Part 28

Totisesti on nyt alasrepimisen aika ja rakentajat odottavat vuoroansa. Suomen kansa on itsepäinen ja väkevä ja sitkeä; ei sitä kelpaa pajuvitsoin lyödä: sen kimppuun on käytävä karhunpainilla ennenkuin _se_ älyää, mistä kysymys on. Kaiken tuon typerän uskon, minkä te, sielujen holhoojat, vuosisatojen kuluessa olette ahtaneet tämän kansan aivoihin, kaiken sen me tahtoisimme noista aivoista kirvoittaa. Korkeammalle, korkeammalle on päästävä! Samoinkuin katoolisuudesta kiivettiin luterilaisuuteen, samoin on luteerilaisuudesta astuttava vapaauskoisuuteen. Kehityksen liikkuva laki sitä vaatii, ja se on kai itse Jumala, joka tätä lakia johtaa, sitä alinomaa korjaa.

Katsokaa Suomenkansan vakaumusten eri vaiheita. Muinainen pakanuus oli sille pyhää jumalauskoa. Se vakaumus ruhjottiin väkivalloin ja sijaan pantiin katoolilaisuus. Ja kansan pyhäksi vakaumukseksi tuli siis katoolilaisuus, se oli nyt sen jumala-usko. Mutta sitten työnsi Lutherin oppi taas syrjään tämän pyhänäpidetyn vakaumuksen tullen itse uudeksi vakaumukseksi. Siihenkö nyt pysähtyä pitäisi? Historian hengetär sen jyrkästi kieltää. Jo on aika järkyttää luteerilaisuudenkin vakaumus, jo on aika luoda tälle kansalle uusi uskonto. Kunnes vuoro tulee sillekkin väistyä syrjään antamalla tietä uusille, yhä uusille uskonnonvakaumuksille. Ja niin aina yhä eteenpäin -- kunnes koko ihmiskunta on ajatellut järkensä sellaiseen kirkkauteen ettei valkeus enää voi kirkkaammaksi tulla. Silloin vasta on Jumala lopullisesti löydetty. Silloin vasta on Jumala-käsitteen arvo ratkaistu...

Sitä me siis tahdomme!

Aika on totisesti tuleva ja jo nyt on ettei Jumalaa saa ristiinnaulita kirkoissa ja kansankokouksissa, vaan jokainen häntä hyväilköön sydämmessänsä ja tervehtiköön järjessänsä.

Te valtiokirkon pääruhtinaat. Tietäkää siis mitä meidänkin rauhaamme sopii!

Pyhä on meidän vihamme niitä tunnottomia taluttajia vastaan, jotka salaavat sokaistuilta orjilta luonnon järjelliset totuudet ja himmentävät omantunnon oikean valon kertoilemalla satuja saatanasta ja enkeleistä, helvetistä ja taivaasta, ihmesyntymisestä ja ihmekuolemasta, verilunastuksesta ja kaikesta kauhistavasta.

Pyhä on tämä meidän vihamme kaikkea valhetta ja kaikkea ulkokultaista jumalisuutta vastaan.

Pyhä ja sammumaton on meidän vainomme kerskailevaa nimikristillisyyttä vastaan.

Pyhä on tämä viha ja pyhäksi on se ikuisesti jäävä -- nyt ja aina -- mailman loppuun saakka -- -- --

20.

Näin hän saarnasi, papinpoika, ja astui alas vuorelta, ja vaelsi läpi vihaisten laumojen pois toisiin vuorilaaksoihin, joissa eleli samallaista kirkkokansaa. Ja hän nousi yhä uudelleen, yhä uudelleen pyhän vihansa korkealle vuorenhuipulle ja kiihoitti heitä, jotka matelivat kuin maan matoset järjettömän uskonsa syvissä alhoissa. Sillä nyt oli todella henkisen vallankumouksen aika ja sananvapaus Suomessa. Mutta ei kukaan tietänyt, kuinka kauvan sitä sananvapautta kestäisi, ennenkuin taas kapulat pantaisiin ihmisten suihin. Sentähden oli kevätkylvöllä kiire. Toukopeltoja oli paljon -- kylvömiehiä vähän. Se sanankylvö oli kapinankylvöä, kultaisen kapinan, sen, joka tuleva oli, jonka tulla täytyi ja joka oli se kaunein kapina, josta koko ihmiskunnan elämä riippuu. Taikauskon vallankumous! Omantunnon ja ajatuksen vapaus!

Ja katso: tuo kevätkylvö jo vihersi Suomenkin kansan sieluissa. Jo korpien pimennoissakin kumouksen kultakäköset kukkuivat ja kansa karisteli valehelmiä vapahtajansa pään ympäriltä ja poltteli taivastensa ja helvettiensä halpoja kuvia, joita ajelehti kaikkialla sekä näkyväisinä että näkymättöminä sydämmissä ja seinillä.

