Part 1

RAKKAUDEN TEMPPELI

Runoja

Kirj.

AARNI KOUTA

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus-Oy, 1920.

"Luo mietiskelyllä hengessäsi temppeli, niin Jumala ottaa siihen asuntonsa."

Plotinos

SISÄLLYS:

Auringolle.

Itsenäinen Suomi: Itsenäinen Suomi. Ahvenanmaa Suursaari. Suojeluskuntalaisten laulu. Leirilaulu. Helsingin vapauttajajoukoille I. II kaatuneille. Toukokuun 16 päivä. Olympialaisten palatessa. Takatalvi. Vastaisuuden soihdut.

Rakkauden temppeli: Kauneus. Tulit, armahin, luokseni uudelleen. Sinut, kallehin, tahtoisin kaunistaa. Syys sentään on sieluumme hiipinyt. Yön tähdet yllemme korkeuteen. Sielun puistot.

Luonnon temppeli: Kevätukkonen. Juhannus. Elokuu. Työ I. II. Maa-emon antimet. Elonkorjuulaulu. Sydänkesän aurinko. Lasten iltalaulu. Sydäntalvella: I. Tähti-yö. II. Juhlakellot. Hekla.

Hengen temppeli: Hengen temppeli. Seitsemän unikekoa. Albert Gebhardille. Hengen myrsky. Kalevalan tietäjät. Pääsiäiskellot. Joulukellot. Helkatuli.

Auringolle

Aurinko, ah iankaikkinen lietemme, tiedotta, tietemme, valveilla, nukkuissa, tehdessä työtä, päivää ja yötä kierrämme hehkuvan helmasi tulta. Ah, elonantimet yksin on sulta! Aavikon hiekka ja muokattu multa, musta ja muhkee, heelmien runsauteen joka puhkee. Mieroa kiertävän kallehin kulta, Valtiaan välkkyvä purppuravaate, rintamme kaipuu ja aivomme aate, elämän soihtu ja kuoleman ota, rakkauden ikirauha ja sota, valta, mi maass' idun pienimmän nostaa, voima, mi murtaa ja ruhjoo ja kostaa.

Aurinko, ah elonliekkimme ainoa! Kestimme kylmää ja nälkää ja vainoa Vaipuen huoleemme, silmäsi siunaavat käännä taas puoleemme.

Päivämme siunaa, mi säihkyen herää, laihomme kultaisen tehdä suo terää, käännä pois kato, suo hyvä, suotuisa sää sekä sato. Rakkauden syvä soinnuta kieli, anna lämmin ja laupias mieli, käännä katseemme koittavaan ruskoon, voittavaan uskoon kasvata uuteen, jonka vain tapaa mies, mi on suuri ja voimakas, vapaa.

Ruotsinpyhtää, 4 p:nä lokak. 1919.

Itsenäinen Suomi

Itsenäinen Suomi

6.XII.1919.

Löi länsi meidät kerran, puut pyhät, alttarimme kaatoi, toi meille oudon herran, poikamme ikeen alla raatoi, silvottiin Suomi, kahleisihin lyötiin, maa, muinoin vapaa, orjuutehen myötiin, vallassa vieraan vaipui miesten mieli, sai kaiun karun Kalevalan kieli.

Ei kannel Väinämöisen vapaana, voimakkaana soinut, se synkän, sydänöisen sai soinnun, valtavana voinut kaiuttaa ei se hengen-mahtiamme, sous purret vieraat merten lahtiamme, ei tapparamme lyöneet enää tulta, himmentyi päivänkehrän kirkkain kulta.

Min sentään länsi säästi, sen itä raastoi, surmaan syöksi, valloille väen päästi, mi päivän muutti Manan yöksi, se hallaa henki, huokui hyhmää, hyytä, valhetta haastoi, synkkää sydän-syytä, se kulki hävitystä, turmaa kylväin, sen eessä vaipui usko urhein, ylväin.

Mut silloin Suomi nousi, se päältään vieraan ikeen puisti, sen jälteen kaartui jousi, se surmaan sortajansa suisti, kohotti jälleen Kalevalan kielen, nostatti maasta miesten menneen mielen, se ääntä kuuli oman hengen Herran, taas vapaa, voimakas se oli kerran.

