Part 16

Wibra kiersi välinpitämättömästi itselleen paperossin, itsekseen ajatellen: Sztolarik on alkanut vanheta, koska tuollaisia jaarittelee. Kuitenkin koetti hän olla ystävällinen häntä kohtaan.

— Minä olen kaikkia näitä miettinyt, rakas holhooja, mutta tässä ei ole nyt muuta tehtävää kuin naida tyttö.

Sztolarik nousi tuoliltaan ja astui nuoren miehen eteen, tarkaten häntä tiukasti viekkailla silmillään aivan kuin aikoisi laukaista suurimman väitteensä.

— Mutta entä jos saavuttaisit perintösi ilman Veronkaakin.

Wibralta pääsi halveksiva hymähdys.

— Johan selitin, — hän vastasi nyreissään, ettei käy laatuun, vaan jos kävisikin, en erottaisi häntä pois perinnöstä, joka on puolittain _löytö_, sillä kaitselmus on aivan tahallisesti minut vierittänyt häntä kohden.

Sztolarik käänsi nyt kysymyksen aivan päinvastaiseksi.

— Entä jos et saavuta perintöäsi Veronkankaan kautta?

— Sitähän ei voine olettaakaan.

— Vai niin? Kuule siis Gyuri poikani, sillä kohta saapuu nyt asemalle äsken mainitsemani viiden juna.

— Kyllä kuulen.

Hänen ajatuksensa harhailivat kuitenkin muualla; hajamielisenä ja nyreissään hän rummutteli sormillaan pöytää.

— Kun kirjeesi johdosta tänä aamuna käväsin kultaseppä Huszákissa ostamassa sormukset lähettääkseni ne ratsumiehesi myötä, — en näet silloin osannut uneksiakaan että itse tänne lähtisin. Herra Húszak ei ollut myymälässä, vaan hänen apulaisensa Klaniczay József, se ristituuli.

Wibra nyökkäsi päätään, myöntäen tuntevansa miehen.

Pyysin hänen antamaan kaksi kihlasormusta. Hän kysäsi: keille? — Kauas, — vastasin. Minne? Glogovaan. Eihän vain pappilan neidille? — Juuri sille. Ihana neito, — hän virkkoi. Tunnetteko hänet? — Sangen hyvin.

Wibra herkesi rummuttamasta; hänet valtasi kauhu ja hän hyppäsi ylös kiihkoissaan.

— Puhuitteko jotain Veronkasta?

— Kohta saat kuulla. Sanasta sukeusi sana Klaniczayn siinä kääriessä sormuksia. Miten te sen pappilan neidin tunnette? Kävin Glogovassa viime vuonna. Mitä hittoa te siellä Glogovassa teitte? — Seurakunta teetti meillä hopeaisen varren muutamaan vanhaan sateenvarjoon, jota he tallettavat kirkossaan. — Nuo hupsut, — hän lisäsi, — eivät tohtineet lähettää sitä tänne; pelkäsivät että me sen varastamme, vaikka kapine ei ole kahdenkymmenen kreutzerin arvoinen. Minun piti lähteä sinne panemaan vartta paikoilleen.

— Sehän olisi kauheata! — huudahti Wibra kalveten.

Pormestari hymyili voittoisasti.

— Senpätähden sanoin sinulle jo, veikkonen, että meidän on ennen kaikkea päästävä sateenvarjosta selville.

— Mennään oitis! Mennään hakemaan kirkkoherraa!

Maa ihan poltti hänen jalkojensa alla. Hän oli jo saavuttamaisillaan perintönsä ja nyt se taas uhkasi haihtua kuten virva, joka vaeltajaa peräänsä eksyttää.

Helppo oli tavata kirkkoherraa, hän kun paraikaa syötteli kyyhkysiään lakan luona.

— Pyhä isä, — puhutteli häntä Wibra, joka jo eilen illallispöydässä oli tullut sinuksi tulevan lankomiehensä kanssa. — Pormestari haluaisi, kun kerran on täällä, nähdä teidän kuulua sateenvarjoanne. Saako?

