Part 7

Porotanssi avaralla järvenjäällä oli myös hauska ilmiö. Tuhansia kierukoita teki silloin poro, jota ajaja tuntikaudet turhaan koetti pakoittaa menemään määrättyyn suuntaan. Poro karkasi takaisinpäin, mutta ajaja pyöräytti sen hihnallaan aina eteenpäin, pulkka liiteli hilpeissä kaarroksissa uurtaen ympäri, poro laukkaili virstottain -- matka edistyi vain metrittäin; syrjästäkatsoja olisi voinut luulla molempien tulleen hulluiksi. Usein täyttyi pulkka kukkuroilleen lumella, usein kieputti poro niin pientä ympyrää että litistäytyi lopuksi ruumiineen ajajaa vastaan kietoutuen hihnoihinsa ja ainoastaan siten pakoittaen poromiehen nousemaan ylös pulkasta. Välisti olivat molemmat hirttää toinen-toisensa. Mutta kuta enemmän poroa huvitti juonitella, sitä kovemmaksi kävi poromiehen komento, hän tarttui ystäväänsä sarvista, ystävä taas koetti kaikintavoin puskea... Rytisevässä sylipainissa temmelsivät siinä järven lumilakeudella sekä poro että mies kovasti huohottaen kumpikin, mies likomärkänä hiestä talven tuimimmassakin pakkasessa, karjuen ja puhellen järkeä ajokkaalleen, poro -- läähättäen lyhyttä väkevähajuista läähätystään ja äänettömänä seuraten isäntänsä uhkauksia mustilla silmillään. Ei ollut harvinaista että siinä mylläkässä joku sarvenkappale katkesi jukuroivasta päästä ja veripisaria pirskahteli puhtaalle lumipinnalle, -- ilmiö, jonka viattomuuden ainoastaan poromies tietää, joka poroansa järkevästi rakastaa ja sitä usein hellin sanoin puhuttelee tai hyväilee, mutta luonnollisesti tahtoo sillä päästä taivaltensa perille. Ei raukea hänen mielensä peurahärjän juonitteluista, häntä viehättää tämä taistelu elävän luonnon-elementin kanssa, ja hänen ajokastaan tämä vehkeilevä vastusteleminen nähtävästi myös huvittaa. Kunnes vihdoinkin hurja tanssi taukoaa ja poro äkkiä kuni salama oikaisee koipensa suoraan sinne, jonne isäntänsä tahtoo, jonka tahdon se erinomaisesti tietää, -- ja pyrynä sauhuaa nyt järven valkoinen pinta, kun ystäväpari lumilakeudella kiitää...

Hilpeästi heläjävät kirkkaat tiuvut poron koukeroihin sarviin sidottuina, kymmenet pienet kulkuset poron punaisessa selkävyössä laulavat lakkaamatonta sirinäänsä, ja porokello sarviniekan kaulassa iskee silloin tällöin juhlallisen kalahduksen talven raikkaaseen ilmaan. Runollista, iki-ihanaa siis on tämä lappalaislento!

Se on myös suuresti kehittävää urheilua. Itsensä säilyttämisviettiä se näet kehittää. Monta kertaa on ajajan pää vaarassa paukahtaa murskaksi, sääri tai käsivarsi vaarassa rusahtaa poikki, mutta porolla-ajaja, jumalien mies, oppii määrätyssä silmänräpäyksessä väistämään uhkaavan iskun, joka tavallisesti osuu hänen erinomaisen vahvan ja viisasrakenteisen pulkkansa puisevaan pohjaan. Toisinaan kuitenkin, silloin kun vähin aavistaa, saapi odottamattomia täräyksiä ja iskuja, loukkaa kätensä tai jalkansa niin että pyörtyy kivusta ja on pakoitettu viikkokausia makaamaan huoneessa, mutta merkillistä kyllä: ei suivaudu porolla-ajoonsa, vaan vuoteesta päästyä sitä enemmän tästä urheilusta nauttii yhä luonnollisemmin kiihtyen kehittämään itsensä-säilyttämisviettiä, tuota ihmisen jumalaista lahjaa kaikissa vaikeuksissa.

