Part 25
Moukkalassakin liput liehuivat, jyrisivät juhlalliset kansalaiskokoukset, riisuttiin aseistaan santarmi ja virkavalta, -- ja kansa palveli ja uskoi muihin jumaliin kuin niihin, joista pappi vuosisatoja oli puhunut. Ja kaikki muu oli lakannut liikkumasta, työtätekemästä paitsi ihmisjärki, ihmisen ihanneusko johonkin uuteen, oikeaan, oikeutettuun ja toteuttamis-mahdolliseen. Ja kaikki mikä tapahtui, oli kuin unta, jossa yö ja päivä yhteen sekoittuivat, ja kuitenkin oli se räikeä todellisuus, johon kaikki saattoivat käsin koskea tullaksensa vakuutetuiksi ettei se ollut satua, vaan täyttä totta!
Ja vuosien painostus laukesi. Vuosien epäusko muuttui uskoksi tunneissa -- sekunneissa... Kurjat petturit piilivät paossa. Kurjat kavaltajat -- ne kätkeytyivät nyt pimeimpiin nurkkiinsa vapisten omissatunnoissaan, rukoillen armoa ihmisiltä ja Jumalalta.
Sillä nämät vuorokaudet olivat henkisen maanjäristyksen ihmevuorokausia, jolloin ikäänkuin haudat aukenivat ja suuret vainajat puhuivat, ja temppelien esivaatteet repeilivät kahtia kulmakivien liikahtelemisesta... Mutta ei se ollut ainoastaan seitsemän vuoden routa, joka näin suli mielistä, vaan seitsemän sadan vuoden jääkerros, tuo viekas vipukone, joka oli viritetty aina siitä hetkestä alkaen, jolloinka viikinkikuningas oli noussut Suomen rantamille ja kastanut pakanakansaa Kupittaan lähteellä. _Niihin_ ytimiin asti tämä maanjäristys tunkeutui!...
-- -- --
Korven kaupungissakin vapauden torvet kultaisesti törähtelivät, ja pyhän vallankumon punainen sumu verhoili kujia ja kukkuloita -- tuon pyhän, aatteellisen vallankumouksen, jonka kaikkea sisältörikkautta äkkiähavautettu arki-ihminen ei itsekään vielä aavistanut...
Ja katso: ensi kertaa kulkivat herrat Suomessa halvan työmiehen rinnalla... käsikädessä laulaen vapauslauluja julkisissa paikoissa. Herrat --? niin -- nuot väkevän eksymyksen orjaraukat, jotka vasta nyt yhdennellätoista hetkellä, alkoivat himmeästi aavistaa, missä Suomen kansan pohjakerrokset, sen voimaperustukset seisoivat. He kulkivat -- ja häpesivät -- ja ikäänkuin anteeksianoivat. --
Sillä nämät hetket olivat huumaavat ja sovituksen tarve oli suuri...
Ja työmiehen laulu raikui kaikista ylinnä kujilla ja kunnailla, joita punainen usma kierteli...
Mutta myös köyhät häpesivät. Eivät he sitä hävenneet että herrat heidän rinnallaan tovereina marssivat -- johon toveruuteen hekin suurten hetkien huumaamina uskoivat -- vaan sitä he häpesivät että he niin kauvan olivat nukkuneet syvässä unessaan, tietämättä millä pylväillä kansojen ja kokonaisten valtakuntien perustukset seisoivat -- tai mikä merkitys heillä, nukutetuilla nukkujilla, noihin perustuksiin nähden oli... ja oleva oli.
Pyhä yhteistyö kaikkien niiden kesken, jotka uskalsivat uskoa isänmaan tulevaisuuteen -- kas sellainen henki nyt vallannut oli Moukkalan kansalliskaartin...
Lapsellinen, hullu haave, mahdoton äkkipäätä toteuttaa -- mutta se oli näinä päivinä partasuisten miestenkin miehuullinen haave, työmiehen vaimon ja mukaantemmatun herrasrouvankin ilonitkuinen haave, jossa kirotut säätyerot haluttiin toisilleen anteeksiantaa!...