Taas alttarisi tulta suitsuta, kuule pyhää puutas! Sun, Suomi, maas on multa, ei tuki vieras enää suutas. Virität, suuri, jälleen jousen jänteen, luot katseen ylvään itään sekä länteen, ei orjuuta sua asees eikä aika, povessas palaa Väinämöisen taika!

Ahvenanmaa ja Suursaari

Nousette aalloista kuin rautaryntäin hehkussa päivän, henkiessä hyyn, kun hyökkää hyrskyt kupeitanne kyntäin, ja vaipuu vaahdon valkeen helmeilyyn. Kohootte kuohuista kuin ylhät, ylväät kaikkeutta kannattavat valtapylväät, rakeita ette säiky, rajusäätä, mi tammet taittaa, kaataa karikot, yön valtaa uhmaten ja kuolon jäätä rantainne kasvaa karut kalliot.

Kovinta ootte maanne paasipintaa, juroa, jäykkää, jos ei järkyttää merikään voi, mi raivokkaasti rintaa vuortenne ruoskii, jäytää aallot, jää vuostuhansia turhaan perustaanne. Te seisotte kuin seisoo vahdit maanne, jotk' kamppailleet on kautta vuosisatain, ja vainolaisen aina torjuneet. Milloinkaan tääll' ei käyty maassa matain, parhaimmat tääll' ei koskaan horjuneet.

Nousette niinkuin muurit itään, länteen, teit' ei voi koskaan kenkään lannistaa. Virittää täällä kukin jousen jänteen vuoksenne, teit' ei vieras riistää saa. Seisotte niinkuin seisoo vuoret Suomen! Harteita toisen syleilevi huomen, huipuilla toisen hehkuu illan rusko, teit' ei saa saartaa toivottomuuden yö. Maan olkaa vuorenvankka, vakaa usko, min ympärille yhtyy toivo, työ.

Muut meit' ei auta, itse auttakaamme vain itseämme, niinkuin kalliot seiskäämme, kerran vielä voiton jaamme! Rajamme ovat jäiset rannikot, joit' eivät vieraat meiltä koskaan riistä, me veriin, henkiin taistelemme niistä. Me iskemme kuin iskee ukkospilvet, jotk' kohtaa voiman vieraan radoillaan. Kalpoihin, kalliomme ovat kilvet, joit' ei voi pirstaks lyödä milloinkaan.

Suojeluskuntalaisten laulu

On pyhä, korkee maalimme, suojaamme synnyinmaata, Me lippuamme vaalimme, sit' emme pettää saata, puhtaana niinkuin tuntomme se yllämme ain liehuu, sit' aina suojaa kuntomme, miss' sota suurin riehuu.

Olemme valmiit sotimaan, se syöpyi vereen, vaistoon, puolesta kansan, kotimaan, jos tarvitaan vain taistoon uroita, jotk' ei horjua vakaumuksestaan saata. Tahdomme turman torjua, mi uhkaa kansaa, maata.

Pelvotta kerran ryhdyimme vuoks vapautemme sotiin, sen vartioiksi ryhdyimme, sen toimme joka kotiin. Se kerran maahan tallattiin; ain urhojaan se kysyy. Mi verellämme vallattiin, se iäst' ikään pysyy.

Jos tarvitsee se kalpaamme, me käymme teille taiston, me väkivallan salpaamme, työt harhaan vieneen vaiston. Me oikeutta käytämme, sen kimppuun ken jos karkaa. Me tehtävämme täytämme, ei joukossamme arkaa.

Leirilaulu

(Kenraali K. G. Mannerheimille omistettu)

Yö uhkaa, myrsky käy, maa mahtajaansa, vartiaansa vailla. Ei merkkitulta näy, se sammui päivän pakenevan lailla.

Pimenee yhä yö, vain synkät pilvet peittää maata, merta, Salamat siintäin lyö, ruskottaa idän ilmanääret verta.

Hetkekskään taipua voi emme, taakkaan tottui hartiamme. Ken väistyy, vaipua iäksi voi ja pettää vartiamme.