Vilisten, kilisten, kolisten ja kuppelehtien käy taas peurailijan riento alas mäkiä, pitkin suikkelehtivia korpiteitä -- ja sieluansa joka silmänräpäys jännittää iloisesti-väristyttävä epätieto siitä, mihin hornan sokkeloihin tuo tulinen nelijalka hänet mahdollisesti lennättää tai mihin vaaralliseen kuiluun se hänen liukuvan pulkkansa lopuksi viskaa.

Pulkka? niin. Sepä se on hänen lumoava lumivenheensä, jolla hän laskettelee kuni koskimies alas valkeanvaahtoavia rinteitä, alas jyrkästi-putoilevia lumikönkäitä. Pulkka? niin. Sepä se on hänen verraton pirunkenkänsä, jolla hän kuni sadun kääpiö luistaa luikahuttelee seitsemiä peninkulmia kerrallaan. Pulkka? Sepä se on hänen kultainen keinunsa, jossa hän öisillä salotaipaleillaan suloisesti uinailee kuni lapsonen kehdossa sinikorkeuden tähtöset yllään. Se se on hänen mukava perhoskotelonsa, joka hänet varjelee väijyviltä vihollisilta, puiden repäiseviltä oksilta, risu-pistimiltä, salakiviltä ja lumen peittämiltä kannoilta...

Tuhat kertaa mieluummin tuntee hän haluavansa matkustella puhtaalla peurallansa tuoksuvin tervoin paahdetussa pulkassansa kuin mailman kiljuvilla junilla kulttuurin haisevissa rautatievaunuissa... Sentähden hän syvästi halveksii sivistyksen nurjia mukavuuksia, noita, jotka eivät ihmisiä tee sen paremmiksi, vaan päinvastoin sairaiksi, heikoiksi, epäkäytännöllisiksi. Tuhat kertaa ennemmin ihastelee hän sielussansa ohirientävää porokaravaania, kolajavine ahkioineen, ritisevine rekineen kuin raskasta matkustaja-junaa, jota kolmisilmäinen koneveturi jyristen kiidättää läpi maakuntain, sivu kivisten kaupunkien...

Varsinkin talviset sunnuntaipäivät olivat erämaahan jääneelle mieluisat virvoitushetket. Silloin tosin papit mustiin puettuina ja vakavanaamaisina ajoivat hevosilla kirkkoon, josta kolkonkumea kellon lämpytys kuului läpi talvisen ilman -- mutta papinpoika se silloin punahiippa päässänsä ajaa karkuutti peurallansa päinvastaiseen suuntaan aivankuin pakoon kirkkoa ja sen kaikkia vaikutuksia. Ja saattoi sattua että kun papit läksivät vierimään tumminta taivaanrantaa kohden, jossa kirkontorni heikosti piipotti etäisyydessä, niin sitävastoin papinpoika helisevin valjain heittihen ajamaan kirkkaana nousevaa aurinkoa vastaan.

Hän antoi peuransa painua syville hiljaisille korpiteille, joilla pulkka pehmeästi uppoili lumiin ja joilla ei tarvinnut vastaantulijoita peljätä. Kuinka selvästi tulisikaan Reino Frommerus silloin sielussansa ettei Jumala suinkaan ollut yksistään se, josta kirkossa veisattiin hänen selkänsä takana, vaan että se lensi yhtä rintaa siellä missä hänen pulkkansakin liiteli korvessa. Hei! palttua tahtoi hän antaa papeille, hän, joka näin sunnuntaisin souteli lumivenheellänsä sydänmaan suuressa rauhassa, päänsä päällä taivaan korkea sinikansi, ympärillään korven partainen kuusikko.

