Part 3

Ja niin oli Colombel jälleen tullut eräänä aamupäivänä. Hänen vielä kulkiessaan paitahihasillaan ja paljasjaloin huoneessaan, tuli hänelle äkkiä se ajatus, että hän tarttuisi Thereseen kiini ja nostaisi hänet korkealle samalla tavalla kuin atleetit koettavat tehdä markkinoilla voitettuaan jonkun. Mutta Therese koetti vapautua ja sanoi:

-- Anna minun olla! Sinä tiedät, että minä olen sinua vahvempi. Ja minä saattaisin tehdä sinulle pahaa.

Colombel nauroi.

-- No teeppä sitten, mutisi hän, pudistellessaan häntä yhä edelleen. Ja nyt painiskelivat he keskenään, kuten he usein tekivät, vaistomaisen taisteluhalun ajamina. Useimmiten Colombelin voimat loppuivat. Ja silloin hän nosti hänet ylös ja painoi hänet rinnalleen, kuten voittava naisjättiläinen.

Mutta tällä kertaa vaipui Therese polvilleen ja Colombel heitti hänet voimakkaalla tempauksella lattiaan. Hän seisoi voittoriemuisena hänen edessään.

-- Näetkös nyt, että sinä et ole yhtään vahvempi minua, sanoi hän loukkaavasti nauraen.

Therese oli tullut kalmankalpeaksi. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hän värisi vihasta niin että Colombelinkin valtasi kauhistus. Ah, hän olisi voinut kuristaa hänet omilla käsillään! voittaa hänet kerta kaikkiaan, tehdä lopun kaikesta. Ja nyt he kietoituivat jälleen toistensa käsivarsiin ja painiskelivat sanaakaan sanomatta läähättävin rinnoin. Se ei ollut enää leikkiä. Kylmä murhanhalun hengähdys kulki läpi Theresen. Colombel alkoi korista. Therese rupesi pelkäämään, että joku kuulisi ja lykkää hänet luotaan pelottavalla voimanponnistuksella. Colombel löi ohimonsa piironginkulmaa vasten ja nääntyi hitaisesti lattialle.

Therese veti syvään henkeä. Hän järjesti tukkansa peilin edessä ja silitti hameensa. -- Voitetusta Colombelista ei hän sen enempää huolehtinut. Hän kai voinee omin voimineenkin nousta. Niin liikutti hän nuorta miestä jalallaan. Ja kun hän edelleen ei tehnyt pienintäkään liikettä, nojautui tyttö hänen ylitsensä kevyesti väristen. Nyt hän näki, että hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, hänen silmänsä lasimaiset ja hänen suunsa vääntynyt. Hänen ohimossaan ammotti pitkä ja kapea haava.

Colombel oli kuollut.

Therese seisoi kuin kivettynyt ja sanoi sitten itsekseen:

-- Kuollut -- niin, nyt hän on kuollut.

Ja äkkiä valtasi hänet jäytävä kauhu sitä todellisuutta kohtaan, joka häntä ympäröi. Eräänä silmänräpäyksenä oli hän todellakin tahtonut hänet surmata. Mutta se oli ainoastaan mielettömän vihan hetkenä. Silloinhan oikeastaan tahdotaan aina surmata, kun ollaan taistelussa, mutta sitä ei kuitenkaan missään tapauksessa tehdä, sen vuoksi että kuolleet tulevat vaivaloisiksi jälkeen päin. Ei, se ei ollut hänen vikansa. Hän ei ollut sitä tahtonut. Ja sen lisäksi hänen omassa huoneessaan!

Hän puhui jälleen ääneen itsekseen: "Nyt se on ohi. Hän on kuollut eikä häntä voi saada täältä pois ilman apua."