— Kyllä. Ja oitis huusi hän Adameczin leskelle, joka paraikaa kyni kanaa portailla:

— Tuokaahan tänne kirkon avain!

Eukko pyörähti noutamaan avainta, ja pastori käyden edellä vei vieraansa kirkkoon, sen viileiden holvien alle, ohi ajan tummentamien penkkirivien.

Miten kauniit ovatkaan nämät yksinkertaiset maalaiskirkot ja kaikki, mitä niihin kuuluu! Nurmikko kirkon ympärillä, punaiset, vihreät ja monen muun väriset kirkkoliput sisässä ja penkkien kulmissa lempeiden naispyhimysten, pyhän Barbaran ja pyhän Rosalian kuvat riippumassa nauhoistaan. Miten monta pyhää legendaa yhdessä! Taivaan asujat ovat tuodut tänne _puolitiehen_ — kirkko on näet puolitiessä taivaaseen — missä he voivat olla yhdessä täällä maan päällä elävien kanssa. Kuorissa pääalttari, lapsille pähkinöitä jakelevan pyhän Nikolauksen, Glogovan _tähänastisen_ suojeluspyhimyksen kuvineen. — Sanoin, tähänastisen, sillä viime aikoina on pyhä Pietari alkanut hänen leipänsä perään kurkotella. — Vasemmalla vihkivesiastian kohdalla Kristuksen kuva, oikea ruususeppele orjantappurakruunun päällä. Siinä rukoili nuori pappi sinä päivänä, jolloin Billegi Máté toi orvoksi jääneen Veronkan hänen luokseen. Kaikki on täällä niin hiljaista ja majesteetillista; rauhaa ja lohdutusta henkivät nuo vakavat seinätkin sekä pyhänsavun tuoksu vielä nytkin, aivan kuin se ei olisikaan sunnuntaista lähtien haihtunut; yhtyneenä liinatukkaisten Glogovan tyttöjen resedakimppujen tuoksuun se täällä viihtyy ja liitelee, yläikkunoista sisään hiipivien auringonsäteiden kimaltelevilla harjoilla.

Kaikilla täällä on oma historiansa; nuo paksut koreat vahakynttilät osti Domanyik Miklósén leski Jumalalle — kun Jumala korjasi luokseen hänen miehensä. Käsi kättä pesee, niin sitä luulisi, mutta asia ei ole niin, sillä tuon kauniin alttariliinan oli Gongolyn emäntä valmistanut, ja kuitenkin hän sitte hukkui, — Jumalaa ei näet voi lahjoa.

— Tänne, tänne, herra, sakastiin!

Astuttuaan sisään he sen oitis huomasivat; siellä oli papinpaitojen ja messupukujen joukossa Gregorics Pál vainajan vanha sateenvarjo, vanha tuttu haalistunut punainen kangas, vain hopeinen varsi __ voi, tuo hopeinen varsi upeili siinä niin vieraana.

Ikäänkuin jäykistyneenä Wibra katsoa tuijotti siihen, kykenemättä sanaa sanomaan. Hän tunsi kohtalon olevan vastassaan. Paholainen kulki hänen perässään kehoittaen: Lähde, lähde perintösi perään; toinen paholainen kulki hänen edellään, maanitellen: Tule, tule täällä se on. Mutta onpa kolmaskin paholainen, vielä virkumpi, pääsee keskimmäisenkin edelle määränpäässä hääräämään, ja kun saapuu sinne, virkkaa se ilkeästi virnistellen: Täällä on tyhjää.

Sztolarik säilytti malttinsa, alkoi vain tarkoin tutkia sateenvarjon vartta, aivan kuin sen taiteellista tekoa ihastellen.

— Onko tässä aina ollut tämä varsi? — hän kysäsi.

