Part 2

Jasper puolestaan oli unhoittanut kohtauksensa neiti Montagun kanssa jo ennen kuin tämä oli poissa näkyvistäkään. Tällähaavaa hänen sielussaan kuohui jotakin, mikä hääti hänen ajatuksistaan kaikki muut mahdollisuudet, kaiken levottomuuden — niin, kaiken paitsi valoisan nykyisyyden. Neljänkolmatta iässä, rakastunut ja rakastettu! Eikö siinä ollut rajatonta lumousvoimaa? Muutamien vuosien kuluttua olisi kaiketi satoja järkevämpiä ajatuksia noussut hänen mielessään, mutta niin ylenpalttista onnea, josta hän nyt nautti, hän ei olisi saanut tuntea.

Dorothy oli nuorempi iältään, mutta hänellä oli surullisempi kokemus elämästä, joten hän kenties oli toisissa asioissa kehittyneempi. Hän meni kotiinsa sekä rauhattomana että onnellisena, mutta Jasperin valoisia unelmia ei sellainen ristiriitaisuus ollut häiritsemässä. Hän oli lapsuudestaan tottunut siihen, että kaikki aina myötäsi hänen tahtoonsa, ja miksi nyt nousisi mitään esteitä hänen tielleen? Oh, teitä hupsuja onnettomuuden ennustajia — onko keijukaistarinain ajoilta asti milloinkaan ilmennyt rakastuneelle prinssille mitään mahdottomuuksia?

IV. LADY HARRINGTONIN TOIVOMUKSET.

Melkein kaikki ovat nähneet "kartanon" tai jonkun muun paikan, joka muistuttaa sellaista asuinsijaa — kauniin, vanhan, vaaleanharmaan rakennuksen, joka sijaitsee hiukan alavalla kohdalla, ja kaksi uhkeata lehmuskujaa, jotka johtavat rakennuksen edustan ruohikkoiselle aukiolle. Tämä kartano oli jo pitkät ajat ollut Harrington-suvun hallussa ja joutunut pari kertaa poiskin sen käsistä, sillä tällä suvulla, kuten muillakin, oli ollut ylä- ja alamäkiä maallisella urallaan. Eikä voinut väittää, että se nykyäänkään oli ehdottomasti varma kauniin tilan pysyväisestä omistusoikeudesta, sillä se oli hankittu takaisin vasta sir Charlesin naimisliitolla, kun hän sai puolisokseen neiti Brucen — nykyisen lady Harringtonin — ja myladyn isää ei ollut saatu muuttamaan järkähtämätöntä päätöstänsä, että kartano yksinomaisesti taattaisiin hänen tyttärellensä.

Se oli arkaluontoinen kohta, tämä puolinainen omistusoikeus, joka ei voinut tulla varmemmaksi ennenkuin uuden sukupolven esiintyessä. Naiset ovat arvaamattomia olentoja ja ottavat vaikutuksia kaikesta, mikä loukkaa tai mairittelee heitä. "Vaimosihan saattaa taas kumota kaiken", sanoi sir Charlesin isä raivoissaan. Mutta eversti Bruce ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muunlaisista sopimuksista, ja, siinä istui nyt lady Harrington hallitsijattarena kartanossa. Koko maailma oli kuitenkin vakuutettu siitä, että sir Jasper tulisi hallitsemaan siellä hänen jälkeensä, niin että herrat Harringtonit pääsisivät taas täysiin oikeuksiin vanhassa kodissaan.

Mylady istui salongissa odotellen poikaansa, kun kuuli hänen askeleensa eteisestä.