Reino Frommerus ei enää ollut ainoa vuorenpuhuja. Niitä nousi jo paljon muitakin, paljon viisaampia, paljon taitavampia takojia kuin hän, vuorelta puhujia, henkisen touvon kylvömiehiä...

Tuon suuren, lentävän linnun siipien suhina yleisesti jo kuultiin. Nuoret sielunpaimenetkin sen jo kirkkomatkoillaan kuulivat ja kuiskuttelivat toinen-toisilleen: "Totta se on: siipien suihke kuuluu! Totta se on, oi hyvä Jumala... Ja kaiketi meidän on se ilmoitettava kansalle? Silloin vasta kansakin vakavammin uskoo että terve Järki on pyhä ohjaaja, jumalien tuli... että sitä tarvitaan uskossakin -- uskonnossakin. Meidän siis on se sanottava Suomen kansalle. _Meidän_...!"

-- -- --

Hän, pyhän vihan lietsoja, oli viipynyt jo kuukauden päivät matkoillaan. Hänen päässänsä kohisi valoisia valloitustuumia, ja hänellä oli aikomus uhrata vielä toisenkin kuukauden päivät ja yöt raivaustyöhön, jonka terveellisen vaikutuksen saattoi laskea siitä hälinästä mikä oli syntynyt niiden seutujen uskovaisten kesken, joissa hän kulki ja kapinaan kiihoitti. Joka puolella ikäänkuin kohoilivat hengelliset polttoroviot ja papilliset pyövelit tahkoilivat teilauskirveitänsä, kirkonkiroukset ja ristiinnaulitsemishuudot kaikuivat kautta syvien rotkojen, mutta hän vaelsi yhä koskematonna, pää pystyssä, ylpeänä, voitonvarmana ja ainoastaan surullisesti hymyili kaikille uhkauksille, sielussansa syvästi vakuutettuna siitä ettei noiden uhkausten takana asunut totuuden jalo henki, vaan vuosituhantinen valheen ruhtinas, joka tosin oli väkevä ja mahtava herra, mutta ei suinkaan mikään voittamaton, kukistamaton itsevaltias. Monet ilmiöt häntä jo vahvistivat vakaumuksessa että oli oikealla tiellä. Milloin tuolla, milloin täällä oli tapahtunut sellaista, mikä osoitti että Suomen kansa oli ruvennut järkevästi arvostelemaan sitä vanhoillista uskontoa, jonka vallassaolijat olivat väittäneet tyydyttävän kansalaisten kaikki tarpeet, sekä sisälliset että ulkonaiset. Ja hämmästyttävintä oli että juuri kansan syvimmistä riveistä nämät järjen kirkkaat kipunat useinkin sinkoilivat, silloin kun kouluoppinut luokka istuskeli ristissäkäsin, uskaltamatta rohkeasti ajatella elämän tärkeimpiä kysymyksiä. Kurjalan kaukokorpeen saakka tämä uuden ajan aamurusko näytti luovan ensimmäisiä säteitään läpi veisaavan salohongiston...

Niin, pieni kirje, jonka Reino Frommerus kesken matkojansa sai, sekin näytti osaltaan tuota päivännousua jo ennustavan. Se oli hänen kotikorpeen jääneeltä vaimoltaan ja kertoi seuraavaa:

'Rakas mieheni! Et voi aavistaa mitä täällä on tapahtunut. Pidän sen oikeana Jumalan tuomiona. Pastori Möhkönen on kuollut. Mies, joka niin hartaasti vuodesta-vuoteen on vahtinut sinun vanhan isäsi loppua, noustaksensa tämän seurakunnan yksinvaltiaaksi, meni itse mananmajoille eilisiltana k:lo 1/2 7. Hän oli vilustunut kinkerimatkalla (joka herraties oli ollut millaista remuamista kirkon viininassakkaan kanssa) ja sairastunut kovaan influentsaan, jonka saunassakäynti muutti ankaraksi keuhkokuumeeksi niin ettei enää noussutkaan. Ihmiset sanovat papilla taas viimeaikoina olleen ilkeitä juonia sinua vastaan, ja oli uhannut haastaa käräjiin kunnianloukkauksesta -- minut myös. Se oli meitä haukkunut "samanlaisiksi ruman hengen lapsiksi" kuin on muka T.W.Y. Vielä kuolinpäivän aamuna kuuluu heristelleen nyrkkejään vuoteestaan, kun olivat kuntalaiset käyneet kysymässä, miten siinä kirjastonhoidossa nyt olisi meneteltävä ja kun oli mainittu sinun uusista ehdotuksistasi. Muistat kai sen torpan nuoren emännän, jonka luona kerran kävimme porolla. Hän se noista asioista pistäysi kertomassa ja pyysi samalla saada lainata jotakin uudenaikaista hengellistä kirjaa, niin minä hänelle annoin pari sinun lentokirjoistasi. Se sanoi ettei täällä läheskään kaikki "akat" enää usko varsin niin kuin Möhkös-vainaja oli saarnannut, ja vakuutti että kyllä valistuksen halua on kansassa, kun vaan lie silmäinavaajia. Ukkonsa, sen Jussin, sanoi kovasti pauhaavan kirkon ja valtion eroa. Sinua se emäntä kovin kehasi eikä ollenkaan tuominnut. Mutta sitä minä enin ihmettelen että Möhkösen täytyi kuolla ennen sinun isääsi, joka yhä on terve ja hiihtelee joka päivä. Kåhlroth kuuluu toimittavan ruumiinsiunauksen. Muuten sekin täydellisyys on poislähdössä pitäjästä. Tänne kuuluu tulevan uusi apupappi, kuten huhutaan, uudenaikainen (?!) Niin kaikki muuttavat, mutta sinun isäukkosi se vain pysyy paikoillaan. Hänen rakkautensa meidän lapseemme käy päivä-päivältä kauniimmaksi. Näkisitpä vain miten ukki tyttiä hypittelee! Siitä syystä en täältä raskisi poiskaan lähteä, mutta tietysti me syksyllä muutamme. Ymmärräthän, oma kulta, että se on välttämätöntä? Minä kaipaan omaa kotia, joskohta pientä. Hyväjumala kun olisi senverran rahaa että saisi mökin... Reino! Etkö jo ala joutua kiertomatkaltasi? -- minulla ja Salamalla on kovin ikävä. "Salalla" on niin ihmeen kaunis tukka ja niin viisaat suuret silmät ja osaa lapsukainen jo sanoa "issä" -- "ätti" -- "mömmö" ja monta muuta lystiä sanaa.

Suudelma meiltä molemmilta!

_Paula_.'

Kirjeessä oli myös jälkikirjoitus.

'P.S. -- Nuorin sisaresi Seidi, jota minulla ei ole koskaan ollut kunnia kohdata, kuuluu viettävän häänsä Aavasaksalla, jonne pestataan pappi heidät juhlallisesti vihkimään -- juhannusyön auringon loisteessa. Eikös ole _feinia?_ Miili siitä kirjoitti... Kuuluvat menevän sen Torstin kanssa naimisiin "ainoastaan yhteisistä hengellisistä intresseistä." Muista lähettää onnentoivotuksesi. -- Olet kai lehdistä huomannut, kuinka pappisveljeäsi Konradia sosialistit ahdistelevat? Kuuluu olevan helisemässä. Jos tapaat matkalla, varo nyt rakkaani ikäviä yhteentörmäyksiä. Minä niin pidin Konradista. Mutta sen sanon vieläkin että sinun isäsi on papeista paras. Ei hän riitele sosialisteinkaan kanssa, vaan tuumailee, ukki, rauhallisesti että "kyllä kai Jumala senkin sekasotkun vielä jotenkin järjestää."

Niin, niin, Möhkönen siis meni menojaan. Tuntuu se omituiselta... Äitisi purskahti itkuun, kun tuli tieto kuolemasta. Täti niin suree lesken kohtaloa (10 lasta). Mutta nyt posti lähtee. Terveisiä

_Omaltasi_.'

-- "Nyt sinä herra lasket palvelijasi rauhaan menemään!" huudahti kirjeen luettuaan ja sen kädestään majatalon pöydälle laskien Reino Frommerus matkatoverille, nuorelle hengenheimolaiselleen, joka oli lyöttäytynyt hänen seuraansa. Sitten hän vakavasti lisäsi: -- Olisi se mies sentään joutanut elääkkin, jotta olisi saanut nähdä sen päivän koittavan, jolloin korven rahvas, jarrutuksen uhallakin, havahtuu itsetietoisuuteen ja kääntää selkänsä sakramenteille. Kuules, jahka kerron, millainen työmies herran viinamäessä sekin pappi-parka oli...

Ja Reino Frommerus kertoi Kurjalan kappalaisen viimeaikaisista puuhista.

Mutta, matkatoveri äännähti:

-- Rauha pappien tomulle. Emmehän taistele yksilöitä, vaan koko järjestelmää vastaan.

-- Kyllä, kyllä -- väitti toinen: -- mutta järjestelmä on kokoonpantu yksilöistä...

Ja vilkkaasti keskustellen jatkoivat puhujatoverukset matkaansa.

