Part 6

Aamulla uudistuivat jälleen vatsanväänteet; tuskat olivat niin ankarat, että ihan huutaa täytyi. Maapihkatipat ja vatsalle asetettu sinappitaikina vain hetkeksi helpottivat. Hänet valtasi suuri raukeus ja silmäteriin ilmestyi omituinen tylsä, aavemainen hämärä. Sairas ähki ja valitti; vain parisen kertaa hän näkyi muita asioita ajattelevan.

— Laita hyvä päivällinen, Anna, hyvä päivällinen; poika tulee puolipäiväksi kotiin. Puolisen tunnin kuluttua hän uudestaan puhui Annalle:

— Käske panna hunajaa niihin torttuihin, Anna; poika niistä pitää.

Itselleen hän pyysi kivennäisvettä, joi sitä paljon; kerrankin tyhjensi koko pullollisen. Sisäisen kuumeen vuoksi se tuntui tekevän hyvää. Puolipäivän aikaan tuskat tuimenivat, sairas alkoi oksentaa verta. Anna säikähti ja pillahti itkemään, kysyen eikö saisi noutaa lääkäriä tai pappia?

Gregorics pudisti päätään.

— Ei, ei. Minä olen valmis. Kaikki on kunnossa. Poikaa vain odotan. Paljoko nyt on kello?

Puolipäiväkellot alkoivat tuomiokirkon tornissa soida.

— Tähän aikaan saapuvat postivaunut matkustajineen. Mene ja sano rengille Matyille, että hän saa seisoa portilla odottamassa Gyuria ja kantaa sisään hänen matkalaukkunsa.

Anna väänteli epätoivoissaan käsiään. Jokohan tunnustaisi ettei ollutkaan lähettänyt pojalle sähkösanomaa. Herra Jumala, kuinka hartaasti sairas odottaakin hänen tuloansa. Anna ei kumminkaan tohtinut tunnustaa, vaan jatkoi teeskentelyään, vastaten että hän kohta käskee Matyin mennä.

Sairas kävi yhä enemmän malttamattomaksi:

— Anna Matyille tuo paimentorvi, Anna. — Seinällä riippui viheriästä nauhasta aimo häränsarvi. — Käske puhaltaa siihen, kun poika saapuu, jotta saisin varemmin tiedon.

Pitihän ottaa sarvikin alas naulastaan ja viedä se ulos, mutta laiminlyöntiään ei Anna nyt ainakaan enää uskaltanut tunnustaa.

Sairas rauhoittui, ei enää ähkinyt eikä valitellut, vaan kuunteli, tuon tuostakin kohottaen päätään ja kädellään silitellen kuluneen sateenvarjon vartta, aivankuin se hänen tuskiaan lievittäisi.

— Avaa ikkuna, Anna, niin kuulen paremmin Matyin torven.

Avoimesta ikkunasta virtasi päivänpaiste sisään ja vieno tuuli toi akatsiakukkien hurmaavaa tuoksua. Gregorics hengitti sitä syvään ja päivänpaiste sekä akatsiakukkien tuoksu herätti vielä kerran henkiin hänen sielussaan jo aikoja sitte turtuneita tunteita.

— Silitähän, Anna, otsaani, — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, — annahan vielä kerran tuntea naisen käden kosketusta.

Sairas sulki silmänsä Annan pitäessä kättään hänen otsallaan. Se tuntui tekevän hyvää. Otsa ei ollut enää ensinkään kuuma, päinvastoin se tuntui kylmältä, eikä ihossa ollut enää tavallista kosteuttakaan, vaan tuntui se ikäänkuin kesivän kuivuuttaan.

Sairas huoahti:

— Kätesi ei ole enää tarpeeksi pehmyt... Kätesi on kovettunut, Anna!

Sitte hän lisäsi:

— Mutta poikasen on niin pehmyt ja lämmin...

Hän hymyili raukeasti, aukaisten jälleen silmänsä:

— Kuulitko mitään?... Hst! Aivankuin Matyin torvi...