Keskellä huonetta oli pöytä, jolla loisteli suuri kukkavihko kauniissa maljakossa; muuna sisustuksena oli pari lepotuolia, jotka todella ansaitsivat nimityksensä, kirjailtuja verhoja, lyijykynä- ja mustaliitupiirustuksia seinillä, hopeisia kynttilänjalkoja vahakynttilöineen, antiikkisia kaappeja, spinetti ja joukottain posliinikuvia. Pöydän ääressä istui noin viidenkymmenen ikäinen kaunis rouvashenkilö, tukka jauhoitettuna ja tuuhea pitsiröyhelö kyynärvarsien kohdalla. Hän katsahti tulijaan ja pudisti päätänsä, moittiva hymy huulillaan, kun Jasper reippaasti astui huoneeseen.

"Vihdoinkin, sir! Sinua ei suinkaan voi sanoa täsmälliseksi ja huomaavaiseksi kosijaksi!"

Nuori mies punastui korviaan myöten. Hän oli unhoittanut kaiken, mikä koski neiti Montagua, ja minä pelkään, ettei muistutus tuntunut kovinkaan mieluisalta.

"Pyh!" huudahti hän kärsimättömään. Mutta sitten hän hillitsi itsensä, meni äidin luo ja suuteli häntä.

"Minun piti ratsastaa Dacren luo puhelemaan hänen kanssaan tänä iltana", selitti hän ja heittäytyi huolimattomasti toiseen lepotuoliin.

"Näyttää siltä kuin hän olisi antanut sinulle hyviä tietoja fasaaneista", virkkoi lady Harrington ja otti taas käsityönsä. "Mutta soisin sinun tulleen kotiin aikaisemmin; neiti Montagu viipyi täällä hämärään saakka. Hän oli erittäin sievä oranssinvärisessä silkkipuvussaan."

"Minä inhoan oranssinkeltaista", mutisi Jasper.

"Niin minäkin oikeastaan. Mutta hän on niin tumma — ja se sopi hänelle todellakin aivan erinomaisesti."

"Niin, tumma hän kyllä on! Minä en pidä tummista — _sinähän_ olet vaaleaverinen, äiti", selitti nuori mies herttaisen kohteliaasti, ja tästä ei mylady suinkaan ollut välinpitämätön. Hän laski hyväilevästi kätensä Jasperin olalle.

"Kuulehan, sir — ei ole laisinkaan soveliasta asettaa vanhaa äitiänsä esikuvaksi! Olisin liian yksinkertainen, jollen huomaisi, että jos kaksikymmenvuotias ja viidenkymmenen ikäinen asetetaan rinnakkain, täytyy viisikymmenvuotiaan joutua armottomasti tappiolle vertailussa — enkä minä siitä napisekaan. Ilomielin näkisin nuorten kasvojen valaisevan vanhaa kotiamme, Jasper."

"Et milloinkaan neiti Montagun!"

"Ja miksen?" Mylady antoi käsityön vaipua helmaansa ja käänsi kauniit ja vakavat kasvonsa häntä kohden, "Usko minua, sinun onneasi minä aivan etusijassa ajattelen. Ellen olisi vakuutettu siitä, että neiti Montagu tekisi sinut onnelliseksi, en milloinkaan koettaisi saada häntä miniäkseni, vaikka hän sitten omistaisi koko pitäjämme tilukset, Mutta hän on nuori, herttainen, kaunis ja rikas — mitä enempää voit vaatia?"

"Yhtä ainoata, äiti."

"Mitä siis?"

"Ennenkuin otan naista aviokseni, minun tulee rakastaa häntä, mylady. Ja minä en rakasta neiti Montagua."

"Mutta sinähän voit vastedes rakastua häneen."

"En milloinkaan."

Mylady istui tovin ääneti, ja kärsimättömyyden häivä kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta sitten hän lausui tyynesti:

"Siinä tapauksessa sinä teet oikein Jasper. Se asia on siis ratkaistu. Mutta onhan muita — neiti Fitz-Aubyn esimerkiksi — ja Charlotte Bassett..."

