Part 15

Hiljaa sitä todella mentiin. Pappi ei kyennyt oikein liikuttamaan vasenta jalkaansa ja kompastui tuon tuostakin maasta koholla oleviin puun juuriin, joita oli punoutunut joka taholle kuten turkin sulttaanin nimikirjoitus, — nähtävästi oli metsää siellä maan alla vielä säilynyt koskematonna. Muinaisten suurten puitten paikalla täällä muuten nyt kääpiöt vallitsivat; pähkinäviidat, koisot ja parisen muuta vaivaista vesaa. Eräällä niistä oli edes kauniit vaaleanpunaiset kukat, joita se osasi ylpeästi leyhytellä, mutta toiset niistä olivat vain ihmisten tiellä kulkiessaan.

Vaunut olivat siksi etäällä, että he ehtivät yhtä ja toista keskustella, täytyipä kirkkoherran levätäkin muutamia kertoja tien varressa.

— Mutta sanokaahan kirkkoherra, miten jouduitte tänne yöllä ja yksin?

Tämä alkoi nyt kertoa miten oli eilen odottanut kotia sisartaan, joka oli lähtenyt rautatieasemalta noutamaan kotiopettajaansa. Kun ei heitä alkanut kuulua oli hän käynyt levottomaksi ja lähtenyt illansuussa kuten monta kertaa ennenkin metsäpolkua heitä vastaan. Hän oli astunut yhä edemmäksi, tähystellen yhä enemmän huolissaan kunnailta tielle ja illan pimettyä kuunnellen eikö jo ala rattaitten ratinaa kuulua. Silloin tuli hänen mieleensä, että he olivatkin saattaneet kääntyä pitemmälle mutta paremmalle tielle, joka Uhlyavnan kautta vie Glogovaan. — Veronka — niin on sisareni nimi — mielellään matkustaa metsien siimeksessä. Varmaan on hän niin tehnyt nytkin. Ja siinä tapauksessa ovat he jo aikaa olleet kotona, kun minä täällä olen huolissani. Parasta siis kääntyä kohta takaisin, ja onnettomuudekseni poikkesin, ollakseni pikemmin kotona, eräälle oikopolulle. Pahanhengen kiire teki minulle tepposen, astuin pimeässä harhaan ja putosin kuiluun.

— Sisar parkani, — hän huoahti, miten hän nyt minua sureekaan!

Wibra halusi kaikin mokomin ilahuttaa papin alakuloista mieltä.

— Kyllä neiti pian rauhoittuu, sen takaan, ja toivutte tekin, kirkkoherra, kun saatte vähän nukkua. Parin kolmen päivän perästä on tämä kaikki, uskokaa minua, tuntuva vain hauskalta seikkailulta.

— Mutta joka olisi voinut päättyä kauheaan kuolemaan, jos ei Kaitselmus olisi teitä sinne johdattanut.

— Varmaan oli se Kaitselmuksen työtä. Akseli katkesi minulta tiellä; muutenhan en olisi tänne joutunutkaan.

Heltyen nosti pappi silmänsä taivasta kohden.

— Vaikka eläisin sata vuotta, en unhottaisi teidän hyväsydämmisyyttänne rukoillessani puolestanne. Mutta voi minua kiittämätöntä; enhän ole vielä kysynyt nimeännekään.

— Wibra György.

— Beszterczen kuuluisa asianajajako? Herranen aika, vielä noin nuori! Iloitsen saadessani antaa kättä kunnon miehelle, jota koko Beszterczen kaupunki kehuu, mutta monin verroin enemmän iloitsisin, jos nyt teidän etevän miehen sijassa olisi tässä edessäni pelastajanani joku köyhä vaeltava ylioppilas, jota voisin soveliaasti palkita. Miten voinkaan teille osoittaa kiitollisuuttani? Ettehän te minulta mitään ottaisi...

Wibran huulilla väikkyi viekas hymy.

— Vielä kysytte! Ettekö tiedä että asianajajat ovat sangen ahneita?