— En kuule, minä en kuule mitään.

Hermostuneena Gregorics viittasi kädellään toiseen huoneeseen.

— Kellopahus tuolla nakuttaa, se häiritsee, suututtaa. Pane se seisomaan, Anna, hetikohta...

Vanha kello siellä viereisessä huoneessa piirongilla nakutteli. Se oli kaunis kello; Gregosicsin isä oli ostanut sen kreivi Szentiványin konkurssihuutokaupasta. Sen eebenpuinen kaappi kuvasi kreikkalaisen temppelin etupuolta, pylväät alabasteria ja portaat kullatut; itse kaapissa liikkui suuri heiluri hiljaa seinältä toiselle, kumeasti nakuttaen.

Anna nousi tuolille seisauttamaan kelloa. Tällä hetkellä kuului sairaan huoneesta koriseva huudahdus, käsittämätön, selittämätön ääni, aivankuin hän olisi tukehtumaisillaan ollen koettanut huudahtaa: "Jo kuulin torven, jo kuulin." Vielä korahdus ja loiskaus.

Anna hyppäsi alas tuolilta ja riensi sairaan huoneeseen. Kaikki oli jo siellä hiljaa, vuode oli verta täynnä ja Gregorics siinä kuolleena, kasvot kalpeina, silmät selällään.

Tämmöinen oli Gregorics Pál paran loppu. Kuolonsanoma levisi nopeasti sukulaisten ja naapurien keskuuteen. Kaupungin lääkäri lausui kuoleman johtuneen mahahaavasta. Mutisi jotain siihen tapaan, latinankielisiä sanoja sekaan pannen, että vatsan seinämään oli syntynyt repeämä ja verenvuoto ja että hän olisi voinut auttaa, jos häntä olisi ajoissa kutsuttu. Veli Boldizsár saapui oitis paikalle, samoin veli Gáspár kaikkine lapsineen. Sensijaan rouva Panyóki, synt. Gregorics Eszmeralda, vainajan vanhin sisarpuoli, joka kesäisin asui maalla, sai tiedon surutapauksesta vasta illalla, jonkatähden hän epätoivoissaan huudahti:

— Mikä kova onni, mikä onnettomuus, että hänen piti kuolla kesällä. Olen aina rukoillut Jumalaa että hän kuolisi talvella eikä kesällä, ja kumminkin piti näin käydä. Kannattaako enää nykyaikana rukoillakaan? Herra Jumala, mikä onnettomuus. Nuo kaksi varasta vievät sillä aikaa minulta kaikki. Hän lähti heti matkaan kovalla kiireellä, mutta saapui vasta yöllä perille. Sillävälin olivat Boldizsár ja Gáspár jo penkoneet ja tutkineet kaikki paikat, ottaneet täydellisesti isännyyden, olivatpa ajaneet Annankin pois talosta. Turhaan eukko vastusteli, väittäen talon olevan hänen, merkityn hänen nimiinsä ja hänen siis olevan täällä isäntänä.

— Paljaat seinät sitte teille kuuluvat, — kiisteli herra Gáspár. — Ne te sitte saatte. Kaikki muu kuuluu meille. Täällä ei ole enää mokomalla huonosti eläneellä naikkosella mitään tekemistä! Korjatkaa heti luunne!

Gáspár oli lakimies ja siksi hyvä puhumaan, ettei Anna hänelle piisannut. Itkeä vetistellen hän sai koota huivinsa, arkkunsa ja vaatemyttynsä sekä hilautua Matyi-rengin äidin luokse. Ensin nuo jumalattomat Gregoricsit kuitenkin vielä penkoivat kaikki hänen kapineensa tietääkseen oliko niihin kätkettynä talon tavaroita, pankkikirjoja ja muuta sellaista.

