Part 2

Tässä silmänräpäyksessä ei hänessä ollut huomattavissa mitään siitä liikuttavasta ja lapsellisesta, jonka hän oli nähnyt edessään edellisenä iltana. Hänen kasvonsa mustine silmineen ja veripunaisine huulineen olivat kalpeat, ja niissä oli ylpeä ilme. Kun hän oli hetkisen näin nuorta miestä tarkastellut -- kasvoissaan maailman välinpitämättömin ilme, ikäänkuin olisi katsellut koiraa kadulla -- menivät hänen huulensa tuskin huomattavaan halveksivaiseen hymyyn, ja hän vetäytyi hitaisesti syrjään ja sulki ikkunan.

Julien vaipui aivan masentuneena nojatuoliinsa ja läähätti vapisten:

-- Ah, Jumalani -- hän ei tahdo minusta välittää! Ja minä rakastan häntä -- minä rakastan häntä niin, että siitä tulee minun kuolemani.

Hän löi molemmat kätensä kasvojaan vasten ja nyyhkytti. Miksi hän olikaan näyttänyt itsensä? Se joka oli niin ruma kuin hän, vetäytyy tavallisesti piiloon, etteivät naiset säikähtäisi. Hän raivosi itseään vastaan -- hän oli aivan suunniltaan rumuutensa vuoksi. Miksi hän ei ollut edelleenkin jatkanut soittoaan pimeässä satakielen tavoin, joka tenhoaa kaikki sävelillään, mutta ei koskaan näyttäydy päivänvalossa, jotta ei herättäisi vastenmielisyyttä...

Tyhmyydellään ja jyrkkyydellään oli hän nyt rikkonut tenhon. Ja kun tyttö nyt tiesi, että hän oli aivan kömpelön vetojuhdan muotoinen -- ei hän enää koskaan voisi ihastua hänen musiikistaan.

Mitä nyt auttoi, jos hän lämpiminä kukkaistuoksuisina kesäöinä soitti sulavampia säveleitään -- Therese ei kuitenkaan niitä kuunnellut. Hän tuli huoneeseensa, nojautui ikkunastaan, ikäänkuin ei olisi ollenkaan nähnyt häntä, ei ollenkaan kuunnellut niitä yksinkertaisia säveleitään, jotka puhuivat niin lämpimästi hänen rakkaudestaan. Ja eräänä iltana huudahti hän ääneensä: "Tuo huilu, joka aina soi väärin, tekee minut aivan hermostuneeksi!"

Julien oli epätoivoinen. Hän heitti huilun piironginlaatikkoon eikä enää soittanut.

Sitäpaitsi oli pikku Colombelkin alkanut ivata Julienia. Hän oli nähnyt hänet kerran ikkunassa, kun hän oli oppimaisillaan uuden sävelen, ja sen jälkeen hän nauroi hänelle ivallisesti joka kerran ohi kulkiessaan. Julien tiesi, että hänen vihollisensa otettiin vastaan Hotel Marsannessa, ja ainoastaan se ajatus tuotti hänelle piston sydämeen. Tosin hän ei ollut mustasukkainen tuota vaihdokasta kohtaan, mutta hän olisi tahtonut antaa koko elämänsä saadakseen ainoan tunnin olla hänen sijassaan. Françcoise oli pienen Colombelin äiti, ja hän oli monta vuotta oleskellut de Marsannen perheessä. Hän oli ollut Theresen imettäjä ja palveli nyt häntä kaikessa.

