Part 26

Kaikki ne haavat, jotka Lain miekka vuosisatojen kuluessa oli Suomen kansan eri kerroksiin iskenyt, kaikki ne haavat nyt yhtaikaa paljastuivat kirvelevinä kipuina, kiroina -- ja kaikki, joilla vielä oli voimaa huutaa, huusivat lääkitystä, apua, pikaista parannusta...

Eikö ollut se ihmeellistä että Lain miekka nuot haavat oli iskenyt?

Laittomuuden mätä oli kauhistava, mutta laillisuuden syöpä -- se myös oli kauhistuttava.

Jokainen tämän kurjuuden saattoi nähdä, jos vain uskalsi siihen katsoa! Eivät kaikki uskaltaneet, eivät kaikki sitä vieläkään uskalla, sillä siihen katsominen pyörryttää koko yhteiskunnan päätä -- ja tuhansista kansalaisista on viisaampaa olla noihin haavoihin kurkistamatta ja väittää etteivät ne muka ole vaarallisia tai ettei niitä ole olemassakaan tai korkeintaan: että kyllä niiden parantamiseksi lääkäreitä kustannetaan, kustannetaan, jahka joudetaan -- yleisessä kiireessä...

Sekamelska, joka suurlakon jälkeen tuhatjärvien maassa sikisi ja syntyi, oli todellakin suuri. Kaikki nyt huusivat yhtaikaa, kaikki vaativat jotakin oikeutta, kostonkin oikeutta, rauhoituksenkin oikeutta -- rauhattomin keinoin. Melkeinpä olisi voinut luulla että Suomi, tämä nukkuvien karhujen talvinen maa, äkkiä oli muuttunut suureksi hulluinhuoneeksi, jossa mikä väitti olevansa kuningas, mikä keisari, mikä keisarin tohveli, mikä herra, mikä narri ja orja, mikä kansan ainoa edusmies, mikä Jumalan ensimmäinen sihteeri, ynnä muuta sellaista.

Ja puhujia nousi kuin sieniä sateen jälkeen, ympäri maan...

_Yksi_ puhui: "Suomalaisuus voittoon! Pimeys valoon! Emme tunnusta erhettyneemme. Viikingit mereen! Ikuinen kosto liittoutuneille! Siinä isänmaan pelastus. Yhtykää kaikki. Jumala ompi linnamme. Amen!"

_Toinen_ toitotti: "Älkää uskoko! Kavaltajia! Me olemme maan suola, sen sivistys -- selkäranka. Kas tässä kättä, kansani... _Ex oriente lux_ -- meiltä tulee _lex_. Maa on lailla laitettava! Lupaamme huimaavia parannuksia -- kaikilla aloilla, kaikin laillisin keinoin. Suursiivous! Uskokaa meitä! Herää Suomi, niin loppuu yö, nouse jo pois jalopeura! Se juuri on _meidän_ puolueemme tyrtaios-laulu -- ei muiden. Alas kaikki muu, ylös perustuslaki. Virat -- jos mahdollista -- meille. Eläkäämme!"

_Kolmas_ kiihkoili: "Ruotsalaisuudelle ikuinen eläkekirja! Full pension! Piskuinen lauma Lützenin kentällä... Me olemme maan pelastaneet. Lefve Finland! Elekön Soomi! Hör oss Svea, moder för oss alla... Ett nio-faldigt hurrarop för den svenska kulturen i Finland! Hip-hurra!"