Kolmantena päivänä Gregorics Pál haudattiin. Laihat ja köyhänpuoleiset olivat hautajaiset, kenkään muu ei itkenyt kuin Anna rukka, joka kuitenkaan ei tuon kelvottoman suhteen vuoksi tohtinut mennä arkkua lähellekään, vaan pysytteli jossain laitapuolilla. Poika ei saapunut Szegedistä. Parempi olikin että hän myöhästyi; hänet ehkä olisi ajettu pihasta ulos. Anna oli kuitenkin paikalla, hänet kaikki huomasivat ja häntä katselivat. Suuri komea Gregoricsia talo, joka nyt jäi hänelle, teki hänet huomattavaksi henkilöksi. Kun hän sattumalta pudotti maahan kyynelistä märän nenäliinansa, riensivät kaikki surusaattueeseen kuuluvat ijällisemmät miehet, — jopa muuan neuvosmieskin — sitä maasta nostamaan.

Tämä nenäliinan nostaminen osoitti miten paljon hänen arvonsa oli tänä päivänä ihmisten silmissä kohonnut.

Kolmantena päivänä kokoontuivat kaikki sukulaiset notarion Sztolarikin luo, jolloin testamentti avattiin. Tämä oli jotakuinkin kummallinen.

Unkarin Tiedeakatemialle vanhus oli määrännyt 2000 florinia.

Sitte oli hän määrännyt 2000 florinia kullekin naiselle, joiden kanssa hän oli ollut lähemmin tuttava tai joiden luona hänen ennen oli ollut tapana käydä tai joita hän oli kosiskellut. Naiset hän siinä luetteli nimiltään, varat 20000 florinia hän oli liittänyt puhtaassa rahassa testamenttinsa oheen, pyytäen että notario Sztolarik ne asianomaisille jakaisi.

Henkeä pidätellen sukulaiset kuuntelivat sisältöä. Veljekset vuorotellen päätä nyökäten ilmaisivat hyväksymisensä, jossain kohdassa ääneensä huomautuksia tehden:

— Oikein.

— Sopivaa.

— Menneeks' olkoon.

— Hyvin tehty.

Rouva Panyóki virnisteli ivallisesti kuullessaan lueteltavan noiden yhdeksän naisen nimet.

— Vai niin! Kummallista... mitä kummaa.

Veli Boldiszár, jonka mielestä ei kannattanut pikkuseikkoihin takertua — olihan Pál vainaja ollut kaiken ikänsä löylynlyömä — rehenteli jalomielisyydellään, huudahtaen:

— Olkaa hyvä ja lukekaa eteenpäin, herra notario!

Notario vastasi lyhyeen:

— Muuta ei ole.

Ihmettelyn sähähdys kuului huoneessa. Kaikki riensivät yhtaikaa testamenttiä katsomaan.

— Mahdotonta!

Notario kohautti olkapäätään:

— Eipä ole siinä sanaakaan enää.

Entä muu omaisuus? Maatila Böömissä?

— Niistä ei testamentissa mitään mainita. Minä luen vain mitä on kirjaan pantu. Käsittäneväthän herrat sen?

— Käsittämätöntä! — Horisi Gregorics Gáspár.

— Kaikkein kummallisinta, — arveli Boldiszár, — että hän ei mitään mainitse kyökkipiiastaan ja sen pennusta, vaikka koko maailma tietää, miten sen asian laita on.

— Niin, niin, — varmensi Gáspár. Tässä piilee joku salajuoni.

Notario kiiruhti rauhoittamaan heitä:

— Oikeastaan se on teille yhdentekevää. Mitä muuta omaisuutta on, lankeaa se luonnollisesti sisaruksille.

— Niin kyllä, — huomautti Gáspár, — mitä kiinteimeen tulee. Mutta missä käteiset? Häneltä olisi näet pitänyt jäädä paljo käteistä rahaakin. Pelkään että tässä on harjoitettu petosta.

Rouva Panyóki loi epäilevän katseen veljiinsä.

AHNEET GREGORICSIT.

