Part 3

Kolme vanhaa ystävätärtäni näkyi olevan jokapäiväisellä kävelyretkellään, he tulivat tien puolivälissä törmälle päin. Baby pyöri heidän jaloissaan, taikka teki hyökkäyksiä lumivalleja vastaan, joissa piili luuloteltuja vihollisia. Silloin tällöin tuli suhahtaen tienhaarasta törmältä kelkka- tai suksimies naisia kohden, mutta näille ei syntynyt minkäänlaista pakokauhua. Ainoastaan Baby pani närkästyneenä ankaran vastalauseen tällaista sopimatonta ja ylen yllättävää esiintymistä vastaan.

Tienhaarasta tulivat tohtori Dahl ja neiti Lång.

He kulkivat hitaasti rinnettä alas, ja neiti Lång nauroi helakasti. Vanhat ystävättäret olivat nyt aivan lähellä piilopaikkaani. Kun tohtori Dahl ja neiti. Lång olivat sivuuttamaisillaan heidät, nosti baronetin puoliso lorgnettinsa ja tähysteli neiti Långia häikäilemättä. En voinut nähdä neiti Långin ilmettä, koska hän oli minuun selin, mutta hän kiirehti kulkuaan. Kaikki kolme naista pysähtyivät sitten ikäänkuin neuvotellakseen keskenään. Joko he olivat erimielisiä siitä, jatkettaisiinko matkaa vielä, taikka he järjestivät tohtori Dahlin ja neiti Långin asiat. Edellisessä tapauksessa ratkaisi Baby kysymyksen, sillä se kääntyi päättäväisesti sanatoriota kohden kiskoen kreivitärtä hopeaketjustaan jälessä. Muutkin seurasivat Babyn esimerkkiä.

Olin jo kyllästymäisilläni odotukseen, kun kumartuessani taaksepäin näin kallion takaa, että pientä metsätietä pitkin tuli olento, joka levottomasti katseli joka puolelle. Valkoisia kinoksia vastaan hänen tumma urheilupukuinen vartalonsa näytti entistä ryhdikkäämmällä. Hän hengitti kiivaasti ikäänkuin olisi juossut ja heiluttaen lakkia kädessään kuivasi nenäliinallaan otsaansa. Hän astui nopeasti töyräälle asti ja katsoi alas, seisten ainoastaan parin metrin päässä piilopaikastani. Kuulin, että hän hengähti syvään ikäänkuin helpoituksesta. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja yhä seisten paikallaan kaivoi taskustaan sigarettikotelonsa. Seurasin hänen käsiään, kun ne avasivat kotelon ja varmoin, täsmällisin liikkein valitsivat sigaretin. Ne olivat kauniit, voimakkaat kädet. Sitten hän rauhallisesti sytytti sigaretin ja pisti sen huuliensa väliin. Ja äkkiä minut valtasi mieletön, katkera katumus. Mitä varten en ollut antanut noiden huulien suudella itseäni? Varmaankin, varmaankin olisi se ollut sanomattoman suloista! Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä minä häpesin itseäni, ja nähdessäni ruhtinaan astuvan mäen töyrästä alas ja liittyvän vanhojen naisten seuraan, purin hampaani yhteen ja aloin kiskoa kelkkaa kallion takaa. Istahdin, otin tangon käsiini ja niin jälleen alas mäkeä huimaavaa vauhtia. Jo kaukaa huusin varoituksen ja kaikki neljä kääntyivät katsomaan. Kiitäessäni ruhtinaan ohi tein sotilaalliseen tapaan kunniaa vieden käteni urheilulakin laitaan, ja odotukseni sai ansaitun palkkansa, sillä äkillinen ja odottamaton ilmestymiseni sai hänet aivan ymmälle. Hän ei tietenkään voinut käsittää, millä kohtaa oli minut sivuuttanut, sillä metsäravintolasta johti vain yksi tie. Sivuuttaessani tohtori Dahlin ja neiti Långin katsoin suoraan eteeni. Pysähtyessäni sanatorion portin eteen olivat kaikki vielä kaukana tiellä, ja jättäen kelkan siihen oman onnensa nojaan lähdin tyytyväisenä sisään halliin.

