Part 6

-- Kansan valistukseen! sanoi ääni. -- Heti huomispäivästä alkaen. Ei -- jo tästä illasta. Asia on äärettömän tärkeä! Koko Suomen kansan elämää se koskee vereen ja henkeen. Ihan tästä illasta siis. Minun täytyy juosta tuonne pirttiin, opettaa se ensiksi rengeille ja piioille. Ja sille talonpojalle joka äsken kävi kansliassa. Jo huomenaamulla valjastan poroni ja lähden kiertämään talosta taloon, ympäri pitäjää... Minun täytyy saada kansa hereille, minun täytyy saada joukot järkiinsä. Siis ensiksi pirttiin. Nyt, aivan heti!

Reino Frommerus ponnahti ylös kömpelöstä, mutta omituisen rakkaasta keinutuolista, ja alkoi napittaa takkiansa sekä otti jo pari askelta ulko-ovea kohti lähteäksensä pappilan pirttiin.

Mutta samalla hän säpsähti, tunsi kummallista ujoutta ja arkuutta, vieläpä epäilystäkin.

Ja sen sijaan että olisi kiiruhtanut pirttiin, hän juoksikin vain takapihalle viskaamaan porolle, joka oli kytkettynä tanhuaan, korillisen jäkälää sekä tuli pian takaisin pakkasesta ja pimeästä.

"Jos minä sinne menisin valmistamatta noin vain heittääkseni vasten naamaa ajatukseni uskonnon päätotuuksista, niin minut siellä heti yllättäisi tuomio: papinpoika -- 'jumalankieltäjä!' Ja ennenkaikkea: minut tuomittaisiin kadotukseen sentähden vain että puhuisin eri tavalla kuin kukaan tähänasti on puhunut Kurjalan seurakunnassa."

"Kansan valistus? -- Niin. Mutta ennenkuin siihen ryhdyn, on minun tekeminen _itselleni_ täysi selko siitä, mitä oikeastaan ajattelen, ja tunnustan noista korkeista asioista. Tutkimalla mitä sisässäni liikkuu, minun on varustautuminen pyhään taisteluun taikauskoisuutta vastaan... vihollisiani vastaan. Minun on tekeminen omalle itselleni selko yksinkertaisimmista totuuksista ennenkuin uskallan niitä julistaa vieraille ihmisille ja varsinkin rahvaalle, joka on valtiokirkon vuosisatainen orja."

-- Siis minä en vielä tänäiltana lähdekkään kansaa valistamaan! päätti hän ja istuutui pöytänsä ääreen miettimään.

Ja tempasi kynän ja alkoi kirjoittaa sitä kaikkea mitä hänen sisässänsä kuohui.

Kas näin kirjoitti papinpoika Reino Frommerus tammikuun talvi-iltana Kurjalan kaukaisen pappilan syvässä hiljaisuudessa:

Sananen niille, jotka minut tuomitsevat "helvettiin".

Minä, papinpoika, en usko mitään satuja!

Jumala ei ole mikään persoonallinen olento. Jeesus on ollut ihminen eikä Jumala. Voidaanhan sanoa että Jeesus Kristus on ollut Jumalakin, mutta silloin täytyy muistaa että jokaista muutakin ihmistä, jolla on harvinaisen ylevä henki ja joka tekee hyvää muille opettaen suurta rakkauden oppia sekä tahtoen pelastaa ihmiskuntaa kaikesta kurjuudesta, voidaan _sanoa_ Jumalaksi. Eikö tämä ole järjellinen ajatus?

Mitä kauheata siinä sitten lienee että pidän Jeesusta suurena ihmisenä? Kirkolliset panevat oppinsa pääpainon siihen että Jeesus on ollut ylenluonnollinen olento, joka on vapauttanut mailman ristikuolemallaan...

Vapahtaja? Lunastaja?

Onko olemassa suurempaa hullutusta auringon alla kuin tämä oppi lunastuksesta? Jos ajatteleva ihminen vähääkään kuunteleisi oman järkensä ääntä, niin hänen täytyy heti itselleen tunnustaa ettei mikään olento, joka on elänyt ennen minua, voi minua vapauttaa mistään pahasta muulla kuin hyvillä neuvoillaan, jotka on jälkeensä jättänyt. Mutta ei kuolemallaan eikä verellään! Mitä ääretöntä harhatunnetta se ilmaiseekaan -- uskoa että yksi olento, sen kautta että hänet on tapettu kuten tuhansia muita totuudentaistelijoita tässä mailmassa, voisi vaikuttaa kaikkien ihmisten hyväksi? Se on onnettomuus koko ihmiskunnalle ettei Jeesus saanut kuolla luonnollisella kuolemalla, vaan että juutalaiset "oikeauskoiset" hänet tappoivat. Sillä silloin ehkä olisi meiltä välttynyt tuo pimeä taikausko että se mies kuoleman jälkeen muka uudestaan ilmestyi ihmisille ja sitten singahti elävänä taivaaseen.