"Mutta _hän_ on tuhatkertaisesti enemmän arvoinen kuin ne kaikki!" huudahti Jasper äitinsä hämmästykseksi mitä vilkkaimman ihastuksen vallassa ja ponnahti seisaalleen. "Ei ole koko maailmassa ketään puoleksikaan niin kaunista ja hyvää kuin hän, tiedätkös, äiti! Miksi meidän tarvitsisi tavoitella rahoja? Me tulemme hyvin toimeen nykyisillä oloillamme. Minä kuolen surusta, jollen saa häntä vaimokseni — ja sinä saat hänestä parhaimman ja herttaisimman tyttären, mitä milloinkaan voit toivoa!"

Hän oli tarttunut äidin käsiin ja tuijotti häntä silmiin hehkuvin katsein, samalla kun katkonaisten sanojen tulva syöksyi hänen huuliltaan. Ikkunat olivat auki, päästäen sisälle leppoisaa illan vilpoisuutta, iso hyönteinen liiteli suristen ympäri kattoa, ja ulkoa kuuluva satakielten kuoro säesti Jasperin tunteenpurkausta.

"Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!" hoki hän moneen kertaan. "Ja minä en ikinä rakasta ketään muuta kuin häntä!"

Onko moista tunnustusta milloinkaan lausuttu toisenlaisin sanoin?

"_Ketä_ — mitä sinä tarkoitat?" huudahti lady Harrington raskain sydämin.

"Ketäkö? Ketä muuta kuin Dorothya — käsittänethän, että tarkoitan Dorothy Flemyngiä? Ei ole ketään hänen kaltaistaan! Voi, äiti — sinun tulee pitää hänestä minun tähteni!"

"Laske irti käteni, Jasper. Missä on järkesi, sir? Koulumestarin tytär!"

Ihmisten oli tapana sanoa lady Harringtonista, että hän usein oli ryhdiltään kuin kuningatar. Ja sellaisena kuin hän nyt nousi tuolistaan, majesteetillinen hohto silmissään, olisi hän hyvin voinut esittää Aragonian Katarinaa. Nuori rakastaja tunsi tarpeelliseksi hillitä kuohuvaa hurmaannustansa.

"Flemyngit ovat myös aatelia", sanoi hän tukahtuneella äänellä, kääntyen pois äidistä ja siirtyen pari askelta ikkunaa kohden. Mutta sitten hän tuli takaisin ja pysähtyi jälleen äitinsä eteen. "Minä olisin antanut vaikka mitä, säästääkseni sinulta pahastusta tässä asiassa..."

"Pahastusta!" keskeytti rouva kylmästi. "Mahdottomuudet eivät minua pahastuta."

"... mutta sitä ei voinut auttaa. Hän on viehättävin olento, mitä tässä maailmassa on milloinkaan elänyt. Ei kukaan voi vastustaa häntä."

"Kyllä ymmärrän... Ja sinun sydämesi meni heti satimeen", sanoi lady Harrington samalla kylmällä ja kovalla äänenpainolla kuin äskenkin.

Jasper karahti punaiseksi.

"Sinä erehdyt! Moiti minua niin paljon kuin haluat, mutta älä häntä! Pikku Dorothy on yhtä osaton kuin sinäkin näistä suunnitelmista. Hänen kaikkena vikanaan on, että hän on niin sanomattoman suloinen!"

"Vai niin! Mutta on muitakin yhtä viehkeitä."

"Ei minun silmissäni. Sano minulle, äiti, — kun sinä menit isän kanssa naimisiin, tuntuiko sinusta silloin, että ketään muuta saattoi verrata häneen?"

"Sellaista ei ollutkaan olemassa."

"Ja yhtä vähän on sellaista tyttöä olemassa, jonka voisi asettaa Dorothyn rinnalle!" huudahti Jasper. "Hän ansaitsisi olla kuningatar — ei kukaan noista toisista ole sen arvoinen, että kelpaisi edes kynttilää sytyttämään hänelle! Oh, äiti, äiti — ethän tahdo särkeä sydäntäni?"

