Part 1

RAJALAHDEN TORPPA

Kertomus viimeisestä Suomen sodasta

Kirj.

J. O. ÅBERG

Mailta ja meriltä 28.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

1.

Eräänä kauniina, leppoisana kesäiltana 1808 kulki kolme miestä varovasti hiipien pitkin Näsijärven läntistä rantaa. Meidän nyt ensi kerran tehdessämme heidän tuttavuuttaan olivat he saapuneet punaiseksi maalatun sotilastorpan lähistölle, jonka pieni hyvin hoidettu puutarhapalanen ulottui vesirajaan asti.

Pieni torppa oli parisataa kyynärää Rajalahden kylän eteläpuolella, ja tämä taas oli aivan lähellä Näsijärven pohjoisinta päätä.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Sen pitkät säteet kultasivat Ruoveden kirkontornin, tanssivat hilpeästi Näsijärven väreilevällä pinnalla, tunkeutuivat leikkien metsien kätköihin ja valaisivat sammuvalla hohdollaan pienen sotilastorpan turvekattoa ja pienen puutarhatilkun kukkia. Jätettyään viimeisen jäähyväissuudelman ne katosivat, hetkisen kuluttua taas tervehtiäkseen samoja esineitä hehkuvilla aamusuudelmillaan.

Kolme miestä, kaikki suomalaisia, pysähtyi vähän matkan päähän torpasta osittain nuorta metsää kasvavalle, osittain autiolle maakielekkeelle, joka pisti vain viidenkymmenen kyynärän päähän ulapalle päin. Tältä ylen kapealta kaistaleelta oli näköala kuitenkin vapaa; pohjoiseen näkyi edelleen Ruovettä, etelään Kurua sekä vielä sen eteläpuolella olevia seutuja. Idässä taas siintivät avarat vedet monimuotoisine vaihtelevine saarineen ja luotoineen, ja näiden takana oli epäsäännöllinen itäinen ranta kylineen, yksityisine rakennuksineen, vainioineen, niittyineen ja metsineen, joiden yläpuolelle siellä täällä kirkontornin kapea huippu kohosi kohti taivasta kuin sanaton rukous kaiken elämän alkuunpanijalle, tahi kevyt sininen sauhu liiteli ylös milloin nopeissa, milloin hitaissa kiemuroissa.

Auringonsäteiden kadotessa itäisten metsien taakse näkyivät ääriviivat vastakkaiselta rannalta vielä selvempinä.

Rotevin kolmesta miehestä oli mennyt maakielekkeen päähän asti. Pienet laineet melkein koskettelivat hänen jalkojaan. Hänen takanaan seisoi hänen hieman pienempi seuralaisensa ja kauempana niemekkeellä kolmas henkilö, jäntevä ja luiseva, supisuomalaisen miehen perikuva.

"Katsokaa", sanoi kielekkeen päässä oleva mies ja viittasi järvelle, "kauniimpaa seutua ei tässä maassa ole, ja pian kuitenkin vihollisen saaliinhimoiset laumat ovat sitä tuhoamassa ja..."

"Mutta sitähän meidän on estettävä", sanoi toveri.

"Niinpä niin", lisäsi toinen ja tarttui asetoverinsa käteen, "minä kyllä tiedän, että sinä, Spof, et väisty, milloin tosi on edessä. Suuresti minua lohduttaa myöskin se, että kansa tukee meitä niin paljon kuin mahdollista. Etkö sitä usko?"

"Sen tahdon uskoa", vastasi Spof, "muutoin meidän hankkeestamme ei olisi juuri mihinkään."

Kielekkeen päässä seisova roteva mies oli vääpeli Roth Porin rykmentistä ja Ruoveden komppaniasta, jota historioitsija on nimittänyt "urhoollisten kehdoksi ja opinahjoksi tässä sodassa."

