Part 24

-- Kah, -- siinähän Amantakin tulee! Eikös Amanta sitä ole sattunut kuulemaan? Juu, koko kaupunkihan tuon tietää -- oo! Majisteri Frommerus on sanonut kirkkoa kuritushuoneeksi, -- uu uu! Häpeä, häpeä -- papinlapsi! Ette ole tainnut kuulla mitä se koulussakin opettaa? Oli kysynyt tietääkö kuka, mikä on pooli -- se monopooli? Ei olleet riimukset tienneet. Silloin oli itse selittänyt: "se se on monopooli, että pappi yksikseen saa saarnata, mikä on Jumala." Jestas sentään. Sitten oli kysässyt: mikäs on sankari? Ja kun ei Puumannin Ville kaikkia sankareita ollut muistanut, niin itse taas oli tolkannut: "Saumannikin oli sankari!" Juu, juu, huh sentään! Ettäkö sankari sellainen mies, joka on murhannut Suomen pääherran? Enhän minä, vanha ihminen, ymmärrä latinaa enemmän kuin Amantakaan, vaan tiedän minä ramatikoista sen verran, että tartteekos opettajan iskeä silmää pojille, kun puhe on passiivista. Kieltäjä, kieltäjä -- juu juu! Ei kuulu Rynttäsen rukouksissakaan käyvän ja rehtoria kovistelevan kuuluu että tämä vain rahan rakkaudesta rukoilee... Eikös meidän sitten otsamme hiessä työtämme tekemän pidä -- hää? Oli sanonut sen isämeitäin olevan pyhänhengen pilkkaa -- vie ja varjele! Vaan kyllä kai minun nyt pitää lähteä rumineeraamaan, hohoo...

Juoruakka niisti nenänykerönsä, vaan ei hän kuitenkaan vielä lähtenyt. Jatkoi vain iloisia juttujaan:

"Juu! Ensin siitä kaikki niin tykkäsivät, vaan nyt on koira karvansa näyttänyt. Raaka sillä luonto kuuluu olevan, vaikka tuo meijänkin Manti sitä ensin niin kehui. Raaka, raaka! Oli vain naureksinut, kun viikarit tässä yhtenä päivänä olivat meinanneet koko koulun ilmaan räjähyttää. Jessus! Muut opettajat olivat juosseet sydän kurkussa... joka luokalla pauke kävi... luokat savua tuprunaan... ne oli ihan itkeneet lasten perisynnin kirouksia, vaan tämä vaan virnistellyt oli ja vielä kehaissut että hän puolestaan ei rankaise. Mistä sitten rangaista, jos ei mokomasta? Sitä vartenhan se on koulu jotta siellä ihmistapoja opetetaan. Mutta tämä vaan -- elä muuta kuin naura. Väärä-uskoinen! Minkä se vielä tekeekään, jos saa kasvattaa kaupungin lapsia? No hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vaan, -- en minä neljättä kuppia... Vielä pitää tuossa Tuppuraisessakin pistäytyä -- asialla, asialla vaan. Jumalan haltuun. Raamatun selityksessä sitten tavataan. Ajöö, ajöö -- --

