Part 23

Jos tuo lapsi olisi syntynyt kuolleena tai ollut edes rujo ja rampa tai elukan muotoinen, niin olisi papilla ollut hyvin helppo kääntää asiat parhainpäin ja saarnata kaupunkiseurakunnalleen että Jumalan rangaistus ja vanhurskas kirous kohtasi aina jossain muodossa kaikkia vapaauskoisia...

Mutta lapsukainen kuului vain kasvavan ja vahvistuvan hengessä, ja lisäksi -- tosin akkain ilmiantojen mukaan -- olevan kaunis lapsi!

"Noh, ainakin sen vaivaisen sielun minä pelastan kirkon helmaan", lohduttelihen hän itsekseen: "ja siinä samassa tilaisuudessa minä manaan uppiniskaisia vanhempiakin oikeinkasvattamaan edes kakaransa, koska eivät, raukat, pysty itsiänsä kurissa ja herrannuhteessa pitämään!"

Ja pastori oli niin yksinkertainen että odotteli milloin häntä tultaisiin ristiäisiin kutsumaan.

Mutta pyyntöä ei kuulunut, vaikka lapsen saannista, papin salaisen muistiinpanon mukaan, oli kulunut täsmälleen kuusi viikkoa.

Pastori Rynttänen tarttui kirkkolakikirjaansa ja luki sieltä tärkeän parakraahvin: "Jos lapsen syntymisestä kuusi viikkoa on kulunut ja lapsi vielä on kastamatta, muistuttakoon seurakunnan kirkkopaimen siitä lapsen vanhempia tai edusmiehiä. Jos ei sitten kahdeksassa päivässä lasta kasteta eikä laillisia esteitä voida näyttää, meneteltäköön vanhempia tai edusmiehiä kohtaan niinkuin XIII luvussa säädetty on." -- Laki niinkuin luetaan! Siinä ei ollut tinkimisen varaa...

Pastori Rynttänen puki pitkän mustan takin yllensä, sitoi liperit kaulaansa, pisti "vade mecum pastorale" käsikirjansa povitaskuunsa ja marssi juhlallisena kuin kaikkivaltias Juppiter maisteri Frommeruksen asuntoon, jonne tie entuudesta oli tuttu.

-- Käykää sisään!

Se oli maisteri, lapsen isä itse, joka pyysi.

-- Herra pastori taitaa olla menossa sairaan luo, kun noin on mustissa?

-- Ei, kyllä minä vartavasten tänne...

-- Oh mikä kunnia, painakaa puuta, tässä olisi tupakkaa!

Pastori Elias Rynttänen oli siinämäärin tupakanahne että otti vastaan tarjouksen.

Vallitsi pitkähkö äänettömyys. Pappi puhalteli paksuja savutupruja ilmaan, mutta imi joka toisen savun intohimoisesti syvälle keuhkoihinsa. Hän katsoa mulkoili ympärilleen. Vihdoin hän rykäsi.

-- Onko teidän kaivossanne vettä? äänsi hän naurahtaen.

-- On! Onkos pastorin kaivossa? vastasi ja kysyi toinen terävästi.

Pappi ei vastannut, hän puhaltaa pärskäytti vain savupilven läpi molempien sieraintensa, jotka mahtavasti laajenivat.

-- Maisteri kai ymmärtää mitä minä tarkoitan?

-- Ai jes! Teitä janottaa? Suokaa anteeksi. -- Tilta! Tilta hoi! huusi isäntä.

Palvelustyttö raotti ovea.

-- Täällä tarvittais vettä!...

Piikatyttö, nähtyään papin juhlatamineissaan, lennätti pöydälle raittiilla vedellä täytetyn kulhon, juuri samallaisen, jollaista pappiloissa lapsenkasteessa käytetään. Hän niiasi syvään papille.

Maisteri Frommerus ei joutunut pahasti hämilleen.

-- Täss' olisi... Me otamme juomaveden kaivosta, vaan kasvojenpesuun käytämme jokivettä, -- tuumaili hän.

Pappi ei kajonnut kulhoon. Hän istui ja mietti... Maisteri Frommerus tarttui itse kulhoon ja ryyppäsi.

-- Siinä on puhdas maku! sanoi hän tyynesti. Papin silmät kiiluivat kuin kekäleet yössä... Hetki oli jännittävä. Samalla kuului lapsenitku viereisestä huoneesta, missä nuori äiti pienokaista hyräillen syötteli.