Korkea-aatelinen nuori tyttö ja pieni talonpojanpoika olivat kasvaneet yhdessä kuten lapset, ja sen vuoksihan oli aivan luonnollista, että jonkinmoinen toverillinen suhde vallitsi heidän keskensä. Julienia kiusasi kuitenkin sanomattomasti, kun hän näki Colombelin ulkona ja huomasi, miten tämä veti hienot huulensa ilkeään hymyilyyn. Hänen kammonsa häntä kohtaan tuli vieläkin suuremmaksi, kun hän eräänä päivänä teki sen keksinnön, että hänen vihollisensa ei ollut ollenkaan niin kauhistavan ruma. Hänen pieni, pyöreä hienopiirteinen päänsä, vihertävät silmänsä ja pienet parranhaituvat olivat pirullisen kauniit. Ah, jospa hän vielä kerran olisi hänen käsissään, niinkuin silloin muurien luona, niin antaisi hän hänen kalliisti maksaa onnensa Theresen luona!

Näin kului kokonainen vuosi. Julien tunsi itsensä hyvin onnettomaksi. Kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet Thereseen. Jokaisen joutavan silmänräpäyksen hän käytti tuijottaakseen harmaita muureja, jotka kuuluivat vanhaan taloon, mihin hänen sydämensä oli vangittu. Ja kuitenkaan ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä siellä tapahtui. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, paitsi jotakin epäselvää melua ja heikkoa tulenkajastusta. Näyteltiinkö näiden muurien takana iloisia juhlia vaiko suruisia tapahtumia? Sitä hän ei tiennyt. Hän saattoi ainoastaan tehdä itselleen haaveellisia kuvitteluja, jotka antoivat väritystä hänen omalle, satunnaiselle mielialalleen. Hän oli näkevinään Theresen ja Colombelin laskevan leikkiä ja nauravan yhdessä -- hän näki nuoren tytön ajattelevaisena kävelevän kastanjapuiden alla -- hän näki häntä kuljetettavan tanssin pyörteissä, upeain keikarien käsivarsien kantamana -- tahi näki hän myöskin hänet äkillisen surumielisyyden valtaamana istuvan ja itkevän jossakin vanhan hotellin synkässä huoneessa. Hän oli myöskin kuulevinaan markiisin ja markiisittaren hiipivän niin hiljaa kuin säikähtyneet rotat parkettilattioilla. Mutta todellisuudessa ei hän nähnyt mitään muuta kuin Theresen ikkunan -- ainoan, joka muodosti jonkinlaisen loukon salaperäisiin muureihin -- ja nuoren tytön, joka päivittäin ilmestyi siihen ilman että hänen näkemisensä herätti pienintäkään toivon vilahdusta. Tyttö oli niin äänetön ja niin luoksepääsemätön, että hänen rohkeutensa lannistui lannistumistaan. Hänen onnellisimmat hetkensä olivat, kun ikkuna jonkun kerran avaantui Theresen olematta siellä sisällä; silloin hän saattoi häiritsemättä lähettää tutkivia silmäyksiä kauvaksi hänen huoneeseensa. Kesti kuitenkin puolen vuotta, ennenkuin hän oli huomannut, että sänky oli huoneen vasemmalla puolella; se oli alkoovissa ja sen esiriput olivat ruusunväristä silkkiä. Vielä puolen vuoden kuluttua tiesi hän, että sänkyä vastapäätä oli Louis XV:n piironki ja toisella puolella kamiini valkeasta marmorista. Ja tämä oli hänen untensa paratiisi.

Hänen rakkautensa oli täynnä kovia taisteluja. Kokonaisia viikkoja yhtämittaa oli hän syrjässä, sen vuoksi että hän häpesi rumuuttaan. Mutta sitten valtasi hänet äkkiä jonkinlainen raivo, ja silloin hän seisoi tahallaan päivän toisensa jälkeen ikkunassa ja tahtoi täten pakottaa häntä katselemaan hänen kömpelöä vartaloansa ja epäkauniita, kuumehehkuisia kasvojaan. Heittipä hän pari kertaa lentosuutelojakin hänelle omituisen karheuden vallassa, joka monta kertaa kohtaa arkoja ihmisiä.