"Tulisitpa pulkkaani, pappi, sensijaan että pönttöösi niin pönäkkänä kiipeät ja julistaisitpa täällä metsässä Jumalan ihmetekoja -- silloin sinua luonnollinen ihminen ymmärtäisi!" ikäänkuin puheli hän peuralla ajaessaan.

Joskus hän koko sunnuntain kierreltyään talosta taloon tähtiyön vienossa välkkeessä palasi takaisin pappilaan synkän, korkean havumetsän läpi ja vaipui omituiseen uinailuun pulkassansa, umpisilmin, vaistomaisesti ohjaten peuraansa, jolle tiet olivat tuttuja. Ja saattoi hän silloin ajatella näin: Ihmiset valtiouskonnossaan ovat suuria pelkureita. He pelkäävät toinen toistensa arvosteluita enemmän kuin Jumalaa. Sillä jos jokainen eläisi yksiksensä, niin hän vapaasti käyttäisi jokaista päivää, siis sunnuntaitakin mihin itse tahtoisi. Jumalan kanssa näet aina voipi sopia sabatin vietosta. Toisella kertaa, ajaa helskytellessään kylän läpi juuri sinä hetkenä sunnuntaipäivää, jolloin tiesi kylän akkojen parhaillaan imeskelevän saarnaa kirkossa ikäänkuin nysäpiippua kotona, ja talonisäntäin arimmillaan istuvan pirteissänsä aivankuin tuomittuina kammottavaan hiljaisuuteen, ei hän voinut olla hilpeästi tuntematta että: "poronpulkassa heiluminen oli sentään monin verroin terveellisempää kuin kirkon penkissä hurskasteleminen." Usein teki hän peuralla ajellessaan myös saman havainnon, minkä Suomen kansa itse kaikessa salaisuudessa näytti tehneen ja mikä oli ilmaistu syväsisältöisellä sananlaskulla: "kuta likempänä kirkkoa -- sitä likempänä helvettiä."

Niin! Sillä se oli totta se että pahat henget ahdistavimmin kiertelivät Kurjalan kömpelön puukirkon ympärillä, mutta syrjäkylissä, missä ei ollut kirkkoja eikä sielunpaimenia, tuulahteli ilma ikäänkuin puhtaampana.

Mutta siitä havainnostaan ei hän syrjäkylissäkään ajellessaan voinut päästä että missä kirkon kylvämä jumalansana vihannimmillaan rehoitti, siellä myös synkkä helvettioppi ammotti kansan sydämmissä ja elämänkatsanto hautui raskaana, toivottomana, kaikkia luonnollisiakin toimenpiteitä ja uudistuksia halveksivana.

Sellaisen pororetken jälkeen hän kerrankin kotiintultuaan talviyössä, taas tarttui kynään ja pusersi kapinallisen tunnelman sielustaan:

"Milloin se alkaa?" niin kirjoitti hän otsakkeeksi. "Kirkkoa kannattavien ihmisten käsitys uskonnosta näyttää todella painuneen niin syvälle pimeyteen, että jokaisen totuuttarakastavan kansalaisen velvollisuus on ruveta saarnaamaan tätä kirkon käsityskantaa vastaan pelastaaksensa kansansa ja isänmaansa henkisestä kadotuksesta. Milloin on tämä herätyshuuto voimakkaampana kajahtava Suomenkin katekismuksiinsa kangistuneen ristirahvaan keskuudessa?

"Minun sydämmeni ja järkeni sanoo että samoin kuin on noussut Juhana Vilhelm Snellman kansallistunnon säälimättömäksi teroittajaksi, samoin myös kerran on ilmestyvä joku uskonnollisen valheen paljastava Leo Tolstoi meidänkin maassamme, jonka asukkaita kiitetään muka 'mailman uskonnollisimmaksi kansaksi'. Kerran sen täytyy tapahtua, kerran."

Näitä tällaisia papereitaan ei papinpoika suinkaan vanhemmilleen näytellyt, vaikka hän ne aina kirjoittikin ikäänkuin ympäristöään varten.

