Part 4

Kaikki muut sinne olivat luistaneet varhain pimeänä aamuna kaikilla neljällä pappilan hevosella. Rovasti, ruustinna ja Konrad olivat ajaneet ensimmäisessä reessä, jossa uudet rekilyhdyt juhlallisesti olivat palaneet, kirkkaasti valaisten kinoksia molemminpuolin tietä, ja Heikki herra oli istunut heidän ajurinaan, pulskat punaraitaiset porolapikkaat verkahousunlahkeiden päälle vedettyinä. Toista hevosta oli ohjannut asemapäällikkö Vihtori, ja siinä olivat istuneet Aatami ja Anna sekä Seidi heidän sylissään. Kolmatta hevosta oli ajanut isäntärenki Risto, ja reessä olivat istuneet Miili neiti ja Leena-Kaija rinnakkain sekä isäntärengin tyttönen Elsa heidän sylissään. Neljättä hevosta, kolmikymmenvuotiasta uskollista ruunaa vuorostaan oli perään hoputtanut kasakka-Pekka. Pitkän reslan pohjalasteilla siinä olivat köllöttäneet oikein herroiksi sisäkkö Manda sekä keittopiika Sohvi, ja heidän välissään oli huppuroinut ruotityttö Heta, josta ei ollut näkynyt muuta kuin hiukan silmänsippuroita saalien sisästä. Panu koira oli juosta pötkinyt lyhtyreen jäljessä, kieli roikkana pakkasessa. Niin sitä oli menty raittiisti, että kavion kapse vain kaikui ja reen kaplaat heläsivät korven mailla...

Nuori maisteri virui vielä vuoteessaan pienessä yliskamarissa, jota paukkuva pesävalkea hauskasti valaisi. Hänetkin oli herätetty varhaisella, makeavehnäisellä aamukahvilla, mutta hän oli lähettänyt palvelustytön mukana terveiset alas ettei hän kirkkoon tule.

Nyt, kun kaikki hälinä siellä alhaalla oli lakannut, kulkusten ja aisakellojen kilinä ynnä rekien kitinä pihalta tyystin hävinnyt, ja ihmeellinen hiljaisuus täytti koko kartanon, alkoi hän mietiskellä. "Tämä on pappila", ajatteli hän. "Tämä on minun lapsuuteni koto, jonka vaikutukset sieluuni ovat syvälle-viiltävät. Jos missä kaukana mailmalla vaeltanut olen: tätä rauhan sulosopukkaa olen kaihoten muistellut, tätä Kurjalan kotipappilaa olen ikävöinyt ja sen elämää mielessäni ihannellut. Se on ollut minun kultakappaleeni vierailla veräjillä, se on ollut se salainen aarre, jonka ääreen olen palata himoinnut, silloin kun joku hätä minua on ahdistanut. Vanhaa isääni ja vanhaa äitiäni ajatellessa olen monta kiitollisuuden kyyneltä salaa silmistäni pusertanut heidän kaikkea hyvyyttään muistellessa... ja minusta on tuntunut että olen onnellisempi monia muita, kun löytyy minulle sellaiset vanhemmat täällä kaukana korvessa, kätkössä pahalta mailmalta..."

"Ja nyt minä jälleen olen täällä!" jatkoi hän ajatuksiaan ja katsoi silmää räväyttämättä pesävalkeaan, joka iloisesti humisten hehkui nurkassa uhoten herttaista lämpöä vuoteeseen saakka.

"Mutta mikähän siinä lienee etten enää tunne sielussani samaa sopusointuisuutta kuin ennen, vaikka taas olen tänne mailman pakolaisena palannut? Enhän minä ole niitä, jotka suurmailman tuli mitenkään olisi pilalle polttanut, enhän minä palaja lapsuuden kotiin kurjana tuhlaajapoikana, joka siveydeltään tahrautuneena yhtaikaa sekä häpee että iloitsee kunnon-vanhempainsa silmien eteen astuessaan. Eihän minulta tuo vaarallinen vapaus ole ryöstänyt sitä, mitä pidetään pyhimpänä ja kalleimpana ja mikä varmaan arvokkainta onkin... Miksi siis en tunne täyttä sopusointua tämän kotoisen, kotikultaisen ympäristöni kanssa?"