6.

Gong-gongi oli sinä päivänä soinut jo kauan sitten, kun tulin alas päivälliselle. Kaikki istuivat jo paikoillaan pitkissä pöydissä, höyryäviä tarjottimia kannettiin ympäri, ja iloinen odotus kuvastui jokaisen kasvoilla tarjottimien lähestyessä. Paikkani oli ikkunain alla äärimmäisessä pöydässä, jonka päässä istui kenraalitar, oikealla puolellaan ruhtinas. Viimemainittu oli minua vinosti vastapäätä.

Istahdin hyvin säädyllisen näköisenä paikalleni ja kysyin naapuriltani kreivittäreltä osaaottavalla äänellä, miten hänen hiilihappokylpynsä tänään oli onnistunut, oliko se taaskin ollut liian kylmä? Ei, ei tällä kertaa. Hänen kamarineitinsä oli ollut mukana ja itse mitannut veden kylpyammeessa, ja tosiaankin, kuten hän aina oli sanonut Annettelle, oli vesi ollut ammeessa astetta kylmempää kuin mitä kylvettäjä oli sanonut sen olevan! Tietysti hän ei mennyt veteen, ennenkuin oli lisätty lämmintä! Tietysti ei! Ja tästä lähtien oli hän aina käyttävä omaa lämpömittariaan.

Kreivitär melkein kiihtyi, ja hänen ystävättärensäkin yhtyivät pohtimaan kylpykysymystä, eri kylvettäjien taitavuutta ja miten kauan oikeastaan tuli levätä eri kylpyjen jälkeen. Minä söin lientäni hitaasti ja alasluoduin katsein. Huomasin kyllä, että ruhtinas koetti herättää huomiotani, mutta en ollut sitä näkevinäni. Olin ikäänkuin hän olisi ollut pelkkää ilmaa. Samassa puhutteli kenraalitar minua.

— Rakkaani, mikä charmantti väri teillä on!

Olette varmaankin ollut pitkällä retkellä tänään? — Tunturimajallako? Teidän pitäisi todella kerran ajaa sinne hevosella, rouva kenraalitar. Ette voi uskoa, mikä ihana näköala sieltä on!

— Tunturimajallako? Ruhtinas kertoi juuri myöskin olleensa siellä tänään!

— Todellako?

Käännyin kreivittären puoleen selittääkseni, miten sinne oli paras lähteä. Ruhtinas väliin lisäsi jonkun selityksen, mutta minä en ollenkaan kiinnittänyt niihin huomiota, aivan kuin hän ei olisikaan sanonut mitään, ja lopuksi hän vaikeni. Katsahtaessani häneen varkain pari kertaa näin, että hän oli sekä hiukan hämmästyneen että hiukan huvitetun näköinen. Koko pitkän päivällisen aikana emme kertaakaan puhutelleet toisiamme. Kaikki ovat minua aina hemmoitelleet, ja nyt minua alkoi harmittaa, että ruhtinas näin helpolla suostui epäsuosiooni. Minussa heräsi halu suututtaa ja kiihdyttää häntä.

Päivällisen jälkeen menettelin niin, että jouduin hetkeksi erilleni muista, tietäen varsin hyvin, että tohtori Dahl käyttäisi tilaisuutta hyväkseen. Ja niin kävikin. Tuskin oli pari minuuttia kulunut, kun hän sukelsi arvaamatta viereeni kysyen pehmeällä äänellään, saisiko hän tuoda minulle kahvikuppini. Olin hänelle harvinaisen rakastettava, ja me istuuduimme kuppeinemme salonkiin vastapäätä hallin avoimia ovia. Saatoin paikallani mukavasti seurata ruhtinasta, joka istui pienen piirin keskessä vilkkaasti kertoen jotain.