Suuret, suurenmoiset olivat näiden päivien ja öiden heilahdukset, syvänkumisevat olivat jättiläiskellon kajahdukset uuden ajan ääriä vastaan.
-- -- --
Reino Frommerus oli kaikkialla mukana. Hän, joka vielä äsken oli tuntenut itsensä heikoksi yksilöksi, jonka oli turhaa taistella pahan ja typerän mailman ylivoimaa vastaan, hän nyt vahvimpana riehui -- pitäen tulisia puheita vapaudelle. Niin. Ennenkaikkea _vapaudelle_, sille siveelliselle voimalle, joka halveksii kaikkea pahaanpakotusta -- sille hän puhui, sen puolesta hän hehkuvin rinnoin kansaa opetti, sen torkkuvia toiveita herätteli, sen uskoa lujitti, sillä _siten_ vain hän tämän valtiollisen roudan sulamisen käsitti. Hän puhui punaisin sanoin idän arojen lapsista, joiden parahisto vuosisatoja oli uhrannut sydänvertansa ja persoonallisia etujansa yleisen vapauden marttyyritaistelussa; hän siunasi heidän henkiään, joiden ympäriltä raaka valta oli ruumiit runnellut; hän manasi nyt nuot hiljaiset sankarit haudoistansa ja selitti suomalaiselle kansalle, mikä elämässä oli arvokkainta -- pyhintä -- ihailtavinta!
Ei semmoisia tulenpalavia sytytyspuheita ennen oltu Moukkalassa kuultu; jos joku oli puhunutkin, oli puhunut vain hiljaa itseksensä, koskaan rohkenematta puhujalavalle nousta.
Nyt ei enää puhunut arka yksilö, nyt puhui jo kursailematon yhteishenki -- yksilöiden suiden kautta. Jolleivat yksilöt nyt olisi puhua osanneet, niin varmaan kivet olisivat huutaneet. Semmoinen näet oli aika.
"Alas sortajat! Alas kurjat petturit! Alas suuret ja pienet tyrannit!"
Näin kalskahtelivat kapinalliset sanatikarit hulmuvien lippujen ja tulisoihtujen välkkeessä.
Ei se ollut juopuneen huutoa -- kaikki kapakat oli kansa itse sulkenut; ei se ollut anarkismin raivoa -- ei ainoatakaan murhaa tapahtunut; ei se ollut vallanhimoa -- jokainen palveli toistaan palkkoja kerjäämättä -- -- se oli vain puhdasta uskoa oikeuden mahdollisuuteen maassa ja mailmassa, _veljeysaatteen_ suloista huumausta!...
Nähtiin koulupoikia hopeahapsisten vanhusten rinnalla marssimassa kansalliskaartin riveissä: isänmaan uudenajan historian ensi välähdyksiä ikäänkuin sydämmien muistoihin keräten, nähtiin koulutyttöjen ponnahtavan puhujalavalle ja hentoinen käsi ojennettuna myöhäsyksyn synkkää taivasta kohden kiihoittamassa eläköönhuutoon -- jonkun hyvän ja kauniin asian puolesta, jollaista neitsytsydän enemmän tunsi kuin ymmärsi...
Sillä nyt ei ollut "lupa", vaan lakko -- kouluillakin suurlakko.
Mutta! -- mikä kaikista kummallisinta, kaikista uskomattominta ja kuitenkin totta ja uskottavaa --?
