Part 2

Saatuaan eräältä vanhalta akalta, ainoalta, joka oli uskaltanut jäädä kotipaikoilleen, tietää, että venäläisten muonakuormasto ei ollut vielä kulkenut sillan poikki, asetti Roth heikon vartioston sillan eteläiseen päähän ja piiloutui itse, mukanaan vahvempi joukko, sen pohjoispuolelle.

Sillan alla oli Spof kätkössä veneineen, niin että etelästä maanteitse tuleva vihollinen ei voinut häntä huomata.

Roth aikoi antaa venäläisten kuormaston tulla sillan puoliväliin. Hän hyökkäisi silloin heidän kimppuunsa edestäpäin, samalla kun Spof, mukanaan riittävä joukko, kapuaisi rannalle ja hyökkäisi takaapäin venäläisten kuormaston niskaan. Saadessaan viholliset kahden tulen väliin piti Roth voiton varmana.

Jotta venäläiset vangit eivät voisi millään tavalla varoittaa tovereitaan, oli Spof sidotuttanut heidän kätensä ja jalkansa, pannut kapulat heidän suuhunsa ja asettanut heidät suurimman veneen pohjalle.

Hyvän aikaa odottelivat partioretkeläiset tässä asemassa, eikä mitään kuulunut. Roth alkoi jo tulla kärsimättömäksi, ja usein hän hiipi sillalle tähystelemään. Vihdoin hän alkoi epäillä saamiensa tietojen todenperäisyyttä. Mutta hänen aikoessaan lähteä kuudennelle tähystysretkelleen huudahti Hiukka viitaten kädellään:

"Mikäs hullu tuolla tulla viilettää?"

"Ah", huusi Roth, "sanantuoja!" Hän aikoi mennä tulijaa vastaan. Mutta monta syltä hän ei ollut astunut, ennenkuin tulija viittasi häntä peräytymään.

Heti vetäytyi vääpeli takaisin sillankorvalle.

"Nyt ne ovat täällä", huusi talonpoika heti kun arveli äänensä kuuluvan. "Aikaa ei ole yhtään hukattavissa."

Tutkittuaan tarkemmin viestintuojaa järjesti vääpeli pienen joukkonsa taisteluun. Sillankorvalla olevat valtavat kivilohkareet ja maanlaatu olivat vaanijoille varmana suojana, niin että he saattoivat turvassa odottaa hyökkäyksen hetkeä. Mutta heidän vilkkaat liikkeensä ja säkenöivät silmänsä kertoivat selvästi, mikä leikki venäläisillä oli edessään.

Vihdoin alkoikin venäläisten kuormasto näkyä viidakosta, järven toiselta puolelta. Ensimäisenä ratsasti upseeri. Sen jälkeen tulivat muonavaunut kasakkain ja jääkärien kulkiessa sivuilla. Viimeisenä ratsasti neljä aivan hampaita myöten asestettua kasakkaa.

Niin kauan kuin venäläiset olivat metsässä, noudattivat he mahdollisimman suurta varovaisuutta, mutta heidän päästyään sillalle laukesivat heidän kielensä siteet.

Huolettomina he nauroivat ja lauloivat, ja majuri jo hieroskeli tyytyväisenä käsiään. Pianhan oltaisiin Alavudella.

Vapisi vanha silta hevosten kavioiden kopsaessa ja vaunujen rätistessä.

Samassa huomasi eräs kasakoista aseita vilahtelevan kivien takaa.

Kohta hän aavisti niiden merkityksen ja ratsasti majurin eteen huomauttaen häntä asiasta. Tämä komensi heti pysähtymään.

Mutta Rothkin huomasi, että hänet oli keksitty. Ja samassa hän antoi hyökkäysmerkin.

Nopeasti hyökkäsivät talonpojat ja soturit sillalle. Venäläiset ottivat heidät vastaan tuimalla tulella. Mutta ainoakaan luoti ei osunut määräänsä. Rothilla sitävastoin oli parempi onni. Jo ensimäinen laukaus osui majurin hevosen rintaan. Tuskasta hirnuen eläin nousi takajaloilleen, niin että ratsastaja töintuskin ehti heittäytyä syrjään.