Pappi höristi korviaan ikäänkuin vanha hevonen, joka kuulee varsan hirnuntaa laitumelta aidan takaa.

Lapsen isä myös kuulosti.

-- _Uskooko pastori nyt että olemme naimisissa?_

-- _Tahdotteko kastattaa lapsen?_

Kysymykset kilahtivat vastatusten aivankuin terävät miekat kaksintaistelussa.

-- Millä perusteella te vaaditte?

-- Kirkkolain. Kuusi viikkoa on kulunut...

-- Emme me kastata!

-- Mutta lapsi kuuluu Jumalalle!

-- Kyllä kai, vaan ei kirkolle!

-- Tietääkö maisteri että minä... olen kymmenen lapsen isä?

-- Vai niin. Kuuluuko niistä ehkä joku Jumalan valtakuntaan?

-- Nyt on puhe teidän... aviottomasta lapsestanne...

-- Hyvä herra, puhukaa vähän hiljempaa minun huoneissani!...

-- Tahdotteko kastattaa? Minulla on valta sielunpaimenena...

-- Paula hoi? -- tuo lapsi tänne!...

-- Päivää pastori, kiitoksia viimeisestä! huusi rouva Frommerus lennähtäen sisään käärönsä kanssa.

-- Kastakaa nyt, herra pastori, jos suinkin ilkeätte! ilkkui aviomies. -- Tässä on lapsi, tuossa vesi. Me -- kiellämme jyrkästi...

Pappi oli ponnahtanut seisaalleen ja hapuili kalpeana povitaskuaan aivankuin olisi ollut aikeessa vetäistä sieltä esiin pistoolin.

-- Todistajat --? änkytti hän.

-- Jumala ja piika Tilta -- ovenraossa! vastasi Reino Frommerus hermostuneesti naurahtaen.

Pastorin karkea leuka tärähteli, hänen pikisilmänsä kiehuivat syvällä sinertävissä kuopissaan, hän leimautteli niitä uhkaavasti ympärilleen; sitten ne yhtäkkiä singahtivat pöydällä lepäävään raamattuun, sitten lapseen, joka mitään aavistamatta hymyili ja haukotteli äitinsä sylissä, ja lopuksi ne näyttivät viileskelevän hänen omaa nenänhuippuaan, josta ne vihdoin putosivat -- kuni rätisevä ukkosennuoli kirkontornista johtolankaa myöten maahan -- alas omiin jalkoihin.

Hän katsahti hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin nyt vasta tajuten, missä oli ja millä asioilla...

Taivaan vasama ei ollut uponnut syntisten lihoihin. Ukkonen jyrisi vain kaukaa, etenemistään edeten.

Sanaa sanomatta läksi pappi ulos asunnosta.

Kesäinen vesisade pieksi pikkukaupungin rapautuvia kujia...

16.

Ikäänkuin raamatullisessa tarinassa eräs mies perheineen pakeni hirmuvaltiaan kuninkaan vainoa muille maille, niin nyt Reino Frommeruskin puolisoineen ja lapsineen kiiruhti pois tuon pikkutyrannin Elias Rynttäsen kaupungista. Haaleana kesäyönä hän näet vuokravaunuissa kalleimpineen ajoi ulos Moukkalan tulliportista ja suuntasi kulkunsa Kurjalan korpea kohden. Hänkin ikäänkuin toivoi kerran saavansa unessa ilmoituksen "että ne olisivat kuolleet, jotka lapsen henkeä väijyivät."

Itse hän sentään piankin aikoi palata yksikseen takaisin opettajatointansa jatkamaan.

Perheen matka yli jylhien vaarojen kävi onnellisesti, ei luonto eikä kansa, joka tien varsilla asui, heidän kululleen esteitä pannut. Myös vastaanotto Kurjalan vanhassa pappilassa, joka uhkeana kohosi kellahtavien peltojensa ja suurten ryytimaa-pihlajiensa keskessä, oli herttainen, iloista hälyä herättävä.

Rovasti itse oli ollut heitä vastassa parin peninkulman päässä vanhalla Polle ruunalla, joka hevonen vuosi-vuodelta näytti vain nuorentuvan, pyrkien hyppelemään kuin villi varsa aina milloin kunnianarvoisa isäntä itse sitä ohjasi punatupsuisilla suitsillaan.