Hän oli taas tarttunut äidin käsiin ja suuteli niitä, ja lady Harrington seisoi siinä tosin ryhdikkäänä ja kylmäkiskoisena, mutta hän ei työntänyt häntä pois luotansa. Pyrkivätköhän rakkaat muistot raivautumaan esille hänen sielussaan? Ajatteliko hän kauniin ja kiihtyneen poikansa ja tämän isän sattuvaa yhtäläisyyttä? Muisteliko hän, mitä helliä ja intohimoisia sanoja oli tulvinut huulilta, jotka sittemmin kuolema oli kylmentänyt? Ja satakielen laulu — oliko sekin soinut muinaisina iltoina sillä tavoin kuin se tänä kauniina toukokuun iltana kajahteli?

Jasper yhäti tulkitsi tunteitansa kiihkeällä sanatulvalla — mielettömällä kylläkin, ehkä, mutta kuka tietää? Onhan lopultakin olemassa myös jotain sellaista, mikä käy yli kaiken inhimillisen viisauden — ja kenties nuo lauselmat saivatkin syntynsä siitä...

"Soita Marshamia! Tämä kaikki tuli niin äkkiarvaamatta", sanoi mylady. "Puhumme asiasta enemmän huomenna, kun olemme kumpikin tyynempiä." Hän kumartui äkkiä ja suuteli poikaansa kiihkeästi. "Jasper, Jasper — sinun on täytynyt joutua kesäyön unelmaan ja sen lumoukseen!"

Voi teitä hupsuja viisauden julistajia! Jalokivi saattaa olla lumouksen kätkössä, kun prinssi ratsastaa löytöretkelleen, mutta metsät yleensä avautuvat ja lohikäärmeet käyvät vaarattomiksi, kun hän voitonriemuisena rientää eteenpäin voittaakseen rakastettunsa, joka odottaa hänen paluutansa.

Tapahtuuko sellaista ainoastaan keijukaissaduissa?

V. SOPIMUSEHDOTUS.

Lady Harrington, joka tässä kohden edusti lohikäärmettä, makasi valveilla koko yön. Hänen ajatuksensa liikkuivat kartanossa ja pitkän gallerian muotokuvissa — ja hän ajatteli myös Dorothy Flemyngiä, koulumestarin tytärtä, joka uskalsi asettua sille paikalle, missä lady Di'n tai neiti Montagun olisi tullut istua. Mutta niin laajalti kuin hänen aatoksensa harhailivatkin, hän näki aina silmiensä edessä toisen kuvan — Jasperin isän, sama loiste silmissään, minkä hän oli äsken nähnyt pojallaan, ja sama kähäräisyys aaltoilevassa tukassa.

Heilläkin oli ollut vaikeuksia liittonsa solmimisessa, edellämainituista kartanon omistusoikeutta koskevista määräyksistä johtuneita, Vanha sir Hugh Harrington oli loukkaantuneena kääntynyt pois ja noitunut ja sanonut pojalleen: "Vaimosihan voipi taas kumota kaiken!" Ja Charles oli langennut polvilleen rakastettunsa eteen ja suudellut hänen kättänsä ja vakuutellut: "Tehkööt mitä tahtovat kartanon suhteen, sydänkäpyseni, kunhan se vain ei eroita meitä toisistamme!" Nuo sanat, jotka turvasivat hänen sydämensä Charlesille ikuisiksi ajoiksi, tuntuivat nyt laajenevan sulkemaan piiriinsä Jasperinkin.

"Koulumestarin tytär... Ei, minä en voi milloinkaan antaa suostumustani siihen, ja kuitenkin — rakastaneekohan Jasper todellakin häntä niin hellästi?"