Vastenmielisyyteni vieressäni istuvaa miestä kohtaan kasvoi hetki hetkellä, mutta minä hillitsin itseni ja koetin näyttää sillä kuin olisin ollut hänestä huvitettu. Tohtori Dahl puolestaan koetti melkein kuumeisesti käyttää tilaisuutta mahdollisimman hyvin. Hän kertoi huvittavia kaskuja kaupungissa käynnistään, ja ollakseni rehellinen täytyy minun myöntää, että hän todella kertoi hauskasti, mutta siitä huolimatta täytyi minun ponnistaa kaikki voimani voidakseni seurata hänen kertomustaan, sillä se seikka, että minun koko ajan täytyi salaisesti pitää silmällä hallissa istuvaa iloista, pientä piiriä, teki minut hajamieliseksi. Tohtori ei kuitenkaan näyttänyt tätä huomaavan, taikka jos hän huomasikin, niin ei hän siitä välittänyt. Päinvastoin hän kävi yhä puheliaammaksi.

Mieleni kävi hetki hetkellä raskaammaksi. Hallissa istuvat eivät minua ensinkään kaivanneet. Tumma pää tuolla ei kertaakaan kääntynyt minua kohden. Ei kertaakaan! Suuttumukseni oli aivan kadonnut, tunsin itseni vain surulliseksi ja masentuneeksi. Tuskin viitsin enää kuunnella tohtori Dahlin puhetta. Mutta silloin vihdoinkin näin ilokseni, että ruhtinas kävi levottomaksi. Hän näytti hajamieliseltä ja vaikeni. Sitten hän kääntyi ja katsoi salonkiin, mutta ei minuun, vaan jonnekin muualle. Heti minä virkosin ja kävin kahta vertaa rakastettavammaksi tohtorille. Tämä aivan ällistyi. Mutta hän ei ollut tyhmä, ja suorastaan näin, miten hänelle asia alkoi selvetä. Luulin hänen käyvän jöröksi tai jollain tavoin osoittavan mieltään, mutta ei, hän vaikeni hetken ja näytti miettivältä, sitten hän rauhallisesti jatkoi juttelemistaan.

Ruhtinas istui nyt kokonaan äänettömänä ja sigarettiaan poltellen. Hän oli kääntynyt niin, että hän saattoi mukavasti katsella meitä ja nyt hän katselikin meitä aivan vapaasti. Oikea riemuaalto läikähti rinnassani, sillä minä näin hänen silmäinsä, jotka ensiksi olivat katselleet minua vain hämmästyneinä ja nuhtelevina, yhä synkkenevän. Nyt olin suorastaan rakastunut tohtori Dahliin. Nauroin ja katselin häntä silmäripsien alta. Kosto on suloinen! Kostoko? Ei, minä rakastin ruhtinasta ja minut täytti raivokas ilon tunne, kun näin hänen kärsivän; osoittihan se, että hänkin rakasti minua. En voi ensinkään muistaa, mitä puhuin tohtori Dahlille, millekä minä nauroin ja kuulinko minä yleensä ensinkään mitä hän sanoi, sillä ajatukseni olivat niin kokonaan toisen luona. Yhtäkkiä leimahtivat tummat silmät tuolla hallissa, ne leimahtivat vihasta. Ruhtinas heitti sigaretin kädestään ja poistui kiivaasti. Olinko minä voittanut? Hengähdin pitkään ja vapautuneesti! Olinko minä voittanut?

