Part 5

-- Kuka se laittoi? Jumalako?... kysyi nuorin poika ikäänkuin kiusaantuneena.

-- Niin... Jumala... ja kaikki ihmiset! sanoi sävyisästi äiti.

-- Minä voin tuoda mammalle vastaterveiset metsästä! laski leikkiä poika.

-- Kiitoksia. Kuka sieltä lähetti? kysyi ruustinna virkeästi.

-- Jumala... ja koko luonto... vastasi toinen. Seurasi pieni äänettömyys.

-- Vai on Reino käynyt hiihtelemässä... virkkoi isärovasti kävellä tepsuttaen paksuissa huopasaappaissaan edestakaisin pitkin pehmeitä karvamattoja ja hieroen kangistuneita käsiään reippaasti yhteen. -- Ethän sinä vain minun uusilla suksillani?

-- Omillani minä hiihdin, -- selitti poika.

-- Milloin sillä tuolla Reinolla lienee ollut oikein omia suksia? epäili Heikki veli. -- Sinullahan on tapa aina käyttää toisten hous...

Kaikki rupesivat makeasti nauramaan. Kun nauru oli asettunut, virkkoi pappisveli Konrad, joka heti nuorimman veljensä sisääntultua oli ikäänkuin hautoutunut äänettömäksi, yhtäkkiä:

-- Minusta joulupyhä on siksi suuri juhla ettei semmoisena päivänä sopisi mennä huviksensa hiihtelemään.

-- Nytkö se alkaa! vastasi nuorin veli. -- Sinä, Konra, kai tahdot vain kysyä, miksi en ollut sinun saarnaasi kuuntelemassa? lisäsi hän terävästi.

-- Älkää rakkaat lapset viitsikö disputeerata! pyysi äitiruustinna hellästi keskeyttäen taisteluvalmiit veljekset. -- Rakas Reino! äänsi hän samalla kiihkeästi. -- Enkö saa kaataa sinulle pienen lisätilkan?...

-- Konradilla oli erinomaisen hyvä saarna, -- lausui rovastivanhus kuulematta mitä puolisonsa toimitti. -- Oli vahinko ettei Reino sitä kuullut.

-- Sen kyllä uskon! sanoi nuorin poika. -- Mutta tässä oli kysymys siitä, sopiiko jouluna hiihtää vai ei.

-- Jaa, kyllä minä olen aivan samaa mieltä kuin Konrad, -- sanoi lumihapsinen vanhus painokkaasti.

-- Tietysti, pappa hyvä, tietysti! kiihottui poika. -- Mutta minä tahtoisin kysyä teiltä papeilta, kieltääkö Kristus hiihtämisen joulupyhänä?

Vanhin veli Aatami, pedagoogi, naurahti hermostuneesti.

-- Tyhmä kysymys! tokasi hän sekaan ivallisesti. -- Kristuksen aikaan ei ollut suksia eikä Palestiinassa kukaan hiihtänyt. Sitäpaitsi ei Kristuksen aikaan kukaan vielä tiennyt joulujuhlaa viettääkkään. Kristus sitä siis ei saattanut kieltää eikä myöntää.

Aatami sai sanottavansa tuskin lopetetuksi, kun isärovasti rykäsi ja sai suunvuoron.

-- Olethan sinä, Reino, lukenut raamatusta että sabbattina saapi auttaa härkää ylös kaivosta, siis auttaa ja tehdä jotakin hyvää, mutta että muuten on tarkoitus pyhittää lepopäivä...

-- Mutta mistä pappa tietää ettei hiihtämälläkin voi pyhittää sabattia? Siellä jumalaisen-puhtaassa metsässä...!

-- Kyllä se on synti, jos saarnan aikana huviksensa hiihtelee! keskeytti Konrad ankarasti.

-- Te olette ihan hassuja! huudahti Reino säihkyvin poskin. -- En minä nyt teitä sentään niin ahdasmielisiksi olisi luullut. Juuri tuollaista likinäköisyyttä vastaanhan Jeesus itse taisteli, kun soimasi juutalaisia heidän tekopyhyydestään... ne tähkäpäiden syönnit ja muut...

