Part 3

Sinä silmänräpäyksenä kun rovasti luki nuot enkelin sanat ilosta, ja Vapahtajasta, joka oli tullut kaikelle kansalle, sinä silmänräpäyksenä tunsivat kaikki salissa istuvaiset olevansa samanarvoiset -- yhtä onnelliset. Samanarvoiset olivat silloin renki Risto ja Heikki herra, Leena-Kaija ja Vihtori päällikkö, karjakko-Mari ja Seidi neiti, kasakka-Pekka ja Reino maisteri -- niin, eipä ollut suurta juopaa kiinnitetty edes rovastivanhuksen ja ruotityttö Hetan välille, sillä kaikille, kaikille poikkeuksetta, säätyyn ja ikään katsomatta oli syntynyt tuo ilon lapsi, tuo ilon ja rakkauden ihmevapahtaja. Oh, nytkö vasta se hoksattiin, nytkö tänä jouluaattona, vaikka siitä oli niin kauvan? Kuinka olikin mahdollista ettei ennen tällaista yhteistä onnen paisumusta oltu ymmärretty vastaanottaa; vaikka se oli kirjoihin säilytetty ja siellä ollut tarjona joka päivä? Mutta jumalankiitos että se edes nyt tuli ilmi kuni aarre, jonka ylitse jokainen oli astunut aavistamatta sen olemassa-oloakaan niin likellä, niin helpostisaatavana! Jumalankiitos!

Kaikkien päät olivat tämän uskonnollisen tunnelman tuulahduksessa painahtaneet alemmaksi ja silmät vain puolella katseella tuijottivat joulukuuseen, ylpeäryhtisen Vihtori herran katse oli laimistunut aivankuin nöyremmäksi eivätkä hänen kiiltävät nappinsa ja olkalappunsa näyttäneet enää niin peloittavilta, vaan ikäänkuin pehmeä verho oli kääriytynyt koko olennon ympärille. Heikki herrakin oli laskenut alas toisen säärensä ja hänen piikkipartansa myös näytti pyöreämmältä kuin äsken ja kasvojensävy lempeämmältä; Konrad pappi ei enää kulmiaan rypistäen tarkastanut raamatunlausetta joulukuusessa, vaan istui epämääräisesti silmiään räpytellen, kädet ristissä sylissä; ruustinna, tuonoin huolestunut, näytti nyt onnelliselta, hartaalta, kaikki taloudelliset laiminlyönnit palvelusväelle anteeksiantavalta; palvelijat vuorostaan näyttivät kaikki kovat unhoittaneilta; Leena-Kaijan kasvot paistoivat kuin balsamoidut ja silmistä pyrki tipahtelemaan autuaallisia kyyneleitä; ruotitytönkin silmät kiilsivät kosteina, uteliaasta ilosta sädehtivinä, kaikkea hyvää uskovina. Kaikki olivat siinämäärin pyhän tunnelman vallassa ettei kukaan kääntänyt huomiota siihen, että pappilan koira kolme kertaa peräkkäin laiskasti haukotteli, sitten hienokseen vinkaisi ja lopuksi nousi ruumistansa venyttelemään aivankuin odottaen ohjelman vaihdetta.

Sitä tulikin. Rovasti lopetti lukemisen ja määräsi veisattavaksi virren. Kaikki alkoivat selailla virsikirjojaan, piikatytöt kokousivat yhteen, Anna neiti oli rientänyt pianon ääreen, jossa kaksi kynttilää paloi kullanvälkkeisissä jalustoissa. Kun virsi alkoi, nousivat palvelijat seisaalleen, mutta herrasväki jäi istumaan.

"Kaikkivoipa Jumalamme, Me jalkais juureen kumarramme, Sinulle lausuin kunniaa, Voimas kaikki vallat voittaa, Sua maa ja taivas kunnioittaa Ja viisauttas julistaa... Sua kiittää Kerubim, Sua veisaa Serafim! Hallelujaa! Suur voimassa, Suur armossa On Herra, meidän Juu-u-mala."

