Part 9

-- Hmm, hmm, mutisi vanha pappi. -- Tietenkin minun virkavelvollisuuksieni kuuluu ilmoittaa asia tuomiokapitulille...

-- Ei se ole sillä kuitti että se Kapitulille ilmoitetaan, -- penäsi akka -- tulkoon itse Kapituli vihkimään, jos ei rovasti raski! Myö oumma kunniallista väkeä. Ja joutaisi Kapituli elättämään koko meijän heimon, kun on kerran köyhältä kunnian häpäissyt...

-- No, no, -- sanoi vain rovasti ja huokasi.

Akka läksi purpatellen vielä mennessään, mutta kohta hänen jälkeensä ilmestyi itse piika-Taavakin kansliaan ja alkoi nyyhkyttää:

-- Voi hyvä rovasti, kyllä nyt tulee julkijumalaton häpeä, kun tuo pastori minut... tämmöiseen tilaan.

-- Se on hyvin ikävä asia, -- virkkoi rovasti kiusautuneena, mutta minä en voi väkisten... jos ei pastori itse... Sano hänelle että hänen täytyy persoonallisesti tulla minun puheilleni.

-- Ei se tuu! tiesi piika.

-- Mutta hänen täytyy! sanoi rovasti.

-- Jos rovasti kirjoittaisi reivin, niin minä veisin -- pyysi piika.

Rovasti mietti hetkisen asiaa ja suostui. Aivan lyhyen kirjeen hän lähetti:

'Koska nyt palvelijattaresi Taava itse pyhästi vakuuttaa sinun todellakin saattaneen hänet raskauden tilaan, niin saavu Jumalan nimessä hyvällä neuvottelemaan tästä ylen ikävästä asiasta.'

Piika meni, mutta pastori Möhköstä ei sittenkään kuulunut. Kamalia huhuja vain rupesi liikkumaan, päivä-päivältä yhä paksumpia. Kerrottiin rakastavaisten siellä kappalaisen kauniissa virkatalossa joka päivä riehuvan ilmitappelussa.

Pastori noitui ja vannoi lain voimalla häätävänsä häväisijättärensä -- piika uhkasi milloin juoksevansa järveen, milloin rovastiin paljastamaan paitaa myöten, kuten hän sanoi, kaiken synnin...

Silloin lähetti onneton rovasti kolmannen paimenkirjeensä:

'Jos et tahdo kunnialla mennä piikasi kanssa kristilliseen avioliittoon, niin on sinun, veli parka, sääntöjen mukaan luovuttava papin virasta pariksi vuodeksi, jona aikana et saane nauttia täysiä palkkaetujasi. Punnitse nyt asiaa siihen asti kunnes Tuomiokapituli jotakin määrää, jolle olen ollut pakoitettu asianmenon virkani puolesta ilmoittamaan, koska et lähimmän esimiehesi kanssa näy taipuvan minkäänlaisiin sovitteluihin. Minä olen parastasi koettanut, sen Jumala tietää.'

Tähän viralliseen viestiin singahti taas kiukkuinen vastauslippu:

'Helvetistäkös herra rovasti tietää että Taava on raskaana nimenomaan minulle? On niitä maailmassa muitakin matteja. M.M.'

Johon rovasti taas lennätti:

'Jos voit itsesi puhdistaa -- sitä parempi'

mutta pastori Möhkösen puhdistusvalaa ei koskaan saapunut.

Asema kärjistyi kärjistymistään. Tuliset neulat pistelivät molempia pappiloita. Helvetin pihdit sihisivät pastorin pään päällä, kylän akat olivat ammoin jakautuneet kahteen puolueeseen: siunaaviin ja sadatteleviin. Hyvät isännät kynsivät korvantauksiaan, mutta kävivät yhä herranhuoneessa sylkemässä, veisaamassa ja osaksi nukkumassa. Itse Pirun sanottiin öiseen aikaan kiikuskelevan kirkontornin ristillä huitoen kappalaisen asuntoa kohti, toiset väittivät hänen viittoilevan rovastiin päin, kolmannet hokivat siellä rimpuilevan ainoastaan arki-enkelin, joka muka pyrki hätäkelloja soittelemaan...

