Part 8

-- Ei meillä ole kuin kaksi lehmää -- vastaa punehtivin poskin torpan tytär.

-- Vai niin, vai niin, -- panee pastori, -- eikös ole yhtään härkää, häh häh?

-- Ka onhan se mullikka, vaan eipä tuosta --! selittää mökin luonnollinen neitsyt ja hieroa nytkäyttelee pastoria niin että suonet kitisee.

-- Pitäisi... heh... hankkia... tuota heh... oikea sonni... heh... savolaista maatiaisrotua... heh heh... hymisee pastori.

-- Eipä sitä ole köyhällä varaa, -- vastaa tyttö vakavasti.

-- Juu, juu. Niinhän se Jumala eri mitoissa nämät maalliset rikkaudet on jakanut, -- sanoo Matti Möhkönen ikäänkuin virkansa puolesta, mutta palaa heti taas takaisin tekstiinsä. -- Vai ei pikku mullikka tep... tep... heh heh... Vaan jos minä puristan tuota Tiinan käsivartta, niin kyllä teps... heh.

Ja yhtäkkiä kopristaa pastori hierojatyttären paljasta kyynärvartta niin rajusti että tämä pahanpäiväisesti häkeltyy ja jää kuin suolapatsas tuijottamaan pappiin.

-- Hym hym, enhän minä kuin leikillä... ts ts... Tiina vain hieroo! puolustautuu pastori ja alkaa taas seikkaperäisesti selittää, miltä repijäinen, nykijäinen, rimputtajainen hänen sääressään tuntuu.

Hän lepää siinä puolimakuullaan apposen alasti, vasen käsi tosin häveliäästi painettuna alas siitinosia vasten, mutta oikea käsi vapaana milloin kynsäisemään naavamustaa partaa, milloin hieraisemaan kipeää kohtaa, milloin -- sopivassa tilaisuudessa -- tarttumaan hierojaneitsyttä paljaasta käsivarresta...

Pulska mies hän on tämä herranvoideltu, alastomana ei hänen vatsansakaan näytä pilalle asti turpuneelta ja lihaksista uhoaa hempeän hyllyvää kauneutta, sitä supisuomalaista silava-estetiikkaa. Valtavan vaikutelman sellainen sieluruumiillinen autuuden apostoli tekee yksinkertaiseen kansaan, jonka keskessä mailman herrat harvoin kompuroivat ja vielä harvemmin itseään hierottavat noissa karstakiiluisissa kiuas-saunoissa. Valtavan vaikutelman sellainen mahtimies Kurjalan köyhälistöön tekee! Kaiken mitä ikinä pappi herra korven erakoille sanoo, sen tämä kiitollinen kansa sydämmensä rakoihin visusti tilkitsee, ja vielä vuosikymmenen perästä -- vaikka uuden ajan mullerruksetkin tulkoot -- se muististansa kerii kaiken mitä joku pastori Möhkönen kerran on suvainnut sanoa siellä tai täällä, silloin tai tällöin, sille tai tälle hampaistansa. Ja se muistaa sielunpaimenensa jokaisen henkäyksenkin, jokaisen kuorsauksenkin aivankuin kaikki olisi tapahtunut eilispäivänä. Mutta hänelle itselleen, nykypäivän vaeltavalle sielunpaimenelle, kertoilee ristirahvas satavuotisia perimätietojaan edesmenneistä papeista, kansan opettajista, ja nepä vasta sen sieluista elävinä pursuavat, vaikka nuo pikkutapahtumat olkootkin kertojan isän-isän tai äidin-äidin näkemiä, kuulemia kummia.

"Niin kuuluu sanoneen se Rööntaali vainaa sille Reppu-Riikan isän äitille, kun tämä palveli piikana tuolla Karsinavaaran talossa."

-- Että mitenkä se oikein sanoi? kysyy uusi pastori armollisesti.

-- Ka niin vain jotta "pappi ja piru syövät samasta kupista kuin köyhän mökin kissa ja koira!"

