Part 27

"Jättäkää minut rauhaan! Koska haluatte saattaa itsellenne tarpeettomia suruja, niin pitäkää hyvänänne! Olen varottanut teitä, on aivan oikein teille, että saatte itkeä. Mutta minä puolestani ... ennemmin kuin uhraan hiuskarvaakaan koko tuon roskan tähden, saavat he joutua katuojaan ... kernaasti minun puolestani!"

Caroline oli noussut.

"Hyvästi siis!"

"Hyvästi!"

Ja lähtiessään kuuli hän Maxime'n huutavan taas kamaripalvelijaansa ja ryhtyvän tyynesti matkalaukkujen täyttämiseen. Kun nuori mies pakeni unhottaakseen kaiken ja viettääkseen laiskaa elämää Neapelin sinisen taivaan alla, näki hän ajatuksissaan toisen veljen pimeänä iltana harhaavan nälissään veitsi kädessä jossakin kaukaisilla esikaupungin kujilla. Eikö siinä ollut todistus siitä, että raha on samaa kuin kasvatus, terveys ja äly? Ihmiset ovat yhtä likaisia sisältään, sivistys antaa vain taidon haista hyvältä ja elää moitteettomasti.

Kun Caroline-rouva saapui työkotiin, valtasi hänet outo vastenmielisyys nähdessään kaiken tuon loiston ja ylellisyyden. Mitä varten olivat nuo ylpeät rakennukset, komeat leikkikentät, portaat ja käytävät, jotka olisivat kelvanneet kuninkaalliseen linnaan? Mitä varten koko tuo suuremmoinen hyväntekeväisyys, jollei edes sellaisessa ympäristössä voitu parantaa onnetonta olentoa, kasvattaa turmeltunutta lasta kelpo ihmiseksi, joka osaa erottaa hyvän ja pahan?

Laitoksesta ei Caroline saanut mitään uusia tietoja. Victor oli ikäänkuin jäljettömiin kadonnut suuren kaupungin vilinään.

Veljensä tapasi hän tällä kertaa sangen alakuloisena. Ensi aikoina ei Hamelin ollut voinut uskoa, että mikään vakavampi vaara uhkasi häntä. Hänen puolustuksensa oli niin yksinkertainen ja selvä: hänet oli nimitetty puheenjohtajaksi vasten tahtoaan, koko aikana ei hän ollut sekaantunut raha-asioihin ja melkein koko ajan ollut poissa Parisista, ollen siten estetty pitämästä asioita silmällä. Mutta puhuttuaan asianajajansa kanssa oli hänelle vihdoin selvinnyt, mikä kauhea edesvastuu lepäsi hänen hartioillaan. Kaikkiin säännöttömyyksiin, joita oli tapahtunut, oli hän osallinen, kukaan ei voinut uskoa, että hän olisi ollut tietämätön ainoastakaan; Saccard oli vetänyt hänet mukanaan kunniattomuuteen. Mutta hänen yksinkertainen, hurskas lapsenuskonsa antoi hänelle sellaisen alentuvaisuuden, että sisarta aivan kummastutti. Häntä suretti vain se, että hänen suuri työnsä nyt keskeytyi. Ja hänen alakuloisuutensa johtui vain siitä, että hän tunsi tämän vankilassaolonsa, tämän nimeensä liittyvän tahran tekevän hänet mahdottomaksi työtänsä jatkamaan.

Ajatuksiinsa vaipuneena kuunteli hän sisaren puhetta, että sanomalehdet alkoivat yhä suosiollisemmin suhtautua häneen. Vihdoin sanoi hän ikäänkuin unesta heräten:

"Miksi sinä et tahdo tavata häntä?"

Caroline vavahti, hän ymmärsi, että veli puhui Saccard'ista. Hän pudisti kiivaasti päätään.

"Ei, en koskaan."

Silloin sanoi veli päättävästi, joskin matalalla äänellä:

"Sen perästä, mitä sinä olet ollut hänelle, et voine kieltäytyä tapaamasta häntä."

Ah, hyvä Jumala! Hän tiesi siis! Carolinen posket peitti polttava puna, hän heittäytyi veljensä syliin ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten ja kysyi sammaltaen, kuka oli voinut sanoa hänelle tämän seikan, jonka hän luuli olevan salaisuuden kaikille.

