Part 22
-- Niin, niin, mutta meidän on muistaminen että luteerilaisuuden sileän naaman pintakerrosten alla kiertelee katoolilaisen inkvisiittorin verisoluja, Hussin ja Giordano Brunon pyövelein verisoluja... Ne, nuo luteerilaisuuden sileät naamat ovat "valkeiksi sivuttujen hautain kaltaiset, jotka ulkoapäin ovat koreat ja juhlalliset, mutta sisällänsä säilyttävät kaikkea mätää." Niin, tuo manaaminen korkean raadin tai tuomiokapitulin eteen on luullakseni lievintä, mitä papit meille voivat tehdä. Aivan uskottavaa on että vaino menee niin pitkälle että meidät käsketään eroamaan toinen-toisestamme, koskapa muka luvattomasti yhdessä elämme... Ja kun tietysti emme käskyä tottele, niin meidät kruunun kyydillä erilleen ajetaan...
-- Minä en anna sinua itsestäni erottaa! sanoi nuori rouva huumaantuneena miehensä kuvittelusta. -- Revin silmät sen päästä, joka vain sinut...
-- Tyynny kultaseni -- tarttui toinen -- ei vielä ole hätää, eletään päivä kerrallaan, mutta anna minun nyt maalata asia kauheammaksi kuin se ehkä ansaitseekaan, niin on helpompi kestää se mikä tulee. Jos todella niin tapahtuisi että meidät väkivallalla erotettaisiin, niin tietysti se kuitenkin koituisi meidän asiallemme eduksi. Minä nostattaisin sotajalalle kaikki toisinajattelijat tässä maassa ja silloin sitä rynnistettäisiin niin että kirkot kaa...
-- Ennen minä sinun kanssasi kiipeän polttoroviolle kuin annan raastaa sinut minusta erilleen! vakuutti vaimo kauniisti säihkyvin silmin.
-- Niin, niin -- säesti mies -- niin se onkin naisluonteen kannalta. Ja niin se syvimpiä syitänsä myöten myös on heidän kannaltaan. Usko pois: meidät raahattaisiin yhdessä polttoroviolle, jos vain uskallettaisiin! Siitä ei ole kovinkaan monen miespolven aika, kun tässäkin kaupunkipahasessa roviot vielä roihusivat ja paistetun ihmislihan käry haisi Haaksikosken rannoilla. Mepä juuri: sinä ja minä ja kaikki meidän kaltaisemme olemme niitä nykyajan velhoja ja noitia, joita kirkkoruhtinaat tuomitsevat teilattaviksi ja elävältäpoltettaviksi, mutta kun eivät siihen enää kykene ulkonaisesti, niin tyytyvät sisällisesti. _Hengessään_ he meidät mestaavat ja teilaavat, kiehuvassa kattilassa keittävät, roviolla polttavat!
-- Rakas Reino! sanoi Paula rouva huolestuneesti, -- meidän on ajoissa paettava tästä kaupungista?
-- Ei vielä, -- vastasi mies silitellen elämänsä jakajattaren hiuksia: -- Ei vielä! Me odotamme, tuleeko lisää löylyä ja vasta sitten jos kuumuus käy sietämättömäksi, lähdemme ulos saunasta. Vaikka kärsimme, mitäs siitä, onhan meillä aate, jonka tähden kannattaakin kärsiä... Tottapuhuen: minua huvittaa sanomattomasti -- kokea, kuinka herttaiseksi pappi Rynttänen tämän Moukkalan "vanhain miesten ja vanhain akkain kristillisen yhdistyksen" saunan lämmittää ja kuinka kiljuvan kipon vihkivettä hän sen kiukaaseen heittää meidän päidemme menoksi... ja ylipäänsä: mitä pahoja henkiä se hornanherra vielä avukseen manaa maan uumenista. Eikö sinuakin huvita, tämä leikki?