Ensimäisen silmänräpäyksen jäytävän kauhun jälkeen alkoi hän nyt hehkua kuumeesta. Hänellä oli kuollut mies huoneessaan. Ja miten voisi hän antaa mitään selitystä siihen, että tämä olisi hänen luonaan paljasjaloin, paitahihasillaan ja ammottava haava ohimossa? Hän oli hukassa.

Therese nojautui jälleen kuolleen ylitse ja katseli haavaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi hänet niin äkillinen kauhistus, että hän seisoi kuin kivettyneenä samassa asennossa. Hän kuuli Françoisen -- Colombelin äidin askeleet etehisestä. Ja sitten tunkeutui muitakin askeleita ja ääniä hänen korviinsa -- ne olivat valmistuksia kutsuihin, jotka hänen vanhempansa panisivat toimeen samana iltana. Minä silmänräpäyksenä hyvänsä saatettaisiin häntä huutaa. Ja tuossa lepäsi kuollut hänen huoneessaan -- hänen rakastajansa, jonka hän oli surmannut -- vastustamattomin todiste hänen rikollisuudestaan.

Murheellisena nousi hän ja katseli ympärilleen huoneessa, ikäänkuin etsisi piilopaikkaa, mihin saisi kätkeä kuolleen. Hän katseli kaikkia nurkkia ja vapisi samalla raivosta voimattomuutensa vuoksi.

Ei, ei ollut mitään nurkkaa, mihin hän voisi sen kätkeä. Alkoovi ei ollut kyllin syvä ja kaappi oli liian kapea. Koko huone näytti voivan tarjota hänelle ainoastaan mahdottomuuksia. Ja kuitenkin olisi se ollut riittävä piilopaikka heidän rakkaudelleen. Äänettömin, kissamaisin askelin oli hän hiljaa sinne hiipinyt, ja sitten poistunut samalla tavalla. Koskaan ei hän ollut uskonut, että toinen joskus voisi tulla näin raskaaksi!

Therese juoksi lakkaamatta edestakaisin huoneessa, ikäänkuin vangittu petoeläin. Silloin sai hän äkkiä erään päähänpiston. Jos hän heittäisi hänet ulos ikkunasta? Mutta kun hänet löydettäisiin alhaalla, niin arvattaisiin heti mistä hän oli pudonnut. Siitä huolimatta veti hän pois ikkunanverhot katsoakseen alas kadulle, ja silloin hänen katseensa osui äkkiä vastassa olevaan nuoreen mieheen -- tuohon hulluparkaan, joka lakkaamatta seisoi ikkunansa ääressä ja soitti huilua niin nöyrin katsein...

Hän tunsi niin hyvin nämä kalpeat kasvoni jotka lakkaamatta tuijottivat häneen. Eikä hän voinut ollenkaan häntä sietää -- tämä arka ihailu pitkän matkan päästä teki hänet hermostuneeksi. Mutta nyt kohosi äkkiä hymy Theresen sen kalpeille kasvoille. Hän oli pelastettu.

Tuo narri parka toisella puolella tunsi varmaankin orjamaista rakkautta häntä kohtaan. Hän mukautuisi varmasti hänen tahtoonsa, olisipa vaikka rikos kysymyksessä. Ja hän luonnollisesti palkitseisi hänet, -- lahjoittamalla hänelle rakkautensa tahi ainakin ruumiillisen minänsä.

Hän ei ollut rakastanut tuota miestä sen vuoksi, että hän oli liian hento ja ujo hänelle, mutta nyt hän kuitenkin sen tekisi. Hän kiinnittäisi itsensä häneen ainiaaksi lahjoittamalla itsensä hänelle, jos hän auttaisi häntä pesemään itsensä puhtaaksi tästä verivelasta. Hänen punaiset huulensa väreilivät ikäänkuin tämän uuden rakkauden esimausta, joka äkkiä tuntui hänestä ärsyttävältä senvuoksi että esine oli hänelle tuntematon.

Sitten nosti hän nopeasti kuolleen ylös niin kevyesti kuin se olisi ollut vaatteisiin puettu vanki, kantoi hänet vuoteelle ja laski hänet siihen.