"Takaisin", karjui hän, mutta tuskin oli viimeinen tavu päässyt hänen huuliltaan, kun hän jo huomasi olevansa saarroksissa.

Spof oli joukkoineen noussut eteläiselle sillankorvalle ja lähestyi pikamarssissa.

Venäläisten vastarinta ei kestänyt kauan. Ainoastaan kerran koetteli majuri, jättämällä vaunut jälkeensä, pelastua jälleen viidakkoon, mutta hän ei voinut murtaa Spofin rivejä. Silloin hän kutsui kaikki hornan voimat avukseen. Hän rukoili ja uhkasi, mutta yhä enemmän likistyi hän aseineen vaunujen väliin.

Nähtyään kaiken vastustuksen turhaksi hän käski polttaa muonavarat, jotta suomalaisetkaan eivät niistä mitään hyötyisi. Mutta kasakan, joka riensi käskyä toimeenpanemaan, singahutti Spofin riveistä tullut luoti salmeen. Samoin kävi myös eräälle jääkärille. Hän sai tehdä toverilleen seuraa.

Nyt aikoi majuri itse sytyttää kuormat, mutta samassa kuului hänen takaansa karhea ääni:

"Antautukaa tahi olette kuoleman oma!"

Majuri tarttui äkkiä pistooliinsa, mutta ennenkuin hän pääsi sitä käyttämään, tunsi hän olevansa puristuksessa kahden käden välissä kuin ruuvipenkissä.

Majuri huusi ja potki kaikin voimin, mutta Roth piti lujasti kiinni saaliistaan. Venäläisen avuksi lähestyi kuitenkin kaksi jääkäriä, jolloin vääpelin asema näytti varsin uhkaavalta.

Mutta apu tuli oikeassa hetkessä. Hiukka oli huomannut Rothia uhkaavan vaaran. Nopeasti hän kokosi niin monta miestä kuin taisi ja ehti piikinpistolla kaataa kasakan, joka juuri oli nostanut miekkansa Rothin päätä kohti. Lyhyen käsikähmän jälkeen vihollinen laski aseensa nähdessään johtajansa vangittuna.

"Uh", puhisi Roth, selviydyttyään viimein sekasorrosta. "Enpä luule Lapuallakaan olleeni pahemmassa pinteessä. Kiitos, kelpo Hiukka", sanoi hän sitten ja ojensi talonpojalle kätensä. "Sinä olet pelastanut henkeni. Ole varma, etten sitä koskaan unohda."

"Oh, joutavia", vastasi suomalainen jurosti, "Jollen minä olisi teitä pelastanut, niin olisi joku toinen sen tehnyt."

Venäläiset olivat täydellisesti antautuneet. Hyvin varustettu kuormasto oli nyt Rothin ja Spofin käsissä ja se vietiin heti takaisin sillan eteläiseen päähän.

Tuskin oli reipas suomalainen joukko sinne ehtinyt, kun jo kavioiden kapse kuului pohjoisesta. Yksinäinen ratsumies ajoi aivan täyttä laukkaa.

Suomalaiset katselivat toisiaan hämmästyneinä. Kuka se mahtoi olla? Venäläinen se ei ollut, niin paljon he ainakin saattoivat nähdä.

Mutta pian he saivat vastauksen kysymykseensä. Ratsumies oli nuori talonpoika Virtain kirkonkylästä. Hänen täyteläät kasvonsa olivat aivan purppuranpunaiset.

Hiki valui niistä virtanaan, ja epävarmaa oli, kumpi hikoili enemmän, mies vai hevonen. Pian näkyi kuitenkin, että jälkimäinen oli uupuneempi, sillä se kaatui kuoliaana maahan.

Mies taas sai vasta monien ponnistusten perästä suustaan sanat:

"Vihollinen... tuolla kaukana... tu... lee... pian... Suuri... joukko... Kiiruhtakaa. Poltta... polttakaa..."