Vasamat välkähtää, nyt lyömme kuoleman ja elon arvan, ei aatosaikaa jää, nyt rynnättävä ees on joukon harvan.

Uljaasti eteenpäin, käy myötä mahtajamme, vartiamme! Maan rakennamme näin, kohottaa korkeuteen sen hartiamme.

18.IX.1919.

Helsingin vapauttajajoukoille

12-13.IV.1918

I

Kalpanne konsa kohos, katkes siteet, -- koi kevään kuulsi miekkain terissä. Maa voipunut, mi makas verissä, heräsi eloon, kirpos kahleet, niteet

vainoojan, väkivallan. Kylmän kiteet pois päivä poltti, kävi merissä kohina kevään, pohjan perissä avartui mielet, muuttui mielipiteet.

Sisäinen, ulkonainen vallattu ol' vapaus, maa lyöty, tallattu kohonnut oli orjan kohtalosta.

Maailmaan muuhun meidät vapaus liittää. Teit', urhot, tästä aina saamme kiittää. Maan Päivän pelastitte pimennosta.

II

Kaatuneille

Kaaduitte, mutta niinkuin syksy kaataa vain taimen, josta kasvaa kukkain sato tulevan kevään, jos ei uhkaa kato, jot' ei voi myrskyn käsi raastaa, raataa, Kaaduitte, mutta noustaksenne jälleen, kun päivään uuteen kohoo korkeet korret, kun suojaamme on saatu uudet orret, maa kiitostaan kun laulaa kylväjälleen.

Maan kylvitte, on vapaus sen sato. Kylvitte urheutta, uskallusta ylt' ympäri, kun yö ol' synkkä, musta, kalleinta, korkeinta kun uhkas kato. Näytitte miehuutta ja miehen mieltä, kadonnut kaikkialta kun ol' kunto, poljettu kun ol' oikeus, omatunto, kun avoin, suora väistyi valheen tieltä.

Kaaduitte, mutta totuus, oikeus nousi, voittonne oli ihmisyyden voitto, kuolonne vapauden aamunkoitto. Teill' oli Tellin, Winkelriedin jousi, min jänne vastaisuuteen sinkoo nuolen, jaoittaa maahan väkivallan pylväät, sen jäljess' astuu urhot suuret, ylväät, maan kohtalosta jotka kantaa huolen.

Kaaduitte, muttei kaadu maa ja kansa, mi rakentaa voi työnne perustalle, ne eivät vaivu väkivallan alle, vaikk' aina väijyis niitä vilpin ansa. Ken kerran uhrannut on parhaimpansa, se panssariks sen ylleen iäks pukee, maa, jota muisto parhaimpien tukee, ain tieltään suistava on sortajansa.

Toukokuun 16 päivä

Katkenneet kaikki kahleet vihdoin ovat, jotk' ennen suuruuttasi, Suomi esti. Vaikk' oli kamppailut karut, kovat, ne nurkumatta poikas sentään kesti. Vaikk' kenttiäsi veljesveri kasti, kamppailtiin sentään voitonhetkeen asti, sodittiin silmäin eessä kuolon uhka, takana kodin rauniot ja tuhka.

Taisteltiin vapaudesta viime veriin, maksettiin kaikkein kallein voiton hinta, katsottiin pelkäämättä peitsen teriin, avartui alttiudesta joka rinta. Uhrattiin, mutta uhria jos maamme taas uutta vaatii, uhri uhratkaamme, ei riitä yksin pelkkä miekan-retki, on vapaus vallattava joka hetki.

Uhrinsa vapaus joka hetki vaatii, se vaatii enemmän kuin sydänverta. Vapaus uudet hengen lait laatii, on sille uhrattava joka kerta, kun kansa askelenkin eespäin astuu. Meill' lisänä on Hengen edesvastuu, sen Hengen, joka heimoamme johtaa, korvessa tulenpatsaanamme hohtaa.

Olympialaisten palatessa

2.IX.1920

Maa, min parmas paistoi jäässä, teidät kantoi. Karaistuitte myrskyjäässä, ponnen antoi povehenne työn ja tarmon täysi taisto. Taipunut ei alle armon miehen vaisto.