-- Älä, Reino rakas, viitsi väittää pappaa vastaan! Pappa on niin vanha... kuului ruustinnan lempeä, välittävä ääni.

-- Mutta Konra on minua vain kaksi vuotta vanhempi, -- vastasi poika. -- Hänen ainakin pitäisi ymmärtää...

-- Kyllä minä sinut ymmärrän! huusi nuori pappi kasvoiltaan punaisena. -- Sinä tahdot hävittää mailmasta Jumalan!

-- Se on katala valhe! laukasi vastaan veli. -- Minä päinvastoin tahtoisin Jumalan kunniaa...

-- Sinä? joka et käy kirkossakaan! jatkoi murhaavasti pappisveli.

-- Minä juuri! vakuutti korkealla äänellä toinen.

-- Muista, Reino, että Konra on pappi!

-- Pah...

-- Älkää herrannimessä riidelkö! kuului Anna sisaren naisellinen ääni väliin.

-- Kuka tässä riitelee...?

Kaikki perheenjäsenet olivat ruvenneet liikahtelemaan paikoiltaan, puoliääneen päivittelemään ja murisemaan. Molemmat papit, vanha ja nuori, kävelivät edestakaisin lattialla, Heikki herra keinui kiikkutuolissa niin että lattia jyrisi, Aatami penkoi partaansa aivankuin siellä sisällä olisi ollut ampiainen, Vihtori keikahteli kantapäillään, Seidi oli hypähtänyt ikäänkuin hammaspistoksen yllättämänä ylös pöydästä ja juossut ylikertaan, ruustinna nyökytteli valtavaa ruumistaan kahvipannun takana, maiskutellen suutaan -- Reino oli ponnahtanut ylös tuolilta ja seisoi kookkaana salin tilavaa uunia vasten, levottomasti muutellen jalkojaan.

Hänestä tuntui että kaikki olivat häntä vastaan. Kaikki järjestään!

Hänen suupielensä värähtelivät, olkapäät kohoilivat terävästi ja nyrkit puristuivat kokoon...

"Sanoisikko hän suunsa puhtaaksi? Sanoisikko kaiken mitä tänäkin aamuna oli itsekseen ajatellut?"

Ei! Ei se kannattanut. Ei kannattanut ostaa ruutia ja ampua harakoita. Hiisvieköön, kuinka pienestä asiasta voitiin tehdä suuri numero...

-- Älä hiero takkisi selkää valkoiseksi! huomautti Heikki herra. -- Uunista tarttuu.

-- Se nyt on sivuasia, -- sähähti nuorin veli hiukan ulkoutuen uuninrinnasta.

Mutta samalla kaikki huudahtivat yhtaikaa:

-- Voi hyvänen sinua! Ihan valkoinen!

-- Där fick du dei! sanoi ruustinna mitään pahaa tarkoittamatta.

-- Juokse nyt himphamppua kinokseen! lisäsi Aatami.

-- Minä tuon harjan! huusi Miili sisar valmiina palvelemaan veljeänsä, josta -- kaikesta huolimatta -- paljon piti.

-- Eikö liene Reinolle parasta lähteä uudelleen hiihtelemään? hämmästeli Vihtori veikko.

-- Miksei, jos Konra lupaa... sanoi nuorin veli hammasta purren ja läksi sisaren saattamana ulkoportaille puistelemaan ja harjaamaan takkiansa...