Ponnistus oli nuorelle miehelle ollut liian suuri, ja puhumisyritys oli vaikuttanut häneen vahingollisesti. Hän ei voinut puhua lausettaan loppuun, sillä hän menetti tajuntansa.

"Korjatkaa hänet ja hoivatkaa häntä hyvin", käski Roth ja laski toisen kätensä pyörtyneen sydämelle. "Hän on vielä hengissä ja antaa varmaan toinnuttuaan meille tärkeitä tietoja. Mutta mitä hän käski polttamaan? Kenties muonavaroja?"

"Luuletko sitä?" kysyi Roth ja katsoi miettivästi maahan. "Mutta ei kaiketikaan Rajevski ole vielä lähtenyt Alavudelta."

"Ei kaiketikaan. Mutta hän on kyllä saanut tiedon meidän partioretkistämme ja on lähettänyt joukkonsa kostamaan. Minusta tuntuu..."

"Vihollisia kaukana sillan pohjoispuolella", huusi samassa sillan päässä oleva vartija.

Kaikkien katseet kääntyivät osoitettuun suuntaan. Parintuhannen sylen päässä sillasta pohjoiseen on autio kukkula, jonka yli maantie kulkee. Tällä kukkulalla, josta avautuu mitä laajin näköala yli salmen sekä Visuveden ja Vaskiveden, näkyi neljä ratsumiestä. Näki selvästi, että he olivat huomanneet suomalaiset, sillä eräs heistä läksi ajamaan täyttä laukkaa alas.

"Nyt huomaan, että talonpojan renki on kertonut totta", huusi Roth. "Sillalle kaikki miehet ja sytyttäkää se keskeltä. Sinä Spof saatat tehdä samoin veneistä käsin, niin joudutaan pikemmin."

Sanottu ja tehty. Suomalaiset hyökkäsivät palavin pärein sillalle. Helposti tarttui tuli kuivaan puuhun, ja kun Spof, joka silmänräpäyksessä oli kiiruhtanut veneille, sytytti sillan altapäin, yltyi tuli niin valtavaksi, ettei se enää ollut sammutettavissa.

Ensimäisen tulipatsaan noustessa keskeltä siltaa taivasta kohti oli pieni kukkula täynnä vihollisia. Jyrisevällä äänellä käski silloin Sergejevitsh joukkoansa pikamarssissa rientämään eteenpäin. Hän luuli näet vielä voivansa ehtiä perille oikeaan aikaan voidakseen sammuttaa tulen.

Tämä ei kuitenkaan olisi missään tapauksessa enää onnistunut, sillä monipäiväinen pouta ja tuuli olivat tehneet sillan niin kuivaksi, että se paloi kuin taula.

Sitä mahdottomammaksi kävi tulen sammuttaminen, kun suomalaiset lähettivät lakkaamatta surmaavia luotejaan joka kerta kun venäläiset koettivat lähestyä sillan pohjoista päätä.

Sergejevitsh oli itse äärimäisen rohkea. Valittuaan muutamia uljaimpiaan hän kiiruhti sillanpäätä kohti.

Silloin Roth komensi uudelleen ampumaan. Sergejevitshin hevosen kaulaan osui luoti. Tuska ajoi haavoitetun eläimen kohti leimuavia leikkejä.

Turhaan kapteeni koetti hillitä ratsua. Hän tunsi jo tulen kuumuuden. Jollei hän saisi ratsua kääntymään, niin hän syöksyisi sen kanssa rätiseviin liekkeihin. Ja jos hän olisi tässä huimaavassa vauhdissa hypännyt alas, niin hänen henkensä olisi ollut vaarassa.

Pistooli oli jo ammuttu tyhjäksi. Silmänräpäys oli vakava. Kuumuus lisääntyi lisääntymistään.