— Ah! — puhukaa, puhukaa! — Pappi vilkaisi epäröiden ja epäilevästi vieraan silmiin. — Todellakin? Ettehän vain laske leikkiä?

Asianajaja ei heti vastannut. Ääneti astuivat he muutaman askeleen kummulle erästä salaman halkasemaa villiä päärynäpuuta kohden, samalla ajopeliä läheten.

— Niin, — hän vastasi hiljaa, miltei vapisevin äänin, — ottaisin teiltä kernaasti jotain.

— Puhukaa, pyydän, vain empimättä!

— Tuli mieleeni että tuolla minun vaunuissani on jotain teidän omaanne.

— Teidänkö vaunuissanne?

— Te ette vielä siitä tiedä, mutta minut se tekisi sangen onnelliseksi.

Pastori ojensi innokkaasti molemmat kätensä.

— Olipa mitä ikinä, niin saatte.

Tuokiossa olivat he jo päärynäpuun juurella.

— Tuolla vaununi!

Pastori katsoi sinne; punanen päivänvarjo pisti ensin hänen silmiinsä, mutta sitte myös olkihattu valkoisine kukkineen ja sen alla säteilevät naisen kasvot. Kaikki oli hänelle aivan tuttua, päivänvarjo, hattu, kukat, kasvot.

Hän sävähti, aivan kuin olisi unta nähnyt; sitte huudahti hän, asianajajan käsivarteen tarttuen:

— Herra Jumala, minun Veronkani!

Asianajaja hymyili hiljaa, painaen päänsä alas papin edessä ja kätensä rukoilevasti yhteen liittäen.

— Taikkapa teidän Veronkanne, — oikaisi pastori lempeällä äänellä; — jos vain niin tahdotte.

Nyt tunsi Veronkakin jo veljensä, hyppäsi alas vaunuista ja juoksi nopeasti hänen luokseen, iloisesti huudahtaen:

— Täällä ollaan. Ei hätää mitään. Voi, miten lienetkin ollut huolissasi. Mutta ajopelimme särkyivät. Voi, kunpa olisit nähnyt meidän hevosiamme. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut! Toinpa myös madame Krisbayn.

Pastori syleili siskoaan. Oli muuten iloissaan, kun tämä ei vielä tietänyt mitään hänen kohtalostaan. — Kunnon mies tämä Wibra, kun ei ruvennut lasta säikäyttämään.

— Hyvä, hyvä sydänkäpyseni; kerrot sitte toiste kaikki järjestään.

Mutta Veronka tahtoi kertoa kaikki yhtä haavaa, vaunujen särkymisen Bábaszékissa, Mravucsánin illalliset — niin, Mravucsán setä lähetti terveisiä, — kotimatkan seikkailut, korvarenkaan katoamisen ja löytymisen...

Kirkkoherra, joka vähitellen alkoi käsittää asian laidan, keskeytti leikkisästi:

— Mutta oletko sinä antanut kunnialliselle löytäjälle mitään palkintoa?

Neito hämmästyi tästä odottamattomasta kysymyksestä; hän pysähtyi kuten pyörivä rukki, jonka pyörään on kalikka pistetty.

— En toki. Miten niin? — hän vastasi mitään aavistamatta ja hämillään. — Eihän se sovi, eikä hän ole mitään halunnutkaan.

— Sepä kumma, ja minulta hän jo pyysi.

— Mahdotonta, — Veronka tokasi, syrjittäin Wibraan vilkaisten. — Jokin omituinen, sanoin selittämätön epäilys alkoi kyteä hänen mielessään. — Ja mitä hän pyytää? — hän lisäsi epävarmalla äänellä.

— Hän pyytää paljo.

— Niinkö? — soperti neito kalveten.

— Hän pyytää takaisin löytämäänsä korvarengasta, mutta omistajineen päivineen, — vastasi veli juhlallisesti. — Ja minä hänelle jo lupasin.

Veronka painoi päänsä alas, aivan kuin olisi kaula katkennut, kasvot lensivät tulipunaisiksi, rinta kohosi kuin kuumeessa, sieraimet alkoivat värähdellä... Voi, jo pillahtaa itkemään!