Päivällispöydässä oli mieliala täydelleen asettunut ja kodikasta seurustelua jatkui sitten iltaan asti, jolloin joulukuusi taas hauskasti paloi pappilan uhkeassa salissa. Perheenjäsenistä mikä luki uutta, jouluksi ilmestynyttä kirjaa, mikä kokoonpani jotakin pappilaan saatua mukavaa talouskonetta, mikä leikitteli lappalaiskoiran kanssa lattialla, mikä kohenteli pesävalkeaa, mikä soitti pianolla vuoroin hurskaita koraaleja, vuoroin isänmaallisia marsseja vieläpä kunniallisia yleisestitunnettuja lemmenlaulujakin -- viimemainittuja tosin vasta senjälkeen kuin seinäkello oli lyönyt 6, jolloin laillinen sabatti loppui. Tyytyväisyys ja joulurauha näytti loistavan kaikkien kasvoilla, ja rovastivanhus kulki myhäillen ja lauhkeasti vaakunasavuja puhallellen perheensä keskessä tuntien olevansa verrattain onnellinen ja ylpeä kaikista; ja ruustinna puheli hellästi kaikkien rakkaiden lastensa kanssa kysellen kunkin taloudellista elämää, samalla tuontuostakin kantaen salin pöytään maukkaita syötäviään ja kaikenlaisia suloisia säästöjään pitkän joulupuhteen tappamiseksi. Ennen illallista kävivät kaikki joukolla jaloittelemassa maantiellä, taisipa joku koetella Reinon esiinottamia suksiakin, mutta ei kukaan enää puhunut synnillisestä huvittelemisesta, vaan kaikki nauttivat vapaasti koossaolosta talvisen erämaan pappilassa, jonka kaikissa huoneissa vallitsi lämpö ja valo sekä kaikenlainen maalaismukavuus.

Vasta illallisen jälkeen virisi viaton väittely aatteellisista asioista, kun tytär Anna oli sattunut lukemaan jonkun vapaamielisen ulkomaisen kertomuksen avioliitosta.

-- Sehän oli inhoittava tyttö, tuo Helge Sund! tuomitsi lastenkodin johtajatar. -- Ei osannut edes hävetä...

-- Ja miksi hänen olisi tarvinnut hävetä? tarttui siskonsa sanoihin Reino, joka myös oli kertomuksen lukenut. -- Senkötähden että syvästi rakasti miestään?

-- Kyllä sinä ymmärrät mitä tarkoitan, -- sanoi vanhin sisar häveliäästi. -- Et suinkaan sinä voi puolustaa... vihkimätöntä liittoa?

-- Entä jos voin? sopersi veli.

-- Kyllä minäkin olen vapaamielinen, -- virkkoi Seidi neiti, -- mutta en minä sentään semmoista hyväksy. Naisen kunnia...

-- Ei sitä hyväksy toki Reinokaan, -- puuttui puheeseen Konrad tupruuttaen paperossiaan ja luoden tumman katseen silmälasiensa takaa.

-- Kuinka sinä viitsitkin epäillä toisen selviä sanoja? tulistui Reino veli.

-- Todentotta et hyväksy epäsiveellisiä suhteita! vakuutti nuori pappi.

-- Epäsiveellisiä? En hyväksykkään, mutta tässä onkin puhe oikeasta sielujen välisestä aviosuhteesta! sanoi toinen jälleen kiivastumaisillaan.

Mutta veli Konrad lausui mahtipontisesti:

-- Minä olen varma siitä ettet itsekään mene sitä tietä, kun naimisiin pyrit. Sen verran miestä minä sinussa uskon olevan ja kunnioitusta jumalallista järjestysvaltaa kohtaan. Kun rakastut, menet kuin menetkin koreasti kristilliseen avioliittoon ja annat palttua hullutuksille. Se on sinussa nyt vain sanahelinää...

Nuori maisteri valmistautui vastaamaan papille, mutta maallikko Heikki ehti saada suunvuoron.

-- No niin minäkin luulen, -- sanoi tämä leveästi, -- että kun meijän Rennu pikeytyy johonkin hönkätyttöön: hän on meistä ensimmäinen juoksemaan papin eteen. Kiirettä silloin pidetään, se nyt on selvä!

Kaikki naurahtivat hyvänsuovasti ja äitiruustinna tuli silittelemään nuorimman poikansa pehmeitä hiuksia, alkaen hellävaroen tiedustella tämän lemmenasioita...

-- _Sat sapienti_, sanoi kaikilta tahoilta piiritetty Reino Frommerus. -- Kyllä minä teille kaikille vielä näytän!