— Eipä niinkään! Tämä on kokonaan hopeata. Beszterczen Huszák, joka sen valmisti, on etevä mestari. Katsokaa, miten aistikas, miten tyylikäs. Eikö olekin mainio kapine? Seurakuntalaisen! minut viime vuonna sillä yllättivät kylpemästä palatessani. Siitä vanhasta oli luinen kahva särkynyt, jotta sitä tuskin saattoi käyttää. Se on erään Klincsok Istvánin ansio, hän kun alotti rahankeräyksen. On niitä sentään vielä uskovaisia kristityitä ihmisiä.

Sitte kääntyi hän Wibran puoleen.

— Kyllä tulet tämän Klincsokin vielä tuntemaan. Hän on todellakin kunnioitettava mies.

Wibra olisi halunnut lähettää hornaan tuon kunnioitettavan Klincsokin, ja olisipa hän saanut sinne seuraakin, sillä jo taas oli siellä hänen selkänsä takana tuo ensimäinen paholainen kiihottamassa: Lähde hakemaan perintöäsi.

— Mutta varmaan on pidetty tallella se vanhakin varsi? — hän kysyi uusin toivein.

— Ei ole, — pappi vastasi, — se oli tavallinen puukeppi; muistaakseni Adameczin leski sen silloin pyysi Veronkalta omakseen.

Johan se keskimäinen paholainen puhui papinkin kautta. "Sateenvarjon varsi on Adameczin leskellä."

Pormestarikin tuli uteliaaksi:

— Kuka on se Adameczin leski?

— Vanha emännöitsijäni, joka vastikään toi avaimen.

Sztolarik purskahti ääneensä nauramaan, — nauroi niin että silmät kyyneltyivät. Kirkon seinätkin ja holvit kaikuivat, koko kirkko tuntui nauraa hohottavan.

Kun olivat saapuneet ulos kirkosta ja pappi oli mennyt viemään sisään avainta, otti Sztolarik esiin silkkipaperiin käärityt sormukset ja painoi ne Gyurin kouraan, tyynen leikillisesti lausuen:

— Äskeisen ajatusjuoksusi mukaan on sinun nyt siis naitava Adameczin leski. Mene ja kihlaa hänet kohta, tässä sormukset!

Wibra ei vastannut sanaakaan tuohon karkeaan pilaan, vaan riensi epätietoisuuden kiihottamana suoraa päätä keittiöön, missä Adameczin leski paraikaa paistoi lettusia hellan ääressä.

— Kuulkaas, mihin olette pannut kirkon sateenvarjon vanhan varren?

Adameczin leski paistoi ensin valmiiksi lettuset, nosti ne varovasti vadille, missä niitä oli ennestään aimo läjä ja kääntyi sitte vasta katsomaan kuka häntä puhutteli.

— Sitä vanhaa varttako kysytte, kulta kunnioitettava herra? Asianlaita on niin, että lapsenlapseni, pikku Matyko sairastui viime vuonna... Juuri kaalin kypsymisen aikana, saattoipa se olla vähän aikaisemminkin...

— No olipa milloin tahansa!

Adameczin leski kaatoi rauhallisesti uutta taikinaa paistinpannuun.

— Tuota noin... Matykosta puhuin. _Pahat silmät_ olivat sen häneen panneet. Pikku Matyko on suloinen lapsi...

Wibra polki kärsimätönnä jalkaa.

— Vai ette sano, missä se on?

— Tuollahan se syö nurkassa.

— Sateenvarjon varsiko?

— Ei, vaan Matyko.

Todellakin kyykötti siellä vesikorvon kupeella ylösalasin käännetyllä taikinakaukalolla sinisilmäinen, likanaamainen slovakkilaispoikanen, leikkien herneiden kanssa, posket vielä pullollaan, kun oli työntänyt suuhunsa kokonaisen lettusen.

— Perhana teidät vieköön, eukko! Oletteko kuuro vai mitä? — kivahti asianajaja. — Minä kysyn sitä vanhaa sateenvarjon vartta.

Adameczin leski pudisti suuttuneena päätään.