Testamentin sisältö tuli piankin tunnetuksi paikkakunnan etevimmissä piireissä ja synnytti se suurta pahennusta yksinkertaisissa patriarkaalisissa salongeissa, missä vanhan kirsikkapuisen pianon kohdalla seinässä riippui joku isänmaallinen kuva ja missä valkoisen, virkatun liinan peittämällä pikkupöydällä komeili ontot hopeiset kynttiläjalat, keskellä Pöstyenistä tuotu suuri maljakko, tämän kylpylaitoksen kuvineen ja syreenikukkia sisässä.

Näissä pienissä hauskoissa salongeissa mielipiteet olivat kovasti kuohuksissa.

Tuo Gregoricsin teko oli sentään jotenkin kauhea. Aina hän oli tahditon. Mutta vallan ennenkuulumatonta on se, että hän meni tuolla tavoin häpäisemään kunniallisia vallasnaisia, jotka jo harmaahapsisina lastenlapsiansa tuudittelevat. — Ainakin puolet näistä oli näet sellaisia.

Nuo yhdeksän rouvaa olivat joutuneet aivan kuin häpeäpaaluun. Koko kaupunki heistä puhui, heidän nimensä olivat jokaisen huulilla, ja jos oli niitä, jotka sättivät Gregoricsia, oli aina joukossa niitäkin, jotka sanelivat:

— Kukapa tietää, missä suhteissa hän on ollut heihin! Tuo Gregorics lienee ollut aika pahus nuorempana. Nekin, jotka ehdottomasti tuomitsivat Gregoricsin menettelyn, arvelivat että siinä on täytynyt olla ainakin joku ystävyyssuhde, koskapa hän heitä muisti, vaan silti hänen menettelynsä ei missään tapauksessa muka ollut gentlemannin, ei vaikka pahintakin otaksuttaisiin, jopa olisi se juuri tässä tapauksessa ollut mitä suurinta säädyttömyyttä.

— Oli se semmoinen tekonen, — virkkoi kaupungin alinotario, Vertány Mihály, — että hän olisi ansainnut tulla kasinosta pois ajetuksi, vieläpä saada luodin otsaansa, jos eläisi. Jumaliste, sen sanon, jos hänen hautakivessänsä mainitaan hänen olleen aatelisen, niin minä sen sanan veitseni kärjellä raavin pois.

Arkistonhoitaja, joka samalla oli palokunnan päällikkö ja jo parisenkymmentä vuotta toiminut kunniaa koskevissa seikoissa asianymmärtäjänä, arveli tapauksesta aivan toisin.

— Koko juttu osoittaa raukkamaisuutta. Mitä naisista? Naisia voi ottaa lukuun ainoastaan heidän viidenteenneljättä ikävuoteensa asti. Mutta nämäthän ovat yhdeksännelläkymmenennellä olevia mummoja. Mitäpä heitä haittaa tuollainen pieni juttu tai panettelu? Eihän ruostuneeseen terään hengitys mitään jälkeä jätä. Toukkiakin hävitetään vain sellaisista puista, joissa vielä on lehtiä ja kukkia tai kantavat hedelmää, mutta kuivuneissa puissa niiden annetaan olla. Sensijaan Gregorics loukkasi miehiä, menetellen siinä raukkamaisesti, sillä pelkuruutta osoittaa sellaisen ihmisen loukkaaminen, joka ei voi enää hyvitystä vaatia. Ja Gregoricshan ei enää, sen saattaa suoraan sanoa, kykene hyvitystä antamaan. Juuri siinä hän teki väärin.

Lähemmin asiaa mietittyä vainajan veljetkin alkoivat kautta kaupungin pitää suurta ääntä vainajan yhdeksästä heilasta. Seuraavana päivänä saapuikin jo varhain aamulla suurella kiireellä ja touhulla notarion luo Vozáry István, jonka puoliso oli yhtenä perijänä, ilmoittamaan että koska hänen vaimonsa ei milloinkaan ole ollut missään suhteessa tuohon hävyttömään Gregoricsiin, hän ei liioin noista 2000 florinista huoli.