Jonka jälkeen hän jälleen meni ikkunan ääreen, avasi sen ja heitti lentosuudelman Julienille.

IV.

Julien oli sillä mielellä kuin häntä olisi vaivannut ilkeä uni.

Nähdessään Colombelin lepäävän sängyssä, ei hän sitä enää ihmetellyt, vaan se tuntui hänestä aivan yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Eihän kukaan muu kuin pikku Colombel saattanut levätä täällä, tässä alkoovissa ohimo halkaistuna ja jäsenet herpaantuneina kauhistuttavan hekuman asennossa.

Therese puhui kauvan. Aluksi ei Julien kuullut mitä hän sanoi, hänen sanansa saavuttivat hänet aivan kuin ääni etäisestä kaukaisuudesta. Mutta sitten hän käsitti että tyttö antoi hänelle käskyn ja nyt hän kuunteli tarkkaavaisuudella. Hän ei saisi lähteä sieltä heti, vaan hänen täytyisi jäädä hänen huoneeseensa kunnes joutuisi puoliyö ja kaikki vieraat poistuisivat. Hänen vanhemmillaan oli iltakutsut, ja tämä esti häntä heti ryhtymästä toimeen, mutta suuresti katsottuna saattoi tätä asianhaaraa pitää onnellisena sattumana. Sillä siten olivat kaikki talon ihmiset toimissaan siinä määrässä, että kukaan luultavasti ei tulisi Theresen huoneeseen. Kun aika olisi tullut, ottaisi Julien kuolleen selkäänsä, menisi hänen kanssaan pois ja heittäisi hänet Chanterclaireen Rue Beau-Soleilin alapuolelle. Therese selitti kaikki tyyni hänelle niin rauhallisesti kuin olisi kysymys maailman yksinkertaisimmasta asiasta.

Kun hän oli lopettanut, laski hän kätensä nuoren miehen olkapäille ja sanoi:

-- Oletteko ymmärtänyt minua -- ja tahdotteko tehdä niinkuin olen sanonut?

Toinen säpsähti.

-- Olen, olen -- kaikki mitä te tahdotte. Saatatte käyttää minua mielenne mukaan.

-- Antakaa minulle suudelma.

Julien painoi kauhistuneena suudelman hänen jääkylmälle otsalleen. Sitte he molemmat vaikenivat.

Therese oli jälleen vetänyt kokoon sängyn verhot. Ja sitten vaipui hän vihdoin jakkaralle: levätäkseen. Julien seisoi samalla paikalla hetkisen, mutta sitten hänkin istuutui.

Françoisia ei kuulunut enää ulkopuolella olevasta huoneesta. Alhaalta kuului silloin tällöin kumeaa sorinaa tahi melua.

Pimeni pimenemistään.

He istuivat täten pitkän aikaa liikahtamatta.

Julienin aivoissa takoi ja jyskytti, niin että hän ei kyennyt käsittämään ainoatakaan selvää ajatusta. Hän oli Theresen luona, ja tämä tieto täytti hänet autuuden tunteella. Äkkiä hän muisti, että alkoovissa lepäsi kuollut mies, ja väristys valtasi hänet. Hän tunsi olevansa tulemaisillaan aivan voimattomaksi. Tyttö oli siis rakastanut inhoittavaa pikku Colombelia. Taivaan Jumala, miten se saattoi olla mahdollista? Hän antoi hänelle anteeksi sen että hän oli hänet surmannut; ainoa mikä häntä liikutti, oli Colombelin paljaat jalat, joiden terät olivat hänen sänkynsä ulkopuolella. Niin, tuhatkertaisella ilolla heittäisi hän hänet Chanteclaireen sillan päästä, sinne missä vesi oli syvintä ja pimeintä. Sitten he olisivat molemmat päässeet hänestä ja saattaisivat kaikessa rauhassa kuulua toisilleen. Ja kun hän ajatteli tätä onnea, josta hän samana aamuna ei vielä ollut ehtinyt uneksiakaan, näki hän äkkiä itsensä lepäävän samassa vuoteessa ja samalla paikalla, joka nyt oli kuolleen Colombelin, ja hänet valtasi uudelleen väristys.