Mutta kerran, erään illan perästä, jolloin isän ja pojan välillä taas oli puhjennut jotakin sananvaihtoa raamatun auktoriteetista, kun Reino Frommerus oli porollaan ajelemassa, sattui niin että isärovasti etsiessään jotakin työasettansa poikansa huoneesta tuli luoneeksi silmänsä paperikaistaleeseen, mikä siihen oli jätetty kirjoituspöydälle. Rovastivanhus, joka muuten kovin ujosteli seuraamasta lapsiensa sielullisia pyrkimyksiä, luki silloin paperista -- ikäänkuin vastoin tahtoaan -- eräitä lauseita, jotka nostivat hämmästyksen punan hänen tyynille kasvoilleen. "Ei ole kummeksittavaa" luki hän muunmuassa paperista -- "että se, joka nämät rivit kirjoittaa, yhä intoilee äärimmäisyyteen uskonnon vapaudessa, koskapa hänen isänsä joka päivä on valmis tyrkyttämään hänelle vastakkaista äärimmäisyyttä. Isä uskoo tai ainakin väittää uskovansa jokaikisen raamatun sanan ilman kritiikkiä -- vanhassakin testamentissa. Hän uskoo että Jumala loi mailman tyhjästä kuutena päivänä ja että sama kaikkivaltias rakensi ihmiskunnan äidin Eevan ensimmäisen miehen Aatamin kylkiluusta. Ja hän luulee että se on Jumalan pilkkaamista, kun uskaltaa väittää ettei Eevaa varsin sillä tavalla liene tehty. Mutta tämän kirjoittaja on vakuutettu että itse suuri Natsarealainen olisi naurahtanut moiselle järjettömälle selitykselle luomisen salaisuuksista. Vaan jos joku häneltä olisi udellut, miten hän, Jeesus, siis luomisopin selittää, niin varmaan mestari olisi vastannut ettei sen selittäminen hänen oppiinsa kuulu -- mutta hän ei silti olisi halveksinut tiedemiesten järjellisiä tutkimuksia, koskapa itsekkin kunnioitti luonnon ilmiöitä."

Paperi värisi pappisvanhuksen kädessä. Henkeään pidättäen alkoi hän lukea lauseita toistamiseen lävitse. Laski sitten paperin paikoilleen, mutta ottaen sen vielä kerran käteensä vilkasi varmuuden vuoksi paperin toiselle puolelle. Ei ollut tyhjä sekään, vaan löytyi sieltä seuraavankaltainen lisähuomautus:

"Ihmisen kanssa, joka pitää Raamattua Jumalan sormen kirjoittamana, on mahdotonta syvemmin keskustella jumalallisista asioista. Sellainen ihminen on kiristänyt järkensä ikäänkuin kiinalainen nainen jalkansa, niin ettei se enää kelpaa alkuperäiseen tarkoitukseensa." Enempää ei paperin toiselle puolelle oltu kirjoitettu.

Vanhus hiipi pois omituisesssa mielenliikutuksessa. Moisia muistiinpanoja poikansa puolelta ei hän ollut aavistanut. Hänen päässään alkoi niin sekavasti humista että oli pakko heittäytyä kanslian sohvalle pitkäkseen...

Siitä tapasi hänet ruustinna lepäämästä ja lausui ihmetyksensä ettei rovasti ollut mennytkään hiihtelemään, kuten oli aikonut.

-- Minua rupesi äkkiä niin kummallisesti väsyttämään, vastasi vanhus.

-- Niin, sinä nukuitkin taas yöllä niin huonosti ja huusit unissasi, -- virkkoi ruustinna.

-- Huusinko minä? sanoi vanhus. -- Mitä minä huusin?

-- Sinä huusit että salin korkea vaatekaappi kaatui lapsen päälle.

-- Minkä lapsen? kysyi rovasti.