Hän yhä tuijotti humisevaan uuniin, seuraten silmillään, kuinka koivuiset halot vähitellen sortuivat punahehkuviksi hiiliksi.

"Vai onko lapsuudenkotini vuosikymmenien vieriessä jotenkin muuttunut?" kysyi hän mielessään "Eipä suinkaan! Kaikkihan täällä on entisellään: isävanhus on sama herttainen ja lapsellisen itsepäinen kuin ennenkin, joskohta hiuksiltaan valkoisempi, äiti myös on sama hellä halaaja ja sama ankara emäntä-ruustinna kuin ennenkin, ja talon tavat niinikään ovat aivan yhtäläiset kuin olivat lapsuudessani. Vieläpä on tuo uunin muurikin juuri samasta paikasta rikki kuin minun pikkupoika-päivinäni..."

"Se olen siis kuitenkin minä itse, joka olen muuttunut", selvitteli hän johtopäätöksiään. "Minun sielussani on mailmata kiertäessäni tapahtunut joku merkillinen käänne! Tai ehkei sitä suorastaan mailma ole vaikuttanut, vaan sekin, mikä minussa itsessäni jo pienestäpitäen on piillyt ja mikä minuun on siinnyt juuri tässä samassa lapsuuteni kodossa."

"Tämä on pappila", sanoi hän vielä kerran kehittäen ajatuksenjuoksuaan. "Tämä on valtiokirkon esikartano. Tämä on yksi niistä tuhansista kodeista, joissa kristinuskon otaksutaan kauneimmassa muodossaan kukoistavan ja levittävän esikuvia ja siunausta ympärilleen. Mutta minun kokemukseni väittää ettei se levitä. Minusta on tullut valtiokirkon säälimätön arvostelija, niin! järkeni ja sydämmeni on minut pakottanut vielä pitemmälle: minusta on tullut kirkon -- vihollinen!" lausui hän ääneensä ja hypähti istualleen vuoteessaan. "Ja siksi en saata tuntea entistä sopusointua tässä lapsuuteni kodissa", ajatteli Reino Frommerus edelleen. "Siksi ei minusta ole viehättävää enää käydä joulukirkossa kuten ennen poikana ja nuorena ylioppilaana. Siksi pyrin pilkkailemaan veljeäni -- joka traditsiooneille uskollisena antautui papiksi, -- vieläpä kinailemaan vanhan isänikin kanssa, vaikka hyvin ymmärrän että vanhoilla on oikeus jäädä rauhaan meidän nuorten ryntäyksiltä. Siksi näen kaikki asiat nyt uuden valon kaukaisessa heijastuksessa ja siksi tekee mieleni särkemään säpäleiksi ne vanhat valonheittäjät..."

-- "Rekilyhdyt!" muisti hän samalla.

"Oi jospa siinä reessä, jossa isäni ja veljeni ajoivat joulukirkkoon, olisi hohtaneet uudet hengellisetkin rekilyhdyt! Mutta sellaisista ei täällä korven pimennoissa vielä vilahda sädettäkään."

Hän nousi ylös ja kohensi tulipesää. Ajatukset yhä kihisivät hänen aivoissaan.

"Ei se ole mitään muotihulluutta eikä satunnaista tuulenpuuskailua minussa tämä että näin rupean kallistumaan vastakirkolliseen suuntaan. Ei! Se on minussa luontoa, se on minussa sielua, se piilee jo minun veressäni -- ja vaikka se minussa onkin nousevaa henkistä kapinaa, nousevaa henkistä anarkismia, niin on se minussa samalla oikean uskonnon pyhää kaihoa, oikean jumalsuhteen intohimoa ja syvää, sydäntäpolttavaa tarvetta."