Lapuan tappelun jälkeen rupesi Roth harkitsemaan rohkeaa suunnitelmaa. Partioretkiä tekemällä olisi viholliselle tuotettava mahdollisimman paljon vahinkoa. Hänen samanmielinen toverinsa suostui ehdotukseen, ja Adlercreutz, joka ymmärsi miten sovelias maa oli tällaiseen sodankäyntiin, kannatti heti tätä rohkeaa suunnitelmaa.

Roth pyysi ja sai 40 rykmenttinsä sotamiestä, jotka hän itse valitsi. Kun sanoma retkikunnasta tuli sotamiesten tietoon, koettivat he kaikki kilvan päästä mukaan, sillä vaarat ja seikkailut, mutta samalla suuri kunnia odotti näitä urhoollisia miehiä, onnistuisivatpa he yrityksissään tahi eivät.

Huomattava on kuitenkin tässä asiassa, että vääpeli Roth ja hänen reipas toverinsa Spof eivät saaneet pienintäkään kunnianosoitusta siitä, että olivat saattaneet venäläisen kenraali Rajevskin sellaiseen ahdinkoon, että se oli vähällä aiheuttaa koko venäläisen sotajoukon hajaantumisen. Tiedot, joihin meidän historioitsijamme nojautuvat, eivät myöskään, omituista kyllä, ole saadut ruotsalaisista eikä suomalaisista, vaan venäläisistä lähteistä.

Tämän urhoollisen pikku joukon etunenässä läksivät Roth ja Spof Lapualta, saatuaan vanhoista varastoista mukaansa aseita noin sadalle miehelle.

Ylen vaivalloisen marssin ja monien seikkailujen jälkeen metsissä onnistuivat he vihdoin pääsemään ohi venäläisten Alavudelle sijoittuneen sotavoiman.

Hävitettyään muutamia venäläisten kuormastoja ja muutoin tuotettuaan Rajevskille monia tuntuvia vahinkoja pääsi Roth vihdoin vihollisten sotavoiman selkään. Hänen menestymisensä vaikutti senkin, että rahvas tarjoutui hänen palvelukseensa, niin että reipas Roth oli muutamassa päivässä asestanut toista sataa talonpoikaa ja renkiä.

Tultuaan vakuutetuksi, että he olivat saavuttaneet jonkinmoisen aseidenkäyttämistaidon, ja harjoitettuaan heitä yksinkertaisimpiin marsseihin läksi hän Näsijärven rannalle, johon odotettiin vesitse saapuvan useita venäläisiä muonavarastoja. Halki metsien hän oli lännestä saapunut Rajalahden lähistölle. Koska hänen joukkonsa oli jonkun verran uupunut pitkistä marsseista, kätki hän sen varmaan paikkaan, rytöisen metsän suojaan, ja hiipi itse Spofin ja Hiukka nimisen talonpojan kanssa Rajalasta Rajalahtea kohti hankkiakseen itselleen tarkempia tietoja vihollisen paikkakunnalla olevasta sotavoimasta.

Tällä tutkimusretkeilyllä olemme tehneet hänen ja hänen toveriensa tuttavuutta.

Kun Roth ja Spof olivat hetkisen neuvotelleet keskenään, miten venäläisten hankkeita voitaisiin mahdollisimmassa määrässä keskeyttää, viittasi edellinen Hiukan luokseen.

Hiukka, talonpoika Rajalasta, oli oikea suomalainen visakoivu. Paitsi pitkällekantavaa pyssyään riippui hänen vyöllään pitkä puukko.

"Kuuleppas, Hiukka", virkkoi vääpeli ja viittasi pieneen torppaan, joka niemekkeen kärjestä näytti niin houkuttelevalta, "tiedätkö, keitä tuolla asuu?"

"Ka tiedänhän tuon", tuumi Hiukka. "Sehän se vanha Yrjö Kinnunen siellä asuu poikansatyttären kanssa. Ilma se onkin koko Näsijärven seutujen kaunein tyttö."

"Va-ai niin", huudahti vääpeli, ja leveä hymy levisi hänen leukapieliinsä, "sinä sanot häntä kauniiksi, vaikka et ole edes enää naimaiässä."

