitä? Ettekö siis tahdo uhrata mitään minun vuokseni?... Äiti — sinä et voi tarkoittaa, mitä sanoit!"

"Minun tarkoitukseni ei ollut loukata ketään. Mutta muuten olen mennyt niin pitkälle kuin minulle on mahdollista, Jasper. Sinulla on vapaa valinta!"

Jasper kumartui Dorothyn puoleen ja virkkoi hiljaa:

"Olen tehnyt valintani — minä luovun kartanosta."

Dorothyn rinnassa raivosivat myrskyävät tunteet. Hän katsahti nuoreen mieheen ja vastasi samalla ylpeällä sävyllä kuin hänen äitinsä:

"Ei saa milloinkaan sanoa Dorothy Flemyngistä, että hän on eroittanut teidät oikeudenmukaisesta perinnöstänne. Ja muuttaminen tältä seudulta olisi myöskin isäni hylkäämistä."

"Ette suinkaan voine rakastaa häntä enemmän kuin minua?"

"Hän on minulle niin rakas, etten jätä häntä milloinkaan."

Jasper kääntyi hänestä pois kiivaan suuttumuksen vallassa.

"Tämä on kaunista rakkautta, tämä!" mutisi hän.

"Alanpa uskoa, että olitte oikeassa, mylady — ja minä en tavoittele sellaista sydäntä, jossa minä olen toisella sijalla."

"Olkaa hyvä ja antakaa minun mennä!" sanoi Dorothy. Hän hengitti nopeasti ja taisteli miehuullisena kyyneliä vastaan, joiden pelkäsi tunkeutuvan esille. Lady Harrington, joka nyt näki kaiken kääntyneen hänen tahtonsa mukaan, katseli nuorta tyttöä mielenkiintoisesti ja ihaillen.

Jasper sitävastoin oli kuvitellut, että Dorothy ihan lennähtäisi hänen syliinsä, ja hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi, kun Dorothysta kaikki uhrautuvaisuus oli tuntunut järjettömältä. Hän tiesi itse olevansa valmis uhraamaan hänen tähtensä hyvin paljon, ja hän oli odottanut, että Dorothy vastavuoroon olisi tahtonut tehdä samoin. Kenties olisi ollut enemmän kuin kuolevaiselta voipi vaatia, ellei hän olisi ottanut lukuun omistamiansa etuja. Hän rakasti Dorothy Flemyngiä — niin, varmastikin — mutta eikö hän ollut sir Jasper Harrington, nuori, rikas, komea ja hemmoteltu? Kyllä tytön olisi pitänyt ainakin antaa arvoa kunnialle, mikä hänen osalleen oli tullut!

Lady Harrington soitti, ja Jasper saattoi Dorothyn vaunuihin. Tämä ei uskaltanut katsahtaa häneen eikä huomannut hänen syvää jäähyväiskumarrustaan. Hyvästi, hyvästi! Palvelija kiipesi ajoistuimelle, ja vanhat kuomuvaunut vierivät pois.

Oliko nyt tämä kaiken loppuna? Rakkaus, joka oli muuttunut vihaksi — ja Dorothy vanhoissa vaunuissa sulamassa kyyneliin. Täällä ei nyt ollut lohikäärmeitä eikä korpia tien sulkijoina, vaan prinssi itse kääntyi pois. Ja niin he erosivat, ja varjot venyivät yhä pitemmiksi, ja pilviä nousi, ja puiden välitse suhisi surullinen valitus. Hyvästi, hyvästi!

VII. KOETTELEMUKSEN PÄIVIÄ.

Myrskyn jälkeen tulee tyyntä ja hiljaista, sanovat lohduttajat. Mutta he unohtavat, että sellainen hiljaisuus usein saattaa olla vaikeampaa kestää kuin itse myrsky. Jokainen ankara ja vihlova suru tuottaa sielunjännitystä. Laiva on vajoamaisillaan, mutta ken ja mikä pääsee maihin? Hirmumyrsky raivoaa hurjana vuorenkuvetta pitkin, ja ihmiset taistelevat suojellakseen asuntojansa. Vasta perästäpäin, kun kaikki on ohi, hävitys tuntuu pahimmin.

