Part 2

Suitsuttaa pyhint' uhrien tulta: Aurinko-Luoja, kaikk', kaikki on sulta, yö, joka valkeuteen valon haihtuu, ah, elontuska, mi riemuksi vaihtuu. Luot pedon, mut kesyks taltutat hurjan, murrat ja lyöt alas, mutta ain kurjan nousta sa suot. Ylin ihmisyys sulle. Eedenist' ain olet karkoitetulle lempeä, orjantappurat poistat tieltä, min päässä sa siunaten loistat.

Juhannuksena 1920.

Lasten iltalaulu

Ehtoon helmaan uupuu maa, lankee hieno hämy, kaikkoo kaukometsän taa päivän räikee rämy.

Ilta voimat virkistää, helle liika lähti, ikkunasta tirkistää tupaan tuttu tähti.

Saapuu saatot satujen tietä tumman säteen, lumolinnan avaimen antaa pieneen käteen.

Helkkyy oudot sävelet takaa taivon tarhain, tähtiteitä kävelet yllä maisten harhain.

Askeleittes alla kuu hopeisena hohtaa, kaikki kasvaa, kirkastuu, korkeemmalle johtaa.

Kaikki kasvaa, kohoaa talviteillä taivaan. Hämärihin häipyy maa, -- astu tähtilaivaan!

Sydäntalvella

I

Tähti-yö

Hiljainen, pyhä, äänetön on yö, korkeelta kaartuu taivaan tähtivyö.

Maat, metsät, vaarat valkovaipoissaan on unta pitkää käyneet uinumaan.

Tuhansin tähdin lumi leimuaa, kuin manan mailla varjot vaeltaa

kinosten yli, käärinliinojen, jotk' kattaa luonnon kylmän, kuollehen.

Kuun sirppi halki ilman loistavan käy viiltäen kuin rauta kuoleman.

Puut mykkinä kuin aaveet kohoovat, ei hnokaa metsät, äännä avarat

ei lakeudet, kuisketta ei käy, viel' elonmerkkiä ei missään näy.

Mut on kuin täyttäis outo odotus maan kuitenkin, ah kumma kuiskaus

kuin aavistuksen siivin leviää maan äärest' ääreen. Välkkyy, helkkyy jää

kuin soinnut heljät hopeetiukujen. Värisee ilmat, kaiku kultaisten

sävelten tulvan kantaa korkeuteen, yön taivaan tähtisaliin iäiseen.

II

Juhlakellot

Sävelet paisuu, kellot suuret soi, idästä koittaa aamun kultain koi.

Hopeiset, suuret kellot kumisee, maat, metsät, avaruudet humisee

taivaista juhlavirttä, elohon kaikk' elpyy, siintäin säteet auringon

valuvat maille niinkuin siunaus. Yön, talven kesken koitti vapahdus

valloista kuoleman ja yön ja jään, taas päivään käymme, valoon, elämään.

Syämistä viha sulaa, katkeruus, ylhäinen sielun täyttää sävel uus.

Me työhön käymme valtain valkeitten, iäisen rauhan, riemun, rakkauden.

Valjennut mieltemme on synkin yö, meit' uottaa kesän kylvöt, taisto, työ.

Kamppailu vastaan valtaa kuoleman. Soi yössä kellot Vapauttajan.

Hekla

Ei kesän nuori nurmi peitä pintaani, luo lämpöään ei tunteet herkät rintaani.

Korista kukkakentät eivät juurtain, jäät vyöryvät vain paasiani uurtain.

Ei tulvi tuoksut, käy ei tuuli lauha, ei lepää liepeilläni kevään rauha.

Ikuiset hanget harteitani peittää, rautaiset rakeet pilvet päällein heittää.

On olemuksein synkkä alku-yö, kuiluissain ainainen käy luova työ.

Rintaani lämpöä ei hyvyys luo, siell' leimuaa vain tulivirtain vuo.

Jään halki sinkoon sinisalamoita, ei niiden voimaa aurinkokaan voita.