_Neljäs_ karjui: "Perkeleen herrat! Herrat perkeleet! Kansan sortajat: ruohtalaiset, suometarlaiset, nuorsuomalaiset ja muut valtapuolueet. Tullut on koston päivä. Työväki -- köyhälistö -- me olemme maan hiiva, pippuri ja pikanelli. Alas virkamiehet -- palkat -- pamput. Luokkarajat selviksi. Veräjät umpeen! Saamari! Me olemme kärsineet! Tahtomme ammatinmuutosta! Pyrimme -- herroiksi -- sitä ei saa herroille sanoa. Eespäin sä joukko voimakas, äl' orjajoukko halpa... Lauletaan punasesta kirjasta internatsionaali: 'Rahat, kansan keräämät, on menneet kaikki konnain kukkaroon!' Tämä se on se meitän uusi virsikirjamme. Hih! Hiljaa siellä ovensuussa, akat. 'Alas pappeus ja raha!' Toverit, vannokaa vala: enää ei herroille hyvääpäivää. Emme ole ruoskannuolijoita. Tulkoon vaikka herrojen herrajumala. Eläköön vapaus! Tämä juuri se on sitä totellista vapautta, kun saa puhua suunsa puhtaaksi. Punakaarti, naiskaarti, kaikki roletaarit -- järjestykää! kieltolaki tulla pitää! Pois totilasit herroilta! Uusi suurlakko -- helvetti. Ja nyt, toverit ja aatesisaret, ulos joka sorkka temonsreeraamaan!..."

Tietysti se ei ollut mikään mallisosialisti, joka näin riehtoi pyhän vapauden himossaan, vaan nähtävästi joku arki-akutaattori, mokraatti, rakutaattori tai tukkilais-sisilisti, joka täten pyhitti puhevälikappaleensa. Ei hän puhunut hullummin kuin edellisetkään puhujat, varsinkin siihen nähden ettei ollut, kuten herrasagitaattorit, koskaan saanut tilaisuutta sivistyskoulujen käyntiin.

_Viides_ puhuja rummutti: "Maalaiset kaupuntilaisia vastaan! Meitä on niin vietävästi vedetty nenästä. Perustetaan siis oma kopla. Kunnioitettavat ukot ja akat. Korven raatajat! Tunkiontonkijat! Maamykrät! Te, jotka tähänasti olette raahanneet rieskojanne kaupunkien markkinatoreille: lakatkaa lihottamasta kaupuntilaisia. Leipä kasvaa kyntäjälle ja arvo... Leivässä on kaikki voima... taivaassa ja maan päällä. Suomalainen reikäleipä? _Sen_ reijän kautta käy talonpojan tie taivaaseen. Meitä on lekioona leivänsyöjiä, jos vain viitsimme kokoontua yhteen. Kerätkäämme koko vuori reikäleipiä, niin pääsemme kaikki sinne, missä ei enää puutetta tunnu..." -- Hyvä, huusivat sangen monet, ja kaiku korvesta vastasi: "hyvä."

_Kuudes_, leikkotukka, rilliniekka naispuhuja kirkui: Suomen kansan tyttäret! Rakkaat emännät. Älkää uskoko miehiä. Irti vuosituhansien siteistä! Emme ole enää mitään kylkiluita! Pyhä historia todistaa että voimme tulla toimeen -- ilman miehen avuttakin... Nouskaa siis, heittäkää hetkeksi sulhasenne, miehenne, lapsenne, jättäkää leivinuunit ja lehmänhännät ja -- tulkaa perässäni Helsinkiin. Siellä on sentraali, siellä on Unioonin katu. Ylös itseämme vastaan -- Suomen kansan eduskuntaan!

_Seitsemäs_ saarnaaja, eräs herännyt kolportööri, jylisti vaikeroiden: "Ah aikaa jumalatointa... Ruomi röykkiä!... Appa rakas taivaallinen isäntämme. Miksis olet laskenut kaikki pelsepupisi irti niin että ne ulvovat kuin koirat kiimaöinä, antamatta jumalanlapsille rauhaa? Vai olemmeko tämän ansainneet syntiemme tähden? Voi herra Seepaot, emme me hyväksy yksityismurhia, joita nuo saatanan sokaisemat roovningeillansa toimittelevat, sillä sinähän, kuninkaamme olet maaliman alusta alkaen johtanut vain joukkomurhia amaleekilaisia ja muita pakanoita vastaan, ja sinun pyhässä nimessäsi me edelleenkin tahdomme toimia. Sinä, joka siunailet valtakunnan sotajoukkoja mailla ja merillä, siunaa meidänkin Siionin sotureita, jotta me nuo kieltäjäin laumat nutistetuiksi saisimme. Rohvaise meitä, oo Aaprahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala. Amen, rukoilkaamme. Ristityt puoluetoverit, kokoontukaa ristilipun alle. Laskekaa lappunne uurnaan Natsarealaisen nimeen. Ja siunatuksi lopuksi veisatkaamme virsi:

"Ei patsast' eikä napaa, vaan vahva virta vapaa..."