Kohositte kesken hyytä, jäätä, yötä. Tutkimatta tuimaa syytä teitte työtä. Kamppailitte karun taiston taipumatta. Varjelitte heimon vaiston vaipumatta.

Kansastanne kirkastetun kuvan loitte, kuvan maasta hyyn ja petun nähdä soitte mahtajien, jotka johtaa kansain teitä, kunnianne siellä kohtaa myöskin meitä.

Vahti maamme kuulun maineen teitä kiittää, yhteen Hengen sekä aineen voimas liittää. Kasvaa niistä kaunis sato keskeen yömme. Uhkaa meit' ei perikato, teimme työmme!

Takatalvi

Suvi saapunut ei, kevät toivehet vei, yhä kylmä jäi Pohjolan puoleen. Sula kirren ei jää, tyly, talvinen sää, vilu kenttämme kietovi huoleen.

Ilo ilmass' ei soi, läpi yön pisaroi sade raskas ja räntäinen multaan. Säde siunaavako meni maillensa jo, viritäkkö ei taivahat tultaan?

Yhä yö hämärtäy. sulokukkiinko käy polo tanner ei, hallako ehti? Kävi kuoloko näin, joko peittyvi jäin kotipuuhumme puhkeeva lehti?

Joko kantelehet ovat viimeiset sävellohtunsa helkkyneet hukkaan? Taru kaunisko tuo, unen välkkyvän vuo tyrehtyikö, ei puhjennut kukkaan?

Sävel särkynyt ei. Taru täyttyi ja vei monet lyödytkin taas elon uskoon, kova isku vain lie korotuksemme tie, säde uusien aamujen ruskoon.

Tulet tehkäämme vaan yli vetten ja maan, tulet toivon, ei valkeita vainon. Täten kestämme yön. Avull' alkavan työn muserramme me pilvien painon.

Iät kasva ei jää, pian lämmittää suvi taas takatalvemme lunta. Mitä kestä ei mies! Pala, toivomme lies, iäks sorru ei ihmiskunta!

Rautalampi, juhannuksena 1915.

Vastaisuuden soihdut

Vain korkeempina ajan aallot käy, kuin tuhotulva kasvaa valta vihan. Yö uhkaa, pelastust' ei missään näy, nyt hukkuako täytyy kaiken lihan? Inehmo pedon lailla toistaan raastaa, Salamoin taivaat päänsä päällä jumalten äänet sille puhuu turhaan, ken kasvanut on väkivaltaan, murhaan.

Viel' ummessa ei haavat meilläkään, ei kedot kuki, joita hurme kasti. Povessa meill' on jäljet roudan, jään, silmämme säteile ei valoisasti. Mieltämme jäytää kirveltävä oka, ei unhon lumi kentillä, vaan loka, pimeys seutuamme yhä saartaa, saalista sielussamme kalma kaartaa.

Muualla vaikk' ois kuinka tumma yö, sytytä, Suomi, tulet päivän uuden, ja ylles kaarra tähtikirkas vyö, väkevät soihdut valon, vastaisuuden. Ei sopu ole merkki miehen heikon, väkevä rinnallensa nostaa veikon, mi eksyi tieltä velvoituksen, vaiston, ml omaa kansaa vastaan alkoi taiston.

On aika auroiks säilät takoa, kädestä hellitä sa miekan kahva. Laajoiksi vainiosi vakoa, rauhassa niinkuin taistoss' ole vahva! Luo uusi usko inehmojen kotiin, parhaamme sortuu surman teille, sotiin. Hulmutkoon päämme päällä rauhan viiri; näin kirkastetaan maailmoiden piiri!

Vuoden vaihteessa 1920.

Vapauden temppeli

Kauneus

Lepo kaikkeuden kuvastuksessa lähteen, säde ylhäisin, siintävä tähdestä tähteen.

Kajastus pyhin kentiltä korkean taivaan, kuva autuuden, annettu ihmisen vaivaan.

Iki-auringon airut, yön valkehin valta, sädehdys pyhän, paistavan pilven alta.

Kehä kirkkauden, avaruuksihin saartuva, sädeseppele, ihmisen kulmille kaartuva.

Säen, singonnut ahjosta ikuisuuden, inehmon radan rastiva luo jumaluuden.