Minä siis en vähääkään usko siihen että Jeesus paremmin kuin kukaan muukaan jalo ihminen, on voinut minut lunastaa. Sillä tunnenhan omassa elämässäni, ja tunnen selvästi, ettei Jeesuksen ristinkuolema hiuskarvan vertaakaan irroita minua synnistä, vaan voi minut kurjuudesta vapauttaa mahdollisesti ainoastaan sen elämänopin seuraaminen, jota ihminen Jeesus Kristus muille ihmisille saarnasi.

Minä en ymmärrä, mitä hirveätä pappimme tässä minun käsityksessäni näkevät. Voivatko he kieltää ettei minulla muka ole oikea käsitys siitä miten ihmisen pitäisi elää ollaksensa hyvä? Jos eivät, niin miksikä he takertuvat toisarvoiseen asiaan -- siihen, käsitänkö minä Jeesuksen persoonan juuri samalla tavoin kuin se heidän aivoihinsa on ahdettu?

Mikä on pääasia uskonnossa? Tietenkin se, miten minä, kuolevainen ihminen, elän? mihin minä pyrin? mitä minä teen?

Vaan ei suinkaan se, mihin kummallisuuksiin tai ylenluonnollisuuksiin minä uskon!

Onko tyhmempää oppia olemassa kuin se että jos minä vain lujasti uskon että Jeesus Kristus on ollut ihmeolento, tuo usko yksistään minut muka pelastaa kadotuksesta, vaikka en elämässäni koettaisikaan mitään hyvää tehdä? Se on melkein samaa kuin että katson ulos akkunasta, kun muut työskentelevät pellolla ja huutavat minua työhön ja väitän että minun tuijottamiseni yhteen paikkaan pellolla edistää työtä ja tuo minulle työnansiota saman verran kuin että itse olisin mukana.

Mikähän oli Jeesukselle pääasia elämässään? Ympärikulkeminenko ja lavertaminenko että hän se tässä nyt oli Jumalan voideltu, johon oli pakko uskoa? Eipä suinkaan, vaan tämä: mieskohtaisella käytöksellä ja siveellisillä teoilla näyttäminen, miten ihmisen tulee osoittaa rakkautta lähimmäisiinsä ja miten ihmisen pitää luopua ylellisyydestä ja toisten ihmisten sortamisesta, jos kerran tahtoo tuntea todellista iloa ja tyydytystä sydämmessään. Ja näitä persoonallisia avujaan näyttääkseen oli hänen pakko antautua henkiseksi kapinoitsijaksi ja siis myöskin kuolla ennenaikaisen kuoleman yhteiskunnallisen sorron uhrina.

Mutta nykyinen kristikunta on tehnyt sivu-asiasta. Jeesuksen kuolemasta -- joka luonnollisen järjen mukaan todella on syrjäilmiö, joskohta kertomus siitä valtavasti mieliämme liikuttaa -- päänumeron ja antanut sivu-asialle väärän merkityksen. Se että Jeesus kuoli tai millä tavalla hän kuoli, ei näet kristinopissa itsessään mitään merkitse. Koko merkitys piilee tietysti siinä, miten tämä harvinainen hengenmies _eli_ ja mitenkä hän _kehoitti_ muitakin elämään.

Jeesuksen Kristuksen, jalon sankarin, kärsimykset koskevat jokaiseen hellään sydämmeen! Mutta suurta hullutusta on luulla että nämät kärsimykset lieventävät muiden ihmisten kärsimyksiä. Ja tässä on myös tarkoin huomattava se ettei Jeesus suinkaan ole ainoa olento, joka niin paljon on saanut kärsiä. Historia ja jokapäiväinen elämä todistavat varmasti että on tuhansia, jotka ovat saaneet kokea sekä sisällisiä että ruumiillisia tuskia ehkä paljon enemmän kuin mitä Jeesuksen osaksi sattui eikä ehkä yksikään ihminen heitä ole säälinyt niinkuin on tullut tavaksi sääliä Jeesusta Kristusta. Ja eikö elävä elämä osoita, kuinka äärettömän paljon varsinkin henkisesti sivistynyt, hienotunteinen ihminen saapi sietää tämän mailman suruissa ja valtiollisissa vainoissa? Ja lisäksi kaikki onnettomat sairaat...