— Etkö vastaa mitään? Teinkö hyvin luvatessani? Mitä? Vastaa, Veronka!

Wibrakin astui luokse, pyysi nöyrästi ja arasti:

— Neiti Veronka, pyydän, vain yksi sana!

Neito peräytyi arastellen vanhan päärynäpuun alle, jonka muuan myrskyn murjoma oksa riippui melkein maassa asti ja osaksi hänet peitti.

— Voi, minua niin hävettää, — hän sopersi tuskin kuuluvasti, — minua niin hävettää...

Hän ei puhunut enää sanaakaan, ei niin luotua sanaa, — pillahti vain itkemään. Tuulispää nyt alkoi aika lailla ravistella vanhaa puuta, joka kuuliaisesti sirotteli hänen päälleen ja puvulleen vaaleanpunertavia kukkasiansa, kenties viimeisiään, joita oli kyennyt vanhoilla päivillään kantamaan.

KOLME KEKÄLETTÄ.

Te istutte siellä vaunuissa, madame, ettekä tiedä mitään koko asiasta; tunnette vain että teidän on nälkä. Teidän haltuunne uskottava tyttöletukka hyppää alas rattailta, juoksee tiehensä ja lentää jo tuolla puun alla erään pitkätakkisen miesolennon kaulaan; siellä he keskustelevat vilkkain elein ja säihkyvin silmin. Neitonen tulee takaisin, iloisesti hypähdellen kuten karitsa ja punaisena kuin ruusun nuppu, käsityksin sen nuoren miehen kanssa, joka eilen löysi hänen korvarenkaansa. Tämä kaikki on aivan odottamatonta, kummallista. Sillä aikaa kun vaunujen akseliin sidotaan tukipuu ja hevoset uudelleen valjastetaan, astuu tuo pitkätakkinen mies, neitosen veli esiin ja kuiskaa salaperäisesti: "Kasvattinne meni kihloihin!" — Herra Jumala, milloin, missä? — Juuri nyt, tuolla puun alla.

Ah, madame Krisbay, tunnen hyvin että teidän nyt pitäisi mennä tainnoksiin, osaksi hienona naisena jo pelkästä tuollaisesta sanomasta, osaksi myöskin sen tähden kun olette joutunut tällaisten kehittymättömien ihmisten pariin. Mutta kölninvesi-pullonne on syvällä matkalaukussanne, josta syystä on paras olla tainnoksiin menemättä, vain sydämellinen suuttumus riittäköön.

Puun alla kyllä kelpaa flirtata ja harjoittaa lemmenhaaveilua kuutamoisina iltoina, mutta kosimiseen ja kihlaukseen on varsinkin romaaneissa kauniisti kalustettu salonki sopivin. Neito silloin karkaa ulos ovesta, jos on kaino, taikka polvistuu vanhempainsa tai holhoojansa eteen saadakseen heidän siunauksensa, jos ei ole ylen kaino, — mutta miten polvistua puun alla?

Kauheata! Puun alla! Laittomasti yhdessä eläjistä sanotaan: "he menivät yhteen puun alla." — Mikä häpeä! Mitä tullaankaan heistä sanomaan? Vaikka tosin eivät puun alla yhteen menneetkään, niin kuitenkin siellä kihlautuivat! Sitähän on heidän mahdoton kieltää.

Näitä madame Krisbay ajatteli, mutta ei niin Veronka. Hän päinvastoin aikoi jonakin kauniina päivänä tulla tänne uudestaan ikuistuttamaan tuota vanhaa puuta luonnosvihkoonsa.