— Siitähän minä tässä puhunkin... pahat silmät olivat, kuten sanoin, saaneet Matykon sairaaksi, pienokainen oli jo ihan menemäisillään; ainoa lääke oli, kulta kunnioitettava herra, panna kolme palavaa kekälettä lapsen, juomaveteen ja juottaa sitä sille kolmena päivänä. Mutta herranen aika, ei auttanut sekään, eipä väinkään auttanut, lapsi sairasti ja kävi huonommaksi päivä päivältä. Sydämeni oli pakahtua sitä nähdessäni, sillä minulla on sangen hellä sydän, sen kirkkoherrakin tietää...

— Antakaa minunkin se tietää ja palatkaa jo Jumalan tähden asiaan.

— Siinähän jo olen, pyydän nöyrimmästi, sillä siihen aikaan tehtiin uusi varsi pyhään sateenvarjoon, ja meidän neiti, tuo hyvä sielu, lahjoitti minulle sen vanhan varren. Noh, sanoin, parahiksi Matykolle, tästä pyhästä puusta kolme kekälettä ja jos ei sekään auta, silloin Matyko otetaan pois ja hänestä tulee taivaan sotamies.

Eukko ihan heltyi ajatellessaan että pikku Matykosta olisi voinut tulla taivaan sotamies; kyyneleet valuivat pitkin poskia, — kunpa vain ei niitä olisi tipahtanut lettutaikinaankin.

— Adameczin leski! — huudahti Wibra mielenliikutuksesta värisevällä äänellä. — Ettehän vain ole polttanut sitä sateenvarjon vartta?

— Ka, mistäpä muuten olisin ottanut ne kolme kekälettä, jos en olisi sitä polttanut?

Wibran täytyi nojata seinään, maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, vimmatusti kiersivät ympyrässä lautaset, pannut, astiat ja hellanreijästä nousi korkeassa tulenliekissä jälleen tuo kolmas paholainen, joka määrän päässä virnisteli: Täällä on tyhjää.

Yhtäkkiä tarttui joku kädellään hänen olkapäähänsä. Se oli Sztolarik.

— Oli, ei ollut, mutta älä ole allapäin, veikkonen. Niin on kohtalon tahto ja sillä hyvä. Tästälähin et ainakaan aja turhia haaveita takaa, vaan luotat omaan kykyysi. Ja usko pois, sekin jotain maksaa.

PIKKU VERONKA.

Turhaan Sztolarik koetti Wibraa lohdutella. Helppo on saarnata että maalliset tavarat vieroittavat ihmisiä taivaallisista; hyvät on silti ne maallisetkin tavarat.

Kun meiltä kuolee rakkain lapsemme, tulee aina perheeseen joku erittäin viisas ystävä lääkitsemään surusta murtunutta sydäntämme sanelemalla ettei muka tiedä mitä olisi lapsesta tullut, olisi saattanut kuolla vielä vaikka hirsipuussa, parempi oli että hänen näin kävi. Mutta silti ei tuo viisaus ole kyennyt ainoatakaan kyyneltä kuivaamaan, siksi heikko se on sydänsuruun verraten.

Sztolarik siinä puhui paljokin, mutta Wibran mieltä karmi ajatus että hän ei koskaan tule omistamaan herrashovia englantilaisina puistoineen ja mitä muuta semmoiseen kuuluu; koko maailma näytti aivan toiselta, sangen surulliselta.

Kyllä se silti oli ennallaan. Aika kulki edelleen, aivan kuin Adameczin leski ei olisi vanhaa sateenvarjon vartta polttanutkaan. Pappilan ruokasalissa seinäkellon viisari joutui roomalaisen kakkosen kohdalle, jolloin se alkoi soittaa muuatta säveltä, piiat kattoivat pöydän päivälliseksi. Adameczin leski toi liemivadin sisään, kirkkoherra nouti vieraansa, kutsui heidät ruokasaliin, asettaen heidät istumaan toisen toiselle, toisen toiselle puolen madame Krisbayta, kun hän yhtäkkiä huomasi että Veronkaa ei ollut missään.