-- Mistäpä minä tiedän, mitä kaikkia lapsia sinä unissasi näet, rakas ystävä! vastasi ruustinna.

Samalla kuului kolinaa ja kilinää etehisestä, kun poika Reino palasi ajoltaan kantaen helisevät porovaljaat sisään sulamaan.

Perhe läksi kahvia juomaan saliin. Reino oli pirteällä tuulella ja selitteli vanhemmilleen, mitä kaikkia hullunkurisia keikauksia hänelle taas oli sattunut.

-- Papan pitäisi välttämättä tulla kanssani ajelemaan! intoili hän, mutta ukko vain epäsi että se porokyyti oli niin kovin epävarmaa peliä, perillepääsyyn niillä vehkeillä ei ollut koskaan muka luottamista.

-- Paljon lystimpi on ajaa hevosella, -- arveli vanhus.

-- Mutta porolla pääsee niin nopeasti! kehui toinen.

Rovasti näytti tavallista miettiväisemmältä.

Illallispöydässä hän sävyisästi virkkoi pojalleen:

-- Onko sinulla jotakin kirjaa Tolstoilta?

-- Onhan minulla hänen "evankeliuminsa", -- vastasi poika kovasti ihmetellen, mistä nyt tuuli kävi.

-- Haluaako pappa ehkä lukeakseen?

-- Jaa no, saattaisinhan minä vähän selailla yön aikoina, kun sattuu ettei nukuta... vastasi rovasti.

-- Se on hyvä että pappa tutustuu! innostui poika.

-- Papan täytyy lukea siitä varsinkin esipuhe.

-- Jaa-ah! sanoi rovasti reippaasti. -- Kyllähän minä arvaan, mihin henkeen se käy...

Hän otti kirjan yöpöydälleen tahtoen antaa pojalleen kuvan ikäänkuin vain paremman puutteessa ja välinpitämättömästi olisi suostunut koko juttuun sekä puolusti itseään sillä että lukihan hän, rovasti, kaiken mailman roskaromaanejakin, mutta ei antanut niiden itseään turmella kuten saattoi käydä nuorille ihmisille, joille välttämättä täytyi tarkoin valikoida kirjallisuutta.

Viikkokauden lueskeli rovastivanhus Leo Tolstoita kirkkaan yölamppunsa ääressä makuullaan, kuten hänen tapansa oli, palan silloin, toisen tällöin, mutta ei sanaakaan kirjan sisällöstä hän pojalleen sanonut. Mitä pappisvanhus noina hiljaisina talviöinä sisimmässään mietti, sitä ei kukaan saanut tietää.

Poika ei sitä hennonut isältään udella, hyvin jo tuntien vanhuksen ulkonaiset peittelemistemput, jotka kuuluivat siihen kuvaan, jonka tämä pappina itsestään ihmisille tahtoi antaa ja jonka kuvan eheyttä rovasti tarkoin varjeli lähimmiltäkin omaisiltaan, jottei se mitenkään pääsisi himmentymään eikä särkymään.

Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin Kurjalan rovasti oli tullut lukeneeksi sipaleen poikansa salaisista muistiinpanoista, oli hän todenteolla ruvennut uskomaan että tässä hänen nuorimmassa pojassaan esi-isien uskonpursi oli törmännyt jyrisevää kalliota vastaan, jollaista tavatonta "pää totuuksien" epäilystä hän ei ollut suvussaan aavistanut, ei ainakaan siinä määrin väkeväksi että se mitenkään olisi päässyt ilmipuhkeamaan kristillisen kuoren alta.