Therese lepäsi jakkarallaan eikä liikahtanut. Hän oli peittänyt kasvonsa molempiin käsiinsä, mutta hän ei tiennyt, miksi hän näin istui. Johtuiko se ainoastaan ruumiillisesta ahdistuksesta vaiko siitä kauhistavasta jännityksestä, jonka hän oli elänyt tänään? Vai oliko se katumusta, surua rakastajan vuoksi, joka nyt nukkui viimeistä untansa? Miettikö hän aivan levollisesti pelastussuunnitelmaa vai tahtoiko hän ainoastaan salata tuskaansa, joka väänsi hänen kasvonsa? Hän ei voinut perustella mitään vastausta näihin kysymyksiin.

Äkkiä alkoi kello lyödä. Ja nyt nousi Therese aivan hitaasti ja sytytti pukuhuoneensa kynttilän. Hän oli jälleen voittanut tavallisen levollisuutensa ja voimansa. Kuolleen, joka lepäsi ruusunväristen silkkiesirippujen takana, näytti hän kokonaan unohtaneen. Levollisin askelin kulki hän edestakaisin huoneessaan. Sitten hän sanoi kääntymättä ympäri, samalla kun hän avasi tukkansa:

-- Minä pukeudun nyt iltakutsuja varten. Jos joku tulee, täytyy teidän kätkeytyä alkooviin.

Julien istui ja katseli häntä. Tyttö kohteli häntä jo kuten rakastettuansa; oli kuin yhteinen rikkomus olisi jo erottamattomasti kahlehtinut heidät toisiinsa.

Therese käherteli tukkaansa. Julienin koko ruumis vapisi, kun hän katseli häntä. Hän oli niin kaunis, niin viehättävä niskan ollessa paljaana ja hienosti muodostuneiden käsivarsien hitaasti liikkuessa edestakaisin hänen itsensä pyörittäessä kokoon kiharoitaan hennoilla sormillaan.

Tahtoiko tyttö tällä häntä houkutella? Tahtoiko hän näyttäytyä hänelle koko viehättävässä suloudessaan -- tuo rakastettu, jonka hänen tuli taistella itselleen -- terästääkseen hänen rohkeuttaan?

Kun hän oli juuri vetämässä kenkiä jalkaansa, kuului askeleita käytävästä.

-- Mene alkooviin, sanoi hän hiljaa.

Nopealla liikkeellä heitti hän liinavaatteen, jonka hän oli juuri riisunut päältään, jäykistyneen ruumiin yli -- tämän vaatteen, joka vielä oli lämmin hänen ruumiinsa kosketuksesta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli Françoise sisään ja sanoi:

-- Teitä odotetaan alhaalla Mademoiselle.

-- Tulen heti, ystäväni, vastasi Therese levollisesti. -- Tule ja auta minua pukemaan hamettani.

Julien katseli heitä verhojen poimusta, häntä värisytti tytön kylmäverisyys. Hänen hampaansa kalisivat niin, että hänen täytyi painaa kätensä lujasti suunsa eteen, ettei se kuuluisi. Aivan vieressään, päälleasetetun naisen liinavaatteen alta näki hän Colombelin paljaan jalan pistävän esiin. Entä, jos Françoise -- hänen äitinsä olisi vetänyt pois esiripun ja kohdannut -- poikansa jalan!

-- Varo, ettei kukat irtaannu, sanoi Therese.