Ja hän toivotti yhtäkkiä hyvääyötä koko perhekunnalle ja läksi vinttikamariinsa.

3.

Pois olivat matkustaneet ne rakkaat jouluvieraat -- ja koko erämaan pappila huokasi raskaasti. Sinne mailman velvottaviin virkamyllyihin oli hajaantunut se virkeä velisarja, pois kodin haaleasta helmasta oli singonnut sisarparvikin, kaikki joutuen erilleen toinentoisistaan. Minkäpäs kohtalon välttämättömyyksille voi? se oli se ikuinen irtirepijä...

Eivät kuitenkaan aivan kaikki olleet Kurjalasta kaikonneet. Nuorin veljeksistä Reino näet oli tälläkertaa jäänyt pappilaan -- suureksi iloksi rovastille ja ruustinnalle, jotka talvisessa yksinäisyydessään mielellään näkivät jonkun lapsistaan luonaan.

Äiti-ruustinna piti hellää huolta ainoasta kotiinjääneestä pojastaan. Hän järjesti tälle mukavan huoneen, hän syötteli, juotteli parhaimmalla tavalla, ja hiipien usein silittelemään poikansa päätä, kehoitti tätä nyt oikein perinpohjin nauttimaan maalaispappilan rauhaa sekä levähtämään kaikkien mailmanmatkojensa jälkeen.

-- Du måtte nu riktigt uthvila dei här! sanoi ruustinna.

-- Niin, kyllä minä täällä aijon koota voimia... virkahti poika, tosin antaen äitinsä ikäänkuin ymmärtää että halusi yksikseen miettiä sitä asemaa, johon oli itsensä jättänyt.

Mutta hänen sydäntänsä viilsi kipeästi ettei voinut omalle äidilleen avoimesti siitä puhua, mitä sisässänsä tunsi ja järjessänsä ajatteli.

Ja sama umpinainen oli asianlaita isäänkin nähden. Saattoi korkeintaan viritä sananvaihtoja, joilla oli väittelyn luonne.

Oli kulunut viikkokausi siitä kun veljet ja siskot olivat matkustaneet.

-- Miksi sinä oikeastaan aijot, Reino? tiedusteli rovastivanhus varovaisesti, piippua poltellessaan pappilan salissa.

-- Pappa tietenkin tarkoittaa, millä viralla aijon leipäni ansaita tässä matosessa mailmassa? vastasi poika. -- Ehkäpä minusta ei virkamieheksi olekkaan! lisäsi hän hiukan katkerasti.

-- Mutta onhan sinulla tavallisen terve järki, -- arveli vanhus. -- Sinä kykenet miksi hyvänsä, jos oikein tahdot.

-- En minä kykene nykyisen yhteiskuntaelämän viralliseksi palvelijaksi, -- vastasi poika.

-- Miksi et? kysyi isä.

-- Siksi että auktoriteetti-uskon henki haiskahtaa täällä joka nurkassa.

-- Auktoriteetti? tarttui vanhus sanaan, joka hänelle aina oli ollut hieman hämärä. -- Täytyyhän tietenkin jokaisen virkamiehen totella jumalallista esivaltaa.

-- Kuka sen todistaa että meidän suomalais-venäläinen esivaltamme on Jumalan asettama? kysyi poika terävästi.

-- Jumalan sana! vastasi rovasti myös väittävästä.

-- Mikä jumalansana?

-- Pyhä Raamattu!

-- Noh, siitä asiasta ei kannata papan kanssa väitellä, -- lausahti poika.

Isärovasti kiivastui vakavasti.

-- Reino, sanoi hän: tottakai sinunkin täytyy uskoa Pyhään Raamattuun?

-- Täytyykö minun?

-- Täytyy!

-- Voi pappa rukka, -- huudahti poika nähden myrskyn nousevan: -- en minä usko läheskään kaikkeen mitä siinä kirjassa sanotaan.

-- Mutta tottakai uskot päätotuuksiin? ahdisti isärovasti.