Tämä tietämys alkoi vanhaa sielunpaimenta jonkunverran huolestuttaa ja toisinaan se hiljaisuudessa työnsi hänen vanhaan vereensä pahan painajaisenkin, joka kiusasi häntä varsinkin yön unissa, mutta käytännöllisen elämän jokapäiväinen kulku ja terve seurustelu maalaisluonnon helmoissa, missä sentään jäi niin paljon yhteisiä harrastuksia, -- sepä palautti hänen isänsielunsa taas tasapainoonsa, ja hän siis kuvitteli poikaansa jonkunlaiseksi hyvää tarkoittavaksi riehakoitsijaksi, jonka kapinallinen henki varmaan oli talttuva heti kun tämä ottaisi vastaan jonkun kunniallisen viran sekä aineellisesti toimeentulevana menisi kristilliseen avioliittoon.

"Reino on pohjaltaan hyvä poika" ajatteli rovastivanhus. "Mutta hän on itsepäinen ja peräänantamaton -- aivankuin minä. Jumala suokoon että tuo itsepäisyys hänessäkin jäisi vain sanoiksi eikä puhkeaisi julkisuutta häiritseviksi teoiksi."

Ja vanha rovasti eleli kodikkaassa suhteessa kapinahenkisen poikansa kanssa. Yhdessä nämät tupakoivat ja juttelivat kaikenlaisista mailman asioista pappilan sanomalehtipöydän ääressä, yhdessä kävivät saunassa loikoen lauteilla toinen toisensa vieressä suloisessa koivunlehvä-löylyssä, jota karjakko-Mari heitteli, yksissä kävivät myös hiihtämässä tutkien pappilan laajoja halkometsiä. Ainoa paikka, mihin heidän ei koskaan nähty yksissä pyrkivän, oli seurakunnan kirkko. Oikeinpa pyhäksi tavaksi näytti tulleen, että sunnuntaiaamuna, kun ukkorovasti ajoi mustalla ruunalla kirkkoon isäntärenki Riston kyyditsemänä, Reino riehakko riensi hopeanharmaalla juoksijallaan korpeen niin että ilma vain kajahteli vaaran rinteillä ja pitkäkoipiset jänikset näreiköissä loikkivat kiireenvilkkaa pakoon... Tietysti rovasti sen oli pannut merkille, miten poika suvaitsi viettää sabattipäivänsä. Eräänä sunnuntai-iltana hän virkkoikin vakavasti:

-- Tietänet, Reino, mistä sukumme vanha nimitys johtuu?

-- Kyllä, pappa, -- sanoi poika. -- Ruotsalaisesta sanasta _from_ ja latinaisesta _verus. Hurskas_ ja _totinen!_

-- Aivan niin, -- sanoi pappisvanhus. -- Pitäisi sinun siis vähän tarkemmin ajatella perään ennenkuin lähdet saarnanaikana porollasi ajelemaan.

-- Kas, kas, kuinka pappa taas sen vanhan testamentin puolesta -- naurahti poika ja lisäsi: -- Mutta minä olenkin tuuminut hyljätä tämän papillisen sukunimemme, koska se on sellaista siansaksaa, ja ottaa puhtaan suomalaisen nimen.

-- Frommeruksen nimeä ei ikipäivinä muuteta! Muista se! sanoi rovastivanhus lujasti ja läksi pahastuneena kamariinsa.

* * * * *

Joskus papinpoika sentään pysyi koko sunnuntaipäivän kotonaankin. Mutta silloin hän tavallisesti vietti osan päivää pirtissä puhellen renkien ja piikojen kanssa, siten siis taas herättäen pappis-isänsä huomiota ja huolestusta. Hän, Reino herra, koetti kiskomalla kiskoa itsestänsä pois kaikkia noita vääriä katsantokantoja, jotka häneenkin olivat tulleet istutetuiksi tässä hänen lapsuutensa herraskartanossa. Ja olipa hän sangen iloinen kun sai sekä itsensä että palvelusväen ikäänkuin kesytetyksi niin että ihmisyys molemmin puolin pääsi etusijaan.