-- En tiedä, huvittaako, -- sanoi vaimo: -- mutta olen minäkin utelias näkemään mitä he oikein uskaltavat meille tehdä. Kun rupean ajattelemaan että sinä olet papin poika ja papin veli ja että isäsi vielä elää, niin...
-- Se ei mitään merkitse! keskeytti Reino Frommerus. -- Luulottelin minäkin näihin asti, vaan enää en usko... Ja on se hyväkin etten enää halua ratsastella pappilan ruunalla läpi kylän, niin että kaikki sanoisivat: "tuossapa ajelee rovastin poika", vaan karahutan kautta mailman omalla peuralla ja pulkalla... ja esiinnyn vapaana miehenä, jonka ei tarvitse vedota isäänsä eikä isoisäänsä, vaan siihen, johon jokaisen täytyy turvata kaikissa elämänvaiheissa: järkeen ja omaantuntoon...
-- Muistatkos? huudahti nuori rouva hilpeisiin kuviin palautuen: -- porokyyti se juuri meidät toisiimme tutustutti!... sinun puolivilli peurasi se siellä Kurjalan kevät-hangilla meidät kihloihin lennätti! Muistatko sitäkin yötä, kun vastatuulessa ajettiin järveä ja sinä käskit minun kyyristyä selkäsi taakse?... Entäs se kirkas hanki-aamu, jolloin sinä tulit minua porokellolla herättämään?... Jos ei sinulla olisi ollut sitä poroa, niin tuskinpa koskaan olisit kiinnittänyt huomiotasi Paula Winterbergiin!?
-- Niin, avioliittoon joutuminen määrätyn henkilön kanssa on ihmeellistä kohtalon arvanheittoa -- sitä voisi sanoa Jumalan sormeksi, mutta yhtähyvin myös luonnolliseksi sattumukseksi, -- tuumi aviomies ja jatkoi sitten: -- Sinä puhut _siitä_ porosta, mutta minä tarkoitin sitä villipeuraa, joka on minun veressäni... mitenkä sanoisin: uskonvapauden villipeuraa, joka ei kuuna kullanvalkeana anna itseänsä kiinni salolla... jota ei saa poropeltoonkaan muuten kuin kymmenien peninkulmien pituisilla rinta-aidoilla viekoittelemalla niinsanottuun rysään, ja sitten julmalla suopungilla, joka viskataan sen korkealla keikkuviin sarviin, ja jolla se raa'asti raastetaan -- merkittäväksi -- monin mieskourin kimppuun käymällä, mutta se ei vielä sittenkään _kesyty_ eikä taivu raakojen isäntien mielitekoihin, vaikka silmät puhkaistaisiin... Sitä villipeuraa minä tarkoitan, jota ei kukisteta muuten kuin peuraväljällä... salaa ampumalla salohongan takaa...
-- Rakas villipeurani, oma kultasarvinen urakkani -- hirvaani -- vuorsa-hirvaani! saneli vaimo, poron eri nimityksiä muistellen: -- Kyllä minä sinut kesytän... ampumattakin... suopungittakin... rinta-aidattakin... rysättäkin!
-- Niin, sinä... mutta nuot uskonnon barbaarit eivät minua nujerra muuten kuin kavalalla väkivallalla...
Aviopuolisot tyyntyivät vähitellen ja palasivat oman kodin tunnelmiinsa varsinkin senjälkeen kun olivat käyneet yhdessä hiihtelemässä Moukkalan talviraikkaassa metsässä, joka humisi likellä kaupunkia.
Jumalaisella luonnolla on iäiset lievityskeinonsa ja lääkkeensä, jos vain ihminen niitä suruissaan tulee koetelleeksi.
15.
-- Nyt kuulumme me oikein virallisesti herra pastori Rynttäsen sielunhoitoon -- virkkoi maisteri Frommerus eräänä kevätpäivänä vaimolleen. -- Ikävä juttu että tuli laillinen pakko siirtää kirjat tänne...