-- Heh, heh, -- naurahtaa pastori, -- sepä oli oikein leikikäs mies. Missähän tilaisuudessa hän muuten noin lienee sanonut?

-- Ka kun lukkarinsa kanssa olivat ryypystä riitauneet -- selittää talonpoika -- ja piika samalla oli sattunut kantamaan puurokupin pöytään.

-- Heh, heh, hymm... hymisee nuori pappi ja naurahtelee niin että jäsenet tytkähtelevät.

Mutta hänen itsensä, pastori Möhkösen, tietävät Kurjalan ukot vielä tänäpäivänäkin erästä viinaryyppyä ottaessaan tuolla Raitisvaaran torpan ullakkokamarissa, sanoneen että: "enpä olekkaan kymmeneen vuoteen vettä väkevämpää maistanut, vaan tekisköön tuo yksi ryyppy hyvää näin yskässä!" Ja silloin oli miekkoinen hulauttanut jättiläiskulauksen sen Kinkeri-Kaapron isomahaisesta reissuputelista! Mutta maiskauksen oli selvästi kuullut se Kyttyrä-Alperttiina, kun pirtin pankolla makaamaan sattui ja parhaillaan hyräsi virttä siitä suuresta surkiasta kuivuudesta... Olipas Alperttiina lystinpäältä pirtissäolijoille vielä urahtanut että "nyt se Ristuksen veren siellä yksikseen nieklasi, pappi!"

Joka kaikki täsmälleen-tismalleen muistetaan ynnä kansan huulilla huolellisesti säilytetään hamasta Haukkulasta Juorulanmäkeen asti...

Mutta vanhat visapiippuiset kupparimuorit savupirttien karsinoissa -- nepä tietävät ehkä enemmän. Ne tietävät ehkä kuiskutella noista pastori Möhkösen sulosanaisista ahtisaarnoista salosaunojen runollisessa hämyssä, vieläpä kukaties kertoa jännittäviä legendoja "navettaenkelistä", joka johonkin korven kartanoon oli ilmestynyt merkillisesti yksiin aikoihin, kun kirkon herrat pitäjää kiersivät. Mutta nämät ilmestyskirjalliset tarinat seikkaperäisyydessään eivät kuulu meille...

Pastori Möhkönen oli niinsanottu "hyvä pappi." Tämän harvoinansaitun korkonimen oli kansa itse hänelle antanut. Sillä oli syvä, sielutieteellinen merkitys. Sana "hyvä" näet ilmaisi Kurjalan seurakunnan koko sielua. Se kuvasti sitä ikäänkuin taikapeilistä. Sillä ei ollut mitään tavallista merkitystä, vaan oli se ikäänkuin vierasta kieltä, jota harva syrjäinen ymmärsikään. Jos se olisi tulkittu arki-suomenkieleen, niin olisi se tullut saamaan suunnilleen seuraavanlaisen sisällön: "Kurjalan rahvas on tyytyväinen pappiinsa -- meidän on sellaisen papin kanssa hyvä olla."

Joku pilkkakirves kieliniekka mahdollisesti olisi lisännyt: "sentähden hyvä, kun ollaan niin alhaisella asteella että ei osata parempaa kaivata."

Pastori Möhkösessä näki Kurjalan väki oman kirkkopyhän sielunsa juhlallisimman heijastuksen, ylevimmän ilmestysmuodon siitä sanan ja sakramentin sadosta, jota sen hengen sarkoihin satoja vuosia oli kylvetty. Matti Möhkönen, vaikka olikin syntyisin toisesta maakunnasta, jossa leipä kasvoi kyntäjälle, oli ikäänkuin lihaa Kurjalan lihasta, verta sen omasta verestä, mikä mahdollisesti johtui siitä että Kurjalan esi-isät olivat saapuneet juuri sieltäpäin, mistä pappi Möhkönen nyt, satoja vuosia jälkeenpäin, ajaa körötti linjaalirattailla kansanvalistajan valtakirjat taskuissaan. Hyvä vaisto tällä papilla oli ollutkin omiensa luo, jollei itse Jehova häntä ollut johdattanut kuten muinoin muitakin suosikkejaan Kaanaan luvattuun maahan.