Therese ei edes siitä suuttunut. Kun toinen kätkeytyi tämän yrityksen jälkeen, näki hän, että tyttö edelleen kulki edestakaisin huoneessaan ryhdissään sama ylpeys ja kuninkaallisuus. Mitä tunkeilevammaksi hän osottautui, sitä kylmempi ja ylpeämpi oli tytön ilme. Hän ei kääntynyt edes pois, kun hänen katseensa kohtasi nuoren miehen katsetta.

Postissa puhuttiin väliin, että mademoiselle de Marsanne olisi tavattoman hyvä ja hurskas nuori nainen, mutta Julien vastusti tätä arvostelua. Ei, ei, hänellä ei varmaankaan ollut mitään uskontoa, ja hän oli julma ja verenhimoinen -- hänen huulensa näyttivät ikäänkuin ne janoaisivat verta, ja hänen kalpeutensa johtui siitä, että hän halveksi koko muuta maailmaa! Toisina hetkinä saattoi hän itkeä sitä, että oli loukannut häntä esiintymistavassaan ja ajatuksissaan, ja hän pyysi häneltä anteeksi, samalla tavalla kuin pyydetään pyhimykseltä, jota vastaan ollaan rikottu.

Tämän ensimäisen vuoden ajan jäi hän aivan itsensä kaltaiseksi.

Kun kevät jälleen saapui, teki Julien omituisen huomion -- oli kuin Theresessä olisi tapahtunut muutos, ikäänkuin toinen ilma virtaisi häntä vastaan hänen huoneestaan.

Hän tuntui suuremmalta ja kalpeammalta kuin koskaan ennen. Eräänä päivänä, kun hän tunsi itsensä tavattoman liikutetuksi, uskalsi hän kolmannen kerran heittää lentosuutelon hänelle kuumeesta vapisevilla sormillaan.

Tyttö katsoi häntä katse lujana ja vakavana, joka saattoi hänet äärimäisyyksiinsä hämmästymään, eikä tyttö jättänyt paikkaansa ikkunan äärestä. Nuori mies sitä vastoin nyt vuoroonsa vetäytyi takaisin, hävystä hehkuen.

Kesän loppupuolella tapahtui jotakin, joka järkytti Julienia sydänjuuria myöten, vaikka se olikin aivan mitätön pikku seikka. Melkein joka ilta, heti kun alkoi hämärtää suljettiin äkkiä Theresen ikkuna ankaralla tempauksella; kun se oli seisonut avoinna koko päivän. Tästä melusta vavahti Julien ja hänet valtasi joka päivä sanaton tuska tietämättään minkä vuoksi. Ja niin lepäsi vanha talo jälleen hiljaisena ja kuolleena niin että Julien alkoi pelätä sen hiljaisuutta.

Aluksi hän ei voinut erottaa, kuka sulki ikkunan, mutta sitten hän keksi eräänä iltana, että Theresen valkoiset kädet lykkäsivät telkeä auki väkivaltaisesti, melkein vihalla.

Ja kun hän hyvän ajan kuluttua jälleen; avasi ikkunansa jonkinmoisella pitkäveteisellä arvokkaisuudella, tuntui hän olevan aivan uupunut. Hän seisoi ikkunan ääressä muutamia silmänräpäyksiä, mutta alkoi sitten kävellä edestakaisin huoneessa, toimien kaikenmoista, samalla kun Julien lakkaamatta oli kuulevinaan oven narisevan.

Lempeänä ja sumuisena iltana syyspuolella avattiin ikkuna kiivaammin kuin koskaan ennen. Julien vapisi ja sai ehdottomasti kyynelet silmiinsä.

Aamulla oli satanut ja jonkinmoinen kirkkomaan tuoksu levisi puoliksi lehdettömistä kastanjapuista.

Sinä iltana odotti Julien kunnes vastassa oleva ikkuna jälleen avattaisiin. Äkkiä se avattiinkin samalla kiivaudella kuin edellisenäkin iltana ja Therese ilmestyi. Hän oli kalmankalpea, hänen silmänsä näyttivät tavallista suuremmilta ja tukka riippui hajallaan hänen olkapäillään. Hän asettautui ikkunan ääreen, pani kaikki kymmenen sormeaan vaaleanpunaisille huulilleen ja heitti lentosuukon Julienille.