— Juuri sitä minäkin aioin kysyä, — virkkoi madame. — Eikö hän ollutkaan teidän kanssanne?

— Minä taas luulin, — kirkkoherra vastasi, — että hän oli teidän luonanne.

— En ole nähnyt häntä kahteen tuntiin.

— Emme mekään.

— En minäkään.

— Ehkä hän on keittiössä?

Nyrpein katsein madame Krisbay nousi kunniasijaltaan pöydän päästä noutamaan sisään Veronkaa, mutta tuli kohta takaisin, olkapäätä kohauttaen.

— Eipä ole nähty keittiössäkään.

— Tämäpä vasta merkillistä, — ärähti kirkkoherra ja juoksi itse ulos, komentaen palvelijoita kiireesti etsimään neitiä puutarhan joka sopesta, missä hän varmaankin piileskeli, romaania lukien.

Adameczin leski siellä kyökissä päivitteli että ruoka jäähtyy ja laitokset pilaantuvat.

— Ruvetaan syömään, — kirkkoherra komensi, — ken ei ole kotona, olkoon syömättä. Emmekä me voi antaa vieraamme tässä odotella, varsinkin kun hän vielä aikoo lähteä kotiin tänään.

Toisensa perään kannettiin siis ruokia esiin, lientä, hirssiputinkia hanhenpaistin kanssa, kaalikäärylöitä, mainiosti täytettyjä, jotta kuningaskaan ei parempia saa; niinikään porsaanpaistia, lettusia. Mutta Veronka oli ja pysyi kadoksissa. Päivällistä syötäessä tuli Hanna ilmoittamaan ettei häntä ole löydetty mistään.

Wibra istui pöydässä jäykkänä kuin tammenterho; hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleen.

— Ehkäpä hän on nukahtanut mehiläishuoneessa, — huomautti kirkkoherra, — taikka on ehkä (hän epäröi hetkisen, jatkaisiko vai ei), ehkä on teidän välillänne jotain tapahtunut.

Hän loi Wibraan tutkivan katseen.

— Meidänkö välillämme? Ei, ei mitään, — vastasi Wibra kylmästi.

— Juokse siis, Hanna, uuteen taloon ja pistäy mehiläishuoneessakin. Ja me maistakaamme, hyvät herrat, älkäämme antako häiritä itseämme. Hän on vielä lapsi ja voipi saada yhä uusia päähänpistoja. Ehkä on nytkin lähtenyt juoksemaan jonkun perhosen perään. Maistakaa, herra pormestari, tätä punaista viiniä, tehkää hyvin!

Hän ei sentään niinkään paljon rohkaissut vieraitaan kuin itseään. Hän istui siinä kuin neuloilla, huolestuneena ja puhellen hajamielisesti. Pormestari uteli, oliko aikainen kevät tehnyt hyvää vuoden kasvullisuudelle ja missä määrässä.

— Oli kaksikin, — pappi vastasi.

— Onko kirkkoherralla useampia sisaria?

— En tiedä.

Nämät sekavat vastaukset osoittivat, miten apeaksi hänen mielensä oli painunut ja että hän vain kohteliaisuuden vaalimana siinä heidän keskellään istui. Vihdoin päätti pormestari ratkaista asian ja puhui kahvia juodessaan:

— Olisi parempi, jos kirkkoherra itse menisi neitiä etsimään. Ja olkaa hyvä, käskekää samalla kuskini valjastaa, sillä tästä on aimo taival Beszterczeen.

Kirkkoherra käytti kohta tilaisuutta hyväkseen, madame Krisbay samoin pyysi anteeksi että hän poistui; tapaus oli siksi merkillinen, että hänkin alkoi käydä levottomaksi.

Molemmat vieraat miehet jäivät yksikseen. Kumpikin istui vaiti ikävissään. Seinäkello yksin siinä nakutti haavemaisesti.