"Enpähän minä hänestä", vastasi Hiukka kuivasti. "Eukkoni kuoleman jälkeen välitän enää viis kaikista tytönheilakoista, Ja sitäpaitsi on meillä kyllä nyt muutakin tekemistä kuin niiden jäljessä juosta."

"Siinä olet oikeassa", vastasi Spof. "Mennäänpä nyt katsomaan Yrjö Kinnusta. Kenties hän voi antaa meille tärkeämpiä tietoja kuin mitä voimme aavistaakaan."

"Siinä olet oikeassa", toisti myöskin Roth, joka toverin näin lausuessa näytti heräävän syvistä ajatuksistaan. "Hiukka on kyllä oikeassa. Nyt ei ole aikaa nukkumiseen eikä rakkaudenhaaveisiin. Eteenpäin siis!"

Pian nämä kolme suomalaista olivat pienen puutarhatilkun veräjällä.

"Onko tuo vanha Yrjö?" kysyi Roth viitaten valkopartaiseen ukkoon, joka oli istuutunut tuvan vieressä olevalle turvepenkille ja juuri korjaili puujalkaansa.

"Niin, hän se juuri on. Edellisessä sodassa hän oli melkein kaikissa taisteluissa, kunnes menetti jalkansa. Ja tyttö, joka juuri tulee ulos, on Ilma. Reipas ja kelpo tyttö hän on, ja se, joka saa hänet vaimokseen, ei varmaankaan ole naimistaan koskaan katuva."

Nähdessään kolme aseellista miestä peräytyi Ilma kauhistuneena muutamia askeleita ja huudahti:

"Isoisä, me saamme vieraita! Keitä he mahtanevat olla?"

Vanha sotilas varjosti toisella kädellään silmiään nähdäkseen paremmin. Lopuksi hän sanoi:

"Ensimäisenä kulkija on Hiukka Rajalasta. Kumpaakaan toista en tunne."

2.

Alavudella kenraali Rajevski käveli epäröivänä edestakaisin suurimmassa asuinhuoneessaan. Näkyi selvästi, että hänessä kuohuivat mitä ristiriitaisimmat tunteet.

Usein hän pysähtyi pöydän ääreen, jossa oli joukko erilaisia karttoja siitä maasta, jonka valloittamisen hän oli saanut tehtäväkseen. Mutta vielä useammin hän istuutui ikkunan ääreen, josta näköala Lapuan tasangoille oli jokseenkin vapaa.

Hyvillä ja täydellisen voiton toiveilla oli Rajevski tullut Suomeen. Tämä toive näyttikin, ainakin alussa, toteutuvan. Lakkaamattomien pikku taistelujen perästä vetäytyi kelvoton Klingspor alinomaa pohjoiseen, ja Luoja yksin tietää, olisiko hän uskaltanut pysähtyä ennenkuin Tukholmassa tahi Jäämeren rannalla, jollei urhoollinen Adlercreutz olisi tehnyt asiaan käännettä ja Siikajoella käynyt niin kiivaasti Rajevskin kimppuun, että hän oli pakoitettu vetäytymään takaisin.

Hänen alipäällikkönsä Balytoffin tappio Revonlahdella ainoastaan muutamia päiviä Siikajoen tappion jälkeen sai hänet peräytymään yhä etemmäksi. Heinäkuun 14 päivä oli myöskin kovanonnen päivä Rajevskille. Itsepäisen vastustuksen jälkeen hänen täytyi jättää jokseenkin vahva asemansa Lapualla.

Katkerin mielin täytyi ylpeän Rajevskin kiiruhtaa pakoon etelään päin. Hän pysähtyi, kuten edellä on mainittu, Alavudelle ja asetti etuvartionsa hyvän joukon alemmaksi Visuvedelle ja Näsijärvelle päin. Sitäpaitsi hän lähetti partiojoukkoja kaikille ilmansuunnille helpoittamaan elintarpeitten tuontia.