Tulit, armahin, luokseni uudelleen

Tulit, armahin, luokseni uudelleen, tulit vuosien pitkien takaa. Tulit kuin säde syksyn synkeyteen, elonantimiaan joka jakaa, tulit luo epätoivoisen, eksyneen, valon airut äänetön, vakaa.

Tulit luo, käden laskit sa käteeni, poven painoit sa povea vasten. Ylistetty! ah yöss' olit säteeni! sanansaattaja autuasten ikivaltojen, jotka taas yhdisti polut harhaan käyneiden lasten.

Tulit luokseni, ainut, ah kalleimpain, kädestäin en kättäsi päästä. Ah viesti, min ikivalloilta sain, säde yön, jok' ei siintoaan säästä. Olit päivän koi, sen lasku ma vain. -- Vapahdit minut yöstä ja jäästä!

Sinut, kallehin, tahtoisin kaunistaa

Sinut, kallehin, tahtoisin kaunistaa suven sorjimman seppeleillä, sirottaa kedon kukkien purppuraa polulles, kun käyt kesän teillä, pukea sinut tahtoisin pehmeitten yön pilvien riutuvaan ruskoon, sytyttää sinun sielusi rakkauden ylimaailmalliseen uskoon.

Minä soisin sun aistisi avaavan elon päivälle paahtavalle, sinun talvesta soisin ma havaavan suven siintävän auringon alle, olemukseesi soisin sun heräävän kesän tuoksun, herkän ja hempeen, sinun soisin ma jälleen heräävän elon-aamumme ensi lempeen.

Syys sentään on sieluumme hiipinyt

Syys sentään on sieluumme hiipinyt, -- ei viileä, ei väsynyt. Se kukkasiamme ei riipinyt, ei painanut päätämme oo kumaraan. Se henkemme täyttäen hehkullaan kuten tähdet on säteillyt.

Valanut verehen se on outoa tulta, niin korkeeta, kirkasta kuin on kulta pyhän, paistavan Luojan auringon. Se ohjannut on ylös tähtien teille, korut, kalleudet se on antanut meille avaruuksien, kaikkeuden, joka vapaa sitehistä on maan, sen äärtä ei tapaa tomun, aineen ken vankina alhaalla on.

Ah syys, tules polttanut aineen on harhan, asukkaaksi tähtien ylhäisen tarhan olet nostanut henkemme, siunattu syys, syvä, ääretön kuin elon iäisyys!

Yön tähdet yllemme korkeuteen

Yön tähdet yllemme korkeuteen pyhät, paistavat kirjansa piirtää, lähestyy sydänyö, näkymättömästi ajan kello vlisarins' siirtää. On kuin rajat maiset rauenneet ois, tomun, aineen kahleet kirpoaa pois, on niinkuin ois täyttynyt henkemme kaipuu, valon kaikkeuteen olemuksemme vaipuu.

Salamoi sydänyön iki-auringot, erottaa ei meitä voi elon harhat, vaikk' ois välillämme kuolo ja yö, sadat tähtien siintävät, tuikkivat tarhat. Läpi aurinkokuntien liekehtiväin eross' ollenkin rinnan kuljemme näin, yli yön, läpi kuoleman tähtien kiteet välillemme solmivat säihkyvät siteet.

Sielun puistot

Salass' sielumme on ikikukkivat puistot, Elämäin edellisten ne kätkevi muistot, ajan vastaisen vaiheiden vaihtuvat kuvat kuten heteiden helmaan heijastuvat, ikiläikkyväin lähteiden, joiden pinta kuvastaa nyky-aikaa ja kaukaisinta tulevaa sekä mennyttä vaihetta elon, kuten heijastaa hete tähtien helon.

Salass' sielumme kukkivain, tuoksuvain tarhain olennoituu elomme puhtain ja parhain pyhin kaipuu, sen aatokset käyvät kukkaan, vivahdus vähinkään mene meiltä ei hukkaan. Kuva, minkä vain henkemme herkkänä piirtää, näkymättömät voimat sen heti siirtää salass' sielumme tarhoihin vihannoiviin, siell' yhtyen kuin sävelaaltoihin soiviin se säihkyy ja kasvaa ja suurentuu kuten virran kalvossa päilyvä puu.