"Juu, sitähän minä vielä hunteerasin että onkos se Amanta nähnyt sen artiklan Helsingin aviseista? Joo, se on justjänttiin tämän majisteri Frommeruksen käsialoja. Hävytön häikäle, miten siinä sanookaan: 'Likaisemmat kuin Sika-Taavetin takapiha' -- se näet näitä meidän katuja sikaneeraa -- ja huoneihen alla selittää löytyvän 'sekä julkisia jotta salaisia satavuotisia saastansäiliöitä, jotka levittävät ympärillensä surmansiemeniä', joihin lapsiriepuja kuuluu kuolevan aivan kuin kärpäsiä myrkkyyn. Minä osaan ne sanat ihan ulkoa. Tietysti, rakas Amanta, tietysti, jes jes! On siinä artiklassa paljon perääkin, vaan eihän saisi sanoa kaikkea mitä ihminen tietää. On meijän rotuvaareilla toki kissanraatojakin -- muistaakos Amanta, kuinka monta hevoskuormaa se tuo viskaali sitä törkyä tuosta Makkaraisen portin edustalta kaivatti -- juu, ja on sitä tämänkin pytingin alla rihkamaa, jos syyninki pannaan, on, on, eipä sillä eikä siksivuoksi, vaan ei sitä passaisi mailmalle huiluttaa, sehän on Jumalan sallimaa kaikki... Oikein sanoi valtuusmiesten tirehtörska että majisteri Frommerus on häväissyt koko Moukkalan yhdyskuntaa. Niin, niin! Vaan jos minä nyt lähtisin... Ai Jessus. Kuulkaahan ystävät: se siinä artiklassa sanoi meidän kirkon tapulinkin kenottavan kallellaan ja ennusti kerran kaatua romahtavan Adamssonnin navetan päälle. Herra siunatkoon! Rekina-rouva ihan oli pökerryksissään -- vähemmästäkin -- kuuluvat sen Aapelin kanssa päättäneen että navetta puretaan, jottei ainakaan ämmärukat muserru... -- niillä on yksitoista poikivaa -- tulevan viikon torstaina kuuluu Sepelikki saavan vasikan. -- Voi hyvä Jumala, sillä viisiin sitä ihmisiä säikytellään, kun hulivili-avioliitossa ollaan. Voi maalimaa pahennusten tähden... Niin on rauhassa elää juntattu tähänpäivään asti ja tapulit suorina seisseet, vaan annas kun tuo Jerusalemin suutari tänne lestinsä toi -- hetipaikalla on hengellinen elämä hieverissä. No hyvästi nyt, ajöö rakas Amanta, hoppukin tässä hätistelee. Kyllä minä huomennakin, jos kerkiän... Morjensta vaan, Amanta."

Juoruakka meni.

Reino Frommerus ei hänen puheistaan välittänyt, vaikka ne hänenkin korviinsa kantautuivat. "Jos ei pahempaa tule -- ei hätää mitään" arveli hän itsekseen, ja teki työtänsä häiriytymättä.

Mutta Pater Kaljupääensis, Moukkalan suojeluspyhimys, ei ollut täysin tyytyväinen pikkuserkkunsa, Juoruakan, heikkoihin toimenpiteisiin. Hän rupesi yön unissa ilmestymään milloin minkin kaupungin asukkaan makuukammioon, kehoittaen -- kaikkien kirkkoisien nimessä -- ryhtymään vakavampiin toimenpiteisiin vaarallisen villitsijän Reino Frommeruksen suhteen. Kehoitti -- vieläpä käskikin.

Nämät unijumalan käskyt upposivat kaupunkilaisten veriin kuin parhain lehmänrokko ja puhkesivat pintaan kuin loistavimmat ajokset...

Koko kaupunki heräsi itsetietoiseen taisteluun.

Ensin marssivat esiin pikkukaupungin rouvat, Moukkalan yhteiskunnan todelliset nyörinpunojat, jotka nyt olivat huomanneet elättäneensä povellaan käärmettä. Rouvat jättivät kaunopuheliaan adressin, jossa oli monen monta omakätistä allekirjoitusta. Siinä olivat Ellit, siinä Lillit, siinä puolivillaiset ja puolivillit. "Me allekirjoittaneet kaupungin sivistyneet äidit pyydämme -- vaadimme" ja niin edespäin...

Reino Frommerus vain hymyili.