Itse Elias Rynttänen, valtiokirkon valanvannonut pappi, nähtiin puhumassa maisteri Frommeruksen rinnalla -- ei enää niinkuin pappi, ei enää niinkuin ahdasmielinen sielunpaimen, joka helvetinruoskalla hätistelee ihmisiä taivaisiinsa -- eipä suinkaan -- vaan niinkuin ihminen hänkin, yksilö kansasta, kansalainen, jonka rintaan jumalainen mullerrus on iskenyt heräämyksen kipunan -- niinkuin ihminen, joka äärimmilleen kauvan kidutettuaan itseänsä itsepäisellä ryntäyksellään määrättyyn suuntaan, yhtäkkiä on pysähtynyt juoksussaan, kuni kammottavan näyn edessään nähden, tarttunut molemmin käsin kiinni kuumeiseen pääparkaansa, painanut käden sydäntään vasten kuni jotakin kuunnellen... ja sitten voimakkaalla tahdollaan pakoittanut itsensä tekemään kokokäänteen, pyörtämään takaisin ja juoksujalkaa palaamaan sinne, mistä tullutkin on -- luontoon, terveeseen järkeen, missä ei enää Jerikonvalloittajan pasuunat pauhaa, missä ei enää tuomiokellot kumaja...
Niin! Pastori Rynttänen oli kolmessa yössä ja kolmessa päivässä muuttunut mies. Hän oli nähnyt tulevan sen, minkä ei koskaan ollut uskonut tässä maassa tulevan, nähnyt sen syöksyvän kuni satujen jättiläispaaden suoraan kohti häntä, joka seisoi käsissään tuomion maallinen ruoska -- ihmisten punoma, ei suinkaan Jumalan -- niin, hän oli nähnyt sen vyöryvän, väistynyt, vavahtanut ja -- ymmärtänyt kaiken.
Ja ensimmäiseksi oli hän rientänyt lyömään veljenkättä sen ihmisen kanssa, jota enin oli ärsyttänyt, sen kanssa, jonka oli nostattanut pyhään vihaan -- ja joka siitä syystä häntäkin oli kipeästi loukannut -- Reino Frommeruksen kanssa.
Se oli ollut vaikea hetki, sanomattoman vaikea, sanomattoman nöyryyttävä papille, sanomattoman hassu ja naurettava ja häpeällinen _sen_ jumalan edessä, jota hän tähänasti oli palvellut, jonka puolesta hän tähänasti oli raivonnut, sanomattoman raukkamainen senkin tähden ettei hän tunnustanut oikeaksi kaikkea mitä toinenkaan oli tehnyt, mutta kuitenkin: hänen oli _täytynyt_ mennä; outo, hirmuinen hätä oli hänet työntänyt tielle, pakoittanut perille, sillä hän oli tuntenut sielussaan rikkoneensa lähimmäistään vastaan paljon enemmän, paljon kauheammin ja inhoittavammin kuin toinen tiesikään -- hän, pastori Rynttänen oli toiminut salaisuudessa semmoista, jonka laadusta toisella ei voinut olla aavistustakaan, ja joka tosin jouti jäädä ikuiseksi salaisuudeksi, mutta hänen, papin, oli pyytäminen anteeksi, häntä ajoi helvetillinen tuska, maanpäällisen tuomion -- muuta ei hän nyt tunnustanutkaan -- ja hän kaihosi todellista elämän sovitusta, tervettä yhteistaistelua ainoastaan niitä vastaan, jotka väärässä olivat, jotka toimivat paljon kauheammassa työssä kuin tuo fanaatikko papinpoika, jolla oli vain siviliavioliittonsa, kasteenhylkäyksensä -- ja tuskinpa mitään muuta.
Pappi Rynttänen ojensi veljen kättä -- ja Reino Frommerus otti sen vastaan. Hän piti sitä uskomattomana unennäkönä että hän, papin vihamies, juuri nyt, kun hänen siveellinen suuttumuksensa kumpusi korkeimmillaan, saattoi suostua sovintoon sellaisen kanssa, joka oli häväissyt hänen avioliittonsa ja tuottanut hänelle sekä hänen vaimolleen ja ehkä viattomalle lapselleenkin tulevaisuudessa salaisia kärsimyksiä -- joskohta oli kevyttä käytöstä osoittanut papille -- ja kuitenkin hänen täytyi se uskoa -- sekä omasta vakaantuneesta käytöksestään että toisen totisista silmistä, joista nyt leimusi outo hehku, melkein ylenluonnollinen ja sentään täysin inhimillinen, lämmittävä, puoleensa kiehtova...