Silmät selällään katseli Wibra liikkumatonna ja jäykkänä häkissään kyyhöttävää kanarialintua. Sekin oli nyt siinä allapäin.

— Käske sinäkin valjastaa, — katkasi pormestari vihdoin äänettömyyden. — Mennään yhdessä.

Wibralta pääsi huokauksen tapainen, jonka merkitystä ei ollut helppo käsittää. Vaan kun hän myöskin pudisti päätänsä, näytti käyvän selville että hän ei vielä aikonut käskeä valjastaa.

— Mutta onhan sinun lähdettävä täältä. Eihän meillä ole täällä enää mitään tekemistä.

— Mahdotonta, sen sanon.

— Minkätähden?

— Ettekö huomaa että Veronka on kadonnut.

— Mitä sinä hänestä? Kadonnuthan on sateenvarjon varsikin.

Wibra löi suutuksissaan nyrkkiä pöytään niin, että lasit helisivät.

— Minä viis sateenvarjon varresta!

— Niinkö? Vaan senkö sijaan tytöstä? Ethän sinä äsken ennen päivällistä niin sanonut.

Wibra kohautti olkapäätään.

— Se oli silloin! Silloin en vielä tiennyt.

— Ja nytkö tiedät?

— Nyt tiedän, — hän vastasi lyhyeen.

— Oh hoh! — puhui pormestari pisteliäästi,— milloinkas se Amor onkaan päässyt sinuun sytyttämään tuota ihmeellistä tulta, sillä eihän tyttö tuolla tavoin kadotessaan osoittanut sinua kohtaan mitään erikoista mieltymystä.

— Juuri sen vuoksi tunnen tällä hetkellä hornan tuskia. Voi, uskokaa minua, holhoojani, että perintöni katoaminen minusta nyt tuntuu ihan pikkuseikalta.

Nuoren miehen tuska koski siihen määrään pormestariinkin, että hän puhkesi vilpittömästi sanomaan:

— Sehän on aivan toista. Saakeli soikoon, sano sinä vain näin: Silloin minäkin jään tänne. Tule, mennään mekin etsimään neitokaista, niin saamme suoraan kysyä hänen mieltään.

Heidän tullessaan ulos oli pihalla jo aika häläkkä; kovimmin kuitenkin Adameczin leski voivotteli, käsiänsä väännellen.

— Tiesin, tiesin, se siitä lopuksi tulee. Sadun keijukaiseen ei saa sormin koskea, taikka haihtuu se kuin utu. Hoi, meidän pikku neitiä! Hän oli Jeesuksen morsian; kun hänestä tehtiin kuolevaisen miehen morsian, kutsui Jeesus hänet luokseen.

Sztolarik astui kiireesti hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.

— Mitä sanoitte? Oletteko jotain kuullut?

— Karjapaimenen emäntä tässä vastikään kertoi, pyydän nöyrimmästi, nähneensä aamupäivällä neidin astuvan, silmät itkusta punaisina, yli niittyjen suoraan Bjela-Wodaa kohden... Herra Jumala, asiahan on selvä.

Keittiön ovella seisoskeli joukko naisia ja lapsia, jotka olivat tapauksesta tiedon saatuaan sinne kerääntyneet; muuan heistäkin oli nähnyt Veronhan puutarhan laidassa, mutta jo ennen kuin karjapaimenen vaimo.

— Oliko hän surullisen näköinen? — Wibra kysäsi.

— Itki.

— Voi minua! — huoahti Wibra epätoivoissaan.

— Mennään etsimään, — pormestari kehoitti.

— Mistä?

— Ympäristöstä, sillä varmaan hän on jossain lähiseuduilla; kohta saamme tietää, missä.

— Voi, eihän se ole niinkään helppoa, — Wibra huokasi syvään. — Vain saduissa on sille varalle peilejä olemassa...

— Minä kokoan tänne kohta koko paikkakunnan!