Vaunut sillaikaa vierivät hiljaa eteenpäin. Kuski ei enää mahtunut rattaille, vaan antoi Wibra hänen kävellä jalkaisin perässä, ottaen itse ohjat käsiinsä. Veronkan oli istuttava hänen viereensä kuskinistuimelle. Herranen aika, mitä sanovatkaan ihmiset kylässä, kun tämän näkevät! Kun oli päästy ulos vuorensolasta, missä oli vuoroin jyrkänteitä, vuoroin suosilmiä, pistäytyi jälleen alhaalla laaksossa esiin Bjelawodan joki, puikkelehtien kallioiden lomitse, ja tästä lähtien se juoksi kaiken matkaa vaunujen rinnalla kuten mikä mustalaispoikanen. Nyt juoksevat hyvällä tiellä hevosetkin nopeammin, rattaat pyörivät hauskasti ja Wibra laskien ohjat höllälleen antaa aatostensa liitää vielä kerran äskeisiin tapahtumiin... Eiköhän tämä kaikki olekin vain unta? Ei, ei, istuuhan Veronka hänen rinnallaan ja takana kirkkoherra Bélyi János mongertaen madame Krisbayn kanssa gallialaisten kieltä. Niin, tämähän on täyttä totta. Senhän kaiken voi nähdäkin. Uskomattomampaa kuin romaani ja kuitenkin totta. Eipä olisi eilen uskonut, että hän oli ennen, kuin päivä ehtii toista kertaa laskemaan, löytää perintönsä ja päälle päätteeksi puolisonkin. Kaiken kaikkiaan neljänkolmatta tunnin asia. Eilen hän ei tähän aikaan vielä tiennyt, oliko Bélyi Veronkaa olemassakaan. Ihmeellistä! Hän alkoi lähemmin ajatella, miltä maailma silloin näytti ilman Veronkaa. Käsittämätöntä, kun hän ei vielä eilen tähän aikaan mitään sen suuntaista kaipausta tuntenut. Miten tämä voi olla mahdollista? Nuo hiton pyörätkin niin vimmatusti ratisivat, ettei päässyt eilistä olentoansa oikein tämänpäiväiseen vertaamaan... Todellakin ihmeitä! Yksi legenda, nimittäin sateenvarjoa koskeva, oli särkynyt, mutta toinen syntynyt sijaan. Taivas ja maa olivat ruvenneet ajamaan hänen asiaansa, auttamaan häntä perintöänsä löytämään. Taivas oli lähettänyt unen, maanhalkeama suojelijan.

Tämä suuri onni hänen sydäntänsä suloisesti hiveli: Tietäisitpä neitonen, kuinka rikkaalle miehelle olet kätesi antanut!

Tämä ajatus häntä niin viehättävästi tuuditteli ja lohdutteli, jotta hänen täytyi salaa hymyillä kuten valepukuinen kuninkaanpoika, ajatellessaan: pianpa kullanmurunen sen saapi tietää.

Kopanyiczan kalliokielekkeen kohdalla tuli nyt yhtäkkiä näkyviin Glogova pienosine taloineen.

— Perillä ollaan, — Veronka virkkoi.

— Missä päin pappila?

— Kylän toisessa päässä.

— Sanothan sitte, minne päin on käännyttävä, oikeaanko vai vasempaan.

— Kyllä, herra kuski; ajakaa vain suoraan eteenpäin.

Laventelituoksu tuntuu tänne tielle asti. Jo alkavat näkyä nuo tutut pienet puutarhat säleaitoineen, suurine auringonkukkineen, rainnat seivästen nenissä ja pesuvaatteet marjapensailla. Talojen porteilla leikkivät lapset paitasillaan, ratsastaen särkyneiden korvojen laitalaudoilla, pihassa hyppelee hevonen, kello kaulassa.

Kylä on muuten melkein autiona; ken vain kynnelle kykenee on peltotöissä, hameväki taasen on saatuaan ruuan valmiiksi mennyt sitä väelle viemään. Vain koulun edustalla on elämää ja vilinää, mutta lapset eivät enää ole ulkomuodoltaan niin yhdennäköiset kuin ennen opettaja Majzikin ollessa nuorempi; nyt niitä on tummia ja vaaleita, laihoja ja vantteroita sekaisin ja unkariksi ne huutavat hyvää päivää tulijoille.