Lapsenlapsi vienosti vierellään miniän sylissä, oli rovasti hymyhuulin ajaa keikutellut Kurjalan järven rantaan iänikuisilla pappilan kuomuvaunuilla, joissa pyhät perimätiedot kertoivat suuren Kalevala-tohtorinkin kerran viisi-kuusi virstaa vierineen. Reino oli tämän viime taipaleen saanut ajaa yksikseen noiden isänmaallisten vaunujen perässä. Juhlapäivä se ollut oli sekä tulijoille että vastaanottajille.

Ja niin siis oli papinpoika jälleen isänsä majoilla. Mutta eipä hän nyt, naineena miehenä, joutanut kuten ennen pappilan mukavuuksissa hempeilemään, sillä vakavammat asiat miehen mieltä nyt kiinnittivät. Ennenkaikkea hän tahtoi vaimonsa ja lapsensa vuoksi päästä irti pastori Rynttäsen sielunhoidosta. Jo lähtiessään oli hän vaatinut perheensä muuttokirjaa takaisin Kurjalaan. Pastori Rynttänen ei sitä ollut antanut heti, vaan oli luvannut lähettää postissa. Postissa se sitten tulikin. Mutta minkälaisena se saapuikaan takaisin? Näin kuului tuo muuttokirja siviliavioliitossa oleville meidän valistuneella vuosisadallamme:

Sigillum Capituli Oichiauskocnsis + Hoc signo vinces.

Muuttokirja Moukkalan kaup.-seurakunnasta N:o 77.

Tämän omistaja _Filosofian Maisteri Reino Frommerus_ ja hänen _kihlattu morsiamensa Paula Katariina Winterberg_, joiden syntymäaika ja paikka on ... ...

tulivat _Kurjalasta_ v. 19.. muuttavat nyt _sinne takaisin_

Herran Pyhällä Ehtoollisella käyneet? -- _ei täällä!_ avioliittoon _vihittäväksi esteettömät_ ... ... ... maineensa on _hyvä, katso alas!_

Heitä seuraa lapsensa:

(tyhjä paikka)

Moukkalassa, _elokuun 16 p. 19.._

_Elias Rynttänen_, kappalainen.

Lunastus 50 penniä.

Kaupungin seurakunnan sielunhoitajana olen velvollinen ilmoittamaan että mikäli minä asianomaisia kihlakumppaleita tunnen, heidän maineensa on virallisesti epäilyttävää laatua, koskapa heidän yhdyselämänsä on katsottava sotivaksi meidän siveellistä mailmanjärjestystämme vastaan. En kuitenkaan tahdo muuttaa entisessä muuttokirjassa -- ihmeellistä kyllä -- esiintynyttä _hyvä_ sanaa.

(_Yksityinen muistutus asianom. virastolle_).

Muuttokirjassa ei näkynyt sanaakaan ulkomailla tapahtuneesta vihkimisestä siviliavioliittoon, ei sanaakaan lapsesta. Lankettiin valmiiksipainettu _vaimo_ sana oli pyyhkäisty pois, kuten näytti, vihaisella kynänvedolla, niinikään painetut sanat _avioliittoon vihityt_ olivat katkaistu ja sijaan piirretty "vihittäväksi esteettömät."

Tätä virkapaperia seurasi kohtelias yksityiskirje.

'_Maisteri hyvä!_

Arvaan että saamanne muuttokirjan muoto Teitä ei miellytä. Sille kumminkaan en _minä_ muuta voi virallisesti. Mitä persoonallisen vakaumukseni mukaan avioliitosta ajattelen, on eri asia. Se on ohjelmakysymys, johon on päästävä, vaan _perustuslaillisena_ pysyttelen lain pohjalla, kunnes sen saamme muuttumaan aatetta vastaavaksi. Omavaltainen poikkeaminen siitä on juuri sitä, jota olemme vastustaneet. Että lapsenne ei ole muuttokirjassa -- huolimatta siitä että ilmoititte minulle sen syntymän ja nimen -- aiheutuu siitä lain määräyksestä, joka käskee ja velvottaa minun pitämään kirjaa ainoastaan Pyhän Kasteen kautta ev. luteerilaiseen kirkkoon tulleista jäsenistä. En sille siis mitään voi. Pitäkää lapsen syntyminen omassa muistissanne, kunnes siviliregisterijärjestelmä on maahan saatu!