Mutta hienojen rouvien jälissä astua toppuroivat häntä vastaan kaupungin pätevät papat: valtuusmiehet, korkean raadin jäsenet, sekatavarakauppiaat, viina-anniskelutirehtöörit, venäläisvormuiset virkamiehet -- toisin sanoen: kaikki Moukkalan virkaintoiset nuohoojamestarit ja kadunlakaisijat. Hepä antoivat maisteri Frommerukselle suullisen, varsin vakavan varoituksen ja poistuivat sitten arvonsamukaisessa järjestyksessä aivankuin olisivat käyneet pääsiäiskirkossa.

Reino Frommerus vain vihelsi!

Hän läksi viheltäen kouluunkin, mutta kas: siinä kompuroivat kolistellen rappusissa häntä vastaan koululasten lailliset vanhemmat, kaikki kristillissiveelliset holhoojat, nuot, jotka olivat uskoneet lastensa kasvatuksen koululle, koskapa heillä itsellään ei siihen riittänyt aikaa eikä halua; nekin jättivät nuorelle opettajalle "atressin" ja poistuivat hartaissa toiveissa.

Reino Frommerus vain heilautti keppiään -- läksi yhä kouluun ja opetti kahta innokkaammin...

Mutta voi! Pian tarttuivat pyykinpesukurikkaan myös kaupungin kaikki pedagoogit, nuot koulumestarien pyhät jäännökset edellisiltä vuosisadoilta, kurttuiset pyhäkoulumamsselit ja muut muumiot -- ja vasta kaiken tämän märehtivän Jupiterin karjan jälkeen ajaa karahutti esiin renkuttavin valjain, nilkuttavin tammoin ja ruunin, koulun Johtokunta: oikeaoppisuuden, siveellisyyden ja poliittisen järjestyksen ylimmäinen valvoja lähinnä Jumalaa -- joka viimemainittu oikeastaan myös kuului tai oli herra Bobrikoffin aikana jotenkin joutunut kuulumaan johtokunnan ylivalvonnan alle.

Tottatosiaan! Johtokunnan kanssa ei ollut leikkimistä, ja -- Reino Frommerus lakkasi viheltelemästä.

Koko tämä kunnianarvoisa pikkukaupungin rekiretkye -- Juoruakan vesikelkasta aina Johtokunnan kuomurekeen saakka -- oli äkkiä ruvennut harrastamaan yhtä ainoata uskonnollisvaltiollista kysymystä: viisaustieteen maisteri Reino Frommeruksen soveliaisuutta Moukkalan korkeakoulun opettajaksi?

Sehän kyllä oli mahdollista että Juoruakka osaksi oli ollut väärässä, sehän oli mahdollista että muitakin raatoja paitsi kissan lymysi kaupunkilaisten pimeissä lattiakellareissa tai että kaupungin vanha kellotapuli oli hieman kallellapäin, sehän -- ja moni muukin ilmiö -- oli varsin huomiota-ansaitsevaa, mutta --?

Niin, tässä oli vain yksi "mutta", nimittäin se tosiasia, että maisteri Frommerus aikakirjojen ja tunnustähtien mukaan oli ensimmäinen mies Moukkalan esi-isiä kunnioittavassa seurakunnassa, jonka lapsi uhalla oli jätetty kastamatta, vaikka kaupungin kaivoissa, vieläpä perunakellareissakin, oli runsaasti vettä.

Uhalla? -- niin.

Siitä sopi tehdä kaikki muutkin johtopäätökset. --

Vapaamielisen koulumaisterin asema ei suinkaan ollut kadehdittava. Joka suunnalta häntä nyt nykittiin; mustat pilvet jo syytivät hänen niskaansa tulta ja ukonkiveä.

Jos ei ollut leikkimistä jalon Johtokunnan kanssa, niin eipä myös ollut ottelemista osakeyhtiö "Suomalaisenkaan" kera, sillä tällä hengenpiirillä oli tuo kaikista vaarallisin ase -- sanomalehti.

Sanomalehden nimi oli "Korven Kalkuttaja", jonka vanhan urkuharmonian pedaaleja poljeskeli herra Tiitus Tolvanen, sanomalehtimies.