Nuori maisteri peseytyi ja pukeutui, mutta jäi istumaan uunin eteen, vartoen milloin saisi sulkea pellit. Hiljaiset aatokset, kerran virinneinä, eivät häntä heittäneet hevillä rauhaan:

"Minusta tuntuu kuin minun näistäpuolin elämässäni olisi lähdettävä vaaralliselle polulle, joka hyvin jyrkästi kohoaa äärettömän korkealle vuorelle, ja ikäänkuin en saisi katsoa taakseni enkä eteeni, kiipeääkö mahdollisesti joku muukin sitä samaa polkua. Minä tiedän että sille vuoren huipulle kulkee viertotie, joka tuhansia kertoja kiertää ympäri, varsin vähän joka kierroksellaan kohoten, mutta minä en sitä tietä saa olla näkevinänikään, sillä aniharvat ihmiset sitä myöten ovat perille ehtineet ennen kuolemaansa, vaikka olisivat eläneet kuinka vanhoiksi tahansa. Minun täytyy rohkeasti astua sen tien ylitse joka kerta kun se minun polkuani leikkaa. Sillä se tie on helpostikuljettava tie, valoisa ja tasainen, ja sen varrella on runsaasti majataloja, joissa hemmoiteltu matkustaja aina löytää hyvin valmistettua ruokaa ja pehmeitä lepopatjoja, ja harras veisu kaikuu sen makuukammioista, mutta toivottoman pitkä ja iätikiero ja kaarteinen on tuo tie ja mukavuudessaan yksitoikkoinen. Mutta minun polkuni on vaikeastikuljettava urheilijan tie, vaan suora ja toivorikas! Ja vaikka minä tiedän että milloin tahansa voin suistua murskaksi alas kallionrotkoihin, jollen joka hetki ole varuillani, niin on minun kuitenkin sitä polkua kiipeäminen ja sillä jaloin ja käsin, kynsin ja hampain kiinnipysyminen niin kauvan kuin suinkin jaksan. Minun polkuni on rohkean kärsimyksen polku, vapaasti taistelevan yksilön tiensuunta. Totuuden ääni minut sille polulle pakottaa!..."

Hän huomasi hiiloksen hehkuneen pohjaan ja sulki uuninpellit. Sitten hän kynttilä kädessä läksi alakerrokseen. "Eilinen kohtaus olisi joutanut olla tapahtumatta!" arvosteli hän vielä laskeutuessaan alas jyrkkiä ullakon portaita. "Pakkoko oli ärsyttää Konradia?"

Hän astui saliin. Pari kynttilää näkyi heitetyn palamaan ylös kattokruunuun. Joulukuusi seisoi tummana pimennossa, ainoastaan kultarihmaset heikosti kimmelsivät kynttiläin hohteessa. Siellä-täällä näkyi joku kiireessä viskattu vaatekappale kirkkoonlähteneiden jäliltä. Ovensuussa tuolilla lepäsi vanha virsikirja, nähtävästi kaivettu esiin tarpeenvaralta.

"Ehkä se oli aijottu minun kirkkomatkaani varten?" vilahti kotiinjääneen mielessä.

Hän astui ruokahuoneeseen ja istahti katettuun pöytään, jossa vanhaan tapaan löytyi paitsi sianlihaa ja luumutorttu ja myös keltaista viiniä, jota ainetta ei käytetty pappilassa juuri milloinkaan muulloin kuin näin joulujuhlasiltaan.

Sekä rovasti että ruustinna näet käsittivät viinin käyttämisen näin jouluaamuna melkein yhtä tärkeäksi toimitukseksi kuin herranehtoollisen nauttimisen kirkossa. Mielenylennyksekseen Reino herrakin maistoi lasillisen tätä pappilan kylmää "tampuuriviiniä", mutta ei voinut olla naurahtamatta muistaessaan, kuinka juhlallisesti tätä nestettä täällä yleensä käytettiin. "Viinipullo on täällä lähes samassa arvoasemassa kuin raamattu katoolilaisilla. Se on alati kahleisiin kytketty ja piilotettu. Se sallitaan avata ainoastaan piispan resehtien mukaan."