"Jos se sielu, joka noiden silmien takana piilee, minut vielä pettää, jos tämä kaikki vain onkin äärimmäistä jesuittamaista kavaluutta papin puolelta, niin silloin? -- Jumala varjelkoon silloin minua... ja häntä myös!"
Ei! se ei voinut olla petosta, tämä oli liiaksi sydämmeenkäypää, liiaksi uhrautuvaista ollakseen puoluekavaluutta, puoluetaktiikkaa: -- pastori Rynttäsestä oli tullut mies, poikkeus laumasta.
Reino Frommerus iloitsi sydämmensä pohjasta ja hänen tuliset puheensa kävivät päivä-päivältä tasaisemmiksi, ei suinkaan heikommiksi, vaan väkevänä virtana eteenpäin syöksyviksi, mukaansatempaaviksi.
Hänkin jo alkoi saavuttaa tunnustusta... Mutta vielä enemmän kuin hänen, näyttivät Elias Rynttäsen puheet sattuvan suomalaisen kansan sydänhermoihin -- sillä Elias Rynttänen oli syvien rivien lapsi, matalasta mökistä koulutielle joutunut korvenraataja. Hän oli hyvä puhuja, ja vaikka hänen puheistaan nyt kuohuikin kokonaan toinen henki kuin ennen, niin tottumus pani hänet löytämään ytimekkäitä sanoja ja vertauksia, joiden muoto nyt vain muovautui sen mukaan kuin hänen sisällinen suurlakkonsa, hengelliseen vallankumoukseen valkenemisensa sitä vaativat.
Ihmeitä saarnasi nyt Moukkalan pappi -- pelkäämättä, häikäilemättä, punnitsematta puheitaan muulla kuin omantuntonsa puntarilla. Hän puhui "pistimistä, jotka oli isketty kansan ruumiiseen", "orjuudesta, joka ei ollut Jumalan säätämä", "siveellisistä perustuslaeista, jotka olivat saatavat takaisin siveellisillä pakotuskeinoilla" ynnä muusta sellaisesta.
Ja kaikkialla missä miestä tarvittiin oli hänkin mukana ensimmäisenä sydämmeen huutajana, ensimmäisenä järkevään toimintaan neuvojana.
-- Kansalaiset! -- huusi hän yli lauman, seisten tulisoihtujen roiheessa tyhjän öljytynnyrin päällä keskellä pikkukaupungin toria sinä yönä, jona peruslakimanifesti kuni Sampo maan tulisista uumenista oli vihdoin kiristetty ulos sähkölennätinkoneesta. -- Minä sanon teille: älkäät riemuitko paperille kirjoitetuista sanoista, vaikka ne tulevatkin sieltä, jossa kaikkeen alistutaan, kansankin tahtoon -- kauniissa lupauksissa. Minä sanon teille: Ei Suomi vielä ole sillä valmis että vastikään olemme saaneet takaisin sen minkä seitsemän vuoden kuluessa kurjasti luovutimme, vaan huomispäivästä alkaen, veljet ja sisaret, meidän on alettava rakentaa uutta Suomea, uutta parempaa yhteiskuntaa, joka tyydyttää kaikkien kärsivien tarpeita, siinämäärin kuin yhteiskunnallinen järjestelmä ylipäänsä voipi tyydyttää, sillä kyllä minä uskallan luulla että kärsimystä vielä sittenkin jatkuu siitä yksinkertaisesta syystä että me ihmiset olemme niin huonoja, niin epäkristillisiä, niin itsekkäitä, vainonhaluisia, vallanhimoisia -- minä itse olen sellainen, en sitä häpeä tunnustaa, olen sellainen ollut, mutta en tahtoisi enää olla... Kaatakaa tuo kirkko -- jatkoi puhuja kädellään viitaten vanhaa tornia kohden -- ei se mitään