Koko seurakunnan vakaviston oli vallannut vavistus ja vanhurskauden väristys, monikahdat alkoivat horjua uskossaan papilliseen pyhyyteen, joku pitäjän maallikkoherroista oli uskaltanut pistäytyä pikkupappilassa sanomassa Matti teoloogille veljellisimmät terveisensä että tämä oli hiidenhullu, jos antautuisi avioon palkollisensa kanssa ja että kaikkein paras konsti oli ajaa hunsvotti pellolle tai tunkiolle. Kirkonkylän eukottomat renkimiehet ne vain naureskelivat omia tupakkanaurujaan aivankuin jupakka ei heihin vähääkään olisi kuulunut, mikä saattoi ollakkin mahdollista, siksi tervejärkistä väkeä he olivat.

Matti pastori kiikutteli sydäntänsä kämmenellään: "Myönkö tämän moskan meikäläisille vai heitänkö maailman jalkoihin?"... Kirkko hänelle tarjosi iäksi pelastetun kunnian ja Kristuksen diploomin, mutta myös ehkä ikuisen avioliittohelvetin yhdyselämässä epäilyttävän olennon kanssa -- mailma hänelle tarjosi ihmisvapauden ja uuden avio-oikeuden, mutta myös ikuisen häpeän menetetyn pappeuden suhteen sekä lisäksi rahallisen tappion.

Ei kumpikaan kauppa häntä miellyttänyt, ja hirsipuu tuntui jo välttämättömältä. Mutta piika-Taava uhkasi kiivetä samaan puuhun jo ennen pastoria, eikä sekään tietysti tuntunut tunnossa oikein mukavalta. Maanpäällisen helvetin tulisiin ketunrautoihin oli siis takertunut pappi parka, vaikka hän sen saarnoissaan huolellisesti salasikin, sitä innokkaammin maalaten kansalle ainoastaan kuolemanjälkeisiä värejä ja maisemia.

Taava Töhkäsenkö kanssa naimisiin? Pyhät apostolit armahtakoot! Kuinka sillä asteella seisovasta Eevantyttärestä voisi paisua oikea pastuska? Tosin sukunimet ihmeesti sopeutuivat yhteen, mutta se arvoeroitus --?

Hänhän, Matti herra, oli koulutettu maailman suurissa oppiverstaissa, niin suurissa ettei Taava unissaankaan sellaisia ollut nähnyt; hänhän, Matti, oli lukenut latinat ja kreikat, saksat ja venäjät, ja osasi solkata selvää ruotsiakin, kun suunsa oikein pani pyöreäksi... Mutta tuo Taava repale? Eihän se ollut käynyt muuta kuin rippikoulun, jossa ei edes ollut tullut tietämään -- vai olisko rovasti mahdollisesti opettanut? -- mitä merkitsee sana "teolooki"! Kuinka semmoisesta voisi olla pastuskaksi? Pas-tuska?... Tai, vaikkapa vielä opin puolesta kävisikin laatuun syntien anteeksiantamus, niin tokkohan vain kävisi hienon käytöstavan ja naissivistyksen puolesta? Eihän tuolla Taavalla ollut edes hattua eikä pitsilahkeisia alushousuja niinkuin oikeilla fröökkynöillä, mitkä sivistyksen välikappaleet Matti Möhkönen ylioppilaana oli tullut tuntemaan Helsinki-elämässään. Eikä tuo tiennyt ruotsinkielestä muuta sanaa kuin "vassakuu", jota hoki joka kohtaan -- se tökerö! Voisikko piiasta saada pastuskan? Mitäs varten tässä sitten oli herraskouluja käyty? Zebaoth sentään! Hukkaanko olivat menemässä kaikki hyvät humalat?