Keittiössä tuntui joku liikkuvan -- pappila ei ollutkaan aivan autioksi heitetty.

-- Kuka siellä? kysyi talon nuoriherra raollaan olevan oven läpi.

-- Minä täällä vain... kuului vastaus.

-- Mikä minä?

-- Mari... kuului levollinen selitys.

-- Ahaa, karjakko-Mari. Hyvää huomenta! Miksei Mari ole mennyt kirkkoon? kysyi Reino maisteri tuttavallisesti.

-- Ruustinna toimitti kotimiehiksi jäämään, -- vastasi karjakko.

-- Olisikko Marilla hyvin haluttanut aamukirkkoon? tiedusteli pappilan herra.

-- Ka en häntä tiiä, -- vastasi toinen kansan tapaan epäsuorasti. -- Lupasihan tuo ruustinna lähteä sitten kun Sohvi palaa...

-- Niin, siellähän saarnaakin päiväsaarnan meidän Konrad, -- muisti velimies.

-- Niinhän nuo puhuvat...

Seurasi vaitiolo. Pappilan herra ryyppäsi viinimaljan pohjaan.

-- Mitäs karjakko-Mari oikeastaan meinaa siitä Neitsyt Maariasta? kysäsi hän yhtäkkiä.

Karjakko tuntui hiukan hykähtävän outoa kysymystä, mutta ei vastannut mitään.

Maisteri nousi ylös ja tuli keittiön ovelle.

-- Minä tarkoitan että uskooko Mari ihan kaiken ihmeellisen, mitä Neitsyt Maariasta kerrotaan? kysyi hän uudelleen nähtävästi haluten tehdä kokeita.

-- Ka mitäpä ne tämmöiset... semmoisista... sopersi karjakko hiljakseen nauraa hikertäen.

-- Uskotteko vai ette? tinkasi papinpoika vakavasti.

Karjakko muuttui myös totiseksi karkeanpunakoilta kasvoiltaan ja samalla häveliääksi. Hän nykäsi huivinsolmun leukansa alla tiukemmalle ja katsahti silmiin.

-- Ka täytyy kai hänet uskoa, -- vastasi sitten kolealla äänellä. -- Sitähän tuo pappanne illalla niistä ränttikirjoista kuului lukevan...

"Se oli vain satua!" oli livahtamaisillaan nuoren vapaauskoisen huulilta, mutta hän hillitsi halunsa eikä sen enempää kajonnut joulukysymykseen, vaan alkoi tiedustella navetta-asioita:

Montako lehmää Marilla nykyään oli hoidettavanaan? Vieläkö Kullanruusu, Lehmänlapsi ja Elehvantti olivat hengissä? Minkänimisiä uusia lehmiä oli tullut sen jälkeen kun viimeksi oli tavattu? Oliko se iso härkä Paavali jo teurastettu? Vieläkö ilkeä puskupässi eli? Olikos yhtään sikaa? ynnä muuta sellaista.

Joihin kaikkiin kysymyksiin karjakko antoi varsin asialliset selitykset, nähtävästi halliten tätä alaa paljon vapaammin kuin uskonnollista. Karjakko-Marista ei katekismus oikein kuulunut navetta-ihmisille. "Tosiaankin kummallista että pappilan maisteri häneltä, karjakolta, moista oli udellut? Ei ruustinna eikä rovasti koskaan hänen autuudenkäsitystään olleet tiedustaneet, vaan olivat puhelleet lehmä-asioista, aina vain lehmäasioista! Piloillaan kait tuo maisteri olikin kysässyt karjakolta, mitä tämä muka uskoi Kiesuksen Ristuksen äitistä? Sama kai se sille, maisterille, oli, mitä yksinkertainen lehmipiika uskoi tai mitä oli uskomatta!"