Kimaltaa sen virtojen välkkyvä parras, siell' aukeaa joka aatos harras kuin kukkanen umpussaan, joka aukee elon armauteen, sylinantihin raukee ikirakkauden, joka auringon lailla sädehtii sen kentillä autuailla. Sen aurinko rakkaus on: joka työmme, min rakkaudessa vain teemme, se yömme valonantajaks ainaiseksi muuttuu, ikitaimeksi henkemme tarhaan juuttuu.

Joka siunaava aatos, mi syämestä nousi, kuin valkea joutsen sen virtoja sousi; joka myötätunnon ja säälin sana teoks puhjeten ain yhä loistavampana kohos siimeestä sen kuten aurinko aamun ylenee hävittäin yön hyytävän haamun; joka aatos ja työ, joka lemmestä lähti, sen taivaille syttyy kuin siintävä tähti.

Salass' sielumme on pyhät paistavat tarhat, todemmat kuin on elon häipyvät harhat, siell' aatteemme, työmme ain puhkeevat kukkaan, vivahdus vähinkään mene meiltä ei hukkaan: vihan tunne vilpillinen kuten kyynä kähisee, sydänjuuria jäytää syynä, min rakkauden teko yksin voi poistaa, joka tähtenä tyynnä sen taivaalla loistaa.

28.IX.1920.

Luonnon temppeli

Kevätukkonen

Kevätsalama lyö! Välähtää lomi valkeiden koivunvarsien kultainen vyö. Sähisten sinikäärmeet kohoaa avaruuksihin, pilvien päärmeet tulenlieskoissa hohtaa. Jylisee, ukonvaaja välähtää, kipinöi, jalon hongan kohtaa, tyvehen alas kiireestä asti sen karsien. pilvien lauma leviää yli taivahan, tumma ja taaja kude kulkevi ilmojen ääristä ääriin. Tihenee, hajallaan pian jälleen on, sauma kutehen repeää tulivirtoja syytäin jylistään. Ajallaan taas yhtyen yksihin määriin kohisten avaruuksien kenttiä kiitää. jäless' siivin raudan-raskain liitää raekuuro, mi lyö kedot härmäksi hyytäin. Kohisee purot, virrat, jääkahlehet katkee, vedet kuohuen käy, side viimeinen ratkee, tylyn talven on murtunut valta. Ujo kukkanen turpeesta tirkistää, sade lauhkea lankee ja virkistää elohon joka silmun pälvien alta.

Nyt päivän on valta!

Tulisoihdut auringon pilvistä puhkee ylväs ja uhkee sädevaljakko Päivän Herran ajaa laell' laajan, selkeän, siintävän taivaan. Ilovirret kajaa, pimeään sekä vaivaan ei tuomittu maa ole, kirvoittaa tuli kahlehet, särkee ja virvoittaa, alas lohtua valaa.

Avaruuksissa soihdut auringon palaa.

Juhannus

Nyt tulvii tuoksut, kesä kukkein on, elämään joka solu, hermo herää, kiireesti kimalaiset mettä kerää aittaansa paahtehessa auringon.

Nyt koittanut on hetki inehmon; hän touot teki, kylvi, kävi erää. Nyt Luojan päivä paistaa täyttä terää, -- löi hetki lyhyt levon, nautinnon.

Kauniille kaikelle nyt aistit avaa, ei hehku kauan päivä päällä pääsi, samassa saapuu syys, kun suvi havaa.

Hän palkan saa, ken työtä tekee, raataa, ikuinen viisaus niin kerran sääsi, -- ken kylvänyt on, hän myös korren kaataa.

Elokuu

Kuun käyrä sirppi taivaan laell' loistaa kuin kultaa kipenöivä tulenkieli, hopeisin päärmein hohtaa pilven pieli. Veet tummat öisen tuikkeen tyynnä toistaa.

Maa, metsä mykkä on. Yön hopeehuntu vahvuutta vyöttää, kiiluu tähtikuvat: Syys saapuu, heelmät, tähkät tuleentuvat. Helmassa yön kuin hallan ensi tuntu.

