Part 2

Lähestyessäni hallia kuulin jo kaukaa puheen sorinaa, naurua ja liikettä. Pysähdyin porrasten taitteeseen katselemaan tuota ihmisvilinää ja hälinää, joka tällä hetkellä tuntui minusta niin vastenmieliseltä. Suuri, ilmava halli, jonka jättiläisikkunoista hämärään peittyvät tunturit heikosti häämöittivät, näytti suorastaan räikeältä avoimessa takassa räiskyvän, mahtavan tukkivalkean valossa. Loimuavat liekit kirkastivat pylväiden, pöytien ja tuolien siroja, iloisin värein maalattuja veistoksia, kynttiläkruunuja, hirsiseiniä ja iloisia ihmispaljoutta, näiden ylhäisten ja varakkaiden piirien "sairaita" ja "lepoa etsiviä".

Tuskinpa milloinkaan näki sellaista täydellistä kokoelmaa harvinaisen terveillä näyttäviä ihmisiä! Taasen oli sankka parvi ihailijattaria takan ääressä seisovan lääkärin ympärillä, jonka tähden jokainen heistä kitui hivuttavaa rakkautta. Silmillään he häntä ahmivat, hänen pieninkin sanansa oli kultaa kalliimpi, ja hänen hymynsä saattoi heidät raivostumaan toisilleen kateudesta. Mutta tohtori kohteli heitä kaikkia samalla hermostuttavan tasaisella kohteliaisuudella, ja hänen hymynsä oli tunnustetusti "arvoituksellinen". Ehkä arvoituksen avain oli siinä, että hänellä oli kaksikymmenvuotias vaimo, jonka valkeaa niskaa ja hymykuoppia ei kukaan mies rankaisemalta katsellut.

Hallin pyöreällä pöydällä oli kahvitarjotin; sitä ei tosin saattanut nähdä, mutta kuului kuppien ja lusikoiden helinää, ja pöydän ympärillä tunkeili ihmisiä. Takan toisella puolella soikeassa ympyrässä istui sanatorion ylhäisö: vanha, teräväpiirteinen, mutta sangen miellyttävä kenraalitar, jonka käsilaukussa aina oli korttipakka; tanskalainen kreivitär, jonka viisikymmenvuotiasta päätä kultaiset kutrit koristivat ja jonka naurettavan pieni, jaappanilainen sylikoira Baby oli koko sanatorion ihastus; sekä englantilaisen baronelin juutalaissyntyinen puoliso, jonka hohtokivillä koristettu lorgnetti varmaankin saattoi jokaisen, joka ei ollut aatelista alkujuurta taikka joka ei sattunut omistamaan yhtäkään miljoonaa, tuntemaan itsensä tomuksi ja tuhaksi. Lukusaliin johtavan oven vieressä, pitkässä nahkapäällisessä sohvassa istui kokonainen rivi nuorisoa naureskellen ja toisiaan kiusoitellen ja heidän ohitsensa marssi täsmällisin, kimmoavin askelin pari vanhaa, punakkakasvoista upseeria keskustellen sotatapahtumista. Tohtori Dahlia ei näkynyt missään.

Tarkoitukseni oli mahdollisimman huomaamatta ottaa kahvikuppini ja vetäytyä lukusaliin, jossa tiesin olevan erään mukavan, matalan tuolin piilossa ikkunan ja suuren pöydän välillä, sillä tänä iltana halusin olla yksinäni. Halusin myös rauhassa lukea isäni kirjeen, jonka ovenvartija juuri oli minulle tuonut. Mutta tuskin olin saanut kupin käteeni, kun kuulin oikealta ja vasemmalta: Neiti Behringen! Neiti Behringen! Pieni paashini, maailman herttaisin pikku kadetti, seisoi vierelläni odottaen palavalla innolla, että suvaitsisin antaa hänelle tilaisuuden palvella itseäni, mutta kenraalitar, sikäläisen seurapiirin kruunaamaton kuningatar, viittasi minua, ja silloin hovi vaikeni odottaen vuoroaan.