Miksi siis alati vedota noihin Jeesuksen kärsimyksiin? Onhan se jonkunlaista hypnotismia sillä tavoin vaikuttaminen ihmisen tunteisiin. Jos me alati saamme kuulla noista kärsimyksistä, ei meille muuta kuvaa Jeesuksesta jääkkään kuin kärsimyksen kuva. Mutta mitä sen surkean kuvan hautominen meitä auttaa oikeaan elämään?

Jos minä alituisesti valittelen jotain kipua itsessäni ihmisille, niin lopulta kaikki, heti kun minut näkevät tai nimenikään kuulevat, eivät minussa muuta muista kuin sitä kipua, josta sellaisella painolla olen puhunut. Koko muu olemukseni haihtuu ja himmentyy. Samoin on tehty Jeesuksen kärsimysten suhteen, joiden on annettu himmentää se, mitä hän saarnasi.

-- Hyvä lapsi, tule syömään! kuului äitiruustinnan ääni kirjoittajan seljän takaa. -- Onko sinulla tarpeeksi lämmin täällä huoneessa? Eihän vain jalkojasi palele? Tahdotko pöytäsi alle sen suuren karhuntaljan? Eihän uhoa käyne akkunasta? Kyllä me papan kanssa sen syksyllä tukimme, vaan pohjoisseinä on aina kylmä. Piisaako öljy lampussasi?

-- Kyllä täällä on hyvä olla, äiti! vastasi poika laskien kynänsä ja työntäen paperinsa imupahvin alle. -- Ei mitään puutu! Tietäähän mamma että minä aina olen pitänyt tätä Kurjalan pappilaa maailman mukavimpana paikkana...

-- Niin, niin, kyllä täällä on hiljaista. Kunpa sinulle nyt tulisi oikein hyvä oltava. Mutta lähdetään nyt syömään.

-- Joko pappaa on käsketty? kysyi poika.

-- Jo minä kolmestikin olen käskenyt, vaan eihän tuo liikahda pulpetin äärestä. Kuule Reino, -- lisäsi ruustinna hellästi ruotsiksi, -- älä nyt viitsi pöydässä puhua papalle siitä helvetistä ja muusta semmoisesta.

-- Koetetaan, koetetaan... vastasi poika ja he läksivät perätysten vaeltamaan läpi pappilan huoneiden vielä sivumennessä huutaen rovastia illalliselle. Pojan sydäntä jostakin syystä vihiäsi kipeä säälin tunne nähdessään isänsä siellä istuvan kansliassaan syvälle painautuneena kansliapapereidensa ylitse...

Rovastivanhus asteli viimeisenä ruokahuoneeseen... teki pikimältään tavallisen rukousmerkin käsillään ja istuutui pöytään äänettömänä sekä, kuten näytti, sävyisänä.

-- Mistä se mies oli, joka sinun luonasi kävi? tiedusti ruustinna.

-- Se oli Loukkovaarasta, -- vastasi rovasti vähän väkinäisesti.

-- Mitä sillä oli asiaa? uteli yhä ruustinna tapansa mukaan.

-- Teetti kiitoksen... vanhalle isännälle.

-- Vai on sekin ukko nyt kuollut! huudahti ruustinna. -- Muistatko sinä Fredrik että se oli juuri Loukkovaaran vanha Matti, joka meille toi ensimmäisen poronpaistin, silloin kun olimme tänne Kurjalaan muuttaneet?

-- En minä mitään muista.

-- Etkö sinä muista, kuinka hän kahviryypyn saatuaan vielä sanoi että se joka ensimmäisenä kerkeää tuoda poronpaistin uudelle papille, kuolee autuaasti?

-- Sanoiko hän niin? ihmetteli rovasti.

-- Mitenkä hän nyt siis lienee kuollut? tiedusti ruustinna.

-- Kyllä kai hän oli kuollut niinkuin ne tavallisesti kuolevat... vastasi rovasti harvakseen.