Nuori mies tuli niin hämmästyneeksi, että hän painoi molemmat kätensä rintaansa vasten -- Sanaton kysymys, oliko lentosuudelma todellakin hänelle tarkoitettu.

Ja nyt luuli Therese, että hän aikoi vetäytyä takaisin. Hän nojautui kauvemmaksi eteenpäin, vei jälleen kaikki kymmenen sormeaan punaisille huulilleen ja heitti vielä lentosuudelman hänelle. Sen jälkeen kolmannen. Oli ikäänkuin hän nyt yksitellen tahtoisi vastata niihin kolmeen, jotka hän oli hänelle lähettänyt.

Nuori mies seisoi liikahtamatta ikkunan ääressä.

Nyt heitti hän tutkivan katseen alas autiolle kadulle ja sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä:

-- Tule!

Ei mitään muuta.

Ja hän tuli.

Kun hän oli mennyt sinne ja seisoi Hotel Marsannen ulkopuolella näki hän vanhan ruostuneen oven aukenevan. Mutta hän oli kuin huumaantunut, hän ei enää mitään ihmetellyt.

Heti kun hän oli tullut sisään suljettiin ovi ja hän tunsi, että pieni jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä ja veti häntä eteenpäin. Täten nousi hän ylös pitkin portaita, kulki etehisen kautta, huoneen kautta -- ja sitten huomasi hän olevansa sillä paikalla, joka oli hänelle hyvin tunnettu, hänen untensa paratiisi, huone ruusunvärisine vuodeverhoineen. Sisällä oli melkein pimeää. Mutta Therese seisoi korkeakasvuisena hänen edessään. Hän piti kätensä kovasti toisiinsa suljettuina ja hillitsi seivästi voimakasta mielenliikutustaan.

-- Rakastatteko minua? kysyi hän hiljaa.

-- Ah, rakastan, rakastan, vastasi toinen.

Viittauksella antoi hän hänen ymmärtää, että saattoi säästää itsensä kaikista tarpeettomista sanoista. Sitten sanoi hän, kasvoissaan niin ylpeä ilme, kuin olisi kysymys jostakin aivan luonnollisesta ja itsestään selvästä asiasta:

-- Jos minä lahjoitan itseni teille, teette te mitä hyvänsä minun puolestani, eikö totta?

Julien ei voinut vastata, hän pani kätensä ristiin hiljaisuuden vallitessa. Ainoastaan hänen suudelmastaan olisi hän myynyt sekä sielunsa että ruumiinsa.

-- Teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus.

Kun toinen edelleenkään ei antanut mitään vastausta, tuli hän kärsimättömäksi. Hän tunsi, että hänen voimansa olivat lopussa ja että hänen rohkeutensa masentui. Ja silloin hän huudahti:

-- Mutta teidän täytyy ensiksi vannoa tekevänne niinkuin minä tahdon! Minä vannon pitäväni lupaukseni. -- Vannokaa tekin!

-- Niin, minä vannon tekeväni kaikki mitä te tahdotte, sanoi toinen täydellisesti voitettuna.

Huoneen viehättävä henki huumasi hänet, verhot olivat alkoovin edessä ja paljas neitseellisen vuoteen ajatus silkkiverhoista lähtevän laimean ruusuhohteen ympäröimänä täytti hänen mielensä jonkinmoisella uskonnollisella hartaudella. Ja sitten veti hän äkkiä syrjään nämä verhot...

Vuode oli järjestyksessään, lakanat olivat vedetyt alas yli sängynreunan ja tyynyt olivat pudonneet lattialle. Ja keskellä rypistyneitä pitsejä ja silkkejä lepäsi poikkipäin sängyssä kuollut mies.