Kun viimeinen sana Juu-u-mala kaikui, tunsivat kaikki taas palaavansa samaan kuvaan, minkä luota oli lähdetty. Rovasti muuttui taas rovastiksi, ruustinna ruustinnaksi, papin lapset muuttuivat jälleen herroiksi ja virkamiehiksi ja ryökkynöiksi. Lempeyden harso ikäänkuin repeytyi, yhdenarvoisuus hävisi, koko äskeinen ihanuus oli ollut vain kuin lämmin tuuliaispää, joka oli kaikkia suloisesti pyörryttänyt. Enkelin ilmoitus jostakin koko mailman iloisesta vapahtajasta tuntui olleenkin vain valtavan kaunis joulusatu; ehkei se todellisuudessa satua ollut, mutta satuna se oli pappilassa luettu, satuna nautittu, satuna syrjään sysätty. Sillä jos ei tämä legenda Jeesuslapsen syntymästä olisi satuna luettu, niin miksikäs siitä ei olisi sen enempää välitetty sitten kun se oli perinpohjin kerrottu ja sen merkitys selitetty? Jos pappilan herrasväki tämän kertomuksen olisi sydämmensä pohjaa myöten omistanut, niin tietenkin kaikki siitä olisivat yhdessä puhelleet ja iloinneet vielä sittenkin kun rovasti oli tekstit lukenut ja veisuu lopetettu, ja luonnollisesti olisivat palvelijat pyydetty jäämään mukaan tähän riemuun, koska se oli kaikille yhteinen asia ja koski yhtähyvin ruotityttöä kuin rovastia? Mutta niin ei tapahtunut. Ei yksikään herrasväestä veisuun loputtua pidättänyt pirttiväkeä paikoillaan, vaan päinvastoin kaikki antoivat itsestään käydä poistyöntävän uhon, ikäänkuin liikkeillään, selänkäännöksillään ja syrjäsilmillään kuiskaten: "nyt saatte mennä -- nyt ei teitä enää tarvita täällä salissa!"

Palvelijat siis läksivät pirtin puolelle, piikaväki sentään pysytteli keittiössä, Leena-Kaija oli pysähtynyt vahtimaan ruokahuoneen ovelle, joka oli levällään auki salia kohden. Leena-Kaija tiesi vallan hyvin että nyt vasta, joulusaarnan jälkeen, se alkoi herrasväen salissa se aaton vietto, johon kaikki oikeastaan oli tähdätty. Sitä varten koko talo oli ollut touhussa monta vuorokautta, sitä varten oli leivottu makeita torttuja, valmistettu lipeäkalaa, pesty pyykkejä, juostu postissa ja kauppiaissa, sitä varten valvoskeltu öitä, kääriskelty salaperäisiä myttyjä, auvottu ja kiinnilykkäilty laatikoita: hiihdelty metsiä, haalittu lumisia kuusia pirttiin sulamaan, rymytty ullakolla, etsitty kylmistä konttooreista joulukoristeita, puisteltu mattoja, siivoiltu huoneita ynnä muuta. Kaikki toimenpiteet viikkojen, jopa kuukausienkin kuluessa olivat tähdänneet samaan pisteeseen: tähän saarnan jälkeiseen jouluaattoon, tähän armaaseen iltahetkeen, jolloin pirttiväki tarpeekseen katseltuaan kynttilöissään hehkuvaa kuusta, oli veisuun loputtua siivosti poistunut ja jättänyt pappilan perheenjäsenet yksityiseen iloon. Nyt se oli tullut se armain aaton osa, lapsuuden herttainen muisto...