Jo koulupoikana häntä oli kiusannut se että tässä hänen rakkaassa kodissaan suhteet sisäväen ja pirttiväen välillä olivat jollakin tavalla hullunkuriset, luonnottomasti pingoitetut. Kuta vanhemmaksi oli tullut, sitä polttavammin se häntä oli ruvennut vaivaamaan. Hän oli ruvennut tätä omaa vaivaansa tutkimaan ja asettunut syrjästä-katsojaksi koko kotinsa suhteen, saadaksensa ilmiön selväksi. Se kummallinen ilmiö oli hänelle silloin kuvastunut seuraavin piirtein:

Molemmilla piireillä oli ikävä! Varsinkin sunnuntai-iltoina, jollei sattunut tulemaan vieraita, jäyti sanomaton ikävä sekä pirttiväkeä että herrasväkeä.

Mutta kumpikaan ryhmä ei voinut käsittää, mistä tämä ikävä oikein johtui ja miten elämäntunne olisi saatava vähänkään viehättävämmäksi. Kumpikin piiri hyväntahtoisesti koetti pettää toistaan että näin olla pitikin. Toisin sanoen: että näin oli Jumalan tahto ja jonkun ikuisen säädyllisyyslain välttämätön määräys.

Sisäväki arasteli mennä pirttiin asiatta -- arastelipa se sinne lähteä, vaikka oli asiaakin -- samoin pirttiväki ujosteli tulla "sisälle" ilman taloudellista toimenpidettä: -- täytyi välttämättä keksiä pyytää nauloja, lainata herra-isännän veivaria tai muuta semmoista saadaksensa kurkistaa herra-isännän kabinettiin, mutta samalla heti pois -- mars takaisin pirttiin.

Olisippa ollut koko ihme, jos puolta sanaakaan liikaa olisi vaihdettu rengin ja herra-isännän välillä jostakin muusta asiasta kuin hevosesta, reestä, heinässäkäynnistä, aidankorjuusta, halonhakkuusta, venheestä j.n.e. Moista -- mikä ei kuulunut pestikirjoihin -- olisi pidetty luonnottomana poikkeuksena päiväjärjestyksestä. Samoin ei rouvan ja piian välillä sopinut olla muuta kuin arkipäiväisintä puhelua astianpesusta, pyykinpesusta, huoneensiivouksesta j.m.s., paitsi silloin kun rouva itse vieras-ikävissään sattui purkamaan piiallekkin jonkun jutun, mikä erityisesti paineli sydämmellä. Mutta piikaihminen puolestaan ei milloinkaan rohjennut purkaa emäntärouvalleen, mitä piili hänen sydämmellään -- hänen palvelijasydämmellään. Sellaista mahdollisuutta lähentymiseen eivät muutkaan rouvat koskaan tulleet ajatelleeksikaan. "Tjänstefolke har icke hjärta" oli tavallinen lauseparsi. Ja ylipäänsäkin oltiin sitä mielipidettä ettei talonpoikaisrahvaalla ollut mitään oikeata tunne-elämää. Ei siis kumma että palvelusväki herrastaloissa sai alati tuntea jyrkkää poistyöntämystä isäntäväkensä puolelta.

Sanamuoto "sisälle" tai "käydä sisällä" oli tullut jo merkitsemään yhtä kuin saada lupa tai käsky jonkun toimenpiteen vuoksi pikimältään käväistä jossakin äärimmäisessä ulkolaidassa niistä huoneista, joissa herrasväki asui, joissa se tunsi tunteensa ja joissa se istui ja -- ikävöi.

5.

Matti Möhkönen? -- Kurjalan kappalainen.

Itse ilmetty materialisti. Ihravatsainen fariseus, tihrusilmäinen kirjanoppinut. Pörröpartainen saunapiru -- langennut musta enkeli. Salaraiskaaja. Kaappijuoppo tekopyhimys -- pappiskauhtanan kätkössä. Viekas ja epärehellinen. Hirmuinen vihassa. Kamala kostossa. Sulosuisin saarnoissa...

Taivas sentään! Saiko siis semmoinenkin pappi esiintyä Kristuksen julkisena palvelijana, Jumalan ja veljesrakkauden ohjaavana opettajana kärsivälle kansalle, sielunpaimenena korven tietämättömille lapsille?