Hänellä, Matti teolookilla oli toki kihlattuja henttuja Etelässä, sellaisia daameja, joilla oli sekä hatut että pitsireunaiset yöpaidat -- oli jumaliste -- ja nytkö tämä Taava riivattu, vihtoriini-hameinen kuotjake äkkiarvaamatta lyö kaikki kaunottaret laudalta? Sehän oli sentään hävytön kohtalo...

Ja pastori Möhkönen oli raivoissansa, nyreissänsä, eläen päivästä toiseen aivankuin tulisessa pätsissä.

Jos lähtisi käpälämäkeen --? Mutta siitä suut vasta suureneisivat! Ja rovasti, pahus, panisi peräänkuulutuksen -- aivankuin karanneelle koiralle... Entä pappilan Anna ryökkynä? Ah! Hullu oli mies, kun oli senkin hienohelman heittänyt. Siinä luisti viimeinenkin sivistysmailman side kourista. Mihin lienee matkustanutkin -- aivankuin häntä -- ja Taavaa pakoon.

Oi suuri Jumala!...

Matti Möhkönen oli avuton --.

Yhtäkkiä saapui Tuomiokapitulilta kirjelmä, pyhä ukaasi. Niitä oli kaksikin paperia. Toinen oli virallinen käsky pitäjänapulaiselle Möhköselle pikaisesti -- erottamisen uhalla -- vihityttämään itsensä kristilliseen avioliittoon, jotta ei hyvämaineiselle evankeelisluteerilaiselle Suomen kirkolle koituisi häpeää -- toinen oli yksityisluontoinen kirje kirkkoherralle, jossa kirjeessä vertauksilla puhuen määrättiin että

'koska pitäjänapulainen Matti Möhkönen on ollut ongella ja saanut ahvenen elämän merestä, niin perkatkoonkin ja paistakoonkin ahvenensa itse sekä syököön omaan makeaan suuhunsa!'

Se oli tuomiokapitulin virkeä asessori, joka näin veljellisenleikillisesti kirjoitti rovasti Frommerukselle, jonka tehtäväksi jäi toimittaa hairahtunut sielunpaimen pelastuksen satamaan.

Rovasti Freedrik Gabriel Frommerus sai papillista ryhtiä rintaansa. Hän pukeutui ripeästi mustaan takkiinsa, huusi ruustinnalle ettei tarvitse kahville odottaa, ja läksi paperit povessa marssimaan kappalaisen taloon.

"Tuomiokapituli!" rykäsi hän ja nykäsi paperit povestaan. Mutta niinpian kun hän katsahti virkaveljeänsä kasvoihin, alkoi hän aristua...

Matti Möhkönen näet kiukuitsi kuin pakana. -- Taava Töhkänen sitävastoin hypähteli kuin taivaanriemussa.

-- Hyvä ystävä, eihän sinun ole pakko mennä naimisiin, jos et välttämättä sitä tahdo! huomautti esimies siivosti.

-- Prrr... mrrr!...

Pastori Möhkönen mörisi kuin teurastettava härkä eikä toimittanut rovastille edes kahvikuppia.

Rovasti, Pyhän Annan ritarikunnan 3:n luokan jäsen, palasi kartanoonsa sangen nolattuna... Mutta kun ruustinna kuuli ettei kappalainen ollut antanut rovastille edes kahvia -- vaikka itse niin monta monituista kertaa ennen oli heillä syönyt ja juonut -- niin sinkautti hän ruotsiksi:

-- Ja enkö ole sitäkin sinulle, Freedrik, sanonut että hän on moukka!

-- Djah! sanoi rovasti ja pisti piippuunsa.

Viikot vierivät. Taivas ja maa tuntuivat pyörivän yhtenä sekasortoisena kaaoksena, jossa vain vilahteli pari vihaista papinsilmää. Jumala itse oli ikäänkuin hajonnut sumuun...

Vihdoinkin selvisi ilma.