Rovasti oli noussut peräsohvalta ja käynyt pistämässä vaakunaa piippuunsa, hän kuljeskeli lauhkeasti hyvänlemuisia savuja puhallellen pitkin pehmeitä mattoja, tyytyväisenä ympäristöönsä, tyytyväisenä Jumalaan ja Jeesuslapseen, josta oli sadun juuri lukenut, tyytyväisenä myös itseensä, että oli velvollisuutensa täyttänyt.

Ruustinna oli rientänyt ruokahuoneeseen ja puuhaili siellä helistellen kuppeja ja laseja ja hopealusikoita sekä lähettäen sisäkön kantamaan tarjottimella salin pyöreälle pöydälle kaikenlaista hyvää.

Aatami, pedagoogi, oli kontallaan lattialla ja leikitteli koiran kanssa, puhallellen paperossin savua sen sieramiin, josta oli seurauksena irvistys, mikä kaikkia sanomattomasti huvitti, sillä niinkuin pappilan Panu sen teki, niin ei osannut mikään muu koira mailmassa irvistää. Varsinkin jos sille yhtaikaa tarjosi paperossinpätkää ja sokeripalaa, teki se sellaisia temppuloita silmillään, hampaillaan, sieramillaan, käpälöillään ja koko ruumiillaan että vakavankin ihmisen oli mahdotonta olla naurahtamatta sen merkillisille vinkeille.

Vihtori, asemapäällikkö, kuljeskeli ryhdikkäästi univormussaan edestakaisin pitkin lattiaa pulskasti puhallellen savuja hienosta sikaaristaan, jota poltti hopeahelaisella imukkeella, ja hyräillen ruotsalaista juomalaulua.

Anna neiti istui yhä pianon ääressä hakien nuotteja hilpeään laulukappaleeseen, jota lapsuudessa oli seka-äänisesti raijuteltu pappilassa. Heikki, pankkiherra, korjaili vihellellen joulukuusen kynttilä-telineitä, mutta Konrad pappi kurkotti parhaillaan kuuseen ottaakseen yhden sen punaisista omenista, samalla laskien virkarajaista leikkiä "kielletyn puun hedelmästä." Veljensä Reino vuorostaan nylki lihavaa joulupukkia, joka myös kiikkui kuusen oksasta sorkat hajallaan. Sisarukset Miili ja Seidi käyskentelivät levottomina ja salamyhkäisinä joulukuusen ja pimeän huoneen väliä, jossa joululahjoista täpötäysi, mahdottoman iso pärevasu odotteli purkajiansa.

-- Eikö jo aloteta? kiirehti joku joukosta.

-- Menehän sinä Aatami viskaamaan!

-- Häh? pani vanhin veli yhä kiusotellen koiraa.

-- Että mene viskaamaan!

-- Mikä joulupukki minä tässä olen? mutisee Aatami. -- Eihän minulla ole nurinkäännettyä turkkiakaan.

-- Mutta sinä olet meistä kaikista karvaisin -- sovit siis mainiosti joulupukiksi! huomauttaa nuorin veli.

-- Jahah, jahah, vastaa Aatami, partaansa kynsiskellen, -- mutta minusta tuo Reino on kaikista sopivin toisille viskaamaan, sillä hän viskelee meille kaikille muutenkin kaikenlaisia makupaloja.

-- Ei teistä kummastakaan näy olevan, -- virkkoi kolmas veli Konrad ja pujahti pimeään huoneeseen.

Hetken päästä pamahti sieltä lattiaan iso paketti.

-- De' va' en förskräckli' bomb! sanoi ruustinna tullen juuri sisään päinvastaisesta ovesta. Heikki herra sieppasi paketin ylös ja ilmoitti juhlallisesti:

Neiti Miili Frommerus! Avattava jouluaattona. -- Tämä näkyy tulleen ihan postissa. Miili! Miili? Ja paketti lennätettiin Miili siskon käsiin.

-- Katsokaapa Miilin kasvoja! huomauttaa Vihtori veli. -- Turkinpunaiset!