Kenraalitar oli löytänyt alhaalla kaupungissa erinomaisen hajuvesikaupan ja hän tahtoi neuvoa minulla miten sen löytäisin. Minun suorastaan täytyi koettaa erästä lajia ruusuhajuvettä, joka oli niin harhaannuttavan luonnollista, että jos otti sitä pisarankaan, niin tuntui aivan kuin olisi pitänyt ruusunlehtiä suussaan. — Kreivitär oli koko ajan liikahdellut levottomana tuolissaan. Nyt hän käytti tilaisuutta hyväkseen kuiskatakseen minulle, että tänään oli sanatorioon tullut ihastuttava nuori ulkomaalainen, oikea "grand-duc", ah! — Hän suoristi pyylevää, palleroista vartaloaan ja leperrellen lapsellisen pehmeään, tanskalaiseen tapaansa hän ummisti haaveellisesti silmänsä. Kreivittären sylissä istuva Baby varmaankin vainusi kilpailijaa, sillä se alkoi raivostuneena haukkua ja hyökkäsi lattialle syöksyen vuoroin toisen, vuoroin toisen jalkoihin irvistellen pikku-hampaillaan. Kaikki nauroivat ja täten syntyneen pienen hämmingin aikana onnistui minun huomaamatta paeta lukusaliin.

Suuri oli sen vuoksi pettymykseni huomatessani, että lymypaikkani oli vallattu. Siinä istui suuri sanomalehti, tai oikeammin siinä istui joku suuren sanomalehden takana. Olin juuri närkästyneenä peräytymäisilläni, kun lehti rasahti kokoon ja sen takaa tuli näkyviin kaunis tuntematon.

— Olkaa niin hyvä, neiti, olkaa niin hyvä! — Tuntematon oli kohteliaasti noussut seisomaan tarjoten paikkaansa. Kieltäydyin sitä ottamasta, mutta tuntematon oli itsepäinen. — Olkaa niin hyvä, tunnen itseni muuten aivan onnettomaksi, sillä näen kasvoistanne, että tämä on teidän paikkanne! — Hän puhui hieman murtaen ja hyvin matalalla äänellä, vaikka ketään muita ei ollutkaan lukusalissa, ja hänen äänessään oli niin omituinen sekoitus leikillisyyttä ja liioittelematonta kohteliaisuutta, että enempää vastustelematta kiittäen istahdin tuoliin. Tuntematon veti itselleen tuolin vastapäätä minua pöydän ääreen ja syventyi uudelleen lehteensä.

Join kahvini hitaasti, mutta todellisuudessa tutkin salaa vastapäätä olevia- kasvoja. Tämä oli epäilemättä kreivittären "grand-duc"! Hänen kasvonsa olivat näin lampun valossa yhtä kauniit kuin ulkona hämärässä, ja mikä enemmän, ne olivat miehekkään miehen ja gentlemanin kasvot. Iho oli tumma, ikäänkuin ruskettunut.

Hetken kuluttua alkoi minua väsyttää ja minä nojauduin taaksepäin ummistaen silmäni ja pidellen tyhjää kuppia sylissäni. Ajatukseni lensivät kotiin, kultaiseen kotiin, jossa isä suuren lampun alla leikkasi auki uusia kirjojaan ja Rex laiskasti lojui takan ääressä nuoleskellen käpäliään. Olin juuri nukahtamaisillani, kun tunsin jonkun katseen, ja katsoessani varovaisesti silmäluomien! välisiä huomasin vieraan tarkkaavan minua. Se ei minua ensinkään häirinnyt, valo lankesi tuoliini hyvin edullisesti silkkikaihtimen läpi, ja minulla on pitkät silmäripset.