Tuskin oli ruhtinas poistunut, niin minäkin jonkin tekosyyn nojalla lähdin salongista. Tohtori oli keskellä lausetta, kun minä äkkiä nousin, mutta siitä en välittänyt, lähdin vaan. Muistan niinkuin unessa, vaikka en silloin kiinnittänyt siihen mitään erikoista huomiota, että hän äkkiä painoi huulensa tiukasti yhteen ja että hänen kummallinen, kalsea ihonvärinsä kävi vieläkin kalseammaksi. Mutta mitä minä siitä välitin. Mitä liikutti minua ikävä, vastenmielinen tohtori Dahl!

Juoksin portaita yläkertaan. Biljardihuone oli tyhjä. Otin telineestä mailan ja aloin umpimähkään leikkiä palloilla. Ajatukset myllersivät aivoissani ja äkkiä tunsin oloni epävarmaksi. Olikohan ruhtinas hyvinkin vihainen? Ehkä hän ei enää leppyisikään? Minä aivan masennuin. Tuli niin paha olla, etten tiennyt mitä tehdä.

Käytävästä kuului askeleita. Joku tuli ja tarttui takaa voimakkain, varovaisin käsin käsivarsiini, niin etten voinut liikahtaa. Taivuttaessani päätäni taaksepäin katselin suoraan tummansinisiin silmiin, jotka eivät hellittäneet katsettaan.

— Miksi te olette minulle niin paha, neiti Punahilkka?

— Pahako?

— Niin, ette puhu minulle, katsotte ohitseni ikäänkuin olisin pelkkää ilmaa, kiusaatte ja kidutatte minua liehitellen tuota inhoittavaa ihmistä. Olenko minä niin verisesti rikkonut teitä vastaan, ettekö enää milloinkaan aio puhua minulle? Punahilkka? Hänen kiihkeä, matala äänensä oli muuttunut rukoilevaksi, mutta minä en voinut vastata. Sanat takertuivat kurkkuuni. Hän piti minua yhä painettuna itseään vastaan ja minun täytyi vain katsoa hänen pohjattomiin, helliin silmiinsä. Hänen kasvonsa lähenivät, mutta minä yhä vain tuijotin, tuijotin niinkuin kadotettu sielu Kaikkivaltiasta.

— Punahilkka, etkö sinä vastaa? Punahilkka, rakastatko sinä minua?

Silmiäni alkoi kirveltää. Elämäni minä antaisin, jos saisin häntä rakastaa! Minä, joka olin hänet pettävä — — —. Voimakas vavistus valtasi minut. Ovi takanamme kävi, käsivarret hellittivät otteensa. Minä kumarruin punastuen vihreän veran yli järjestellen palloja. Ruhtinas meni hermostuneena ikkunan ääreen.

— Häiritsemmekö me?

— Ette laisinkaan! Olemme juuri lopettaneet pelin.

— Teerenpelin! — Pilkallinen hymy väreili tohtori Dahlin huulilla. Minä ojensin hämmentyneenä mailani hänelle, hän otti sen rauhallisesti ja alkoi järjestellä palloja. Neiti Lång liidutti mailaansa telineen luona. Ruhtinas seurasi minua ulos huoneesta.

— Minun täytyy vielä tänäiltana kiirehtiä kaupunkiin, sitten meillä on vain huominen päivä itseämme varten, sillä sitä seuraavana minun täytyy lähteä. — Hän pidätti minun kättäni omassaan ja katsoi minua kysyvästi. — Tapaammeko huomenaamulla kuten tavallisesti? — Minä nyökäytin päätäni. Hän kumartui äkkiä, suuteli kättäni hellästi ja kiirehti pois.

Hänen kadottuaan täytyi minun nojautua seinää vasten. Silmäni olivat sokeat ja korvissani humisivat sanat: — "Sillä sitä seuraavana minä lähden!"

7.

— On aivan sopimatonta, että hän, jonka morsian kuuluu istuvan Pietarissa häitä odotellen, liehittelee täällä mitä huomattavimmalla tavalla nuorta tyttöä.

