Part 7

— Älkää viisastelko! Tulkaa heti alas, Prepelicza. Ette tule sitä katumaan.

— Äh, äh, enhän tiedä, kuka herra onkaan.

— Kohta saatte tietää.

Seuraavassa hississä hän lähetti sinne ylös Prepeliczalle ihka uuden kymmenen florinin setelin. Viejä sai palkkiokseen yhden florinin.

Saatuaan tämmöisen nimikortin heitti Prepelicza heti paikalla vasaran ja laastikauhan olalleen ja tuli seuraavassa hississä alas maaemon pinnalle, missä vielä Mooseksen ja Kristuksen jälkeenkin yhä ihmeitä tapahtuu.

— Käskekää, armollinen herra.

— Tulkaa mukaan!

— Vaikka hornaan, armollinen herra.

— Emme nyt niin kauas lähde, — puhui Gregorics Gáspár naurahtaen.

Eikä hän vienytkään miestä edemmäksi "Kukko" nimistä kapakkaa, missä hän tilasi viiniä, ruveten lasia kilistäissä ystävällisesti utelemaan:

— Osaatteko puhua, Prepelicza?

Muurari jäi miettimään, mitä tämä sana tarkoitti; pitkään ja tutkivasti hän katsoi tuon tuntemattoman herran pieniin teräsharmaisiin silmiin ja vastasi sitte varovasti:

— Puhua osaa papukaijakin.

— Minä olen Beszterczestä.

— Vai niin. Siellä asuu kunnon ihmisiä. Aivankuin olisin herran todellakin joskus nähnyt.

— Olette varmaankin nähnyt minun nuorimman veljeni — puhui Gregorics viekkaasti, — tiedättehän sen, joka teidät salaa tilasi sitä kattilaa varten.

— Kattilaa! — Prepeliczan suu jäi ällistyksestä auki. — Hänkö oli teidän veljenne? Vai niin, kyllä tiedän. Tuota, tuota että... (mies alkoi hämillään kynsiä korvallistaan) mistä kattilasta puhutte? Herranen aika, voinko minä muistaa kaikki kattilat ja padat, mitkä olen eläissäni nähnyt!

Gregorics oli valmistautunut tällaisen pienen teeskentelyn varalle. Ei ollut tuosta millänsäkään, tarjosi vain sikarin Prepeliczalle, joka ensin sen hyvästi kielellänsä kostutti, jotta se hitaammin palaisi, ja sytytti sen sitte, ruveten suurella, leveällä muurarin kynällä aikansa kuluksi naputtelemaan pöytään, aivankuin mies, jolla on sattumalta myötävää tavaraa ja huomaa tavanneensa oikean ostajan. Nyt kysytään vain mielenmalttia ja tyyneyttä, niin tavaran arvo nousee vielä melkoisesti.

Hänen sydämensä alkoi kovasti sykkiä. Valkoinen kukko, joka riippui raamissaan seinällä viheriäksi maalatun viinipöydän kohdalla, näytti hänen silmissään elävän, ja jo oli soivinaan hänen korvissaan sen kiekunta: "Terve, Prepelicza. Kukeli kuu! Oletpa onnen poika, Prepelicza!"

— Ettäkö ette muista tuota kattilaa, Prepelicza? Kas vaan, niinkö tuhmaksi minua luulette? Näytönkö minä siltä? Muuten oikein tehty, Prepelicza, oikein tehty. Itsekin olisin niin menetellyt. Mutta eikö tämä viini olekin huonoa? Ei, siinä ei ole mitään päähännousevaa. Tuo tänne oikea pullo, viinuri, ja mene sitte hiiteen ja jätä meidät kahdenkesken! Niin, tuota, missä me oltiinkaan? Niin, sanoitte vastikään että papukaijakin osaa puhua. Se oli oikein sanottu, totta puhetta. Te olette ymmärtäväinen mies, Prepelicza. Huomaan kaikesta että olen osunut oikeaan. Semmoisista minä pidän. Kyllä me kohta selvillä ollaan. Sanoitte että papukaijakin osaa puhua; tarkoititte kai, sitte kun sen kieli on irti leikattu. Niin kai oli tarkoituksenne?