Siinä mukavasti lojuessani tulla kohisi kreivitär sisään. Näin silmäripsieni alla miten hän levottomana liehui huoneessa ja arvasin, että hän etsi hopeaista käsilaukkuaan, jonka näin makaavan eräässä nojatuolissa rutistetun muotilehden vieressä. Nousin ojentaakseni sen hänelle.

— Tätäkö etsitte, comtesse?

— Juuri sitä, rakkaani, juuri sitä! Kiitoksia ystäväni. — Samassa hän huomasi tuntemattoman, ja ihastunut ilme levisi hänen punoittaville, hyväntahtoisille kasvoilleen ja hän viittasi minua syrjään.

— Se on hän, rakas neiti Behringen, se on hän! Eikö totta, hän on ihastuttava. Vielä noin nuori ja kuitenkin täydellinen maailman mies! Ah! Ettekö tahtoisi tutustua häneen, minä esitän hänet ystäväni, minä esitän hänet, aivan heti, kultaseni!

— Rakas comtesse, ei nyt, ei nyt! — Pyysin aivan onnettomana, sillä kreivittären teatteri-kuiskaukset olivat sangen kuuluvia, niin että tuntematon aivan varmaan kuuli joka tavun.

— Eikö nyt, mitä? No, olkoon!' Tulkaa sitten puoli kymmenen luokseni. Minulla on silloin pieni "cercle", esitän teidät silloin toisillenne. Näkemiin, ystäväni, näkemiin!

Hän kahisi ulos huoneesta ja minä vaivuin alas pöydän ääreen kätkien polttavat kasvoni lehden taa. Onnettomuudeksi kreivitär vielä tapasi ystävättärensä juuri lukusalin oven ulkopuolella ja kuulimme hänen sanovan aivan kuuluvalla äänellä, vaikka hän varmaankin, raukka, kuvitteli kuiskaavansa: Tapasin juuri pikku neiti Behringenin tuolla sisällä. Hän tulee myöskin luokseni illalla ja lapasin esittää silloin hänelle nuoren ystäväni. Vihdoinkin löydämme hänelle sopivaa ja hänen säätynsä mukaista seuraa!

Kauhuissani katsahdin tuntematonta. Minua kohtasi kaksi vallattomuutta säkenöivää silmää, ja kadottaen kaiken arvokkuuteni heitin lehden pöydälle ja pakenin kiireimmän kautta. — — —

Seisoin peilin edessä pukeutuen ja katsellen itseäni hajamielisesti. Miten tuntematon olikaan nauranut! Hänen hampaansa ja silmänsä olivat loistaneet kilpaa! Punastuin uudelleen tätä muistellessani. Sormeni liukuivat pitkin silkkipukuni pehmeitä laskoksia, ja tämä kosketus tuotti minulle mielihyvää.

Tämän kankaan olin ostanut ensimmäisillä rahoillani, silloin kun — — — peilissä olevan tytön kasvot näyttivät äkkiä jähmettyvän, silmät suurenivat ja tummenivat — — — silloin kun uudet linnoituspiirustukset katosivat upseerien järjestämillä aamiaisilla Slavalla.

Pendyyli kamiinalla helähti 1/2 10. Se ikäänkuin vapautti. Ravistin itseäni niinkuin Baby ja lähdin iltakutsuihin.

Tänä iltana olivat kaikki täsmällisiä. Kreivittären sievä salonki oli täynnä ihmisiä, etupäässä vanhanpuoleista väkeä, mutta kaunista tuntematonta ei näkynyt. Huoneen toiselle puolelle oli järjestelty pelipöytiä, toisella puolella istuivat ihmiset puoliympyrässä matalan marmorikaminan hiilivalkean ympärillä. Koko huone vaikutti ihastuttavan kodikkaalta ja herttaiselta. Lähellä kaminaa, valkoisella taljalla, aivan ruusunpunaisen lampun alla seisoskeli pikku kadettini kädet seläntakana. Miehekkään huolettomassa asennossa, niin että hänen kaunis univormunsa tulisi täysin oikeuksiinsa. Hänen vieressään oli suuri, syvä nahkatuoli vapaana. Tuskin olin siihen vaipunut, kun hänkin hylkäsi näyttämöasentonsa ja veti tuolin itselleen minun viereeni. Samassa ovi aukeni ja tuntematon astui sisään.