Hänen äänensä ei ilmaissut vähintäkään mielenliikutusta. Hän hymyili kuin mikä nuori tyttö hyvänsä, joka iloitsee tanssiaisten ajatuksesta. Hänen hameensa oli valkoista silkkiä, ja se oli runsaasti reunustettu villeillä ruusuilla. Ja hänen nyt seisoessaan keskellä huonetta, oli hän kuin tavattoman suuri, neitseellinen valkoinen ruusuvihko. Hänen kaulansa ja hänen valkoiset käsivartensa kilpailivat hameen valkeuden kanssa.

-- Miten kaunis te olette, mademoiselle, ah, miten te olette kaunis, toisti vanha Françoise lakkaamatta. -- Mutta seppele puuttuu vielä -- odottakaa vähän!

Hän näytti etsivän kukkia ja vei kätensä sängynverholle ikäänkuin tahtoakseen katsoa, olivatko ne joutuneet sängylle. Julien oli aivan huudahtamaisillaan tuskasta. Mutta Therese, joka edelleen seisoi hymyillen peilin edessä, sanoi aivan levollisesti:

-- Ei, seppele on tuossa piirongilla. Antakaa se minulle... Älä koske minun sänkyyni! Sinne olen pannut kaikenmoista, sinä tuottaisit minulle vain epäjärjestystä.

Françoise auttoi häntä kiinnittämään seppelettä. Sitten seisoi Therese vielä pari silmänräpäystä jälellä ja katseli peiliin selvällä mielihyvällä. Nyt hän oli valmis, tuli vain vetää hansikat käsiinsä.

-- Ei, ei, te olette todellakin kauniimpi ja siveämpi kuin itse madonna kirkossa, mademoiselle Therese.

Nuori tyttö hymyili tälle kohteliaisuudelle. Sitten heitti hän viimeisen silmäyksen peiliin, meni ovea kohti ja sanoi: "Tule nyt, niin menemme... Sinä voit sammuttaa kynttilät."

Tuli äkkiä pimeys huoneeseen. Julien kuuli ovien sulkeutuvan Theresen jälkeen ja hänen silkkilaahustimensa kohinan etehisestä. Hän ei uskaltanut jättää alkoovia, vaan istuutui lattialle sängyn viereen. Pimeä laskeutui kuten harso hänen silmilleen, hän ei saattanut nähdä mitään, mutta oli lakkaamatta näkevinään kuolleen paljaan jalan vierellään.

Hän ei tiennyt miten kauvan hän oli täten istunut, kun ovi avaantui. Hän kuuli silkin kahinan ja ymmärsi, että se oli Therese. Hän asetti jotakin piirongille ja sanoi hiljaa tulematta lähemmäksi:

-- Te ette ole varmaankaan syönyt mitään päivällistä tänään ja teidän täytyy se nauttia täällä. Kuuletteko?

Hän kuuli jälleen tytön silkkilaahustimen kahisevan etehisessä. Ja nyt hän nousi. Hänestä tuntui kuin hän tukehtuisi alkoovissa, hän ei saattanut enää sietää oloa tämän vuoteen, Colombelin ruumiin vieressä. Samassa löi kello kahdeksan; hänen täytyi niinmuodoin odottaa vielä kokonaista neljä tuntia. Sitten astui hän varsin varovasti pari askelta eteenpäin.

Ulkona oli tähtikirkasta ja heikko valonhohde tunkeutui sisään ikkunoista, niin että hän saattoi erottaa huoneessa olevat esineet. Ainoastaan nurkissa oli täysin pimeää. Hän ei ollut luonteeltaan pelkuri, mutta täällä, tässä huoneessa kohosi tuskanhiki lakkaamatta hänen otsalleen. Hänestä tuntui siltä kuin huonekalut liikkuisivat ja tulisivat uhaten häntä vastaan. Kolme eri kertaa oli hän kuulevinaan syvän huokauksen alkoovista. Hän melkein jähmettyi kauhusta. Mutta kun hän kuunteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella, ymmärsi hän että sen täytyi olla juhlan humua alhaalta. Sieltä kuului vielä valssin säveliä ja monien äänten iloinen sorina. Hän sulki silmänsä ja oli äkkiä näkevinään edessään juhlallisesti valaistun tanssisalin, hän näki Theresen neitseellisessä valkoisessa puvussaan lepäävän kuljettajansa käsivarrella tanssissa. Koko huone väreili tanssimusiikin iloisista sävelistä. Ja täällä oli hän yksin, tässä kauhistavassa huoneessa hampaiden tuskasta kalistessa.