— Hmm — vastasi muurari, ja nuo kolme karvaa alkoivat kiivaasti liikkua nenällä hänen vetäessä syvään henkeänsä.

— Tiedän, — jatkoi Gregorics Gáspár, että papukaijan kieli leikataan irti veitsellä. Mutta kun te ette ole papukaija, Prepelicza, niin...

— En toki — myhähti Prepelicza kainosti.

— Niin minä leikkaan irti kielenne näillä kahdella setelillä ensin.

Näin sanoen hän veti lompakostaan kaksi sadan florinin seteliä.

Muurari loi ahnaan katseen noihin kahteen lumoavaan paperipalaseen. Ihan olivat silmät päästä lähteä hänen niitä katsellessaan, mutta hän malttoi kumminkin mielensä ja virkkoi vain matalalla ja epäselvällä äänellä:

— Kattila oli sangen raskas... kamalan raskas oli se kattila.

Muuta hän ei osannut sanoa, vaikka näytti sanoja tapailevan, katseli vain herkeämättä seteleitä ja niissä olevaa kahden lapsen kuvaa. Hänellä itselläänkin oli niitä kotona kuuteen asti, vaan ei niin kauniita.

— Mitä nyt, Prepelicza? — kysäsi Gregorics kummastellen. — Yhäkö vielä vaikenette?

— Saisin raskaan kiven omalletunnolleni, jos menisin puhumaan, — muurari huokasi, — suuren, raskaan kiven. Kenties en sitä painoa kestäisi.

— Joutavia! Mitä te höpisette! Kivi, kivi! Kaiken ikänne olette kiviä kanniskellut ja nyt alatte ruikutella että saatte muka kiven tunnollenne. Mies sen kestää! Vai pitäisikö minun tarjotessani teille kahtasataa florinia, vielä laskea lämmin sämpylä sydämellenne? Älkää olko lapsellinen, Prepelicza!

Muurari hymyili, mutta heitti likaiset suuret kämmenensä selän taa, antaen tietää ettei hän rahoista huolinut.

— Vähäksyttekö? — Mies ei vastannut sanaakaan, tuijotti vain eteensä, tukkaansa aukaisten.

Hetken kuluttua hän tyhjensi lasinsa pohjaan asti ja iski sen niin voimakkaasti pöytään, että jalka paikalla katkesi.

— Saamari! — hän äännähti katkerana. — Köyhän miehen kunnia maksaa täällä kaksisataa florinia, vaikka Luoja on meidät kaikki luonut yhdenvertaisiksi. Minun kunniani maksaa yhtä paljon kuin piispan taikkapa paroni Radvánszkyn. Ja kuitenkin herra arvioi sen vain kahteensataan floriniin. Sehän on häpeällistä!

Tähän valttiin Gregorics vastasi omalla valtillaan.

— Hyvä on, Prepelicza. — Ei pidä silti kohta suuttua. Jos teidän kunnianne on niin kallis, menen hakemaan halvempaa. — Näin sanoen hän pisti setelit housuntaskuun. — Menen etsimään sitä toista muuraria, toverianne.

Hän otti esiin kynäveitsensä ja kilisti sillä pullon kylkeen.

— Tahdon maksaa!

Prepelicza purskahti nauruun.

— Vai niin! Vai ei saisi enää köyhä mies tässä puhuakaan. Vai lähdette nyt etsimään sitä toista. Ja se toinen ei muka ole yhtä kunniallinen ihminen kuin minä. Kai, kai. — Mies raappi harmissaan niskaansa, johon oli noussut häijy äkämä. — Hyvä on... pankaa herra lisää vielä viisikymmentä, niin minä kerron kaikki.

— Menneeks olkoon. Kauppa kuin kauppa.

Perinpohjin alkoi Prepelicza nyt kertoa tuon mainittavan yön tapauksia, miten he kantoivat kattilan yli pihan ja puutarhan kautta vähäseen rakennukseen.