Dorothylle oli ollut hyvin tuskallista lähteä kartanoon ylpeän lady Harringtonin luo — ja sitten ajaa sieltä takaisin tietäen, että hänen ja Jasperin välille oli äkkiä avautunut vieläkin vaikeampi juopa kuin varempi syntyperän ja varallisuuden eroavaisuus. Mutta hänen urhoollinen pikku sydämensä ei ollut vielä silloin niin masentunut kuin hänen päästyänsä rauhallisen ja epäkauniin kotinsa suojaan, noiden ilmeettömien ikkunarivien taakse, joita vaahterat varjostivat, ja nähdessään taas pöydällään röykkiön mustetäpläisiä ainevihkoja. Tämä hiljaisuus oli satakertaisesti painostavampi kuin mikään pyörremyrsky olisi ollut. Se puristi surmaavana taakkana hänen sydäntänsä, kun ei ollut ketään jakamassa kuormaa hänen kanssaan, ja se levittäytyi hänen eteensä kuin hellittämätön painajainen loppumattomina päivinä ja öinä.

Paljon kidutusta häneltä kuitenkin säästyi senvuoksi, että hän oli ylevämielinen ja oikeudentuntoinen. Hän ei tuntenut mitään katkeruutta lady Harringtonia kohtaan, ja tuskin Jasperkaan hänessä herätti moitteen ajatusta. Mitä he olivat sanoneet, se oli aivan luonnollista heidän kannaltaan katsoen, ei voinut olla toisin. Mutta että Jasper oli pyytänyt häntä uhraamaan isänsä, se oli jättänyt karvautta hänen sydämeensä.

"Kuinka hän saattoi ajatella, että minä olisin uskoton isääni kohtaan, ja kuitenkin luottaa minun uskollisuuteeni?" mietti vakaa pikku tytär itsekseen, ja häneen koski kipeästi, että se, jota hän rakasti, oli tahtonut houkutella häntä sellaiseen halpamaisuuteen. Mutta ei tarvitse luulla, että herra Flemyngillä tai rouva Harriot-paralla oli mitään ikävyyksiä hänen kärsimyksistään. Hän päin vastoin osoitti heille nyt kaksin verroin hellää huolenpitoa, ja hän hymyili heille urhoollisesti, vaikka olikin vakuutettu siitä, että hän omasta puolestaan ei enää milloinkaan elämässään tuntisi myhäilyn halua.

Eräänä päivänä koulutyön päätyttyä huusi isä häntä puutarhasta. Dorothy arvasi heti, että kysymyksessä oli jokin pula, josta hänen kanssaan tahdottiin neuvotella, jokin selkkaus, joka hänen tuli selvittää. Hän laski käsistään musliinihuivin, jota oli laittamassa laskoksille, ja riensi alas portaita, ja sitten kun isä oli katsahtanut häneen hellästi hymyillen ei hän näyttänytkään enää kiinnittävän huomiota Dorothyn läsnäoloon.

"_O fallacem hominum spem, fragilemque Fortunam_!" kuuli tämä isän sanovan puoliääneen. Dorothy oli tottunut näihin hajamielisyyden kohtauksiin, jolloin koulumestarin sielu oli kiintynyt vanhoihin foliantteihin, se kun alituiseen eli näissä. Dorothy odotti hetkisen ja sitten hän laski kätensä kevyesti isän käsivarrelle.

"Sinä tahdoit sanoa minulle jotakin, isä — eikö niin?"

"Minäkö, lapseni? En", vastasi herra Flemyng lempeällä äänellä.

"Mutta sinä huusit minua!"

"Huusinko? Sitten oli kai jotakin — kyllä, kyllä. Kenties sisareni tietää, mitä se oli."