-- On se sinun isä vaarisi sentään kunnon pappi, -- sanoi vaimo, -- niin kiltisti hän meidät taas merkitsi muuttokirjaan naimisissa oleviksi.
-- Oli pakko merkitä -- kirkonkirjojen mukaan, -- selitti rovastinpoika. -- Ei kehdannut, ukki rukka, noita vaarallisia sanoja enää ruveta sorvailemaan. Kun kerran oli lähettänyt pääesikunnalleen pönkittelyn että Jumalan edessä he tietysti ovat mies ja vaimo, niin johdonmukaisesti täytyi pysyä kiinni alkutekstissä...
-- Mikä sinua niin naurattaa? uteli vaimo.
-- Minua aina niin hykäyttää sieluni pohjaa myöten, kun muistelen sitä isäukon klassillista vastinetta kapitulille! Minusta se on sellainen tyhjentävä, itsensähävittävä "lapsus calami", eli mitenkä sanoisin: omantunnon vahingonlaukaus, jolle saa hakea vertaista Suomen kirkkohistoriasta. Tai toisin sanoakseni: se on sellainen salaperäinen rajapyykki meidän luteerilaislaillisessa aikakaudessamme, jonka herrat papit itse ovat löytäneet ja sen matkakarttoihinsa pienen pienellä ristinpilkulla merkinneet, vaan jonka olemassaolosta toistaiseksi ei olla tietävinäänkään... Se on se rajapyykki, jonka toista kylkeä hipaisee jo todellinen jumalanvaltakunta, vaan toisella kyljellä kyyköttää valanvannonut pappi, joka väittää ettei hänen selkänsä taakse sovi tunkeutua Jumalaa näkemään, vaan kaikkien on pysyttävä sillä puolella rajapyykkiä, jonka laidassa hänkin istuu.
-- Miten luulet pastori Rynttäsen nyt meidät merkitsevän kaupungin kirkonkirjoihin? kysyi rouva Frommerus.
-- Niin, vastasi toinen, -- siinä joutuu pappiparka kahden tulen väliin. Laki käskee merkitsemään muuttokirjan mukaan, joka on tehty alkuperäisen kirkonkirjan mukaan, mutta jos Rynttänen niin merkitsee, niin tekee hän vasten tuomiokapitulin laintulkitsemista ja vasten omaa mielitekoaan. Mutta myös ei ole hyvä mennä kumoomaan vanhan papin, tarkoitan isäni, käsialaa, sillä sen mittakaavan oikeutuksen hän omassatunnossaan myös tuntee. On siinä Elias papille jottamoisesti otsan hikoilua! Panenpa pääni panttiin ettei se fariseus omasta alotteestaan uskalla merkitä ei iitä, eikä ässää, vaan paiskaa uudella paimenkirjeellä kapitulia tai itse kirkon keisaria, tarkoitan arkkipiispaa, ja pyytää -- menettelyohjeita...
-- Ja sitten kai juttu yhä sotkeutuu? sanoi vaimo.
-- Niin, sitten menevät taivaalliset telefoonilangat aivan sekaisin, joutuvat "kontaktiin" ja herrat dominikaanit, nuot jumalan koirat, yhä enemmän hermostuvat, haukkuvat äänensä aivan käheiksi apparaateihin! saneli aviomies ja hänen suupielensä värähtelivät veitikkamaisesti ja samalla ivallisesti.
-- Mitä sinä taas --?