Luonnollista oli että samoinkuin Kurjalan ristirahvas Matti pastorin kiiltävässä naamassa saattoi itseään peilailla pyhäaamuina, samoin myös Matti pastori Kurjalan kansan kasvoista näki kuvansa, mikä varsinkin kävi laatuun kaikkein pyhimmässä paikassa, kirkossa, sekä tietenkin myös hierontatilaisuuksissa saunan lämpimillä lauteilla ynnä isäntäin kuusenjuurta lemuavissa vieraskammioissa. Näinpä siis sekä pappi että kansa kaksinpuolin kuvastelivat toinen-toisiaan täydentäen sitä pyhäin ihmisten yhteyttä, jossa seurakunta eli ja jossa se autuaallisesti torkkui. Pastorin jumala oli Kurjalankin jumala, ja Kurjalan piru oli herra pastorinkin paha henki. Eroitus tämän omaisuuden hallinnassa ilmeni vain siinä että pappi hallitsi paitsi jumalaa ja pirua, myös koko kansaa sekä siis saattoi sitä mielensä mukaan ohjata ja kurittaa, mutta ristirahvaan piru, silloin kun oli tarpeellista se pappia vastaan lähettää, ei tähän paljonkaan pystynyt, sillä kappalaisen valtaistuimen oikealla puolella seisoi yhteiskuntajärjestelmämme ankara komendantti -- jumalallinen Esivalta.

* * * * *

Siitä oli vuosia kymmenkunta, kun pastori Möhkönen oli seurakuntaan saapunut. Kolme vuotta oli hän eleksinyt naimattomana miehenä tyytyen maallisissa pyyteissään ainoastaan ihailemaan ja puristelemaan jumalanluomia kauneuksia noissa salosaunojen hämärissä, jota lähimmäisrakkauden suhdetta ei suinkaan lain mukaan saattanut nimittää avioliitoksi eipä edes kihloissaolemiseksi, vaan joka luonnollisesti kuului jokaisen ihmisen, siis papinkin, yksityiselämään.

Ilkeät kielet tosin tiesivät juoruta nuorella pitäjänapulaisella jo ennen seurakuntaan saapumistaan olleen kihlattuja morsiamia -- joiden varoilla muka oli papiksikin lukenut -- vieläpä parikolme kappaletta morsiamia, jotka muka jossakin tienohessa odottelivat kutsumakirjettä Matti armahaiselta, joka oli varmasti luvannut tulla noutamaan "heti kun saisi mööpelit paikoilleen", mutta julkisuus ei mitenkään ollut juttuja vahvistanut. Eipä ollut luottaminen myöskään siihen leikinsekaiseen siveelliseen suuttumukseen, jolla pastori Möhkönen toisinaan tukki akkaväen suut, jos joku oli rohjennut epäillä ettei herra pastorin ehkä onnistunut saadakkaan itselleen vaimoa.

-- Tällä miehellä on kymmenen tyttöä joka sormella! oli näet pastori tullut kehahtaneeksi uteleville.

-- Mutta miksei pastori sitten ota itselleen rouvaa?

-- Heh heh... vai rouvaa, vai rouvaa... eihän apostoli Paavalikaan ollut naimisissa, heh heh! vastaili vain sielunpaimen eikä todellakaan näyttänyt pitävän kiirettä rouvanottamisella. Mikä hätäilemättömyys kaikitenkin oli melkoista valtioviisautta pastorin puolelta. Seurakunnan kaikki piikaihmiset, pitkähameiset rippikoulutytöt, tanakkatekoiset talontyttäret, vieläpä luitaan myöten kuivahtaneet leskivaimotkin näet olivat haltioissaan tästä uuden pastorinsa selibaatti-harrastuksesta, eikä koskaan ennen Kurjalan jylhän temppelin lehteri liene paistanut niin kukkuroillaan autuaallisia naisnaamoja kuin se nyt paistoi aina milloin kappalainen kiipesi saarnastuoliin. Ylen ystävällisiä olivat emännätkin ja huomaavaisia jurot isännät, varsinkin ne, joilla sattui löytymään aikuisia tyttäriä, tiesmiksi niin olivatkin höylejä ja suvaitsevaisia kaikki!