"Koskikohan se ehkä poikia?" koetti Dorothy johdatella.

"Minä luulen, että se oli jokin kirje — niin, aivan oikein", lisäsi herra Flemyng äkkiä varmistuen. "Tässä se on. Sinä varmaan tulet pahoillesi, kun joudut eroamaan eräästä oppilaastasi — niin herttaisesta ja lahjakkaasta pikku pojasta. Siitä minä tietenkin tahdoin puhua kanssasi, sillä kirje saapui juuri äsken. Ja odotahan hiukan, oli jotain muutakin, josta Evans kertoi samalla kertaa — jotakin sir Jasperista, luullakseni — mutta se ei koskenut meitä niin läheisesti, ja nyt se on häipynyt mielestäni."

Dorothy seisoi siinä kultareunainen paperi kädessään ja katseli isäänsä. Hänen huulensa vapisivat.

"Se on ihan kerrassaan haihtunut mielestäni", kertasi koulumestari hajamielisenä ja jatkoi sitten: "Barbara", — siten hän usein puhutteli tyttäriä äidin nimellä, — "Rolston oli täällä tänä iltana ja aikoi viedä pikku Dickin mukanaan. Se olisi paha, sillä poika on ihmeellisesti edistynyt viime aikoina. Mutta se riippui jotenkuten vuodentulosta, sanoi Rolston — en enää muista millä tavoin. Hän ei voi pitemmälti maksaa pojasta, ja minä ajattelin parhaaksi sanoa hänelle, että Dick saa kaikessa tapauksessa jäädä tänne."

"Ilman mitään korvausta?"

"Niin, lapseni, kai me silloin tällöin voimme kustantaa jonkin ihmisystävällisen teon. Mehän saamme aina maksun nuoresta Mortonista ja nuoresta Harringtonista..."

Dorothy piteli kirjettä hänen edessään sanaakaan virkkamatta. Herra Flemyng otti sen ja katseli sitä ymmällään.

"Oh — sen minä olin unohtanut", sanoi hän, "mehän emme saakaan pitää pikku Harringtonia täällä enää. Pelkäänpä toimineeni hiukan ajattelemattomasti Dickin suhteen. Mutta jos he nyt ovat köyhiä, lapseni — jos he ovat niin köyhiä, niin hän saanee toki tulla kaikessa tapauksessa. Emme kai häviä siinä mitään. Ja jos häviämme, niin varmaankin saamme siitä lopuksi korvauksen."

Lady Harringtonin kirje uhkui vilpitöntä kiitollisuutta siitä ajasta, minkä hänen poikansa Stephen oli viettänyt koulussa, mutta hän ilmoitti päättäneensä nyt ottaa hänet pois sieltä. Hän kiitti herra Flemyngiä sydämellisin sanoin. Dorothy käsitti myladyn tehneen päätöksensä sen johdosta, että hän katsoi parhaaksi katkaista kaikki suhteet kartanon ja koulun välillä. Ja hän tunsi, että siinä todella katkesi ketjunsilmu, sillä jos Stephen olisi jäänyt kouluun, ei ero Jasperista olisi tuntunut hänestä niin täydelliseltä.

Eikä siinä kaikki. Paitsi suurta surua tuntui myös satoja pikku pistoksia kohdistuvan häneen, toisarvoisia ja ilkeitä, mutta silti paljonkin merkitseviä. Sillä maksu Stephenistä oli varsin tärkeä tekijä heidän pikku taloudessaan, ja samalla kun he menettivät sen, jätettiin Dick Rolston heidän armeliaisuutensa varaan. Dorothy oli menettää kärsivällisyytensä, kun hän ajatteli Rolstonin epäluotettavaisuutta sekä Dickin hyvää ruokahalua ja töhryisiä kirjoitusvihkoja.