-- Ilman vaan. Päässäni vain vilahti vertauskuva kinkeripuurosta... tulikuumasta kinkeripuurosta, johon hyvä emäntä on paiskannut puolenkilon voimöhkäleen silmäksi keskelle. Liuta nälkäisiä pappeja -- lukkarit ja kiertokoulumestarit niihin luettuina -- istuutuu puurokupin ympärille, kaikilla käsissä käppyrät puulusikat valmiina kopraisemaan. Mutta kaikkia hykähyttää mahanpohjaan asti tuo kinkerimuorin valtava voisilmä, joka siinä paistaa keltaisena kuin Naantalin aurinko, kuin saframi... Eikä kukaan oikein viitsisi ensimmäisenä lusikkaansa tuohon lehmänrasvaan pistää. Mutta vihdoin lukkari kinkeripapille kokkailee: "tämä on se Bedesdan lammikko, heh, loiskatkoon kuka ensiksi kerkeää!" ja räikeästi nauraen upottaa lusikkansa silmään. Se voisilmä tietysti on se Kurjalan rovastin ponsilause: "Mutta Jumalan edessä he tietysti -- -- --" On maar siinä arkkipiispallekkin aprikoimista ennenkuin lusikkansa mokomaan hiidenkirnuun työntää...
-- Hyväjumala sinun fantasiaasi, Reino! Sinusta olisi pitänyt tulla taidemaalari! -- virkkoi Paula rouva.
-- Tarkoitat jotakin symbolistista tuhattulimmaistuhertajaa. Luostarimaalausten seassa sellainen taiteenhaara tosiaan olisi paikallaan...
-- On se sentään merkillepantavaa, -- jatkoi nuori aviomies senjälkeen vakavasti: -- ettei isäukko sen koommin minua ole ahdistanut vihille, kun silloin häämatkaltamme hänelle selityksen lennätin. Ei sanaakaan hän missään kirjeessään senjälkeen ole hiiskunut, vaan on kirjoitellut aivankuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mutta annappa jos veli Konrad olisi pappi tässä hiippakunnassa, niin tottamaar hän, rakas veljeni Kristuksessa, olisi minua kohdellut paljon ankarammin, korkeakirkollisemmin. Uskotkos, Paula?
-- Uskon kyllä. Juuri sinun omat veljesihän sinua kohtaan ovatkin mieltään enin osoittaneet. Ei yksikään ole uskaltanut lähettää pienintäkään onnentoivotusta senjälkeen kun kävi selville että aijomme siviliavioliittoon. Ei hiiskausta ole kuulunut sieltäpäin sittenkään kun meidät Englannissa vihittiin ja asia seisoi sanomalehdissä...
-- Joutavia, Paula, -- keskeytti mies. -- Minä olen hyvin tyytyväinen että ne ovat edes vaijenneet silloin kun mieli on pikeä keittänyt. Minun veljeni ovat kaikki isänsä kilttejä poikia, nimittäin sen entisen papan -- nykyistä ne eivät näy tuntevan. Tekeepä mieleni melkein kehaisemaan että se olen minä, nuorin poika, joka olen isäni kasvattanut eikä hän minua. Kristillisesti sanoen että "Jumala minua on käyttänyt välikappaleena"... Niinpä niin, mutta eivät nuo sinunkaan siskosi, kuule Paula, tätä meidän yhteenmenoamme näy oikein sulattaneen. Ihme ja kumma, kuinka toisen avioliitto aina pitää olla omaisille kova pähkinä!
-- Sinulla on väärät käsitykset minun sisaristani, -- väitti vaimo selitellen. -- Tietysti ovatkin kummastelleet kun ei ollut häitä -- kummastelinhan minäkin ensin -- mutta ole varma siitä että ne kaikki ovat meitä rakkaudella seuranneet. Yksin Gunillakin, vaikka salaa itkee että "mitä muka mamma vainaja meinaisi, jos eläisi?"... Mutta ajatteles Agnesta, joka uskalsi käydä Landilta sen muuttokirjan vaatimassa senjälkeen kun sinä sille sen ripityksen lähetit.
-- Niin tosiaan. Mitenkä se pappi hänet ottikaan vastaan?
-- Etkö muista? Laila siskohan tuosta kirjoitti. Kirkkoherra ei ollut pyytänyt Agnesta istumaankaan ja vaikka rouva oli nähnyt salin ovelta, niin ei oltu pyydetty sisähuoneisiin, ja piika oli pantu tuomaan kahvia kirkkoherralle aivan toisen nokan edessä, vaan Agnekselle ei oltu tarjottu eikä sanaakaan puhuttu, vaikka Agnes rukka sitä ennen usein oli käynyt pappilassa kitaraa soittelemassa yhdessä papinrouvan kanssa. Nyt ei edes istumaan pyydetty!