Pojan teki mieli jotakin huomauttaa, mutta hillitsi merkillisesti itsensä tällä kertaa. Puhe katkesi siihen. Syötiin ja juotiin hyvästi.

-- Onko papalla liikoja kirjoituspapereita? kysäsi poika.

-- Tarvitsetko sinä paljon? sanoi vanhus ikäänkuin ilahtuneena että mielialat kääntyivät käytännölliselle alalle. -- Kyllä sinä minulta saat.

-- Mitä sinä oikein kirjoittelet? kysyi ruustinna.

-- Omaksi huvikseni minä vain...

-- Etkö sinä, rakas Reino, voisi auttaa pappaa kansliatöissä? ehdotti äiti.

-- Kyllähän minä... niin, kyllähän minä ennenkin kirjoittelin pitkiä rämsyjä seurakunnan kirkonkirjoihin...

Noustiin pöydästä. Vanha tapa pappilassa oli että illallisen jälkeen perheenjäsenet kokoontuivat saliin ja viipyivät siellä hauskassa yhdessäolossa siihen asti kunnes oli pakko lähteä yölevolle, jolloin jokainen haukotellen toivotti hyvää-yötä. Pappilan herrasväki vietti suloisinta hetkeään juuri silloin kun pappilan piiat väsyksissään pesivät heliseviä ruoka-astioita. Nyt jouluvieraiden mentyä oli pappilassa vähemmän touhua ja sekä salissa että keittiössä olivat iltahetket käyneet paljon hiljaisemmiksi, uneliaammiksi. Ei ollut enää varsinaista pianonsoittajaakaan, ruustinna vain joskus ennen maatamenoaan ilahdutti vanhoja huoneita hiljakseen soittamalla erästä kohtausta Trubadur-oopperasta, jonka nuorena tyttönä oli kaupungissa oppinut. Silloin saattoi sattua että vanha rovastikin hyräili ja vihelteli musiikin tahtiin.

Reino Frommeruksen omatunto ei sallinut hänen jäädä viettämään suloista lepohetkeä toimettomuudessa Hän tunsi vakavaa polttoa sielussaan, tunsi päivien ja öiden pikaisen vaihtelun sekä elämän kiireen ja katoavaisuuden.

"Ihmisellä ei ole oikeus olla laiskana milloinkaan muulloin kuin silloin, kun ei jaksa tehdä työtä" -- oli hänen tunnusajatuksiaan, jota hän tosin ei aina toteuttanut. Hän toivotti vanhuksille hyvää-yötä ja sulkeutui huoneeseensa, ryhtyen jatkamaan kirjoitustaan.

"Jos Jeesus Kristus" -- niin pitkitti hän kapinallisia mietteitään -- "astuisi nykyaikuisen niinsanotun kristityn yhteiskunnan keskelle ja saarnaisi sitä samaa mitä ennenkin saarnasi, niin varmasti ainoastaan pieni osa ihmisiä hänen oppinsa omistaisi ja luulenpa että etupäässä papit häntä vastustaisivat, koskapa tuo oppi koskee heidän maallista vaikutusvaltaansa ja valtiollista kunniaansa. Ja kenties hänet ylimmäisten pappien salaisesta vaikutuksesta tuomittaisiin kuolemaan aivan kuten muinoinkin. Miksikä? Siksi kaiketi ettei nykyinen kristikunta ole omistanut rakkaudenoppia, joka vaatii ihmisten veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ja luopumusta kaikista aineellisista loisto-asemista. Jos Jeesus Kristus olisi tilaisuudessa itse kuulemaan mitä pappimme hänestä saarnaavat ja mitä kaikkea he toimittelevat toisen nimeen, niin hän kauhistuisi sitä julkeata väärennystä, mikä hänen kirkkaasta opistaan on tehty. Tästä olen varma. Kenen nimeä lienee enemmän turhaan lausuttu ja rääkätty kuin Jeesuksen ja sen Jumalan, josta hän opetti? Joka päivähän kuulemme näitä pyhiä nimiä sekoitettavan seikkoihin, joissa tosikristitty kuulisi vain totuuden jumalan pilkkaamista tai ainakin väärinselittämistä.