Mutta tällä hädän ja epätoivon hetkellä pisti kapteenin päähän hyvä ajatus. Hän tempasi miekan huotrastaan ja pisti sen syvälle pillastuneen hevosen kaulaan. Muutamia hyppyjä, ja hevonen syöksyi maahan. Sergejevitsh sinkosi monen kyynärän päähän. Muutamiin minuutteihin hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta lisääntyvä kuumuus ja rätisevien liekkien läheneminen herättivät hänet tajuihinsa.

Muutamat apuun kiiruhtaneet soturit nostivat hänet jälleen jalkeille. Hän oli, kumma kyllä, melkein vahingoittumaton. Muutamia mustelmia vain siellä täällä.

Koko silta oli syttynyt tuleen. Siitä lähtevä kuumuus vaikutti sen, että Sergejevitshin joukkoineen täytyi vetäytyä kauemmaksi rannalle. Koska veneitä ei ollut missään saatavissa, sai se vain tyhjäntoimittajana harmissaan katsella, miten Roth maitse ja Spof vesitse vetäytyivät takaisin mukanaan runsas muonavarasto ja kaikki taistelussa saadut vangit.

"Miten uljas renki jaksaa?" kysyi Roth parituntisen marssin jälkeen. "Ilman häntä olisimme joko joutuneet vangeiksi tahi kärsineet pahan häviön, sillä venäläisten partiojoukko oli kaksi kertaa näin suuri kuin meidän."

"Hyvin", vastasi Hiukka, jolle kysymys oli tehty, "hän virkistyy kyllä."

5.

Yllämainittu Tampereen ja Vaasan välinen maantie koskettelee ainoastaan Vaskiveden molempia päitä. Tämän itäinen ranta tekee näet käänteen länteen päin.

Eteläinen pää on Rothin äsken polttama pitkä silta, pohjoinen ei ole kaukana Virtain kirkolta, jossa venäläisillä on suuria muona-aittoja. Vähän Visuveden tapahtuman jälkeen näkivät he hyväksi polttaa Virroilla olevat varastot, koska pelkäsivät rohkeain partioretkeläisten pian tulevan niitä tervehtimään.

Suunnilleen Visuveden salmen ja Virtain kirkon keskivälillä on Johduspohjan kylä maantien vierellä. Sanotusta kylästä Vaskiveden itäiselle rannalle on tuskin neljännes peninkulmaa. Tämä seutu on milloin vuorista, milloin metsäistä ja soveltuu sen vuoksi erittäin hyvin sekä hyökkäys- että pakolaisten piiloutumispaikaksi.

Samaan aikaan kun Sergejevitsh samosi täältä eteenpäin, hiipi kaksi henkilöä vuorenhalkeamien välitse. Heidän kuluneet soturipukunsa ilmaisivat heti, että he kuuluivat urhoolliseen Porin rykmenttiin.

"Tule tänne, Jussi", sanoi vihdoin pitempi, noin kahdenkymmenenneljän vuotias nuorukainen. "Täältä minä olen löytänyt hyvän piilopaikan, jota vihollisen on mahdoton keksiä."

Tiheän viidakon läpi, joka näytti siltä, kuin ihmisjalka ei olisi siihen koskaan astunut, tulivat molemmat pakolaiset pieneen onkaloon, joka oli niin matala, että he eivät voineet siinä seisoa suorina, vaan saivat olla joko kumarassa tahi kokonaan pitkällään.

"Uh", sanoi Onni ja heittäytyi melkein rentonaan epätasaiselle lattialle, "pahempaa retkeä en ole koskaan tehnyt."

"Enpä minäkään", vastasi Jussi, Onnin paras toveri ja osanottaja kaikkiin hänen uhkarohkeihin yrityksiinsä sekä mailla että vesillä.

Lukija on jo varmaankin arvannut, että Onni oli sama, jolta Kinnus-ukko oli kieltänyt kauniin tyttärensä.

Kun nuori karhunampuja, koko pitäjän reippain poika, joka asui Rajalahden kylän pohjoispäässä, tuli vanhan Yrjön luokse pyytämään Ilmaa omakseen, oli vanha soturi kohdellut häntä tavalla, joka loukkasi hänen arkatuntoista mieltään.