Vielä nousi lavalle kahdeksas puhuja, sitten yhdeksäs, sitten kymmenes j.n.e. Siinä riehuivat yhdessä mylläkässä radikaalit, klerikaalit, kagaalit, sosiaalit, proletaarit ja kaikki muut suomalaiset naalit ja shakaalit. Kaikki he tyrkyttivät -- parastaan tarkoittivat. Nousipa joskus puhujia, joiden sanoista pilkisteli sekä sydäntä että järkeä. _Kolmastoista_ puhuja esimerkiksi -- nuori mies, jolla leukansa alla paistoi punainen rusetti, vaikka vatsan ympärillä välkkyi valkoinen samettiliivi -- luennoitsi näin:

"Toverit! veljet!" -- hän sanoi. -- "Minä koetan olla puolueeton, sillä puolue johtaa puolueellisuuteen. Pyytäisin tällä kertaa rajoittua yhteen asiaan. Kun äsken kävelin tuolla kadulla, kuulin työmiesten kiroilevan jälkeeni että minäkin muka olin herra, koska en tehnyt sitä työtä, jossa jätkät parhaillaan raatoivat. Minä kätkin pistoksen sydämmeeni, mutta sanon sen nyt teille. Todella on se työmiehen pahimpia mielenärsytyksiä, jos näkee etteivät herrasmiehet rakasta jätkän työtä. Mutta, rakkaat toverit, ottakaa huomioon että sama yksipuolisuuden kirous painaa nykyisen yhteiskuntajärjestelmän sekä herroja että jätkiä. Kuka täällä kerkiää tehdä kaikkia töitä? Jeesuskin, kun saarnatöihin rupesi, ei joutanut enää kirvesmiehen ammattiin. Niin oli muinoin -- niin on vielä nyt. Yhtä vähän kuin työmiehellä riittää aikaa henkiseen voimisteluun, yhtä vähän riittää herrasmiehellä aikaa ruumiilliseen työntekoon, vaikka sitä hyvinkin rakastaisi ja vaikka sen tietää olevan itselleen terveellistäkin. Aineellisen toimeentulonsa vuoksi kummankin täytyy päivästä-päivään riehkua yksipuolisen työnsä orjana. Mutta ihanneyhteiskunnassa, siinä, jota me kaikki toivomme, siinä tehköön herra osaksi rengin työtä ja renki osaksi herran. Sillä henkisen ja ruumiillisen työn tasoittelu kuuluu jollakin tavoin kristilliseen mailmanjärjestykseen..."

Pitemmälle ei puhuja ehtinyt, sillä hänet huudettiin armotta alas "herrain kätyrinä", "huopaajana ja soutajana."

Reino Frommerus iloitsi.

Ei hän suinkaan mielisuosiolla kuunnellut kaikkia puheita, ei hän suinkaan huutanut eläköötä kaikenlaisille hullunkurisille intoiluille -- ei lähestulkoonkaan -- mutta yhdestä asiasta hän vain iloitsi: siitä että tämä kaikki, hänen mielestään, oli _vapauden etusoittoa_ rutivanhoillisessa isänmaassa.

Hän puolestaan seurasi etusijassa uskonvapauden kipunain lentoa eri puhujien suista.

Kuinka kummallista! Hän ei ollut enää yksintaistelija, hänelläkin näkyi jo olevan tovereita, aateveljiä, hengensiskoja...