Myös rovasti Frommerus oli alussa hienonhuomaavainen rouvatonta apulaistaan kohtaan. Ikivanha traditsiooni pitäjänapulaisesta ja rovastintyttärestä lupasi näet pitää kutinsa. Anna neiti oli kuin Betuelin majan Rebekka, jota Abrahamin Jumala oli lähettänyt Iisakille kosimaan. Eleaasaria kultaisine nenärenkaineen ja janoisia kameeleja ei ukko-rovasti tosin kaivonsa vieressä nähnyt, sillä Matti Möhkönen astua pölkkyili yksikseen kuin virtahepo pitkin maantietä pahkasauva kourassa ja puskui ikäänkuin automobiili ison-pappilan törmässä ennenkuin kiipesi kartanoon, missä Anna ryökkynä häntä todellakin vahtaili aivankuin päivännousua, joskohta tämä armonaurinko tavallisesti suvaitsi saapua rovastilaan vasta iltatähtien tuikkeessa.

Niin, pastori Möhkönen oli tosiaankin siinä määrin rakkauden evankeliumin sähköllä ladattu mies että herkkähermoisen rovastintyttären oli täytymys häneen pikiintyä, ja ennenpitkää nämät kaksi papillista jäsentä siis joutuivat sulosuhteisiin, joiden salaisuudet he itse parhaiten tiesivät.

Totisesti, totisesti -- ne olivat Anna neidin haaverikkaimpia päiviä, mantelimaitoisimpia öitä. Joka yö hän näki ilmestyksiä, joita eivät pystyneet selittämään pappilan piiatkaan, ei kanamummo eikä edes se egyptiläiskaldealainen unikirja, jota hän salaa selaili. Yhden asian hän vain ymmärsi unikirjoittakin, kanamummottakin, nimittäin sen että tämä kaikki nyt oli sitä -- rakkautta. Ah, rakkaus puhdas ja tulenpalavainen oli hänen papintyttö-rintansa pullistanut eivätkä sen ihmeitä aavistaneet siskot, nuo viattomat, jotka vielä orjastelivat kaupungin naislukiossa, ankarasti vartioituina pojilta. Hänpä, Anna yksin, liihoitteli tuon tipakoulussa haaveksitun maskuliini-salaisuuden kultaporteilla, käyskenteli romantillisissa yrttitarhoissa Saaronin liljoja poimien... Herranpieksut sentään! hänen armaansa oli pappi -- siis aivankuin oma pappa, joka kerran tuon mamman oli nainut! Mikä onnen potkaus, mikä Jumalan armo. Ja Anna neiti oli niin haltioissaan että väkisten pyrki tanssittamaan pappilan piikoja, ja kun yö tuli ja pyhä hiljaisuus vallitsi vinttikamarissa, lueskeli pamppailevin sydämmin ruotsalaisia rakkausrunoja, mitä milloinkin sattui käsiinsä saamaan:

"Lefva! O lefva! Hvad är det att lefva? Det är att älska och älskas igen!..."

Se oli ihanista ihanin aika.