-- Mitä pappa pitää päätotuuksina?

-- Etkö sinä itse tiedä?...

-- En!

-- Päätotuudet... sopersi pappisvanhus jäykässä mielenliikutuksessa -- päätotuudet ovat tietysti ne, jotka katekismuksessa luetellaan. Esimerkiksi että meillä on Jumala, joka on kolmiyhteinen. Että Jeesus oli oikea Jumalan poika, joka sikisi Pyhästä Hengestä... Ettei kukaan ihminen voi tulla autuaaksi mitään muuta tietä kuin uskomalla Vapahtajan ristinkuolemaan ja Lunastajan vereen ja... ja...

-- Eivät ne ole päätotuuksia! keskeytti poika jyrkästi. -- Enkä minä niihin usko...

-- Etkö sinä siis usko että Jeesus oli Jumalan poika?

Isärovastin ääni värisi ja leuvat vavahtelivat.

-- En! vastasi papinpoika varmasti.

Valkohapsinen vanhus muuttui kammottavan synkäksi kasvoiltaan.

-- Jumalansanan mukaan... änkytti hän -- se joka ei usko... joutuu... helvettiin.

Vanhus sai vaivoin suustansa viimeisen sanan, ja silmät alasluotuina ja ikäänkuin vilusta väristen kiiruhti salista kansliaan. Poika oli kavahtanut pystyyn ja huusi isänsä perään:

-- Kiitoksia pappa!

Sitten hän vaipui takaisin nojatuoliin ja peitti molemmin käsin silmänsä. Hänen sydämmensä sykki kuuluvan-rajusti ja omantunnon ääni pyrki nuhtelemaan: "häpeä! häpeä! että säikäytät vanhaa isääsi noin säälimättömästi."

Kun hän taas silmänsä nosti, näki hän äitinsä istuvan pöydän ääressä, silmät vesissä.

-- Niin, sinun pappasi on aina ollut samanlainen, puheli ruustinna. -- Hän ei ikinä ole ymmärtänyt ketään, joka uskonasioissa väittää häntä vastaan. Kaikki vastaanväittäminen loukkaa häntä hirveästi ja hän suree sitä niin ettei öisin saa untakaan. Etkö sinä, rakas lapsi, voisi välttää vastaanväittämästä vanhaa isääsi?

-- Kyllähän minä tahtoisin, mutta...

-- Ja et kai sinä todella tarkoita ettet usko Vapahtajaan? kysyi äiti hetken kuluttua hellästi.

-- Mutta enhän minä ole väittänytkään etten usko. Minä vain tarkoitin että minulla on aivan eri käsitys kuin meidän kirkolla Kristuksen syntymisestä. Onhan olemassa jo paljon pappejakin, mamma, muualla mailmassa, jotka niin uskovat kuin minä...

-- Niin, niin, sanoi ruustinna, joka ei koskaan voinut ottaa osaa periaatteelliseen keskusteluun uskonnon sisällyksestä ja jota eivät eri käsitykset vaivanneet, sillä hän oli sielultaan kokonaan tunteen ihminen. Saaneena vanhanaikuisen naiskasvatuksen jossakin pikkukaupungissa, ei hän talousihmiseksi jouduttuaan koskaan ollut tuntenut tarvetta epäilemään kolmiyhteistä Jumalaa, joka entisajan tyttökoulussa niin kauniisti oli päähän isketty.

-- Etkö sinäkin, Reino kulta, olisi voinut ruveta papiksi? virkkoi äiti yhtäkkiä.

Poika ei voinut olla naurahtamatta.

-- Mammapa näkyy käsittävän asiat ihmeen keveästi! vastasi hän.

-- Jaa, minusta sinä passaisit papiksi aivan yhtä hyvin kuin Konrad -- saneli ruustinna. -- Ajatteleppas: Konradilla on nyt oma leipä, oma koti...

-- Ja oma jumala! lisäsi nuorin veli ivallisesti.

-- Jumalan pitäisi olla sama, -- sanoi ruustinna arasti.