Miehistä vain pomot kotona venyilevät. Siistin paanukattoisen talonsa portailta Gongoly heiluttaa hattuansa. Mies on kauheasti lihonut; semmoinen möhömaha, kuin olisi kymmenen vuotta raudoissa maannut, — talonpoika näet vankeudessa tavallisesti lihoo. Pajan edustalla istuu Klincsok, piippua imeskellen, sepän raudoittaessa hänen rattaillensa pyörää.

— Minne nyt? — hän huudahtaa hilpeästi, viittilöiden käsin ja jaloin kirkkoherralle. — Me jo valittiin toinen pappi! — Nähtävästi oli pastorin viipyminen herättänyt seurakunnassa suurta huomiota.

Paljon olikin Glogova edistynyt: Tuolla kummulla Krizsanin talon takana siintää pyhiinvaelluskappeli kaksintoista porrasaskeleineen. Ja miten kauniin ja solakan peltikattoisen tornin ovatkin saaneet kirkkoonsa! Losoncziin asti saa mennä, ennenkuin sen vertaista näkee. Losonczin kirkon tornissa on sentään kukkokin.

Kylän keskeltä kohoaa majatalo, nimeltä Pyhä Sateenvarjo, sen takana villiviiniköynnösten varjostamana silmiinpistävän kaunis, valkoinen talo, aivankuin sokurista leikattu, takana hyvin hoidettu puutarha, edustalla nuoria soreita silkkipoppeleja mahtavassa rivissä kuin krenatöörit taloa vartioimassa.

— Kenen talo on tuo? — kysyi Wibra taakseen kääntyen.

— Vieressänne istuu sen omistaja.

— Niinkö? Teidänkö, Veronka?

Tämä nyökkäsi hiljaa ja kainostellen päätään.

— Siihen kuuluu vähänen ja huono maapalstakin, — lisäsi pastori säyseästi.

Wibra murti halveksivasti suuta.

— Sitä me emme ainakaan täältä mukanamme vie. Setä sen saakoon. Eikö niin, Veronka?

Sitte kääntyi hän uudestaan taakseen, lausuen pastorille:

— Veronkalla on niin suuret myötäjäiset, että ne riittäisivät kreivittärellekin, mutta siltä ei tiedä kirkkoherra eikä hän itsekään.

Tätä salaperäistä lausetta jäivät miettimään sekä pastori että Veronka, jotta eivät olisi huomanneet kotiin edes saapuvansa, vaan olisivat antaneet Wibran ajaa ohi, jos ei Vistula olisi iloisesti haukahdellen hypännyt heitä vastaan, jolloin portilla itkeskelevä Adameczin leskikin kiljasi:

— Pyhä neitsyt Maaria, olet kuullut piikasi nöyrän rukouksen!

— Seis, pysähdytään! Olemme kotona. Aukaiskaa portti, Adamecz.

Leski pyyhki kyyneleensä, laski rukousnauhan kädestänsä rinnalleen riippumaan ja meni aukaisemaan porttia.

— Onko päivällistä? — kysyi kirkkoherra kiireesti.

— Voi, eihän, mitenkä sitä olisi! Kellekäs sitä olisin keittänyt? Kaikki uskoimme täällä että kirkkoherralle on tuho tullut. Herranen aika, en ole tehnyt tultakaan. Ja mitäpä siitä? Kyynelvirroin olisin sen kohta sammuttanut.

— Hyvä, hyvä, tiedän että olette minua murehtinut, tunnenhan hyvän sydämenne, mutta menkää nyt laittamaan päivällistä ja joutuin, taikka kuolemme tässä kaikki vielä nälkään.

Veronkassa heräsi epäilyksiä Adameczin lesken sanojen johdosta ja hän rupesi tutkimaan veljeänsä, oliko häntä mikä vaara uhannut, ja kovasti hän sydämystyi Wibrallekin, kun häneltä oli jotain nähtävästi salattu. Vihdoin täytyi hänelle kertoa koko tapaus, ja nyt hänen sydäntään ihan kouristi ajatellessaan missä vaarassa hänen veljensä oli ollut.