"Lopuksi sananen niille, jotka pitävät oikeutenaan tuomita helvettiin jokaisen, joka, kuten minä, uskaltaa kieltää Jeesuksen jumaluuden ja tuon järjettömästi keksityn lunastusopin:

"Uskotteko minun todella sinne joutuvan ja itsenne johonkin parempaan paikkaan? Mikä harvinainen itserakkaus teidän tuomiossanne ilmenee! Jos te rehellisesti kuunteleisitte, mitä salaisin ääni omassatunnossanne kuiskuttaa, niin te häpeisitte omaa vihastustanne ja suostuisitte sanomaan ettei eroitus teidän, 'oikeauskoisten' elämän ja minun, 'vääräuskoisen' elämän välillä sentään ole _niin_ ammottavan suuri että teidät kuoltua ansionne tähden kohotettaisiin taivaan iloon mutta minut, harhaoppini tähden, syöstäisiin kamalaan kärsimykseen? Että te, kuoltuanne, tämän lyhyen elämän jälkeen saisitte _iankakkisesti_ nauttia onnea ja iloa, mutta minä -- iankaikkista kidutusta kadotuksessa!?

"Vai onko teillä tarjottavana ehkä eri asteita sekä taivaassa että helvetissä kuten katolilaisella runoilijalla. Dantella 'Jumalaisessa näytelmässään'? Mutta tämä sielujen kultavaa'alla punnitseminenhan ei sisälly teidän luterilaiseen reseptiinne, joka tietää vain kahdesta vastakohdasta, kahdesta vastamyrkystä: mitä herkullisimmasta taivaasta ja mitä saastaisimmasta helvetistä! Sentähden ei teillä, arvoisat herrat, liene minulle sopivampaa osastoa kuin se, jossa nuot hurskaan mielikuvituksenne tuliset järvet kiehuvat. Siinä taas ollaan: minä siis joudun helvettiin? -- te pääsette taivaaseen? Hyvät herrat, kuulkaa: en minä lainkaan kadehdi teidän oma-maalaamaanne taivasta, sillä minä tiedän ettei ainakaan Jumala siinä taivaassa viihdy teidän itsetyytyväisten sielujenne keskellä. Pois hän sieltä karkaa säälien ja inhoten, ja jos kerran helvettiä olemassa on, missä ihmisraukkoja niin kauheasti kidutetaan kuin te arvelette, niin _sinne_ hän ihan varmaan askeleensa suuntaa meitä epäileväisiä kurjia lohduttamaan ja auttamaan. Sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armonsa."

Kirjoittaja pysähtyi hetkeksi, pyyhkäsi kylmää hikeä otsaltaan, katsahti ympärilleen, kuulosti nousevaa lumimyrskyä pohjoisen akkunan alla -- ja painautui taas paperinsa ylitse:

"Minä kirjoitan tätä talvisena yönä erämaan pappilassa. Kun te sen kuulette, niin te tietenkin yhä pahemmin hengessänne kauhistutte. 'Kuinka voi luteerilaisen rovastin poika, jonka esi-isät suoraanetenevässä polvessa kolmesataa vuotta katkeamatta ovat isänmaata palvelleet kunniallisina pappeina, joutua näin hirveän eksytyksen valtaan? Kuinka voi tämä pappissarjan rintaperillinen kirjoittaa vasten vanhan, harmaahapsisen isänsä pyhintä vakaumusta? Kuinka järjestyksen ankara Jumala sallii sellaista ensinkään tapahtua?"

"Niin, hyvät herrat, minä piirtelen näitä 'kerettiläisyyksiä' esivallan kirkollisessa kartanossa, ja tuo isä-vanhukseni nukkuu viereisessä huoneessa. Mutta minulla ei ole vähintäkään halua loukata isääni, vaan ainoastaan ilmaista rehellisesti, millainen kehittyvä käsitykseni näistä elämän tärkeimmistä asioista on.

"Tietenkin hän, kuten kaikki muutkin ahdasmieliset, kauhistuu minun vapaamielisyyttäni ja tuomitsee... niin, muistakaa että hänen on pakko tuomita minut koska hän tahtoo näyttää olevansa uskollinen kirkolle, jota hän palvelee. Sillä jos hän jättäisi tuomitsematta, niin häntä hävettäisi minun edessäni, poikansa edessä, joka uskaltaa tunkeutua hänen alalleen... Ehkei hän tunnossaan tuomitse, mutta sanoissaan juhlallisesti ja ankarasti, sillä hän on sen kuvan orja, jonka hän itsestään on luonut kirkon palvelijana. Nukkukoon rauhassa kunnon isä-vanhukseni ja menköön sitten, kun lepokellon ääni soi, hartaasti hautaan siinä uskossa mikä hänellä on: minun sydämmeni ei ole niin itsekäs että haaveksisin ruveta muuttamaan seitsenkymmenvuotisen papin uskonnollista käsityskantaa. Minä ajattelen hänestä lämpimästi niinkuin ainakin isästä, joka tahtoo hyvää lapsilleen. Nukkukoon siis rauhassa harmaahapsinen isäni!...