-- Nyt sinä äiti tulit lausuneeksi tärkeän totuuden! huudahti poika välähtävin silmin. -- Kaikilla meillä tosiaankin on sama Jumala, mutta nuo papit sitä eivät tunnusta samaksi, vaan väittävät omakseen. Siitä se riita johtuukin...

-- Niin, en minä ymmärrä mistä te aina jankkaatte papan kanssa, -- valitti ruustinna. -- Minusta vain on niin hirveän ikävää, kun isä ja poika...

-- Noh, virkkoi nuorimies reipastuneena, -- ei niin vaarallista. Minä luulen että pikku väittely täällä korven hiljaisuudessa on terveellistä sekä ukolle että minulle.

-- Mutta ei saisi suuttua! arvosteli äiti. - Sinä äsken suututit papan...

-- Ja pappa minut. Kuulikos mamma mitä hän minulle sanoi? Oma isä tuomitsi -- helvettiin!

-- Älä viitsi siitä tehdä suurta afääriä! pyysi äiti. -- Ei pappa mitään pahaa tarkoittanut...

Ruustinna pyyhki nenänsä, nousi ja läksi ensin kanslian puolelle. Pian hän palasi takaisin ja, mennen itse keittiön puolelle, ilmoitti rovastilla olevan jonkun asiamiehen.

Reino läksi kanslian ovelle kuuntelemaan...

-- Milloin se kuoli? kuuli hän isänsä kysyvän pulpettinsa äärestä.

-- Ka se kuoli tässä loppiaispyhän iltana -- kuului kimakka ääni vastaavan ulko-oven suulta. -- Me olimme ikään palanneet kirkkoreissulta sen meijän Kaisa-Reetan kanssa ja minä sanoin pihaan ajettua Kaisa-Reetalle jotta "mää sinä pirttiin, kyllä minä tässä pärjään" ja ajaa nuljasin ruuna kopukan tanhuaan, niin silloin ikään alkoi kuulua semmoinen outo äläkkä pirtistä, niin minä heitin ruunan valjaat-päälle läävän eteen ja juosta pouhasin pirttiin jotta mikä siellä... niin justiin kun kynnykselle kerkisin, niin silloin se ikään puhalsi viimeisen kerran eikä enää huutanut...

-- Mitä se sitten oli huutanut, kun te äänen kuulitte? tiedusti rovasti.

-- Ka eihän se mitä-muuta kuin mitä kuoleva ihminen huutaa jotta "Herra Ristus auta! Herra Ristus auta!"

-- Vainaja taisi siis olla synnintunnossa kuollessaan? kysyi rovasti.

-- Ka synnintunnossapa hyvinkin, ihan kerrassaan! huusi selittäjä. -- Se koko päivän aamurupiamasta asti kuului hokeneen Herraa Kiesusta ja moneen toviin sitä nimeltä maininneen, oikein oli isosti karjunutkin, sanoivat akat.

-- Ketä akkoja siellä oli pirtissä?

-- Ka niitäpä meijän...

-- Miksei ne akat sitten hakeneet pappia? kysyi rovasti vakavasti.

-- Ka johan minä heitä kovistelin sen Kaisa-Reetan kanssa jotta kun sillä tavalla heitetään ihmisen sielu varattomaksi ja että oisi pitänyt pappilaan hiihtää, vaan ne sanoivat jotta lemppariko häneen lähti tuiskuun ja pakkaseen kymmenen neljänneksen taipalelle, kun oli ruuna poikessa ja sukset semmoiset huonot, poikkinokkaiset, ja akan-rääppänät vain kotimiehinä...

-- Eikö naapuritalosta olisi voitu lähettää? keskeytti rovasti.

-- Ka jos minä oikein kohalleen asiat puhun, niin sillä tavalla se oli, herra rovasti, että kun minä sitä samaa niille akoille tommasin, niin ne ramasivat, jotta kannattiko tuo oikein pappia hakeakkaan, se kun oli ollut äräkkä akkaväelle, se vaari, ja nimitellyt josjoksikin, niin ne akat kai meinasivat niinkuin kostaa... jotta mänköön ukonrahjus tuliseen virtaan ja että eipä muka haeta hälle pappia...