Tämä Tiitus Tolvanen -- kuten heimonimensä jo viittailee -- ei ollut Isältä Jumalalta saanut niitä kaikista korkeimpia järjen lahjoja, eikä myös luonto hänelle ollut suonut sukkeluutta yhteiskunnallisessa osuustoiminnassa, mutta oli laupias luojamestari hänellekkin sentään lahjoittanut jotakin hyvää -- nimittäin suuret korvat, avarat kuin Bileamin aasilla, mitkä erinomaisesti täydensivät hänen aivokoppaansa alituisesti sähköttäen uutisia hänen sielunsa sentraaliin, josta ne sitten kaikenlaisten käsiseparaattorien välityksellä joutuivat "Korven Kalkuttajan" isänmaalliseen kirjapainoon.

Näillä itämaisilla korvillaan kykeni herra Tolvanen kuulemaan asioita sellaisiakin, joita eivät muut kuolevaiset kuulla voineet, ei edes Juoruakka, joka toimi hänen reportterinaan. "Mikäli olemme kuulleet" sanat tarkoittivat aina tätä Tolvasen svedenborgilaista kuulotaitoa. Itse luki hän aina myös korehtuurit ja luki ne tavallisesti niin että "enkelistä" tuli "perkele" ja päinvastoin, johon vuoroviljelykseen ajattelevaiset lukijat piankin tottuivat. Tosin hän itse ähkyi tätä sanojen merkillistä yhdenkaltaisuutta...

Tiitus Tolvanen ei ollut mikään tusinasanomalehtineekeri, joka rahan taikka muun mammonan takia antautuu mailmaa parantamaan, ei! -- hän oli pikkukaupungin kapitalisti, joka oli saanut setelinsä suoraan Jumalalta -- aivankuin Israelinlapset mannan taivaasta -- ja senpätähden hän taivaallisen pankkiirinsa kunniaksi oli itsensä huudattanut sanomalehti-päälliköksi, jonka ammatin sopivaisuutta häneen nähden järkevät ihmiset selän takana tosin irvistelivät, mutta jota Tiitus herra itse piti elämänsä kutsumuksena.

"On see nii hauska olla toimiddajana, kunn onn siihen luondaista dtaipumusta!" olikin hänen tapansa kehaista lähimmän ystäväpiirinsä keskessä.

Tolvanen siis toimitteli, toimitteli, leikkasi, liistaroi ja toimitteli -- hän rakasti keritsimiä -- ja olipa ikäänkuin pilventakaiset ilmiantajat olisivat hänelle lähetelleet raporttejansa, joiden mukaan asiat painatettiin ja ikuistettiin.

Kun Frommerus-vaino alkoi, oli siis Korven Kalkuttaja mitä suosiollisimmin senkin hengellisen herännäisyysliikkeen etunokassa:

'_Avoin kirje maisteri Reinholti Frommerukselle_. Sen johdosta mitä Jumalan Hengi sielussani valittaa. Niin pyytäisin teitä Jumalan Henken avulla paremmin tutkistelemaan mitä Hengi Seurakunnille sanoo. Että miksis tulitten tähän kaupuntiin pahennusta aikaan saattamaan? Vai niinkö te luulette että syntinen immeinen, joka on synnin ala myyty, omalla voimallaan voi autuvaaksi tulla eikä muka tarvihe mistään välittää. Kyllä sitä asijaa on tuhansia vuosia reistattu, vaan maaliman viisaus on Jumalan etessä typeryys ja se joka meistä suurin tahtoo olla, se olkoon toisen palvelija, sillä ylpeys käy lankeemuksen etellä, sanotaan sanassa. Kun kerran rakas taivaallinen Isä II personassaan Pyhän Kasteen on asettanut, niin ei se kuulu ainoasti hyvään tapaan ja Lutheruksen oikeaan oppiin, vaan kuuluu se myös Suomalaisuuten kalliiseen asijaan, joka kai herr majisterillekin pitäis oleman sytämen asija, koska on -- mikäli olemme kuulleet (toimituksen lisäys) -- pappansa hänet ylöskouluttanut eikä siis passaa olla viikingien kädyri. Me emme tällä erää tahto kosketella siviliaviota, koska sitä monet tosisuomalaisetkin puollustavat -- mikäli olemme kuulleet (toim. lis.), -- vaan sen me sanomme että ristilliseltä kannalta on järin tärkejätä, jotta kaupunnin lapset saisivat opetuksensa uskovaiselta, joka nöyrästi tunnustaa esi-issäin oppia siihen asti kun maalima seisoo, ja kehotamme siis lämpymästi: jätä pojs ah rakas veli tuo henkellinen ylypeys ja anna lapses kastetuksi tulla Vetellä ja Henkellä, jotka niin korkijat asijat matkaansaattaa taitavat, sillä katso koko Suomen suomalainen kansa jo kokottaa kädensä majisteria vastaan ja kansan ääni on tärkejä äänenkannattaja Jumalan etessä. Siis tunne itsesi, oo ihminen. (Lähetetty). -- Toimitus puolestaan yhtyy edelliseen, sillä nähtävästi arv. kirjoittaja tarkoittaa kaikkien yhteistä parasta.'

Korven Kalkuttaja painatti moiset sepustukset tavallisesti suomalaisen t- ja j-tyylin mukaan, jotta ei mitenkään loukkaisi kansanomaista sävyä.

Tällaisia opettavaisia pätkiä julaistiin noin pari kertaa viikossa, mikä vaikutti varsin elähyttävästi pikkukaupungin elämänmenoon, jossa niin harvoin pormestarin härkä putosi kaivoon tai talitianen teki pesänsä kaupunginvoudin takapihaan (sellaisia olivat yleiset uutiset). Maisteri Frommerus oppi löytämään parhaimmat nakerruspalat tavallisesti sunnuntailukemisten jälkeen, mikä oli erikoisesti suosittu osasto Kalkuttajan jalossa sanomalehdessä. Hän -- hullu mies -- noihin hengellisiin avoimiin kirjeisiin toisinaan vastasikin, mutta tarpeetonta lienee huomauttaa että hän niin kevytmielisestä menettelystään sai tuhansin kerroin nuuskua ja tukkapöllyä lisää. Se oli aivan samaa kuin nakata kalikka koiralaumaan: yhä suurempi äläkkä siitä syntyi, hammasten kiristys ja kinttuihin karkaus.

Tiitus Tolvasta ja hänen jumalanrakkejansa ei tosiaankaan sopinut ärsyttää. Herra Tolvanen näet todella toivoi tuon nuoren "vanatikon" -- kuten hän sivistyneesti koulunopettajaa nimitti -- sielun pelastusta. Ollen itse syvästi uskovainen -- hän uskoi että suuri Galilealainen hänenkin vaivaisen sielunsa oli verellään lunastanut -- kävi hän uskollisesti joka pyhä kirkossa huolimatta siitä että hänkin salaa oli merkillepannut, kuinka kaupungin vanha kellotapuli todella hieman viippasi Adamssonnin navettaan päin. Kirkossa hän aina ensimmäiseksi siis rukoilikin, penkkiinsä painautuneena, ettei kaiken Herra panisi tapulia kaatumaan ainakaan silloin, kun hän, toimittaja, istuu kirkossa, mutta sepäs häntä salaisesti huolestutti että jos se tornin tötterö on korkeampi kuin on laskettu, niin silloin se romahtaessaan musertaa muutakin kuin Adamssonnin lehmät, sillä Korven Kalkuttajan kirjapaino sijaitsee näet juuri justiinsa Adamssonnin navettarakennuksen takana! Mutta oliko koskaan maalimassa kuultu että Isä Jumala olisi sallinut tapulinsa kaatua uskovaistensa päälle?