Ja mitä lieneekään Evans kertonut sir Jasperista? Saisikohan hän enää milloinkaan nähdä häntä? Voisiko hän kestää sitä näkemistä? Oi, kyllä — hän kestäisi mitä hyvänsä, jos vain saisi tyydyttää sydämensä kaipuuta silloin tällöin näkemällä hänet vaikkapa kaukaakin. Huomenna oli sunnuntai, ja silloin olisi hän äitinsä kanssa kirkossa. Oh, kunhan vain huominen päivä jolloinkin tulisi!

Ja se tulikin vihdoin — — ihana kesäpäivä kirkkaine sinitaivaineen ja riemuitsevine leivonviserryksineen ja kukkivine orapihlajapensaineen — ja maalaisia vaelsi joka suunnalta pientä muurinvihreän peittämää, kaunista, kosteaa vanhaa kirkkoa kohden. Dorothy, rouva Harriet Foster ja herra Flemyng, puolentusinan pikkupojan seuraamina, saapuivat kirkon portille juuri kun kartanon vaunutkin vierivät sinne. Pikku Dorothy-parka! Jos hän edes olisi voinut vajota maan alle, tai jos isä olisi jouduttanut askeliaan! Mutta ei — hän talutti sisartaan toisessa käsivarressa ja tytärtään toisessa, ja hän vetäytyi päinvastoin hiukan taaksepäin, kun mylady astui ulos, ja nosti hattuaan hänelle herttaisen kohteliaaseen tapaansa.

Stephen seurasi äitiään, punaiseen takkiin puettuna, ja Dorothyn nähdessään koetti hän riuhtaista itsensä irti, mutta mylady piteli häntä lujasti kädestä. Armollinen rouva hymyili ystävällisemmin kuin koskaan tuolle oven luona seisovalle pikku ryhmälle, ilmeisesti tahtoen osoittaa Dorothylle, että asia nyt oli täydellisesti loppuun ajettu ja että hän, joka oli suoriutunut taistelusta voittajana ei kantanut enää mitään kaunaa. Voittajana, niin! ajatteli nuori tyttö punastuen. Se oli ollut tosiaan ylen epätasainen taistelu, hänen ja tuon ylhäisen naisen kesken, jolla oli arvoa, rikkautta, kauneutta ja välkkyviä jalokiviä... Dorothyn silmät sumentuivat kyynelistä, kun hän niiasi ja ajatteli, että lady Harrington hymyili hänelle ja että Jasper ei ollut siellä.

VIII. LUJA RAKKAUDESSAAN.

He astuivat pieneen kirkkoon toinen toisensa perästä. Voisiko Dorothy milloinkaan unohtaa tätä päivää? Hän oli luullut, että Jasper mahdollisesti matkustaisi pois, ja nyt hän oli varma siitä, että niin oli käynyt. Mutta pelkällä otaksumalla ja todellisuudella on ero, jonka me kaikki varmaan olemme huomanneet.

Hän ei pitkään aikaan kyennyt eroittamaan tai käsittämään mitään. Hänen sydämensä jyskytti niin rajusti, että se hänestä tuntui tukahuttavan kaikki muut äänet, paitsi kumeata ja yksitoikkoisia sorinaa, jonka silloin tällöin keskeytti kukon kimakka kiekuna läheisestä maatalosta. Sitten vähitellen alkoi viuluja ja huiluja kuulua urkulehteriltä, ja seurakunta nousi veisaamaan aamuvirttä. Se oli omituisen hullunkurinen mukaelma kirkkomusiikista, mukana monia arkiaikaisia juoksutuksia ja liverryksiä, mutta kesäinen aurinko paistoi niin ihanasti kirkkoon, ja holvatusta sisäänkäytävästä näkyi ulkoa vipajavia vihreitä varjoja, ja kaikki lauloivat täydessä hartaudessa, ja vanhan virren yksinkertaiset sanat tuntuivat hillitsevän Dorothyn harhailevat ajatukset ja tunkevan suoraan hänen sydämeensä.