-- Olipa se sitten kauhea kuolema! sanoi rovasti.

-- Oli... oli se semmoinen siansurma jotta oikein hävettää papin edessä ja kyllä minusta, vaikka en minäkään häävissä väleissä sen kanssa ollut, kyllä minusta oli isosti väärin, jos se vainaja niiden akan-rääppänäin tautta joutui pahaan paikkaan.

-- Tarkoitatteko iankaikkista kadotusta? kysyi rovasti.

-- Ka niin, niin, miksikä häntä nätimmällä nimellä nimitettänee, helvetiksi ne siellä meijän kylällä sitä hokevat, talonpoikaiskansa. Niin minä meinasin jotta jos se sinne helvettiin...

-- Jaa! keskeytti rovasti arvokkaasti rykäisten, -- ehkäpä se nyt ei niin pahaan paikkaan joutunutkaan, koskapa kuului Vapahtajaa avuksi huutaneen...

-- Ka niin, ka niin! innostui talonpoika, -- no sitä se minäkin päässäni veivasin jotta jos se ainakin taivaaseen?... Rovasti kai hänet parhaiten tietää...

-- Hömm! rykäsi pappisvanhus, tosin hiukan arasti: ne nyt ovat niitä Jumalan asioita...

-- Ka niin, niin, Jumalanpa asioita hyvinkin, no joo, eihän sitä yksinkertaiset osaa ennustaa... Ka joo, no mitäpä hänestä enää, kuolihan tuo luonnollisen kuoleman, vaari, jo minä sille arkunkin tein, vaikka lyhyt taisi tulla... ja pitihän sitä lähteä kiitoksenteettoon, kun sattui asioita kauppiaaseen... ei se mikään paha ollut, vaari vainaja, oli se jotain höpissyt testamentistaan ja saunan laipioista, niin minä sitten toisena päivänä lystikseni kävin kopeloimassa, niin sieltäpähän löytyi pussi...

-- Vai löytyi rahapussi? uteli rovasti.

-- Ka löytyihän tuo, vaan ei siinä paljon ollut -- parikymmentä markkaa vain ja lantin kantturoita, -- selitti mies, nähtävästi sentään sangen tyytyväisenä aarteeseen.

-- Veisuullako vainaja haudataan? tiedusteli sitten rovasti virkansa puolesta.

-- Ka sitähän ne akat toimittivat jotta veisata pitää ja lujasti... eivätkö liene kummituksen nähneet riihen kynnyksellä, se kun on ruumis siellä riihessä, niin pelkäävät kalman tarttuvan, sentähen kuuluu pitävän lujanlaisesti veisata... jo ne itsekkin iltakauven siellä hallelujaa luikauttelivat pirtin karsinassa, vaan eipä tainnut tepsiä... jutteli talonpoika. -- Mitä se nyt maksaa kiitoksenteetto ja muu passaus? kysyi hän vihdoin.

Rovasti kuului täsmällisesti määrittelevän veisuuvaivat ynnä muut pennimaksut. Lopuksi hän lähtöätekevälle talonpojalle kuului lausuvan että:

-- Viekää nyt niille akoille semmoiset terveiset minulta että ei se käy laatuun vasta olla pappia kutsumatta, jos joku sattuu vaarallisesti sairastumaan.

-- Ka vietänee heitä, vietänee -- myönteli vilkas talonpoika, -- ei ne toki enää uskallakkaan... miten lienevät siellä keskuuessaan sotkeutuneet... kyllähän ne tämän pitäjän akat on kärkkäitä sielunpaimenen perään... Ja itelleen ne kyllä papin passuuttaa, kussa tauti tapaa... heh heh. No hyvästi jääkää, kostjumala.

Ulko-ovi rasahti.

Rovastin kansliasta ei kuulunut sen enempää, ainoastaan paperin rapinaa.