-- Sillä tavalla sitä kostetaan, sanoi Reino Frommerus. -- Vallan kristillisesti -- vipoviattomille ihmisille!
-- Mutta arvaatkos, Reino, mikä oli oikea syy, miksi en joululomaksi suostunut lähtemään sinun kanssasi Kurjalan pappilaan? kysyi nuorikko.
-- Nytkö vasta se ilmi tulee? sanoi toinen. -- No, annas kuulua?
-- Siksi, -- vastasi vaimo, -- että sinun ruustinnaäitisi -- vaikka niin ystävällisesti pyysi tulemaan -- samalla kirjoitti että: emmekö antaisi sinun vanhan pappasi kaikessa hiljaisuudessa meidät siellä vihkiä --?
-- Tyhjää säikähdit, -- sanoi aviomies. -- Et näy tuntevan äitiäni. Vapaamielisempää ihmistä kuin hän tuskin on koko maakunnassa. Nuot sanat hänen kirjeessään olivat vain runollista kaikua jonkun puolihupsun musterin kristillissiveellisistä hälytyksistä. Rakkaat tädit tarkoittavat aina parasta ja ihailevat kuitenkin salaa kaikkea mikä poikkeaa tavallisuudesta. Jos sinne olisimme menneet, ei minun äitini olisi sanaakaan hiiskunut vihkimisistä, vaan olisi kohdellut meitä vielä hellemmin kuin ennen.
-- Mutta minulla -- ilmoitti Paula rouva -- on sellainen poistyöntämisen tunne koko sinun sukuasi kohtaan. Älä pahastu, Reino!
-- Se on luonnollista, -- sanoi aviomies tyynesti. -- Se kai johtuu siitä ettei meidän suku vielä ole valmis... siihen johonkin mihin luonto sen on tarkoittanut. Ja yhtä paljon myös siitä ettet sinä itsekään, rakas ystävä, ole läheskään valmis -- ihminen. Et edes vapaamielisyydessä --!
-- Entäs siviliavioliitto? huudahti nuori rouva.
-- Olihan vain sattuma että siihen jouduit, -- vastasi mies. -- Kehitys vapautumiseen muotojen orjuutuksista on sinussa lähtenyt nopeasti menemään vasta senjälkeen kun jouduit naimisiin. Mutta, oma kulta, -- jatkoi Reino Frommerus: -- ei nyt siitä kiistellä. Hyvä niinkuin on. Minä olen tyytyväinen... Puhutaan nyt _siitä_, meidän elämämme luonnonsalaisuudesta... siitä kolmannesta, joka meidän kanssamme ja meidän välillämme jo on...
-- -- -- -- -- -- -- -- --
Ilta-aurinko paistoi läpi punertavien verhojen, jotka olivat tiiviisti lasketut ikkunan eteen.
-- Rakas ystävä, se siis on totta?
-- On, on, näethän itse...
-- Anna minun koetella...
-- Pane kätesi tänne...
-- Kuinka ihmeellistä! Minusta se on melkein uskomatonta että sinulla... että sinussa...
-- Paina poskesi sitä vastaan ja kuuntele. Kuuletko mitään?
-- Hyvä Jumala! Kuulen, kuulen... Onkohan se poika vai tyttö?
-- Kumman sinä tahtoisit?
-- Tytön...
-- Ja minä pojan. Kultakutrisen! Sinun näköisesi!...
-- On se ihme ja kumma, sanon vieläkin. Se on luonnon suurin ihme. Ihanin ihme. Jumalallisin salaisuus... -- Eikö sinua pelota?
-- Ei vähääkään.
-- Kunpa nyt kaikki menisi onnellisesti?