"Caroline-raukkani, minä olen tiennyt sen kauan nimettömistä kirjeistä, joita luultavasti kadehtijamme lähettivät minulle. En ole koskaan halunnut puhua sinulle tästä, olethan sinä oma herrasi, ja meillä on niin erilaiset mielipiteet. Minä tiedän, että sinä olet mailman jaloin nainen. Mene tervehtimään häntä!"

Ja iloisena, hymyillen otti hän ruusukimpun, jonka Caroline oli ostanut hänelle kadulta unhotettuaan neilikat kotiin, ojensi sen sisarelleen sanoen:

"Kas niin, anna tämä hänelle ja sano, etten minäkään enää ole hänelle vihanen."

Caroline oli liikutettu veljensä hienotunteisen hellyyden johdosta, hän tunsi sekä ujoutta että kevennystä, mutta suostui hänen tahtoonsa. Sitäpaitsi oli hän jo aamupäivällä huomannut, että hänen täytyi puhua Saccard'in kanssa. Eihän hän voinut olla ilmaisematta tälle uutista Victor'in paosta ja hänen tekemästään ilkityöstä. Jo vankeutensa ensi päivänä oli Saccard kirjottanut hänen nimensä niitten henkilöitten luetteloon, joita hän halusi tavata, ja Caroline pääsi siitä syystä heti hänen koppiinsa, nimensä sanottuaan.

Hänen astuessaan sisään istui Saccard selin oveen pienen pöydän ääressä kirjottaen pitkää laskelmaa paperille.

Hän hypähti ylös huudahtaen ilosta:

"Tekö! Ah, miten kiltisti tehty teiltä ja miten minä olen iloinen!"

Saccard tarttui molemmin käsin hänen käteensä. Caroline hymyili alakuloisesti, hän oli hyvin liikutettu, eikä voinut löytää oikeaa sanaa. Vapaalla kädellään laski hän ruusukimpun pöydälle laskelmia täynnään olevien paperien joukkoon.

"Te olette enkeli!" sanoi hän ihastuneena ja suuteli Caroline'n sormia.

Vihdoin puhkesi Caroline puhumaan.

"Niin, meidän välimme olivat lopussa, minä olin sydämessäni kironnut teidät. Mutta veljeni sai minut tulemaan tänne."

"Ei, ei, elkää sanoko niin! Sanokaa mieluummin, että te olette liian viisas ja hyvä ja että te olette ymmärtänyt ja annatte anteeksi..."

Caroline keskeytti hänet.

"Pyydän, elkää vaatiko liikoja minulta. Minä en ymmärrä omaa itseäni. Eikö ole kylliksi siinä että minä tulin? Ja minulla on teille sangen surullinen asia..."

Ja liikutetulla äänellä kertoi hän ilman keskeytyksiä, kuinka Victor'in pelottavat vaistot olivat heränneet, kertoi hänen tekosensa, hänen selittämättömän pakonsa ja etsintöjen tuloksettomuuden. Saccard kuunteli liikutettuna tekemättä ainoatakaan kysymystä tai liikettä, ja kun Caroline oli lopettanut, vieri kaksi suurta kyyneltä hänen poskiaan pitkin ja hän sammalsi:

"Lapsi raukka, lapsi raukka!"

Koskaan ennen ei Caroline ollut nähnyt hänen itkevän. Häntä liikutti syvästi Saccard'in suru, hänen kyyneleensä olivat niin harvinaisia, raskaita ja harmaita, niinkuin ne olisivat tulleet kaukaa, sydämestä, jota monen vuoden rikokset ovat painaneet ja lianneet.

Mutta nyt päästi hän epätoivonsa valloilleen:

"Tämä on kauheaa! Minä en ole edes nähnyt poikaa! Minulla ei ole ollut aikaa, kuten tiedätte. Niinhän se aina käy, minkä lykkää, se ei tule koskaan tehdyksi. Oletteko varma, etten saa nähdä häntä? Eikö hän voi tulla luokseni?"

Caroline pudisti päätään.

"Ken tietää, missä hän nyt on, tässä suuressa kauheassa kaupungissa?"

Saccard kulki edestakaisin ja puhui kiivain, katkonaisin lausein.

"Lapsi löydetty, ja jälleen kadotettu ... minä en saa koskaan nähdä häntä. Minua seuraa onnettomuus, aina onnettomuus! Aivan kuin Yleispankinkin suhteen!"