Kunnioittaen:

_Elias Rynttänen_.'

-- Tämä taitaa nyt olla niitä Rynttäsen viimeisiä urotöitä! -- huudahti Reino Frommerus huvitettuna papereista. -- Mies on tehnyt laillisuudestaan keppihevosen, jolla hän ratsastaa sisään taivaan portista. Niin, Elias pappi ajaa karahuttaa sisään taivaan kaariportista ja esittää itsensä jalona taistelevana ritarina. "Teidän Majesteettinne nöyrin palvelija, kappalainen Rynttänen Moukkalasta." "Jahah! jassoo!" vastaa Isä Jumala -- "rikosasiain komisarius Rynttänen?" Ja Isä Jumala surullisesti hymyilee. Sillä -- todentotta -- hänen edessään seisoo olento, joka ihmeesti muistuttaa sitä La Manchan manallemennyttä ritaria, jonka pää kohisi täynnä jättiläishaaveita. Pastori Rynttäsen kilvessä paistaa näet ainoastaan loistosana "perustuslaillisuus", ja me, hänen aseenkantajansa, tiedämme varsin hyvin että mies on "surullisen haahmon ritari."

-- Mutta täytyyhän sinun, Reino, sentään tunnustaa että perustuslailliselta kannalta katsottuna pappi tässä on aivan oikeassa? virkkoi rouva Frommerus hellästi.

-- Ei, sitäpä minä juuri en tunnustakkaan! väitti mies intoutuen. -- Vapaamielinen perustuslaillisuus ei ikinä saa asettua kirjaimellisen perustuslaillisuuden sokeaksi soittajaksi. Sen täytyy aina kapinoida, opponeerata sellaisia lain kirjaimia vastaan, jotka eivät ole jaksaneet kohota ajan humaanisten sivistysvaatimusten tasolle. Tämä kapinoiminen kirjoitetun lain siveetöntä tulkitsemista vastaan -- se juuri onkin sitä oikeinta perustuslaillisuutta. Perustuslaillisuuden ydin on tottelemattomuus väärää esivaltaa kohtaan, tulipa tämä väärä esivalta mistäpäin tahansa. Perustuslaillisuus on pakon ja orjuuden vihollinen. Mutta Rynttäsen "perustuslaillisuus" ei ole mitään muuta kuin rutivanhoillisuutta, jossa kaikki pahakin on pyhää. Perustuslaillisuus Suomessa, isänmaallisessa katsannossa, on aina ilmenevä etupäässä siinä että taistellaan Idästä päin tyrkytettyjä laittomuuksia vastaan, vaan ei suinkaan Lännestä tai muualta lentäviä vapausaatteita vastaan. Siviliavioliitto ja kasteenhylkäys eivät ole mitään bobrikoffilaisuuksia!...

-- Vai perustuslaillinen? matki hän yhä terävästi. -- Se on kohtalon katkerinta ivaa että juuri halvimmat luonteet Suomessa ratsastelevat perustuslaillisuuden jalopeuralla. Aivan samoin kuin toiset halvimmat luonteet taipuvat Bobrikoffin kätyreiksi. Totisesti en tiedä, kumpaa ilmiötä syvemmin surkutteleisin... Keksipäs pappikin kauniin fraasin: perustuslaillisuus! Mutta seitsemän vuotta takaisinpäin, jos joku huimapää olisi uskaltanut siviliavioliittoon, hän tottatosiaan ei olisi keksinyt mokomaa kilpisanaa. Ja miksi ei? Siksi tietysti että koko tämä perustuslaillisuuden käsite -- joka itsessään on jalo käsite -- on syntynyt vasta bobrikoffilaisuuden vastapainoksi, vastamyrkyksi. Ennen hän sitä ei olisi osannut kilpenään käyttää!

Reino Frommerus käveli kiivaasti edestakaisin pitkin lattiaa ja muisteli erästä puhetta, jonka pastori Rynttänen keväällä oli pitänyt jossakin kaupunkilaisten juhlassa: "Laki on pyhä ja sille vannotulle valalle on jokaisen oltava uskollinen, näyttäköön se sitten vievän syteen tai saveen!"