-- Eiköhän tuo mene...
-- Voi voi kuinka tämä on kaunista naisessa!
-- Vaikka sitä sivistyneessä mailmassa pidetään rumana, melkeinpä häpeällisenä...
-- Niin, kaikkea luonnon kauneuttahan siellä häpeillään, häväistään...
-- Reino?
-- Mitä?
-- Oletko jo valikoinut nimiä?... Mikä sinua naurattaa? Et saa...
-- Minä tahdon sille taistelijan nimen!
-- Minkä taistelijan?
-- Ihmisyyden, uskonvapauden, siveyden, elämänilon...!
-- Mutta eihän ole sanottu että lapsesta tulee sitä mitä me tahdomme?
-- Niin, eihän ole sanottu. Mutta jos sen elämä on siinnyt sellaisena jalon innostuksen hetkenä... pyhän vihan salaman silmänräpäyksenä... jolloin mies syvästi kärsien ja kaihoten... tahtoo ikäänkuin luoda uudestaan koko ihmiskunnan, niin silloin --?
-- Niin! ja jos lisäksi vaimo sillä silmänräpäyksellä... koko sielustaan on antautunut miehelle... ja tuntenut suloa...?
-- Niin, niin -- --
-- Mitä sinä huokaat?
-- Että kun siitä ei vain tulisi mikään raukka... Että kun siitä tulisi parempi ihminen kuin me kumpikin! Että se uljaammin elämän läpi jaksaisi... eikä väsyisi kesken. Että se edes vähän jatkaisi sitä hyvää mitä meissä on. Silloin se ei turhaan tähän kurjaan mailmaan syntyisi...!
-- Oma kulta, sinä ihan itket -- sinä --?
-- Rakas ystävä! Älä puhu mitään. En ymmärrä itsekään... Se on joku salainen kärsimys, joka näin purkautuu...
Kevätvirrat pauhasivat pärskyen ulkona korpilaaksossa. Sinervä avaruus humisi täynnänsä luonnon ääniä. Korkealla ilmassa lensi joutsenparvi kohti pohjoisia pitäjiä. Valkoiset siivet viuhuivat salaperäisesti välähdellen laskevan auringon viime säteilyssä.
* * * * *
Keskellä kesää, sydänpäivän hetkenä, heidän esikoisensa syntyi. Pieni tyttönen, luonnon ihme, joka tirkisteli äitinsä kasvoihin hämärän-aavistelevasti, hienosti hivelevin, puoliumpinaisin silmin, joiden asiantuntijat kuitenkin väittävät pian aukeavan pyöreiksi, kirkkaiksi sielunpeileiksi. Kolme päivää nuori isä ikäänkuin pelkäsi lasta, sielussaan kummeksien, mitä yhteyttä hänellä, miehisellä miehellä, saattoi olla tuohon hentoon pikku olentoon? Mutta jo neljäntenä päivänä hän uskoi unelmansa todellisuudeksi ja otti lapsen syliinsä. Ja kuta useampia päiviä kului, sitä merkillisemmin hän huomasi kiintyvänsä pienokaiseen ja tunnustavansa sen omasta verestään siinneeksi uuden ihmisen alokkaaksi. Onnellinen äiti ja onnellinen isä ymmärsivät nyt ensikerran elämässään ettei kaikkien pikkulasten tarvinnut olla pilkulleen samallaisia, kuten heistä ennen oli näyttänyt, vaan että nekin olivat yksilöitä selvine yksilöllisine piirteineen sekä ruumiin että sielun puolesta. Heidän ilonsa oli suuri kaikesta mitä he nyt havaitsivat, tunsivat ja kokivat, eivätkä he tästä ilostaan millään hinnalla olisi luopuneet.
Mutta uuden perheilon mukana hiipi myös uusia huolia, vastuunalaisuuden tunteita. Ja tärkein niistä oli se: oliko lapsi papilla kastatettava vai ei?