Juuri nämä tuottivat Rajevskille enin epäröimisen aihetta hänen levottomana kulkiessaan edestakaisin huoneessaan. Hänen korviinsa oli tullut hämäriä huhuja heitä kohdanneista esteistä, ensin hämäriä, mutta lopuksi varmempia.

"Ei ole mahdollista se, mitä eversti Stolypin kertoi aamulla", huudahti Rajevski itsekseen ja rupesi samalla astumaan kiivaammin. "Aivan mahdotonta täytyy olla, että kourallinen sotamiehiä ja talonpoikia olisi voinut saada aikaan sellaista, mitä Stolypin kertoi. Kolme maitse ja kaksi vesitse tulevaa kuormastoa anastettu, minä..."

Samassa astui sisään Rajevskin nuorempi ajutantti, kapteeni Sergejevitsh. Nuori mies oli ylen liikutettu, ja kenraali vavahti hänen ensimäisestä katseestaan.

"Olisivatko huhut mahdollisesti tosia? Senpähän nyt näemme. Mitä teillä on sanottavaa, kapteeni?" kysyi hän väkinäisen levollisena.

"Huonoja tietoja, kenraali", vastasi kapteeni Sergejevitsh tuskin kuuluvalla äänellä.

"Antakaa tulla vaan, olivatpa ne mitä tahansa", kehoitti Rajevski. "Minun täytyy tietää kaikki."

"Eräs elintarvekuormasto on otettu Visuvedellä, ja pitkäsilta on poltettu. Kaksikymmentä soturiamme olemme menettäneet."

Tämän ilmoituksen saatuaan Rajevski nosti toisen kätensä otsalle ja nojasi toisella pöytään.

"Vai niin", sanoi hän vihdoin, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan. "Kuka on suomalaisten johtaja?"

"Roth niminen sissi."

"Hänen nimeänsä en ole koskaan kuullut."

"Hän lienee myöskin upseeri Porin rykmentissä. Sitäpaitsi olen myöskin kuullut kerrottavan..."

"Vielä muutakin", keskeytti Rajevski ja alkoi samalla kulkea kiivaasti edestakaisin huoneessa.

"Vesilläkin..."

"Vai niin, sielläkin", huudahti kenraali harmistuneella äänellä. "Milloin tästä tulee loppu! Yhtäkaikki, kapteeni, esille onnettomuusviestit!"

"Kurun tienoilla otettiin kaksi päivää sitten eräs meidän aluksiamme, jossa oli viisisataa jauhokulia."

"Ja sitä en ole saanut tietää ennemmin!" huusi Rajevski ja polki lattiaa.

"Juuri vasta sain sen tietää", vastasi kapteeni Sergejevitsh levollisena.

"Miksi?"

"Siksi että sanansaattajamme vain mitä suurimmilla ponnistuksilla kykeni selviytymään vaaroista, joita kapinalliset talonpojat..."

Kuultuaan viimeiset sanat Rajevski hypähti paikoiltaan, katsoi kapteenia tuikeasti silmiin ja huusi:

"Kapinalliset talonpojat! Mitä sillä tarkoitatte, kapteeni Sergejevitsh?"

"Koko seutu on kapinassa. Kansa on kaikkialla kuohuksissa."

"Kuka on teille siitä kertonut?"

"Olen itse kokenut."

"Ah, selittäkää."

Kapteeni kertoi silloin seuraavaa:

"Aamulla läksin pikku retkeilylle Tuulijoelle, sata miestä mukanani. Erääseen paikkaan olivat talonpojat kuitenkin kaataneet metsää etumurrokseksi, ja koettaessani päästä sen ylitse ympäröi meidät valtava talonpoikaislauma, jossa oli myöskin melko joukko sotilaita. Tein voitavani, mutta vihdoin minun täytyi palata menetettyäni puolet miehistäni. Maa oli karua, ja kun me emme tunteneet sitä niin paljon kuin olisi tarvinnut päästäksemme ehein nahoin, menetin vielä lisää miehistöäni. Palattuani puolen tunnin kuluttua oli jäljellä ainoastaan kymmenen miestä ja..."