Mutta sitten -- jälkeen mitä kyyhkysmäisinten, mitä punajalkaisinten kuherrusten lankesi epäluulon ensimmäinen varjo papintyttären siniseen sieluun. Salasulho oli alkanut harventaa vieraskäyntejään pääpappilassa. Anna neiti oli sitä ensin otaksunut pelkäksi hyvinvointi-laiskuudeksi, tuollaiseksi, jolle yhä rakastuneemmin täytyi vain nauraa, nauraa... mutta kohta alkoi salainen kirjevaihtokin lempiväisten välillä vääntyä kovin konstikkaaksi, aivankuin papintytär olisi ollut pakoitettu ottamaan selkoa hebreankielisestä alkuraamatusta. Ja hebraiskaa kai se todella olikin, sellaista, jota ainoastaan jumaluusopin ulosoppinut Möhkönen ymmärsi!

Anna neidin rehellinen sydän ei voinut olla kärsien havaitsematta että pastori häntä tuontuostakin suorastaan huiputti, petkutti, ja varsinkin kierteli vastaamasta erinäisiin kysymyksiin, joita vakava asema papintyttären puolelta vaati.

Oh! totta siis näkyi olevan runo petturi-armaastakin. Kaikki nuo laulut...

"Och dottern spann Och tårana rann, Men aldrig kom den fästman fram..."

Ja niinpä Anna neidin sydänkanteleessa alkoivat kultakielet toinen toisensa perään rapsahtaen katkeilla aivankuin tavallisessa näkyväisessäkin kanteleessa, kun se viedään pakkaseen ja metallilangat kiristyvät liian tiukalle.

Jumalankiitos sentään! Anna pääsi pälkähästä puhtailla sielunkärsimyksillä, aistillisena muistonaan ainoastaan joku äkkinäinen, karhumainen uumien kopristus, pari hätäistä huulien maiskausta, joita ei edes ruustinnan kaikkitarkkaava korva ollut vieraskamarista urkkinut...

Kitukasvuinen romantillinen haave kerran heränneenä jäi kuitenkin yhä piileskelemään papintyttären neitsytrintaan, niinkauvan kun Matti pastori eleli rouvatoinna ja niinkauvan kun ei tästä herrasmiehestä julki-ikävyyksiä kuulunut. Ah ja voi! -- hän, Anna neiti, olisi pystynyt tuosta nahjuksesta tekemään hyvänkin aviomiehen, jos vaan kohtalo sen olisi sallinut?...

Mutta yhtäkkiä oli sattunut jotakin.

Oli sattunut semmoista, mikä pani papintyttären kristillissiveelliseksi kouluutetun sydämmen inhosta värisemään ja yhdellä kertaa katkaisi hänen sydänkanteleestaan varmaankin kokonaisen asteikon hienoimpia kieliä!

Pastori Möhkönen, hänen salainen nahjus-armahansa, oli maannut oman piikatyttönsä -- ja häpyjuttu tiedettiin nyt aivan julkisesti. Se olisi kyllä painunut salaisuudeksi kuten kaikki muutkin pastorin huvittelut hienohelmojen karkeloissa, mutta hyvä Jumala oli tällä erää satuttanut niin armottoman hullusti että herranpiikainen ilmaisi itse kaiken mitä tapahtunut oli -- ilmaisi sen näet erinomaisen valtioviisaassa tarkoituksessa. Hänestä, yksinkertaisesta kurjalaispiiasta näet piti paisuman "pastuska", herranvoidellun laillinen elämänkumppani! Sentähden oli hätähuuto paikallaan: "pappi on vietellyt, pappi on vietellyt!"

Pastorin renki Kalle kuunteli ihmeissään tätä huutavan ääntä korvessa: hänkin olisi tiennyt moiseen asiaan jotakin "huohmauttaa" ja hänen olisi tehnyt mieli näyttää huutia tytölle, joka kylän nuorten miesten taskukirjoihin jo entuudesta oli merkitty, mutta -- sitä parempi. Ja renki Kalle jäi uteliaana odottamaan mitä tuleman piti.

Matti Möhkönen kirosi pyhän kirouksen:

-- En ilmoisna ikänä minä tuommoisen hutsun kanssa naimisiin mene! karjasi hän koko papillisen arvonsa painolla.

-- Vaan minäpä näytän jotta määt! kirkui piikainen. -- Ihan tuossa tuokiossa minä tästä rovastiin hyppään!