Hän heittäytyi taas pikku pöydän ääreen; Caroline otti tuolin ja asettui vastapäätä. Keräillen papereita, jotka olivat levällään hänen edessään, alkoi hän puhua jutustaan aivan kuin olisi tuntenut tarvetta puhdistaa itsensä Carolinen edessä. Syytekohdat olivat seuraavat: pääoman lakkaamaton lisääminen kurssin nostamiseksi ja yleisön pettäminen sillä, että yhtymän koko perusrahasto oli koskematon; nimellinen osakkeitten merkintä, Sabatanin ja muitten nimellisomistajain kontot, tavaton osakemäärä, jonka he olivat maksaneet paljaalla nimikirjotuksellaan; tekaistujen osinkojen jakaminen vanhojen osakkeitten lunastuksen muodossa; ja lopuksi yhtiön omien paperien osto, rajaton keinottelu, joka oli aiheuttanut keinotekoisen nousun ja sen kautta Yleispankin kukistumisen. Hän antoi nyt laajoja ja innokkaita selityksiä: hän oli menetellyt aivan samoin kuin muitten suurten pankkiliikkeitten päälliköt, ainoastaan suuremmassa mittakaavassa. Jos meneteltäisi vähänkään johdonmukaisesti, saisi jokaisen suuremman parisilaisen pankkihuoneen tirehtööri jakaa hänen kanssaan kopin. Hän oli joutunut kaikkien tapahtuneitten väärinkäytösten syntipukiksi. Ja miten erinomaisella tavalla oli edesvastuu jaettu! Miksi saivat toiset johtokunnan jäsenet kulkea vapaina syytteestä? Miksi pääsivät Daigremont, Huret ja Bohain livahtamaan, vaikka he 50,000 frangin palkkiorahaa lukuunottamatta olivat saaneet 10 pros. voitosta ja olleet osallisina kaikissa keinotteluissa! Ja tilintarkastajat -- Lavignière esim. -- joitten oli vain tarvinnut sanoa, etteivät he ymmärtäneet asiaa ja että olivat toimineet hyvässä uskossa? Oli selvääkin selvempää, että koko tämä juttu oli huutava vääryys.

"Oh, ne lurjukset, olisivatpa he vain sallineet minun pitää vapauteni, niin olisin minä näyttänyt!"

Hän nousi ja kulki pienessä huoneessaan kuin leijona häkissään.

"Ne lurjukset, ne tiesivät kyllä mitä tekivät sulkiessaan minut tänne. Minulla oli voitto käsissäni, olin juuri musertamaisillani heidät kaikki!"

Mutta Caroline vastusti häntä.

"Teillä ei ollut puolellanne oikeutta eikä selvää järkeä, ja siksi ette voinut voittaa."

Saccard pysähtyi hänen eteensä ja huudahti kiivaasti:

"Voittaa? Mitä te lörpöttelette! Rahaa minulta puuttui, eikä mitään muuta. Jos Napoleonilla Waterloo'n päivänä olisi ollut 100,000 miestä viedä tuleen, olisi hän voittanut, ja mailma olisi nyt toisennäköinen. Ja jos minulla olisi ollut tarvittavat miljonat, olisin minä nyt mailman herra."

Nyt purkautui hänen vihansa voittajaa vastaan.

"Oh, tuo Gundermann, tuo saastainen juutalainen, joka voittaa senvuoksi, ettei hänellä ole mitään haluja eikä himoja. Juutalaisille on niin luonteenomaista tuo kylmä jäykkäniskaisuus, jonka avulla he pyrkivät mailman herroiksi ja ostavat kullallaan toisen kansan toisensa perästä. Hänen rotunsa ottaa meiltä vallan kaikesta pilkasta ja vainoamisista huolimatta. Hänellä on jo miljardi, hän hankkii kaksi, kymmenen, sata miljardia, hänestä tulee mailman vallitsija. Minä olen vuosikausia julistanut sitä, mutta kukaan ei kuule, he luulevat, että se on vain ammattikateutta, vaikka se on veren ääni, joka puhuu. Niin, minä vihaan juutalaisia, se on minussa synnynnäistä, se on yksi minun olemukseni juuria!"

"Kummallista", sanoi Caroline-rouva tyynesti, "minusta juutalaiset ovat ihmisiä, kuten muutkin. Jos he ovat joutuneet erikoisasemaan, niin on se muun ihmiskunnan vika."