Kun tieto tästä levisi, saapuivat notarion luo järjestään kaikki toisetkin rouvat ilmoittamaan, etteivät ota vastaan perintöä, koskapa eivät olleet milloinkaan olleet missään suhteissa Gregoricsiin. Sztolarik notariolla ei ollut moniin aikoihin ollut niin hauskaa kuin sinä päivänä nähdessään noita ryppykasvoisia mummoja punastuen puolustamassa hampaattomina, harmaahapsisina siveyttään.

Vielä hauskempi oli asia Gregoricsin veljeksistä, heille kun näin ollen jäivät nuo testamentin oheen liitetyt kaksikymmentätuhatta — niistä sentään kaksituhatta vähennettynä, sillä Tiedeakademia otti osuutensa, vaikka ei ollutkaan missään tekemisissä Gregoricsin kanssa. Tiedeakademia tuo kymmenes vanha täti — ei liioin ollut niin kaino kuin nuo toiset yhdeksän.

Muikeaksi muuttui kuitenkin pian Gregoricsin veljesten ilo. Noita maatiloja he näet eivät Böömistä mistään keksineet. Veli Gáspár kävi Pragissakin tiedustelemassa, mutta turhaan. Jo kotonakin he olivat tehneet sen huomion, etteivät olleet vainajan papereista löytäneet jälkeäkään tuosta maatilasta, ei edes verokuittia tahi isännöitsijän lähettämää kirjettä. Käsittämätöntä! Boldizsár kiroili: mokomaa ei vielä oltu ikinä kuultu. Notario Sztolarik virkkoi leikillään:

— Se hullu meri saattaa vielä tehdä aika tepposia, kuten se teki Böömissä Shakespearen aikana; se kai on niellyt koko Gregoricsin maatilan!

Veljekset olivat vallan raivoissaan, uhkailivat toimittaa Annan ja Matyin linnaan, jos eivät ilmoita missä on tuo böömiläinen maatila. Perunkirjoitustilaisuudessakin ankarasti kuulusteltiin tässä kohdassa näitä kahta palvelijaa, sillä olihan Matyin pitänyt tuntea asia, hän kun aina oli isäntänsä mukana tämän matkustaessa sinne maatilalleen.

Matyi nyt tunnustikin että hänen isäntävainajansa täällä kotona vain oli kehunut matkustavansa Böömiin maatilalleen, mutta he olivatkin todella matkustaneet Szegediin tai Klausenburgiin, missä Gyuri-poikanen kävi koulua.

— Voi sitä Pál-veitikkaa! Kehtasikin niin pettää sukulaisiaan!

Nyt oli sangen helppo arvata, mitä tuo vanha lurjus oli tarkoittanut — maakin hänen luunsa vielä luotaan työntänee, — minkä tähden hän salaa muutti rahaksi omaisuutensa. Nähtävästi hän tahtoi antaa tuolle pennulle käteisenä maatilansa ja Wienissä sijaitsevan talonsa hinnan.

Mutta oliko hän sen jo myös antanut? Tuskin hän sentään oli saattanut uskoa tuollaisen alaikäisen tenavan haltuun satojatuhansia. Mutta mihin hän sitte ne olisi pannut, kelle antanut? Tätä suurta arvoitusta Gregoricsit koittivat selitellä. Notario, joka viimeksi oli vainajan kanssa puheissa ollut, väitti ettei tämä maininnut sanaakaan muista rahoista. Anna vannoi kautta taivaan ja maan ettei hänen haltuunsa jäänyt rahaa kreutzeriäkään, ja muutenkin hän oli harmissaan, kun oli saanut tyhjänä talosta lähteä. Hän ei todellakaan voinut vainajaa kiittää, tämä kun vielä oli tehnyt onnettomaksi hänen poikansakin, jonka hyväksi vainaja eläissään oli niin paljon varoja käyttänyt, mutta jonka hyvät päivät nyt olivat olleet ja menneet, sillä nuoresta herrasta, jolle palkittiin erityinen opettaja, tulee nyt kotitunteja antava koululainen. Ei näet ollut ensinkään varmaa että äiti kykenisi talonsa tuloilla häntä yliopistoon kustantamaan.