— Ystäväni, nuori ystäväni, — kreivitär liiteli palleroisena ja keinuvin lantein tulijaa vastaan, saanko esittää teidät! — Seurasi pitkä esitys. Heidän lähestyessään minua tunsin rajattomaksi harmikseni, miten puna alkoi hitaasti nousta kasvoilleni ja suuttumus itseeni tietysti vain kohotti sitä, niin että kun kreivitär vihdoin iloisesti hymyillen saattoi tämän nuoren miehen luokseni, tunsin miten kasvojani poltti otsaa myöten, enkä saanut katseitani irti lattiasta. Minä suorastaan raivosin itselleni. Mistä tällainen kömpelyys, tällainen backlischimäisyys? Tuntemattoman nimeä en kuullut; joko oli kreivitär herttaiselta tanskalaisella tavalla niellyt sen melkein, kokonaan, taikka olin ollut liian hajamielinen kiinnittääkseni siihen mitään huomiota. Kapteeniksi puhutteli joku häntä.

Huomasin samassa, että kapteeni istui vieressäni pikku kadettini paikalla. Entä pikku kadetti? Tuollahan hän seisoi alakuloisen näköisenä raskaiden ikkunaverhojen luona, mitä traagillisin pieni olento, jota kreivitär juuri taputti äidillisesti olkapäälle ikäänkuin hyvitykseksi jostain. Silloin syttyi minussa mieletön viha viatonta kapteeniakin kohtaan. Millä oikeudella minua näin holhottiin, järjestämällä järjestettiin "sopivaa" seuraa. Kapteeni ei minua ensinkään miellyttänyt. Miksi olin ollenkaan tullut tänne!

— Mademoiselle, millä on minulla ollut onnettomuus pahoittaa mieltänne? — Katsoin hämmästyneenä ylös syvästä tuolistani, ja kohtasin silmät, jotka heti sammuttivat vihani. Väriltään olivat ne tummansiniset, mutta pikimustien kulmakarvojen ja mustien tiheiden ripsien varjostamina ne näyttivät mustilta nekin. Mutta niiden suuri ulkonainen kauneus ei suinkaan tehnyt niin voimakasta vaikutusta, vaan niiden ilme. En koskaan ole nähnyt sellaisia silmiä, niin viisaita ja niin hyviä! Ensi hetkestä alkaen muodostui suhteeni tähän mieheen omituisen läheiseksi, miltei pelottavan välittömäksi. Ensi hetkestä alkaen minä häntä rakastin. Se kuuluu naurettavalta, mutta se on lähempänä itkua kuin naurua. Se on ollut elämäni onnettomuus ja kirous, onnettomuus niin suuri, että sitä tuskin olen jaksanut kantaa, ja onnettomuus, joka kuitenkin on ollut elämäni ainoa valo, jonka vuoksi mieluummin olisin myynyt sieluni autuuden kuin luopunut siitä.

En muista mitä vastasin, en muista keitä ihmiset ympärillämme olivat, taikka mistä puhuttiin. Muistan vain lamppujen hillityn valon, hiljaisen puheen sorinan, korttia pelaavien äänet ja naurahdukset takanamme, ja hiiltyneen valkean pehmeän hehkun, joka satumaisesti valaisi naapurini kasvoja hänen kumartuessaan hiukan eteenpäin lämmitelläkseen käsiään hiilloksen edessä. Saatoin nähdä miten pieni verisuoni tykytti hänen ohimollaan. Se hermostutti minua.

