Part 28

"Oi, minä näen selvästi edessäni tuon oikeuden ja onnen valtion! Kaikki tekevät työtä ja heidän työnsä on henkilökohtaista, samalla kertaa pakollista ja vapaata. Kansakunta on suuri yhdessä toimiva yhtiö, työkalut ovat kaikkien yhteistä omaisuutta, työn tulokset viedään suureen yhteiseen varastoon. Ken on tehnyt niin ja niin paljon hyödyllistä työtä, hänellä on oikeus niin ja niin moneen kulutuslippuun. Työtunti on yhteisenä mittana, kukin esine arvioidaan sen vaatiman työajan mukaan, ainoastaan vaihtokauppa tulee kysymykseen, ei ole olemassa tullia, eikä veroja lukuunottamatta sitä, joka maksetaan vanhojen ylläpitämiseen, lasten kasvattamiseen ja työkalujen hankkimiseen. Raha katoaa ja sen mukana keinottelu, varkaudet ja petokset, rikoksia ei tehdä rahanhimosta, vaimoa ei oteta myötäjäisten vuoksi, kukaan ei murhaa vanhoja vanhempiaan päästäkseen käsiksi perintöön, matkustajia ei surmata ja ryöstetä. Ei ole olemassa taistelua eri yhteiskuntaluokkien välillä, ei erotusta työntekijän ja työnantajan, porvarin ja köyhälistöläisen välillä, ei rikoslakeja eikä tuomioistuimia, ei asestettua mahtia, joka varjelee rikkaitten vääryydellä ansaittuja aarteita nälkäisten raivoa vastaan. Ei minkäänlaista laiskuutta, ei mahdollisuutta elää toisten kustannuksella, ei ylellisyyttä eikä kurjuutta missään. Ah, eikö tämä ole oikeuden ihanne, korkein viisaus; ei etuoikeutettuja luokkia, eikä köyhyyttä; jokainen luo itse onnensa, todellisen ja arvokkaan onnen."

Hän joutui haltioihinsa ja hänen äänensä kaikui säyseältä ja tukahtuneelta, kuin olisi se tullut jostain kaukaa ja kadonnut siihen aurinkoiseen tulevaisuuteen, jota hänen profetankatseensa ennusti.

"Ja jos menisin yksityiskohtiin ... katsokaas, tämä arkki, jonka reunassa on muistiinpanoja, käsittelee perheen järjestystä, vapaata sopimusta, lasten kasvatusta ja ylläpitoa yleisillä varoilla ... eikä se kuitenkaan ole anarkiaa. Ja tässä on jotain muuta: minä haluan hallinnon jokaista eri tuotannonhaaraa varten, viranomaisen, joka ottaa selvän todellisesta tarpeesta ja pitää huolen, että tuotanto ja kysyntä ovat oikeassa suhteessa keskenään. Kaupungeissa ja maaseuduilla tulevat käsityöläiset ja maanviljelystyöväki työskentelemään päällikköjen johdolla, jotka he itse ovat valinneet, ja sääntöjen mukaan, jotka he itse ovat laatineet äänestyksen kautta. Ja tässä olen tehnyt summittaisen laskelman työajan alennuksesta, joka olisi saatettava voimaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Suuren uusien työläisten määrän ja etupäässä koneiden ansiosta ei tarvitse tehdä työtä sen enempää kuin neljä tai kolme tuntia päivässä, ja niin paljon aikaa jää elämän nautintoihin! Sillä eihän siitä tule mikään kasarmi, vaan vapaa ja iloinen yhteiskunta, jossa jokainen voi halunsa ja kykynsä mukaan tyydyttää elämänilon vaatimuksiaan, nauttia rakkauden, kauneuden ja älyn lahjoja, juoda luonnon ikuisesti pulppuavasta lähteestä."

Ja hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi ottanut koko mailman haltuunsa. Tämän köyhyyden keskeltä, jossa hän oli elänyt ja jossa hän nyt kuoli, jakoi hän veljen kädellä elämäniloja kanssaihmisilleen. Hän oli jouduttanut kuolemaansa tämän suuren lahjan kautta kärsivälle ihmiskunnalle. Mutta nyt vapisivat hänen kätensä ja hänen silmänsä, joita jo ympäröi kuolon kehä, näyttivät katselevan tätä loputonta täydellisyyttä haudan tuolta puolen.