-- Tietääpäs sen, apteekkarin morsian, lausuu Anna, vanhin sisar, joka itse puolestaan näyttää jäävän naimattomaksi. -- No, avaa nyt sukkelaan!

-- Jos vain ette heitä rauhaan, niin en avaa, -- sanoo Miili onnellisena aavistuksissaan.

Paketista esiintuli kasa kaikenlaisia kapineita: nikkelinen salvettirengas, kullankarvaiset pienet sakset, sydämmen muotoinen rintasolki, hammasharja, hajuvesipullo, hyväntuoksuinen saippua y.m.

-- Luulisi melkein että sinun sulhasesi on sekatavarakauppias: laski leikkiä veli Heikki.

-- Kas, kas siellä on runonpätkiäkin! huomautti Vihtori. Annas kun luetaan...

"Aina kun rintaasi kiinnität soljen Muistaos, kulta, sen kohtalon oljen, Johonka tartuit..."

Miili sisar tempasi lipun veljensä kädestä ja huudahti puolittain suuttuneena:

-- Antakaa minun olla rauhassa!

Samalla pomahti lattiaan toinen joululahjamytty.

Se sattui putoamaan rovastin jalkoihin ja tämä kumartui ottamaan sen ylös. Hän luki ääneen hitaasti ja juhlallisesti:

_Pater noster F.G.F_.

Aamulla kun anivarhain Ajat kirkkoon kautta tarhain: Tässä sulle tuki parhain Jottet joudu tuiki harhaan.

Vanhus piteli ja punnitsi kotvan aikaa myttyä käsissään ennenkuin rupesi hiljakseen avaamaan.

-- Mikähän ihme tässä mahtaa olla? uteli hän irroittaen varovasti paperin toisensa jälkeen.

-- Pappa nyt aukaisis että nähdään! kiirehti Seidi neiti.

-- Aukaisenhan minä minkä kerkiän, sanoi vanhus puistellen esinettä, jonka ympäri tuntui olevan kääritty runsaasti paperia.

Tämä helisee! ilmoitti hän samalla ja hieno hiki näytti nousevan vanhuksen otsalle.

-- De' ä' visst en kolossal bjällra! arveli ruustinna hymyillen.

-- Ei tämä ole mikään kulkunen! väitti ukko.

-- Mutta aukaise nyt, pappa kulta, että päästään nakkaamaan uusia, -- hätäili Seidi.

-- Mutta mikä kumma se mahtaa olla? saneli vanhus päästyään hienoon silkkipaperiin asti, hätäilemättä tunnustellen kääryä joka kulmalta. -- Tämä on kuin kaksipäinen patukka.

Äänettömänä repi hän silkkipaperin ja sai vihdoin käsiinsä kaksi samankaltaista esinettä, jotka kiilsivät metallia ja lasia. Kotvan aikaa tuijotti rovasti vanhus vuoroin kumpaankin kiiltävään kappaleeseen, tajuamatta mitä ne olivat.

-- Rekilyhtyjä! huudahti vihdoin Aatami.

-- Rekilyhtyjä? toisti myös vanhus pidellen esineitä korkealla kummassakin kourassaan.

-- Mutta juuri niitähän pappa ikuisesti on kaivannutkin! sanoi Miili.

-- Ja näin komeat! sanoi vanhus syvästi liikutuksissaan odottamattomasta lahjasta. -- Se on varmaan Heikki, joka nämät on hankkinut?

-- Milloinka pappa on nähnyt _minun_ sepittelevän värssyjä? sanoi Heikki viattomaksi tekeytyen.

-- No sitten se on Konrad, -- arveli ukko hyvillään ja ikäänkuin häpeissään.

-- Sinäpä sen sanoit! pilaili poika pappi, joka oli palannut sisään pimeästä huoneesta.

-- Nämäthän ovat varsin mukavat, -- puheli vanhus ihaillen, kuinka käytännöllisesti kynttilät kohosivat vieterein päällä sitä myöten kuin ne paloivat lyhtykaapeissa.