Mari oli jotakuinkin oikeassa. Reino Frommerukselle oli todella jotenkin yhdentekevää, mitä yksinkertainen takapihapalvelijatar uskoi tai oli uskomatta.

Mutta hänestä ei ollut yhdentekevää se, _miksi_ joku uskoi niinkuin uskoi. Hänestä ei ollut yhdentekevää se, miten joku oli _saatettu_ uskomaan niin tai näin. Hänestä ei ollut yhdentekevää, millaiset julkiset _opettajat_ olivat saaneet vallan vaikuttaa kansan pohjakerroksissa jonkun määrätyn uskonlaadun, joka puristi tunnustuksensa johonkin järjettömään opinkohtaan.

"Menisinköhän minäkin kuuntelemaan, miten Konrad veli saarnaa joulusaarnansa?" arveli hän palaten himmeästi valaistuun saliin ja istuutuen keinutuoliin. "Mutta tiedänhän jo edeltäpäin, mitä hänellä on sanottavana. Jokainen lause on minulle tuttu kuin nämät kymmenen sormeani. En siis mene. Ja muutoinkin -- minä menisin sinne kuin politikoitsija toisen puolueen kokoukseen. Tunnen taistelunhalua sielussani. Mutta minä en ole vielä läheskään valmis astuakseni temppelin puhdistajaksi... kuten Bethlehemin poika Jerusalemin kirkossa..."

"Sokea kansa, joka ei ymmärrä että vielä tänäpäivänä käydään maallista kauppaa Jumalan huoneessa!" huudahti hän sielussaan, muistaen kaikenlaisia ilmiöitä ja vivahduksia kirkosta, jossa ennen ahkerasti oli kulkenut.

"Valtiollinen farisealaisuus on vielä tänäpäivänä sama kuin Kristuksen aikoina. Papit sille ovat ottaneet patentin ja ovat valmiit vainoamaan jokaista, joka sitä patentti-oikeutta epäilee. Mutta juuri samankaltaista valtiollista varmauskoisuutta vastaanhan Jeesus parka elämässään taisteli. Herrajumala nähköön... kuinka kummallista se on ettei tervejärkinen kansa tätä ymmärrä?"

"Niin", kehitteli Reino Frommerus itsekseen: -- "Ero on ainoastaan siinä että valtiollinen oikeauskoisuus, jonka juutalaiset papit järjestivät Jehovan nimeen, nyt on järjestetty heidän ankarimman vihollisensa, Jeesuksen Kristuksen, nimeen. Siis tavallaan vielä kauheampi petos, koska Kristusta täytyy ehdottomasti pitää nykyaikuisenkin valtiokirkon vihollisena!"

Hän keinahteli tuolissa, jossa istui, ja katseli joulukuusta.

"On se tosiaan omituista että minusta, joka vielä ensi ylioppilasvuosinani olin nöyrä kirkossakävijä, on kehittymässä tällainen vapaa-ajattelija. Minä kuljin vuodesta-vuoteen verho silmilläni kuten muutkin, uskoin mitä muutkin sekä etsin lohdutusta siitä salaperäisestä, mistä muutkin. Ja olin mielestäni jotenkin hyvissä väleissä Isä-Jumalan kanssa, joka minusta oli peloittavan-mahtava, kaikkihuomaava ukko, jolta oli mahdoton mitään salata. Eikä minulle toki pälkähtänyt päähänkään ettei tämän ankaranpyhän vanhuksen poika, Jeesus, muka ollut ylenluonnollinen lunastajamestari, joka käveli vetten päällä sekä lopulla lensi taivaaseen ja sinne jäi -- uhaten saapua mieskohtaisesti takaisin vasta viimeiselle tuomiolle. Ja minä uskoin rukoilemisen merkitykseen siinä määrin että luulottelin saavani kaikkihuomaavaiselta Jumalalta ihan mitä tahansa. Kerran rukoilin häneltä kahta markkaa rahaa, jonka olin kadottanut, ja kun en sitä sattunut saamaankaan, kummastelin suuresti. Mahdollista että moiset tapahtumat lapsuudessani kylvivät sieluuni ensimmäiset epäilyksen siemenet. Mutta sitten -- elämän kärsimysten tullen -- joku yhtäkkiä iski minun sairastavaan sieluuni terveen järjen kipinän. Verho repesi silmiltäni! Ja siitä asti minusta on kehittymistään kehittynyt kirkonkieltäjä, vaan ei suinkaan Jumalan vihollinen eikä Kristuksen halveksija. Kohtalolle kiitos että niin on käynyt..."