Että lapsenkaste manauksineen, lupauksen vaatimisineen vanhemmilta ja kummeilta, kristilliseen seurakuntaan ottamisineen ja perkeleillä pelottamisineen oli törkeätä petosta ja ilmeistä taikauskoa, mikä rikkaruohona verhosi avioliitot ympäri mailmaa, sen he molemmat, nuori äiti ja nuori isä, hyvin ymmärsivät -- siitä ei _heidän_ tarvinnut sydämmissään ja järjissään kiistellä. Kasteen hylkääminen vapaamman avioliiton asteelta oli myös johdonmukainen mielipide sellaisella avioparilla, joka tahtoi taistella kaikkea isiltäperittyä valhepyhyyttä vastaan.
Mutta ainoa, jonka täytyi ratkaista, oliko kastamiseen alistuttava vai ei, oli lapsen oma kohta. Mitä sielullisia ja mitä käytännöllisiä seurauksia olikaan aiheutuva siitä, jos lapsi jätettäisiin kastamatta? Kuinka rakkautensa hedelmää hellivät vanhemmat hennoisivat jättää viattoman olennon ankaran mailman arvosteltavaksi tekemällä hänestä jo pienestäpitäen marttyyrin?
Käytännöllisessä suhteessa voisi järjestetty yhteiskunta panna pahoja esteitä lapsen kehittämiselle?
Sielullisessa suhteessa saattoi taas lapsi joutua vaaranalaiseksi, jos toiset, taikauskoisten vanhempain taikauskoiset lapset, häntä pilkkaisivat?
Kuinka saattoivat vanhemmat kestää sen, jos heidän rakasta lastaan sormella osoitellen parjattaisiin pakanaksi?
Kuinka lapsi itse sen jaksaisi kestää?
Eikö se ollut kauheata uhkaa?
-- Oli! Se oli todella kauheata ajatella ja kuvitella...
Nuori isä harhaili tuskassa yötä-päivää ja mietti. Tämä oli ristiriitainen kysymys...
Vihdoin hänen mielensä kirkastui, järki ja omatunto rauhoittuivat.
"Niin se on", sanoi hän itseksensä: "totuus ennen kaikkea -- sairaloinen huoli huomenesta pois! Totuuden puolesta täytyy jo lapsesta asti oppia jotakin kärsimään! Siinä on pulman ratkaisu. Jos lapseni jonakin päivänä älyää nurkua sitä: miksei häntä, kuten tovereita, ole ristitty, silloin minä hänelle sen opetan. Jos hän ei siihen tyydy, niin minä sanon hänelle hellästi: 'anna siis itsesi kastaa, jos uskot että papin huuhtelema vesi tekee sinut paremmaksi kuin nyt olet.' Minä en mitään muuta tahdokkaan kuin antaa hänelle itselleen vapauden tervejärkisesti ratkaista, uskooko hän kasteen siunaukseen vai ei. Mutta nyt tekisin uskonnollisen ryöstötyön, jos hänet pienenä kastaisin."
"Kuinka hirveätä voitonhimoa se ilmaiseekaan tämä lastenkaste kirkkovaltiossa!" ajatteli hän sitten ylimalkaisesti arvostellen. "Kapalonsa -- jos sitä kidutuskonetta täytyy käyttää -- lapsi itse jonakin päivänä rikkoo ja luotansa pois potkii vapautta ja liikettä haluten, mutta kasteen henkeäkuristavasta kapalosta, johon hänet väkivallalla kiedotaan, _siitä_ kapalosta ei hän ehkä ikinä irtipääse!
"'Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä sellaisten on Jumalan valtakunta?' Niin kyllä. Ne Jeesuksen sanat, jos ne hänen oikeinsäilyneitä sanojaan ovat, _minä_ ymmärrän aivan päinvastoin kuin herrat papit. Minä ymmärrän ne juuri siten ettei lasta yhteiskunnan puolelta mitenkään saisi sitoa eikä vangita, jotta hän itsestään pääsisi lähestymään silloin kun Jumalan ääni häntä todella kutsuu."