-- Näettekö, sanoi Therese de Marsanne käheänä -- tämä mies on ollut minun rakastajani. Ja minä lykkäsin häntä -- hän kaatui -- en tiedä miten se tapahtui. Ja teidän täytyy viedä hänet pois. Ymmärrättekö? Se on kaikki tyyni. Niin, kaikki.

III.

Jo pienenä lapsena oli Therese piinannut ja kiduttanut Colombelia. Hän oli tuskin kuutta kuukautta vanhempi häntä itseään. Hänen äitinsä oli sitten elättänyt häntä pullolla, voidakseen tulla de Marsannen perheeseen imettäjäksi.

Hän kasvoi markiisin talossa puoleksi nuoren tytön palvelijana, puoleksi leikkitoverina.

Therese oli ihmeellinen lapsi. Ei hän ollut telmivä eikä poikamainen. Hän oli päinvastoin jonkin verran hiljainen ja lempeä, niin että talon vieraat aina pitivät häntä erittäin hyvin kasvatettuna nuorena tyttönä. Mutta hän voi saada joskus kummallisia päähänpistoja, päästi joskus sanattomia huutoja, sai oikeita raivokohtauksia ollessaan yksinään. Tahi saattoi hän myöskin heittäytyä pitkin pituuttaan selälleen keskelle puutarhojen käytäviä ja kieltäytyi itsepäisesti nousemasta ylös, huolimatta kaikista hänelle tehdyistä rukouksista ja kehoituksista. Koskaan ei tiedetty, mitä hän oikeastaan ajatteli. Hänen suuret lapsensilmänsä eivät olleet kirkkaat ja hyvät, kuten toisten pienten tyttöjen, vaan ne katselivat ympärilleen niin tummina ja läpitunkemattomina, että kukaan ei; saattanut perustella, mitä hänen sielussaan tapahtui.

Kuuden vuoden ikäisenä alkoi hän kiusata Colombelia. Toinen oli pienikasvuinen ja hento.

Hän otti hänet mukaansa kauvas puutarhaan tummien kastanjapuiden alle. Siellä tyttö nousi hänen selkäänsä ja Colombelin täytyi kantaa häntä tuntikausia juosten yhtenään samaa suurta kehää. Ja tyttö nipisti häntä kaulasta, tyrkki häntä kylkeen kantapäillään eikä sallinut hänen levätä eikä hengähtää hetkeäkään...

Tyttö oli kernaimmin hänen ratsastajattarensa. Ja kun toinen oli vähällä kaatua kumoon väsymyksestä, niin puri hän hänen korviaan niin että niistä vuosi veri ja tarttui suonenvedontapaisesti häneen kiini niin että hänen pikku kyntensä tunkivat toisen lihaan.

Ja sitten täytyi Colombelin nelistää. Hajalla hapsin ajoi pieni julma ratsastajatar edestakaisin puutarhassa pojan selässä. Colombelin täytyi olla hevosen sijaisena.

Sittemmin alkoi hän häntä nipistellä minkä jaksoi vanhempiensa läsnä ollessa, jolloin toinen ei uskaltanut ollenkaan huutaa. Sillä tyttönen uhkasi, että hänet ajettaisiin talosta, jos hän koskaan vähimmälläkään puhuisi heidän leikeistään. Täten oli heillä jo varhain ollut yhteisiä salaisuuksia -- heidän yhdessäolossaan oli jotakin, josta toiset eivät tienneet.

Heidän ollessaan yksin piteli tyttö häntä kuin leikkikalua, jonka hän milloin hyvänsä olisi rikkonut saadakseen tietää, mitä siellä oikeastaan oli sisällä. Hänhän oli syntynyt markiisittareksi ja kaikkien muiden täytyi alistua häneen. Ja kun hänelle nyt oli annettu elävä leikkikalu, niin saattoihan hän sille tehdä mitä tahtoi. Vihdoin alkoi häntä ärsyttää se, että hän saattoi harjottaa hallitsijavaltaansa häneen ainoastaan heidän yksin ollessaan, ja nyt tuli hänelle huviksi toisten läsnä ollessa potkia häntä tahi pistellä häntä käsivarsiin neuloilla. Ja sillä aikaa kiehtoi hän pojan tummilla silmillään, niin että tämä sieti kaiken vähintäkään vavahtamatta.