Ylt' ympärillä tyyntä, täyteläistä, kuu hetkeks peittyy hopeepilven alle. Maan parmailta nyt nousee taivahalle kultainen uhrisauhu tähkäpäistä.

Työ

I

Alussa oli aate, joka työksi myöhemmin muuttui, muovas maailman mielensä mukaan. Päivän paahtavan toisille soi se, toisille taas yöksi

sen muutti, syvyyksihin heidät syöksi. Se aarteet esiin toi, soi armahan elämän juoksun, huolen harmahan taas toiset sai. Se kietoi oksavyöksi

jään, hallan helmet, jokamiestä käytti mieltänsä myöten, ruhjoi sekä nosti. Lakinsa oudot lahjomatta täytti.

Se elämälle antoi määrän, muodon. Se vuoroin palkitsi ja vuoroin kosti, soi matkan tyynen, taikka venheen vuodon.

Maa-emon antimet

II

Valmistuu vilja, kypsyy hedelmät, lainehtii kentät kullan-kellervät.

Maan parmaat paisuu, uhkuu utareet, jotk' ovat mettä, rieskaa vuotaneet.

Ja aina vuotavat, ah loputon maa-emon luova ikivoima on.

Kuin sädevirrat päivän parmaista niin valuu voima rinnoilt' armailta

ehtoisan emon, kaikille hän suo, Jokainen hältä elon mahlan juo.

Ei välill' lasten tee hän eroa, kallista kukin maksoi veroa

elolle, ilmaiseks ei kenkään syö sen pöydästä, sen lunnaina on työ.

Pidoista työtön pian häädetään, hän pettäjä on, petti äitiään.

Työn tehnyt tyynnä vartoo satoaan mut pettäjä -- vain perikatoaan.

Elonkorjuulaulu

Elonkorjuun on koittanut kuuma kuu, hio sirppisi, vilja tuleentuu! On kasvanut korkeeksi peltosi laiho, maan kaipuu on täyttynyt, maa-emon kaiho hedelmäin on puhjennut kellervään kultaan, ei säästänyt siunaustaan, ikitultaan pyhä aurinko oo, maan muhkeaan multaan putos siemen, mi kasvatti kaunista tähkää. Ihanat emon ehtoisan antimet nähkää!

Elonkorjuun on koittanut kuuma kuu, hio sirppisi, vilja tuleentuu! Kuin valtias pellolle käyt, sen sarkain elonanteja ei väkivalloin, ei varkain sinult' ykskään vie, käsivartes ja kuokkas itämään oman peltosi kerran muokkas. Lyhyt sarkas jos lie, se on sittenkin laaja, sen tähkät on täydet, sen kasvu on taaja, sinä itse sen siunauksen olet saaja. Ei kurkihirttäsi ukkosen vaaja ole murtava, ah ilomielin sa kylväin orahalle saat peltosi, valtias ylväin!

Elonkorjuun on koittanut kuuma kuu, hio sirppisi, vilja tuleentuu! Suvituulessa soutavat tähkäpäät, ovat alkaneet luonnon laupiaan häät. Ylin ylkä sen pyhä aurinko on.

Käy liittoon sa myös kera auringon.

Sydänkesän aurinko

Aurinko suur, elonantaja ainut, öin joka nouset, ja hetkeksi painut vain hämyn kuulahan varjojen kultaan! Suot iki-antisi, uottavaan multaan voiman oot kätkenyt, jok' idun antaa varttua, versoa, puhjeta kukkaan, hehkua, heiliä, heelmänsä kantaa. Voimista ei vähinkään mene hukkaan,

pakko on pinnalle kaikkien nousta, jännität koin puna-purppurajousta, yö-unestaan heti linnut ne havaa, kukkaset kaikk' terälehtensä avaa. Täytät sa, ah, elon lämpimin lainein puut, kukat, yrtit, kuin elpyvin ainein maass' ylennät joka kasvin ja korren. Nostatat kuin pyhän, kultaisen orren temppelin korkeuteen, joka alleen maailman sulkee; se hellitsijälleen, Aurinko-Luojalle, uhrinsa parhaan suitsuta suo ylös tähtien tarhaan.