Kreivittären sievä kamarineiti tarjosi viiniä ja hedelmiä. Aivan lähelle meitä istuutui kaksi vanhaa naista, jotka aloittivat kuiskailevan keskustelun pöyristyttävästä avioerojutusta, jonka mielenkiintoisimmat kohdat täytyi suorastaan kuiskuttaa toistensa korviin. Hallista alkoi kuulua hivuttavan surumielinen valssin sävel. Vaikenimme molemmat ja kapteeni näytti hajamieliseltä. Hän katsahti kysyvästi minuun, ja kun nyökäytin päätäni, nousi hän ja kysyen kohteliaasti kreivittärellä: sallitteko? tarjosi minulle käsivartensa.

Kreivittären huoneista päästiin suoraan hallia ympäröivään pylväskäytävään. Tänne olivat nyt kokoontuneet useimmat sanatorion vanhemmista vieraista. He istuivat siellä jutellen ja katsellen nuorten tanssia. Slaavilainen sävel tulvaili milloin itämaisen intohimoisena, kuumana ja kiehtovana — sen kiihko miltei ahdisti mieltä — milloin taas sulaen haikean valittaviksi, mataliksi aalloiksi. Voimakas sähkövirta tuntui virtaavan vyötäisiäni ympäröivästä käsivarresta, ja kun katsahdin ylös, tuntui minusta, että säveleet olivat kokoontuneet ja keskittyneet muuttuen suuriksi, tummansinisiksi silmiksi, jotka katselivat minua vuoroin kuumina, vuoroin raskasmielisinä.

— Miten teidän hiuksenne hohtavat. Ne ovat aivankuin kehrättyä kultaa!

— Kotona minua kutsutaankin Punahilkaksi.

— Punahilkaksi! Mutta teitä varmaankaan ei vaani sadun häijy peto, vai mitä, neiti Punahilkka?

Juuri silloin sattui katseeni salongin ovella seisovaan tohtori Dahliin, taikka oikeammin hänen tiukasti yhteenpuristettuihin, veripunaisiin huuliinsa, ja vastenmielisyyden väre puistatti minua. Kapteeni seurasi katsettani.

Kuka hän on?

— Ei kukaan.

Me hymyilimme kumpikin, mutta sinisiin silmiin jäi jokin ilme, jota en täydelleen käsittänyt. Kun kuumina ja väsyneinä hetkeksi istahdimme muutaman pylvään takana oleviin korituoleihin, näin tohtori Dahlin lähtevän liikkeelle neiti Långin kanssa.

Neiti Lång oli upeavartaloinen, mutta harvinaisen rumakasvoinen nainen, joka kuului sanatorion vanhempiin "nuoriin". Hän oli nähtävästi päättänyt tänä sesonkina astua avioliittoon, ja oli kaikesta päättäen valinnut elämäntoverikseen varakkaan tohtori Dahlin. Neiti Lång oli asettanut sotakannalle koko viehätysvoimansa, ja näin miten tohtori juuri nyt joutui ankaran tulen alaiseksi. Huomasin, että kapteenikin seurasi heitä katseillaan, mutta samassa ilmestyi pikku kadettini ja kumartaen minulle singahutti kapteeniin murhaavan katseen. Kapteeni katseli häntä suojelevasti, ja me katosimme ihmisvilinään.

— Satuitteko kuulemaan, kuka tämä uusi tulokkaamme on, tarkoitan kapteenia, mitä kansallisuutta hän on ja mikä on hänen nimensä? Eiväthän tanskalaiset osaa lausua mitään nimiä, mutta ehkäpä te pääsitte siitä selville?

Pikku kadetti katsoi minua nuhtelevilla lapsen silmillään. — Ettekö enää voi ajatella mitään muuta kuin häntä?

— En!

— Minäpä en sanokaan!