-- Silmät päästäsi minä kiskon, jos sinne hyppäät! uhkasi pastori. Tiijä sie, tiijä sie!

Ja jumalanmies nosti suuren nyrkkinsä aivankuin moukarin ilmaan ja mulkoili kamalasti silmillään.

-- Pirhanan huorimus! sähisi piika vähääkään pelkäämättä pappia. -- Hih! nyt sitä mennään! huusi hän kuin vimmattu ja luisti alas keittiön portaita lähtien juoksemaan maantielle päin.

Pastori Möhkönen juosta lönttäsi perässä, läähättäen kovasti, ja puhisten kuin höyrypannu, avopäin, tukka pörröllä, paidan rinnus repsallaan. Hän pääsi maantien aidalle ja alkoi siitä aidan takaa maanitella pillastunutta piikaa takaisin.

-- Tulehhan, Taava, vähän tänne, -- huuteli hän hiljakseen, jottei kylälle kuuluisi, -- minulla on sinulle asiaa...

Piika nykäsi huivinsa solmun tiukemmalle ja pysähtyi kuunnellakseen.

-- Tulehhan, oma kulta, likemmäksi, jotta sanon! suhisi pastori erinomaisen muikeasti.

Piika astui likemmäksi, mutta piti sentään pakovaran.

-- Kuulehhan Taava... jos nyt muuten sovittaisiin nämät välit, -- ehdotti pappi -- minä annan sinulle sata markkaa? Heh, ts...

-- Haist... tiuskasi piika. -- En toki tuhannellakaan taivu!

Pappi Möhkönen vimmastui.

-- Mene, lutikka, juokse hiivattiin! kiljasi hän. -- Vai luulet sinä tässä olevasi ensimmäinen hameniekka, joka taksat määrää. On tässä nähty kummempiakin. Ihan Helsingissä minä ollut olen eikä siellä ole yhtään niin hävytöntä hörskyä kuin sinä!...

-- Jassoo! ja nyt sitä vasta mennäänkin! sanoi piika ja läksi lippasemaan pitkin maantietä.

Mene! huusi pastori perään. -- Ei ne sinua usko kumminkaan. Ei sinulla ole yhtään todistajaa eikä todistuskappaletta. Kyydin saat pappismiehen panettelemisesta. On se toki rovasti siksi poikaa. Sakkoja saat! Kuritushuonetta...

Hän palasi vihaisena huoneisiinsa, joissa vallitsi erikoisen paha siivo ja ummehtunut haju. Makuukammion sängyn reunalla virui joku alushame. Pastorin silmät osuivat siihen, hän muisti elävästi kaiken, tempasi alushameen kouriinsa ja repäsi sen yhdellä nykäyksellä halki sekä viskasi nurkkaan kalpean kristuskuvan alle...

Hänen silmänvalkuaisensa välähtelivät oudosti, sieraimet pärisivät kuin härsytetyllä harjalla.

"Jos _se_ tässä nyt olisi, tuohon uunin kuvetta vasten sen nutistaisin mäsäksi kuin kärpäsen!" ikäänkuin huokui noista hänen laajenneista sieraimistaan.

Ja Matti Möhkönen astua jyristeli kuin musta ukkosenjumala edestakaisin kylmän kolakassa salissaan, jossa ei vielä ollut huonekaluja eikä akkunaverhoja. Sitten hän, tuntien vatsankouristusta, vääntäytyi ulkohuoneeseen.

"Ihan tässä vilustuukin!"

Kun hän takapihalta taas tuli pihan poikki, näki hän piika Taavan juuri kiipeävän ylös keittiön portaita. Ihastui silloin ikihyväksi, koska näet arvasi ettei toinen mitenkään niin lyhyessä ajassa ollut ehtinyt käydä mutkin pääpappilassa. "Ähäts hönkäle, eipäs uskaltanut!" ajatteli.