Eräänä harmaana syysaamuna, monen kamalan kamppailun perästä sai näet Kurjalan rovasti Matti Möhköseltä salaisen kutsun saapua "yhdistämään sen mitä ei Jumala ollut eroittanut."

-- Ska' han nu ändteligen gifta sei, det svinet? [Joko se sika viimeinkin menee naimisiin?] huudahti ruustinna kiiruhtaessaan sitomaan liperiä miehensä kaulaan.

Rovasti tuikkasi käsikirjan kaftaaninsa povitaskuun ja läksi nuorteasti liikkeelle. Varmuuden vuoksi komensi hän isäntärenki Riston peräänsä -- siltä varalta näet jos pastori olisi laiminlyönyt todistajat.

Tarpeen se olikin, sillä ainoastaan Möhkösen renki Kalle seisoi toisena todistajana. Ulkona, porrasten edustalla tosin kurkkaili pari uteliasta akkaa...

"Rakkaat ystävät! Teidän pitää visusti tietämän että aviosääty on itse Jumalan asettama..." luki vanha rovasti juhlallisesti ja hartaalla nuotilla.

"Että mies on vaimon pää niinkuin Kristus on seurakunnan pää..." kaikuivat mahtavat vihkimäkaavan sanat.

Ja tekstin valtavista lauseista hengellistä ryhtiä saaneena alkoi rovasti Frommerus vannottaa paria, joka siinä hänen edessään seisoi:

"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa minä kysyn sinulta, Matti Möhkönen, tahdotkos ottaa tämän Taava Töhkäsen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?"

-- Niin... mutisi kappalainen ja katsoi jalkoihinsa.

"Tahdotkos?" uudisti rovasti varmuuden vuoksi.

-- Tahdon! vastasi silloin pastori melkeinpä ärjäsemällä. Mutta virkaveli ei sitä huomannut.

Rovasti jatkoi juhlallisesti naisen puoleen kääntyen:

"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen... minä kysyn sinulta Taava Töhkänen, tahdotkos...?"

-- _Tahton!_ vastasi Taava kiirehtivästi...

Ja niin vihittiin Matti Möhkönen ja Taava Töhkänen kristilliseen avioliittoon.

Siitä ei ole sen enempää kertomista. -- Mutta kuusi päivää myöhemmin synnytti nuori rouva lapsukaisen, elävän, terveen tyttölapsen.

"Ei ole minun!" kerrotaan Matti pastorin tosin jollekkin väittäneen, mutta hänpä sen kuitenkin risti ja vedessä kasti -- kuinka erinomaisen mukavaa isänä itse omistaa pelastuksen armonvälikappaleet! -- ja hänen lapsekseen se rovastin kastekirjaan merkittiin. Ja herra pastori hymyili viisaan hymyä aivankuin olisi hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt.

Ja herra pastori nimitti lapsensa, "Teeva", joka kai merkitsi niin paljon kuin: ihmiskunnan äidistä Eevasta Jumalan avulla Taavatse syntynyt.

Ja katso! Rauha taas palasi Kurjalan seurakuntaan ja ihmeellinen sielujen tasapaino. Nyt olivat asiat kuten niiden ollakkin piti, seurakunnan mielestä. Akat yhtyivät jälleen yhdeksi valtavaksi hengelliseksi puolueeksi ja veisasivat kuorossa:

"Ratk' Taivasa, ratk' Taivasa On Ilo suuri..." j.n.e.

Isännät lakkasivat kynsimästä paksukähäräisiä korvantauksiaan, jätkämiesten tupakkapakinat kävivät vienompi-höysteisiksi, ei kukaan enää nähnyt piruja eikä enkeleitä kirkontornissa.

-- -- --

Niin. Siitä oli kymmenen vuotta, kun tämä kaikki tapahtunut oli, tämä pastori Möhkösen kristilliseen avioliittoon meneminen. Sen nälkävuoden erikoisilmiöt olivat jo täydellisesti unhoitetut: moni niitä ei muistellutkaan, ja nouseva polvi siitä ei edes tietänyt.