— Libanoniin — sähisi Gáspár herra riemuissaan, ja hänen selkänsä hikoili likomäräksi. — Tuon tenavan taloon.

Mies kertoi kaikki, miten hän eräänä iltana sinne oli joutunut, miten he olivat vieneet kattilan siihen pieneen rakennukseen ja miten Gregorics Pál vainaja oli valvonut siellä kaiken aikaa, kun he sitä seinään muurasivat. Innoissaan teki Gáspár herra tuon tuostakin kysymyksiä.

— Oliko kattila raskaskin?

— Kauhean raskas.

— Eikö kukaan nähnyt, kun veitte sen kautta pihan?

— Ei, ei kukaan. Kaikki talossa nukkuivat.

Innoissaan Gáspár herra nieli joka sanan muurarin suusta; hän hengitti syvään, silmät säikkyivät, ajatukset kiitivät tulevaisuuteen. Hän kuvitteli jo olevansa rikas mies, mahtavan aarteen omistaja, — paronin arvonkin hän jo kai voisi ostaa. Paroni Gregorics Gáspár! Hm, eipä olisi hulluinta! Ja Minkasta tulee paronitar. Tuo tuhma Pál ei osannut omaisuuttaan käyttää. Koota hän osasi rahoja ja paljo hän niitä lienee koonnutkin, itara kun oli.

— Paljoko veljeni teille antoi?

— Viisikymmentä florinia kummallekin.

— Oikein, aivan oikein.

Hänestä tuntui, kuin olisi kivi vierinyt sydämeltään kuullessaan ettei velivainaja ollut enempää antanut. Alkoi jo pelätä hänen heittäneen tuhansia saadakseen miehen vaikenemaan.

Se olisi häntä harmittanut, — sehän olisi ollut hänen vahinkonsa, sillä Libanon oli oleva hänen; hinnalla millä hyvänsä hän sen hankkii itselleen kattiloineen päivineen. Huomena menee hän sen oitis ostamaan holhoojalta. Jo etukäteen hän nautti siitä ajatuksesta, kun saa syrjäytetyksi veljensä ja sisarensa.

Hän palasi kotia mitä pikemmin, ei poikennut asuntoonsakaan, vaan ajoi oikopäätä Sztolarikin luo, ilmoittaen haluavansa ostaa Libanonin.

Näin nimitettiin kirkkoherra-vainajan pientä taloa, jonka Gregorics Pál oli ostanut leskeltä Gyurille. Vainaja ei ollut osannut pitää ainoatakaan saarnaa ilman Libanonin seetripuista puhumatta ja hankittuaan itselleen tämän pikku tilkun hän koitti istuttaa sen puutarhaankin seetripuita omenapuiden sekaan. Mutta täällä maaperä asettui häntä vastaan ja näännytti ne kuoliaaksi kieltämällä niiltä ravinnon. Nuo jumalattomat seurakuntalaiset sensijaan ilkeyksissään rupesivat nimittämään paikkaa Libanoniksi.

Herra Sztolarik ei osoittanut vähääkään hämmästyvänsä.

— Vai tahdotte ostaa Libanonin? Sievä hedelmäpuutarha ja kauniilla paikalla. Mennä vuonnakin muuan hieno Wienin ravintoloitsija osti siitä kaikki omenat, ettekä voi arvatakaan minkä hinnan maksoi. Mutta miten onkaan johtunut mieleenne ostaa Libanon?

— Haluaisin rakentaa siihen isomman talon.

— Hm, sellaiset kaupat ovat yleensä vaikeita, — virkkoi Sztolarik kylmästi, — omistaja kun on alaikäinen, pitää tehdä monet selvitykset holhouslautakunnalle. Mieluimmin minä antaisin asian olla sillään. Ennen pitkää tulee poika täysivaltaiseksi ja saa silloin tehdä "kamaransa" kanssa mitä tahtoo. Voisi vielä minua moittia. Ei, ei herra Gregorics, minä en puutu asiaan. Ja toisekseen on tuo talopahanen maatilkkuineen hänelle kallis muisto, hän kun on siellä leikkinyt ja lapsuusvuotensa viettänyt.