"Mikä on hänen nimensä, joka anasti vesitse tulevat kuormastot?" kysyi Rajevski ankarasti.

"Olen kuullut häntä sanottavan Spofiksi!"

Rajevski ei vastannut mitään pitkään aikaan. Hän oli ruvennut käyskentelemään nopeasti ympäri huonetta.

"Vai niin", ajatteli hän, "nyt tästä näyttää kaikesta päättäen muodostuvan tosileikki. Tämä pieni sota on mitä vaarallisin sotajoukolle, joka ei tarkoin tunne paikkoja. Sitäpaitsi ovat suomalaiset taitavia tällaisessa sodankäymistavassa, jonka ohella maan laatu heitä erinomaisesti tukee. Kuulkaapa, kapteeni", jatkoi hän pysähtyen pöydän ääreen ja laski kätensä mahdollisimman yksityiskohtaiselle Näsijärven ja sen ympäristön kartalle, "teidän täytyy oppia tarkoin tuntemaan seutu, sillä..."

Rajevski ei ennättänyt puhua loppuun, ennenkuin ovi aukeni ja toinen hänen ajutanteistaan astui sisään. Ajutantin takana näkyi punatukkainen miesolento, joka vilkuili Rajevskiin kavalin katsein.

Kenraali itse peräytyi pari askelta huomatessaan vastenmielisen olennon.

"Vanki, kenraali", sanoi ajutantti lyhyesti.

"Missä otitte hänet kiinni?"

"Kylän ulkopuolella hänen tarkkaavasti katsellessaan meidän puolustuslaitoksiamme."

Rajevski viittasi vankia astumaan esille. Tämä totteli heti osoittamatta minkäänlaista epäröimistä.

Tarkasteltuaan hetkisen punatukkaista aloitti Rajevski kuulustelun. Sitä kesti sangen kauan.

Kuulustelun loputtua hän hieroi tyytyväisenä käsiään mutisten itsekseen:

"Nyt en ollenkaan pelkää. Punatukkainen on kyllä pitävä sanansa, sillä mustasukkaisuus ajaa häntä ottamaan tämän askeleen, ja kun ihminen saa sen taudin, niin hän on aivan sokea eikä välitä muusta kuin kostosta."

Tunnin kuluttua läksi lähes kahdensadan miehen suuruinen retkikunta Alavudelta ja samosi eri osastoina etelään päin.

Joukon johtajana oli Rajevskin ajutantti, rohkeudestaan ja tarmostaan tunnettu kapteeni Sergejevitsh.

Kapteeni itse oli ensimäisessä joukossa ja punatukkainen oli hänellä -- oppaana. Heidän saavuttuaan Virroille hän mutisi itsekseen:

"Nyt, Ilma, saat nähdä, että punatukkainen Niilo, jolle aina olet nauranut, saattaa kostaa ja tavalla, jota et ole edes uneksinut."

3.

Erittäin pitkän harkitsemisen jälkeen ja nautittuaan mitä pieni sotilastorppa voi tarjota läksivät Roth ja hänen ystävänsä liikkeelle vanhan Yrjön heille antamien ohjeiden mukaan.

Pienen sotilastorpan matalasta eteisestä näkyi pieni metsäinen saari lähempänä itäistä kuin läntistä rantaa. Tätä saarta kansa nimitti "Varassaareksi."

Nimensä saari oli saanut varasliitosta, joka siellä isännöitsi vuosisadan ensimäisinä vuosina majaillen eräässä luonnon muodostamassa rotkossa. Pitkän etsimisen jälkeen oli väestö vihdoinkin saanut vihiä liiton olinpaikasta. Jotta rohkeat varkaat luulisivat olevansa turvassa, ei pitkään aikaan oltu tehty mitään heidän vangitsemisekseen.

Mutta eräänä pimeänä syyskuun yönä, noin viikko sen jälkeen kun rohkea murtovarkaus oli tehty Teiskon kirkkoon, kokoontui kolmen pitäjän väki, ja heidän onnistui vaivalloisen soudun jälkeen päästä toisten huomaamatta "Varassaareen".