Äkkiä hän säpsähti ja tukka nousi pystyyn hänen päässään, hän oli näkevinään valon välähdystä eräältä tuoleista. Mutta kun hän rohkaisi itseään ja tutki asiaa lähemmin, huomasi hän, että se oli valkosatiininen korsetti. Hän otti korsetin tuolilta, kätki kasvonsa tähän esineeseen, johon tyttö oli kietonut ylpeän povensa ja veti henkeensä sen tuoksulla itseään huumatakseen.

Ah, mikä hekuma! Hän tahtoi unohtaa kaiken muun. Ei, hän ei pitänyt mitään kuolinvalvojaisia, hän piti rakkaudenvalvojaisia. Hän nojasi otsansa rinnustaa vasten ja puristi edelleen huulensa valkoiseen korsettiin. Niin eli hän ajatuksissaan rakkaudentarinansa. Vastapäätä, kadun toisella puolella, näki hän oman huoneensa. Sen ikkuna oli auki. Sieltä oli hän valloittanut Theresen uupumattomalla huilun soitollaan illan toisensa jälkeen. Huilu oli niin kauniisti tulkinnut hänen rakkauttansa, että nuori tyttö lopullisesti oli taipunut hänelle hymyilemään. Ja tuo satiini jota hän kerran toisensa jälkeen suuteli, oli palanen hänen omaa, valkoista, silkinsileää hipiätään, jonka hän oli jättänyt jälelle, jottei hän tulisi kärsimättömäksi. Hänen mielikuvituksensa oli niin elävä ja niin pettävästi todellisuutta muistuttava, että hän kääntyi ikkunasta ja hyökkäsi ovea kohti, luullessaan kuulevansa tytön tulevan.

Mutta sitten hän tuli äkkiä täysin valveilleen ja näki todellisuuden sellaisena kuin se oli. Ja nyt hän teki intohimoisen päätöksen. Niin, hän ei viipyisi, hän palaisi jo takaisin tänä yönä. Tyttöhän oli niin hurmaavan kaunis, ja hän rakasti häntä niin mielettömästi. Niin, niin, hän kääntyisi takaisin heti, kadottamatta ainoatakaan minuuttia heti kuin olisi heittänyt taakkansa jokeen. Vavisten hermoväristyksestä puri hän korsettia tukahduttaakseen ne nyyhkytykset, jotka tahtoivat päästä hänen polttavasta rinnastaan.

Kello löi kymmenen. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut siellä vuosikausia. Ja hän jatkoi odottamistaan. Piirongilta hän löysi leipää ja hedelmiä ja hän söi halukkaasti seisaallaan. Sen jälkeen hänet valtasi hillittömän nälän tunne, jota ei voinut tyydyttää. Mutta se antaisi kenties hänelle kuitenkin uusia voimia. Syötyään valtasi hänet sanomaton väsymys. Oli kuin tämä yö ei koskaan loppuisi. Alhaalta kuului tanssimusiikki yhä vilkkaampana hänen korviinsa --- sitten hän kuuli ensimäisten vaunujen vierivän pois. Ja hän tuijotti jäykästi ovelle, kunnes hän äkkiä näki päivänvaloa avaimenreiästä. Nyt ei hän edes piilottautunut. Paha kyllä jos joku sattuisi tulemaan sisälle!