— Mutta — arveli Sztolarik, — jos vainajan tarkoitus olisi ollut antaa kaikki rahansa pojalleen, olisi hän ne voinut lahjoittaa julkisestikin; ettehän te veljet olisi voineet sitä estää. Eikö totta?

Totta puhetta oli tämä, ja juuri senvuoksi asia tuntui niin salaperäiseltä ja käsittämättömältä. Wienissä sijaitsevasta talostaan Gregorics oli saanut satakahdeksankymmentä tuhatta ja Priworeczin maatilasta seitsemänkymmentäviisituhatta eli yhteensä neljännesmiljoonan. Herra Jumala, mihinkä hän olikaan pannut niin suunnattomat rahat? Vaikkapa hän olisi muuttanut ne kullaksi ja sulatettuina lusikalla syönyt, ei hän olisi voinut niitä hävittää niin lyhyessä ajassa, ja Gregorics oli tarkka mies. Jossain täytyy siis rahoja olla. Mutta missä? Ihan pyörälle meni pää tätä aprikoidessa.

Tosin ei mitenkään näyttänyt siltä, kuin olisivat rahat olleet Annan hallussa tai pojan taikka Sztolarikin, josta tuli Gyurin holhooja, mutta Gregoricsin veljekset yhä vielä sitäkin epäilivät, jonkatähden he paikkasivat urkkijoita pitämään Annaa silmällä, hakivatpa Pestistä taitavan miekkosen tekemään tuttavuutta Gyurinkin kanssa, josta tällä välin oli tullut lakitieteen ylioppilas, urkkimaan tämän elintavoista ja puheista asian todellista laitaa.

Mutta Gyuri eli köyhän elämää, kävi ahkerasti luennoilla, asui kaupungin laitapuolessa, käyden syömässä eräässä halvassa ruokapaikassa, jota nimitettiin "Aprilliksi". Tämä pieni ravintola juristi-ruokavieraineen oli yksi niitä entisajan omituisuuksia, joita uudenaikainen elämä erikoisen ahneesti on kitaansa niellyt. Sen ruokalistaan oli kuvattu lihava mies puhuttelemassa kadulla laihaa olentoa, ja alle oli painettu seuraava keskustelu:

_Herra Laihanen_: Missä setä käy syömässä, kun olette noin pulskan näköinen?

_Herra Lihavainen_: Ka, täällä "Aprillissa."

_Herra Laihanen_: Sinnepä tulen minäkin.

Siitä huolimatta oli ruoka "Aprillissa" huonoa. Ehkäpä juuri tuon kehuvan ruokalistan vuoksi ravintola oli nimensä ansainnutkin. Niin, nuo vanhat ravintoloitsijat olivat sentään rehellisiä; valehdellessaankin he menettelivät niin vilpittömästi, että ken hyvänsä oveluuden oivalsi.

Gáspár herra sai joka päivä tarkat tiedot Gyurin elämästä. Aamiaista se mies söi eräässä kahvikojussa, aamupäivällä kävi luennoilla, söi päivällistä "Aprillissa", kirjoitteli iltapäivällä eräässä asianajotoimistossa, söi illalliseksi palasen silavaa tai maalaisjuustoa ja luki puoliyöhön. Kaikki häntä rakastivat ja kiittivät; hänestä oli tuleva etevä mies.

Viekas Gregorics Gáspár alkoi jo miltei toivoa, että poika todella olisi neljännesmiljoonan omistaja ja sitte naisi hänen tyttärensä Minkan, joka nyt juuri oli nupustaan kukkaan puhkeamaisillaan, — olihan jo kahdennellatoista.

Turhia olivat nämät arvelut. Annan hallussa ei ainakaan voinut rahoja olla, sillä olisihan niistä jotain näkynyt ainakin pojalla. Anna oli antanut perimänsä talon vuokralle ja vuokrarahoista lähetti herra Sztolarik säännöllisesti Gyurille kolmekymmentä florinia kuussa.