Jos jotakin himmikettä lienee ollut pastori Möhkösen elämän taivaalla, niin se oli ollut vain ikäänkuin auringonpimennys, joka voi sattua niin varhain suviaamuna etteivät kaikki vielä ole liereilläkään sellaista luonnonoikkua nähdäkseen.

Ei! Miesten mies oli tuo Matti Möhkönen, oikea jumalanmies ja kansanmies, sillä vielä naimisiinmentyäkin söi hän viiliä puupytyistä, otti ryypyn kuin mies -- tietenkin salaa epäilyttäviltä henkilöiltä -- sekä hierotti itseään saunan leppeässä löylyssä, toisinaan vain sivellen hurskaassa leikissä saunatytärten paljaita käsivarsia, vieläpä pohkeitakin -- eikä ainoastaan hierottanut reittään, vaan lisäksi kuppauttikin liikoja lihojaan häränsarvella, aivankuin joku muukin todellinen Kurjalan alkuasukas.

Mutta Taavasta, hänen piikaisestaan, oli tietysti tullut pastuska ja rouva, eikä kukaan epäillyt karahteerata Taavaa näillä arvonimillä, sillä olipa Matti pastori kaupungista hänelle tilannut hatun, vieläpä opettanut kulkemaan kaatioissakin, kuten ei ainoastaan sivistys, vaan myös terveys sen vaati, ynnä neuvonut vaimon hankkimaan itselleen pitsireunaiset yöpaidat...

Kerrottiinpa herra pastorin puolisolleen kaikessa hiljaisuudessa opettavan "teolokiiaakin", vieläpä porilaismarssia ja politikkaa...

Semmoiseen herraselämään tosin ei rouva rukalla olisi mitenkään aikaa riittänyt, sillä lapsia oli heillä odottamattoman paljon ja uusia sikisi ja syntyi joka herran vuosi, jollei niin onnettoman ovelasti sattunut että tuli keskoiset, hirmuiset itsessään ja vaaralliset pastuskalle, mutta pastorille jostakin syystä salamieluiset...

Eivätkä ainoastaan lapsukaiset riistäneet rouva rievulta herrastelu-aikaa, vaan lisäksi myös se erinomainen ruuanvalmistus, jota pastori Möhkönen ehdottomasti vaati siltä, joka kerran oli hänen kanssaan yhteen vihitty. Ruoka olla piti ja hyvä, muutoin ei hyvä ollutkaan! kuten entinen vänrikki laulaa. Itsestään on selvää ettei pastorin teolookinen arvo sentään voinut suvaita että rouva Taava olisi aterioinut samassa pöydässä. Eihän. Kyllä Taava sai syödä erikseen jälestäpäin. Jos joku harvinainen ruokavieras moisesta ilmiöstä tuli lausuneeksi ihmetyksensä ja kysyneeksi, miksei rouvakin tullut yhtaikaa syömään, vastasi pastori aina arvokkaasti ja aivankuin luonnollisinta asiaa mailmassa: "pöytämme on liian ahdas!"

Niin! Kristillinen seurakunta oli siis täydellisesti rauhoittunut ja kaikki oli niinkuin piti, mutta pastori Möhkösen sisäinen kotielämä oli ainoa, jossa ei sovun aurinko päässyt korkealta paistamaan, huolimatta kaikista noista iloisista perhetapauksista. Vaan ehkäpä elämä sentään, kun ympäri ajatteli, oli niinkuin olla piti, ja ehkä kaikkivaltias sen niin oli säätänyt että Matti Möhkönen oli syntynyt korven marttyyriksi, jolla aivan kuin Simsonilla nyrkit kutkuivat pyhää vihastusta, niin että niiden oli pakko jotakin vastaan paukahdella, ja ehkä se myös oli siten sallittu että rouva Taavan piti oleman orja ja juhta, joka monta monituista kertaa jo oli katunut pastuska-passejaan, josta asemasta peräytyminen enää oli mahdotonta?