"Ah, niin paljon uutta toimintaa, koko ihmiskunta työssä, kaikkien elävien kädet parantamassa mailmaa! Ei ole olemassa korpia, ei rämeitä, ei viljelemätöntä maata. Meren lahdet täytetään, sulkevat vuoret häviävät, erämaat muuttuvat viljaviksi laaksoiksi ja lähteitä pulppuilee kaikkialla. Mikään ihmeteko ei ole mahdoton, entiset suurtyöt herättävät sääliväistä hymyilyä, niin pieniä ja lapsellisia ne ovat. Maa tulee vihdoinkin asutetuksi. Ja ihminen kokonaisuudessaan kehittyy, kasvaa, nauttii vapaudesta, tulee mailman todelliseksi herraksi. Koulut ja työpajat ovat avoinna kaikille, lapsi valitsee vapaasti elämänuransa, jolle luonto on hänet määrännyt. Ei ole kylliksi, että jokainen voi maksaa tietonsa, täytyy myöskin tehdä niillä hyötyä, ja jokaista käytetään lahjojensa mukaan, yleiset virat jaetaan oikeuden ja luonnon oman osotuksen mukaan. Jokainen työskentelee kaikkien hyväksi voimiensa mukaan! Ah, sinä onnellinen yhteiskunta, sinä voiton kaupunki, jota ihmiset vuosituhansia ovat ikävöineet, ja jonka valkeat muurit loistavat kaukana ... onnen maassa ... häikäisevässä auringonloisteessa."

Hänen silmänsä sammuivat, hänen viimeiset sanansa tunkeutuivat epäselvinä kuin henkäys huulten yli, ja hänen päänsä retkahti taaksepäin, ihastunut hymy väreili vielä suupielissä. Hän oli kuollut.

Syvää osanottoa tuntien seisoi Caroline katsellen nuorta miestä, kun Busch äkkiä syöksyi huoneeseen ilman tohtoria, läähättäen ja hengästyneenä. Mutta hän oli jo huomannut veljensä, pikku lapsensa, kuten hän kutsui tätä, makaavan liikkumattomana avoimin suin ja tuijottavin silmin, ja hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja päästi ulvonnan kuin villieläin. Hän heittäytyi kuolleen ruumiin yli, nosti sen käsivarsilleen ikäänkuin olisi tahtonut puhaltaa siihen elävän hengen. Tuo pelottava saituri, joka olisi voinut tappaa ihmisen saadakseen haltuunsa 10 sou'ta, oli nyt sanomattoman surun ja tuskan vallassa. Hänen pikku poikansa! Ja mielettömän epätoivon vallassa hyökkäsi sängyssä levällään olevien paperien kimppuun hävittääkseen ainaiseksi tuon hullun, inhottavan työn, joka oli vienyt hänen veljensä hengen.

Rouva Caroline tunsi sydämen sulavan rinnassaan. Hän tunsi nyt ainoastaan syvää osanottoa tuota miestä kohtaan. Mutta missä hän oli ennen kuullut tuon tuskanhuudon? Ei vavahtanut hän ensi kertaa tuon huudon kuullessaan. Nyt muisti hän... Mazaud'in luona, äidin ja lapsen valitushuuto isän ruumiin ääressä. Ollessaan juuri lähtemäisillään muisti hän kysyä rouva Méchain'ilta Victor'ia. Victor, jaa, kiitoksia paljon, hän oli jo kaukana, jos oli juossut yhtämittaa. Kolme kuukautta oli Méchain haeskellut ympäri Parisin löytämättä jälkeäkään. Mutta nyt ei hän enää kysellyt, saisihan sen roiston nähdä kyllä hänen noustessaan mestauslavalle. Rouva Caroline kuunteli hänen sanojaan äänettömänä. Villipeto oli päässyt irti, se maleksi ympäri mailmaa levittäen kaikkialle perinnöllistä myrkkyään.