Hän otti ajatuksissaan käteensä vanhan virsikirjan, joka oli heitetty tuolille, ja avasi sen umpimähkää. Hänen silmiinsä sattui ikivanha latinais-suomalainen hymni Jeesuksen syntymisestä:

_In dulci jubilo_, Nyt on iso ilo, Maailman Messias makaa _In praesepio_, Paistaa kuin aurink' armas _Matris in gremio: Alpha es et O, Alpha es et O_.

_O Jesu parvule!_ Sinua rukoilemme, Anna armos aina, _O puer optime!_ Ja sanas meille lainaa, _O princeps gloriae! Trahe me post te, Trahe me post te!_

_O patris caritas, O nati lenitas!_ Pirut rumat meitä kaasit, _Per nostra crimina_, Siis sinä meille saatit _Coelorum gaudia_, Auta sinne Herra, Auta sinne Herra!

_Ubi sunt gaudia_, Ei surun siellä siaa, Kussa enkelit laulavat, _Nova cantica_ Ja taivaat kaikki kajaavat _In Regis curia_. Auta sinne Herra, Auta sinne Herra!

Reino Frommerus ei naurahtanut. Jotakin pyhää tunnelmaa tuulahti hänen sieluunsa tästä sekakielisestä virrestä. "Ja mikä tässä on pyhää ja runollisen korkeaa?" tutki hän lukien toistamiseen säkeet:

_O princeps gloriae, Trahe me post te, Trahe me post te_...

"Se on se sielun hätä, jossa me kaikki kiemurtelemme etsien pelastusta ja lohdutusta kurjuudessa. Se tässä on pyhää! Mutta siinä sieluntilassa, kuten tunnettu, kelpaa pelastusesineeksi oljenkorsikin..."

Nuoren maisterin mielessä vilahteli valtavia kuvia Kristuksen opin historiallisesta kulusta kautta vuosisatojen. "Sen on täytynyt olla äärettömän voimakas henki-ilmiö tämän Kristuksen olemuksen ja opin, koska jo hänen pelkästä syntymästään kauvan jälestäpäin on osattu tehdä niin suuri ja niin fantasiarikas numero!"

Hän innostui lukemaan toistakin ikivanhaa virttä, joka runollisella voimalla häneen vaikutti:

Piltin synnytti Bethlehem, Bethlehem, Jost' ihastui Jerusalem, Halle Halleluja.

Hän pantiin seimeen makaamaan, Makaamaan, Kuin hallitsee ilman lakkaamat', Halle Halleluja.

Aasi seisoi ja härkäinen, Härkäinen, Kussa piltti oli Herrainen, Halle Halleluja.

Saabast' tulit sitt' kuninkaat, Kuninkaat, Kultaa, savua uhrasivat, Halle Halleluja.

Hän syntyi äitist' neitseestä, Neitseestä, Kuin vapaa oli miehestä, Halle Halleluja.

Ihmisen luonnon päällens' ott', Päällens' ott', Käärmeen tyköönsä poijes potk', Halle Halleluja.

Liha oli hänell' niinkuin meill', Niinkuin meill', Ei kuitenkaan käynyt synnin teill', Halle Halleluja.

Hän verrakseni meit' tahtoi tehd', Tahtoi tehd', Ja Isäns' kasvoi taivaass' nähd', Halle Halleluja.