Gregoricsin veljekset jakoivat keskenään nuo rouvien hylkimät kahdeksantoistatuhatta ynnä ne muutamat sataset, jotka kertyivät vainajan huonekalujen ynnä muun irtaimiston huutokaupasta. Kaikki muu omaisuus oli kadonnut jäljettömiin. Koko kaupunki sitä kummasteli, keksien mitä omituisimpia ja hassunkurisimpia juttuja. Kerrottiin vanhuksen lähettäneen rahat kenraali Klapkalle; saattepa nähdä että Klapka tuo ne takaisin painetteina. Höpistiinpä sellaistakin, että Gregorics Pál omisti jossain Karpaattien vuoristossa ihanan huvilan, jossa hän elätti kaunista naista. Jos hän ei itse olisikaan kyennyt syömään tavaraansa kullaksi sulatettuna, osaa kaunis nainen sen kyllä vähässä ajassa hörppiä vaikkapa kahvilusikalla.

Mutta kaikista noista juoruista tuntui perillisistä asiallisimmalta se huhu, jota kupariseppä oli alkuun pannut, että Gregorics Pál oli kuolemansa edellisenä päivänä ostanut häneltä suuren kattilan, mutta jättänyt sen maksamatta, jonkatähden hän sitte toikin laskun siitä Gáspár herralle.

Gáspár löi kämmenellä otsaansa.

— Tuhat tulimmaista kattilaa ei löytynyt perunkirjoituksessa.

Hän tutki vielä kerran huutokauppa-pöytäkirjan, jossa kaikki tavarat olivat lueteltuna, mutta kattilaa ei näkynyt niissäkään.

— Nyt olen jälillä — irvisti Gregorics Gáspár. — Ei se, veli rakas, turhan vuoksi kattilaa ostanut. Minkäkö tähden osti? Tietenkin siihen jotain pannakseen. Juuri sitähän me etsimme. Hän ilmoitti epäilyksensä veljelleenkin, joka riemuissaan kirkasi:

— Se on Jumalan sormi, veikkonen. Nyt luulen että löydämme aarteen. Pál on kaivanut kattilan jonnekin maahan riistääkseen rahat meiltä, ja hän olisi onnistunutkin, jos ei olisi tehnyt sitä tuhmuutta, että jätti kattilan maksamatta. Se juuri on sellaisissa tapauksissa onni, että pahantekijä aina jossain kohdassa erehtyy.

Kupariseppä muisteli vielä että renki Matyi oli kattilan valinnut ja vienyt. Gáspár kutsui senvuoksi eräänä päivänä Matyin luokseen kestiin, syöttäen ja juottaen häntä parhaan mukaan sekä sen ohessa koreasti kysellen vainajan viimeisiä päiviä, samalla myös viekkaasti mainiten kattilaa, jonka hintaa vaskiseppä oli tullut velkoinaan.

— Miten onkaan tuon kattilan laita, poikani? Olisiko isäntäsi sen todellakin tilannut? Sehän on miltei uskomatonta! Mitä hän sillä olisi tehnyt? Pelkäänpä, Matyi sinun kulkeneen ketun kengillä isäntäsi laskuun.

Se vielä puuttui, että Matyi paran kunniaa näin ruvettiin leikkaamaan. Nytpä oli leikattu hänen kielensäkin side; viattomuuttaan todistaakseen hän kertoi ihan kaikki, miten isäntä oli kuolemansa edellisenä päivänä käskenyt mennä joutuin hakemaan kattilan ja kaksi muuraria. Pian hän ne hankkikin. Asia tapahtui illan suussa. Kattilan hän vei isännän makuukamariin, samalla johtaen sisään muurarit. Hekin näkivät kattilan ja voivat siis asiassa todistaa.