Suurella touhulla valmistettiin sillaikaa keittiössä päivällistä; oli siinä puuhaa kummallekin piialle sekä myös rengille.

— Laitappas joutuin kermavaahtoa, Hanna! Tänne vähän suolaa, Borbála. Joko hanhi on kynitty? Voi teitä, laiskurit! Pyörihän vikkelämmin, yks, kaks, kolme. András, mene nopeasti noutamaan puutarhasta vähäsen persiljaa. Herra Jumala miten laihan opettajattaren neiti sieltä toi! Näettekö? Kyllähän tässä taas työtä saadaan, ennenkuin mokomakin luudanvarsi on lihotettu! Tänne se pannu. Ei sitä, vaan tuo toinen! Raasti sinä Borbála vähäsen vehnästä. Mutta tuo nuori herra, joka tuli mukana, se vasta komea on; mistä ovat löytäneet ja mitä varten, sitä vain en osaa arvata. Sanoitko jotain? Ettäkö et sinäkään? Senkin aasi! Kun en kerran minä tiedä, mitä sinä sitte, sinä kananpoika tietäisit. Se vain on varma, vaikka pysyköön se meidän kesken, että neidin silmissä on jotain omituista. Siellä on jotain tapahtunut. Saan vaikka paikalla koukkuun käpristyä, jos asia ei niin ole, en vaan osaa vielä sitä selittää.

Paljohan se Adameczin leski siinä rupatti, hyvää ja pahaa sekaisin, mutta hyvää ruokaa hän laittoi. Pian hän toi pöytään semmoisen päivällisen, että rakastuneetkin hyvällä ruokahalulla söivät.

Päivällisen jälkeen Wibra palkkasi ratsumiehen viemään kirjettä Beszterczeen pormestari Sztolarikille.

"Rakas holhoojani! — näin kuului kirje. — Ilmoitan teille tärkeitä asioita, mutta nyt vain lyhyesti; yksityiskohdat sitte suusanallisesti. Isäni perinnön, nimittäin sateenvarjon olen löytänyt tavallaan rouva Münzin kautta, tavallaan myös sattumalta. Olen täällä Glogovan kirkkoherran luona, jonka nuorempaa sisarta Veronkaa olen kosinut vaimokseni. Sangen sievä tyttö, ja ainoastaan siten pääsen käsiksi perintööni, että nain hänet. Asianhaarat ovat sangen omituiset. Lähettäkää, pyydän, tämän ratsastajan mukana kaksi kihlasormusta kultaseppä Kuszák Samuelin liikkeestä sekä ristimätodistukseni, joka löytyy teidän holhouspaperienne seassa. Haluaisin päästä kuuluutuksiin jo ylihuomenna. Piirrän j.n.e."

Hän kehoitti ratsumiestä kiirehtimään.

— Kyllä minä, mutta hevonen ei tottele.

— Hoputa!

— Niin mutta Jumalapa ei ole luonut kannuksia pieksusaappaisiin.

Huono oli slovakin hevonen, vaan ajankulkuun katsoen se oli hyvinkin nopea. Päivä tuntui näet niin lyhyeltä kuin muutama minuutti. Mutta jo toisena päivänä ajoivat vaunut pihaan, ja kuka astuikaan niistä ulos portaille? Tulija oli itse pormestari, herra Sztolarik.

Olipa hän miten korkea herra ja miellyttävä mies tahansa, oli ainoastaan kirkkoherra nyt iloissaan hänen tulostansa. Veronka häntä ihan pelästyi. Aivan kuin kylmä, jäätävä ilmavirta olisi tullut hänen mukanansa sisään. Mitä varten tuo nyt tänne?

Pormestari oli kuin olikin hänelle erittäin kohtelias ja ystävällinen.

— Tämäkö se on pikku Veronka?

— Tämä tietenkin, — vastasi Wibra voitonvarmana.