Niin oli pappi pauhannut. Siitä yhdestä ainoasta lauseesta saattoi päättää, kuinka halpa käsitys hänellä oli perustuslaillisen hengen pyhyydestä. Hänelle oli samantekevää, miltä milloinkin sydämmen pohjalla tuntui, kunhan vain sai jumalansanan varjossa riehahdella mainehikkaan valtiollisen lain turvissa. "Syteen tai saveen!" -- Reino Frommerus ei vastannut sanaakaan pastori Rynttäsen muuttokirja-lähetykseen... Mutta hänen isäänsä, rovasti Frommerusta tämä virkaveljen menettely ei voinut olla ihmetyttämättä. Vanhus luki muuttokirjan tarkoin läpi, hänen kätensä hiukan vapisi niin että paperi kahisi ja yli sankalasiensa hiukan synkästi silmähtäen poikaansa, sanoi hän:

-- Tämähän on väärennetty!... Mitään muuta ei vanhus sanonut. Hän pisti vaakunapiippunsa palamaan ja näytti olevan tyytyväinen että nuorin poika perheineen todella oli saapunut heitä, korven vanhoja, ilahduttamaan...

Lapsen kastamisesta ei hopeahapsinen rovasti sanaakaan hiiskunut. Muitta mutkitta hän merkisi lapsenkin kirkonkirjoihinsa "miehen ja vaimon" jälkeen, tosin lisäten huomautuksen ettei lasta oltu kastettu mihinkään erityiseen uskontunnustukseen.

Saattoipa siis poika olla täysin tyytyväinen isänsä humaanisuuteen. Kun sai nähdä, miten vanhus nämät arat asiat oli järjestänyt, niin tuli ihan hyvälle tuulelle.

-- Haluttaako pappaa verkonlaskuun?

-- Mitä ihmettä? sanoi silloin kulmiaan kohottaen rovasti ukko, jolla aina oli ollut pientä kinastelua poikiensa kanssa verkkokalastuksen kannattavaisuudesta. -- Sinäkin muka?... No, lähdetään vaan...

Ja isä ja poika läksivät hauskasti keskustellen verkonlaskuun alas järvelle, joka peilikirkkaana hohteli elokuun illassa...

Ruustinna Augusta myös oli sydämmellisesti ihastunut nuorten saapumisesta ja pyrki puoliväkisin valtaamaan miniältä pikku Salaman hoitoonsa:

-- Min lilla pia... Mormors gullöga... Mutta kyllä se on kummallista, kuinka tämä lapsi on musteri Charlotte vainajan näköinen!

-- Ei, hyvä täti, kyllä Salama on oma itsensä! hymähti miniä.

Palvelustytöt, rengit, leikkuukasakat, kanamummo, hevoset, lehmät, koirat ja kissa Mikki, niin, vieläpä pappilan ainukainen porsaskin -- kaikki näyttivät pitävän pienestä uudesta tulokkaasta, Salamasta, vaikka tämä ei vielä osannut puhua yhtä ainoata sanaa Kaikki näyttivät kunnioittavan terveyttä ja luontoa, hyvinsyntynyttä ihmislasta -- elämän iloa. Elämän ponnistusta ja elämän kysymystä...

Ja pyhä kaste häipyi -- ikäänkuin aamukastekkin pappilan pientareilla -- auringon paisteeseen. Ei siitä edes puhuttu!

Mutta oli Kurjalan pappilassa sentään yksi olento: joka ei suvainnut lasta. Se oli tuo syystalvella saapunut uusi apulaispappi Nathanael Kåhlroth, hengellinen runoniekka, joka salanimellä Nattu Lanttu oli julaissut kristillissiveellislyyrillisen kokoelman nimeltä "Sionin kantelon helkähdelmiä." Tämä mies, jonka pelkät kasvot jo paistoivat hengellisen itsetyytyväisyyden ja autuudenpöhön ihrasta, oli tuonut Kurjalan vanhaan pappilaan kaiken juhtansa ja karjansa, jota ei suinkaan ollut vähän, sillä jo nuorena ylioppiskokelaana hänen oli onnistunut päästä rikkaisiin naimisiin. Tosin oli ensimmäinen vaimo kaikkivaltiaan Jumalan kutsumuksesta kuollut jo viiden vuoden kuluttua kuudennen lapsensa synnytykseen -- kurja naisraukka -- mutta laupias taivaallinen isä oli heti työntänyt nuoren papin paradiisiin toisen avun, josta myös jo oli perillinen. Jumalattomat ihmiset ennustivat tällekkin vaimolle samallaista kohtaloa kuin edelliselle, vähääkään välittämättä niistä kauniista runoista, joita herra kirkkoherranapulainen viritteli "sydänlemmikkinsä" kunniaksi. Ruustinna Frommerukselle tämä apulais- tai apulannoitusjoukko taloudellisista syistä oli kova koettelemus, joka puristi hänen silmistään monta salaista kyyneltä maitoja mittaillessaan, mutta rovastimiehensä tähden, joka ei muuta apulaista ollut onnistunut saamaan -- vastaleivotuista papeista näet oli vuosisatamme vaiheessa alkanut olla kova tinka -- täytyi hänen tyytyä ilmestykseen semmoisena kuin se tuli ja oli. Täytyihän toki olla ystävällinen ja niellä kaikki. Onneksi tämä ilmiö kokonaisuudessaan sijaitsi alanteessa, pihan toisella puolella, siinä flyygelirakennuksessa, jollaisia mallikelpoisten suomalaisten pappilain historiassa aina tavataan.