Mitä hän hiljaisina vuosina yksikseen ja orpona oli sielussaan hautonut, se kaikki nyt humisi ilmassa kuni keväinen, jäitärepivä tuuli ympäri maan. Yksilöpuheitten jälkeen oli vähitellen koko kirkkovaltion orjuuttama rahvas alkanut hiljakseen äännellä. Järjestyvä sosialismi teki häikäilemätöntä hävitystyötänsä Suomen kansassa, mutta -- se teki myös uskomattoman tärkeätä rakennustyötä, juuri sitä, josta hän, yksilö Reino Frommerus, oli unelmoinut. Koska valtiokirkon luoma uskonto kerran oli noin kehno ettei se kestänyt tulessa koetusta, niin se jouti hävitä, jouti särkyä säpäleiksi -- tuo löyhä auktoriteettiuskonto!

Ei ollut ollenkaan kummallista että sekasorto oli suuri, että kaikki näytti menevän hajalle ja että mädän löyhkä tuntui laajalti ympäristössä, kun uuden Suomen rakennusperustuksia valmistamaan käytiin.

Ei!

Ei se ollut kumma -- päinvastoin: se oli aivan luonnollista.

Katsokaa, ystävät, sitä ilmiötä kun jotakin jättiläisrakennusta ryhdytään suunnittelemaan: Mikä hirveä sekasorto siinä näyttääkään vallitsevan! Siinä kaivetaan maata kymmenien sylien syvyyksiin, hirmuisia kuoppia, joista löyhkää vuosisatojen mätäkätköt, varsinkin jos paikka ennestään on asuttu. Siinä ammutaan dynamiitilla kallioita ja paasia, siinä pumputaan haisevaa vettä, siinä nostetaan vipukoneilla hirmuisia painoja ja toisilla hirmukoneilla isketään paaluja ja patsaita syvälle maan ytimiin; siinä sattuu useinkin tapaturmia, ruhjoutuu ihmisiä ja eläimiä, käy hirvittävä, infernaalinen suihke, ryske ja vilinä, ja vaikka on paljon ihmisiä työssä, niin ei ensin näytä tulevan mitään valmista, ei ainakaan näytä siltä että tuommoiseen ruokottomaan myllerrykseen ikinä voi syntyä mitään uhkeata rakennusta. Ja kuitenkin: se on välttämätöntä että näin tehdään ja myllerretään, sillä muuten ei tuleva jättiläisrakennus saa tarpeeksi lujaa pohjaa...

Samoin oli asiaintila uuden Suomen rakentamisessa.

Tulisella kiireellä pohdittiin tuhansia kysymyksiä, jotka kaikki jollakin tavoin tähtäsivät ihmisellisen tilan korjauksiin. Se oli kansa itse, joka tahtoi rakentaa -- itsellensä, ei enää herroille, jotka ennen olivat sillä teettäneet juhdan työtä vain omaksi mukavuudekseen. Nyt ne herrat tietysti, kuten ennenkin, tahtoivat parhaat kerrokset itsellensä ja siksi nyt riideltiin, siksi kuului synkeitä kirouksia ja uhkasanoja vieläpä ampumisiakin noiden haisevien likakuoppien ääreltä, joiden pohjiin vuosisatojen suosta nousevan isänmaan uudet rautapatsaat piti lyötämän!

Siitä siis kaikki tämä hälinä, jota vanhat uskovaiset luulivat mailmanlopun enteeksi.

Reino Frommerus seisoi yksilönä tämän haaveksitun jättiläisrakennuksen pohjahaudoilla. Mitä saattoikaan _hän_ tehdä? mitä vipua pitikään hänen vääntää? Hän rakasti kansaa yhtä hyvin kuin joku muukin, oli jo nuoruudestaan saakka haaveksinut voivansa sen hyödyksi jotakin tehdä...

-- Kansa tahtoo minulta leipää ja rahaa, mutta eihän minulla itsellänikään niitä ole -- valitti hän nuorelle vaimollensa, -- ja kun en voi heitä käytännöllisesti auttaa, niin he minua soimailevat herraksi ja uhkailevat, sillä he eivät usko, että minä voin olla yhtä köyhä kuin hekin ja tunnen ehkä syvemmin kuin he aineellisten puutteiden kiroukset.