merkitse -- se on jo entuuttaan kallellaan ja kaatuu varmasti jonakin päivänä tai jonakin yönä itsestäänkin -- mutta älkäät, hyvät ihmiset, kaadelko toinentoisianne, älkäät raadelko toinentoisianne kuin sudet -- sillä se on pahempaa kuin kirkkojen kaataminen -- päättäkää tässä tänä merkillisenä yönä että ihmishengen valistukselle, vapauttamiselle sekä valtiollisesta että uskonnollisesta taikauskosta -- että _sille_ uhraatte leiviskänne -- yhteistyölle, veljeytymiselle ja jos mahdollista -- tasa-arvoisuudelle! Sillä minä luulen että sitä... että ainakin jotakin sensuuntaista Jeesus Kristuskin -- pappismailmalle yhtä hämärä muinaisuuden henkilö kuin kansalle -- että sensuuntaista hänkin, suuri mestari, tarkoitti, tähtäsi, haaveili... Hyvät ihmiset, ennenkuin eroamme yhteistaistelun jälkeen, pyydän minä kohotettavaksi eläköönhuudon sille työlle -- ei Esivallalle, sillä se huutohan vain on virallinen, imelä valhe -- ainoastaan sille työlle, sanon, jota nyt on tehtävä uuden Suomen rakentamiseksi.
Eläköön se _työ!_
Kymmenkertainen eläköönhuuto kajahti pikkukaupungin torilla, niin voimakas ettei moista ennen oltu kuultu, se olikin viimeinen suurlakon suosionosotus viimeiselle puheelle, ja kansajoukko hajosi kattojensa alle. Viikon ajan yötäpäivää kestänyt sielujen jännitys oli lauennut -- ja ruumiillinen väsymys tuntui nyt jokaisessa olennossa. Äänettöminä kulkivat kaupunkilaiset koteihinsa, syvästi hautoen kaikkea mitä oli tapahtunut; ainoastaan pinttyneimpien uskovaisten parvesta -- juuri pastori Rynttäsen tähänastisten opetuslasten suista -- kuului kiihkeitä moitelauseita: "kyllä kai häneen on mennyt Tuomas!" -- "Tuo sivilimaisteri se hänetkin on villinnyt." -- "Kyllä tämän kaupungin pappi nyt joutuu helvettiin -- Venäjän lipunkin häpäsi!"
Viimemainitun lauseen päästi suustaan sähkölennätintoimiston päällikkö, joka turhaan oli lennättänyt ministerille että "venäläinen telegraafitoimisto Moukkalassa oli valloitettu ja valloittajina toimineet kaupungin perustuslaillinen pappi ja sosialisti-haudankaivaja, jotka olivat repineet punaisen viipaleen pois valtakunnan trikolor-lipusta." -- Kerrassaan käsittämätöntä oli, miksi ei ministeristöstä ollut saapunut vastausta? -- Reino Frommerus oli uupunut päivien riehusta. Hän oli puristanut Elias Rynttäsen kättä tämän hypättyä alas öljytynnyrin päältä, lausunut hyvästit kansalliskaartilaisille ja lähtenyt asuntoonsa, jossa häntä odotti yksikseen elelevän aviomiehen vuode. Niin, vuode, jonka patjoille hän syksyn kuluessa oli ehtinyt vuodattaa tuhansia kaipauksen kyyneleitä...
Mikä ääretön hiljaisuus yhtäkkiä olikaan vallannut kaupungin ympäristöineen! Aivankuin koko mailma olisi nukkunut... Niin... huomisesta alkaenhan vasta uutta Suomea olikin ruvettava todenteolla rakentamaan... Hänenkin --!
Reino Frommerus ei jaksanut pitemmälle ajatella. Hän nukahti raskaasti heti kun sai vaatteet yltään...