Saccard, joka ei ollut edes kuullut hänen puhettaan, jatkoi yhä yltyvällä kiivaudella:

"Ja enimmän minua kiukuttaa, kun näen hallituksen ryömivän noitten kelmien edessä! Keisarikunta on myynyt itsensä Gundermann'ille. Ikäänkuin olisi mahdotonta hallita ilman Gundermann'in rahoja! Rougon, kaikkivaltias veljeni, on käyttäytynyt häpeällisesti minua kohtaan, sillä -- en ole ennen maininnut teille tästä -- olin kylliksi raukka koettaakseni sovittaa välejäni hänen kanssaan ennen romahdusta, ja minun täällä oloni on kokonaan hänen syynsä. Ajatelkaapa vain, Yleispankki täytyy musertaa, ettei se voisi kilpailla Gundermann'in kanssa; jokainen katolinen pankki, joka paisuu liian mahtavaksi, täytyy raivata tieltä kuin yhteiskunnallinen vaara, että juutalaiset pääsisivät paisumaan kaikkivaltiaiksi ja syömään rauhassa kaikki muut. Mutta pitäköön Rougon varansa! Hänetkin voidaan nielaista, syrjäyttää pois siltä jakkaralta, josta hän pitää niin lujasti kiinni ja jonka vuoksi hän uhraa kaikki mielipiteensä. Ja jos kaikki kerran romahtaa, niin saakoon minun puolestani Gundermann toiveensa toteutetuksi, hänhän on ennustanut, että Ranska tulee lyödyksi, jos sota syttyy Saksan kanssa. Me olemme valmiit milloin hyvänsä, Preussi saa tulla ja ottaa meiltä maakuntamme vaikka tänä päivänä!"

Kauhistuneena, rukoilevin liikkein pyysi Caroline häntä vaikenemaan.

"Ei, ei, elkää sanoko niin, siihen teillä ei ole oikeutta. Muuten ei veljellänne ole mitään tekemistä vangitsemisenne kanssa; minä tiedon varmoista lähteistä, että tämä kaikki on tapahtunut oikeusministeri Delcambre'n käskystä."

Saccard'in viha katosi heti, hän hymähti.

"Aivan niin, hän kostaa."

Caroline katsoi häntä kysyvin ilmein ja Saccard lisäsi:

"Niin, se on vanha juttu; minä tiedän edeltäkäsin, että minut tuomitaan."

Caroline aavisti luultavasti, mitä juttua Saccard tarkotti, sillä hän ei puhunut pitemmälti siitä asiasta. Syntyi lyhyt hiljaisuus; Saccard alkoi taas selailla papereita pöydällä.

"Oli oikein kiltisti tehty teiltä, että tulitte, ja nyt teidän täytyy luvata tulla pian takasin, sillä te annatte hyviä neuvoja, ja minä haluan puhua kanssanne muutamista suunnitelmista. Oh, jospa minulla vain olisi rahoja!"

Caroline keskeytti hänet nopeasti. Hän käytti tilaisuutta saadakseen selon eräästä kysymyksestä, joka kauan oli vaivannut häntä. Missä olivat ne miljonat, jotka Saccard oli saanut osakseen? Oliko hän lähettänyt ne ulkomaille tai kaivanut johonkin piilopaikkaan, jonka ainoastaan hän tunsi?

"Onhan teillä rahaa! Kaksi miljonaa Sadova-jutusta ja yhdeksän 3,000 osakkeestanne, jotka möitte kurssin ollessa 3,000!"

"Minullako, rakas ystävä ... rahoja?" huudahti Saccard. "Minulla ei ole sou'takaan!"

Ja nämä sanat lausuttiin niin luonnollisella ja epätoivoisella äänellä, ja hän katsoi Caroline'a niin kummastuneena, että tämä oli vakuutettu asian olevan sillä tavoin.

"Minä en koskaan ansainnut penniäkään huonosti päättyvillä liikeasioilla. Minä olen yhtä hävinnyt kuin muutkin. Tosin minä myin, mutta minä ostin samalla kertaa, ja minun olisi sangen vaikea selittää teille, minne minun 11 miljonaani ovat menneet. Luulenpa olevani 30-40,000 frangia velkaa Mazaud-raukan konkurssipesälle. Minulla ei ole ropoakaan, sanon sen teille, seison aivan puilla paljailla, kuten tavallisesti!"