-- Mutta sinähän olet minulle aina sitä selittänyt että leipäkysymyksenkin kurjuus oikeastaan riippuu vain siitä että Suomen kansalla on niin vanhoilliset uskontokäsitteet, -- sanoi rouva Frommerus; -- mikset siis siitä heille puhu, kun he sinua noin ahdistavat?

-- Olen toki puhunutkin pirtin täysille väille, vaan se on kovin epäkiitollinen työala -- täällä Kurjalassa. Tiedäthän: Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Papit -- tekisi mieli nimittää heitä samalla korkonimellä kuin rakutaattorit herroja -- niin, nuo riivatut Möhköset ja Kåhlrothit, kiihoittavat kaikin tavoin kansaparkaa minua vastaan ja helppohan tietysti on akkaväen järjellä sotkea hyvät humalat. Totuuden vaino papiston ja viranomaisten puolelta näkyy vielä tänäpäivänä olevan sama kuin Kristuksen aikoina. "Ristiinnaulitkaa! Ristiinnaulitkaa hänet!" kuuluu joka nurkasta.

-- Mutta sosialistit?

-- Niin, sosialistit vain, mikäli sellaisia täällä asti on, ovat tässä asiassa minun puolellani -- sanoi Reino Frommerus iloisesti. Vaan kyllä minä tahtoisin jotakin sijaan antaa, samalla kun revin alas...

-- Onko isäukkosi sinulle mitään huomauttanut noista kokouksista? kysyi vaimo edelleen.

-- Ei halkaistua sanaa! Vaikka tietysti uskovaiset käyvät ukolle salaa kantelemassa että minä, papinpoika, muka villitsen kansaa väärään uskoon.

-- Mutta ajattele eikö se ole kummallista, kuinka isäukkosi on rakastunut meidän lapseemme, pikku Salamaan? sanoi taas rouva Frommerus, korjaten lapsen vuodetta.

-- Niin, se on aivan sydäntäliikuttavaa! myönsi aviomies. -- Se on samalla traagillista ja samalla mitä ilahduttavinta. Vanhus ei enää muistakkaan siunatun veden tarvetta, vaan pitää tytön tyllykkää oikeana Jumalanlapsena. Jos mistä, niin tästä ainakin näkee, kuinka luonnon alkuperäinen jumaluus on yläpuolella ihmisten keksimiä pyhitysvälikappaleita.

-- Niin, -- sanoi myös rouva Frommerus miettiväisesti, -- ja ajatteles, kun pastori Rynttänenkin lähetti minulle anteeksipyyntikirjeen. Se se vasta ihme oli! Mutta -- minun täytyy sanoa etten usko siihen pappiin vieläkään. Hänellä oli niin kavalat silmät...

-- Sinä teet väärin, kun noin epäilet, -- nuhteli toinen. -- Minusta se mies ei enää ole mikään pappi, vaan jonkunlainen työpassitta kuljeksiva Jumalan jätkä. Suurlakosta alkaen hän on alinomaa kiivaillut kaikkea sitä vastaan, mitä itse ennen tyrkytti.

-- Kumma että hänen sallitaan?

-- Sallitaan niin kauvan kun sallitaan. Hän on jo nyt yhtä huonoissa kirjoissa tuomiokapitulissa kuin minä ennen suurlakkoa. Taitaa pian saada viimeisen voitelun... Sinä et usko, Paula, kuinka minä riemuitsen jäänmurtajista täällä pohjoisessa! puhui Reino Frommerus lämmenneesti.

-- Teidän pitäisi ruveta yhteistoimintaan?...

-- Ei, kyllä minä kuljen omaa latuani, siten on vapaampi. Me olemme kaksi huutavan-ääntä korvessa... Niin sen pitää olemankin, kunnes huutajia karttuu niin paljon kuin on tuossa metsässä humisevia...

-- Kuule!