Wibra pudisti epäilevästi päätään. Oliko herra Sztolarik mennyt päästä pyörälle, kun aikoi tuoda tänne koko tämän rotkoisen paikkakunnan laaksoineen, metsineen hakemaan Veronkaa. Herra Sztolarik todellakin jotain semmoista ajatteli. Veronka on saatava esiin vaikka mistä, asiat kyllä sitte itsestään selviävät.

— Missä kirkkoherra? — hän kysyi töllisteleviltä ihmisiltä.

— Meni pellavalikojen luo katsomaan, olisiko neiti sinne hukkunut.

— Missä on kellonsoittaja?

— Tässä olen.

— Mene heti paikalla torniin ja soita suurta kelloa.

— Mutta eihän nyt ole tuli irti!

— Vaan minäpä käsken. Tunnetko minut?

Tunsipa hyvinkin.

Sztolarik oli, ennenkuin pääsi notarioksi, toimittanut nimismiehen virkaa tässä kihlakunnassa, ja Glogovassa kasvoi jo siihen aikaan runsaasti aimo pähkinäraippoja. Kvapka Pál juoksi kuin vimmattu, ja pian alkoi suuri kello vaaraa ilmoittaen kumeasti soida...

Ilma oli tyyni. Kellon pelottava ääni kaikui mahtavasti joka suuntaan, ja kaikkialta, pelloilta, laaksoista, vuorilta, metsistä ja rotkoista alkoi kerääntyä ihmisiä, joka taholta, pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä, ihmisiä, jotka kaikki juoksivat kylää kohden. Ihmeellistä, mistä yhtäkkiä ilmestyikin niin paljon ihmisiä. Ainoastaan se, joka saa viimeisellä tuomiolla nousta ylienkeli Gabrielin pasunanääneen, saa varmaan nähdä jotain tämän kaltaista.

Tyytyväisenä katseli Sztolarik kirkon kummulta sinne läähättäen juoksevaa väen paljoutta.

— Näetkös, meidän ei muuta tarvinnut kuin seisoa keskellä kylää, niin tuodaan joka sopesta meille Veronkasta tietoja. Ja tarpeettomiapa ovat nekin, sillä Veronka itse varmaan kohta saapuu. Kuulehan, kellonsoittaja, tähystele sieltä tarkoin, etkö näe missään neitiä?

— Näen kyllä, juoksee tuolla Srankón maissipellon laitaa.

— Hän elää! — Wibra huudahti innostuneena, mutta seuraava johtopäätös pian hänen mielensä taas masenti. Hän elää, ei siis mitään hätää, mutta on juossut minua pakoon.

Hän alkoi siinä miettiä, eikö olisi ollut parempi, jos hän olisi hukkunut. Silloin olisi hän voinut todella uskoa häntä rakastaneensa ja itkeä lemmittynsä menettämistä.

Pormestari ärjäsi kellonsoittajalle, joka yhä vielä kiskoi kelloa hihnasta.

— Heitä jo, senkin tolvana. Näytä kädelläsi, millä suunnalla on Srankón maissipelto.

Kellonsoittaja viittilöi peltoja kohden.

— Mene sinä Gyuri häntä vastaan ja koeta koreasti saada selville, mikä häntä vaivaa.

Mutta silloin oli jo asianajaja menossa kautta pappilan puutarhan Magátin lusernimaalle, ja kovasti sykähti hänen sydämensä, kun sieltä voi nähdä Veronkan viheriässä puvussaan, ei edes hattua vaan pieni punainen huivi päässä. Nyt hän jo juosta sipsutti läpi Szláwikin pajukon ja tuli yhtäkkiä häntä vastaan Gongolyn niityllä.

Nähdessään Wibran neito kiljasi ja joka jäsen alkoi vavista.

— Missä on tuli irti? — hän kysyi tylsästi.

— Älkää pelästykö, Veronka. Ei ole tuli missään irti. Holhoojani käski vain soittaa kelloa, houkutellakseen teidät kotiin. Minkätähden menitte?

Neito kävi kalpeaksi kasvoiltaan; hän puraisi huuleensa.