Yrjö oli näet syyttänyt häntä siitä, että hän ei ollut ryhtynyt mihinkään hyödylliseen työhön, vaan sen sijaan vetelehtänyt metsissä painiskellen villien petojen kanssa, eikä hän ottanut ollenkaan huomioon, että hän hävittämällä vahinkoeläimiä teki ympäristölleen varsin suuria palveluksia. Ja harmissaan siitä, että köyhä metsämies uskalsi kiinnittää katseensa tyttöön, joka kuitenkin hänen kuoltuaan saisi periä ei ainoastaan pientä torppaa, vaan hieman rahojakin, unohti Yrjö, että Onni oli kerran pelastanut hänenkin kolme lammastaan susien kynsistä. Mutta pääasia oli, että Onni oli köyhä eikä sen vuoksi voinut saada Ilmaa puolisokseen.

Tähän asti oli nuori mies ollut jotenkin levollinen, mutta kun Yrjö Kinnunen rupesi puhumaan hänen köyhyydestään, seikasta, jolle hän itse ei mitään mahtanut, kuohahti hänen mielensä. Ainoastaan tytön läsnäolo sai hänet estetyksi lausumasta kovia moitteita Yrjölle. Lähtiessään sanoi hän ainoastaan:

"No niin, ylpeilkää vaan, vanha Yrjö, mutta saattaapa tapahtua, että tulen kerran kotiin rikkaampana kuin aavistattekaan."

Nyt joutui ukko hämilleen ja huudahti juuri Onnin lähtiessä ovesta: "Niin, silloinhan saattaisi tapahtua, että voisit saada Ilman, mutta en minä silti lupaa."

Onni riensi Ruoveden kirkonkylään, missä Jussi asui, ja ehdotti, että he yhdessä menisivät sotajoukkoon.

Sanottu ja tehty. Jo samana iltana he menivät hyvät pyssyt olalla Porin rykmentin kokoontumispaikalle, jossa heidät heti otettiin rekryyteiksi. Verrattain lyhyessä ajassa he kävivät rekryyttikoulun, jonka jälkeen heidät otettiin sotureiksi siihen rykmenttiin, joka koko sodan ajan erikoisesti kunnosti itseään.

He ottivat osaa Siikajoen ja Revonlahden tappeluihin, mutta Lapualla he erityisesti osoittivat rohkeuttansa. He hyökkäsivät näet ensimäisinä pajunetit käsissä Lapuan kirkonkylään. Vähän matkan päähän oli neljä venäläistä soturia asettunut puolustusasentoon pieneen mökkiin, jonka luukuista lakkaamatta ampuivat pikamarssissa hyökkääviä suomalaisia.

Onni ja Jussi loivat lyhyen katseen toisiinsa, tarttuivat yhdessä oveen ja valtasivat sen nopeasti. Sen jälkeen he hyökkäsivät rinnakkain mökkiin, surmasivat kaksi venäläistä, vangitsivat kolmannen ja ajoivat neljännen päistikkaa ikkunanluukusta, niin että hän syöksyi suoraa päätä hyökkäävien suomalaisten syliin.

Döbeln oli katsellut molempien suomalaisten sankarillista taistelua. Kahakan loputtua heidät kutsuttiin rykmentin eteen, jolloin Adlercreutz antoi heille omakätisesti kunniamerkit urhoollisuudesta.

Miten kuohahtelikaan Onnin povi riemusta ja toivosta hänen katsellessaan "rahaa" rinnallaan! Vieläkin kasvoi hänen toivonsa, kun Jussi huudahti: "Nyt ei varmaankaan vanha ruudinhaistelija kieltäydy antamasta tytärtään vertaiselleen."

Muutamia päiviä tämän jälkeen olivat molemmat ystävykset siinä joukossa, jonka urhoollisen Eekin johdolla tuli tehdä tutkimusretki Alavudelle. Heti Kuortaneen kirkon eteläpuolella kohtasi Eek äkkiä ylivoimaisen venäläisen joukon.