— Vai niin — virkkoi Gáspár iloisesti, — oletpa onnenpoika Matyi. Jos voit hankkia todistajia, ei hätää mitään; silloin sinun kunniasi on niin puhdas kuin vasta kirnuttu voi. Silloin minäkin peruutan sanani. Kylläpä osasitkin, poikani, hyvästi itsesi pälkäästä pelastaa. Maistapas vielä lasillinen tätä häränverta äläkä pane pahaksi minun äskeistä ajattelematonta puhettani, sillä näes, epäilykseen oli aihetta, kattilaa kun ei löytynyt tavaroiden seasta mistään ja vaskiseppä vaatii maksua siitä, väittäen sinun sen sieltä kantaneen.

Mutta mihinkäs se oikeastaan olisi joutunut? — Matyi kohautti olkapäitään:

— Herra tiesi.

— Sinäkö et olisi sitä sen koommin nähnyt?

— En ole.

— Entä mitä nuo muurarit? Mitä ne siellä tekivät?

— En tiedä.

Gregorics Gáspár loi ivallisen katseen Matyiin.

— Sinähän olet kuin sadun "Entiijä", joka vastasi kaikkiin kysymyksiin: en tiedä. Et siis luonnollisestikaan liioin tunne niitä kahta todistajaa, jotka voisivat viattomuutesi kattila-asiassa toteen näyttää. Niinpä oletkin, veikkoseni, siis vielä klikissä.

— Tunnen minä ainakin heistä toisen!

— Mikä on hänen nimensä?

— Nimeä minä en tunne.

— Mistä hänet sitten tuntisit?

— Hänellä kasvaa nenänpäässä kolme karvaa.

— Joutavia! Senjälkeen on hän saattanut ajaa pois nuo karvat.

— Muutenkin tuntisin hänet muodostaan; hän on aivan pöllön näköinen.

— Ja mistä löysit nuo kaksi muuraria?

— Olivat korjaamassa tuomiokirkon seinää, sieltä heidät noudin.

Gregorics Gáspár onki Matyilta kaikki tiedot, jotka olivat jonkin arvoisia, ja nyt maa ihan alkoi polttaa hänen jalkojensa alla. Ei muuta kuin kaikella kiireellä tiedustelemaan kautta kaupungin sitä muuraria, jonka nenällä kasvaa kolme karvaa.

Miestä ei ollut niinkään vaikea löytää. Kohta ensimäiset muurarit, jotka hän tapasi ja joille hän noita kolmea karvaa mainitsi, vastasivat yksin suin:

— Se on varmaankin Prepelicza András. Senhän viikset ovat tehneet sen tepposen, että ovat keikahtaneet nenän päähän.

Nyt oli lasten leikkiä löytää Prepelicza. Jokainen muurari ja tulenkantajakin tiesi että hän nyt oli pääkaupungissa työssä, rakentamassa Kerepesin kadulla muuatta suurta kivitaloa. Gáspár ei säälinyt vaivojaan, vaan istui heti rattaille ja ajoi yhtä kyytiä pääkaupunkiin etsimään Prepeliczaa slovakkien keskuudesta.

Miestä hinattiin paraikaa hississä kolmanteen kerrokseen, kun Gregorics hänet tapasi. Kylmät väreet karmivat tätä nähdessään hänen selkäpiitään. Voi, jos nyt hissin köysi katkeaisi!

— Prepelicza hoi! — hän huusi. — Pysähtykää! Etsin juuri teitä. Olisi puhumista.

— Vai niin, — vastasi muurari välinpitämättömästi, tarkaten vierasta sieltä ylhäältä, — tulkaa te tänne, jos teillä on asiaa.

— Tulkaa te alas, sillä minulla on kiire.

— Puhukaa vaan, kyllä minä kuulen.

— Ei käy laatuun, meidän täytyy ehdottomasti puhua kahden kesken.

— Hyviäkö vai huonoja? — uteli Prepelicza sieltä ylhäältä.

— Sangen hyviä.

— Minullekinko?

— Teillekin.

— No silloin ne ovat hyviä vielä illallakin; odottakaa iltaan, kunnes pääsen työstä, nyt minun on muurattava näitä yläikkunoita.