-- Ei, kiitos, Françoise, sanoi Therese, joka avasi oven kynttilä kädessä. Mene sinä ja asetu levolle, sinä olet varmaankin väsynyt.

Hän sulki oven jälkeensä ja lukitsi sen. Näin jäi hän seisomaan pariksi silmänräpäykseksi sormi suulle painettuna.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vaikka hän oli tanssinut. Hän ei sanonut sanaakaan, laski kynttiläjalan pois luotaan ja istuutui Julienia vastapäätä. Täten odottivat he vielä puolen tuntia, katsellen toisiaan hiljaisuudessa.

Kaikki vieraat olivat lähteneet ja talo tuntui uupuneen uneen, mutta kaikkein enin teki Thereseä rauhattomaksi se, että Françoise nukkui viereisessä huoneessa. He kuulivat hänen ensiksi käänteleivän huoneessa sinne ja tänne, sitten hänen sänkynsä narisi, hän oli niinmuodoin laskeutunut levolle. Pitkän aikaa kuulivat he hänen lakkaamatta käänteleivän, hänelle näytti olevan vaikea saada unta. Vihdoinkin kuului, että hän hengitti syvään ja säännöllisesti, hän nukkui.

Koko ajan oli Therese kohdistanut vakavan katseensa Julieniin. Ja nyt hän sanoi:

-- Menkäämme!

He vetivät pois ruusunväriset verhot ja auttoivat pienen Colombelin pukemista, jonka kasvot nyt olivat aivan ruumiinväriset.

Kun tämä oli tehty uivat molemmat hiessä.

-- Menkäämme! toisti tyttö.

Silmänräpäystäkään viivähtämättä tarttui Julien kuolleeseen ja heitti hänet olkapäilleen, kuten teurastajan on tapana kantaa vasikoita. Julienin leveä selkä taipui taakan alla, ja kuolleen jalat riippuivat noin metrin päässä lattiasta.

-- Minä menen ensiksi, sanoi Therese reippaasti, -- ja minä pidän teitä takista kiini, niin että teidän tarvitsee ainoastaan seurata mukana. Mutta se teidän täytyy tehdä hitaisesti.

Ensiksi täytyi heidän nyt mennä huoneen läpi, jossa Françoise makasi. Tämä oli vaikein tehtävä. Kun he olivat päässeet ovelle asti, kolahti toinen kuolleen jaloista tuoliin, ja Françoise heräsi jyrinästä. He kuulivat hänen kohottavan päätänsä ja mutisevan muutamia epäselviä sanoja. Ja siinä he nyt seisoivat liikkumattomina, tyttö oven vieressä ja nuori mies aivan hänen takanansa ruumis olkapäillä, molemmat vapisten kauhusta että kuolleen äiti heidät huomaisi, heidän ollessaan matkalla heittääkseen ruumiin jokeen. Se oli sietämättömimmän tuskan hetki. Mutta parin minuutin kuluttua näytti Françoise jälleen nukkuneen, ja he hiipivät varovasti etehiseen.

Siellä heitä kuitenkin odotti uusi kauhun aihe. Markiisitar ei ollut vielä mennyt vuoteelleen, ja kapea valonjuomu tunkeutui hänen huoneestaan, jonka ovi oli vielä raollaan. Nyt he eivät uskaltaneet eteenpäin eivätkä kääntyä ympäri.

Julien tunsi, että pikku Colombel varmasti liukuisi alas hänen olkapäiltään, jos hänen vielä kerran täytyisi kulkea äidin huoneen läpitse.

Noin neljännestuntiin ei hän uskaltanut tehdä ainoatakaan liikettä. Theresellä oli kuitenkin se kamala rohkeus, että hän uskalsi tukea ruumista, jotta Julien ei väsyisi. Vihdoin sammui markiisittaren kynttilä, ja he jatkoivat vaellustaan portaita pitkin.