Lohikäärme-parat! Heillä on aarteensa varjeltavana, ja heihin isketään haavoja, joita kukaan ei tarjoudu sitomaan. Lady Harrington heittelehti edestakaisin vuoteessaan. Kaikista päätöksistään huolimatta ajatteli hän enemmän sir Charlesia kuin sir Jasperia. Viimein hän nousi ylös ja meni eräälle kaapille, josta otti esille medaljongin; tämän sisällä oli pienoiskuva ja ruskea hiussuortuva, ja hän suuteli sitä moneen kertaan, kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Me hautaamme surumme, ja ruohoa kasvaa niiden päälle — ja toisinaan kauniita kukkasiakin — mutta välistä sattuu maanjäristyksiä, ja haudat aukenevat.

Aamulla juoksi Stephen äitinsä huoneeseen, pieni nukketeatteri sylissään.

"Minä näytän tätä neiti Flemyngille. Saan kai viedä sen sinne, vai mitä, äiti? Me annamme nukkien tanssia, jotta rouva Harriet saa katsella."

"Sinä olet liian vanha nukkien kanssa puuhaamaan", vastasi lady Harrington terävästi. "Ja sinun ikäisesi pojan pitäisi löytää parempaa tekemistä kuin naisten parissa leikkimistä."

"Kyllä löydänkin", huomautti Stephen punastuen. "Minä tappelin äskettäin nuoren Bassettin kanssa."

"Mistä syystä?"

"Hän väitti, että hänen sisarensa on yhtä kaunis kuin Dorothy, ja minä sanoin, että se oli vale — ja me tappelimme, ja minä annoin hänelle selkään."

Tätä kaksinkertaista Dorothyn ihailua oli lady Harringtonin vaikea sietää, ja hänen kasvoillaan oli hyvin kylmä ilme, kun hän hetkeä myöhemmin kutsui Jasperin aamiaishuoneeseensa. Jasper puolestaan ei tuntenut minkäänlaista pelkoa tulevaisuuden suhteen. Ainoastaan ne, joilla on jotakin kokemusta tiellä olevista kompastuskivistä, pitävät niitä silmällä, ja hän ei ollut tähän asti kohdannut mitään vastuksia. Dorothy oli ehdottomasti hänen — ja hänen äitinsä kyllä antaisi suostutella itsensä. Hän seurasi äitiä huoneeseen ja odotti, mitä tämä sanoisi, huolimattoman miellyttävässä asennossa nojaten toisella kädellä pöytään. Hänen kasvoillaan ei ollut jälkeäkään levottomuudesta. Mylady vain kiihdyksissä oli.

"Jasper", aloitti hän ja lisäsi sitten hyvin kiivaasti: "Olitko sinä todella järjilläsi, puhellessamme eilen illalla?"

"Miks'en minä olisi järjilläni ollut?"

"Ja sinä tarkoitat oikein tosissasi vakuuttaa, että sinä — että sinä rakastat tuota tyttöä?"

"Minä jumaloin häntä."

"Mieti tarkoin, Jasper. Oletko niin varma tunteistasi? Etkö voisi rakastaa neiti Montagua?"

"Mahdotonta — vaikka hän olisi kuningatar ja minun suloinen Dorothyni kerjäläistyttö. Sinä vastaisit samalla tavoin, jos olisit minun sijassani, äiti!" huudahti nuori mies säihkyvin katsein.

"Älä sano niin, Jasper. Minä ajattelisin nimeäni ja sukuani ennenkuin esiintyisin köyhän koulumestarin tyttären kosijana."

"Oh, äiti — Dorothy tuottaisi kunniaa herttuankin valinnalle."

"Jumalan nimessä, Jasper, säästä minua kaikilta mielettömiltä purkauksilta!... Minun on todella täytynyt tulla vanhuuttani tylsäksi, kun voin kallistaa korvani moiselle järjettömyydelle — ja minä en anna mitään lupausta, muista se. Minä en lupaa kerrassaan mitään, mutta — minä tahdon nähdä tytön. Hiljaa! Ei mitään ihastuksen lauselmia — minä en voisi kestää sitä — mutta minä tahdon puhua hänen kanssaan. Miten häpeäpilkku voitaisiin peittää, sitä en todellakaan tiedä — mahdottomalta näyttää minusta, että se voitaisiin salata. Luonnollisesti hänelle sinun vaimonasi kävisi pakolliseksi täydellisesti katkaista kaikki suhteet omaisiinsa... Isän pitäisi viipymättä muuttaa pois paikkakunnalta — sinun ja hänen olisi matkustettava ulkomaille joksikin aikaa..."