Sanat lausuttiin kenraalittaren terävällä äänellä. Katselin ympärilleni kuin unesta havahtuva. Seisoin käytävässä samalla paikalla, mihin ruhtinas oli minut jättänyt, vastapäätä tupakkahuoneen raollaan, olevaa ovea. Kaikki, jotka päivällisen jälkeen halusivat pelata korttia, kokoontuivat tavallisesti suureen, kodikkaaseen tupakkahuoneeseen. Aikomukseni ei suinkaan ollut jäädä kuuntelemaan, mitä he puhuivat, mutta seuraavat sanat saivat minut pidättämään hengitystäni hämmästyksestä. Baronetin puoliso puhui:

Niin minustakin. Ja hänen morsiamensa kuulunee sitäpaitsi Pietarin korkeimpaan ylhäisöön.

Mitähän hän sanoisi nähdessään niitä silmäyksiä, joita ruhtinas luo neiti Behringeniin! Ruhtinas on epäilemättä hieno mies, mutta miehet ovat niin heikkoja, herra paratkoon, kun on kysymyksessä kaunis nainen. Neiti Behringeniä tietenkin kyllä täytyy sanoa kauniiksi, vaikka hänellä onkin punainen tukka!

— Punainen tukkako? — sanoi kreivitär pehmeällä äänellään. — Punainen tukkako, rakkaani, sehän on kuparinruskea, sehän on loistava kuin aurinko, aivan kuin itse aurinko, armaani! Mutta onko ruhtinaalla todella morsian Pietarissa?

— Niin kerrotaan ainakin, sitäpaitsi on hänellä siellä rakastajatarkin, tietysti! Hän on oikea don Juan. Naiset rakastuvat häneen kuin mielettömät, mihin hän vaan tuleekin. Voinpa kertoa teille jutun hänestä ja siitä tanssijattaresta, joka viime talvena herätti niin suunnatonta huomiota Pietarissa, La bella Theresita oli hänen nimensä muistaakseni. Ei, odottakaahan, nythän on minun vuoroni! Kas niin! Niin, juttu kerrottiin minulle näin, kuulin sen varmalla taholta — — —

— Voi, voi, — keskeytti kreivitär — onko hän todellakin niin häilyväinen! Minä kun jo toivoin, että hän ja neiti Behringen — — he ovat molemmat niin herttaisia ja hienoja. Luulen varmasti, että heisiä tulisi onnellinen aviopari.

Joku naurahti.

— Olen todella pahoillani, — sanoi kenraalittaren ääni, — jos neiti Behringen on niin kokematon ja lapsellinen, että hän pitää ruhtinaan pieniä kohteliaisuuksia vakavana aikomuksena. Voin vakuuttaa teille, ystäväni, että neiti Behringen on vain yksi ruhtinaan monen monista rakkauksista. Mutta minä pidän neiti Behringenistä, hän on hyvin hyvästi kasvateltu tyttö, hieno tyttö, — toivon, että hän on järkevä. Sitäpaitsi, kuten minulle on kerrottu, ruhtinaalla on morsiamensa — Olin kuullut tarpeeksi. Hiivin tieheni kuin varas.

Hänellä oli siis morsian Pietarissa, hänellä oli rakastajatarkin, hänellä oli ystävättäriä, jotka kaikki olivat valmiit avosylin ottamaan hänet vastaan. Oi, minä houkkio, minä olin rohjennut kuvitella, että hän rakasti minua, minua!

Sulkeuduin huoneeseeni ja kuljin siellä edestakaisin kuin mieletön. En ollut ajatellut ennen sitä mahdollisuutta, että ruhtinas menisi kanssani naimisiin, mutta hänen rakkautensa oli siitä huolimatta tehnyt minut hurjan onnelliseksi. En ollut ajatellut pitemmälle. Nyt olin kuullut! Minä olin yksi hänen monien rakkauksiensa sarjassa, jokin uusi Bella Theresita, jollaisia tulisi olemaan ehkä vielä montakin. Ja hänellä oli Pietarissa morsian, joka odotti häitään!