Peräytymistä ei uljas upseeri ajatellutkaan. Hän hyökkäsi tavallisella reippaudellaan heidän kimppuunsa ja oli vähällä murtaa heidän rivinsä, mutta silloin he saivat äkkiä lisäväkeä.

Silloin täytyi Eekin väistyä ylivoiman tieltä. Mutta hän piti joukkonsa ihmeellisessä järjestyksessä ja peräytyi ainoastaan askel askeleelta monasti torjuen kasakkain hyökkäykset.

Keskellä taistelun temmellystä oli Eek käskenyt pientä joukkoa tekemään erään upseerin johdolla uhkaavan liikkeen venäläisten vasenta sivustaa vastaan.

Liikkeellä oli toivottu vaikutus. Kuullessaan hurraahuudon metsästä luulivat venäläiset suuremman joukon lähestyvän ja rupesivat sen vuoksi peräytymään.

Aliupseeri alkoi rohkeana ajaa heitä takaa. Hän uskalsi kuitenkin liian pitkälle, ja vihollisen saatua apuväkeä huomasi pienoinen rohkea joukko äkkiä olevansa saarroksissa.

Vastustuksen tekeminen olisi nyt tuottanut suorastaan turmion. Päätettiin sen vuoksi, että joukko nopeasti hajaantuisi ja että kaikki kaksittain, venäläisille tuntemattomia teitä, koettaisivat päästä Lapuan joukkoon tahi johonkin muuhun suomalaiseen osastoon.

Onni ja Jussi pysyivät nytkin eroittamattomina toveruksina.

He syöksyivät salaman nopeudella metsään ja kääntyivät pohjoiseen päin. Mutta pitkälle he eivät olleet ehtineet, ennenkuin suuri venäläisten joukko oli heidän edessään.

Kaikeksi onneksi oli venäläisillä siksi paljon tekemistä tähystellessään Eekin joukkoa, joka oli tuottanut heille varsin tuntuvan tappion, että he eivät kiinnittäneet huomiotaan pakeneviin ystävyksiimme. Nämä pääsivät sen vuoksi livahtamaan pakoon ja käänsivät kulkunsa etelään päin.

Heidän tarkoituksensa oli nyt koettaa saavuttaa Rothin ja Spofin joukot. Sen vuoksi he kääntyivät länteen päin päästäkseen mahdollisimman kauaksi Alavudelta.

Monien seikkailujen jälkeen he vihdoin saapuivat Virtain kirkolle. Saatuaan täällä tietää, että kapteeni Sergejevitsh ainoastaan pari tuntia ennen oli lähtenyt etelään päin vievää tietä, kiiruhtivat he läpi Vaskiveden itäpuolella olevien metsien Näsijärveä kohti.

Tällä retkellä, jota saattoi tehdä ainoastaan öisin, koska venäläisiä oli läheisyydessä, olemme tehneet pienessä epämukavassa onkalossa olevien ystäviemme tuttavuutta.

Kun he olivat aterioineet hyvällä halulla syöden puolet leivästä ja lihasta, jota eräs vanha eukko oli heille hankkinut, sanoi Onni:

"Jospa olisi kotona, niin..."

Nopeat askeleet keskeyttivät hänen sanansa. Molemmat ystävykset hiipivät rotkoon niin syvälle kuin pääsivät ja olivat valmiina laukaisemaan ladatut kiväärinsä, heti kun tarvittaisiin.

Heidän hämmästyksensä kasvoi yhä suuremmaksi, kun he huomasivat, että ohi kulkevat olivat venäläisiä. Vaikea oli kuvata heidän tunteitaan, kun he tunsivat vihollisten oppaan -- Niiloksi.

He pidättivät henkeään hetkisen, joka tuntui aivan ikuisuudelta. Muutamien minuuttien kuluttua sanoi Jussi:

"Erityinen Luojan onni, ettei petturi tunne tätä onkaloa."