Pastori kolusi sisään paraatiportaita ja vihelteli porilaismarssia. Kansliakamariinsa tultuaan otti hän ryypyn kirjahyllyn taa kätketystä viinapullosta ja sytytti paperossin. Eikä ollut tietääkseenkään piikansa keskenpaluusta, ei vielä sittenkään kun tämä alkoi siivota makuuhuonetta.

Pappi ja piika olivat nyt molemmat merkillisesti vaiteliaita, ainoastaan edellinen hyräili partaansa ja keinahteli jyristellen kansliahuoneessaan. Mutta sitten yhtäkkiä ryöpsähti piika Taava papin kamarin kynnykselle aivankuin pahaaennustava ilmestys ja venytteli käsissään nurkasta korjaamaansa raitaista riekaletta.

-- Pastorikos tämän on re...?

-- Prrr...

Matti Möhkönen ei huolinut edes kääntää päätänsä, hän kiikkua naristeli vain vimmatusti ja väänsi suunsa suppuun. Leveän selkätaulunsa hän piialle käänsi.

Se oli se mahtavin mielenosotus. -- Päivä kului sentään mitenkuten loppuun. Kävi pari akkaakin haastattelemassa sielunasioista, ja pastori puhui heille sangen kauniisti. Mahdollista tosin ettei hän niin kauniisti olisi puhunut, jos olisi akkojen käynnin todellisen tarkoituksen tietänyt...

Mutta yön tullen hiipi piikainen Taava taas pastorin sänkyyn. Pastori ei vastustanut. Kielletyn puun omena korven hämärässä vapaudessa oli alkanut maistua...

"Ja koska kaksi yhdessä makaavat, niin he toinen toisensa lämmittävät" muisti pastori jonkun lauselman vanhasta testamentista. Se tuntui suloiselta sanomalta, jonka rinnalla haipuivat kaikki varoitusvärsyt porton myrkky huulista ja karvaasta koiruohosta...

Mutta aamun valjettua seurasi sama surkea juttu kuin edellisenä päivänä -- karkeat uhkaukset... kujanjuoksu maantien laitaan ynnä muut sellaiset ikävät.

-- Ja tässä on todistuskappale! kiljui nyt piika huiskauttaen halkinaista alushamettaan ilmassa.

-- Itse olet repinyt, lunttu! tuomitsi pappi ja nauroi pelotonta, kamalaa naurua.

-- Hyi piessä, rovastiin minä juoksen! uhmaili toinen.

-- Juokse! ilkkui pastori, ja piika karkasi taas metsään, josta ennenpitkää oli pakotettu palaamaan takaisin.

Mutta turhaan olisikin piika Taava juossut rovastin kansliaan. Täällä häpyjuttu jo varsin hyvin tiedettiin ja kunnon rovasti oli tulisilla hiilillä. Anna neiti itkeskeli ylhäällä vinttikamarissa, silmät punareunaisina aivankuin lampisärjellä...

-- Han ä' ett svin ti' präst! [Hän on sika papiksi!] säesti myös ruustinna, joka yleensä ei voinut sietää talonpoikaispappeja. Ja lisäsi sitten:

-- Mitä sinä aijot tehdä, Freedrik?

-- Kirkkolain mukaan pitää minun hänet kutsua kahdenkeskiseen puheluun saamaan kristilliset nuhteet, -- selitti rovasti hieroen silmälasejaan.

-- Ole varma siitä ettei hän tule! arveli puoliso.

-- Hänen täytyy.

-- Mutta hän ei sittenkään tule, -- väitti ruustinna...

Ruustinna oli oikeassa. Pappi Möhkönen ei suvainnut saapua saamaan ystävällistä kristillistä nuhdetta vanhemmalta virkatoveriltaan. Kutsumalipun tultua nousi vain sitä kovempi ryminä hänen ja piika Taavan välillä kappalaisen virkatalossa. Hameita ja kenkiä siellä nyt vain lenteli kuin yölepakkoja ilmassa...