Colombel piti hyvänään kaiken tämän piinaavan ja kiusaavan. Ja yhtäkaikki nousi koko hänen sisäinen olemuksensa tätä julmaa menettelyä vastaan, jonka alaiseksi hän oli joutunut. Monta kertaa vapisi hän raivosta ja tunsi itsensä melkein halukkaaksi kuristamaan nuoren valtijattarensa. Mutta hänen luonteensa oli yhtä suljettu kuin toisenkin. Ja pohjaltaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että toinen löi häntä. Kun toinen pisteli häntä neuloilla, tuotti se hänelle omituista nautinnontunnetta -- hän tunsi mielettömyyden ja tyytyväisyyden sekotusta ja ahmi sanan merkityksessä kostomielikuvissaan. Monta kertaa kosti hän jo nytkin. Hän horjui, kaatui aivan äkkiä ja pudotti Theresen mukanaan ja tunsi sitten itsensä onnelliseksi, jos tämä oli saanut aika mustelman. Ja jollei hän ilmeelläkään ilmaissut, että hän piinasi häntä toisten läsnäollessa, hillitsi hän itseään yksinomaan sen vuoksi, ettei kukaan asettuisi heidän väliinsä. Sillä tämä oli asia, joka ainoastaan koski heitä molempia -- kaksintaistelu, josta hän kerran toivoi pääsevänsä voittajana.

Mutta pienen väkivaltaisen tytön luonne alkoi herättää vakavaa levottomuutta markiisittaressa ja hän piti välttämättömänä hankkia hänelle ankara kasvatus. Sen tähden lähetti hän hänet luostariin siinä toivossa, että ankarasti säännöllinen elämä tässä vakavassa paikassa lieventäisi ja tasoittaisi hänen omituisen luonteensa särmikkäisyyksiä. Therese jäi luostariin kahdeksanteentoista ikävuoteensa asti.

Palattuaan sieltä takaisin oli hän tullut hyvin järkeväksi. Vanhukset iloitsivat ennen kaikkea hänen hurskaudestaan, nähdessään hänen heittäytyvän polvilleen kirkossa ja rukoilevan kauvan ja hartaasti. Viattomuuden ja rauhan hengähdys oli hänen mukanaan levinnyt vanhaan kotiin. Theresellä ei nyt enää näyttänyt olevan muuta kuin yksi ainoa vika, hän oli erinomainen herkkusuu. Aamusta iltaan asti söi hän konvehteja, joita hän hitaisesti imi silmät puoleksi suljettuina ja melkein huomaamattoman väristyksen käydessä vaaleanpunaisilla huulillaan.

Kukaan ei enää saattanut tuntea sulkeutunutta, itsepintaista lasta, joka tavallisesti tuli alas puutarhasta rikkirevityin vaattein eikä koskaan tahtonut kertoa, miten se oli tapahtunut.

Markiisi ja markiisitar de Marsanne olivat viidentoista vuoden ajan eläneet luostarimaisessa erilleenvetäytymisessä, mutta nyt jälleen pitivät he velvollisuutenaan avata salonkinsa maailmalle. He antoivat päivällisiä ja tanssiaisia, sillä he tahtoivat naittaa Theresen. Eikä tytöllä ollut kylmyydestään huolimatta mitään sitä vastaan. Hän puki itsensä ja hän tanssi, mutta kasvot niin kalpeina ja välinpitämättöminä, että nuoret miehet oikeastaan tunsivat pelkäävänsä häntä.