"Kun herra mua paimentaa, ei multa mitään puutu..."

Rovasti Frommerus yksin kummasteli, miksei hänen kappalaisensa ollut tyytyväinen.

Varsinkin jokaisen lapsen syntymisen jälkeen, kun nämät virkaveljet toisensa tapasivat kirkon sakaristossa, huomasi seurakunnan esimies että kappalainen häntä kohteli tylysti ja salavihaisesti -- aivankuin toinen tälle olisi tehnyt vääryyttä.

-- No onnea, sinullehhan kuuluu taas lapsi syntyneen! saattaa rovastivanhus sanoa aivan sävyisästi ja mitään pahaa tarkoittamatta.

-- Prrr... murisee vain apulainen onnittelun johdosta ja kääntää rovastille pimittävän selkänsä.

Tämä joutuu siivosti hämilleen, mutta ei muista yhtään pykälää kirkkolaissa, jossa puhuttaisiin alemman papin selkäpuolesta. Rovasti saa luvan tottua kappalaisensa leveään selkään!

Mutta kaadellessaan kaappiryyppyjä pienten pirpanainsa ristiäisissä kotonaan -- johon ei rovastilaisia pyydetä -- saattaa kappalainen äkkiä tokaista jollekkin kummi-isännälle että "se oli rovasti, joka minut pakoitti naimisiin tuon Taavan kanssa -- olisin minä toki saanut oikeita Helsingin ryökkynöitäkin..."

-- Ka minkätähenpä se nyt ei herra pastori oisi saanunna vaikka ihteänsä arkkipiispan tytärtä! myöntelee silloin leveästi isäntä.

-- Niin, niin, -- tuhisee kappalainen viinin virvoittamana, -- pappilan Annankin olisin saanut, vaan rovasti käski mennä naimisiin tuon tuppanan kanssa...

-- Ka! öisin se minnäi saanna sen Kukkolan Eveliinan -- muistaahan pastori? -- vaan kun luikari otti tiketin ja Ameriikkaan luisti! nuljauttaa isäntä lohdutukseksi pastorille.

Ja ristiäismaljat -- samaa viiniä, mikä kirkossa muutetaan Kristuksen ruumiiksi ja vereksi -- tyhjennetään pohjaan, ja juhlatunnelmat pian haihtuvat arkielämän hyörintään.

Ne pikkupirpanat huutavat ja sotkevat niin riivatusti eikä kappalaisen virkatalossa oikein tahdo riittää huoneitakaan kylliksi...

Surkeata, surkeata on elämä kaukana korvessa, mutta pappinaolo sentään mitä mukavinta auringon alla.

6.

Kurjalan kunnasta Karjalan kannaksille ei välimatka ole mahdoton. Hyvinsyötetyllä porolla sen autiot taipaleet ajelee mutkin kolmen talvisen vuorokauden vieriessä.

Reino Frommerus oli Karjalassa pistäytynyt ja retkeili parhaillaan kotikyläänsä kohti.

Helmikuun heleä pakkasaamu punersi hänen ympärillään huurteisessa korvessa. Sillointällöin paukahti partainen, korkeanhuiskelo kuusi metsän syvyydessä... ikäänkuin näkymättömän henkilön kirveen iskusta. Ilman kuultavia kieliä soitteli pohjanviima. Olipa kuin metsän sinipiikaset olisivat juosta vilistäneet alastomina runkojen takana, vienosti väristen pakkasessa ja lyödä läpsähytellen toisiaan reisille. Ja oli kuin ukko Tapio, lumitukka, kaukaa olisi naurahdellut heidän hippasillaololleen hangella...