"Ohoo, kyllä hän sen tuntee", oli Onnin vastaus. "Mutta hän ei voi aavistaa ihmisten, kaikkein vähimmän meidän olevan täällä piilossa. Siinä tapauksessa olisimmekin hukassa."

"Niin, sinä olet oikeassa. Niilohan on myöskin kosinut Ilmaa, ja te olette siis kilpakosijat."

Onni nyökäytti päätään mitään virkkamatta. Hetkisen kuluttua hän vastasi:

"Eivät Ilma eikä hänen isoisänsä tahdo hänestä mitään tietää. Oh", jatkoi hän ja kavahti ylös kiivaasti: "Minä aavistan, että hän on antautunut venäläisten palvelukseen kostaakseen Yrjö Kinnuselle."

"Niinkö luulet?" sanoi Jussi.

"En ainoastaan luule, vaan tiedän", vastasi Onni. "Siksi meidän täytyy mahdollisimman nopeasti aloittaa jälleen vaelluksemme. Kävi miten kävi, mutta tänä yönä tahi viimeistään huomisaamuna varhain täytyy meidän olla Rajalahdessa, sillä minä aavistan, että siellä tapahtuu jotakin kauheaa."

"Seuraan sinua", vastasi Jussi ojentaen toverille kätensä.

Hämärän muututtua melkein puolipimeäksi läksivät molemmat pakolaiset onkalosta kulkien hiljaa etelää kohti.

Äkkiä Jussi pysähtyi erään puuryhmän ääreen. Kuunneltuaan tarkkaavasti kuiskasi hän Onnin korvaan:

"Ihmisiä on lähistössä."

Onnikin kuunteli hetkisen ja sanoi:

"Nukkujia on kaksi."

"Mitäs on tehtävä?"

"Täytyy kai lähteä katsomaan", sanoi Onni vihdoin.

Puukot hampaissa ja pajunetit pyssyihin ruuvattuina kulkivat molemmat miehet varovaisesti eteenpäin. Vihdoin he olivat ainoastaan parin kyynärän päässä nukkujista. Samassa hajaantuivat pilvet sen verran, että he saattoivat eroittaa edessään kaksi venäläistä sotamiestä. He kuuluivat varmaankin siihen joukkoon, joka äsken oli kulkenut ohi pienen onkalon, missä Onni ja Jussi olivat olleet kätkössä.

Mutta miksi he siinä nukkuivat? Tähän kysymykseen saivat Onni ja Jussi pian vastauksen. Toisen sotilaan vierellä oli tyhjä viina- ja toisen olutpullo.

"Näistä kai on päästävä, muutoin he saattavat hälyttää toisia", sanoi Onni.

"Mutta on ikävä surmata turvattomia", sanoi Jussi. "Jos herättäisimme heidät."

Onni ei ehtinyt vastata, vielä vähemmin pidättää toveria. Yhdellä hyppäyksellä oli tämä toisen venäläisen kimpussa ja iski häntä pyssynperällä päähän. Iskun saanut nousi nuolen nopeudella ylös ja hapuili aseita, mutta kaatui jälleen maahan ja menetti tajuntansa.

Toverin huudosta heräsi toinenkin venäläinen. Hän tarttui heti kivääriinsä ja aikoi juuri nousta ylös, mutta samassa Onni, joka huomasi, että aikaa ei ollut yhtään hukattavissa, iski pitkän pajunettinsa hänen rintaansa.

Venäläinen kaatui ääntäkään päästämättä.

Melkein kädenkäänteessä oli Jussi pukenut päälleen vihollisensa puvun, samalla kun hän kietoi omansa venäläisen pitkään takkiin.

Onni seurasi silmänräpäyksessä esimerkkiä, ja pian olivat molemmat porilaiset muuttuneet venäläisiksi sotamiehiksi. Se joka oli kaatunut Jussin pyssyniskusta, alkoi nyt osoittaa elonmerkkejä.