Pimeimpään yöhön sytytän ma soihtuni, kuin halki kuoleman ma laulan loihtuni.

Mun voimallain ei äärtä eikä rajaa, maan syämen lieskat kuumentaa sen pajaa.

Maan uumenet se ristiin rastiin vakoo. Sen syvyyksissä jumalvoimat takoo.

Sen tulta ihminen ei koskaan ryöstä, kuin valkeus luomisen se puhkee yöstä.

Hengen temppeli

Hengen temppeli

(Pekka Ervastille 26.XII.1919 hänen täyttäessään 44 vuotta)

Sen herkin hengessämme luo, pystyttää sielun pyhin kaipuu, ylhäisin usko pohjan suo, maan uumeniin mi alas vaipuu, vahvuuteen nousee välkkyvään sen kimmeltävä kurkihirsi, öin, päivin pyhään hämärään kohoaa hengen korkein virsi.

Ylhäällä säteet auringon kutovat liekehtivän katon, sen seinät tähtitulta on, sen loisto syvä, sammumaton, sen alttarilla kuultava ylhäinen ikiliekki palaa, kajastus valon taivaista, mi alas hengen hehkun valaa.

Keskellä aineen säteilee se niinkuin öinen linnunrata, siell' laulut hengen kuin tiima kiitää vuosisata, nykyinen, mennyt, tuleva siell' liittyy yhteen joka hetki, siell' yht' on suuri, korkea niin kuoleman kuin elon retki.

Ei aika sitä hajota, ei koske siihen kalma, kato, ken hengessänsä vajota voi siihen, hälle kypsyy sato, mi kautta aikakausien vain korkeampaa heelmää kantaa, mi kautta luomismyrskyjen ikuista etsii elon rantaa.

Loi henkesi tään temppelin, sen tulta pyhää vartioit sa, yö missä oli synkehin, säkenen sinne aina toit sa sen sytyttäen valtavaan puhtaaseen, pyhään hengen paloon, näin valaisten sa ihmismaan taivaiseen nostit ikivaloon.

Tietäjä hangen temppelin, palakoon aina sielus soihtu, säkenin suurin, siintävin kohotkoon niinkuin luote, loihtu, levitköön yli päivein, yön laill' loistavaisten tähtitarhain, teit, suuri tietäjämme, työn, mi seisoo kautta maisten harhain!

Seitsemän unikekoa

(Isälleni omistettu 21.VII.1920, hänen täyttäessään 63 vuotta)

Taru tietää: aikahan muinaiseen pyhän uskon urhoa seitsemän sylihin syvän luolan suljettiin. Mut luolan aukko kun ummessa, niin valo voimakas syttyi pimeyteen, nous nurmi nuori, ja välkehtivän puron kirkkahan siimeessä puistikon näkivät pyhät miehet nuo. Varjon loi ihanan ikipuut, sävel lintujen soi, valo lempee kuin Luojan auringon pimeässä paistoi päivin ja öin. Jumalaa urohot siell' aattein ja töin monet vuossadat hartaina palvoivat; rukouksissa milloin he valvoivat, lepäs toisinaan lehvien alla he taas. Hedelmät pyhän tarhan soi ravinnon nälän tullessa heille, mut kerran paas jylisten ovi-aukolta vieritettiin. Sätehet Jumalan iki-auringon levis luolahan, pois katos kukkaset, puut, puro kuivi, ja vaikeni lintujen suut. Urohot ulos luolasta astuivat niin, ylös katseensa nostaen taivaisiin he Luojan ihmettä ilmoittivat:

"Syvät hengen ihmehet on ihanat. Vaikk' alhaalla vangiks' sen sulkea voi, iät sentään sen vapausvirret soi, vaikk' yöhön se syöstään ja kahleisiin, kohoaa avaruuksiin se siintäviin. purot raikkahat puhkeevat hetteistä sen, sen laulu on voimakas, voitollinen. Se vaikka ainehen vankina on, yhä yhtyy se tähtien karkelohon, pyhät, valkeat puistot maan päälle se luo, Elävän Jumalan tulimaljasta juo. Olemusta se auringon heijastaa, pyhän liiton kaarena seijastaa, välisiltana kulkee se taivaan ja maan, kohottaa tomun: ihmisen ain Jumalaan. Sadat vuodet se toivioretkeään käy, mut sittenkään ei tomun jälkeä näy sädevaatteissa sen. Salass' suurta se luo, ja luomansa Luojan jalkoihin tuo tuhatvuosien kätköstä aurinkohon, sitehet kun vankilan särjetyt on."

Albert Gebhardille

20.IV.1919 hänen täyttäessään 50 vuotta

Liiankin usein elon orvoiks jäämme, sen tiedät hyvin, -- ken ei tietäis meistä. Vioitti salavihan kivi veistä useimman. Vilpitöntä ystäväämme

tapaamme harvoin, aniharvoin näämme paistetta päivän, yössä saamme seistä. Useimmat elon eksyttävän teistä vieraaseen tupaan vie. On halla jäämme.

Sen tiedät Sinä, joka syämen uskon sait suuren, hyvän, kauko-aamun ruskon näit yössä, kärsit kera kärsiväin.

Orvompi ois Sua vailla polku elon. Koit paljon -- paljosta sait myöskin selon, ei tultas tukahuta talvi jäin.

Hengen myrsky

(Eino Leinon 30-vuotis-runoilijajuhlan johdosta)

Se kansakunnan keskehen lyö, kun tiet ovat ummessa, uhkaa yö,

kun tuiki tähdet ei taivahan, kun ihmiset vaipuvat vaivahan.

Yli maan urat uudet auki se luo, sumu väistyy, ja välkkyy virtojen vuo.

Suhinassa sen siipien säihkyy koi, sävel leivosien sini-ilmoissa soi.

Kukat puhkee, ah täyttyvi luomisen työ, kevätkeijut lehdoissa leikkiä lyö,

sinikellot ne seppeleiks sitelee, kisaten simapillejään pitelee.

Yhä myrsky vain käy, kylät, maat vavahtaa, kunis ihmisetkin unestaan havahtaa.

Havahtaa näkyhyn kevät-luomisen työn, niin oudosti, kuumasti sykkivi syön

säveliin kevätvirsien yhtyen, kisahan kera keijujen ryhtyen.

Ylennyt kevätmyrskyssä päivän on koi, yli maan sävel vapausvirsien soi.

Kalevalan tietäjät

Mahtajamme muinaisaikain, taitajamme tietoin, taikain! Teidän oli loitsut, luotteet, virren valta, laulun tuotteet. Hallitsitte hengen alat, taidon tarhat, sielun salat, jumaltiedon julki toitte, maailmoiden synnyn soitte nähdä kansan kuolevaisen. Jumaljuhlat, elon maisen autuaaksi lauluin loitte. Vierititte virttä luovaa, joka määriin, muotoon muovaa muodottoman alku-aineen, elon, lämmön laajan laineen. Vahvistitte runon vallan, kamppailitte harmaan hallan hyistä henkäilyä vastaan. Osoititte, kuinka lastaan luonto vaalii, nostaa laihon, kasvattavi mannun kaihon, joka heelmää hyvää kantaa, siemenestä sadon antaa.

Korkeamman vielä laihon kohotitte, hengen kaihon kasvatitte kunkin poveen. Lankesitte laulain loveen, tajuun Yli-Taaton yhtyi tajuntanne, kasvoi, ryhtyi käymään tietä kuun ja päivän ohi Maan maiden häivän. Vastaan Pohjan pimeen taikaa valmistitte valon aikaa. Valtikaksi valon säteen ojensitte ihmiskäteen. Tuvilt' ilman tulen toitte, soiton suuren soimaan loitte, rakensitte vasken, raudan, haahden hyvän, satalaudan. Seppo suurin Sammon takoi, Hengen käärmepellon vakoi, suitsin Tuomen sudet suitsi, Manan mahtivirret muisti. Luottain valon vahvaan väkeen ryntäs Pohjan paasimäkeen, josta Päivän pyhän nosti, Pimentolan kohlut kosti.