Täällä he piirittivät luolan suun ja nostivat melun, jolloin rosvot hyökkäsivät ulos hampaisiin asti asestettuina. Ankara taistelu syntyi. Kuusi varasta ja yhtä monta talonpoikaa makasi maassa.

Mutta tarkoitus oli myöskin saavutettu. Eloon jääneet varkaat vietiin lähimpään kaupunkiin, jossa heidät tuomittiin ja mestattiin.

Tähän saareen Yrjö Kinnunen nyt neuvoi Rothia menemään, koska se oli erittäin sovelias tyyssija samoiluretkillä. Venäläiset eivät sitä tunteneet, ja luolan suuta olisi tarpeen vaatiessa ollut erittäin helppo puolustaa. Saaren matalaa itäistä rantaa eivät myöskään mitkään suuret alukset voineet lähestyä.

Menettämättä kallista aikaansa Roth kiiruhti odottavan joukkonsa luokse ja samoili sen kanssa muutamia tunteja Rajalahden rannoilta Kuruun asti. Tarkoituksena oli polttaa niin monta venettä kuin mahdollista.

Retki onnistui paremmin kuin voi odottaakaan. Anastettiin 20-30 venettä, joista toiset olivat varsin isoja.

"Niin", sanoi Roth, kun kaikki oli selvänä, "nyt sinä Spof otat päällikkyyden vesillä, sillä sinä olet siihen tottuneempi. Minä pysyttäydyn kernaammin maan puolella."

Lyhyen soutamisen jälkeen rohkeat sissit nousivat "Varassaareen" kohtaamatta ainoatakaan vihollista.

Pienessä sotilastorpassa herätti partioretkeläisten läsnäolo erilaisia tunteita. Vanha Yrjö tunnusti suoraan, ettei hän pitkiin aikoihin ollut tuntenut itseään niin iloiseksi kuin nyt. Kanuunain jyrinä ja kiväärien soitto oli hänelle muistuttava aikoja, joina hän taistellen kolmannen Kustaan puolesta oli kostuttanut verellään melkein jokaista taistelukenttää. Näistä hän nyt innostuneena jutteli kuten ennenkin. Ja lopetettuaan hän lisäsi:

"Olen iloinen, että Suomella on vielä miehiä, jotka uskaltavat uhrata henkensä, omaisuutensa ja verensä maansa pelastukseksi vihollisen orjuudesta."

Ilmassa oli sitävastoin vallalla toisenlaiset tunteet. Luonnollisestikaan hän ei olisi kernaasti nähnyt sotanäyttämöä muutettavan tälle paikalle. Isoisän tahtoa hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa, sillä hän tiesi, miten itsepäiseksi ukko tuli, kun joku uskalsi olla toista mieltä.

Vihdoin ei Ilma voinut enää vaieta. Yrjö ukon mennessä levolle hän laski kätensä vanhuksen olalle sanoen:

"Isoisä, nyt tulee kauhea aika."

"Joutavia", sanoi vanhus.

"Mutta ajattele, jos Onni nyt on..."

Nuori tyttö ei lausunut ajatustaan täydellisesti. Hehkuva puna levisi sen sijaan hänen poskilleen.

"Onni", huudahti vanha Yrjö ja peräytyi pari askelta. "Ajatteletko vielä tuota hourupäätä?"

"Hourupäätä", toisti Ilma heittäen samalla isoisään syvän, moittivan katseen. "Ei hän ole mikään hourupää, ei."

"Niin", vastasi Yrjö Kinnunen, "mutta sen pojan saat kyllä jättää mielestäsi. Sinun isäsi on mennyt manalle, ja nyt minä olen sinun naittajasi. Sinä tiedät, että minä olen valinnut Pekkalan Eerikin mieheksesi, ja..."

"Mutta isoisä, minä kammoan häntä enemmän kuin ketään toista", keskeytti nuori tyttö.