-- Ei nyt papan enää tarvitse kaatua kinokseen pimeässä! arveli Reino.

-- Ja näitä voi käyttää vaikka vaunuissakin kaupunkimatkalla syksyllä, -- ihasteli yhä vanhus.

-- Minä luulen että pappa ihan noiden lyhtyjen takia lähtee minua saatolle kaupunkiin, loppiaisen jälkeen! sanoi Seidi.

-- No melkeinpä, -- myönsi vanhus.

Ja tyytyväisyys kuvastui kaikkien kasvoista.

Samalla lensi taas mytty pimeästä huoneesta pysähtyen Vihtori veljen jalkoihin. Tämä otti sen ylös lattialta ja luki:

Joka enin huutaa sekä pitää suuta. Jolla on hätä katsokoon tätä!

-- Tämä on tietysti Seidille, -- sanoi veli ja ojensi paketin nuorimmalle siskolle.

Seidi, posket hehkussa, mieli jännityksissä, luki paketin nimikilvestä lisäksi seuraavat leikkiriimit:

Sisko kullalle -- silkki rullalle!

Sisällys: Kirjava kuin tikan siipi, Sininen kuin taivas... Ei ole verkaa, ei ole sarkaa, Maksaa jämttiin -- seitsemän markkaa, Omasta mielestä -- humbuugia, Mutta syytä -- dumbuumia, Hän se mun puijasi ostamaan, Joulupöydälle nostamaan. -- Minä juoksen loukkoon. Häpeän tulla joukkoon...

Mytystä tuli esiin mitä loistavin naispusero-vaate, ja veli Reino joutui sen lahjoittamisesta suuresti epäluulonalaiseksi.

-- Var så go', alla mina kära barn och min lycklige gubbe! pyysi ruustinna tarjoten teetä pyöreästä pöydästä.

Joululahjojen viskaaminen oli vasta alulla. Teen juonnin jälkeen niitä vasta alkoi oikein satamalla sataa salin lattialle. Kukin kävi vuoronperään niitä sisään viskelemässä siitä suuresta pärevasusta, joka seisoi pimeän huoneen nurkassa. Jokainen perheen jäsen sai osansa. Muutamille tuiskusi kääröjä niin tiheään etteivät kerenneet yhtä avata ennenkuin toinen ja kolmas lennähytettiin syliin. Siellä oli joukossa hullunkurisia valhejoululahjojakin kaikenlaisine juoksutuslippuineen. Iloisia hämmästyksen sanoja kajahteli kaikkialta.

-- Sehän on hirmuista, kuinka paljon tänä vuonna on joululahjoja? ihmetteli joku.

-- Niin, vaikka kaikki olivat juhlallisesti ilmoittaneet, ettei tänä jouluna mitään osteta, kun on nälkätalvi, -- sanoi Reino.

-- On se tosiaan vähän synti! myönsi ruustinnaäiti syvästi huoahtaen.

-- Mitäs se, jos me lapset nyt olemmekin ostelleet, kun ehkä viimeistä kertaa on kokoonnuttu kotikuusen juurelle! vastusti Konrad pappi. -- Mutta se kyllä on synti että te vanhukset niin paljon olette puuhanneet meidän takia, -- lisäsi hän hienokseen moittivasti.

Ruustinnan silmät herahtivat kyyneliin.

-- Eihän meillä teille ole mitään antamista, ei kerrassa mitään, -- sanoi hän valittavasti. -- Kun on sellainen puute... ja tuo pappa rukkakin...

-- Mamma vain on olevinaan! sanoi Miili. Ja jokainen alkoi näytellä, mitä hyvää ja tarpeellista mikin oli saanut vanhuksilta. Sukkia, paitoja, pieksusaappaita, lakkeja, kintaita...