Sana "tietenkin" tuota voitonvarmuutta ilmaisi. Pormestari läimäytti kättä Veronkalle ja, kuten tuollaiselle vanhalle herralle sopikin, nipisti hilpeästi hänen kalpeaksi käynyttä poskeaan, joka kumminkaan ei oikein jaksanut punastua. Pahat aavistukset painoivat mieltä: minkätähden tuo nyt tuli tänne?

Wibrakin sitä kummeksui. Tuon hidasliikkeisen pormestarin tulo tuntui hyvinkin omituiselta.

— Toitteko ne? — hän kysyi, asemaa tunnustellen.

— Toin.

Veronka hengitti helpommin. Gyuri oli näet jo päivemmällä ilmoittanut odottavansa sormuksia Beszterczestä.

— Antakaa tänne!

— Kyllä sitte, — vastasi pormestari venytellen.

— _Ensin_ on minun puhuttava kanssasi.

Ensin puhuttava! Hän aikoo siis puhua jotain semmoista, jota ei enää sitte sormuksia vaihdettua voisi sanoa. Maailma alkoi Veronkan silmissä musteta.

Wibra nousi vastenmielisesti paikaltaan Veronkan vierestä, jonka kädet alkoivat levottomasti liikkua virkkausta hypistellen.

— Tulkaa minun huoneeseeni, hyvä holhoojani.

Wibran kamari sijaitsi L-muotoon rakennetun pappilan toisessa päässä.

Ennenvanhaan, kun ei vielä ollut kansakoulua, oli siinä koulusalikin. Vanha Adameczin leskikin siellä oli käynyt aikoinaan aakkoskoulua. Mutta jo edellinen pappi oli jakanut kahtia tämän ison salin lautaseinällä, laittaen siten sisemmän ja suuremman puolen vierashuoneeksi ja toisen puolen ruokakammioksi.

Veronka tunsi nyt olevansa äärettömän onneton; hinnasta mistä hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla, mitä nuo puhuvat... Kaikki, kaikkihan, niin kaikki siitä riippuu. Joku pahahenki, joka tietenkään ei ollut koskaan käynyt nunnien kasvatuslaitoksessa eikä oppinut tietämään, miten sopimatonta on mennä salaa kuuntelemaan, alkoi häntä kehottaa ja kiihoittaa; juokse joutuin Veronka ruokakammioon, niin kuulet kaikki mitä siellä puhutaan, kunhan vain hiljaa hiipien asetat korvasi ohutta seinää vasten.

Veronkaa ei tarvinnut siihen kauan pyytää; juoksujalassa hän sinne livahti. Uskomattoman paljon mettä saattaakin olla tuollaisten ilkeämielisten pahojenhenkien kielellä. Tämä suloinen hyvin kasvatettu ja hieno neitonen saattoi nyt kavuta istumaan kurkkutynnörille rasvapönttöjen ja viljasäkkien väliin kuuntelemaan, hermot jännitettyinä, joka sanaa ja ääntä.

Syvää hiljaisuutta häiritsi ainoastaan hänen sydämensä sykintä sekä rasvan tippuminen orressa riippuvista sianlihaliikkiöistä. Kuumuudesta nekin näet olivat alkaneet sulaa ja tippua. Jo tipahti hänen kauniille resedanväriselle puvulleenkin, — mutta mitäpä nyt niistä?...

— Olet siis, kuten sanoit, päässyt sateenvarjon perille, — kuului selvästi pormestarin ääni, — mutta oletko sitä jo nähnyt?

— Mitäs siitä? — vastasi Wibra — arvopapereihin pääsen käsiksi kumminkin kohta vihkimisen jälkeen.

— Mikset ennen?

— Koska en tahdo monestakaan syystä ruveta esittämään sateenvarjon historiaa.

— Esimerkiksi mistä syystä?

— Ensiksikin siitä syystä että pappi joutuisi yleisen naurun esineeksi.

— Mitä sinä papista?

— Toiseksi, kun se olisi armottomasti tehty Veronkaa kohtaan, hän näet luulisi minun naineen hänet vain sateenvarjon vuoksi.