"Sinä olet hullu", väitti vanha Yrjö. "Jokainen tyttö Näsijärven ympäristöllä nuolisi huuliaan, jos saisi hänet miehekseen, ja sinä..."

"Minä en välitä hänen rikkauksistaan", keskeytti Ilma toisen kerran ja nyt hyvin päättävästi.

Vanha Yrjö oikein vavahti. Sellaista itsepäisyyttäpä hän ei olisi koskaan odottanut. Kesti kauan, ennenkuin hän voi saada mielensä hillityksi. Vihdoin hän huudahti ankarasti:

"Onnia et koskaan saa mieheksesi! Ja muista se, että minä en sanojani peruuta."

Ilman ihanat kasvot tulivat kalmankalpeiksi.

"Mutta isoisä", huudahti hän, ja hienot huulet värähtelivät mielenliikutuksesta, "miten voit olla noin julma!"

"Lapseni", vastasi vanha soturi, ja hänen äskeinen jyrkkä äänensä tuli lempeämmäksi, "minä huolehdin vain sinun tulevaisuudestasi. Eerikki on rikas, kun Onni sitävastoin on köyhä kuin kirkonrotta eikä voi koskaan..."

"Mutta hänessä on raitista voimaa ja hän on uuttera", keskeytti Ilma nopeasti, "ja kun me rakastamme toisiamme, niin Jumala on kyllä kanssamme."

Nuoren tytön näin lausuessa loisti niin lämmin lohdutus hänen kauniista kasvoistaan, että Yrjö alkoi tuntea itsensä aivan noloksi. Hän yski ja änkytti ja sai lopultakin sanotuksi:

"On kyllä kaunista, Ilma, että olet uskollinen sille, jolle olet luvannut rakkautesi, mutta sinun tulee myöskin muistaa, että olen edesvastuunalainen Herrallemme, jos teen sinut onnettomaksi. Sinun velvollisuutesi on..."

"Olethan kuullut, isoisä, että en tule onnettomaksi, jos saan Onnin", keskeytti nuori tyttö uudestaan. "Jos sitävastoin otan rikkaan Eerikin, tulen heti onnettomaksi."

Samassa koputettiin ovelle.

Tuskin oli nuori tyttö ehtinyt sen puoliksi avata, kun hän äkkiä peräytyi ja huudahti: "Niilo!"

Tässä huudahduksessa oli niin paljon kammoa ja pelkoa, että yksin vanha Yrjökin tunsi sydäntään ahdistavan. Eikä hän kuitenkaan ensimäisenä säikähtänyt.

"Vai niin", sanoi punatukkainen ja tuli kursailematta sisään. "Tulen vielä kerran luoksenne vierailulle. Tuloni syyn kyllä ymmärrätte, jos vähän tahdotte ajatella." Ja hänen huulensa levisivät ilkeään irvistykseen.

Ilma vetäytyi isoisän taakse. Hän pelkäsi todellakin Niiloa tässä silmänräpäyksessä.

"Asiasi kyllä tiedämme", vastasi vanha Yrjö, joka tuskin saattoi hillitä vihaansa. "Ja vastaukseni olet myöskin kyllin usein kuullut."

"No kun olette niin sananne pitävä, vanha Yrjö, niin voitte kernaasti maksaa minulle viime vuonna lainaamanne rahat. Kaksi kuukautta sitten on jo velka joutunut maksettavaksi."

Vanhan Yrjön kasvot tulivat ensin punaisiksi ja sitten valkoisiksi hänen vastatessaan:

"Ja kaksi kuukautta sitten sinä lupasit, että velka saisi olla, kunnes sota loppuisi. Voithan ymmärtää, että tällaiseen aikaan rahan hankkiminen on mahdotonta."

"Sen kyllä ymmärrän", vastasi Niilo ivaten. "Mutta silloin luulin, että Ilma ja sinä olisitte myöntyväisemmät. Sitäpaitsi ei lupaus ollut kirjallinen eikä se merkitse mitään oikeudessa."