Hän oli menetellyt oikein, ja se oli tosin käynyt hänelle kalliiksi, mutta se oli myös tuonut mukanaan suloisen tyydytyksen, joka vähitellen kehittyisi rauhaksi. Dorothy oli saavuttanut jalomman voiton kuin lady Harrington, vaikka hän juuri nyt tunsi taistelun jälkeen haavan kirvelevän. Rouva Harriot parka kietoutui häneen kiinni ja katsoi alas veljentyttärensä pikku kasvoihin huolestunein ja levottomin ilmein. Hän ei ollut varma siitä, että virsi oli oikea, vaikka säveleen piti olla hänelle tuttu, eikä hän myöskään tiennyt oliko oikein, että he veisasivat sitä seisaallaan. Samassa havaitsi Dorothy, että Dick Rolstonin isä loi heidän taholleen vahingoniloisen katseen... Oi niin, ehdottomasti tarvitsivat nuo molemmat vanhat Dorothyn suojelusta! Rakkaus oli lähestynyt kaikessa tuoreudessaan, voimassaan ja ihanuudessaan, se oli avannut sylinsä ja pyytänyt häntä tulemaan — mutta oli olemassa toinenkin rakkaus, joka kaikessa heikkoudessaan, vajavaisuudessaan ja tiedottomassa avuttomuudessaan vetosi häneen. Hän oli valinnut ylevimmän rakkauden, ja eiköpä hän vähitellen oppisi tajuamaan sen valinnan suurempaa arvoa? Mutta miksi vasta vähitellen? Vaikka Jasper oli matkustanut pois ja lady Harrington oli voittanut ja nuori tyttö tunsi sydämensä murtuneeksi, oli kuitenkin jo nyt vaikuttamassa tietoisuus, että hän oli menetellyt oikein, ja vuodatti öljyä ja viiniä hänen sydänhaavaansa.

Mutta oli tulossa jotakin, mitä hän ei ollut lainkaan odottanut. Kun hän saapui kotia ja riensi huoneeseensa, löysi hän kirjeen pöydältään. Miten se oli sinne tullut, sitä ei Dorothy saanut milloinkaan tietää, mutta sitä hän ei ensiksi ajatellutkaan. Hän otti kirjeen ja suuteli sitä, ja sitten repäisi sen auki polttavasti kaivaten joitakin sovittavia sanoja. Kirje kuului seuraavasti:

/# "Taivaan tähden, neiti Dorothy, lähettäkää minulle muutamalla rivillä tieto, että kaikki tämä on julmaa erehdystä, sillä minä olen menettää järkeni, kun vain ajattelen eilistä päivää. Minun on täytynyt käyttäytyä aivan kamalasti, sillä muutoin ette olisi voinut hyljätä minua sillä tavalla. Mutta jos teillä olisi vähänkin aavistusta, kuinka minä teitä rakastan, niin ette saattaisi olla niin kova. Voiko olla mahdollista, että te ette rakasta minua kyllin paljon, luopuaksenne kodistanne minun tähteni, kun minä teidän vuoksenne luovun ainiaaksi omastani?

"Äitini luulee, että minä olen matkustanut Lontooseen, ja olinkin matkalla sinne, kun en välittänyt minne menin. Mutta jokainen askel, joka vie minua pois luotanne, rakkakin, tuottaa minulle niin tuimaa tuskaa, että olen pysähtynyt Mildoniin Will Carterin tarjoilupaikkaan ja viivyn täällä kunnes saan teiltä vastauksen, ettekö ole taipuvainen edes hiukan mukautumaan sen rukouksista, jonka sydän jakamattomasti kuuluu teille. Dacre lähettää poikansa noutamaan teidän vastaustanne. Minä voisin jatkaa kirjoittamistani teille loppumattomiin, mutta jokainen sekunti, ennenkuin saan tietää kohtaloni, tuntuu minusta vähintään tunnilta. Vain yksi ainoa sana teiltä, ja minä olen heti jalkainne juuressa — sanokaa vain, että ketään ei saa olla meidän välillämme. Aivan varmaan te ette kieltäydy tekemästä yhtä uhrausta minun tähteni." #/