Pastori Kåhlroth (hän kirjoitti nimensä kahdella h:lla) ei tietysti mitään sanonut Reino Frommeruksen lapsesta, mutta koko käytöksessään hän antoi tuntua että tämä lapsukainen, jota lykättiin pienissä vaunuissa aivan hänen akkunansa alatse, häntä erityisesti kiusasi, hengellisesti hermostutti. Eikä hän voinut käsittää, miksei se myös vanhaa rovastia kiusannut.

Tuodappa luvattomasta sekaannuksesta synnin sumussa siitetty ja syntynyt kakara keskelle pääpappilaa ja jättää se siunaamatta perkeleiden valtaan, vaikka kartanossa oli kaksi sielunpaimenta ja kylässä kolmas? Sehän oli häväistys pappilan perustuslakeja vastaan, uskonnollinen skandaali koko seurakunnan edessä! Voi taivasten talikynttilät sitä uudenajan röyhkeyttä...

Ja jouluenkelirunoilija Kåhlroth-Lanttu, hengellisesti vaivautuneena asiasta, kiiruhti eräänä iltana -- saarnasorvauksen lomassa -- sepittämään virttä:

Ah lapsi, synnin hedelmä, Miks Luoja sinut loi, Kun vanhempas ei kumminkaan Sua kasvatella voi...

ja niin edespäin hamaan loppuun asti.

Tämänkaltaiset runot -- hän teki niitä inspiratsioonin sattuessa puolitusinaa vuorokaudessa -- joita apupappi kaikessa hiljaisuudessa rustaili mailman parannusta huolehtien, häntä itseään suuresti lohduttivat.

Oli siis ymmärrettävissä, kuinka hän hermostuksensa kesti, vaikka kartanoon olikin ilmestynyt kastamaton lapsi.

Reino Frommerus, joka apupapin sielunvaivan oli vainunnut heti ensi päivästä, toivoi ilmiöstä paljasta hyvää. Hän toivoi ainakin sitä että pastori Kåhlroth jonakin kauniina aamuna juhtineen ja karjoineen oli poistuva korven pappilasta yhtä juhlallisesti kuin oli sinne saapunutkin.

Ja siitäpä melkein näytti että rovasti Frommerus perheineen sitä samaa salaa mielessään hautoi...

Sillä lapsi oli hyvä niinkuin oli. --

Mutta järjestettyään perheasiansa toistaiseksi täten, matkusti Reino Frommerus taas takaisin Moukkalaan. Velvollisuus ja isänmaa häntä kutsuivat, Luonnottomuutta tunsi hän ainoastaan siinä että pakotti itsensä riistäytymään irti nuoresta perheestään.

Ikävä? vihlova, repivä, salaitkuinen! Se se häntä nyt pahimmin pelotti...

Papinpojan matkatunnelma.