Rovastia jo pakkasi virkansa puolesta suututtamaan.

"Vai niin, viranalaiseni jäsen juonittelee?" ajatteli hän ja luki uudelleen läpi eräitä pykäliä kirkkolaista.

"Pitäisikköhän minun, vanhan miehen, itseni mennä hänen luokseen?"...

Rovasti Frommerus oli harvinaisen ujo esimies, omia papillisia oikeuksiaankin hän toisinaan arasteli ja ikäänkuin häpesi niitä eläville ihmisille näyttämästä. Kaikista vaikeinta oli likeltä puhuminen ja samalla katsominen toista kasvoihin.

Ei hän kehdannut mieskohtaisesta lähteä moisen apupapin kotiin!

Paljon helpompi oli kirjoittaa yksityinen, siveellisesti kristilliseen ojennukseen kutsuva paimenkirje. Rovasti siis kirjoitti:

-- -- -- -- -- -- -- 'Ja minä toivon vakavasti että sinä oman papillisen maineesi ja seurakunnan sielunhoidon samoinkuin iäkkään esimiehesi rauhallisten suhteiden tähden hetimiten ryhdyt toimenpiteisiin, jotta nuot ilkeät huhut pian saataisiin tukahdutetuiksi...'

lausui hän siinä muun muassa. Kirje oli kaikinpuolin ystävällinen, isällinen, asiallinen ja kanoonisesti kristillinen.

Mutta voi hirveätä, mimmoinen vastaus sieltä kimmahti takaisin!

-- -- -- -- -- -- -- 'Ja setä rovastin ei tarvitse tuppautua minua komentamaan joutavista eikä minun nenälleni hyppimään! Minä tiedän yhtä hyvin kuin herra rovastikin Mooseksen kymmenet käskyt ja kiviset taulut, joissa kielletään panettelemasta ihmisiä ja puhumasta pahaa lähimmäisestä. Vai enkö minä olekkaan setä rovastin lähimmäinen, häh? Vaan jos setä uskoo enemmän pirunpalvelijain juoruja kuin minua, teoloogia, niin saapi kai uskoa, vaan sen minä sanon että näin hävytöntä kohtelua en tosiaankaan olisi vuottanut seurakunnan päämieheltä ja varsinkaan en virkaveljeltä.

Terveisiä: Matti Möhkönen.'

-- Vai vielä "terveisiä"! matki virkaveli, jota erinäisten sanojen röyhkeys tavattomasti hämmästytti.

Rovasti tuskin uskoi vanhoja silmiään ja kultakehyksisiä silmälasejaan, kun hän kappalaisensa vastauksen luki.

-- Jumalattomasti hävytöntä! virkkoi hän värisevällä äänellä ja näytti sepustuksen myös ruustinnalle. Kaikki veri oli kohonnut hänen harmaan-kähärtävään päähänsä.

-- Sa' ja' int' åt dei att han ä' ett stort svin! [Enkö sinulle sanonut että hän on suuri sika?] säesti ruustinna tapansa mukaan.

-- Men hvad, i Herrans namn, ska' vi göra? [Mutta Herran nimessä, mitä meidän on tehtävä?] tokasi rovastikin ruotsiksi.

Ja suuri kärsimys levisi tämän kirjeen kautta koko pappilaan. --

Niin kului seitsemän kuukautta. Rovastin kansliaan ilmestyi eräs vanha vaimonpuoli, ovelannäköinen olento:

-- Minä oun sen pikkupappilan piika-Taavan äiti. Ka sen sen saman! Justiinsa. Minä oun ristitty immeinen enkä suvahe jotta minun tyttäreni tekee äpäriä jumalanmiehille. Parasta jotta rovasti vihkasee koko roskan!

-- Onko teillä todisteita että se on siunatussa tilassa? kysyi rovasti surullisen velvollisuutensa pakoittamana.

-- Hyi hyvä kirkherra, kyllä sen jo koko maalima näkee! toimitti akka.