Niin suuri tuska valtasi minut, että minun täytyi pysähtyä ja painaa yhteenpuristetut käteni rintaani vastaan. — Morsian, joka odotti häitään. — Oliko hän onnellinen, tuo vieras nainen? Rakastikohan hänkin, niinkuin minä, ja tiesiköhän hänkin niistä monista muista?

Jos ruhtinas olisi todella rakastanut minua, todella aikonut tehdä minut vaimoksensa, olisivat kaikki huoleni kadonneet jäljettömiin. Minun ei olisi tarvinnut jalkaa tätä inhoittavaa toimintaani, sillä niin rikas hän tietenkin oli, että olisi saattanut ylläpitää isänikin talouden. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut! Mutta niin suuria onnea ei voinut tulla minun osalleni.

Ja nyt, mikä minua nyt odotti?

Työni.

Päivästä päivään, hetkestä hetkeen olin työntänyt luotani tämän ajatuksen. Minä tiesin, mikä minua odotti, minä tiesin, että minun oli suoritettava tämä työ, mutta karkoitin sen aina mielestäni seuraavaan päivään. Huomenna minä tekisin suunnitelman, huomenna ehkä sattuisi hyvä tilaisuus, huomenna... niin niin, huomenna! Mutta nyt oli tullut se huomen, oli tullut niin äkkiarvaamatta yllättäen niinkuin onnettomuus tulee, ja nyt se oli tehtävä! Kapteeni viipyisi kaupungissa monta tuntia. Sillä aikaa se oli suoritettava.

Minä raivosin ja itkin. Epätoivoni oli niin suuri, etten voi sitä kuvata. Hetki hetkellä kului, kallis aika meni hukkaan, seurasin kasvavalla tuskalla pientä pendyyliä kaminalla, mutta en saanut voimia lähteä. Mutta vähitellen nousi suurista sieluntuskistani kirkas ja vapauttava ajatus: minä en sitä tee! Kävi miten tahansa, minä en sitä tee, en enää koskaan mitään sellaista. Tästälähtien olin rehellisellä työlläni ansaitseva toimeentuloni, niinkuin muutkin köyhät tytöt. Osasinhan minä hiukan neuloa, voisinhan ommella jotain koristeommelta hienoihin liikkeisiin, päällystää ja koristaa hattuja, taikka ottaa puhtaaksikirjoitustyötä. Varmasti löytyisi jokin pelastuskeino! Omasta puolestani en ensinkään ollut levoton, mutta sairas isäraukkani huolestutti minua. Sairas vanhus tarvitsee niin paljon sellaista, josta nuori ja terve ihminen voi kieltäytyä. Hän ei saisi kärsiä, hän ei edes saisi huomata minunkaan kärsivän. Täytyi keksiä keino, täytyi!

Olin jo hiukan tyyntynyt, kun ovelle naputettiin ja ovenvartija toi minulle iltapostissa tulleen kirjeen. Se oli Herbertiltä. Pahaa aavistaen istuuduin takan ääreen sitä lukemaan.

Isä oli sairaampi kuin ennen, kirjoitti Herbert. Hän, Herbert, pistäytyi siellä usein iltasin vanhusta katsomassa. Isä kaipasi paljon Punahilkkaansa. Oli täytynyt ottaa Petterille avuksi sairaanhoitajatar, mutta minun ei pitänyt tulla liian levottomaksi, sillä kaupungin etevin lääkäri hoiti isää. Lääkäri luuli, että hän vielä virkistyisi, jos hänet heti keväällä voitaisiin viedä jonnekin kylpylään ulkomaille. Tämä oli tietysti vain rahakysymys, mutta Herbert oli vakuutettu, että palkkioita minun töistäni, jotka tähän asti olivat olleet erittäin tyydyttävästi suoritetut, voitaisiin korottaa. Hän tulisi tekemään asian johdosta anomuksen minun puolestani. Minun tulisi siis olla levollinen näiden monien uusien menojen suhteen. Suoritettuani minulle sähköteitse määrätyn tehtävän tulisi minun palata kotiin. Lisättyään vielä kerran, että minun ei tulisi huolehtia liikaa isäni sairaudesta ja liitettyään terveisensä päätti Herbert kirjeensä.