Ehkäpä siis kuitenkin saattoi toimia ja toimitella turvassa, jollei vain ameriikkalaisia orkkaaneja, noita hirmumyrskyjä sattuisi, joiden riippuvaisuus Jumalasta oli hänelle aina ollut hiukan hämärä ja epäilyttävä asianhaara. Pääasia sentään oli se ettei kirkontapuli ehtisi romahtaa ennenkuin Korven Kalkuttajan oli onnistunut ajaa villitsijämaisterin ulos kaupungin tullista.

Tiitus Tolvanen siis toimitteli, toimitteli herransa rauhassa ja Kalkuttaja -- tuo ikuinen nalkuttaja, painatteli, painatteli vain...

Se painatus ei mennytkään turhaan, sanat eivät kaikuneet kuuroille korville -- itse Suomen kansa näet sattui lukemaan juuri sitä sanomalehteä. Ja kun Tiitus Tolvanen kerran oli pasuunaan puhaltanut, niin koko Suomen kansakin heräsi. Se hyökkäsi ikäänkuin seipäillä ärsytetty karhu syvältä korpiluolastaan, se nousi kahdelle jalalle ja kamalasti kiljahdellen tirkisteli eteensä siihen mieheen, joka sen korven pyhää rauhaa oli uskaltanut häiritä.

Maisteri Reino Frommerus näet oli alkanut saada nimettömiä uhkauskirjeitä.

Näin nyt karjui Suomen kansa -- kautta kansakoulun läpikäyneen maalaistalonpojan kirjeen, jonka koulumaisten eräänä syyspäivänä vastaanotti Moukkalan postimieheltä:

'Millä oikeutella sinä, joka olet kelvottomimpia Pobrikohvin kädyreitä s.t.s. Venäläistyttäjiä, niin häikäilemättömän törkimyksellisellä hävyttömällä konnuudella esiinnyt isänmaallisena ja päällisiksi suomenmielisenä? Paina sinä, joka uneksit suurmiehen kunniaa, silmät lieteen! Vain onhan toteutunut suhteesi sananlasku: ennen maa repiää kuin huora häpiää. Olet pappilassa kasvatettu ja ei opetettu etes 6:tta käskyä, joka oletkin, huoruuten perkele, kovin hävyttömään raivoon noussut. Julkisesti huoripenikkasi syntymisen vielä häpeet ilmaista. Ei totella sinulla, inhottava perkele, ole sielua. Mutta varo sinä ilkeä saatana Herralla Jumalalla on voimaa ja keinoja sellaiset maan turmeliat ja vaivat vielä hukuttaa -- varmaankin helvetissä. Mitä te itserakkaasti ylvästelette runoistanne? Runoja! Halpamaisinta lallatusta, jolla ei neulanpistoa ole yhteyttä isänmaallisuuten ja suomalaisuuten kanssa. Kirottu, saastainen iljettävä hylkiöperkele olette!

Kostakoon Herra Jumala ajassa Teille ansionne jälkeen. Elköönkä suhteenne olko pitkämielinen. Mitä te parempia persooneja kohten kuin te itse olette, uhkailette. Varohan konna, kavala perkele, omaa kurjaa nahkaasi, joka todella ansaitsee uhkausta.

_Asian tunteva Perustuslaillinen Suomettarelainen_.'

-- Tässä on tosisuomalainen perkele ja kristittyjen perkele sulaneet yhdeksi valtavaksi käsitteeksi! sanoi Reino Frommerus naurahtaen ja pisti uhkauskirjeen taskuunsa.

Ja tämä uhkauskirje povellaan, läksi hän myös kouluun...

Ja hän opetti voimallisesti, itsekkin ihmetellen, mistä kummasta sai kaiken sen siveellisen ryhdin, jolla tunsi liikkuvansa ja toimivansa näissä vaikeissa olosuhteissa.