"Me suostumme mihinkä hyvänsä, mihinkä hyvänsä..."

"Ja minä en lupaa mitään, olen sen sanonut... Mutta minun täytyy puhutella häntä. Onhan mahdollista, että hän ei suostu näihin ehtoihin... Mieletöntä kuitenkin on toivoa mitään sellaista — eipä hän niinkään helposti taida luopua tilaisuudesta päästä lady Harringtoniksi", lisäsi mylady katkerasti.

"Hän luopuu kaikesta, mitä maailmassa on, minun tähteni", selitti Jasper luottavaisesti.

"Kuten minäkin teen", ajatteli hänen äitinsä itsekseen. Mutta hän ei sanonut mitään siitä — hän vain katsoi Jasperiin ja veti soittokellon nuorasta. "Anna valjastaa hevoset vaunujen eteen ja sano Marshamille, että hän ajaisi koululle ja veisi minun terveiseni neiti Flemyngilie sekä ilmoittaisi, että minua ilahduttaisi suuresti, jos hänellä olisi tilaisuutta saapua tänne hetkeksi, koska haluaisin puhutella häntä."

VI. DOROTHYN VASTAUS.

Dorothy-poloinen! Hän oli ajatellut monenlaisia mahdollisuuksia, mutta ei sitä, että hänen täytyisi lähteä kartanoon tässä kylmässä komeudessa ja myladyn oma kamarineitsyt takaistuimella, jonkunlaisen rikollisuudentunteen painaessa hänen sydäntään. Hän ajatteli kuolevansa häpeästä, jos lady Harrington moittisi häntä kaikesta siitä, mitä Jasper oli sanonut — eikä hän voisi paremmin kieltää hänen sanojaan kuin unhoittaa, kuinka suloisilta ne olivat kuulostaneet hänen korvissaan.

Hänen sydämensä pamppaili melkein kuuluvasti, kun hän näki sir Jasperin seisovan portailla odottamassa hänen tuloaan, ja hänestä tuntui, ettei hän edes uskaltanut kohottaa katsettaan vastaukseksi nuoren miehen innokkaaseen kuiskaukseen aivan myladyn oven luona. Oli ikäänkuin sumua hänen silmäinsä edessä, kun hän astui sisään kepeästi niiaten ja pysähtyi vapisevana ovensuuhun. Jasper oli ainoastaan avannut hänelle ja kuiskannut nuo sanat, jotka saivat hänet vielä enemmän hämilleen kuin hän jo ennestään oli — ja sitten Jasper sulki oven ja jätti hänet kuin turvattomaksi.

Huone oli hänelle kyllä tuttu edellisistä käynneistä, mutta nyt tuntui kaikki kovin vieraalta. Lady Harrington oli kahdesti kehoittanut häntä istumaan ennenkuin hän käsitti sanojen merkityksen. Hänen lähellään oli posliininen paimentyttö — tanssiva paimentyttö, jolla oli surullinen ja rukoileva ilme silmissään. Miksi noissa kuvissa katse on usein surullisen moittiva, iloisesta tanssista huolimatta? Dorothy tunsi epämääräistä sääliä tuota pientä paimentyttöä kohtaan, joka oli tuomittu ainaiseen tanssimiseen... Mutta kesken näiden mietteiden alkoi hän selvästi eroittaa lady Harringtonin sanat.