Kun Caroline kuuli tämän, tuli hän niin iloiseksi, että alkoi leikillisellä äänellä puhua omasta ja veljensä häviöstä, ja kertoi kuinka oli tädiltään perimänsä 300,000 frangiakin pannut menemään. Eihän se kyllä ollut aivan oikeudenmukaista, mutta mitäpä väliä on rahoista, joita ei itse ollut ansainnut.

"Ja näettehän, että olen iloinen, nauran!"

Saccard keskeytti hänet kiivaalla liikkeellä, hän oli ottanut paperipinkan pöydältä ja heilutti sitä kädessään.

"Älkää sanoko niin! Me tulemme rikkaiksi jälleen!"

"Millä tavoin?"

"Luuletteko, että minä luovun suunnitelmistani? Istuessani täällä puoli vuotta olen minä tehnyt työtä, valvonut öitä rakentaakseni kaiken uudelleen. Minä olen tehnyt laskelmia, tässä ovat numerot ... saatte itse nähdä! Karmel ja turkkilainen pankki -- ne ovat vain pikku seikkoja. Ei, ei, meidän täytyy rakentaa suuri rautatieverkko koko Vähän Aasian yli; sen maan, jota Napoleon ei kyennyt vallottamaan miekallaan, vallotamme me kullallamme ja kuokillamme. Kuinka te voitte luulla, että minä olisin luopunut taistelusta? Tulihan Napoleonkin takaisin Elbasta. Ja minun tarvitsee vain näyttäytyä ja kaikki Parisin rahat virtaavat minun luokseni, eikä tällä kertaa tule Waterloo'ta, siihen voitte luottaa, sillä minun suunnitelmani on rakennettu matemaattisella tarkkuudella... Siinä ei ole centime'nkään erehdystä. Ja vihdoinkin me kukistamme tuon hiton Gundermann'in. Minä tarvitsen vain 4-500 miljonaa ja mailma on minun!"

Caroline oli tarttunut hänen käteensä ja veti häntä puoleensa.

"Vaietkaa, vaietkaa! Te aivan pelotatte minua."

Mutta vasten tahtoaankin, pelostaan huolimatta, ei hän voinut olla ihailematta Saccard'ia, joka tässä ympäristössäkään ei menettänyt toivoaan ja itseluottamustaan. Ja Carolinen valtasi äidillinen hellyys, joka tyydytti hänen luontonsa syvintä tarvetta.

"Ei, ei, kaikki on ohitse", kertasi hän edelleen pitäen Saccard'in kättä omassaan, "ettekö voisi asettua lepoon?"

Ja kun Saccard nousi painaakseen suutelon hänen hopeahiuksilleen, jotka ikäänkuin käärmeet kaarsivat hänen otsansa ja ohimonsa, työnsi hän tämän säyseästi syrjään ja sanoi varmalla äänellä pannen painoa joka sanalleen:

"Ei, ei, kaikki on ohitse, ainiaaksi. Olen iloinen saatuani tavata teidät viimeisen kerran, niin ettei enää ole mitään katkeraa meidän kahden välillä. Hyvästi!"

Mennessään näki hän Saccard'in seisovan todella liikutettuna eron johdosta pöytänsä ääressä, mutta koneellisesti järjesti hän jo papereitaan, ja ruusukimppu oli murskautunut paperien väliin; hän pudisteli papereitaan ja karisti ruusunlehdet lattialle.

Vasta kolmen kuukauden perästä, joulukuun puolivälissä, tuli Yleispankin asia esille. Tuomioistuimen käsittely kesti viisi päivää ja herätti suurta huomiota. Sanomalehdistö oli laajasti selostanut asiaa, ihmeellisiä huhuja oli liikkeellä ja kaikki kummastelivat alustavan tutkimuksen hitautta. Äärimäisen yksityiskohtainen syytekirjelmä oli ankaran johdonmukaisuuden mestarinäyte ja sen kaikki kohdat olivat perustellut erinomaisen selvästi. Muuten uskoivat kaikki, että tuomio oli langetettu jo edeltäkäsin.