Pikku Colombelia eivät he olleet nähneet jälleen sen koommin kuin molemmat olivat olleet lapsia. Markiisi oli kasvatuttanut hänet, kustantanut hänen opintonsa ja hankkinut hänelle paikan asianajaja Savournainin luona.

Eräänä päivänä otti hänen äitinsä hänet mukaansa Hotel Marsanneen ja muistutti hänelle hänen entisestä leikkitoveristaan. Colombelilla oli hyvin hoidettu ulkomuoto ja kohtelias esiintymistapa; hän ei osottanut pienintäkään hämilläoloa. Therese katseli häntä levollisesti, selitti varsin hyvin hänet muistavansa ja käänsi hänelle sitten selkänsä. Mutta viikon kuluttua tuli Colombel sinne jälleen, ja nyt käyttäytyi hän talossa yhtä vaivattomasti kuin ennenkin. Hän tuli joka ilta, sen jälkeen kuin toimisto oli suljettu, ja hänellä oli mukanaan nuotteja, kirjoja ja aikakauskirjoja Thereselle. Häntä kohdeltiin aivan miten päähän pisti, ja hänen täytyi toimittaa kaikenmoisia asioita, aivan kuin palvelijan tahi köyhän sukulaisen. Ja lakkaamatta jätettiin hänet aivan huoleti yksin Theresen kanssa, ilman mitään vaaran ajatustakaan. Aivan kuin entisinä aikoina olivat he tuntikausiksi jätetyt toistensa seuraan, joka avaroihin huoneisiin tahi ulos puutarhaan.

Mutta nyt he eivät enää leikkineet, kuten ennen. Therese käveli hitaisesti puutarhan puistokäytävissä ja laahusti hametta, joka ratisi kevyesti koskettaessaan maata, ja Colombel kulki hänen rinnallaan. Hän oli nyt aina komeasti puettu ja heilutti kädessään notkeaa kävelykeppiä, jota hän ei koskaan jättänyt.

Ja kuitenkin oli hän, kuten kuningatar, ja toinen oli hänen orjansa. Tosin ei hän purrut eikä lyönyt häntä enää, mutta koko tytön olemuksessa oli jotakin, joka hänet alensi, teki hänet palvelijaksi, joka oli pakotettu kantamaan valtiattarensa lievettä.

Tyttö kiusasi häntä nyt haavellisilla oikuillaan. Milloin saattoi hän olla ystävällinen ja hellä, milloin kova ja vieroittava, aina sen mukaan kuin hänen päähänsä pisti. Ja toinen aina sen mukaan kuin tyttö käänsi selkänsä, katseli häntä terävällä, kiivaasti leimahtavalla katseella, ja hänen paheellisuutta ilmaisevat kasvonsa saivat väijyvän ilmeen, ikäänkuin hänellä olisi joitakin petollisia tarkoituksia.

Eräänä kesäiltana, heidän kävellessään kastanjapuutarhan varjossa sanoi Therese äkkiä lyhyen vaitiolon jälkeen, kasvoissaan vakava ilme:

-- Minä olen väsynyt! Ajatelkaapas, jos te olisitte olevinanne hevonen, nyt, kuten ennenkin, Colombel? Mitä siitä sanotte?

Ohimenevä hymy levisi hänen huulilleen. Mutta toinen vastasi aivan vakavasti: Kernaasti Therese.

Mutta tyttö kulki levollisena edelleen ja sanoi ainoastaan:

-- Se on hyvä. Tahdoin vaan tietää.

Ne jatkoivat kävelemistään. Pimeni pimenemistään puitten alla. He puhuivat eräästä nuoresta kaupungin naisesta, joka oli mennyt naimisiin upseerin kanssa. Samassa he tulivat pienelle sivukäytävälle, ja nyt tahtoi Colombel vetäytyä syrjään antaakseen Theresen kulkea edellä. Mutta tyttö lykkäsi hänet menemään eteenpäin käytävässä, niin että hänen itsensä täytyi kulkea edellä.