-- -- --
Reino Frommerus heräsi seuraavana aamuna kirkkaaseen päivän paisteeseen ja muisti että hän oli virkamies ja että nyt oli yleislakko loppunut. "Niin, niin", sanoi hän itseksensä virkeästi pukeutuen, "nyt alkakoon työ ja alkakoonkin eri vauhdilla!" Vahtimestari oli tuonut hänelle ilmoituksen että koululle oli kokoonnuttava kello 12.
Hän pani juhlapuvun yllensä ja marssi koululle.
Mitä ihmettä! Miksi oli opettajahuoneen ovi sisältäpäin lukossa ja takaa kuului pahaa murinaa? Hän tiedusteli vahtimestarilta, mutta tämä ei sanonut mitään tietävänsä, vaikka Reino Frommeruksesta siltä näytti että vahtimestari jotakin tiesi. Hän meni omalle luokalleen. "Päivää!" Luokka tervehti maisteriansa riemukkailla silmäniskuilla -- niin moni noista nuorista pojista ja tytöistä oli viime päivinä ollut mukana "vallankumouksessa" huolimatta vanhempain ankarasta kiellosta ja rehtorin lähettämistä terveisistä etteivät lapset saa mennä kadulle... että tämä oli sellaista, joka oli vaarallista ja kerrassaan luvatonta...
Vasta koridoorissa päiväjärjestystä valvovalta neiti Nunnaselta onnistui maisteri Frommeruksen saada tietää, miksi opettajahuone oli suljettu. Siellä oli koolla koulun johtokunta yhdessä rehtorin kanssa. Rehtori Rödman, loukkaantuneena siitä että maisteri Frommerus suurlakon melskeissä jossakin tilaisuudessa oli sanonut kansalaista Rödmannia "matelijaksi" ja sanonut sen voivansa todistaa, oli ilmiantanut toverinsa johtokunnalle, joka muutenkin paheksuen oli seurannut nuoren koulunopettajan julkista esiintymistä "näinä surkeina päivinä", jolla nimityksellä vanhoillinen johtokunta suurlakon ilmiöt lyhyesti leimasi. Sitä varten oli nyt johtokunta koolla suljettujen ovien takana.
Reino Frommerus ei tiedustellut enempää. Hän opetti tuntinsa loppuun kolmella eri luokalla puhellen oppilastensa kanssa tuttavallisesti, innostuneesti. "Tämä päivä on siksi merkillinen Suomen vapaushistoriassa", alotti hän kullekkin luokalle tultuaan, "että tekisimme väärin ellemme koulussakin siitä hiukan puhuisi." Ja hän selitti, niin oppilasten käsityskannalle kuin suinkin asettuen, mihin kaikki nämät viimeisten päivien tapahtumat, joista oppilaatkin nyt olivat osan omin silmin nähneet, mihin hyvään ne tähtäsivät, mistä ne olivat alkuisin ja miten niitä oli arvosteltava vapaan järjen kannalta. Hän puhui Suomen kansan omituisesta asemasta Venäjän valtakuntaan nähden, valaisten suhdetta vertauksella isännästä ja rengistä, joilla molemmilla oli elämän oikeus, vaan ei oikeutta toinen-toistaan mitenkään sortamaan. Oppituntien lopussa hän pani oppilaat lausumaan runoja, jotka jollakin tavoin koskettelivat kansojen vapaustaistelulta.
Mutta kun hän oli päässyt viimeiseltä tunniltaan ja läksi menemään opettajahuoneeseen, sattui rehtori Rödman häntä ovessa vastaan.
-- Terve! sanoi Reino Frommerus entiseen tapaansa.
Rehtori pysähtyi.
-- Ole hyvä, -- tiuskasi hän hermostuneesti: -- säästä tervehdyksesi!
-- Miksi niin? kivahti toinen havahtuen.
-- Siksi että olet kansan kavaltaja -- santarmin salakätyri!
-- Minäkö???
-- Sinä! sähähti rehtori kiukkuisesti ja kiirehti rukouksiinsa.