Ja aivan oikein, huolimatta Hamelin'in päivänselvästä viattomuudesta, huolimatta Saccard'in sankarillisesta esiintymisestä oikeudessa, huolimatta heidän asianajajainsa ponnistuksista, tuomittiin syytetyt kuitenkin viideksi vuodeksi vankeuteen ja 3,000 frangin sakkoon. Mutta koska heidät kuukausi ennen oikeudellisen käsittelyn alkua oli laskettu vapaalle jalalle takuuta vastaan, oli heillä lain mukaan oikeus vedota korkeampaan oikeusasteeseen ja jättää maa kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa. Rougon oli vaatinut tätä ratkaisua, hän ei halunnut, että hänellä oli veli kuritushuonevanki. Polisi itse valvoi ja avusti Saccard'in pakoa; hän matkusti yöjunalla Belgiaan. Samana päivänä oli Hamelin matkustanut Romaan.

Ja taas kului kolme kuukautta, oltiin huhtikuun alussa, ja Caroline-rouva oli vielä Parisissa, missä hänellä oli asioita järjestettävänä. Hän oli vihdoinkin saanut viimeiset vaikeudet poistetuksi ja oli valmis matkustamaan, tosin ilman rahoja, mutta myös jättämättä velkoja jälkeensä. Hänen aikomuksensa oli seuraavana päivänä jättää Parisi ja matkustaa Romaan, missä veli oli saanut vaatimattoman insinöörinpaikan. Hamelin oli kirjottanut hänelle, että häntä odotti siellä monta oppilasta. He alkaisivat nyt alusta ja koettaisivat luoda tulevaisuuden.

Viimeisen päivän aamuna johtui hänen mieleensä, että hänen ennen lähtöään pitäisi käydä kuulemassa uutisia Victor'ista. Kaikki etsiskelyt olivat osottautuneet turhiksi. Mutta hän muisti rouva Méchain'in lupauksen ja ajatteli, että ehkä hän tietäisi jotain, ja häntä oli helppo tavata, hänhän oli neljän ajoissa Busch'in luona. Aluksi hylkäsi hän tämän ajatuksen; mitäpä se hyödytti, mennythän oli kuollut? Mutta hän ei voinut saada poikaa mielestään; tuntui kuin hän olisi kadottanut lapsensa ja hänen täytyisi laskea seppele hänen haudalleen ennen matkustamistaan. Kello neljän aikaan lähti hän siis Feydeau-kadulle.

Molemmat ovet porraskäytävään olivat avoinna; pimeässä keittiössä kiehui vesikattila ja pienessä konttorihuoneessa istui rouva Méchain Busch'in ainoalla tuolilla ja hän näytti olevan aivan hukkumaisillaan paperivirtaan, jonka kiskoi ulos laukustaan.

"Ahaa, tekö, rouvaseni. Tulette kovin surullisella hetkellä. Herra Sigismond makaa kuoleman kielissä. Ja herra Busch raukka on aivan suunniltaan, sillä hän pitää niin kovin veljestään. Hän juoksee kuin hullu, nyt on hän taas mennyt tohtoria hakemaan. Kuten näette, täytyy minun hoitaa hänen liikeasioitaan, sillä kahdeksaan päivään ei hän ole ostanut ainoatakaan osaketta, eikä vilkaissut yhteenkään velkakirjaan. Onneksi olen minä juuri tehnyt oivallisen kaappauksen, joka hiukan lohduttaa häntä, miesraukkaa, kun hän palaa kotiin."

Caroline-rouva unohti hetkeksi, että hän oli tullut puhumaan Victor'ista, sillä hän huomasi Yleispankin osakkeita niiden paperien joukossa, joita Méchain tukuttain kiskoi laukustaan. Vanha laukku oli vähällä haleta ja hän veti esiin yhä uusia, samalla kun suu kävi yhtämittaa:

"Katsokaapa vain, nämä kaikki sain minä 250 frangista, ja niitä on vähintään 5,000, se tekee yhden sou'n kappaleelta. Ajatelkaa, yksi sou osakkeelta, jotka ovat maksaneet 3,000 frangia. Mutta ne ovat kaikessa tapauksessa enemmän arvoiset, me saamme niistä vähintään 50 centimeä, konkurssintehneet kysyvät niitä kovin. Ymmärrättehän, ne ovat olleet niin hienoja papereita, että niillä on vieläkin vaikutusta. Ne ovat vallan mukavia konkurssipesässä, onhan ajanmukaista että on jouduttu romahduksen uhriksi. Minulla oli onni mukanani, muuan yksinkertainen houkkio antoi minulle koko höskän pilahinnasta. Ja te voitte ymmärtää, että minä kahmasin koko hoidon heti huostaani!"