Mutta yön yksinäisinä hetkinä tämä raaka piiritys häntä jo hirvitti, se iski kipeitä haavoja hänen sydämmeensä, turmeli hänen ihanteellisia käsityksiään Suomen kansasta ja synkensi synkentämistään hänen elämänsä toiveita.

Sillä joka aamu täytyi hänen herätä uuteen vainoon, yhä uusiin, yhä pirullisempiin uhkauksiin. Tarvittiin terveen järjen kaikki hillitsemiskyky pysyäkseen tyynenä ja lujana kokiessa kaikkia niitä järjettömyyksiä, joihin vaino oli paisunut.

Pastori Elias Rynttänen kulki ympäri kuin kiljuva jalopeura, ja tiesi kyllä, missä se mies oli, jota hän etsi nielläkseen, mutta -- omituista kyllä -- hän ei uskaltanut enää yksikseen kapinoitsijaan kajota. Kuten ovela valloittaja ei hän enää käynyt raakana Goljattina piskuista Daavidia vastaan, vaan meni ja teki salaliiton virkaveljensä Möhkösen kanssa, hyvin oivaltaen että vaikka he kaksi valtiollisessa politiikassa sattuivat vetämäänkin eri köyttä, niin taivaallisessa diplomatiassa sentään mainiosti soveltuivat kiskomaan yhtä köyttä, nimittäin sitä köydenpätkää, jolla Reino Frommerus piti hirtettämän. Salaliittoon yhtyivät sitäpaitsi kirkkoherra Land itseoikeutettuna jäsenenä ynnä ennenmainittu jouluenkelirunoilija Kåhlroth-Lanttu -- ja nämätpä neljä jumalanvoideltua nyt marssivat kuni muinen ylimmäisen papin Eelin pojat kantaen liitonarkkia kaiken Suomen kansan edessä ja ikäänkuin veisasivat korkeimmassa kuorossa: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Zebaoth, totisesti hän hukuttaa jumalattoman suvun eikä anna anteeksi sille, joka hänen edustajiaan ei tottele. Katso, me Jumalan edusmiehet, olemme kuten Herodes, Pilatus ja Kaifas tulleet ystäviksi, koska suuri yhteinen päämaali sitä vaatii. Halleluija! Tarttukaa köyteen kaikki!"

Reino Frommerus näki mielikuvituksessaan tämän liitonarkin kieppuvan ikäänkuin ruumiskistun messua mylisevien pappien välissä ja hänestä tuntui aivan kuin häntä itseään siinä väkisten olisi viety ennenaikaiseen hautaan...

Mutta kaikkein ylinnä kaikui hänen korvissaan Tuomiokapitulin korkea veisu, tuon kaikista hengellisistä tuomareista kokoonpannun korporatsioonin kuorolaulu. Olipa ikäänkuin hän hengessään olisi nähnyt Jerikon piirityksen ennen Kaanaan valloitusta, jolloinka jumalata-pelkääväiset papit kiersivät seitsemän kertaa itsepäisten pakanamuurien ympäri symbaleilla soitellen, riemubasunoilla puhallellen, jotta koko Jehovan voima maanääriä järisyttävästi tutaisiin. Se oli mahtava ristikulkue, jollaista eivät uskovaisimmatkaan akat ennen olleet Moukkalan lehmikujilla nähneet! Siinä vaelsivat nyt sekä ratsain että jalkaisin kaikki luteerilaisen vatikaanin jäsenet: oikeauskoisen hiippakunnan herra piispa kuni paavi kardinaaleillensa, henkivartioinensa, ja kaikki he vihanvimmatusti puhalsivat puhaltamiinsa, joita oli sekä vanhantestamentin aikuisia että suomalaisia paimentorvia, jotka ytimiin ja luihin tunkevasti törähtelivät syksyisessä ilmassa. "Jerikon muuri, Jerikon muuri, sorru, särjy, raunioksi raukene, pakanain turva, kyykäärmeiden kallio!" ikäänkuin pauhasivat nuot basuunat, pukinsarvet ja tuohitorvet.