Sai mar! Näkyi saavan... Suomen evankeelisluterilainen kirkko sen suvaitsi. Tuomiokapituli sen tunnusti. Itse piispa oli virkaan voidellut. Koko valtio sen vahvisti, pyhät perustuslait pönkitsivät...

Mies istui kuin pikitervattu patsas. Ei häntä pohjatuulet puistelleet. Ei horjunut vartioitu valtaistuin. Itse kolmihaarainen Jumala hymyili hänen selkänsä takaa, tuon leveän selkätaulun, jonka niin mukavasti saattoi kääntää kenelle tahansa ja ikäänkuin itse olla turvassa. Varsinkin kirkon alttariaituuksessa, kun niskassa roikkui se kirkas messuristi, syntistä rahvasta vastaan tähdättynä. Silloin, jos jolloin, kelpasi olla turvassa!

Matti Möhkönen oli oikea akkain rabbi, vaimoväen varavapahtaja. Itse Israelin Jahve näytti hänelle antaneen ylönluonnolliset pihdit ihmissydämmiä hellästä paikasta kiinnitarttumaan ja haikeasti itkettämään.

Akat itkivät -- akat uskoivat. He uskoivat sekä pastorin rakkauden että Jumalan laupeuden ja oivalsivat että ainoastaan pastorin suun kautta suikersi tie taivaaseen ja Siionin linnaan. Niin kauvan kun herra pastoria siis pidettiin hyvänä, pysyi kolmihaarainen jumalakin hyvänä; niin pian kun pastoria pidettiin pahana, nosti tuo Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin herra kovan jyräkän ylhäällä.

Välittäjä, sillanrakentaja, kultainen rengas taivaan ja maan vaiheilla!

Ja lisäksi niin alhainen -- niin nahkojaan myöten kansanmies! Ei halveksinut viilipyttyä, ei viinaryyppyä, ei talonpoikaisrieskaa, ei muikeata muikkukukkoa, ei salojen saunaa.

Saunan lämpymässä pastorin kristillinen sielu vasta oikein aukenikin kukoistukseensa, kun pulloposkiset piikatyttäret hänen alastomia raajojaan kilvan hieroivat. Herra pastorin lihavissa takaraajoissa näet asusteli kiusaaja, ikuinen nyrjähdystauti, jonka salaperäisen olemassaolon ainoastaan hän itse osasi selittää ja josta hän saattoi puhella yhtä laveasti ja yhtä mieluusti kuin jumalasta tai pirusta. Tämä hauskan harmittava vaiva se hänet aina ajoi saunaan naisväen puoskaroitavaksi kesken pyhimpiä, kiireellisimpiä kinkerimatkojakin.

-- Minulla se on tuossa vasemmassa sääressä semmoinen nykijäinen, repijäinen, rimputtajainen... mikähän lienee leini vai jihti kihti... semmoinen kolottajainen, koputtajainen, kiskojainen... kirottu... Niin niin! se siinä poraa, puraa justiin nivuslihojen liepeellä... huh huh... saapi sitä koetella, kunhan ei paina... siinä on semmoinen pahkura, patukka, hermonystyrä... Ke ke, jo taas nykäsi... Se minua jo kiusasi ennen kasarmiaikana aina kun pikommiin komennettiin...

Näin saattoi hän puhella.

-- Vai on pastori ollut sotaväessäkin? kysyy silloin hierojatar ihmetellen.

-- No jo tok'! vakuuttaa Matti pastori, -- tottamar pappi on Jumalan sotamies... heh heh, top top... äläpäs kourista niin lujasti, likka, auttaa se vähempikin... puh puh... puhkailee sielunpaimen. -- Tässä talossapa taitaa olla hyvä lehmänanti... heh heh... kun on noin kauniit ja valkoiset käsivarret? -- tokasee sitten yhtäkkiä.