Molemmat vaikenivat.

Ja niin hyppäsi tyttö äkkiä hänen selkäänsä samalla notkeudella kuin entisinäkin päivinä, ollessaan hurja, pieni tyttö.

Eteenpäin mars! komensi hän tukahtuneella äänellä, jossa väreili jotakin hänen entisestä intohimoisuudestaan.

Hän oli ottanut nuorelta mieheltä kävelykepin ja antoi hänelle sillä iskun toisensa jälkeen. Näin ajoi hän häntä hurjassa juoksussa hämäräin käytäväin halki samalla kun hän suonenvedontapaisesti riippui hänen olkapäillään. Tällä aikaa antoi hän hänelle iskun toisensa jälkeen, jotta hän juoksisi nopeammin. -- Toinen ei sanonut hänelle sanaakaan, vaan hengitti raskaasti. Hento mies oli melkein nääntyä korkeakasvuisen tytön painosta, jonka lämmin ruumis lepäsi hänen hartioillaan.

Mutta kun tyttö huudahti: "Nyt saattaa riittää", ei hän pysähtynyt. Kuten mieletön, hyökkäsi hän edelleen ja tarttui samalla hänen jalkoihinsa kiini, niin että hän ei voinut hypätä pois.

Hän oli edelleen hevosena, mutta hevosena, joka pillastui ratsastajattarensa kanssa. Ja hän hyökkäsi tämän kanssa pois liiteriin, jossa puutarhakaluja säilytettiin. Täällä heitti hän hänet lattialle oljille ja turmeli hänet väkisin. Nyt oli vihdoinkin hänen vuoronsa tullut -- nyt oli hän herrana.

Therese oli tullut vielä entistäkin kalpeammaksi; hänen huulensa olivat punaisemmat ja silmänsä tummemmat kuin koskaan ennen...

Pari päivää sen jälkeen toistui sama näytelmä. Tyttö hyppäsi hänen selkäänsä, tahtoi häntä kurittaa, ja jälleen syöksyi toinen hänen kanssaan liiteriin ja heitti hänet lattian oljille.

Toisten seurassa oli hän nyt ystävällinen häntä kohtaan, kohteli häntä hieman alentuvaisesti, kuten vanhempi sisar. Ja toinen vastasi hänelle levollisella hymyllä. Mutta pohjaltaan olivat he nyt jälleen samassa suhteessa toisiinsa kuin kuusi vuotta sitten. He leikkivät toistensa kanssa kuin kaksi villiä petoa, jotka pureksivat toisiaan tahtoessaan toisiaan miellyttää. Mutta nyt sai Colombel voiton.

Heidän rakkaudessaan oli jotakin kauhistavaa. Nyt otti Therese myöskin Colombelin vastaan huoneeseensa. Hän oli antanut hänelle pienen puutarhaportin avaimen. Mutta öisin täytyi hänen käydä sen huoneen läpi, jossa Colombelin äiti nukkui. Sekä hän että Therese olivat kuitenkin samalla kertaa niin rohkeita ja niin varovaisia, että kukaan ei huomannut mitään. Kohtasivatpa he toisensa keskellä päivääkin. Sellaisissa tapauksissa tuli Colombel ennen päivällistä, ja hänen ollessaan siellä sulki Therese ikkunansa, että naapurit eivät heitä näkisi. He tunsivat lakkaamatonta, polttavaa toistensa kaipuuta, ei sitä varten, että voisivat sanoa toisilleen helliä sanoja, kuten toiset rakastavaiset parit heidän iässään, vaan lakkaamatta taistellakseen samaa taistelua keskenään. He riitelivät usein ja kasasivat silloin toisilleen molemminpuolisia loukkauksia; heidän äänensä väreili pidätetystä vihasta, koska he eivät uskaltaneet huutaa ääneen tahi tapella niin että sitä olisi saattanut kuulla.