Kun Dorothy oli lukenut kirjeen loppuun, suuteli hän sitä moneen kertaan ja vuolaat kyyneleet vierivät sen päälle hänen silmistään. Oli niin suloista tietää olevansa vieläkin rakastettu — ja hänhän oli luullut, että Jasper oli karkoittanut hänet sydämestään ainiaaksi. Dorothy Flemyng ei ollut mikään ylpeä kaunotar, joka olisi ylvästellyt valloituksillaan ja tuntenut itsensä varmaksi viehätyksensä voimasta. Hänellä oli päinvastoin niin pienet ajatukset itsestään, että hänestä tuntui ihmeelliseltä, kuinka sir Jasper oli milloinkaan voinut rakastua häneen, jotavastoin häntä ei olisi ollenkaan ihmetyttänyt, jos nuoren miehen kiintymys olisi jäähtynyt.

Tehdä yksi uhraus? Voi, mitä itselleen kuuluvaa hän ei olisikaan uhrannut — pelkästä kiitollisuudesta hänen hellien rukoustensa vuoksi! Ei hän itsensä vuoksi vetäytynyt takaisin, se piti sir Jasperin tulla oivaltamaan. Varmastikin se oli maailman epäitsekkäintä rakkautta, joka antoi hänelle voimaa urhoollisen pikku vastauksensa kirjoittamiseen sir Jasperille. Mutta kenties ei monikaan mies olisi käsittänyt sitä siten, ja Jasperhan ei nähnyt hänen suudelmiaan eikä kyyneliään.

Dorothy kirjoitti täten:

/# "Kallis sir Jasper!

Teiltä saamani kirje on tuottanut minulle paljon iloa, sillä minä pelkäsin, etten ollut ilmilausunut ajatustani niinkuin minun olisi tullut lausua ja että te olitte käsittänyt tarkoitukseni väärin. Olen hyvin kiitollinen siitä kunniasta, jota olette minulle suonut, mutta toivomuksenne ei kuitenkaan voi koskaan toteutua. Sillä mylady on aivan oikeassa siinä, mitä hän sanoi, ja minä en milloinkaan voisi hyljätä rakasta isääni ja täti parkaani, jotka tarvitsevat paljon huolenpitoa.

Minä pyydän siis, kallis sir Jasper, ettette sen enempää ajattele minua, joka en ole sen kunnian arvoinen. Mutta voitte olla vakuutettu siitä, että lämpimiä rukouksia ja sydämellisiä toivotuksia lähettää alituiseen ylös korkeuksiin teidän onnenne ja menestyksenne puolesta nöyrä palvelijatarenne

Dorothy Flemyng." #/

Ja Dorothy piti sanansa. Hänen viattomat rukouksensa suojelivat Jasperia ehkä useinkin viettelyksen hetkenä.

IX. ERI TAHOILLA.

Tämän jälkeen ei Dorothy kuullut sen enempää sir Jasperista, mutta hänen sydämensä tuntui keveämmältä. Hän uskoi toisen nyt täydesti ymmärtäneen häntä. Hänestä oli selvää, että Jasper ei enää ajattelisi häntä — ja kuitenkin hän toivoi, että nuori aatelismies muistelisi häntä ystävyydellä.

Hän olisi kärsinyt sanomattomasti, jos olisi tiennyt, mihin hullutuksiin sir Jasper antautui Lontoossa — miten hän taisteli rakkauttansa, ylpeyttään ja vihaansa vastaan — kuinka hän vannoi, ettei enää ikinä ajattelisi Dorothya, ja epätoivon puuskassa vakuutti lähtevänsä taistelemaan amerikalaisia vastaan, kun elämällä ei enää ollut mitään merkitystä sen jälkeen kun hän oli menettänyt kaiken toivon Dorothy Flemyngin voittamisesta. Hän heittäytyikin moniin hurjiin seikkailuihin, ja Dorothyn rukoukset ne luultavasti suojelivat häntä liialta pahalta.