Minä nauroin, ja närkästynyt ilme levisi nuoren sotilaan kasvoille. Hän oli niin hullunkurisen näköinen miehekkäine ilmeineen ja lapsellisen pulloine poskineen, että teki mieleni suudella häntä. Koetin lepyttää häntä.

Ettekö haluaisi tulla huomenna kanssani alas kaupunkiin suuruksen jälkeen? Minä tarvitsisin suojelijan ja pakettien kantajan!

Nuori ystäväni punastui pelkästä mielihyvästä.

— Saanko todella tulla?

Täsmällisesti kello kaksitoista sammutettiin sanatorion sähkö, mutta jo puoli kahdentoista tienoissa saattoi kapteeni minua huoneeseeni kreivittären luota Ihmiset olivat jo enimmäkseen vetäytyneet huoneisiinsa, sähkö oli jo osittain sammunut, ainoastaan siellä täällä paloi käytävissä joku lamppu. Huoneeni sijaitsi kylkirakennuksessa, jonka katettu käytävä yhdisti päärakennuksen yläkertaan. Yläkerrassa oli hyvin hämärää. Ei kuulunut hiiskahdustakaan; varmaankin olivat ihmiset jo levolla. Kulkiessamme biljardihuoneen ohi temmattiin ovi äkkiä auki ja kynnyksellä seisoi tohtori Dahl ikäänkuin maasta kasvaneena ja niin räikeässä valossa, että minä tämän äkillisen valon sokaisemana horjahdin taaksepäin huudahtaen säikähdyksestä.

— Pyydän tuhannesti anteeksi! — Mutta kapteeni ei ollut kuulevinaan näitä anteeksipyyntöjä. Hän oli vetänyt käteni käsivartensa alle ja melkein pakotti minut seuraamaan itseään.

— Omituinen olento, tuo herra "Ei kukaan", eikö totta, neiti Punahilkka?

Hän katsoi minua tarkkaavasti, mutta minä en voinut vastata. Kurkkuani kuivasi ja vaistomaisesti, aivan ajattelematta, painauduin hänen käsivarttaan vastaan.

— Neiti Behringen?

— Hyvää yötä kapteeni, hyvää yötä!

Olimme juuri tulleet minun huoneeni kohdalle ja käyttäen tilaisuutta hyväkseni sanoin kapteenille täten äkkiä hyvästi, ja sulkeuduin huoneeseeni. Minä en enää ollut hermojeni herra, huomasin sen nyt paremmin kuin koskaan ennen. Kulunut vuosi oli ollut niin hermoja kuluttava, että nyt pieninkin säikähdys vaikutti minuun tärisyttävästi. Minun oli saatava takaisin voimani, minun täytyi voida hillitä itseäni, täytyi, sillä miten meidän muuten kävisi, isän, rakkaan isä-raukkani ja minun, hänen ainoan tukensa!

Kun olin hiukan rauhoittunut, palasivat ajatukseni jälleen illan tapahtumiin. Kapteenin suhteen olin hyvin utelias. Kuka hän oikeastaan oli? Samassa pälkähti päähäni ajatus. Jospa vielä ehtisin katsomaan vieraskirjaa ennenkuin valot sammuivat! Kaminalla oleva pieni pendyyli osoitti neljännestä vaille kaksitoista. Ehtisin aivan hyvin. Kunhan vain en enää tapaisi tohtori Dahlia! Mutta uteliaisuus sai minussa vallan, ja katsottuani ensin varovasti ovelta oliko käytävässä ketään, lähdin kiireimmän kautta päärakennukseen. Biljardihuone kauhistutti minua, sen ohi täytyi päästä. Onneksi se olikin aivan pimeä. Ei ketään näkynyt enää missään. Ei ovenvartijakaan ollut enää huoneessaan, mutta lamppu paloi siellä vielä ja kirja oli avoimena pöydällä. Tänä päivänä oli saapunut ainoastaan yksi vieras. Tartuin lujasti molemmin käsin kirjaan kiinni, sillä nimikirjoituksen täsmälliset, suorat kirjaimet näyttivät äkkiä paisuneen jättiläissuuruisiksi ja pyrkivät pois kirjan lehdellä.