Ja oli kuin herrat papit, nuot Jumalan soturit, olisivat kiertäneet jo seitsemännen päivän seitsemättä kierrostansa muurien ympäri ja kansan nostama sotaulvonta käynyt yhä kauheammaksi, sillä kaikki he himoitsivat saalista sanan jälkeen, uskoen Kaanaseenjohdattajansa lupaukseen että kohta, kohta Jerikon muuri oli itsestään hajoava...

Ja Reino Frommerus, joka istui tuon pakanamuurin korkeimmalla sakaralla, aseenansa ainoastaan daavidilainen linko, vahtien kuinka hänen oikein kävisi, -- hän luuli jo totisesti häviönsä päivän tulleen ja vavahteli kalvenneena, kauhusta huudahdellen itseksensä. "Järkeni ja sydämmeni Jumala, Vapauden pyhä herra, etkö minua auta, etkö minua auta?"

Hän uskoi jo että papillista väkivaltaa vastaan Suomessa oli yhden miehen mahdotonta taistella ja että siis hänenkin, yksilönä, oli pakko sortua ylivoiman alle -- -- --

18.

Mutta silloin tapahtui jotakin...

Tapahtui äkkiarvaamaton ilmiö, siinämäärin väkevä ja pyhästi pyörryttävä että sekä vainottu että vainoojat ylenpalttisesti hämmästyivät, ja kaikki se pirullinen, mitä oli ollut tekeillä yksilön itsenäisyyden masentamiseksi, unhoittui -- unhoittui iäksi.

Se oli henkinen maanjäristys, niin merkillinen ja mieliämullistava, ettei senkaltaista ilmoisna ikänä ennen oltu nähty eikä kuultu Suomen kansan historiassa. Se vyöryi kuin pitkäisen jylinä yli tuhansien vuorten ja tuhansien järvien, ja sen leimaukset näkyivät idästä hamaan länteen ja etelästä hamaan pohjoiseen. Ja kammottavassa, pimenevässä hiljaisuudessa, joka ennusti hirmujyrinää, kuului kuni huuhkajan huutona yksi ainoa ääni: "herätkää! nouskaa! karistakaa päältänne orjankahleet!" Se oli kärsivien kansojen viattomasta verestä vuotanut valtameri, joka tulvaksi paisuneena hyökyi pitkin mantereita, tantereita, ryskäen, mukaansa temmaten ja allensa kaataen kaiken, mitä siihen asti järjestetyssä yhteiskuntaelämässä oli pidetty kaatumattomana, horjumattomana, ikuisesti väistymättömänä. Sen valtameren pahaaennustavan kohinan edessä vapisivat keisarinlinnat ja suuret ruhtinaat, vapisivat kokonaiset sotajoukot, joiden olemassaolosta valtakunnat riippuivat.

Ei mikään voima taivaassa eikä maassa näkynyt voivan sen valtameren nousuveden kulkua estää. Se läksi suuresta kansasta ja tarttui myös pieniin...

Se viskasi hyrskähtävän hyökylaineensa Suomenkin niemen maanääriin, nosti jättiläisaaltonsa Moukkalan kaupunkiinkin kuni uppiniskaista kalliota vastaan, hyökkäsi niin ylös että roiskeet lensivät korkealle ilmaan -- siristen aina Kurjalan nälkäperukoille asti...

Ihana ilmiö, orjuutettujen kansakerrosten jumalainen kapina, korkeaveisuinen kostonuhka -- suurlakko.

Eikö sitä vallinnut joku korkeampi voima kuin kenraalisantarmien tai ylimmäisten pappien??...

-- -- --