Joululahjoja yhä tuli ja koko salin lattia oli peittynyt papereihin. Lahjoja oli myös nimeksi rengeille ja piioillekkin, joille ne lähetettiin pirtin puolelle. Tietenkin palvelusväen lahjat olivat sen mukaiset kuin säätyarvo vaati; jos oli joukossa joku halpa, kauppiaasta ostettu rintasolki tai tupakkatukku, niin oli seassa myös semmoista, jota vain herrasväki voi antaa palvelijalle ainoastaan siksi ettei itse tarvitse tai että joku esine itselle on liian huono ja käytetty.

Myös Panu koiraa oli muistettu joululahjalla -- suurella tortulla, jonka se taitavasti kuori esiin paperikääryn sisästä.

Lapsuuden joulumuistojen tapaileminen tuntui kaikista hauskalta. Joulukuusi yhä paloi kirkkaasti.

Leena-Kaija nauraa hikatteli koko illan salin ovisuussa, osanottavasti riemuiten kaikista perheen lysteistä. Ruustinna kyllä piti huolen ettei muorikaan lahjatta jäänyt.

Suloinen, suloinen kaikille pappilassa oleville oli tämä jouluaatto!

Ennen aatto-ateriaa, jota ruustinna kilvan piikojen kanssa puuhaili toisessa päässä rakennusta, kokoontuivat pappilan kaikki veljekset isävanhuksensa ympärille huoneeseen, joka äsken oli ollut pimeä. Ikivanha, viaton ja kaunis tapa näet oli että rovasti vuoden suurimman juhlan kunniaksi tyhjensi lasillisen totia. _Bibemus in nomine Jesu_ -- tämä keskiajan munkkien keksintö ei vielä ollut kokonaan vanhettunut. Nyt oli siihen kahta suurempi syy, koska kaikki rovastin pojat tänä jouluna olivat kotona ja koska kaikki jo olivat saavuttaneet sen kunnianarvoisen iän, jolloin säädyllisyyslaki salli isän isänä tarjota omille pojillensa vanhan sivistysmailman juomaa. He istuivat kaikki mukavasti hopeaisen totikannun ympärillä, rovasti pienessä leposohvassa, pojat tuoleilla. Kukin vahti hellävaroen lasiaan, sitä milloin hämmennellen teelusikalla, milloin kaataen siihen lisää kuumaa tai kylmää vettä ja pirauttaen kallisarvoista konjakkia suuresta komeasta pullosta.

-- Jaa, mutta tämä taitaakin olla hyvää konjakkia, -- virkkoi vilkkaasti Aatami poika, joka konjakin oli matkassaan tuonut kaukaa siitä pienestä kaupungista, jossa hänellä oli virka. Ja hän kaasi lisää ruskeata nestettä.

-- Sitäpä minä en olisi uskonut että tuo Reinokin osaa juoda totia, -- sanoi leikillisesti Vihtori. -- Ennenhän sinä sitä melkein inhosit, ellen väärin muista.

-- Papan kunniaksi juon! sanoi nuorin veli. -- Pappahan minut toki on opettanutkin totia juomaan! lisäsi hän hieman terävästi.

-- Ettäkö minä sinut olen opettanut? sanoi vanhus nostaen kulmiaan.

-- Eikös pappa muista, kuinka minä 17 vuotiaana ylioppilaana palasin tänne Kurjalaan ensi kerran valkolakki päässä. Vaikka oli kesäkuun puoliväli, niin oli silloin niin hirveän kylmä että minun matkalla oli pakko lainata lammasturkki Moukkalan pappilasta ja tarpeeseen se olikin, sillä taipaleilla ihan tuiskuili lunta, vaikka kärryillä ajettiin. Kun sitten olin soudattanut itseni järven yli ja juossut turkki päällä, valkolakki päässä ylös pihaan ja hiipinyt sisään kanslian puolelta ettei mamma heti näkisi, niin pappa se parhaillaan oli tässä samassa huoneessa totia juomassa sen Juuso Juntusen kanssa, joka sattui olemaan vieraana. Ja silloin pappa minulle heti tarjosi totilasin ja valkolakkini nähtyään sanoi että sen hyvin olin ansainnut.