"Ja nyt, kaikkein viimeisimmäksi -- kirjoitti tämä papinpoika -- teen minä mailman edessä sen merkillisen tunnustuksen että minusta itsestänikin, joka kiellän kaiken sen mitä ympärilläni pyhänä pidetään, tuntuu joskus kauhealta että olen niin jyrkkä ja että revin rikki isänmaamme kulttuurin kauniit pappila-traditsioonit. Ja väliin karkaa sydämmeeni kysymys: olenko itse varmasti vakuutettu siitä että olen oikeassa? Mutta silloin täytyy minun lujasti ottaa kiinni järjestäni ja muistaa että olen syntynyt Suomenmaan papillisesta heimosta, jonka suvun uroot isästä poikaan ovat noutaneet vaimonsa haaveellisten viikinkien rannoilta, ja että siis minun luonteessani voi piillä paljon perittyjä taipumuksia esi-isien epäjumalanpalvelukseen ja esiäitien tunteelliseen mystisismiin. Ja jos tämä askel henkisen sekasorron salaperäisestä yöstä kohti kirkkaampaa elämänkäsitystä olisi ollut lyhempi, niin ei se minuun niin olisi koskenut ja luonnollisesti olisi minun helpompi elää ja toimia. Mutta koska tämä on kokokäännös ympäri pois kaikesta siitä, mitä suvussani on ollut arvossapidetyintä, niin se minua itseänikin hämmästyttää ja mieltäni tärisyttää. Tämä täytyy minun aina muistaa silloin kun tunnossani kauhistun omaa jyrkkyyttäni!

"Ja minä siis pysyn lujasti kiinni siinä väitteessäni että uskominen siihen että Jeesus Kristus oli ainoastaan suuri ihminen, joka opetti nöyrään elämään ja veljesrakkauteen, on kirkonoppia paljon terveempi elämänkäsitys, jonka omistaminen voi tehdä ihmiset paremmiksi kuin tuo vanha, sokea ihmeusko."

Reino Frommerus pysähtyi vihdoin, laski kynän kädestään ja irtautui pöydästä. Ja ripeästi riisuttuaan vaatteensa, hän peittäytyi vähän väristen vuoteeseensa. Yö vallitsi hänen ympärillään, akkunaruutuja vastaan puski suhisten korven yli hyökyvä lumimyrsky...

Hän oli juuri nukahtamaisillaan sen kaameaan, joskohta omituisella tavalla viihdyttävään tohinaan, kun samalla säpsähti outoa ääntä, joka kuului ikäänkuin syvältä maan alta, aivankuin kellarista tai kuopasta, jonne joku on tukahtumaisillaan. Hän pidätti hengitystään ja jähmettyi tarkkaamaan kamalaa hätähuutoa yössä:

"Voi hyvät ihmiset, tul-tul-tulkaa auttamaan... tulkaa auttamaan... ui-ui-ui... se kaatuu päälle... voi hyvä Jumala!..."

-- För Guds skull, vakna! kuuli hän samalla äidin äänen ja tajusi vasta silloin, mitä hätähuuto merkitsi ja mistä se tuli.

Rovastivanhus se näet unissaan oli huutanut vierashuoneessa. Reino muisti sen kuuluvan ukon ominaisuuksiin, minkä tämä itsekkin tiesi arvellen syyksi sitä että toisinaan illallispöydässä tuli syöneeksi enemmän kuin mitä vanha vatsansa jaksoi sulattaa. Unissaan oli rovasti peräti surkea, näki aina jotakin raskasta päällensä kaatumassa tai itsensä putoamaisillaan katonräystäältä aivankuin koulupoikain unissa. Rupesi silloin vimmatusti apua huutamaan, mutta ääni ei koskaan ottanut irtautuakseen luonnostaankin ahtaasta kurkkutorvesta. Josta sitten oli seurauksena tuo kammottavan omituinen uikutus, mikä tuntui pulpahtelevan aivankuin alta maan.