"... jonka minä en voi kieltää kohdanneen minua odottamattomana iskuna. Ellen ole käsittänyt poikaani väärin, on hän jo puhunut teille kiintymyksestä, jota hän väittää tuntevansa teitä kohtaan."

Lady Harrington tuskin tarvitsi mitään vastausta tähän, mutta hän otti nuoren tytön rukoilevan katseen ja äkillisen punastumisen myöntymykseksi.

"En tahdo moittia teitä, Te olette kenties ollut ajattelematon, mutta minä käsitän, että on puolustuksia nuorelle naiselle teidän asemassanne, ja minä otan sen kernaasti huomioon. Samalla kertaa tahdon huomauttaa, että minun tuskin tarvitsee viitata siihen, kuinka paljon hänen nykyinen toivomuksensa poikkeaa hänen tulevaisuudenmahdollisuuksistaan yleensä, sillä ero on itsestään selvä."

Hän näytti odottavan vastausta, ja Dorothyn huulilta tuli todellakin hiljainen: "Kyllä, mylady!"

Pikku paimentyttö katsoi säälivästi Dorothy parkaa "Minä tanssin, minä — sillä minun täytyy tanssia", tuntui sen katse sanovan, "mutta maailma on kuitenkin täynnä surua".

Lady Harrington ei ajatellut sitä, että Dorothysta tuntui kaikkein kauheimmalta kuulla näin avoimesti puhuttavan hänen ihanasta vastalöydetystä onnestaan, jonka auvoisuus kaikista orjantappuroista huolimatta oli vertaa vailla. Se oli kuin pyhyyden häväisemistä. Hän tiesi, että tämä unelma ei voinut toteutua, mutta se oli hänelle pyhä aarre, liian kallis tuolla tavoin käsiteltäväksi. Ja nuori tyttö puolestaan tiesi vähän siitä myrskystä, joka riehui ankaran tuomarittaren rinnassa, tämän istuessa häntä vastapäätä, pidellen kädessään pikku medaljonkia, jossa hän säilytti kiharatukkaisen miehen pienoiskuvaa — muotokuvaa, joka esitti äänettömän rukouksen nuorukaisen puolesta isän kuoltua.

Mutta mylady jatkoi järkkymättömästi:

"Minun täytyy pyytää, että te mietitte sekä omaa asemaanne että hänen. Tällaiselle avioliitolle ei ole paremmin syntyperän kuin muunkaan suhteen mitään puolustusta maailman silmissä. Isänne on koulumestari, hänellä on vähäpätöinen asema yhteiskunnassa, ja minä en tiedä, onko hänellä suhteita, jotka voisivat auttaa häntä arvokkaammalle sijalle."

Hän vaikeni taas. Dorothy oli yhä vielä ääneti, mutta hän kohotti päätänsä ja alkoi jälleen saavuttaa malttia.

"Minun täytyy vaitiolostanne päättää että hänellä _ei_ ole sellaisia tuttavuuksia. Teidän tulee suoda minulle anteeksi, että puhun avoimesti ja koristelemattomasti — sellaisissa olosuhteissa, joihin nyt olemme joutuneet, on parasta käydä suoraan käsiksi asiaan. Poikani on aivan yksinkertaisesti hairahtanut suunnattomaan hupsuuteen, ja soveliainta olisi kenties ollut minun lähettää kutsumaan isäänne, mutta erityiset asianhaarat saivat minut kääntymään mieluummin teidän puoleenne suoraan..."

"Mylady", keskeytti Dorothy matalalla ja aluksi epävarmalla äänellä, "suokaa anteeksi, kun sanon teille, että on tarpeetonta haastaa tästä asiasta pitemmälti. Kun sir Jasper eilen illalla puhui minulle — tuosta asiasta — vastasin hänelle, että olisi julkeata minun vastaanottaa niin kunniakasta tarjousta, Hän tietää, ettei minulla ole milloinkaan ollut suostumisen ajatustakaan. Ei ole mitään aihetta enempään selittelyyn, mylady."