Nuori maisteri huomasi käännöksen kovin kömpelöksi ja epätarkaksi ja alkoi sentähden lukea puhdasta alkutekstiä, joka uudella runollisella voimalla hänet mielikuviinsa tempasi:

_Puer natus in Bethlehem, Bethlehem! Unde gaudet Jerusalem_. -- -- -- -- -- -- --

Millä äärettömällä riemulla ja millä tavattomalla selkeydellä tässä alkutekstissä olikaan laulettu ilmi Jesuslapsen syntyminen muka ylenluonnollisella tavalla:

_De matre natus virgine, virgine! Sine virili semine, Halle Halleluja!_

Ja kuitenkin oli tämän korkeanveisun sepittäjän heti seuraavassa säkeistössä ristiriitaisesti täytynyt tunnustaa että sama Jeesus oli siinnyt -- ihmisverestä. Kuten säkeet kertoivat:

_De nostro venit sanguine_...

Sekä lisäksi, niinkuin suomalaisessakin käännöksessä sanottu oli:

Liha oli hänell' niinkuin meill... _In carne nobis similis_...

Koko tämä riemuruno päättyi kolminaisuuden helskähtävään peräkaneettiin:

_Laudetur sancta Trinitas, Trinitas! Deo dicamus gratias, Halle Halleluja!_

"Niin", sanoi nuori jumaluusopin tutkija itseksensä, laskien vanhan virsikirjan käsistään pöydälle, "runollinen tunnelma on sangen väkevä ja vaarallinen eksyttäjä, sangen hypnoottinen vaikuttaja uskontotieteen alalla, sitä vastaan on pakko täysin sieluin taistella. Mutta kenellä lienee päässään hitunenkaan tervettä järkeä käsittääkseen, minkä pakanallisen hullutuksen nuot sanat '_sine virili semine_' sisältävät, hän ei eksy siihen tuhatvuotiseen sumuun, jossa laumat paimentensa perässä harhailevat ja jota hajoittava aurinko ei vielä ole mailmaan noussut."

Reino maisteri kohensihen ylös keinutuolista, sammutti kattokruunun kynttilät ja kuljeksi sitten läpi kaikkien pappilan huoneiden, joka askeleella tavaten rakkaita lapsuudenmuistoja...

Jouluaamu vihdoinkin punertaen valkeni.

Hän pysähtyi pohjoiseen päin avautuvan akkunan eteen ja katsoi ulos. Mikä valtavan avara näköala sieltä hänen silmiinsä siinsikään lasiruudun jääkukkaisten lävitse! Katse liukui vapaasti yli hopeakuuraisen korven, laskeutui hetkeksi alas sileänvalkoiselle rämeelle, pinkosi siitä yli vaaran ja vaaralla puuntavien talojen sekä sukelsi järven jäälle, jonka jossakin niemessä häämötti matala, puinen kirkontorni. Mutta katse ei pysähtynyt vielä tähänkään, vaan se lensi kuin kiväärinkuula yli kirkontornin, singoten pitkin suuren järven lumista pintaa, sekä tarttui kiinni vasta kaukana peninkulman päässä johonkin mahtavaan mäkeen, jonka metsän huippu ylenemistään yleten vähitellen raukeni avaruuden sinertävään rajaviivaan.

"Kuinka vapaa ja avara ja puhdas onkaan tämän paikkakunnan luonto!" saneli nuorimies itseksensä. "Miksi sen henkisen ilmapiirin täytyy olla niin ahdas, niin painostava ja ummehtunut?"...