— Mutta jos minä maksan hyvän hinnan, — keskeytti Gregorics hermostuneena.

Sztolarik tuli uteliaaksi.

— Mitä hintaa sanotte hyväksi? Mitä aiotte siitä tarjota?

— Tarjoan — hän sai yhtäkkiä ihan henkeä salpaavan yskäkohtauksen ja kasvot lensivät tulipunaisiksi — tarjoan siitä viisitoistatuhatta florinia.

— Hm, sievä summa. Gregorics vainaja sen osti pastorin leskeltä viidellä tuhannella. Maata siinä on pari auran alaa, sekin aivan kaupungin laidassa, neliösyleltä se ei maksaisi päälle kolmen florinin. Talopahasen arvo korkeintaan kaksituhatta... ja sekin on jo sangen runsas arvio.

— Oli miten oli, — virkkoi Sztolarik ääneensä, — tarjous ei ole hullumpi. Päinvastoin... Tiedättekö mitä, herra Gregorics, — hän lisäsi äkkiä asian päättäen, — minä suostun kauppaan pojan hyväksi, mutta ensin kirjoitan hänelle itselleen, puhunpa hänen äitinsäkin kanssa.

— Mutta minulla olisi kiire.

— Kirjoitan pojalle vielä tänään.

Gregorics ei enää ahdistellut, jottei herättäisi epäilyjä, vaan meni kotiin ja lähetti kolmantena päivänä Sztolarikille nassakan Tokaj-viiniä — jota hän oli velivainaaltaan perinyt — käskien samalla kysyä, joko Buda-Pestistä oli vastaus saapunut.

Herra Sztolarik ilmoitti odottavansa vastausta joka hetki ja samalla hän kiitti arvokkaasta lähetyksestä, olipa lausunut herra Gregoricsin kellarimestarille, joka viinin vei perille, toivovansa että kaikki menee hyvin. Viinikö hyvin menisi, vai mikä, sitä ei kellarimestari osannut sanoa.

Tuskin oli kellarimestari lähtenyt, niin saapui kirje, jossa Gyuri ilmoitti suostuvansa kauppaan. Herra Sztolarik oli juuri aikeissa lähettää kirjurinsa viemään sanaa Gregorics Gáspárille, kun kanslian ovi aukesi ja sisään astui tämän veli möhömaha Boldizsár, huohottaen kuin lihotettu hanhi. Jo kaukaa näki, että miehen oli kiire.

— Istukaa, herra Gregorics, tehkää hyvin. Mitä hyviä uutisia tuotte?

— Rahaa tuon paljo, paljo, — hän läähätti, saamatta henkeä vedetyksi.

— No, sitä kyllä talossa tarvitaan.

— Tahdon ostaa tuon orpopojan maapalstan, Libanonin.

— Libanonin, Libanoninko? — huudahti Sztolarik hämmästyneenä ja itsekseen mumisten: lempoko noihin on mennyt? — sitte hän vastasi ääneensä: Ehkä veljenne laskuun?

— En, en, vaan itselleni. Minulle se on sangen sopiva tilkku, sievä, hyvällä paikalla, mainio näköala, ja entä nuo mahtavat omenapuut.

— Omituista... todellakin omituista.

— Mikä siinä niin omituista olisi? — hän kysyi säpsähtäen.

— Sillä kun on jo ostaja.

— Mitä hittoa! Ei anneta sitä sille! Sukulainen on sentään aina sukulainen. Ja toisekseen minä tarjoan enemmän...

— Sitäpä en usko, — arveli holhooja, edellinen ostaja on tarjonnut viittätoistatuhatta.

Boldizsár ei silmää räpäyttänyt.

— Ei se mitään. Minä annan kaksikymmentätuhatta.