Dorothyn ääni vapisi, ja väri vaihteli hänen poskillaan, mutta hän nousi ylös päättävästi ja niiasi keveästi kuin hyvästiksi, ja hänessä ilmeni tyyntä arvokkuutta, jonka lady Harrington täysin hyväksyvästi pani merkille. Dorothyn sanat olivat antaneet hänelle odottamatonta toivoa. Jos nuoren tytön oikeudentuntoon voitaisiin vaikuttaa, niin selkkauksesta kenties selvittäisiin mutkattomasti — ja Jasper kyllä pian tointuisi pikku vastoinkäymisestään.

"Erittäin hyvin sanottu, lapsi", virkkoi mylady ystävällisemmällä sävyllä kuin hän tähän asti oli käyttänyt. "Te olette sillä osoittanut, että teillä on sekä arvostelukykyä että oikeudentuntoa, ja sitä minä en unohda. Me koetamme nyt yhdessä saada kaikki kuntoon, ennenkuin poistutte. Olkaa hyvä ja istuutukaa vielä siksi aikaa kunnes minä palaan."

Dorothy ei tahtonut enää istuutua paikalleen. Hänen sydämensä oli niin täynnä; että se tuntui melkein olevan pakahtumaisillaan. Voi — mitä olikaan hän tehnyt joutuakseen kokemaan kaikkea tätä samalla kertaa katkeraa ja suloista, tätä surua, jota hän ei voinut toivotella olemattomaksikaan! Hän ei kenties enää ikinä saisi vaihtaa sanaakaan Jasperin kanssa, mutta tämä oli kuitenkin rakastanut häntä, sanonut häntä elämäkseen, sielukseen. Mikään ei voisi ottaa häneltä pois sitä, mikä oli ollut — ilman sitä kävisi elämä liian murheelliseksi...

Juuri silloin kuului ääniä ulkopuolelta — ääniä ja nopeita askelia. Ovi kiskaistiin auki, ja Jasper riensi sisälle äitinsä kanssa. Myladyn käsi oli hänen käsivarrellaan, mutta Jasper vapautui siitä ja kiirehti Dorothyn luo.

"Armahin neiti Flemyng — rakastatteko minua?" kysyi hän suoraa päätä.

"Mutta tämähän on..."

"Suokaa anteeksi, mylady", keskeytti Jasper kääntyen nopeasti äitinsä puoleen, "tämä kysymys koskee ainoastaan neiti Flemyngiä ja minua. Sittemmin voi muita kysymyksiä tulla puheeksi, mutta minä tahdon nyt vastauksen tähän kysymykseen. Ja te, sydämeni lemmitty, ette suinkaan kieltäydy vastaamasta minulle", lisäsi hän mitä hellimmällä ja suostuttelevimmalla äänellä.

"Minä olen sanonut myladylle, että..." sopersi Dorothy.

"Vastatkaa minulle! Minä en tahdo, että salaatte totuuden. Oletteko te voinut sanoa, että te ette tunne mitään hellyyttä minua kohtaan, vaikka tiedätte, että minä rakastan teitä lämpimästi, kaikesta sydämestäni?" tiukkasi hän kiihkeästi.

"En, en, sir! Mutta..."

"No — se on riittävä vastaus. Asia ei siis ollutkaan niin kuin te sanoitte, mylady."

"Sinä hourit, Jasper! Minä en ole koskaan tehnyt sellaista kysymystä."

"Et, mutta sinä sanoit, että hän on valmis luopumaan kaikesta. Mutta sitähän te ette tahdo tehdä, Dorothy."

"Ei ole ollutkaan mitään, mistä luopua", selitti Dorothy, koettaen puhua päättäväisellä sävyllä.

"Sen te sanotte vain luullen, että teidän pitää sanoa niin! Mutta minä tiesin kyllä, että voin luottaa teihin, vaikka äitini tahtookin särkeä sydämeni."