-- Mitä?

-- Et sinä sittenkään saa jäädä näille maille. Sinun täytyy lähteä kiertämään. Nythän on pian vaaliagitatsioonin aika. Kyllä minä aina yhden kuukauden ikävän kestän. -- Niin jalon asian vuoksi!...

-- Tosiaankin, Paula, mitä jos tosiaankin lähtisin!?...

-- Ja sinun pitää sanoa ainoastaan se minkä itse sydämmessäsi ja järjessäsi olet tuntenut. Se se ainoastaan ihmisiin vaikuttaa.

-- Niin minä teenkin. Paula, niin minä teenkin!...

* * * * *

Ja siihen aikaan kun kaikki muut puhuivat yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta ja puolue-agitaattorit kiihoittivat Suomen kansaa toinen-toistaan villitsevämmillä puheilla, siihen aikaan vaelsi hänkin, Reino Frommerus, ympäri ja julkisesti kiihoitti joukkoja valtiokirkon luomaa henkeä vastaan, iskien häikäilemättä taikauskon arimpiin kohtiin. Katkonaisia, epätieteellisiä olivat hänen puheensa kuten muidenkin kiihoittajain puheet, mutta vilpitön mailmanparantamisen halu niistä huokui, rakkaus kansaan ja siveellinen suuttumus tämän kansan huonoihin hengenpaimeniin.

Näin saarnasi, papinpoika, Pyhän Vihan korkealla vuorella seisten, ympärillänsä uskovaisten viheriäiset laaksot. Näin hän saarnasi:

"_Suomalaiset! Ristirahvas!_

"Kuulkaa kaukainen humina ilmassa, suurten sulkasiipien suhina -- ettekö sitä kuule?... Se on Ihmisjärki, joka sieltä lentää, maiden ja merten ylitse liitää, Suomen rantoja lähestyy, Pohjolan paleltavia kallioita likenee -- ettekö sitä kuule? ettekö kuule?...

"Se on jumalainen Järki, Jumalasta kotoisinoleva, kaiken elämän ehto, kaiken työn voima, kaiken rauhan tulkki, kaiken riidan loppu -- ettekö sitä kuule? ettekö tosiaan kuule?...

"Te kuulette, jos tahdotte. Te kuulette, jos uskallatte kuulla. Te kuulette, jos tahdotte pelastusta. Kuulkaa siis! Uskaltakaa siis! Tahtokaa siis!...

"Avaruus on käsittämätön. Jumala selittämätön. Järki yksin se, jonka me hallitsemme. Miksi me sitä siis halveksisimme, miksi sen palveluksen hylkäisimme, miksi sitä vainoaisimme?

"Te taikauskon uhrikaritsat! Vieläkö te viitsitte vastustaa? Te autuuden palkkaorjat! Vieläkö te viitsitte kapinoida? Tietäkää: Se Jumalan luoma lintu, josta minä puhun, on ollut tuhannen vuotta kytkettynä, jaloistaan kahlehdittuna. Se on räpytellyt siipiään, kirkunut kipuaan, huutanut vapautustaan. Nyt se vihdoin on irti päässyt, verisin jaloin, nääntyneenä, hurjasti nälistyneenä... Järjen pyhä lintu. Jumalainen etsintävapaus!"

Puhuja katsahti alas kuulijainsa kasvoihin. Ei monikaan laakson kansasta näyttänyt hänen vertauksellista alkulausettaan tajuavan. Hän jätti sen kesken.

"Suomen kirkkouskolaiset! jatkoi hän. -- Käykäämme suoraan asiain ytimiin. Kuka oli Jeesus Kristus, kuka hän oli -- tuo jumalanpoika?

"Eikö Järki sitä sano? Eikö Sydän sitä myönnä? Eikö Omatunto sitä vakuuta?"

-- Ihminen hän oli! Ihminen, ihminen! kuulkaa: tuhatkertainen kaiku teidän laaksojenne seinämistä vastaa: Ihminen! Ihminen! Ja Jumala meidän sieluissamme säestää hymyillen: "Niin kyllä, Ihminen hän oli, mutta millainen Ihminen?"