Kirje putosi veltosta kädestäni, liekit vetivät sen hiilivalkeaan ja nielivät sen ahnaasti. Valkoinen paperi käpristyi niinkuin suuressa tuskassa.

Tuskassako? Koskiko minussakin jossain kipeästi? Jäseneni tuntuivat jäykiltä. Kuka nauroi? Minäkö itse? Se oli paha, ilkeä nauru, ja se vihlasi korviani. Minä olin tahtonut tulla kunnialliseksi ihmiseksi, olin ollut valmis uhraamaan sen vuoksi isänikin, olin ollut valmis raatamaan jokapäiväisen leipämme vuoksi, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Se pakotti minut varkaaksi ja petturiksi, ainoa, mitä minulta omasta puolestani vaadittiin, oli suorittaa työni hyvin. Minä suorittaisin sen hyvin.

Tunsin itseni äkkiä aivan levolliseksi. Ajatukset toimivat kylminä ja harkitsevina. Niin, nyt minun oli todella kiirehdittävä!

Kuuntelin ovella. Kukaan ei liikkunut käytävässä. Hiivin varovasti punaista mattoa pitkin kolmen oven ohi. Vielä oli mentävä ristikäytävän poikki ja sitten toinen ovi oikealla. Avain oli naulassa. Otin sen. Käteni ei vapissut vääntäessäni lukkoa auki, en pelännyt ensinkään. Löysin heti sähkönapulankin. Huoneessa ei ollut montakaan piilopaikkaa, joko olivat paperit tuolla matalassa kaapissa tikka vaatekonttorissa. Koetin laatikoita; ne olivat kaikki lukitsemattomia. Niitä siis ei kannattanut tutkia. Samoin pöytälaatikko. Mutta missä oli vaatekonttorin avain? Etsin kaikki tavalliset paikat, vieläpä melkein mahdottomatkin, mutta sitä ei löytynyt. Vihdoin täytyi minun turvautua omiin, tällaisiin tarkoituksiin varattuihin avaimiini. Lukko avautui helposti, mutta voi, konttori oli tyhjä! Ei sentään, naulakossa riippuvien vaatteiden alta häämötti hämärässä pieni harmaa käsilaukku. Sekin oli tietysti lukittu, mutta avautui yhtä helposti kuin ovikin.

Sekin oli tyhjä. Koettelin sen pohjaa ja reunoja, ei missään tuntunut salaista osastoa. Joko oli laukku tavattoman hyvin tehty, tai olivat kartat piirretyt jollekin harvinaiselle kankaalle taikka paperille, niin ettei niitä voinut ollenkaan erottaa laukun vuoria, koettelemalla. Tai ehkä ruhtinaalla oli kartat yllään?

Tätä miettiessäni sattuivat silmäni vaatteiden välissä naulakossa nahkahihnassa riippuvaan kävelykeppiin ja sydämeni sykähti toivosta. Olin kerran ennen nähnyt samanlaisen kepin, se oli ollut sisältä ontto ja avautui mekanismilla. Ripustin laukun kiireesti paikalleen ja tartuin keppiin. Siinä oli hopeainen, sileä pää. Minä koetin vääntää sitä varovasti kummallekin puolelle, ja se liikkui todellakin oikealle. Väänsin vieläkin, ja silloin hopeainen pää avautui kuin pullon kansi. Ontelossa näkyi sinervä käärö; vedin sen vapisevin käsin sieltä ulos. Siinä olivat etsimäni kartat, ohuelle kalkkeeripaperille piirrettyinä. Muistan, että ihmettelin, miksi ruhtinas ei pitänyt niitä vaatteittensa sisään ommeltuina, ne kun olivat niin pehmeät ja ottivat verrattain vähän tilaa.