Vasta nyt johtui hänen mieleensä, ettei se todella ole viidenkääntoista tuhannen arvoinen, ja kääntyi levotonna sekä uteliaana holhoojaan, kysäisten:

— Vai tarjoaa viittätoista tuhatta? Kukahan sekin hupsu lienee?

— Kyllä se on herra Gregoricsin veli, herra Gáspár.

Kuin teurastajan kirveestä otsaansa iskun saanut härkä horjahti tämän nimen kuullessaan herra Boldizsár kalman kalpeana selälleen erääseen nojatuoliin.

Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ääntä hän ei kyennyt päästämään. Sztolarik jo luuli vanhan herran saaneen halvauksen ja juoksi suin päin ulos hakemaan vettä, apua huutaen. Mutta hänen palatessaan takasin kyökkipiian kanssa, joka säikäyksissään toi mukanaan makaroonitaikina-astiankin, oli herra Boldizsár jo siksi toipunut, että kykeni puolustelemaan.

— Sain pienen pyörtymyskohtauksen, minulle sattuu niitä silloin tällöin, olen jo iällinen ja ihmisen koneistohan on heikko... mutta palataksemme asiaan minä annan todellakin kaksikymmentätuhatta florinia Libanonista. Maksan, jos niiksi tulee, rahat heti paikalla.

Sztolarik mietti hetkisen.

— Hjaa, ei sitä kauppaa voi niin äkkiä päättää. Ensin tarvitaan holhouslautakunnan suostumus. Vielä tänään teen sille ehdotuksen.

Sen hän tekikin, — hänen holhottinsahan teki hyvät kaupat. Sillävälin mietti hän päänsä puhki, miksi Gregoricsit niin Libanonia himoitsivat. Joku syy heillä siihen lienee. Entä, olisiko Libanonin povessa kultasuoni. Eihän sekään ole mahdotonta. Täällä ne Árpád suvun kuninkaatkin maata penkoivat ennenkuin Selmeczissä.

Hän päätti heti huomispäivänä ilmaista epäilyksensä eläkettä nauttivalle vuori-insinöörille Drotler Istvánille, joka oli suuri tiedemies; kun hän vain pisti puransa maahan, niin se heti varmasti ilmaisi mitä siellä sisässä oli.

Mutta ennenkuin hän ennätti lähteä insinööriin, saapui Gregorics Gáspár kuulemaan, joko kirje oli saapunut. Sztolarik oli melkolailla hämillään.

— Kirje on saapunut... niin, niin, kyllä kirje on tullut, muutta on tapahtunut muutakin. On tullut uusi ostaja, joka lupaa Libanonista kaksikymmentä tuhatta.

Tämä oli kuin salaman isku Gáspárille.

— Mahdotonta — hän änkytti. — Kenties Boldizsár?

— Juuri Boldizsár.

— Gregorics Gáspár raivostui, kiroili kuin pakana, huulet kiukusta vapisivat, ja keppiään heiluttaessaan — keskustelu näet tapahtui eteisessä — hän sattui lyömään rikki rouvan kukkaruukun, jossa oli harvinaisen kaunis hyasintti kukkimassa.

— Sitä heittiötä... sitä heittiötä, — hän sähisi, hammasta purren.

Sitte hän katsoa tuijotti ilmaan lähes neljännestunnin ajan, mumisten tuon tuostakin puoliääneen itseksensä:

— Mistä se on saanut sen tietää? Käsittämätöntä!

Asia oli kuitenkin sangen yksinkertainen. Kunnon Prepelicza sai helposti Besztercrestä kotoisin olevilta työmiehiltä tietää, että Gregorics Pálilla, jonka luona he olivat kattilan umpeen muuranneet, oli muitakin omaisia elossa. Kun kerran yksi heistä maksoi tuosta salaisuudesta puoli kolmattasataa florinia, antaisi kai toinenkin siitä jotain, jonka tähden Prepelicza astui junaan ja matkusti Beszterczeen herra Boldizsárin puheille. Eihän se mitään käsittämätöntä ole. Eikä sekään että Prepelicza ei ole tyhmä mies.