-- Totilasinko vai lakin? viisasteli Aatami veli.

-- Kummatkin! jatkoi nuorin veli. -- Niin juuri se oli.

-- Muistatkohan sinä oikein? arveli rovastivanhus hiljakseen puhaltaen vaakunasavuja piipustaan.

-- Minä luulen että Reino itse heti pyrki ryypylle, kun oli niin vilustunut, sanoi Heikki.

-- Mutta mitä pahaa siinä sitten oli, joskohta pappa minulle tarjosi totia? huudahti Reino puoleksi suutahtaneena vanhempain veljiensä leikinlaskusta. -- Onkos minusta tullut mikään juoppo, häh?

-- Kippis! Skool sen asian päälle! päätti Konrad, ja kaikki maistoivat nauraen laseistaan.

Suloista kaikissa tapauksissa oli tämä aikamiehinä kokoontuminen lapsuuden kodissa. Rovastivanhus tunsi itsensä onnelliseksi siinä istuessaan poikainsa parissa, jotka jo kaikki olivat päänsäpärjänneitä miehiä, vieläpä tunsi hän itsensä ylpeäksikin, että pojista oli tullut hänen mielestään varsin päteviä virkamiehiä yhteiskunnassa. Niin, nuorin tosin ei vielä ollut oikein valmis, mutta vanhuksen mielestä oli kuitenkin maisterin pelkkä arvokin jo jotakin lupaavaa. Pojat puolestaan tunsivat hekin itsensä verrattain onnellisiksi ja tyytyväisiksi isäukkonsa kodissa, vieläpä kiitollisiksikin mielessään että heidän isänsä sattui olemaan arvossapidetty rovasti eikä mikään alempiarvoinen herra.

Kaikki puhalsivat pienen savupilven ilmaan ja istuivat hetken vaieten. Salista kuului iloista pianon soittoa ja Panun haukahtelemisia, kun Seidi neiti koiran kanssa telmi.

-- No, sinä se taidat siis huomenna saarnata minun puolestani, Konrad! äänsi vihdoin vanhus, hiljaa hämmentäen mietoa totilasiaan hopealusikalla.

-- Ka niinhän tuo sovittiin kirjeissä, -- vastasi Konrad. -- Tottakai pappa on ilmoittanut pastori Möhköselle että minä saarnaan puolipäiväjumalanpalvelussaarnan?

-- Kyllä minä sille ilmoitin.

Papit vaikenivat. Sitten rovasti taas jatkoi:

-- Se on niin kummallinen mies se Möhkönen. Se näytti ikäänkuin harmistuvan, kun minä ilmoitin että Konrad tulee kotiin ja saarnaa joulupäiväsaarnan.

-- Tietääpä sen, -- puuttui puheeseen Vihtori. -- Pastoria pelottaa se että Konrad sattuu saamaan enemmän "fiidestä" kuin hän. Se on hiukan kunnianhimoinen mies.

-- Kaksi rivaalia Herran viinamäessä! säesti Reino veli leikilliseen tapaansa, johon hän itse ei näyttänyt panevan mitään huomiota, mutta joka toisinaan iski äkkiarvaamattomia haavoja ympärilläoleviin. Nytkin sanat sattuivat. Veli Konradin haahmo näet muuttui äkkiä synkäksi ja loukkauksesta värisevällä äänellä hän sanoi:

-- Ei sinun Reino pidä sekaantua asioihin, joita et ymmärrä. Näkyy että olet käynyt -- Leo Tolstoin koulua.

-- Kunpa olisinkin! sanoi nuorin veli taisteluvalmiina. -- Tolstoi on suuri kristitty!