Ja hän nauroi vahingoniloisesti kahmien paksuilla sormillaan tuota arvottomien paperien kasaa, joista useimmat olivat kellastuneet ja haisivat ummehtuneelta.

Silloin kuului tukahtunut, innokas ääni viereisestä huoneesta, jonka ovi oli auki.

"Katsos vaan, nyt alkaa herra Sigismond taas lörpöttää. Hän ei ole muuta tehnytkään aamusta alkaen. Herranen aika, ja vesi kiehuu, olen kokonaan unohtanut sen! Kuulkaapa, pikku rouva, kun kerran olette täällä, voitte käydä kuulemassa, haluaako hän jotain."

Méchain lähti keittiöön ja Caroline-rouva, jota aina liikutti inhimillinen kärsimys, astui viereiseen huoneeseen. Kirkas huhtikuun aurinko paistoi maalaamattomalle puupöydälle, jolla oli hajallaan täyteen kirjotettuja paperikasoja, kymmenen vuoden työn tulos. Kapeassa rautasängyssä istui Sigismond kolmen tyynyn nojassa puettuna lyhyeen punaiseen villapuseroon ja puhui, puhui lakkaamatta; hänellä oli sellainen aivojen kiihtymistila, jollainen usein on havaittavissa rintatautisilla kuoleman edellä. Hän houraili, mutta puhui välistä sangen viisaasti, syvälle vajonneet silmät tuijottivat jonnekin kauas etäisyyteen.

Heti kun Caroline oli astunut huoneeseen, näytti sairas tunteneen hänet, vaikkeivät he koskaan ennen olleet tunteneet toisiaan.

"Vai niin, tekö rouvaseni. Olen nähnyt teidät ja huusin juuri teitä. Tulkaa tänne, tulkaa lähemmäksi, niin kuiskaan teille jotain..."

Hiukan vavahtaen astui Caroline sairaan luo ja istuutui tuolille sängyn viereen.

"Minä en tiennyt sitä ennen, mutta nyt minä tiedän. Veljeni myy papereita ja minä olen kuullut ihmisten itkevän hänen huoneessaan. Veljeni ... oh, se viilsi kuin kaksiteräinen miekka sydäntäni. Ah, noita inhottavia rahoja ... voi, köyhien kärsimyksiä. Ja kohta, kun minä olen kuollut, myy veljeni minun paperini, mutta minä en tahdo sitä, en tahdo!"

Hän korotti ääntään ja siihen tuli rukoileva sävy.

"Katsokaa, tuolla pöydällä ovat minun paperini. Antakaa ne tänne, minä sidon ne yhteen nippuun, ja te otatte ne sitten mukananne, otatte kaikki. Oh, minä olen huutanut teitä, odottanut teitä, ja minä niin kovin pelkäsin, että paperini joutuvat hukkaan, koko elämäntyöni raukee tyhjiin!"

Ja kun Caroline epäili antaa papereita hänen käsiinsä, rukoili hän kädet ristissä.

"Olkaa lempeä, suokaa minun nähdä, ovatko kaikki tallessa, ennenkuin kuolen ... veljeni ei ole kotona, hän ei ole sanomassa, että minä työskentelen itseni hengiltä ... ah, minä pyydän!"

Silloin Caroline suostui.

"Niin, huomaattehan itsekin, että tämä on väärin minulta; veljenne sanoo, että se on teille turmioksi."

"Turmioksi? Eikö mitä! Ja mitä se muuten haittaa? Niin monen unettoman yön perästä on minun vihdoinkin onnistunut saada tulevaisuuden yhteiskunta järjestykseen. Kaikki on mietitty ja arvioitu edeltäkäsin, oikeus ja onni mitä runsaimmassa määrässä. Oh, mikä suru, etten ehtinyt julaista teostani tarpeellisilla selityksillä varustettuna! Mutta tässä ovat muistiinpanot, ne ovat järjestyksessä ja täydelliset. Lupaattehan ottaa ne huostaanne, niin että joku toinen voi käyttää niitä ainehistona kirjojen kirjaan, joka on leviävä yli mailman."

Pitkillä, laihoilla käsillään oli hän tarttunut papereihin ja selaili niitä hyväillen, ja hänen suuret, jo sammuvat silmänsä alkoivat loistaa. Hän puhui hyvin nopeasti, soinnuttomalla ja yksitoikkoisella äänellä.