Reino Frommerus jätti siis lapsensa kastamatta, ja hänen vaimonsa suostui terveesti, melkeinpä iloisesti siihen ettei hänen kullankukkaistansa mikään vieraan vallan karkea käsi saanut koskettaa.
Ei pienintäkään epäilystä he, sitten kun asia oli päätetty, tästä tunteneet. Ja aina kun heidän lapsensa riisuttiin alasti ja sen suloisia, pienoisia, kaunistumistaan kaunistuvia jäseniä pestiin kylpyvedessä ja lapsi itse siitä riemuitsi, silloin he aina ajattelivat: "tämä lapsi on yhtähyvin Jumalan lapsi kuin mikä muu lapsi tallansa, kun se on syntynyt rakkauden janosta... ja tämä lapsi on henkisesti ja ruumiillisesti niin puhdas kuin perinnöllisyys sen sallii -- papin kaste sitä totisesti ei puhtaammaksi pesisi!" --.
-- Milloin se kastetaan? huolehti palvelustyttö.
-- Mutta näkeehän Tilta että äitinsä sitä joka päivä niin kauniisti kastaa ja pesee! vastasi leikkiälaskien maisteri Frommerus.
Sitten hän sopivana hetkenä koetti taikauskoiselle piikatytölle selittää, miksi heidän lastaan ei ristitty.
Piikatyttö oli enemmän kuin ihmeissään kun eräänä päivänä kuuli isäntäväeltään että lapsi ilman pappia ja kummia ja vesikuppia oli nimitetty Salamaksi.
-- Herrajes -- Salama! huudahti hän arvostelevasta -- Jos tuo edes olisi Ristiina, niin voisi sitä luulla oikein ristityksi, ja minäkin pitäisin suuni kiinni!
-- Ei Tiltan tarvitse pitää suutansa kiinni, -- sanoi maisteri, -- antaa vain räikyä ympäri kujia että Tilta palvelee -- pakanaperhettä!
Palvelustyttö katsoi isäntäväkeensä suu selällään, vaan heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa puhua supatti ja parpatti kauheasti naapurin palvelustyttöjen kanssa kaivolla...
-- -- --
Mutta pastori Elias Rynttänen raivosi hengessään. Voisippa melkein sanoa että hänellä, Domini Caniksella, oli rabies, hengellinen vesikauhu. Hän oli koko keväimen vahtinut Esivallan puolelta mitä ankarimpia määräyksiä ja kahden hengen kyytitaksoja noiden luvattomasti yhdessäelävien kihlakumppanien suhteen, lähetellyt epistoloita sekä kreekiläisille että juutalaisille, vaan herrantuomio oli jostakin syystä viivähtänyt, ja nyt oli asia mennyt niin pitkälle että noille kihlakumppaneille oli syntynyt lapsi. Pappi oli siitä enemmän häpeissään, hämmästyksissään kuin kiukuissaan -- syystä siitä että hän kirkossa oli tullut saarnanneeksi sanankuulijoille että kaikki uudenaikaiset avioliitot olivat saastaiset ja luonnottomat, minkä näki siitäkin ettei siviliavioliitossa oleville muka voinut syntyä lapsia kuten jumalansanalla siunatuille pareille. Se oli itse isä Beelsebub, joka sekoitti uskottomain sukupuoliasiat, niin että kaikki raukesi tyhjiin -- oli hän vakuuttanut kirkossa kansalle. Mutta nyt oli opettaja Frommerukselle ja hänen toverilleen yhtäkkiä syntynytkin lapsi, elävä lapsi -- ja koko pikkukaupunki sen varsin hyvin tiesi.
Se oli siksi järkyttävä poikkeuspykälä Moukkalan dogmatiikan historiassa että se jo yritti horjuttaa monikahtain uskovaisten akkojen uskoa herra pastorin saarnojen pätevyyteen.