— Sitä en sano, — hän vastasi hiljaa, tuskin kuuluvasti, — antakaa minun mennä... jättäkää minut.

Hän kääntyi poispäin, aivan kuin aikoisi uudestaan paeta metsään.

— Jumalan tähden, Veronka... Älkää minua kiusatko. Mikä teitä vaivaa? Mitä pahaa olen tehnyt?

Neito katsoi häneen tiukasti, kylmästi. Silmät olivat kuin jääpuikot.

— Jättäkää minut, — hän toisti. — Mitä minusta tahdotte?

Asianajaja hyppäsi yhtäkkiä hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Veronka koetti kaikin tavoin vapautua, he taistelivat siinä toden tiestä, mutta mies ei laskenut irti, ennenkuin hän oli väkisin saanut toisen kihlasormuksista neidon sormeen.

— Tätä tahdon, hän lausui rukoilevin katsein.

— Tätäkö? — naurahti neito katkerasti. — Mutta minä tahdon tätä!

Näin sanoen kiskasi hän sormuksen sormestaan ja viskasi sen kauas niitylle ruohikkoon.

Wibra rukka tarttui kaksin käsin ohimoihinsa.

Voi, mitä teittekään minulle? Mitä teittekään?

— Älkää tulko tänne teeskentelemään, herra Wibra. Älkää tulko tarjoamaan sormustanne köyhälle tytölle, vaan pujottakaa se sateenvarjoon... sateenvarjonhan te tahdotte naida ettekä minua. Joko ymmärrätte?

Yhtäkkiä selvisi Wibralle pulman salaisuus.

— Herra Jumala, tehän olette kuunnellut keskusteluamme.

— Niin, tiedän kaikki, — neito vastasi hieman punastuen. — Teidän on turha kieltääkään.

— Herranen aika, minä en tahdo mitään kieltää enkä salata. Kuunnelkaa minua, pyydän, kuunnelkaa.

He astuivat kotiin päin hiljalleen pitkin niityn reunaa; Wibra kertoi, neito kuunteli, tuhannet hyönteiset ja sirkat sirisivät ja lentelivät ruohikossa, kiidellen ristiin rastiin heidän tiellään. Wibra kertoi koko elämänsä, isänsä tarinan, otaksumiset perinnön olemassa olosta, miten tuli lähteneeksi sitä etsimään, mihin Gregorics vainaja oli mahdollisesti sen kätkenyt, miten hän oli jälkiä noutaen saapunut Bábaszékiin, sanalla sanoen hän kertoi kaikki. Neito kuunteli, ensimmältä syyttäjänä, silmissä ankara nuhteen ilmi, sitte tuomarina saattaakseen oikeutta voittoon, mutta vähitellen alkoi kertomuksen kulku häntä miellyttää, hän lämpeni, ei ollut enää syyttäjä eikä tuomari vaan ihmettelevä kuulija, joka hämmästystä osoittavilla huudahduksilla useat kerrat esitystä katkaisi.

Jo lähestyi kertomus häntäkin, vähitellen mutta varmasti alkoivat häämöttää ne langat, jotka punoutuivat hänen kohtaloonsa, nyt vain jatkoa, jatkoa...

Jo tulee, jo tulee, jotta kohisee... ja pysähtyy Münzin pojan kohdalla. Münz selvittää, että sateenvarjo varmaan on Glogovassa, sitte puhuu siitä Mravucsánin illallisissa metsänhoitajan rouva... voi, sehän meni juoruamaan, mitä pyhä Pietari oli tuonut orpolapsen suojaksi.

Vielä muutama sana, niin Veronka sai tietää kaikki, arvasi koko asian ja hänen silmänsä heltyivät kyyneliin.

— Herra Jumala, Adameczin leskihän poltti sen sateenvarjon varren!

— Jumala häntä siitä siunatkoon, että teki sen, — lausui Wibra iloissaan, kun näki neidon heltyvän, — nyt voin ainakin todistaa, että rakastan teitä ilman sateenvarjoakin.