Reino Frommeruksen veret kuohahtivat, hän katsahti rukouksiinmenevän jälkiin, kuvitteli silmänräpäyksessä rientävänsä rukoussaliin panemaan toimeen jotakin suursiivousta, mutta sai itsensä hillityksi ja läksi veisuun raikuessa ulos koulutalosta.
Asuntoonsa tultuaan hän tunsi sisällistä kipua aivankuin hänen henkiseen ytimeensä olisi isketty armoton haava. Haava, jollaisen saattoi lyödä ainoastaan -- järjetön kostaja...
Hyvä Jumala! tällaisenako uuden Suomen ensimmäinen rakennuspäivä olikin valjennut? --
Ja taasko, taasko täytyi ruveta lukemaan moukkalaista logiikkaa?...
Tuskallisesti makasi nuori koulunopettaja seuraavan yönsä ymmärtäen sielussaan että yhteistyö hänen ja rehtorinlaisen toverin kanssa oli kai tästälähin oleva mahdoton...
Aamupostissa tuli kirje. Se oli puolivirallinen käskelmä koulunjohtokunnan esimieheltä, joka ilmoitti että johtokunta oli pakoitettu erottamaan maisteri Frommeruksen oppilaitoksesta epämääräiseksi ajaksi siitä raskauttavasta syystä että tämä "viimeaikaisissa poliittisissa temmellyksissä oli osoittanut liiallista isänmaallista innostusta, mikä oli katsottava sopimattomaksi koulunopettajalle. Ainostaan siinä tapauksessa että herra maisteri suvaitseisi julkisesti pyytää anteeksi loukkauksensa koulun arvokasta rehtoria kohtaan ynnä lupaisi tästälähtien vältellä kaikkea julkista toimintaa koulun ulkopuolella, saisi hän palata virkaansa" j.n.e.
Reino Frommerus ei suuresti hämmästynyt. Isku tosin tuli liian äkkiä ja koski aineellista asemaa; mutta ulkonaiset seikat olivat hänelle nyt toisarvoisia.
-- -- --
Hän tempasi paperiarkin ja lennätti lyhyen vastineen, jossa ilmoitti ilolla suostuvansa kunnialliseen eroon.
Eikä hän enää jalallakaan astunut pienen porvariskoulun kynnyksen yli.
Oh, kuinka tuo laitos hänestä nyt tuntuikin ahtaalta ja ummehtuneelta!...
Koulunuorisoa hänen vain kävi sääli. Hänen oli onnistunut sen riveistä löytää muutamia pikkuystäviä, ja tämä äkkipikainen ero koski sydämmeen, kun tiesi että sen täytyi koskea myös noihin hentoihin mieliin...
Mutta mitäpä kaikki tämäkään murheen raatelu merkitsi sen ihmeellisen elämänuskon rinnalla, jota hän edellisinä päivinä ja öinä sielussaan oli tuntenut?
Katkenneita kanteleenkieliä tosin -- nämät sammuneet opettajahaaveet... mutta tuon uhrauksen korvasi kokonainen soittokunta, jonka orkesteripauhun hän ympärillään kuuli. Siinä soi mukana sekä viulun vienoin kieli että sotarummun kutsuva pärinä. "Allons enfants de la patrie...!"
-- -- --
Tuulispään lailla riensi Reino Frommerus vaahtoavilla hevosilla läpi talvehtuvan yön, halki synkkien salojen, Kurjalan kaukaiseen pappilaan ja iloisin itkusilmin hän syleili nuorta vaimoansa ja suuteli pientä lasta...
-- Nyt se vasta alkaakin -- hän läähätti: -- elämä ja pyhä taistelu tässä maassa!
Ja vaikk'ei hän mitään muuta mielenliikutuksissaan heti kyennyt sanomaan uudesta elämänohjelmastaan, ja vaikka köyhyyden kirot häntä nyt uhkasivat aivankuin jotakin työstään erotettua työmiestä, niin saattoipa hän vaimolleen sentään ilmoittaa ainakin sen ilosanoman että ne nyt olivat kukistuneet, "jotka lapsen henkeä väijyivät."