Ihminen siis kuitenkin. Ei _neitseestä_ Maariasta syntynyt, tuhatkertaa ei: vaan _vaimosta_ Maariasta syntynyt, _miehen_ siittämänä: tuntemattoman miehen? tunnetun miehen? -- samantekevää, mutta kaikissa tapauksissa miehen avulla siinnyt, naisen kohdusta mailmaan ulostullut...

Eikö se ole selvää? Mitä tässä on loukkaavaa?

Vai onko se loukkaavaa että mies hurmaantui naiseen tai nainen mieheen, ja että se pyhä, mikä yhtymästä syntyi, oli kahden ihanteellisen ihmisolennon ihanteellisin ennätys, kahden värisevän ihmissielun jumalaisin ponnistus?

Oh teitä, te luonnon väärentäjät! Ei ole se loukkaavaa.

Ihmisen suuruutta me Jeesuksessa ihailemme, sitä me tavoittelemme, jos jotakin tavoittelemme... Ihminen hän oli! Tutkikaa uudelleen raamatultanne, jos niitä täydellä järjellä luette, ja te löydätte ettei siellä ole mitään, joka sotisi hänen ihmisyyttään vastaan, ei mitään, joka vakuuttaisi että hän oli ylönluonnollisella tavalla tähän mailmaan syntynyt.

Kuinka naurettavaa siis! Kuinka Jumalan kunniata solvaisevaa tuo: uskoa että Jeesus -- mies, jolla oli kaikki ruumiinjäsenet kuten meilläkin, että hän muka oli siinnyt äitinsä kohtuun näkymättömästä Pyhästä Hengestä _sine virili semine_ -- kuten teidän munkkinne laulavat -- eikä muka miehen siemenestä. Vai onko tuo elämänneste, miehen siemen, jotakin häpeällisempää kuin naisen kohtu ja täytyykö asiain todellinen tila muka sentähden salata? -- Miksi uskoa runollista tarinaa, joka miehen miehuuden ikuisesti häpäisee? Miksi ei Jumala, jos häntä huvittanut olisi rakentaa itsensä arvoinen edusmies päälle maan, miksi ei olisi hän keksinyt jumalaisempaa ilmestystä pojalleen kuin tuon naisesta syntyneen? Miksi ei hän olisi luonut täydellistä ihmeolentoa, käyttämättä ensinkään lihaankytkettyä naista välikappaleenaan? Ei miestä -- eikä naista! Onhan hän teidän uskonne mukaan kaikkivaltias, kaikkitekeväinen. Miksi ei hän siis luonut olisi täysmuotoista Jumalaa, jolla ei olisi ollut samallaisia silmiä, samallaisia korvia, samallaisia käsiä ja jalkoja kuin meillä, syntisillä ihmisillä? Minä vain kysyn ja kummeksin.

Ihminen hän oli -- ja se, että hän oli ihminen, ei loukkaa meitä millään tavoin, ei se loukkaa meidän järkiämme, ei meidän tuntojamme, ei meidän herkkiä sydämmiämme, ei mitään mitä meissä on parasta -- vaan päinvastoin se meistä tuntuu hyvälle, rauhoittavalle, sovittavalle, kun me näin ajattelemme ja näin uskomme.

Jeesus Kristus, mailman vapahtaja, tulee meitä likemmäksi, kun me annamme hänen olla sen, mikä hän oli, emmekä hänestä tee sädekehäistä, taivaaseen kiivennyttä Jumalaa, sillä sellaista ei ole olemassa ollut eikä koskaan olla voi.

Kuinka kauvan sinua, orjapappien sokaisema lauma, tähän päätotuuteen vakuuttaa täytyy? Kuinka kauvan sinä halveksit omaa järkeäsi estäen sitä jumalallisia totuuksia tutkimasta? Kuinka kauvan sinun vielä kärsiä täytyy ennenkuin sinä uskallat karistaa tuon kissankullan Jeesuksen yksinkertaisen kuvan ympäriltä? Sinä hullu uskoja, joka olet sallinut itsellesi juottaa munkkien väkevintä myrkkyä, joka sinun elinvoimasi lopulta hävittää! Ja jo nyt turmellut on...