-- Tolstoi? huudahti Konrad. -- Tolstoiko kristitty? Minä sanon sinulle Reino vakavasti että se mies repii raamattua aivankuin sika kaurasäkkiä...

Nuorimman veljen huulilla väikkyi joku leimuavan ivallinen vastaus pappisveljensä vertauksen johdosta, mutta ennenkuin hän sen sai suustaan, kuului ruustinnan lempeä ääni ovelta:

-- Bordet serveradt -- illallinen on valmis! sekä heti perään leikillinen kiirehdys: Sisså alla mina rara sötnosar: dricken nu ut era glas!

Ja kiista veljesten välillä katkesi kärkeensä. Rovasti vain sipisi nuorimpaan poikaansa kääntyen:

-- Älä nyt rakas Reino viitsi tänä iltana väitellä semmoisista. Nythän on jouluaatto.

-- Jätetään sitten toiseen kertaan, vastasi nuorin poika isälleen, purasi viikseään niin että rasahti, ryyppäsi totilasinsa pohjaan sekä asteli toisten mukana ruokasaliin, missä lipeäkala jo höyrysi lumiliinaisella pöydällä ja riisirynipuuro, siankinkku ja lämpöiset luumutortut odottivat ottajiansa.

Ja koko pappilan perhe söi aattoateriansa kodikkaasti nauttien jouluherkuista ja hauskasta yhdessäolosta sekä istui pitkään pöydässä. Mieliala oli aivan erinomainen. Sitä kohotti lisäksi satunnainen tapahtuma, joka pani kaikkien nauruhermot vapaaseen värinään. Aatami, vanhin veli, lipeäkalan intohimoinen syöjä, oli näet lappaessaan himoruokaansa lisää, innoissaan tullut kaataneeksi lautaselleen koko sinappitölkin sisällyksen, mutta koetti siitä huolimatta nauttia annoksesta kaikkien ympärillä olijain lausuessa ihmetyksensä siitä ettei hän kovinkaan kamalasti irvistellyt eikä itkenyt. Lehtori Aatami näytti ratkaisevan asian kuin konsanaan korkeamman matematiikan tuntija kiskoen vuoroin suustaan, vuoroin sieramistaan aivankuin neliöjuuria nenäliinallaan. Hänen hienostunutta aivastuserikoistaitoaan oli aina ihailtu ja nytkin hän aivastaa naksautteli aivankuin pieni kissanpoikanen, joka on haistanut tärpättiä. Se oli siksi suurta taidetta että Leena-Kaijakin näki hyväksi raottaa keittiön ovea ja kurkistaa sisään saadaksensa välittää sisälliset tapahtumat pappilan palvelusväelle, joka ei aina voinut ymmärtää, mikä riemu milloinkin herrasväen ruokapöydässä raikui. Vihdoin lakkasivat kaikki aivastelut ja arvostelut ja yleinen torttujen syönti kävi pyhänhiljaisesti. Ja sitten kaikki nousivat pöydästä ja panivat kätensä pikaisesti ristiin aivankuin häpeillen kiittäen Jumalaa siitä maukkaasta ruuasta, jonka ruustinna palvelijoineen oli valmistanut. Ainoa, joka toisten perheenjäsenten nähden ei näkynyt panevan käsiänsä ristiin eikä suutansa suppuun, vaan nosti tuolinsa suoraan pois ja lausui kiitokset vain äidilleen, oli nuorin poika Reino. Sitä kummallista laiminlyöntiä tuskin kukaan sentään merkille pani. Vihdoin oli koko kartanon väki, siihen luettuna kotielukatkin, syötetty, ja pappilassa ei enää kuulunut muuta hälinää kuin palvelustyttöjen astiainpesu keittiöstä.

Mutta ulkona paukahteli hilpeä pakkanen naavaisissa korpikuusissa ja tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaalla, joka tänä yönä näytti olevan äärettömän korkealla maasta.

2.

Reino Frommerus ei ollut lähtenyt joulukirkkoon.