Pulkka myös hauskasti helisi kimpelehtiessään tien kierällä. Tiuvut poronsarvissa ja lämppäkello juoksijan kaulassa sointuivat somasti tuohon puuhelinään. Mutta pienet kulkuset punavyössä tuskin äänsivät lainkaan, sillä hieno jääkuori oli niiden sirinän himmentänyt. Vuottoraippa oli kohvettunut kankeaksi, rasvattu ajohihnakin jäykäksi jäätynyt.

Liiteli peura kuin pääskynen ikään pitkin suikkelehtivaa korventietä, oli mainiolla tuulella tunturihärkä hienonpurevassa pakkassäässä! Kaviot vain naksahtelivat kaikuvasti...

Mutta varmana lumivenheessään istua kenotti mies, korkealla päässänsä kuningasmainen lappalaislakki, neljän tuulen tuttava. Hänen kulmakarvansa, silmäripsensä ja hienot viiksensä olivat hohtavassa kuurassa.

Talvenraikas myös oli hänen mielialansa. Viehättävä oli hänen matkansa ollut! Vanhan Väinämön tietäjä-haamun hän siellä oli ollut näkevinään jollakin pirtinpankolla, laulajan iänikuisen viimeisiä viestejä siellä sieluunsa siepponut hämärässä sopessa, Kalevan luonnontyttäriä hymyhuulin silmiin katsellut hilpeissä kisoissa. Ne häät olivat olleet hämmästyttävät -- ei niissä ollut pappia tarvittu, ja juuri siksi kai ne olivat olleetkin niin siveelliset, niin luonnollisesti mieltäliikuttavaiset ja puhdastunteiset! Tosin sielläkin oli vilahdellut pakanallisia temppuja, raakuuden jätteitä ja uusien tapojen tarttumia, mutta taikausko ei ollut näyttänyt läheskään niin syvältä kuin Suomen puolella, se oli tuntunut niin kansanomaiselta, omasta sydämmestä versoneelta, ei vieraan ase-uhkaisen uskonvallan tyrkyttämättä ja turmelemalta.

Ja mikä ihmeellisintä kaikesta -- koko kansanjoukko siellä oli ollut niin ennakkoluulotonta, vanhat satavuotiset akatkin! Ei yksikään karjalainen, ei nuori eikä vanha, siellä ollut katsellut luonnollisia iloja, huvittelua ja kisailua, sillä silmällä kuin Suomessa jokikinen luteerilainen ukko ja akka katselee. Ne eivät siellä olleet tietäneet kirkkosynnistä eivätkä kristillissynnillisestä menosta, eivät olleet osanneet tuomita ketään helvettiin. Hymyhuulin ja loistavin silmin olivat juuri ne vanhimmat seuranneet nuorten karkeloita keskellä talvista yötä.

Keskellä yötä ja keskellä synkintä salomaata, keskellä aineellista kurjuutta, iänikuista nälkää ja puutetta?... Se sellainen mielenvapaus sivistyksestä orvoksijääneessä kansanjoukossa oli kerrassaan uskomatonta suomalaisilla silmillä katsoen, suomalaisilla korvilla kuullen!

Mikä, mikä ihme ja kumma tuossa kaukoperukan kansanheimossa olikin säilyttänyt moisen luonnonraikkauden? Miksi ei se -- kaikkien nurkkajumalien nimessä -- ymmärtänyt pitää "suurena syntinä" kaikenmoista huvittelua, hyppelyä, näyttelyä, soittelua ja ilonkaihoavaa naurunremahtelua?

Vastaus saattoi olla vain yksi:

-- Siksi ettei siihen ollut päässyt uppoamaan kirkon oikeaoppisuus, tuo pirullinen mallihurskaus, joka kaiken elämänilon ihmisraukoilta synkistää. Ja siksi että se oli osannut pitää saaliinhimoisat papit itsestään erillään.