Voi veljet ja sisaret! Ihmistyötähän on Raamattu, tuo pyhänpeljätty kirja, täynnä on se erhetyksiä, täynnä ristiriitaisuuksia ja uskomattomia vääristelyitä! Tiede sen todistaa, se tutkimus, jota kansalta salata koetetaan... Mutta ei tässä tarvitse edes tiedettä kumotakseen Jeesuksen jumalsyntyä, jota kirkko tyrkyttää: -- riittää jo tavallinen ihmisjärki, keskinkertainen ihmisjärki, joka ei halveksi tosipyhiä asioita, joka ei halveksi sydäntä eikä rakkaudenoppia. Ymmärtäkää siis! En minä kuivalla järjellä hänen jumalsyntyänsä hylkää: minun sydämmeni on mukana, minun mielikuvitukseni myös, minun tuskani ja elämänjanoni myös -- mutta kuitenkin minä sen hylkään, tuon viheliäisesti vääristetyn opin Jeesuksen ihmesyntymisestä.

Mutta -- jos me sitä ihmesyntymiseksi sittenkin sanomme, sanokaamme silloin ihmesyntymiseksi _kaikkien_ ihmisten syntymistä, kaikkien ihmisten sikiämistä äidinkohdussa, sillä ihmeellinen, suurenmoinen tosiaan on jokaisen ihmisen syntymisensalaisuus.

Niin!

Tästä Jeesuksen oikean syntymisen uskomisesta koko teidän uskontonne riippuu. Luopukaa siitä taikauskostanne, niin teidän järkenne teille kirkastaa kristilliset tiet, jos niitä teitä tahdotte kulkea -- ei niinkuin unissakulkijat, vaan niinkuin valveillavaeltajat. Mutta tokko te tahdottekaan niitä kirkkaalla päivänpaisteella kulkea? Te kuutamohuokailijat?

Niitä on paljon, jotka eivät tahdo. Niitä on paljon, joille ei uskonto ole elämä ja ponnistus. Niitä on paljon, joille kirkko ei ole kirkko, vaikka he siihen turvautuvat. Te suuret lapset, jotka leikitte kirkolla kuin puukapulalla sitä jyristellen pitkin lattioita -- ja kun teiltä joku sen lelun käsistänne sieppaa, niin te nostatte hirveän metelin aivankuin olisitte menettämäisillänne henkenne, jollette leluanne takaisin saa. Minä sanon teille: lapselle on kasvattavaa jättää huonelelunsa ja päästä ulos Jumalan puhtaaseen luontoon sen raikasta ilmaa hengittämään.

Te lelunne orjat! Tulkaa ulos ummehtuneista temppeleistänne ja tarkastakaa vapahtajaanne auringon valossa. Katsokaa -- ja te näette että hän on Ihminen, toveri, aikansa lapsi, aikansa profeetta, joka tahtoo teille opettaa kärsimyksen jalon tien, joka ei ole ilon tie eikä surunkaan tie, vaan ainoastaan elämän raskas tie totuuteen ja iäiseen toivoon.

Mitä te lunastuksesta hätäilette? Hullu, joka uskoo olevansa autuas, ei kuitenkaan ole. Ihminen voi uskoa mihin tahansa eikä hän silti ole se, joka elävää Jumalaa palvelee. Mutta minä tahtoisin että ihmisen uskonto olisi sydämmellinen ja tervejärkinen.

-- -- --

-- Voi sinuas, papinpoika, papinpoika, sinä syöksyt päistikkaa helvettiin! kuului yhtäkkiä kiukkuinen kiljahdus kirkkouskolaisten parvesta alhaalta laaksosta.

Puhuja kuuli sen ja alkoi puolusteleida.