— Voi sitä heittiötä, voi sitä heittiötä, — hän päivitteli yhä enemmän kiihkoissaan. — Mutta hänen ei pidä sitä saada, ei hinnasta mistään. Minä Libanonin ostan. Annan siitä viisikolmatta tuhatta.

Herra Sztolarik hymyili, kumarrellen ja käsiään hykerrellen.

— Joka enimmän maksaa, se saa sen. Jos se olisi minun omani, pitäisin taannoisen hinnan viisitoista tuhatta. Mitä näet mies sanoo, se on sanottu. Miehen sana on rautaa. Mutta omaisuus kuuluu lapselle, eikä lasten osaa saa loukata raudallakaan... Eikö olekin, herra Gregorics, oikein sanottu?

Gregorics Gáspár tunnusti lausunnon oikeaksi ja sai Sztolarikilta lujat lupaukset että hän pääsee tilan omistajaksi; hän poistui siis hyvillä mielin.

Mutta mitä niistä? Herra Sztolarik tapasi vielä samana iltana kasinossa Boldizsárin, eikä ensinkään häneltä salannut sitä että Gáspár herra tänään taas oli käynyt hänen luonaan ja kohottanut Libanonin hintaa vielä viidellä tuhannella.

Tällä kertaa ei Boldizsár vähääkään ällistynyt.

— Olkoon siis kolmekymmentä tuhatta.

Tätä hurjaa huutokauppaa jatkui monta päivää. Koko kaupunki alkoi jo udella, ovatko nuo Gregoricsit hulluiksi tulleet, — vai piileekö siinä asiassa jotain muuta?

Gáspár tuli ja lupasi kolmekymmentäkaksi tuhatta; Boldizsár sai sen kuulla ja lisäsi vielä kolmetuhatta ja niin edespäin, jotta ihmiset jo ihan kauhuissaan alkoivat kuunnella tuota kilpailua. Holhouslautakunnan esimies ehdoin tahdoin viivytteli suostumuksen antamista: "Antaa tilan arvon vain kohota", hän saneli.

Ja sitä se tekikin, aina viiteenkymmeneentuhanteen floriniin. — Niin paljon jo siitä Boldizsár lupasi. — Ja Jumala tiesi, milloin nuo riitaantuneet veljet olisivat pysähtyneetkään. Asia oli sitäkin ihmeellisempi, kun vuori-insinöri Drotler, joka asiain tällä kannalla ollen todellakin oli Sztolarikin kehoituksesta tehnyt Libanonissa porauksia, jyrkästi vakuutti ettei Beszterczen maassa ole unssiakaan kultaa; siihen hän voisi vaikka valansa tehdä, jos ei ottaisi lukuun sitä, mitä on naisten hampaissa maahan haudattu.

— Entä jos Libanonin alla on kivihiiltä?

— Ei sitäkään.

— Sitte on joku Gregoricsit noitunut.

— Samapa se, vei heidät mikä vei! Se vain on varmaa, että Gyuri poikaa on kohdannut suuri onni, jota holhoojan on käytettävä hyväksi viimeiseen asti. Viinirypäleitähän ei heitetä törkyläjään, niinkauan kun niissä on vähänkin nestettä. Onko kukaan kuullutkaan että niitä pois heitetään niin kauan, kuin niistä nestettä itsestään valuu?

Sztolarik antoi siis kilpailun jatkua. Miehen sana on tosin rautaa, mutta kullan edessä täytyy raudankin taipua. Ja nyt ainakin kulta tehosi.

Hän juuri vartoi että Boldizsár lisää viiteenkymmeneentuhanteen vielä parisen tuhatta, kun asia yhtäkkiä sai hämmästyttävän käänteen. Gáspár joka oli viisaampi ja ovelampi, oli saanut uuden aatteen.