* * * * *

Siellä Kurjalan vanhassa pappilassa eräänä kevätyönä räystäät taas niin iloisesti tippuivat vettä. Reino Frommerus, joka juuri edellisenä päivänä oli palannut pitkiltä puhujamatkoiltaan, nukkui nuoren vaimonsa rinnalla, joka oli hiipinyt hänen vuoteeseensa lapsensängyn vierestä. Lauhkea, puolivaloisa kevätyö oli täynnä suloista surumielisyyttä... ikäänkuin kaihoa rakkauteen ja Jumalaan. Kenties oli ilmassa jotakin painostavaa.

Ja nuoret ihmiset olivat raskaasti nukahtaneet...

Yhtäkkiä aviomies säpsähtäen heräsi ja hieroi silmiään. Vaimo myös havahtui ja kysyi säikähdyksissään:

-- Mikä kumma sinulle tuli?

-- En ymmärrä, -- sopersi toinen: -- näinkö unta vai mitä, mutta jotakin ihmeellistä oli tapahtuvinaan...

-- Oma kulta, nuku nyt rauhallisesti, minusta on niin äärettömän suloista että taas olet minun kanssani...

-- Mutta mitä ihmettä se oli minussa. Ei suinkaan pihassa mitään...?

-- Minä nousen katsomaan...

Paula nykäsi akkunaverhoa syrjään ja katsoi. Mutta ei hän mitään huomannut. Pappilan päreräystäät vain iloisesti tippuivat vesipisaroita.

-- Setä rovasti ehkä tuolla unissaan äänteli? arveli hän.

-- Ei, ei, -- epäsi toinen, -- ei se semmoista ollut.

-- Olipa mikä hyvänsä, nukutaan nyt rauhassa... Ja nuoret nukahtivat uudelleen.

Mutta parin päivän kuluttua heille selvisi, mikä tuo Reino Frommeruksen yöllinen aavistelma oli ollut. Kaupungista-palaavat matkamiehet näet tiesivät kertoa omituisesta tapahtumasta: -- Moukkalan kaupungin vanha kirkontapuli oli kaatua romahtanut alas!

Se oli romahtanut, aivankuin ennustettu oli, kauppaneuvos Adamssonnin vanhan navetan päälle ja murskannut sen, vaan varoksi oli navetta jo ollut tyhjä elukoista. Mutta Korven Kalkuttajan kirjapainon se oli kuin olikin armotta ruhjonut. Siellä nyt makasi kallis suomalainen henkikaarti vanhan kirkkotapulin lahojen hirsien ja lautojen alla. Kaikeksi onneksi ei ihmisuhreja ollut sattunut, mutta toimittaja Tiitus Tolvasen kerrottiin joutuneen mielenhäiriöön. Koko Moukkala kuului olevan kauhuissaan; kaupungin valtuusmiehet olivat heti lähettäneet lähetystön Senaatin kirkollispäällikön luo suullisesti tekemään selkoa tapahtumasta -- tästä kaikkien tosiuskovaisten mieliä syvästi-järkyttävästä tapahtumasta. Pastori Elias Rynttänen oli viikkoa ennemmin lähtenyt kaupungista, kuten sanomalehdetkin tiesivät kertoa, ulkomaille -- uskonvapausliikettä tutkimaan. Väliaikainen pappi oli neuvotonna nähty harhailemassa sortuneen pyhyyden raunioilla...

Se humaus oli ollut hirmuinen, se lankeemus niin suuri että se oli kuulunut ympäri puolen hiippakuntaa. Tuhannet talonpojat olivat humauksen kuulleet ja tuhannet akat sitä mailmanlopuksi luulleet.

Ja kaikki uskovaiset kuuluivat olevan hengellisesti pyörryksissään hirmutapahtuman johdosta: "Kuinka olikaan mahdollista että laupias Jumala oli sallinut oman rukoushuoneensa maahan romahtaa?" "Eikö hän, joka hallitsi pilviä ja tuulia, ja jonka tahdotta ei hiuskarvaakaan ihmisen päästä voinut pudota, eikö hän olisi voinut hillitä sitäkin tuuliaispäätä, joka tuona salaperäisenä kevätyönä kirkon kimppuun oli karannut?" --

Näin he ajattelivat, vanhat. Mutta nuoret ymmärsivät että kirkon oli ollut pakko luhistua itsestään. Sillä se oli ollut laho.

* * * * *

_Ja sade lankesi ja virrat tulivat ja tuulet puhalsivat ja sitä huonetta sysäsivät, joka kukistui, ja sen lankeemus oli suuri_.

Math. ev. 7:27.

Kirj. Albergassa v. 1907--1908.