Siinä seisoi: Ruhtinas Darcheffsky, meriväen kapteeni, Helsinki.

5.

Ruhtinas Darcheffskyn tulosta sanatorioon oli kulunut muutamia päiviä, muutamia melkein onnellisia päiviä ja muutamia hirvittäviä öitä. Sillä päivisin vilkas, reipas tunturielämä huumasi ja tappoi alakuloisuuden ja mustat ajatukset. Ne eivät kestä Norjan taivaan ihanaa kirkkautta ja valoisaa, kevyttä sineä. Ne pakenevat palatakseen hämärän kanssa, kun varjot peikkojen tavoin hiipivät tunturin rinteitä, ja pieni lammikko alhaalla laaksossa alkaa muuttua mustaksi, vaanivaksi silmäksi.

Olimme levähtäneet pienessä tunturiravintolassa. Edessämme levisi ääretön, äänetön lumierämaa, hanget kimaltelivat auringossa ja lumi peitti kaikki terävät kivilohkareet ja särmäiset kallionkielekkeet muodostaen niistä kummallisia, satumaisia olentoja jotka näyttivät viittailevan, huhuilevan ja antavan merkkejä toisilleen. Aivan edessämme kapea, kyynäränkorkuisten kinosten reunustama tunturipolku ikäänkuin putosi syvyyteen, josta se taas jonkun maikan päässä vaivalloisesti kohosi, litistäytyi kahden mahtavan, talon muotoisen kiven väliin kadoten sitten äkkiä jäljettömiin. Tuolla kaukana alhaalla se taas ilmestyi näkyviin hiipien varovasti pitkin pienen lammikon reunaa. Lammen jäällä liikkui tummia olentoja, ne olivat luistelijoita. Lähistöllä ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, puut vain ojentelivat lumisia käsivarsiaan ikäänkuin valkoinen taakka olisi puuduttanut niitä.

Istuin parvekkeen kaidepuulla. Ruhtinas seisoi portaiden juurella katsellen alas laaksoon.

— Luulenpa, että meidän nyt täytyy lähteä täältä. Kello on paljon.

— Teillä on tänään kiire, kapteeni, te olette varmaankin väsynyt tähän runolliseen yksitoikkoisuuteen.

— En ensinkään. Sitäpaitsi tiedätte varsin hyvin — ‒ ‒

— Mitä sitten?

‒ Että minulla ei koskaan ole yksitoikkoista teidän seurassanne, Punahilkka.

— Mutta niinhän te tietysti sanotte kaikille naisille, kapteeni, yhdelle aina erältään, eikö niin? Sehän kuuluu niin rakastettavalla! Minä olen vain ihmetellyt yhtä asiaa, ja ihmettelen sitä yhä vieläkin. Te, joka olette niin rakastettava — kuinkahan monta kertaa olettekaan rakastunut?

Sanoin tämän aivan kevyesti ja leikillä, mutta kapteeni alkoi hiukan hermostuneesti pyöritellä pieniä lumipalloja ja heitellä niitä vastapäätä olevaan kuusenrunkoon toinen toisensa viereen.

— Tahtoisitteko tietää koko totuuden, pikku neiti Punahilkka?

— Alastoman totuuden, kapteeni.

— Minä olen rakastanut toisen vaimoa.

— Se oli suuri synti se, kapteeni!

— Se synti ei minua niin suuresti huolettanut, mutta minä rakastin häntä suuresti!

— Miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan? — Sanoinhan, että hän oli toisen vaimo.

— En minä ole kuuro. Mutta miksi ette pyytänyt häntä olemaan hyvä ja eroamaan miehestään ja ottamaan teidät? Sattuuhan sellaista.