Pääsiäiskellot

Avaruuksissa soi sävel pääsiäiskelloin, heläjöi pyhin, valtavin malmirinnoin, purot kahleensa luo, vedet ouruvat velloin kohisee kiloss' auringon kimmelpinnoin, yöt, päivät laulaen lakkaamattaan kevätlaulua talven tappavan takaa, ylemmäs yhä noustessa päivän rattaan, elonviestin, mi auliina antejaan jakaa.

Valon kellot soi, avaruuksihin kiitää sävelet maan parmailta kiurujen tavoin. kevähän pyhä henki kentillä liitää, ota kuoleman katkesi, hauta on avoin, elon Herraa ei sido käärinliina, mi hankien laill' lunastuksemme peitti. Ah loppunut on pimeys sekä piina, pois valtias orjanvaatteensa heitti!

Puvun paistavan päällensä jälleen hän pukee, kevyen kuin kukkien, yrttien tuoksu, kimallus jota kasteen ja auringon tukee, jota vyöttävi virtojen välkkyväin juoksu, puvun kimmeltävän, keveän kuin huntu, mi yllä on karkelevain kevätkeijuin, puvun aineettoman kuin on arin tuntu, min aavistaen kevätyössä näät leijuin.

Pyhät kellot soi ylösnousemuksen, kohoaa avaruuksihin henki kevään ylös kentille korkean kirkastuksen, sylihin elon auringon säteilevään. Sido ei sitä kahlehet maan eikä aineen, povehensa ei kätke se kuoleman kirttä, se ilmoissa lailla laulavan laineen heläjöi elon voittavan pääsiäisvirttä.

Joulukellot

Soi kellot suuret, ihanat, sanomakellot soi, synnyssä sielun kertovat, mi maahan rauhan toi.

Soi maahan rauhan, rakkauden suloisen sanoman, muinaisten sukupolvien jo ammoin anoman.

Inehmon suvun mennehen, mi kulki helmast' yön tiet' erheiden, tiet' taistojen sairaana sielu, syön.

Tuhannet murheen murtamat katseensa valoon loi, ah yössä suuret, ihanat nyt synnyinkellot soi.

Ne kunkin sydämessä soi Rakkauden syntymää, vain siellä seimen saada voi Jumalan Poika tää.

Hän asunnokseen kokonaan nyt vaatii ihmisen, Hän käy ei yöhön, kuolemaan, vaan täyttää sydämen

lämmöllä, ikivoimallaan, tien näyttää elämään. Hän sydämihin syntyy vaan sulattain kuolon jään.

Helkatuli

Ikiliekki ihmisen henki on, se on syttynyt säteistä auringon, ja päivän puoleen se halaa. Vaikk' kuiluiss' se kulkee, ja helmassa yön, tuvat sille on tuttuja tähtien vyön, ja tähtiin se takaisin palaa.

Koti henkemme aurinko ainainen on, vain hetkeksi vaivumme varjohon, ja kahleihin maan sekä aineen. Lyhyt täällä on toivioretkemme vain, tääll' liekkiä henkemme kirkastain me kestämme kahleiden paineen.

Rajat ainehen meitä vaikk' kammitsoi, ne hekekskään meitä ei kytkeä voi, tulen lailla on sielumme vapaa. Maan uumeniin vaikka se vangitaan, pian kahleet se pirstoo ja pinnalta maan kohoten pihat pilvien tapaa.

Pyhä liekki henkemme iäinen on, se Poika ainut on auringon, vaikk' kahleissa maisten harhoin. Mut harhoin kun tuskat sen kirkastaa, kotihin ylös jälleen se kohoaa yli tähtien siintäväin tarhain.

Helluntaina 1920.