Gáspár oli jo ennenkin kummeksinut sitä, kun ei hänen sisarensa hievahtanutkaan. Mikähän siihen on syynä? Asian laita voi vain olla siten, että rouva Panyóki ei tiedä siitä mitään, Prepelicza ei ollut hänelle salaisuuttaan ilmaissut. Siinäkin Prepelicza on osoittanut olevansa sangen viisas mies. Jos hän näet olisi ilmaissut salaisuuden rouva Panyókille, olisi hän itse joutunut paikalla syrjään, mutta näin ollen, veljesten päästessä käsiksi kattilan sisältöön, täytyy heidän suorittaa hänelle alituista hyvitystä siitä, että hän ei kolmannelle salaisuutta ilmaise.

Kaikkia näitä ajatellessaan Gáspár alkoi pitää suurena tuhmuutena sitä, että joko hän tai Boldizsár koko maailman nauruksi työntävät omaisuuttaan Libanonin vuoksi mokomalle äpärälle ja siten vielä herättää epäilyjä sisaressaan. Sehän oli selvää, että osti kumpi heistä tahansa Libanonin, toinen alkaisi juonia kattilan vuoksi. Eiköhän niin ollen kävisi halvemmaksi ja helpommaksi heidän ostaa se yhdessä ja aukaista yhdessä aarretta kätkevä seinä sekä tukkimalla Prepeliczan suu hiljaa pistää taskuihin velivainajan aarteet? Varmasti oli se sata kertaa viisaampaa.

Gáspár sopi siis, muuanna kauniina päivänä Boldizsárin kanssa, ja suuri oli Sztolarikin kummastus, kun Boldizsár eräänä päivänä senjälkeen käväisi hänen luonaan ilmoittamassa, että hän peruuttaa puheensa Libanonin ostoon nähden. Oli muka lähemmin asiaa harkinnut kotonaan, olipa tehnyt laskelman tapaisiakin ja tullut huomaamaan ettei se ollut viidenkymmenen tuhannen florinin arvoinen.

— Ei haittaa, — vastasi Sztolarik, — veljenne sen ostaa neljästäkymmenestäkahdeksasta tuhannesta.

Heti ensi kerralla Gáspárin tavattuaan hän kehoitti tätä päättämään kaupan. Tämä vain kohautti olkapäätään.

— Se oli minulta tuhmuus, — hän vastasi veltosti. — Se höyry on jo mennyt päästäni kuin paha uni. Kiitän teitä, rakas herra Sztolarik, kun ette heti tarttunut sanaani, nyt en enää asiaan puutu enkä sekaannu. Kahdeksallaviidettätuhannella florinilla saisi, hitto vie, jo herrashovin.

Holhooja joutui epätoivoon. Pelkäsi turmelleensa asian jousta liiaksi jännittämällä, samalla aavistaen että koko kaupunki tulee nauramaan hänen taitamatonta kaupusteluintoansa ja että Guyri mieheksi kasvettuaan tulee häntä siitä kovasti moittimaan. Hän riensi senvuoksi Boldizsárin luo, tarjoten Libanonin viidestäviidettä tuhannesta, mutta tämä vastasi lyhyesti, ihraleukaansa raapien:

— Pitääkö herra minua hulluna?

Boldizsárin luota syöksyi hän suin päin Gáspárin luo.

— Menneeks olkoon. Saatte Libanonin neljästäkymmenestä tuhannesta.

Gáspár pudisti hiljaa päätänsä.

— Enpä ole vielä hullunruohoa syönyt.

Näin alkoi uudestaan huutokauppa, mutta nyt mentiin yhä alespäin, kolmekymmentäviisi, kolmekymmentä, kaksikymmentäviisituhatta, kunnes vihdoin monen mutkan perästä hän miten kuten sai sen heille myödyksi viidestätoistatuhannesta florinista. Veljekset ostivat sen yhdessä ja huudattivat sen yhdessä maakirjaan.