Reino Frommerus hiipi huoneeseensa, jossa vielä oli pilkkopimeä.

"Niin" ajatteli hän: "tuolta samalta ovelta olen sadat kerrat lapsuudestani saakka huvikseni kuunnellut Kurjalan kansan hengenasioita. Lapsena ne minuun tekivät juhlallisen vaikutuksen, ja minun kunnioitukseni oli suuri ja vilpitön, nähdessäni, kuinka kaikki vakavissa asioissa kääntyivät isäni puoleen, joka seisoi kuin mahtava viisaudenjakaja tietämättömän lauman ja taivaanvaltakunnan välillä. Isäni se oli, joka minun mielestäni toimitti kaikki surkeasti parkuvat pienet lapset Jumalan valtakuntaan pirskoitellessaan heidän paljaat päälakensa pappilan kirkkaalla, jääkylmällä hetevedellä ja piirtäessään rehellisellä kämmenellään pyhät ristinmerkit 'sekä heidän kasvoihinsa että heidän rintoihinsa.' Isäni se oli, joka antoi pätevän päällevoitelun kaikille hätäkasteille, joita pyhiinvihkimättömät puoskari-muorit ja alhaisesti kirjanoppineet poppa-ukot tökerösti olivat toimitelleet. Isäni se oli, joka tuon minulle salaperäisen naimisasian teki jumalalliseksi kysymysmerkiksi käskemällä törrötukkaiset miehenkampurat ja paperikruunuiset, isovatsaiset morsiamet polvistumaan eteensä punaisille pallityynyille, jotka ruustinna oli kantanut salinsohvasta. Isäni se oli, joka yksinesiintyville vaimoihmisille ristiäisten jälkeen lueskeli jostakin salaperäisestä saastutuksesta, johon nämät olivat itsensä syypäiksi tehneet, mutta puhdisti heidät tarttumalla heidän käteensä ja nostamalla heidät ylös kanslian lattiasta, johon poloiset olivat polvilleen lyykähtäneet häveliäästi luoden alas silmänsä. Isäni se oli, joka sanalla sanoen yksin hallitsi seurakunnan kaikkia eläviä ja kuolleita sekä piti tilikirjaa Jumalan edessä itsekunkin synneistä ja ansioista. Mahtava, korkeatoiminen mies oli minun isäni! Isä oli minulle silloin todella tärkein henkilö koko yhteiskunnassa, jota ilman ei sopinut elää eikä kuolla, ei siitä eikä syntyä, ei rakastaa eikä lakata rakastamasta, ei edes kauvaksi matkustaa ilman hänen antamiaan mainetodistuksia. Ja minä olin ylpeä että minun isäni oli oikea pappi ja kirkon herra ja sielujen paimen ynnä Kristuksen ruumiin ja veren ihmeitävälittävä syöttäjä ja juottaja rippikirkossa. Ja lastenleikeissä siskojeni ja veljieni kanssa oli minusta kelvollisin asia ainoastaan leikkiminen pappia, joka vihki rakastavaiset, kastoi parkuvaiset, 'otti kirkkoon' häveliäiset naiset, hautasi kuolleet, messusi, saarnasi sekä kaikin tavoin paimensi, paranteli, paikkaili toisten sieluja..."

"Mutta nyt?" kysyi hän kauhistuen itseltään. "Nyt en minä enää kanslian kynnyksellä kuuntele asiamiehiä yhtä jännitettynä enkä isääni yhtä hartaana, vaan kärsien naurahtelen kaikelle mitä kuulen, ja suren meidän kaikkien puolesta, joille sielunasiat eivät ole sen vakavammat, eivät sen selvemmät eivätkä sen pyhemmät."

Papinpoika sytytti pöytälamppunsa ja istahti vanhanaikuiseen puisevaan keinutuoliin, jonka äiti siihen oli toimittanut.

Syvä hiljaisuus ja korven talvinen rauha levisi hänen ympärillään.

"Minun täytyy johonkin ryhtyä!" tunsi hän koko sielussaan. --

-- Mihin siis?