"Isä rukka!" ajatteli poika huokaisten ja painautui uudelleen vuoteeseensa. Mutta samalla hän myös tunsi omantunnon nuhteita, että niin kovasti oli väitellyt vanhuksen kanssa, ja nukahti surunraateleviin tunnelmiin.

4.

Uhkarohkeata urheilua oli ajeleminen porolla. Mutta Reino Frommerus sitä intohimoisesti rakasti. Senlaatuinen hengenvaarallinen huvittelu näytti erinomaisesti soveltuvan tämän nuoren miehen hurjahteleviin, repäisevää rientoa uhkuviin mielialoihin.

Kuta enemmän hän peuraansa ja pulkkaansa tutustui, sitä enemmän hän tähän alkuperäiseen suurkeksintöön mielistyi. Ja hän ihmetteli, kuinka suurin osa Suomen kansaa oli vieraantunut niin viehättävästä kulkukeinosta vaihtamalla vilkkaimman vetoeläimensä kömpelöliikkeiseen hevoseen. Miksi oli laki niin ankaraksi tehty sen käyttämisen suhteen? Ajeltiinhan itämailla kaupunkien kaduillakin kaikilla niiden seutujen juhdilla -- miksi ei yhtähyvin yli Suomenniemen saanut vapaasti ajaa porolla, joka kokonaan näytti kuuluvan Suomen jäkäläharmaaseen luontoon?

Sarvipäisestä porohärjästä siis tuli nyt Reino Frommeruksen talvinen toveri Kurjalan karussa erämaassa. Hän ajeli sillä joka päivä, kaikilla ilmoilla, kaikilla keleillä ja kaikenmoisilla paikoilla. Päässänsä punahiippainen lappalaislakki, yllänsä vahva sarkanuttu, käsissänsä pitkät porokintaat, jaloissansa maanmainiot nokkavat paulapieksut -- sellaisena kiidätti hän peurallansa alas ja ylös mäkiä, yli hyppyreiden ja kantojen, halki metsien ja poikki siintävien järvenselkien.

Ann' huhkia vaan!

Toisinaan poro tulisimmasta laukastaan kierällä tiellä äkkiarvaamatta hyppäsi sakeimpaan tureikkoon, lennähytti kelkkansa säpäleiksi puunrunkoon ja särkien valjaansa pakoitti siten isäntänsä palaamaan kotiin; toisinaan paukautti petäjänkylkeen tai veräjänpieleen, paiskaten ajajan suinpäin kinokseen. Toisinaan metsätien nikamissa lennätti se ajajansa puikkineen korkealle ilmaan tai antoi tälle iloisen kuperkeikan yöpimeällä korven syvyyksissä tai jossakin äkkimutkauksessa, jota ajajan oli mahdoton varoa lumipilvessä, mikä alati tuprusi hänen silmiinsä. Saattoipa joskus sattua että poro, nähdessään kaukaa toisen poron, päätäpahkaa hyppäsi korkeata seiväsaitaa vastaan pyrkien ylitse, mutta pulkan jarruttamana putosi alas saaden ajajalta kukakäskiä kepposestaan. Toisinaan kaatoi se edessään rauhallisesti hiihtävän suksimiehen, pakkautuen takaapäin tämän suksien päälle, jolloin hiihtäjäukko tuuskahti nenälleen kauhistuneena väistäen sarvipäistä elukkaa, joka ei suinkaan mitään pahaa tarkoittanut. Samaan suuntaan meneville hevosmiehille antoi poro terveellistä takavauhtia, niin että hitaimmankin sydänmaan Tohmaksen oli pakko havahtua raskaista mielihaudelmistaan muistelemaan perkelettä ja muita valtahenkiä, joiden avuksihuutaminen hädässä ja harmissa näyttää ehdottomasti kuuluvan meidän kansamme luonteeseen. Vastaantulevat hevosjunnut taas kyyditsi viaton poro pelkällä ilmestymisellään tavallisesti heti yli maantienojan, mutta pysähdytti nämät kumoonräiskähtävine rekineen metsänrintaan, jolloin sieltä aina alkoi kuulua synkeitä kirouksia papinpoikaa vastaan, joka tahtomattaan oli aiheuttanut aisankatkeamisen, ja jonka kristillistä avuntarjousta ei moni ottanut korviinsa -- siitä luonnollisesta syystä että hänestä kävi tuo lumoava poron uho, mikä saattoi kaikki koulitsemattomat hevosluuskat hulluiksi.