Samana päivänä kuin he holhoojalta saivat käteensä pikku talon avaimet, sulkeutuivat he sinne kahden, vieden mukanaan viittojensa alla — kuten sitte myöhemmin oikeuden edessä itse tunnustivat — kumpikin muurarivasaran. Tietenkin he kohta puhkasivat seinän, mihin kattila oli kätketty; mutta mitä he sieltä löysivät, siitä ei milloinkaan saatu täyttä varmuutta, vaikka juuri se oli pääkysymys siinä suuressa riitajutussa, jota Gregoricsit vuosikymmeniä kävivät keskenään.

Juttu alkoi todella sillä tavoin, että Prepelicza parin kuukauden perästä saapui vaatimaan Gregoricsin veljeksiltä osaansa seinään muuratuista aarteista, muuten hän uhkasi ilmoittaa koko asian rouva Panyókille.

Gregoricsit raivostuivat hänen tavatessaan.

— Olet pettänyt meidät, senkin konna! Olit apurina tuolle kuolleelle rosvolle, joka mieli nylkeä meidät vielä kuoltuaankin — tuon äpärän tenavan hyväksi. Tahtoi vietellä meiltä ostamaan hänen hökkelinsä kalliilla hinnalla. Täytti sen vuoksi kattilan vanhoilla nauloilla ja raudanpalasilla. Olipa hyvä, kun tulit. Hetipaikalla saat osuutesi aarteesta.

Näin sanoen he hakivat visaisen kepin ja antoivat sillä kunnon Prepeliczalle semmoisen selkäsaunan, että tämä sen saatuansa juoksi oikopäätä lääkäriin vaatimaan virallista todistusta selässään olevista sinermistä; sitte hän juoksi muutamaan nurkkasihteeriin, jotta tämä laatisi mahtavan kantelukirjelmän Gregoricseja vastaan itse kuninkaalle Wieniin, kun olivat rohjenneet siihen määrään häpäistä entistä kunnialla palvellutta korpraalia. — Jos kuningas ei häpeä, — huomautti Prepelicza, asianajajansa luona — ei minulla ainakaan ole syytä hävetä, sillä heitä oli kaksi yhtä vastaan. — Kolmanneksi hän tilasi oitis ajurin, kun näet ei kyennyt kolottavien jäsentensä vuoksi kävelemään, ja ajoi maalle rouva Panyókin luo, kertomaan hänelle avoimesti koko asian alusta loppuun.

Täten alkoi tuo kuuluisa Gregoricsien juttu, jota rouva Panyókin ollessa kantajana kesti toistakymmentä vuotta ja oli puheen aineena koko Ylä-Unkarissa. Todistajia kuulusteltiin joukottain, ja vuosien kuluessa asiakirjain paino nousi seitsemäänkymmeneen kolmeen naulaan. Rouva Panyóki jaksoi todistaa kattilan olemassa olon, seinäänmuuraamiseen ja kummankin Gregoricsin epäluotettavaisuuden, mutta sen enempää hän ei kyennyt toteen näyttämään. Gregoricsit sensijaan ja heidän asianajajansa vetosivat vainajan petollisuuteen, tämä kun oli mättänyt kattilan täyteen vanhoja nauloja ja raudanpalasia heitä pettääkseen ja tuottaakseen heille vahinkoa.

Kun kuolleella ei ollut asianajajaa eikä puolustajaa, jäi hän pääsyylliseksi. Ja hyvin luultavaa olikin että hän oli noilla nauloilla ja raudanpalasilla tahtonut tehdä pahan tepposen, että hän oli jättänyt heille, ovelasti suunnitellen, perinnöksi tämän onnettoman jutun, joka päättyi vasta sitte, kun jo alkoi olla yhdentekevä, kumpi voittaisi, kumpi häviäisi, kun näet kummallakaan riitapuolella ei enää juuri mitään omaisuutta ollut; nuo seitsemänkymmentä kolme naulaa paparia ja puolisen tusinaa asianajajaa näet olivat vieneet kaikki.

Gregoricsit kuolivat järjestään köyhyydessä. Vähitellen unhottui heidän maineensakin, vain Gregorics Pálista asianajajat myöhemmin joskus sanelivat:

— Se vasta oli viisas mies!