"Pian täältä!" huusi rohkea suomalainen. "Ennenkuin hän tulee tajuihinsa ja ehtii toveriensa luokse, on meidän oltava kaukana täältä!"

Tehtyään venäläisten aseet kelvottomiksi ja otettuaan mukaansa ainoastaan heidän pajunettinsa kiiruhtivat molemmat suomalaiset eteenpäin minkä jaksoivat. Tulipalosta ja taistelusta Visuveden sillalla ei heillä ollut vähintäkään aavistusta.

6.

Onnistumattoman tulipalonsammutus-yrityksen jälkeen oli kapteeni Sergejevitsh sijoittanut miehistönsä sillan pohjoiseen päähän.

Surkean näköinen oli leveä salmi. Ainoastaan vähäinen osa siltaa, nimittäin molemmat päät, olivat jääneet vahingoittumatta. Siellä täällä riippui hiiltyneitä palkkeja päällekkäin kauheassa sekamelskassa. Monet olivat myöskin vedessä, ja ainoastaan se seikka, että ne olivat vielä osittain kiinni toisissa pölkyissä, esti virran viemästä niitä mukanaan.

Mutta veneitä ei löytynyt mistään. Ainoastaan uimalla olisi siis voinut päästä yli syvän salmen. Mutta useimmat venäläiset soturit eivät olleet uimataitoisia. Tämä keino ei siis voinut tulla kysymykseen.

Kiertämiseen Vaskiveden tahi Visuveden ympäri olisi taas mennyt liian pitkä aika.

Mitä siis oli tehtävä?

Sergejevitshin tätä mietiskellessä läheni häntä Niilo inhoittavasti irvistäen ja sanoi:

"Tahtoisin ilmoittaa teille tärkeän asian. Sitäpaitsi toivoisin toki saavani jotakin palkkaa siitä, että olen teille tänne tien näyttänyt."

"Palkaksi saat pitää henkesi", vastasi kapteeni kärtyisästi. Mutta huomattuaan, ettei Niilo ollut tyytyväinen tähän vastaukseen, vaan aikoi kääntyä ympäri, jatkoi hän: "Mikä tärkeä asia sinulla on sitten ilmoitettavana?"

"Minä harkitsen miten voisimme päästä yli salmen." Ja samalla hän viittasi rannalle.

"Sinä", huudahti kapteeni halveksivalla äänellä. "Ei, kyllä sinä saat mennä!"

"Ja kuitenkin se on maailman yksinkertaisin asia", vastasi punatukkainen levollisesti.

Tässä silmänräpäyksessä tarttui kapteeni miehen hartioihin ja ravisteli häntä valtavasti.

"Ilmaise tietosi", karjui hän, "muutoin hakkautan sinut tuhansiksi kappaleiksi!"

"Menkäämme lähemmä rantaa", sanoi Niilo. "Siellä tahdon ilmoittaa ehtoni."

Heidän saavuttuaan aivan veden partaalle sanoi punatukkainen viitaten salmelle:

"Kun olen auttanut teidät salmen toiselle puolelle, niin lainaatte minulle kaksikymmentä miestä muutamiksi tunneiksi."

"Mitä sinä niillä teet?" kysyi kapteeni epäluuloisesti katsellen Niiloa.

"Tahtoisin vain käväistä kyläilemässä eräässä pienessä sotilastorpassa Rajalahden eteläpuolella. Kaunis tyttö odottaa minua siellä, mutta ukonkäppärä on aivan mahdoton. Lopun ymmärrätte."

"Kyllä ymmärrän", sanoi kapteeni ja katseli tutkivasti punatukkaista.

"No, saanko?"

"Olkoon menneeksi, kun vain ilmaiset ehdotuksesi."

"No hyvä, kapteeni, katsokaa noita hiiltyneitä pölkkyjä. Hakkaamalla ne erikseen ja sitten liittämällä lujalla köydellä toisiinsa saatte lautan, joka kuljettaa enemmän kuin puolet joukostanne, ja virta on kyllä teille silloin avullinen. Toisella puolella on varmaankin veneitä."