Therese avasi vanhan käyttämättömän oven -- ja kun Julien meni taakkansa kanssa Place des Quatres-Femmesin yli, näki hän hänen seisovan Hotel Marsannen sammaleilla peitetyllä portaalla tanssipuvussaan.

Ja tyttö odottaisi häntä.

V.

Julienilla oli voimia kuin härällä, eikä pikku Colombel tuntunut hänestä raskaalta. Hän tuskin tunsikaan taakkaansa, ja hänet valtasi jonkinlainen saatanallinen ilo sen johdosta, että kuollut oli niin kevyt ja hento. Niin, nyt ei pikku Colombel enää kulkisi ohi ja nauraisi hänelle hänen huilua soittaessaan, eikä hän enää suututtaisi myöskään häntä kujeillaan kaupungissa. Ajatellessaan, että hänen onnellinen kilpailijansa nyt riippui kylmettyneenä ja kankeana hänen olkapäillään, tunsi hän tyydytyksen tunnetta, joka levisi koko hänen olemukseensa. Hän asetti taakkansa olalleen vähän paremmin, puri yhteen hampaansa ja meni reippaasti eteenpäin.

Ulkona oli aivan pimeää. Ainoastaan kapteeni Pidouxin luota näki hän valoa. Kapteeni ei kenties ollut oikein terve, hän näkyi kävelevän edestakaisin huoneessaan. Julien tuli levottomaksi ja meni kadun vastakkaiselle puolelle, jossa hän pysyttelihe aivan likellä rakennusten seiniä. Silloin kuului äkkiä hiljaista yskimistä, ja tämä ääni nosti kylmän väreen Julienin selkärankaan. Hän pysähtyi erääseen porttikäytävään ja näki asianajaja Savournainin rouvan seisovan ikkunansa ääressä saadakseen raitista ilmaa. Tämä oli nyt todellakin onneton sattuma, sillä koko kortteli lepäsi tavallisesti syvässä unessa tähän vuorokauden aikaan. Mutta onneksi palasi madame Savournain pian nukkuvan puolisonsa viereen -- hänen kuorsauksensa kuului selvästi kadulle avoimesta ikkunasta.

Kun tämä ikkuna oli jälleen suljettu, meni Julien jälleen nopein askelin paikan yli.

Tultuaan rue Beau-Soleiliin tunsi hän itsensä varmaksi. Ja nyt hän sai äkkiä vastustamattoman halun ruveta aivan mielettömästi juoksemaan. Hän tiesi että se oli vaarallinen ja mieletön yritys, mutta hän ei voinut muuta. Hän tunsi edelleen tyhjän Place des Quatre-Femmesin takanaan molempine valaistuine ikkunoineen, jotka seurasivat häntä kuin vakoilevat silmät. Hän juoksi voimiensa takaa, ja hänen askeleensa kuuluivat kivitystä vastaan niin kovilta, että hän luuli jonkun juosten tulevan hänen perässään.

Äkkiä hän pysähtyi.

Noin kahdenkymmenen metrin päästä kuuli hän upseerien ääniä, jotka olivat päivällisateriallaan erään vaalean leskirouvan luona rue Beau-Soleilin varrella. He olivat oletettavasti myöhästyneet punssilasin ääressä -- olivat ehkä juhlineet jonkun toverin ylennyksen vuoksi.

Jos he tulisivat pitkin katuja, olisi hän hukassa. Syrjäkatuja ei ollut ja kääntyminen oli liian myöhäistä. Hän kuuli heidän askeleensa ja heidän miekkojensa kalinan, ja hänet valtasi mieletön tuska.

Mutta melu heikkeni heikkenemistään ja hävisi vihdoin. Hän odotti vielä hetkisen, sitten päätti hän jatkaa. Nyt koetti hän synnyttää niin vähän melua kuin mahdollista. Kernaimmin olisi hän kulkenut paljasjaloin, mutta saappaiden riisumiseen menisi liian pitkä aika.