Hän haki ullakolta käsiinsä vanhat suksensa ja läksi hiihtelemään. Hiihti poikki ahopeltojen kohti aurinkoa, joka parhaallaan nouseskeli kaakon kulmalta huikaisevan kirkkaasti valaisten paksuja lumipintoja. Solui sitten alas korven rotkoon, jossa synkeä hämäryys vielä vallitsi, sauvakoitsi pitkin rommakkoa rämettä, missä sukset uppoilivat umpipäihin, katseli kaikkea ympärillään urheilijan ihastuksella, kuulosteli kaikkia luonnon ääniä lapsellisella jännityksellä sekä tutkisteli uteliaasti lintujen ja metsänelävien jälkiä lumessa muistutellen mieleensä eri otusten ominaisuuksia. Juhlallinen hiljaisuus kuni soitteli ihmesäveliä korpikuusten hopeaisilla parroilla...

"Miksi me, kulttuurin kasvatit, kaiken tämän puhtauden hylkäämme tuhlaamalla elämämme kaupunkien haiseville kaduille?" ikäänkuin moitiskeli hän itseään, että niin kauvan oli ollut poissa kotiseudultaan. "Mutta minä tahdon ottaa kaiken takaisin!"...

Hän hiihtää ponnisteli poikamaisen rajusti aivankuin olisi uhmannut puolessa tunnissa ottavansa "takaisin" viiden vuoden laiminlyönnit. Sydän sykähteli voimakkaasti, posket hehkuivat, rinta kohoili, kinnastetut kädet puristivat lujasti sauvan vartta, polvet potkahtelivat -- ja sukset notkuen suikkelehtivat lumessa sompasauvojen työntäminä. "Hei jouluna! hei jouluna!" ikäänkuin sihahtelivat sauvat.

Kulkusten kimeä helinä kantautui hiihtäjän korviin läpi valjenneen talvi-ilman. Se tuntui raikuvan talosta päin.

"Taitavat siellä palailla kirkosta", päätteli hiihtäjä, ja päästyään umpilumelta talvitielle kääntyi hiihtämään kotiinsa päin.

"Kirrr-kosta! kirrr-kosta!" ikäänkuin kirisivät myös sompasauvat joka kerta kun niiden terästetty kärki kosketti pakkaskierää ajotien kalloa.

Mäkirinteen mutkassa syöksyi kolmihevosinen kirkkoväkimatkue hiihtäjää vastaan. Ne tulivat niin hurjaa vauhtia että papinpoika hädintuskin kerkesi väistää.

-- Perkele! kuuli hän rähiseväin ajajain huutavan.

-- Pois kirkkomiesten kintuista! karjasi joku ohiremuavasta reestä, joka oli täynnä miehiä ja huppupäisiä naisia. Ja matkue hävisi metsän peittoon.

"Semmoista se on se kirkkorakas rahvas" ajatteli Reino Frommerus ja hiihti kartanoon.

Hän työntyi pappilan saliin vaatteet lumisina, viikset ja kulmakarvat huurteessa.

-- Huh, huh, kuinka tuli kuuma! läähätti hän nähdessään että kaikki jo olivat kotona ja istuivat hälisten kahvipannun ympärillä.

-- Gullevän! huudahti äitiruustinna. -- Oletko ollut hiihtämässä? Ja me kun luulimme että sinä vielä nukut...

-- Älä tuo lunta sisään! muistutti Heikki veli.

-- Missä _se_ nyt taas on kolunnut? mutisi vanhin veli Aatami punaisen partansa sisää.

-- Minä luulin että mikä tukkilaisroikale sieltä työntyy sisään, -- virkkoi suopeanivallisesti veli Vihtori puhallellen savuja hienotuoksuisesta sikaaristaan.

-- Min älskade gosse, -- huolehti ruustinna, -- lienetkö oikein saanut aamiaistakaan, kun jäit yksiksesi kotiin? Tule nyt kahvia juomaan. Minä kaadan kuppiin.

Reino istuutui kahvipöytään, kahden siskonsa väliin, ja kävi ahnaasti kiinni höyryävään kuppiin.

-- Niin, terveisiä kirkosta! toimitti äitiruustinna ystävälliseen tapaansa.

-- Minullekko mamma sanoo? kysyi poika.

-- Sinulle, kultaseni!