Kuinka minä rakastankaan sitä pappilaa, sitä Kurjalan korven koti pappilaa! Sen kuva on sydämmeeni syvälle painunut -- ei ikinä se sieltä haihdu. Kuta kauvemmin minä elän, kuta kauvemmas kohtalo minut sieltä karkoittaa, kuta vieraampiin olosuhteisiin se minut pakottaa, sitä selvemmin, sitä ihanammin se kuva minulle väikkyy takaa tuhansien ututunturien ja penikulmien, tuhansien elämäni tuskien. Minä näen ja kuulen hengessäni kaiken, mitä siellä on, _miten_ siellä on, miten siellä oli ja miten siellä olla voi, ja minua viehättää ja huumaa se ihmeellinen korkea seutu, Kurjalan korven vanha pappila sisältöinensä ja ympäristöinensä. Jokainen polku minua siellä vetää korven ihmeellisiin salaisuuksiin, jokainen ääni minua siellä värähdyttää luonnon jumalaista kokoonpanoa tajuamaan, minä näen talvisia päiviä peuroineen ja karhunpesineen, kesäisiä iltoja soutavine venheineen ja nuotanvetoineen, ja myöhäsyksyn aamuja kumisevine mantereineen ja riittaanmenneine lampineen, tai kevätöitä metsonsoitimineen ja laihossa kuppelehtivine jäniksineen... minä näen päiviä ja öitä kuni kirkkaasti maalattuja suuren taiteilijan tauluja luonnonkuiskeineen ja ihmisineen, jotka jotakin tekevät, jotka jotakin edustavat niissä olosuhteissa... Minulle kuultaa Kurjalan vaaran avara ilma honganhuminoineen ja palokärjen lauluineen ja minulle kuuluu kotipappilan pyhän rantavalkaman aaltojen loiske siellä syvällä alla mäkien -- ja kallioiden ja hiekkaleikkitannerten tarumaisuus. Se on minulle niin rikas se seutu satua ja todellisuutta ja kansanelämän ihanuutta ja surkeutta, unelmaa ja historiaa, toivoa ja kaihoa, ja mailman totuustaistelua ja tavottelua... Ah, en sitä niin osaa sanoa kuin sen tunnen!

Kuka uskaltaa väittää että minä, että minä muka olen hyljännyt isäni ja äitini kodin tai häpäissyt kotipappilani pyhyydet? Kuka hennoo sitä sanoa?

Minä juuri sen todellisen merkityksen olen sieluuni lämpöisimmin tallentanut. Minä juuri...

17.

Syksy oli tullut, Moukkalan porvariskoulu taas oli täydessä käynnissään ja pikkukaupungin sesonki oli alkanut...

Mutta Reino Frommeruksen elämän taivaalle näytti nousevan mustia ukkospilviä, jotka uhkasivat sataa tulta ja tulikiveä. Jo nyt kävi tuuli ja outo kohina läpi kaupungin, ja pahaaennustavasti murisi koski syvyydessä, ja olipa kuin itse kaljupäinen munkkivainajakin, kaupungin suojeluspyhimys, öisin olisi jylissyt jylhiä sielumessujansa Rauniolla.

Vasta nyt näet Moukkalan asujamisto hitaalla pohjoisnapamaisella järjellään sen oikein oli älynnyt, millaisen vapaamielisen villi-ihmisen se helmoihinsa oli saanut.

Reino Frommeruksella oli kaikesta päättäen liiaksi siipiä, liiaksi höyheniä: -- hän siis oli höyhennettävä.

Niinkuin kipinästä tuli syttyy tai niinkuin kärpäsestä joskus kasvaa härkänen, niin nyt kävi tämänkin miehen maineen.

Sitä mainetta ryhtyi ensimmäiseksi maalailemaan mailman taitavin koristemaalari: uskovainen Juoruakka. Hän se nyt vaelsi ympäri Moukkalan pyhää kylää, kujasta kujaan, talosta taloon, joi kamalasti kahvia, humaltui kuin siperialainen noita, niin että lopulta oksenteli kujille, mutta kulkea köykkäsi yhä ympäri selittäen kunkin päivän tekstiä, väsymättä, milloinkaan mitään unhoittamatta.

Näin nyt saarnasi Juoruakka: "Majisteri Frommerus, Kurjalan rovastin poika, on hirveä ihminen, hirveä kerrassaan -- jessiunatkoon meitä kaikkia. Ilmestyskirjan traakki? -- jaa jaa! Anttikristus? -- juu juu! Vai ettekö ole kuulleet? Hänhän -- on eronnut siitä toisesta siksi että se toinen on ruvennut katumaan kauppojaan... tahtonut pelastaa lapsirievun sielun helvetistä. Frouva raiska! Jestapoo -- olettekos ainoa muukalainen, joka ette tiedä ettei majisteri ole sallinut lasta kastaa? Totinen tosi se on... Paatunut pakana, musta neekeri...!"