Niilon puheen röyhkeä sävy saattoi Yrjö Kinnusen veren kiehumaan. "Viheliäinen lurjus!" huusi hän ja tarttui halkoon, jolla teki uhkaavia liikkeitä. "Sinä tiedät varsin hyvin, missä arvossa olet koko paikkakunnalla. Ja mistä olet rahasi saanut? Etkö luule tiedettävän, että isäsi varasti minkä jaksoi kruunulta. Ja että sinä et ole yhtään parempi, sen tietää jok'ikinen kylän poika ja tyttö."

Nyt loisti Niilon kavalissa silmissä sellainen sanomaton viha, että Ilma vetäytyi isoisänsä suojaan.

"Vai niin te puhutte", vastasi Niilo ivaten, jonkun verran toinnuttuaan. "Vielä saatte nähdä, kenenkä kanssa olette tekemisissä." Ja nyrkkiään puiden läksi hän ulos ja löi oven kiini, niin että koko tupa tärisi.

Yrjö istui hetkisen päätään liikauttamatta ja saamatta suustaan sanaakaan. Vihdoin hän nosti kätensä ristiin rinnoilleen ja sanoi:

"Hyvä Jumala, suojele meitä niissä koettelemuksissa, jotka aivan varmaan meitä kohtaavat. Sinä yksin voit torjua vaaran."

Ja ankarassa mielenliikutuksessa lisäsi Ilma:

"Ah, jos Onni olisi täällä! Mikä lohdutus hän olisikaan minulle!"

4.

Kun reipas Roth oli ollut yön "Varassaaressa", tuli hänen luokseen seutuun täysin perehtynyt talonpoika, joka omasta aloitteestaan oli ruvennut ottamaan selkoa vihollisten liikkeistä.

Hän kertoi, että eräs muonakuormasto oli matkalla Venäjältä Alavudelle. Hän oli itse nähnyt sen pysähtyvän Kuorehveden kirkolle, vähän yli kolmen peninkulman päähän suoraan itään "Varassaaresta".

"Milloin sen näit?" kysyi Roth miettiväisenä.

"Eilen puolenpäivän aikana", vastasi viestintuoja mitä rauhallisimpana.

"Perkele!" huudahti vääpeli ja peräytyi muutamia askeleita, "silloin he ovat varmaankin jo päässeet livistämään kynsistämme."

"Eikös mitä", vastasi talonpoika mahdollisimman levollisena, "niin nopeasti se ei kuitenkaan käy. Kaikki näyttivät ylen uupuneilta, ja varma on, että he ottavat perinpohjaisen levon."

"Paljonko heitä suunnilleen oli?" kysyi Roth miettiväisenä.

"Koin pari- kolmekymmentä."

Reipas vääpeli harkitsi asiaa hyvän aikaa. Sitten hän keskusteli Spofin kanssa, joka oli yhtä mieltä asiassa. Tunnin kuluessa olivat tarpeelliset alukset kunnossa, ja puolenpäivän aikana olivat partioretkelle valitut sotamiehet ja talonpojat myöskin valmiit.

"Varassaaresta" pitkälle puusillalle, joka yhdisti Visuveden ja Vaskiveden väliset salmet toisiinsa ja jossa Tampereen ja Vaasan välinen maantie kulkee, oli noin kaksi peninkulmaa.

Spofin kulkiessa vesitse, mukanaan puolet joukosta, samosi Roth toisten kanssa pitkin rantoja, kuitenkin niin, että hän, mikäli mahdollista, voi pitää silmällä vesitse kulkevia.

Pian huomasikin Spof kaksi alusta, jotka pakenivat minkä airoista pääsi.

Jahti alkoi heti ja molemmat saatiin kiinni. Saaliiksi tuli paljon aseita, parikymmentä kulia; aluksissa olevat sotamiehet vangittiin, jonka jälkeen heitä vartioitiin tarkasti.

Iltapäivällä Roth ja Spof saapuivat Visuveden sillalle.