Olin juuri ripustamassa keppiä paikoilleen, kun kuulin käytävästä askeleita, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Silmänräpäyksessä painauduin konttoriin ja vedin oven jälessäni kiinni. Sydämeni sykki kiivaasti. Kuka oli tulija? Joku palvelijattarista kaiketi. Palvelijatar ei kuitenkaan pyrkisi konttoriin. Tulija kulki huoneessa edestakaisin ja nyt hän alkoi hyräillä. Veri pakkautui sydämeeni, pelkäsin pyörtyväni, sillä minä tunsin tuon äänen. Ruhtinas siellä oli. — Hän ei siis ollutkaan kaupungissa! Jos hän nyt avaisi konttorin oven. —

Mutta samassa tuli helpoitus. Kuulin oven avautuvan, ja huoneessa vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, niin syvä, että sydämeni tuskallinen tykintä kuului korvissani kovina jysähdyksinä. Odotin vielä hetken, mutta kun ei mitään kuulunut, raotin ovea ja astuin huoneeseen, se oli tyhjä. Pistin kiireesti kartat puseroni sisään ja yritin lukita konttorin oven, mutta se ei tahtonut onnistua, käteni olivat ikäänkuin kohmettuneet, en saanut avainta väännetyksi. Silmissäni alkoi hämärtää ja sormeni vapisivat. Vihdoin avain kuitenkin kääntyi. Kiiruhdin ovelle, joka johti käytävään, ja kuuntelin. Ei kuulunut mitään. Avasin siis oven ja hiivin ulos. Mutta nyt en enää voinut hillitä hermojani; minun olisi tietysti pitänyt mennä rauhallisesti omaan huoneeseeni, mutta sen sijaan aloin juosta, juosta kilpaa tykyttävän sydämeni kanssa. Onneksi oli huoneeni niin lähellä.

Kun vihdoinkin olin taas omassa turvallisessa huoneessani, täytyi minun hetkeksi heittäytyä leposohvalleni pitkälleni. Voimani olivat aivan lopussa. Makasin silmät ummessa miettien, mitä minun nyt tuli tehdä. Kuinka saisin kartat, kopioituani ne, takaisin ruhtinaalle, kun hän ei ollutkaan lähtenyt kaupunkiin? Sattuisiko mitään tilaisuutta ennen huomista? Ja entä jos hän sillä välin huomaisi niiden poissaolon? Nousin äkkiä kauhistuneena istumaan. _Jos hän todellakin huomaisi niiden poissaolon?_ Mitä silloin tapahtuisi? En ollut ottanut sitä huomioon, että kartat tulisivat olemaan minulla niin kauan! Antaisiko hän pitää tarkastuksen?

Ovelle koputettiin. En ensiksi ollut kuulevinani, mutta kun koputus uudistui, heittäydyin sohvalle pitkäkseni silmät ummessa ja huusin raukeasti: sisään!

— Pieni Punahilkka, oletteko sairas?

Vaikka ääni olikin niin hellä ja matala, oli se kuitenkin sillä hetkellä minulle kauhein ääni maan päällä, ja yliluonnollisen kauhun vallassa kohotin pääni ja tuijotin ylitseni kumartuvaa ruhtinasta. Hän istahti leposohvan reunalle ottaen käteni omaansa.

— Oletteko sairas, Punahilkka? Pieni Punahilkka?

— Päätäni pakoittaa; kaiketi särky menee ohi, kun makaan tässä hiljaa ja yksinäni.

— Älkää ajako minua pois, ette voi uskoa, miten taitava sairaanhoitajatar osaan olla! Enkö saa auttaa teitä?

— Kiitos. En kaipaa mitään.