Lady Harrington hallitsi kartanoa kuten ennenkin eikä millään osoittanut, että hän olisi kaivannut vanhinta poikaansa. Ja neiti Montagu ei tahtonut edes kuunnella kosijoitaan, vaan ajeli silloin tällöin kartanoon ja sai kuulla osia Jasperin kirjeistä. Ja sitten hän ajoi jälleen kotiaan suurissa kuomuvaunuissa niinkuin sinä toukokuun iltana, jolloin Jasper ratsasti kartanoon niin voitonriemuisena kosintansa jälkeen — ja hän ajatteli häntä huoaten joka kerta kun ajoi yhteismaan poikki, missä oli nähnyt hänen tulevan ratsastaen onnellinen hymy huulillaan.

Ja Dorothy teki työtä ja ahersi noiden kahden lempeän ja avuttoman vanhuksen hyväksi, joiden tuki hän oli — ja hän piti poikia kurissa ja taisteli urhoollisesti tukalaa köyhyyttä vastaan — ja kaikesta huolimatta hän säilytti iloisen ystävällisyytensä ja viehkeän kauneutensa.

Ainoastaan korkeampi voima saattoi antaa hänelle sellaista kestävyyttä, sillä Flemyng-perhe oli kovin ahtaalla. Raskas kesä, raskas syksy ja raskas talvi. Armelias sumu laskeutui yhä tiuhempana rouva Harriot-poloisen hengenvoimille. Hän joutui kuukausi kuukaudelta yhä enemmän tarvitsemaan hoitoa ja huojennusta, eikä kukaan voinut häntä hoivata paremmin kuin Dorothy.

Kun hra Flemyng havahtui tietoisuuteen sisarensa tilasta, otti hän sen niin raskaalta kannalta, ettei hänen tyttärensä voinut muuta kuin koettaa johtaa hänen ajatuksiaan muuhun. Hän keksi alinomaa pieniä rakkaudellisia kujeita ja viekkaita temppuja, jotka olisivat voineet houkutella tarkkanäköisen katselijan hymyilemään, ellei noissa yrityksissä ilmenevä liikuttava hellyys heruttanut kyyneliä hänen silmiinsä. Isänsä tukena olikin Dorothyn täytynyt olla aina äidin kuolemasta asti. Hänen lempeytensä, hänen perinjuurinen vilpittömyytensä, hänen luottavaisuutensa ja hajamielisyytensä — kaikki vaati tytärtä ainaiseen valppauteen hänen puolestaan. Hän saattoi ottaa takin yltään ja antaa sen kerjäläiselle — kenties lahjoittaa tälle päällisiksi vielä peruukkinsa — ja hän antoi pettää itseään kuinka julkeasti hyvänsä. Kuitenkin näki ihmisten usein häpeävän, kun olivat puijanneet häntä. Minkään pahan uskominen oli niin täydellisesti vastoin hänen luontoaan, että kehnous ainakin sai halun näyttäytyä paremmassa verhossa hänen edessään.

Pikku talouden täytyi tulla toimeen parhaansa mukaan. Poikien ruokahalu [Englannissa ovat yleisiä sellaiset koulut, joissa oppilaat saavat täyden hoidon ja asunnon. Suom.] saattoi toisinaan vallan peljästyttää Dorothya, mutta hän oli käytännöllinen pikku taloudenhoitajatar, ja sitäpaitsi hän hallitsi heidän keskuudessaan kuin kuningatar ja oli kiintynyt heihin yhtä paljon kuin hekin häneen. Oli kuitenkin yksi häiritsevä aines. Dick Rolston oli aina ollut iso, karkea ja kömpelö poika, ja sen jälkeen kun herra Flemyng oli antanut hänen jäädä sinne armeliaisuudesta, kävi poika melkein sietämättömäksi, etenkin Dorothylle.