Sille oli ollut onni onnettomuudessa että sen viralliseksi uskontunnustukseksi oli julistettu vieraskielisen yhteiskunnan siveysoppi. Se ei ollut sitä vastaanottanut, ei sitä järjessään eikä sydämmessään sulattanut, vaan kaikessa hiljaisuudessa paennut omaan pyhään puistoonsa -- täyden uskonnottomuuden uhrilehtoonsa, jonka salaperäisessä siimeksessä häämötti ainoastaan Väinämöisen, laulajan iänikuisen sankarihaamu!

Turhaan olivat papit ja piispat ja muut valtion palkka-orjat sen nenien eteen naulauttaneet kiiltävät kummituskuvansa -- se ei ollut tuota epäjumalanpalveluksen myrkkyä sieluunsa asti imenyt, se oli vain kuin nokkela näyttelijä ristinyt silmänsä mieliksi keisarinväelle, joka ei muuta vaatinutkaan kuin heiluvia käsiä. Sille joukolle oli väkisten rakennettu sipulikattoisia kirkkoja ja vinoristisiä rukouskarsinoita, ja sen sieraimiin oli suitsutettu pahanhajuista savua, jota nimitettiin pyhäksi, ja sen korviin huikeasti huudettu jumalanarmahdushuutoa, hospodipomiluita, -- jo satoja vuosia -- eikä se sittenkään ollut alkuperäistä luonnon katsantoansa tuossa humussa ja savussa hukannut, vaikka sen vaatteisiin pyhän savun lemu olikin tarttunut!

Se vihasi sydämmensä pohjasta noita "oikeauskoisia" isiä ja tsäässynöitä ja taipui niitä vain hirmupakosta höpisevin huulin, hapuilevin käsin tai hölmistyneesti mykkänä kumartamaan! Sillä sillä itsellään oli puhtaampi uskonto -- uskonnottomuus, jonka siveysoppeja ei kukaan jumalviisas ollut tutkinut.

Ja kuitenkin! Kuka kykeni väittämään tai todistamaan ettei tämä kaikkeen sortoon ja kurjuuteen sysätty rajakansa ollut siveellisesti yhtä hyvää tai yhtä huonoa kuin kansat molemmin puolin sitä, nuot kristityt, puhdasoppisuudestaan kerskahtelevat kansallisuudet: suurslaavit ja suursuomalaiset?

Pappeihin ja kirkkoihin turvautumatta oli se henkensä säilyttänyt kautta vuosisatojen vainon; ei tuo juoppo, irstas pappi raukka sille toki ollut voinutkaan siveyttä opettaa -- ja kuitenkin tämä kansa oli siveydellisempi kuin nuot molemmat kirkolliset kansat sen ympärillä: se eli sukupuolisesti puhtaammin sentähden että oli jäänyt likelle alkuperäisyyttä, luonnonuskontoa, sitä, jota kirkolliset juuri pilkkasivat pakanuudeksi.

Oi jospa näin harvinaisesti jälkeenjääneen orjajoukon henkisiin ohjaksiin kerran pääsisi uuden ajan järjenkuningas vapauden lippua liehuttavine, totuuden työkirvestä heiluttavine henkisotureineen, niin näistä pimennon lapsista vielä voisi varttua kansa, joka takoisi uuden Sammon uniseen Pohjolaan, kyntäisi kyiset pellot, avaten runoudenkin uusia uria poloisiin pohjoismaihin!?

Mutta sen kohtalo oli toistaiseksi jääpä sortajahallituksen synkkään varjoon, eikä sen elämän aurinko jaksanut näkyviin nousta ennenkuin tuo korkea, kolkko muuri oli raunioiksi sortunut...

Ken oli kaiken tekevä -- ja milloin?

Näin tunsi, arvosteli, riehahteli ja mielessään päätteli Reino Frommerus palatessaan porolla Karjalan kankailta. Ja kun hän ajatteli sitä nimikristillistä seurakuntaa, jonka rajojen sisällä hän parhaillaan ajeli, niin ei hän voinut olla tuntematta jotakin tukahduttavaa rinnassaan.

"Täällä on kansa paljon tylympää kuin siellä, josta tulen."