— Mutta saahan hän sen tietää kumminkin sitte myöhemmin.

— En sano sitä koskaan hänelle.

— Onko sinulla vielä muita syitä?

— On. Kenties eivät antaisikaan minulle tuota pankkiosoitusta, jos se näet ei olisi edes minun nimelleni asetettu, ja milläpä minä todistaisin sen minulle kuuluvaksi. Päinvastoin se kuuluu heille, joiden hallussa se on. Enkä siinä tapauksessa saisi tyttöäkään, sillä jos omaisuus on niin suuri kuin arvelemme, saisi hän ylimyksiä vaikka yhden joka sormelle.

Veronkan alkoi päätä huimata. Hän tuli ajatelleeksi että tällä tavalla Jeesuksen Kristuksen ruumiiseen nauloja lyötiin... tällaiselta se mahtoi tuntua. Hän ei paljoakaan ymmärtänyt tuosta sekavasta puheesta, sateenvarjosta, pankkiosoituksesta, suuresta omaisuudesta. Mikä omaisuus? Mutta sen hän alkoi ymmärtää että hän oli vain välikappaleena jonkun arvaamattoman ja salaperäisen tarkoituksen saavuttamiseksi.

— Hyvä, hyvä, — jatkoi pormestari hetken vaiettuaan, — asia on joka tapauksessa jo nyt sangen pulmallinen, mutta suurimmat pulmat ovat ehkä vielä edessä.

— Ah, mitkä? — kysäsi Wibra epävarmalla äänellä.

— Älä keskeytä minua, _jää odottamaan viiden junaa_. Ennen kaikkia on meidän päästävä selville siitä, rakastatko todella tuota tyttöä.

Veronka rukka ihan vapisi siellä piilossaan, aivan kuin värisevä linnunpoikanen hän sulki silmänsä, kuten mestauslavalla kuolemaan tuomittu, joka luulee, että alas putoava terä ei tunnu silloin niinkään kauhealta. Voi, mitä on hän vastaava?

— Luulen rakastavani, — Vastasi Wibra epävarmalla äänellä. — Hän on sangen sievä. Eikö teidänkin mielestänne?

— Kyllä, enhän minäkään mikään puupölkky ole. Mutta se nyt on kysymys, olisitko häntä kosinut, jos ei olisi ollut tuota sateenvarjo-historiaa olemassa!

— Ei se olisi johtunut mieleenikään.

Nyt kuului viereisestä huoneesta kiljahdus ja kohta sen perään kolinaa, aivan kuin olisi siellä joku huonekalu kaatunut.

Pormestari kävi tarkkaavaksi ja kysäsi seinään viitaten:

— Tiedätkö mitä on tuolla?

— Luullakseni ruokakammio.

— Olin kuulevinani sieltä kiljahduksen.

— Joku piioista lienee siellä hiirtä pelästynyt.

Niin. Siltä tuntuu murhenäytelmä viereiseen huoneeseen, kun väliseinä on ohut. Joku piika on nähnyt hiiren tai on sydän sortunut. Kukapa sen tietää, sillä epätoivolla ja pienellä säikähdyksellä on sama ääni. Oka sydämessä syöksi Veronka ulos vapaaseen ilmaan; enempää hän ei tahtonut tietää, pois vain täältä tai hän tukehtuisi, pois, pois vaikka minne... Ja viereisestä huoneesta tämä kaikki tuntui siltä, kuin olisi joko Adameczin leski tai Hanna sattunut astumaan hiiren päälle.

Samapa se, miltä se tuntui, sillä sehän kesti vain puolisen minuuttia, sitte se jo unhotettiin ja sai väistyä tärkeän keskustelun tieltä.

— Sanot ettei olisi johtunut mieleesikään häntä kosia... Siinä sitä ollaan. Et saa kiirehtiä sormusten vaihtoa, vielä vähemmän vihkiäisiä. Tutkitaan ensin tuo karhu, nimittäin sateenvarjo ja sen sisältö, sitte voidaan asiasta edelleen puhua.