Kun Caroline saapui rue Vivienne'lle, leyhähti häntä vastaan siellä lauha ilma. Kello oli viisi, aurinko oli laskeutumassa ja loi kirkkaalle taivaalle hienon, pehmeän värivivahtelun. Tämä hyväilevä kevätilma oli kuin uusi nuoruus, se tunkeutui elähyttäen ja lämmittäen hänen sydämeensä saakka. Hän hengitti syvään, tunsi kevennystä, iloa ja toivoa hiipi taas hänen sydämeensä. Hän ihmetteli tätä outoa iloa, joka oli herännyt ja täyttänyt hänen kokonaan, mutta hän ei taistellut sitä vastaan. Hän antautui nuortumisen vastustamattoman voiman edessä. Hän oli joskus nauraen sanonut, ettei hän voinut olla surullinen. Nyt oli hän saanut siitä uuden todistuksen: hän luuli tyhjentäneensä epätoivon pikarin pohjaa myöten, mutta nyt puhkesi toivo taas nupulle, tosin murtuneena ja vertavuotavana, mutta elinvoimaisena kumminkin, ja se kasvoi jok'ainoa hetki. Eihän hänellä ollut enää ainoatakaan mielikuvaa jälellä, elämä oli raaka ja oikeudeton kuin luonnonvoimat. Kuinka voi hän sitten rakastaa sitä, ikävöidä kuin lapsi tuntematonta päämäärää, johon se johtaa? Mutta hän ei halunnut puhua itselleen järkeä, hän oli vain olento, joka tunsi itsensä onnelliseksi kirkkaan taivaan alla leudossa kevätilmassa ja nautti terveyden ja puhtauden onnea. Ah niin, elämänilo, löytyykö vielä jotain muuta maan päällä? Elämä, itse elämä täydessä voimassaan, niin inhottava kuin se onkin ... elämä ja ikuinen toivo!

Ehdittyään asuntoonsa pakkasi Caroline-rouva matkalaukkunsa valmiiksi ja katsellen ympärilleen jo melkein tyhjässä huoneessa, sattuivat hänen silmänsä seinillä riippuviin suunnitelmapiirustuksiin ja vesivärimaalauksiin, jotka hän oli aikonut kääriä yhteen ja ottaa mukaansa. Mutta hän vaipui ajatuksiinsa jokaista lehteä irrottaessaan. Hän eli muistoissaan ajan kaukana Itämailla, tuossa rakastetussa maassa, jonka auringonloisto tuntui unohtuneen hänen sydämeensä; hän eli uudestaan neljä Parisissa viettämäänsä vuotta, tuon jokapäiväisen kilvottelun, tuon ankaran toimeliaisuuden, tuon ryöppyävän miljonamyrskyn, joka oli vyörynyt hänen elämänsä yli ja levittänyt ympärilleen niin paljon hävitystä, ja noissa vielä savuavissa raunioissa hän näki jo kokonaisen kukkaissadon puhkeavan esiin. Turkkilainen kansallispankki oli tosin joutunut häviöön, mutta Yhdyshöyrylaivayhtiö kukoisti vielä entisellään. Luonnollisesti viipyisi monta vuotta, ennenkuin vanha maakamara oli muokattu uuteen kuntoon, mutta sen täytyi kuitenkin tapahtua. Vanha mailma oli heräämässä uuteen elämään, uuteen edistykseen, uuteen onneen!

Caroline sitoi piirustukset vahvasti, olihan veli, joka oleskeli Romassa, missä heidän piti tavata alkaakseen uutta elämää, pyytänyt menettelemään varovasti niitten kanssa, ja tätä tehdessään johtui hänen mieleensä Saccard. Caroline tiesi, että tämä oli Hollannissa puuhaamassa taas suuremmoista yritystä, suunnatonta soitten kuivausta; hän halusi anastaa mereltä kokonaisen pienen kuningaskunnan sangen hyvin järjestetyn kanavajärjestelmän avulla. Saccard oli oikeassa: raha oli tähän saakka ollut se maaperä, josta huomispäivän ihmiskunta yleni; raha, tuo myrkyllinen, hävittävä mahti oli kaiken yhteiskunnallisen kasvullisuuden elinehto. Mutta jossain kaukana häämötti toinen päämäärä, joka antoi sydämelle toivoa ja elinvoimaa!

Ja Caroline oli iloinen. Muistaessaan suhdettaan Saccard'iin ajatteli hän, miten rakkauteen aina takeltuu lokaa. Miksi täytyy rakkauden kantaa syyllisyys kaikkiin alhaisiin tekoihin ja rikoksiin, joitten aiheena se on? Onko rakkaus puhtaampi, rakkaus, joka luo elämää?