19.
Oli vierähtänyt yksi vuosi.
Vallankumouksellisen vapauden humahdus oli kuulunut yli Suomen kansan, sotarumpu pauhannut ympäri maan. Ja ne kuuluivat ja pauhasivat yhä... Ihmiset, jotka olivat uneksineet rauhan palaavan vanhojen perustuslakien turvissa, olivat katkerasti pettyneet. Laillisen itsenäisyyden esimaku oli sytyttänyt kansan henkisessä orjalistossa kiihkeän nälän avarammankin vapauden valloittamiseksi kuin mitä Laki, tuo hautaanmenneiden esi-isien laatima pyhä kirja, tarjota saattoi. Olisi ollut luonnotonta, jos terveet lapset olisivat tyytyneet kaikkeen ravintoaineeseen, mitä kuolleet rakkaat esi-isät olivat testamenttiarkkuihinsa haalineet -- se olisi ollut kauheata, hengenvaarallista, sillä siellä oli seassa paljon pilaantunutta, hiirensyömää, rotanrouhimaa, homehtunutta, vieläpä mädännyttäkin ruuantörkyä, joka oli suorastaan myrkkyä edistysihmiselle. Uutta, tuoretta, puhdasta ruokaa himoitsi nyt Suomen kansa. Ne erehtyivät hirveästi, jotka tahtoivat pinttyneesti pitää kiinni vanhasta perustuslaillisesta hengestä -- nyt! kun koko vaakalinnun valtakunnassa kumouksen kultakäki oli kukahtanut...
Ne erehtyivät hirveästi!
Todellinen perustuslaillinen henki ei saanut asettua vihamieliseksi maan sisällisille uudistusvaatimuksille. Jos se sen teki, niin se oli sukua venäläiselle patriotismille, keisariuttansa märehtivälle, kirkkotyranniuttansa jumaloivalle, suvaitsemattomimmalle kansallis-itserakkaudelle.
Aikansa vapauttama ihmisjärki sanoi selvästi ettei jokainen lakipykälä voinut olla pyhä. Sellainen lakipykälä, joka esimerkiksi jollakin tavoin loukkasi ihmisen uskonnollisia tunteita, ihmisen pyhimpiä totuudenetsiskelyitä, sellainen lakipykälä ei voinut olla pyhä. Sellaista vastaan täytyi siveellisen oikeustajunnan nousta kultaiseen kapinaan. Kirkkolaki, joka antoi papistolle yksinoikeuden muka pyhittääkseen kansalaisten sydämmenasiat, tai tuomiokapituleille diktaattorivallan avioliittojen suhteen, sellainen laki oli iljettävä -- se oli juuri tuota rotanrouhimaa, pilautunutta ja myrkyllistä esi-isien perinnöksijättämää törkyä. Rikoslaki, joka kielsi sananvapauden Jumalasta, jolle papit olivat ottaneet patentin, määräsi kuritushuonetta, vankeutta ja rahasakkoja niille, jotka uskalsivat nousta kirkollista taikauskoa ja eksyttäviä sakramentteja arvostelemaan -- sellainen laki niinikään oli epäpyhää perintöä, ravinnoksi kelpaamatonta moskaa. Ja niitä oli paljon muita, vahingollisesti vaikuttavia lakipykäliä -- ei yksin uskonnon alalla. Kirkkoon kytketty valtio piti taloudellisessakin suhteessa erityisiä kansaluokkia rautakourin kiinni nimilaillisuudessa, estäen nousemista kurjuudesta. Sen huomasi jo korvenkin väki, joka oli nukkunut herraskartanoiden siimeksessä, rohkenematta vapaasti ajatella.
Nyt kaikki rohkenivat!
Syntyi hirveä hämminki. Syntyi kaikkien sota kaikkia vastaan.