— Sattuu kyllä, neiti Punahilkka, mutta hänen miehensä sattui myöskin olemaan minun paras ystäväni.

— Ja ystävyys oli rakkautta voimakkaampi?

— Kuinka lie ollut, ajattelin sitä usein, mutta en vain saattanut ottaa ystäväni vaimoa.

— Mutta jos nyt huomaisitte sen mahdolliseksi, herra kapteeni, niin olisiko asiaa enää mahdoton järjestää? Te puhutte ikäänkuin vanhasta asiasta.

Ruhtinas hymyili. — Se onkin jo vanha asia. Eikä sitä voida enää mitenkään »järjestää», sillä he ovat jo monta vuotta sitten muuttaneet maasta.

— Mutta ettekö ajattele, ettekö koskaan ole ajatellut, että te tuossa suuressa tunnollisuudessanne olitte oikea — tyhmeliini?

Mutta tätä minun ei olisi pitänyt kysyä. Se oli erehdys, johon minä naisellisessa uteliaisuudessani ja äkillisen mustasukkaisuuden vallassa lankesin. Tumma puna kohosi kapteenin terveille kasvoille, ja hänen silmissään leimahti, mutta minä en välittänyt tästä varoituksesta. En ymmärrä mikä pieni paholainen minuun meni.

— Tahtoisitteko ehkä mielellänne lyödä minua? — kysyin hyvin nöyrällä äänellä, mutta naurahdin samalla ärsyttävästi.

‒ En, mutta minä tahtoisin suudella teitä rangaistukseksi! ja sen minä teenkin, ja juuri nyt!

49

— Ei, sitä te ette tee.

— Vai en! Ja miksikä en, saako luvan kysyä? — Siksi, kapteeni, että te olette gentlemanni.

— Ahaa, vai siihen te vetoatte, kun alkaa pelottaa, niinkö? Mutta ettekö juuri sanonut, että gentlemannit ovat tyhmeliinejä! Tuollaisia te naiset olette, mutta minäpä en enää tahdokaan olla gentlemanni. Nyt, neiti Punahilkka, tulee susi!

Hän oli parilla harppauksella parvekkeella, mutta juuri kun hän oli tarttumaisillaan minuun, luisuin alas kaidepuilla lumeen ja livahdin talon nurkan taakse. Hän nuolena jälessä. Olin hiukan edellä ja ehkä juuri sen verran notkeampi, että kun tuiskuna jälleen syöksyimme pihalle, ehdin töintuskin heittäytyä kelkalleni, joka seisoi portaiden lähellä, ja juuri kun hänen sormenpäänsä koskettivat olkapäitäni, luisuin hänen käsistään ja lensin huimaavaa vauhtia jyrkännettä alas. Kumma, että ehdin siepata ohjaustangon käsiini! Mäki oli vaarallinen enkä voinut silmänräpäykseksikään kääntää päätäni nähdäkseni mitä ruhtinas teki. Yhä kiiti kelkka alas, alas, lumi pyrysi tuiskuna kummallakin puolellani, alas vain, alas...

Vähitellen kävi tie loivemmaksi ja vauhti hiljeni, ja kun vihdoin tuli aivan tasainen kohta tiellä, nousin kelkalta ja aloin vetää sitä jälessäni. Katsoessani taakseni ei kapteenia tietenkään näkynyt. Jonkun ajan kuluttua saavuin tienhaaraan mäen päälle, jonka alapuolella näkyi sanatorio, ja silloin pälkähti päähäni ajatus. Törmän oikealla puolella oli iso lumipeitteinen kallionlohkare, kannoin kelkan suurella vaivalla sen taakse piiloon, sitten vedin sinne ohjaustangon ja vihdoin istahdin sinne itsekin odottamaan ruhtinaan ilmestymistä. Minua ei näkynyt tielle, mutta minulla oli itselläni laaja näköala törmältä alas sanatorioon.